Tšernihivissä

Tämän viikonlopun maakuntamatkani suuntautui Itä-Polesian ikivanhaan kaupunkiin Tšernihiviin, joka on nykyisin samannimisen pohjoisukrainalaisen läänin pääkaupunki. Venäjäksi tämä kaupunki on nimeltään Tšernigov. Tšernihiv on yksi Ukrainan vanhimmista kaupungeista ja sen historia linkittyy kiinteästi Kiovan ruhtinaskunnan historiaan. Useimpina aikoina Tšernihiv oli Kiovan lähin vertaiskaupunki, joka oli vuoroin Kiovan imperiumin kakkoskaupunki, vuoroin itsenäinen ruhtinaskunta.

Nykyinen Tšernihiv on rauhallinen provinssipääkaupunki, jonka kaupunkikuvaa hallitsevat vehreät puistot ja suuri määrä keskiaikaisia ja uudempiakin kirkkoja. Dneprin tärkein sivujoki Desna virtaa Tšernihivin vierestä - löysin ilokseni Desnan kosteikoista mustatiirayhdyskunnan ja lisäsin pensassirkkalinnun Ukrainan lajilistalleni. Sää suosi maakuntamatkaani paremmin kuin edellisviikonlopun matkaani Ovrutšin tuollepuolen. Vietin siis suomalaista juhannusta lämpimissä ja aurinkoisissa merkeissä. Suomessa kuulemma satoi lunta ja rakeita.

Ollessani kahvilla eräässä Tšernihivin vapahtajakirkon takamaastossa olevassa kellarikahvilassa siellä piti paljon ääntä paikallisen pankin työporukka, joka oli siinä vaiheessa tainnut jo kallistaa melko monta maljaa. Kahvilan pitäjätär halusi myydä minulle Tšernihivin historiasta ukrainaksi ja venäjäksi - mutta onneksi runsain kuvin - kertovan kirjan. Hän myös kertoili kovasti seitsenvuotiaasta tyttärestään, joka on innostunut historiasta.

Tšernihiv on maantieteellisesti itäukrainalainen kaupunki, Dneprin itäpuolella. Kaupungissa kuulee paljon venäjää. Mutta sijaintiinsa ja runsaaseen venäjänkieliseen väestöönsä nähden Tšernihiv on perinteisesti ollut hyvin ukrainalaismielinen kaupunki. Siellä äänestettiin voimakkaasti oranssia, vastustettiin Janukovitšia, oli vahva EuroMaidan ja kansallismieliset puolueet saivat siellä keskimääräistä enemmän kannatusta viime vaaleissa. Kaupungissa on paljon nimenomaan venäjänkielisiä ukrainalaismielisiä. Niin kahvilanpitäjäkin.

Lähtiessäni ajamaan takaisin Kiovaa kohti - soittaen autossa Uriah Heepin Easy Livingiä - osoitin vaihteeksi lähimmäisilleni tieritarillisuutta ja otin kaksi liftaria. Toinen oli vaitelias nuori nainen, toinen taas rokkarin oloinen nuorimies, jolla oli uusvanhan kansallismielisen muoti-ilmiön mukainen kasakkakampaus. Hän piti soivasta levystäni ja karvanoppien paikalla riippuvasta Slava Ukraini - herojam slava -sinikeltanauhasta. Ukraina on samaan tapaan kuin Argentiina, Australia ja Syyria suurten etäisyyksien maa, jossa julkinen liikenne kulkee usein melko harvakseltaan, joten varsinkin nuoret ja vanhukset liftaavat paljon ja sitä myös pidetään aivan normaalina.

*   *   *

Russofiilit ovat merkillistä väkeä. Heitä inhottaa minkä tahansa muun entisen Neuvostoliiton alueen kielen kuin venäjän puhuminen. Heidän silmänsä alkavat suorastaan säristä kiukusta, kun ryhmässä kehdataan puhua ukrainaa, viroa tai georgiaa. Heidän mielestään se on ilmiselvää russofobiaa ja oikeastaan fasismia. Erityisen hirveää on epähuomiossa vastata heille ukrainaksi vaikka kysymys on esitetty venäjäksi (mielellään moskovalaisella tai pietarilaisella korostuksella). Ukrainalaiset vastaavat usein vaistomaisesti ukrainaksi, koska ovat sujuvasti kaksikielisiä eivätkä huomaa, että venäjän ja ukrainan vaihtelemisessa olisi mitään ongelmaa. Isovenäläiselle moskoviitille tai heitä silmittömästi ihailevalle länsieurooppalaiselle russofiilille sellainen on kuitenkin pöyristyttävää fasismia. Kaikkien on osattava ja puhuttava venäjää ja vain venäjää, koska Itä-Eurooppa on Neuvostoliitto. Piste.

On paljolti isovenäläisen imperialismin ja sitä myötäilevien hölmöjen russofiilisen sokeuden syytä, että ukrainalaisten tunnetun lupsakka ja pitkäpinnainen huumorintaju alkaa näinä päivinä usein olla koetuksella. He ovat yrittäneet aikansa kärsivällisesti selittää ulkomaisille idiooteille, että kyllä täällä Kiovan kaduilla voi kävellä ihan rauhassa, kukaan ei vainoa ketään venäjän kielen puhumisesta ja täällä ei tarvitse pelätä fasisteja. Sen sijaan niitä tarvitsee pelätä itärajan toisella puolen sekä miehitetyillä alueilla Krimillä ja Donbasissa. Ei vapaassa Ukrainassa.

Mutta kun Venäjä hyödyllisine idiootteineen riittävästi lietsoo kansallisia vainoharhoja ja vihaa, metsä alkaa vähitellen vastata niin kuin siihen huudetaan. Nytkin kotikatuani pitkin vaeltaa nuorisoa hoilottaen jonkinlaiseksi kansanlauluksi muuttunutta jalkapallorallatusta "Putin huiloo, lololo lololololoo..." Voi pikku imperialisteja ja heidän russofiilisiä ystäviään, kun heiltä taas katkeilevat verisuonet päästä. Heillä ei ole jostain syystä mitään ongelmaa sen suhteen, että ihailemansa KGB-nilkki tuon tuosta käyttää puheissaan alatyylistä gangsterislangia ja paitsi valehtelee estoitta myös katsoo asiakseen nimitellä muita kansoja milloin terroristeiksi ja bandiiteiksi, milloin fasisteiksi ja natseiksi.

Yrittäessään rauhoitella Venäjän terrori-iskusta ukrainalaista kuljetuslentokonetta vastaan raivostuneita tavallisia ukrainalaisia kansalaisia Ukrainan ulkoministeri Andri Deštšytsja siteerasi sarkastisesti mainittua rallatusta. Siinä hän toki sanoi kuten asia on. Ehkä hän ei enää välittänyt, koska tiesi presidentti Porošenkon jo päättäneen uudesta ulkoministeristä (Deštšytsja oli väliaikaishallituksen ulkoministeri, jonka oli tarkoitus vaihtua presidentinvaalien jälkeen). Venäjä ja maailman russofiilit nostivat tietysti tuhmasta sanasta hirveän paskamyrskyn, jota tekopyhempää saa hakea. Länsimedia tuntuu tekevän kaikkensa Venäjän äärimmäisen turhamaisen johtajan kasvojen säilyttämiseksi, vaikka sen pitäisi olla enemmän huolissaan Ukrainan rajan yli vyöryvistä tankeista ja ohjuksista.

Deštšytsja on diplomaatti ja diplomaatin tärkein tehtävä on kommunikoida. Tarvittaessa on kommunikoitava myös diktaattorien, fasistien, terroristien ja rikollisten kanssa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että mainittuja ihmisryhmiä pitäisi kunnioittaa, ja tuota valheellista kunnioitusta vielä demonstroida valehtelulla. Kunnioitus ei ole asia, joka lankeaa jonkun osaksi hänen asemansa tai armeijansa koon perusteella. Vielä vähemmän kunnioitusta saa valehtelemalla. Kunnioitus on ansaittava. Tätä venäläiset ja heidän ystävänsä eivät edelleenkään ole oppineet. Heille "kunnioitus" merkitsee silkkaa pelkoa ja alistumista.

Venäjän omat johtajat halveksivat päivästä toiseen kaikkia muita, valehtelevat estoitta ja päästävät suistaan uhkauksia, iljetyksiä ja pilkkasanoja. Ei tarvitse kuin luoda lyhyt silmäys Venäjän virallisten edustajien kuten Markovin, Rogozinin, Glazjevin ja Naryškinin viimeaikaisiin lausuntoihin. Putin itse käyttää säännöllisesti alatyylistä rikollisslangia puheissaan. Hänen väärät profeettansa Dugin ja Prohanov paasaavat tarpeesta massamurhata tuhansia ukrainalaisia Novorossijan luomiseksi. Mitä taas Deštšytsja teki? Hän ansaitsi hivenen kunnioitusta aiheesta vihastuneen kansanjoukon parissa sanomalla asian niin kuin se on, ja tämä auttoi häntä mielenosoittajien rauhoittamisessa.

*   *   *

Länsi ja Venäjä keskustelevat paraikaa siitä, kuinka monta maata Venäjä saa rangaistuksetta vallata ja kuinka kauas länteen rautaesirippu pystytetään. Keskustelua käydään teoilla. Sanat eivät tässä vaiheessa merkitse juuri mitään.

Viime viikkojen aikana Venäjä tunkeutui rajan yli Ukrainaan ensin miehistönkuljetusvaunuilla ja kymmenien sotilasrekkojen kulkueilla, jotka toivat asemiehiä, ohjuksia ja raskasta kalustoa terroristeille. Kun tästä ei seurannut lännessä muuta kuin käsien vääntelyä, entistäkin kiivaampaa haluttomuutta nähdä mitään sekä pehmoisia puheita dialogista Venäjän kanssa, Venäjä jatkoi tuomalla rajan yli seuraavaksi tankkeja. Rekkaletkat jatkoivat erikoisjoukkojen ja erilaisten rosvolaumojen kärräämistä Ukrainaa terrorisoimaan. Venäjän taisteluhelikopterit ovat suojanneet terroristien hyökkäyksiä Ukrainan raja-asemia vastaan. Venäjä vaiensi tätä koskevan keskustelun siirtämällä sen fiktiiviseen tapaukseen, jossa ukrainalaiset muka loukkasivat Venäjän rajaa.

Kun Venäjä ampui sofistikoituneella ohjusjärjestelmällä alas ukrainalaisen kuljetuslentokoneen surmaten kaikki mukana olleet 49 matkustajaa, länsimaat reagoivat tähän terrori-iskuun painostamalla Ukrainaa yksipuoliseen tulitaukoon ja "keskustelemaan" Venäjän valtaan asettamien terroristien kanssa. Ukrainalaiset ihmiset reagoivat puolestaan osoittamalla mieltä Venäjän Kiovan-suurlähetystöllä ja kääntäen protestiksi muutaman venäläisten käyttämän auton ylösalaisin. Venäjä siirsi sitten keskustelun siihen, että Deštšytsja siteerasi yllä mainitun rallatuksen sanoja Putinista.

Länsimedia säntäsi tietysti Venäjän sanelemiin aiheisiin ja jatkoi siten Venäjän propagandan tukemista. Sillä ei näyttänyt olevan mitään väliä, että Venäjä eskaloi päivä päivältä sotilaallista hyökkäystään Ukrainan alueelle, siirtyen yhä raskaampaan kalustoon ja yhä törkeämpiin terrori-iskuihin. Sillä oli väliä, että ukrainalainen ministeri oli käyttänyt Putinista rumaa sanaa. Paljon lievempää tosin kuin Putinin ja hänen lakeijojensa jokapäiväinen kielenkäyttö, jossa näyttää länsimedian silmissä olevan aivan hyväksyttävää uhkailla kolmannella maailmansodalla, kutsua ukrainalaisia fasisteiksi ja eurooppalaisia transvestiitti-pederasteiksi.

Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaa vastaan kieltäydytään kutsumasta sodaksi. Venäjä pitää yhä panttivankeina terroristiensa hallussa kahdeksaa ETYJ:in aseetonta tarkkailijaa - puhumattakaan siitä, että panttivankeina on myös toistasataa ukrainalaista aluehallintovirkamiestä, toimittajaa ja tavallista kansalaista, mutta sehän ei ketään kiinnosta. Venäjä on niin ikään kidnapannut busseittain lapsia, jotka on viety väkisin leireille Venäjän puolelle. Venäjän toiminta ylittää kirkkaasti terrorismin tunnusmerkit, mutta sitä ei suostuta länsimediassa kutsumaan terrorismiksi, koska Venäjä. Jos sen sijaan tšetšenialaiset tai syyrialaiset vastarintataistelijat tekevät oikeutettuja iskuja vihollisensa aseellisiin kohteisiin, sitä kyllä kutsutaan terrorismiksi.

Venäjän terrorismi ei rajoitu Ukrainaan. Venäjä aseistaa terroristiryhmiä Moldovan Transnistriassa ja Gagausiassa. Se on käynnistänyt propagandaoperaatiot myös Suomea, Baltian maita ja Romaniaa vastaan, mikä ennakoi, että Ukrainan, Moldovan ja Georgian itsenäisyyden tuhoamisessa onnistuessaan Venäjä tulee siirtämään operaationsa seuraavaksi Itämeren alueelle ja Balkanille.

Venäjän tukema Syyrian diktaattori ja massamurhaaja Assad käynnisti uuden suurhyökkäyksen Aleppoa vastaan käyttäen aseenaan terroripommituksia ja kemiallisia aseita: niin kutsutuin tynnyripommein Assad hävittää kortteli korttelilta Aleppon siviilialueita samoin kuin toimi aiemmin Homsissa, nyttemmin täysin raunioituneessa Syyrian kolmanneksi suurimmassa kaupungissa.

Samaan aikaan Irakin ja Syyrian islamilaiseksi valtioksi (Dawlat al-Islamiyya fi Iraq wa Sham) itseään kutsuva terroristijärjestö - sen sijaan että taistelisi Assadia vastaan Syyriassa - hyökkäsi Pohjois-Irakin tärkeään öljykaupunkiin Mosuliin ja miehitti sen. Dawlat al-Islamiyyan jäsenistä suurin osa on irakilaisia, mutta se on rekrytoinut riveihinsä runsaasti jihadisteja Syyriasta viime vuosina ja ympäri maailmaa, etenkin Euroopasta ja Pohjois-Afrikasta. Suomessa siitä käytetään englanninkielistä lyhennettä ISIS; arabiankielinen lyhenne olisi Da'ish.

Tuntuu, että länsimaalaisilta menee täysin yli ymmärryksen ISIS:in hyökkäys Mosuliin keskellä suurhyökkäystä Aleppoon - ja se kuinka Irakin armeija noin vain pakeni toiseksi suurimmasta kaupungista ja jätti aseistuksensa terroristeille. Minusta tässä ei ollut mitään yllättävää. ISIS ei ole missään vaiheessa sotinut Assadin hallintoa vastaan - se on sotinut lähinnä Syyrian oppositiota vastaan. Tässäkään ei pitäisi olla mitään yllättävää, sillä ISIS:in aloittaessa toimintansa Irakissa amerikkalaisjoukkoja vastaan sen päätukija oli Assadin Syyrian turvallisuuspalvelu. Assadin mukhabarat rekrytoi ja kanavoi ISIS:ille sekä syyrialaisia että ulkomaisia jihadisteja. Syyrian kansannousun alettua nämä kutsuttiin kotiin terrorisoimaan Syyrian oppositiota sekä tekemään strategisesti järjettömiä iskuja uskonnollisia vähemmistöjä vastaan Venäjän pitkäaikaisen propagandanarratiivin mukaisesti.

Venäjän propagandan päänarratiivi Syyrian tapauksessa oli syyrialaisten leimaaminen vähemmistöjä vainoaviksi islamisteiksi ja terroristeiksi. Propagandan pääsisältö ja levityskanavat länteen olivat samat kuin nyt, kun Venäjä yrittää leimata ukrainalaiset vähemmistöjä vainoaviksi fasisteiksi. Venäjä on ollut pääasiallinen propagandan tuottaja niin Balkanin, Georgian, Libyan, Syyrian kuin viimeksi Ukrainankin kohdalla. Sylttytehtaat ovat samat, sisältö on pääosin samaa - terroristit vain korvataan fasisteilla puhuttaessa kristityistä maista - ja tätä propagandaa lännessä levittävät vaikuttaja-agentit ja hyödylliset hölmöt ovat niin ikään samoja. Ei pitäisi olla hämmästyttävää, että venäläinen propaganda vieläpä kierrättää samat kuva- ja videoaineistot konfliktista toiseen, vaihtaen vain väitteet, missä ja kenen toimesta nämä tapaukset mukamas ovat tapahtuneet.

Assadin turvallisuuspalvelun tärkein tukija ja neuvonantaja on Venäjän turvallisuuspalvelu. Assadin sotilastiedustelun - ja siten sen ulkomaisten kätyrijärjestöjen eli useimmiten islamilaisten terroristijärjestöjen - tärkein tukija ja neuvonantaja on puolestaan Venäjän sotilastiedustelu. Venäjän sotilastiedustelu ei ole oikeastaan sotilastiedustelu vaan erikoisoperaatioihin keskittynyt kommandojärjestelmä, joka tällä hetkellä komentaa Donbasin terroristijärjestöjen toimintaa.

Venäjän tärkein alueellinen liittolainen Lähi-idässä on Iran. Iranin asema on vahvempi kuin Assadin, puhumattakaan Donbasin tai Irakin marginaalisista (mutta sitäkin raskaammin aseistetuista) terroristijärjestöistä. Iran ei ole pelkkä käsikassara tai vasalli, vaan enemmän tasa-arvoinen liittolainen. Jos Iran saisi ydinaseensa valmiiksi, se olisi vielä tasa-arvoisempi ja vielä vähemmän riippuvainen Venäjästä. Sama tapahtuisi jos länsi yhtäkkiä vapauttaisi Iranin kaikista sanktioista. Tästä syystä Venäjä ei ole toistaiseksi antanut Iranin saada ydinasettaan valmiiksi eikä toisaalta halua maan vapautuvan kaikista sanktioistaan, ainakaan liian aikaisin.

Lännen pakottamiseksi kahden rintaman sotaan Venäjä tarvitsi Irania etelärintaman eskaloimiseen. Iranin joukot ovat taistelleet Syyriassa jo vuosia ja sen vahvin arabivasalli Hizbullah on ollut ratkaisevassa roolissa Syyrian sodassa, tuottaen suurimman osan merkittävistä voitoista, joita Assadin hallinto on saanut. Suurin osa kaupunkien valtauksista on ollut Hizbullahin ansiota - Assadin oma armeija on keskittynyt lähinnä kansan tuhoamiseen ja terroripommituksiin. Iran on myös tuottanut Syyriaan palkkasotilaiksi luokiteltavia afgaaneja, joiden osallisuus Syyrian taisteluihin on jo usean vuoden ajan voitu vahvistaa Syyriassa kuvatuista videoista.

Venäjälle on tärkeää sitoa Iran rinnalleen lännenvastaiseen sotaansa Lähi-idän rintamalla. ISIS lienee osa tätä strategiaa. Tarkoituksena on alistaa amerikkalaisten suojattomaksi jättämän Irakin šiialaisen pääministerin Nuri al-Malikin hallitus Iranin vasalliksi, mikä tulee suuresti vahvistamaan Iranin otetta Syyriasta. Venäjän ja Iranin sotilaallinen interventio Syyriassa on jatkunut vuodesta 2011 alkaen, muttei ole edelleenkään tuonut Assadille helpoksi kuviteltua voittoa Syyrian kansaa vastaan. Venäjän keskittyessä lähitulevaisuudessa imperiuminsa laajentamiseen Euroopassa ja Keski-Aasiassa se tarvitsee Iranin voiman suuntaamista Irakiin ja Syyriaan, ehkä myös Turkin epävakauttamiseen.

Viimeksi mainittua ajatellen Venäjä on pyrkinyt myös palauttamaan PKK:ta valta-asemaan kurdien keskuudessa. Aiemmin PKK lähes marginalisoitui seurauksena Turkin tehokkaasta kurdipolitiikasta, KDP:n vahvistumisesta Irakissa ja KDP:n liittolaisten vahvistumisesta Syyriassa. Sittemmin Turkin AKP-hallituksen hyvän alun jälkeen vuosi vuodelta käsittämättömämmäksi äitynyt tyhmyys sekä amerikkalaisten käsittämätön yksipuolinen vetäytyminen Irakin ja Syyrian rintamalta antoivat mahdollisuuden palauttaa PKK:n hallintaan koko Syyrian Kurdistan ja vahvistamaan sitä uudelleen myös Irakissa ja Turkissa.

Iranin presidentti Hasan Rohani antoi jo paljon länsimaiden nykytilasta kertovan lausunnon, jossa todettiin Iranin lähettävän joukkonsa Irakiin. Lähes samana päivänä Rohani ilmoitti myös saaneensa viestiä maailman suurvalloilta, että Iran saa jatkaa uraanin rikastamisohjelmaansa ja pakotteet poistetaan. On vaikea keksiä ainuttakaan läntistä johtajaa, joka olisi kyennyt häviämään yhtä paljon yhtä nopeasti kuin Obama. Hänen perintönsä tulee olemaan lukemattomien kuluttavien sotien, sekä Lähi-idän että Euroopan epävakautumisen ja erittäin vaarallisen uuden aikakauden perintö.

Obama on toiminut lännen intressien vastaisesti oikeastaan kaikissa maailmankolkissa, joihin on sekaantunut. Käsittämättömän naiivi ja typerä reset-politiikka rohkaisi Venäjää yhä aggressiivisempaan politiikkaan Euroopassa ja oikeastaan palkitsi sen hyökkäyssodastaan Georgiaa vastaan. Arabikevään tarjoama valtava mahdollisuus hukattiin pahasti - ja olisi hukattu vielä pahemmin elleivät Ranska ja Britannia olisi ryhdistäytyneet läntisen Pohjois-Afrikan kohdalla. Tunisia ja Marokko pelastettiin, Libya hoidettiin myöhäisestä heräämisestä huolimatta kohtuullisen hyvin kotiin ja jälkihoito Malissa oli mallikasta.

Yhdysvalloilta odotettiin johtajuutta Egyptin suhteen, mutta tämä mahdollisuus sössittiin moninkertaisesti rohkaisemalla ensin kiihkeän amerikkalaisvastaisia islamisteja ja sen jälkeen kyynistä sotilashallintoa palauttamaan autoritäärinen hallinto suurimpaan arabimaahan. Egyptin menettäminen oli kuitenkin vielä pientä verrattuna siihen, minkä mittaluokan virheitä Syyrian kohdalla tehtiin, sillä sekä Ukrainan että Irakin tämänhetkiset tapahtumat (ja paljon tulevaa kauhua) ovat suoraa satoa Syyriassa kylvetystä. Edes britit ja ranskalaiset eivät enää Syyrian kohdalla kyenneet pelastamaan tilannetta, kun Amerikka oli vajonnut niin rähmälleen.

*   *   *

Nato on ilmoittanut suojelevansa omia jäsenmaitaan - vain jäsenmaitaan - ja se on symbolisena eleenä siirtänyt pieniä tilapäisiä amerikkalaisjoukkoja Puolaan ja Baltian maihin. Suomi ei ole Naton jäsenmaa, ja vaikka ovea on varsinkin Naton pohjoiseurooppalaisten jäsenmaiden toimesta pidetty Suomea varten pitkään raollaan, siltä varalta josko Suomi viimein löytäisi rohkeutensa, ei se raollaan oleva ovi Suomea auta. Vain täysjäsenyys Natossa paaluttaa Suomen osaksi länttä, kun Venäjä asettaa uuden rautaesiripun paikan ja Amerikka sen hyväksyy.

Suomi viestittää koko ajan voimakkaasti, ettei halua Naton turvatakeita. Suomi asettaa tällä tavoin itsensä sille puolen rautaesirippua, jonne Ukraina, Moldova, Syyria ja Irak ovat jäämässä. Suomen kannattaisi nyt vakavissaan miettiä, kummalla puolen uutta etupiirirajaa sillä on suotuisampi kehitys ja mukavammat oltavat. Jos Venäjän seuraavien siirtojen myötä Suomi alkaa muistuttaa enemmän Ukrainaa ja Syyriaa kuin Naton jäsenmaita, vastuu tästä kuuluu Suomen nykyisille päättäjille. Etenkin ulkopolitiikkaa johtavalle presidentille, jonka päättäväinen aidallaistunta tulkitaan sekä lännessä että idässä asettumiseksi teuraslampaana karhun kämmenen alle.

Läntisten kylmän sodan veteraanien puheet Suomen ja Ukrainan teistä alkavat jo kuulostaa alistuneelta sen suhteen, että Suomi on menetetty. Meidän suomalaisten häpeäksi vastuussa tästä ovat ennen kaikkea suomalaiset. Haluammeko olla jo lähitulevaisuudessa rajamaa, jossa Venäjä siirtää vallan vasalleilleen - tavallisimmin autoritäärisille diktaattoreille, terroristeille ja rikollisille. Kannattaa muistaa, että vielä vähän aikaa sitten ne henkilöt, joista Venäjä on nyt tehnyt Krimin, Donetskin ja Luhanskin johtajia, olivat Ukrainan bäckmaneja, molareja ja putkosia - täysin marginaalisten ääriliikkeiden johtajia, jotka saivat paikallisvaaleissakin korkeintaan parin prosentin kannatuksia, valtakunnallisissa ei sitäkään. Heille naurettiin eikä heitä otettu vakavasti. Haluavatko suomalaiset jatkossa tällaisia henkilöitä johtoonsa?

Vaikka Euroopassa jo haudatuksi luultu kauhistus on kaivautunut esiin koko kauheudessaan, Eurooppa elää kieltäymyksessä. Sillä ei ole kovin kauaa aikaa löytää selkärankaansa jos se haluaa välttää uuden suurtuhon. Amerikkalaisiin ei nyt kannata vilkuilla - Amerikka on moraalisen alennuksen tilassa, mutta heillä on vähintään Atlantin ja Tyynenmeren verran tilaa ja varaa sellaiseen. Eurooppalaisilla moista luksusta ei ole. Jos ei ryhdistäytymistä pian tapahdu, Babylonin laulujen lunnaat nousevat tähtitieteellisiksi purppuraan puetulle kuningattarelleen, jolla on kruunussaan kaksitoista tähteä.

Eurooppalaisten on ymmärrettävä, että vaikka he kuinka hokisivat, ettei sotaa ole, sotaan riittää yksi osapuoli. Kun yksi aloittaa sodan, toisen osana on silloin joko taistella, antautua tai paeta. Euroopan ratkaisu on toistaiseksi ollut paeta: se on paennut toiveajatteluun, kieltäymykseen ja fiktioon. Kätkeytyminen rumalta totuudelta ei enää toimi, sillä Venäjän propagandasta on tullut totaalista - se on kuin Sauronin punainen silmä, joka tunkeutuu televisioista ja internetistä ei vain venäläisten vaan länsimaalaistenkin päihin. Paetakaan ei voi ikuisuuksiin. Kun Eurooppa pakeni Krimiltä, Venäjä hyökkäsi Donbasiin. Kun Eurooppa pakenee Donbasista, Venäjä hyökkää muille Ukrainan alueille. Jos Eurooppa pakenee koko Ukrainasta, Venäjä tavoittelee koko entisen Neuvostoliiton aluetta, seuraavaksi koko entisen Venäjän imperiumin aluetta, ja viime kädessä Euroopan herruutta. Peto ei pysähdy siihen, että sille antaa pikkusormen tai koko käden.

Venäjällä kirjoitettiin Tolkienin klassikosta Sormusten herrasta piraattiversio, jossa taru käännettiin päälaelleen - Mordorin näkökulmaksi. Koko suuri tarina kuvattiin Mordorin väärinymmärretyn marttyyriuden kronikkana taistelussa lännen tukemia vähäpätöisiä hobitteja, kääpiöitä ja haltioita vastaan. Länsi antoi vallan vähäarvoisten monikulttuuristen riiviöiden sekamelskalle, joka tuhosi Mordorin ajaman järjestyksen ja yhdenmukaisuuden. Mordor oli vain halunnut pelastaa maailman uudistamalla sen. Miksei Mordorin annettu suosiolla toteuttaa unelmaansa uudesta maailmanjärjestyksestä? Lopultakin koko Tolkienin teoksessa oli venäläisversion kirjoittajien mukaan kyse selkäänpuukottajien ja historian vääristelijöiden halpamaisesta propagandasta, jolla glorifioitiin kaoottisia hajavoimia ja demonisoitiin oikeutettua hallitsijaa ja järjestyksen tuojaa.

Tolkien itse elinaikanaan kiisti, että hänen Mordorissaan ja Rautapihassaan (alkup. Isengard, joka nykysaksaksi kirjoitettaisiin Eisengard) olisi ollut kyse Neuvostoliiton ja natsi-Saksan allegorioista. Omasta mielestäni Tolkienin kiistämys on vain osatotuus, sillä niin päivänselviä allegoriat paikka paikoin ovat, ja Tolkienin oma inho natseja ja muita totalitäärejä kohtaan kävi ilmi hänen kirjeenvaihdostaan. Ehkäpä kuitenkin Tolkienin pointti oli siinä, ettei ajattomia taruja pidä identifioida yhteen maailmankolkkaan tai -tilanteeseen.

Sekä Ilmestyskirja että Taru sormusten herrasta sisältävät ajattomia allegorioita hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Ei ole sattumaa, että kummassakin pahaa inkarnoi voimaansa julistava ja teoin ilmentävä mahtipontinen imperiumi, joka kuitenkin sortuu lopulta. Näin annetaan toivoa hyvän puolesta taisteleville. Lukemattomat eri kulttuurien tarustojen tuotokset uskonnollisista teksteistä kansalliseepoksiin, lastensatuihin ja nuotiolla kerrottaviin urbaanilegendoihin opettavat meille sankaruutta löytyvän näennäisesti heikoista, toivoa olevan synkimpinäkin hetkinä ja hyvän lopulta voittavan. Tässä on jotain perin inhimillistä. Tai ainakin haluaisin mielelläni nähdä ihmisyyden näiden hyvien ja sankarillisten ominaispiirteidensä kautta, vaikka kuinka muodikasta nykyään on vaalia ylen pessimististä ja kyynistä ihmiskuvaa.

Hyvä on luonteeltaan periksiantamatonta, kärsivällistä ja sitkeää. Paha sen sijaan on luonteeltaan kärsimätöntä, uhoavaa ja pyrkii lopullisiin ratkaisuihinsa pakottamalla ja tuhoamalla. Kärsiessään tappion hymyilevälle lapsimessiaalle tai epätodennäköiselle sankarille mustat keisarit menettävät vaatteensa ja saatanakin käyttäytyy kuin pahainen kiukutteleva kakara. Sellaisia kosmiset voimat ovat.

Hyvän ja pahan välisessä taistelussa ei ole yksittäisen kansan saati ihmisyksilön näkökulmasta lainkaan samantekevää mille puolen historiaa asettuu. Aidoilla istujat ja vuoren erakotkaan eivät ole turvassa, kun suuremmat voimat jyräävät ylitseen. Ei ole myöskään yksittäisen kansan saati yksilön asia viedä taistelua lopulliseen voittoon, sillä juuri se on kaikkein korkeimpien voimien asia, jos sellaisiin uskoo. Kansat ja yksilöt vain tekevät osansa taistelun jatkamiseksi ja siten voiton epäämiseksi pahuuden voimilta. Sellaista elämä on.

*   *   *

Meidän ei tarvitse etsiä allegorioita tarujen ja uskonnollisten kirjoitusten maailmasta, jos ne tuntuvat liian abstrakteilta. Riittää, että katsomme historiaan. Venäjä toistaa tällä hetkellä samoja strategioita ja taktiikkoja, joita sekä natsi-Saksa että Neuvostoliitto käyttivät lietsoessaan ympäri Eurooppaa epävakautta, aatteellisten ääriryhmien salahankkeita, poliittisia murhia, terrorismia, kapinoita ja miehityksiä, joita sitten legitimoitiin väärennetyillä "kansanäänestyksillä" tai marginaaliliikkeiden kätyreistä koottujen nukkeparlamenttien päätöksillä. Propaganda muistuttaa sanasta sanaan menneistä ajoista. Putinin hallinto ei ole toimissaan lainkaan originelli - kyse on enemmän siitä, että länsimaiset päättäjät ja toimittajat eivät joko ole lukeneet läksyjään tai ymmärtäneet lukemaansa.

Lienee turha mainita, että Saksa ja Neuvostoliitto saivat toimillaan aikaan maailmansodan ja sen jälkeen pitkän ja kivuliaan kylmän sodan, jossa kuoltiin yhtä paljon kuin maailmansodassa, mutta kolmansien maiden alueilla.

Löydämme samanlaiset tapahtumaketjut vieläkin kauempaa historiasta, 1800-luvun lopusta, jolloin Venäjän, Saksan ja niiden vasallien masinaatiot johtivat ensin Balkanin sotiin ja sitten ensimmäiseen maailmansotaan. On merkillistä ja pelottavaa, kuinka monet tänä päivänä tuntuvat haikailevan takaisin 1800-luvun maailmaan. Puhumattakaan siitä, että jotkut haikailevat takaisin 1930-luvun loppuun. Kannattaisi muistaa, kuinka se kaikki päättyi edellisillä kerroilla. Sitäkö eurooppalaiset taas haluavat? Mantereemme tuhoa ja puolta Eurooppaa totalitaristisen ikeen alle?

Minä ainakin teen kaikkeni tuollaisten unelmien murskaamiseksi, ja toivon hartaasti, että niin tekee tahoillaan mahdollisimman moni muukin. Meidän on paljon helpompi vaikuttaa nykyisyyteen ja tulevaisuuteen kuin menneisyyteen. Siksi niihin kannattaa vaikuttaa menneisyyden haikailun tai siitä katkeroitumisen sijaan.

Polesian metsissä

Olin metsässä. Tarkemmin sanoen Žytomyrin läänin pohjoisosien erämailla, jotka muuten perin peltoisessa Ukrainassa edustavat metsäisintä aluetta Karpaattien ohella. Pohjois-Ukrainan halki kulkeva vyöhyke tunnetaan nimellä Polissia tai Polesia. Siellä elää kaikenlaista metsäneläintä saksanhirvistä, metsäkauriista, villisioista ja visenteistä susiin ja karhuihin. Linnustollisesti alue on sellaista, että sieltä voi löytää monia Suomelle ja Venäjän taigalle ominaisia metsä- ja suolajeja eurooppalaisen levinneisyytensä etelärajoilta. Esimerkiksi metsäkanalintuja, tikkoja ja suurpöllöjä pitäisi Polesian metsistä löytyä.

Minun oli tarkoitus lähteä jo lauantaiaamuna, mutta muuan ukrainalainen ystäväni tuli aamuvarhain kylään hakemaan huuliharppuaan, jonka oli unohtanut asuntooni edellisviikonlopun aamuyöhön kestäneiden kutsujeni seurauksena. Hän myös palautti lainaamiaan syyrialaisia orientaalijazzia edustavia levyjä ja otti mukaansa tunisialaisen hevimetallibändin levyn. Keitin kahvia ja eksyimme puhumaan filosofiasta, uskonnosta ja politiikasta neljäksi tunniksi. Hän kertoi mieluummin kuolevansa kuin näkevänsä moskoviittisen trikolorin nousevan salkoon Kiovassa.

Putin ilmoitti jo vuonna 2003, ettei hyväksy Kiovan olevan Venäjän rajojen ulkopuolella. Kuten tavallista, lännessä tämä vähäteltiin pois näkyvistä.

Jo edellisenä iltana ukrainalaisen ystävättäreni kohdalla meni ilta samalla tavoin pitkäksi, sillä käytyämme Sofian katedraalissa ja luostarialueella, jossa lapset lauloivat Ukrainan kauneudesta, sekä syötyämme sušia Izumin terassilla, jäimme puoleenyöhön saakka keskustelemaan kirjallisuudesta, runoudesta, satujen ja mytologian merkityksestä. Hänen länsiukrainalaisen kotikaupunkinsa eräältä poliisiasemalta kaikki poliisit olivat joutuneet lähtemään itään, koska Donbasin poliisit eivät tehneet mitään rikollisten terroristien riehuessa Venäjän joukkojen ja sotilaskaluston kera. Kaikki kyseiseltä asemalta lähteneet poliisit oli tapettu venäläisterroristien toimesta.

Venäjän terrorimiehityksen uhrien todellisia määriä Krimillä ja Donbasissa on vaikea arvioida, koska Venäjän propagandan ja vääristelyn mitta on niin massiivinen. Myös Ukrainan viranomaiset yrittänevät salailla maanpetturien ja ulkomaisten terroristien tappamien ihmisten määriä, jotteivät lietsoisi paniikkia yhteiskuntaan.

Samaisen ukrainattaren piti lähteä kanssani Žytomyriin ja Polesiaan, ja odottelin lauantaiaamuna toisen ystäväni kyläillessä häneltä tietoa. Kävikin ilmi, että hän joutui olemaan lauantaina töissä, ja koska siinä vaiheessa tultiin jo iltapäivään, päätin lykätä Polesiaan menemiseni sunnuntaille ja sen sijaan mennä erään ranskattaren bileisiin täällä Kiovassa.

Stubb valittiin tuona päivänä Kokoomuksen johtoon ja siis uudeksi pääministeriksi. Se on hyvä asia, koska itse en nykytilanteessa voisi kannattaa tuohon tehtävään Suomessa ketään muuta kuin sellaista, joka on ulkopolitiikassaan selkeästi sitoutunut läntiseen integriteettiin ja yrittää tosissaan Suomen viemistä Natoon.

Lähdin matkaan sunnuntaiaamuna, suuntasin Korosteniin ja Ovrutšiin, sieltä metsäseutujen halki Polissian suojelualueelle, jossa tosin oli vain kyltti. Suurin osa metsäteistä oli jeepillä ihan ajettavissa, vaikka osa sellaisia, ettei niille päässyt kuin korkeintaan traktorilla. Välillä oli mäntymetsää ja muutenkin kovin suomalaisen kaltaisia maisemia. Soita, joiden rantoja reunustivat koivikot, ja joilla pesivät metsäviklot ja soidinsivat taivaanvuohet. Mutta sitten oli taas tammea, lehmusta ja pyökkiä lehtimetsälajeineen.

Kaksikymmentä myyttiä Venäjästä

Kiovan kesässä vuorottelevat kuuma auringonpaiste ja piiskaavat sadekuurot. Jälkimmäiset tulevat yleensä iltapäivällä ja alkuillasta. Eilen lauantaina olin eräiden ystävieni kanssa juomassa Andrijivski uzvizin belgialaisessa paikassa, mutta kun menimme syömään läheiseen ravintolaan, tulimme vedetyiksi mukaan ukrainalaisiin ristiäisiin. Horilka virtasi ja maljoja kohoteltiin paitsi lapsukaiselle, myös Ukrainan ja sankarten kunnialle sekä vainolaisten surmalle. Kaikilla oli yllään perinteinen kansallishenkinen vyšyvanka.

Viikolla kävin neuvostosaavutusten puistossa Kiovan esikaupungeissa. Siellä on ränsistyvien paviljonkien lisäksi mittavasti saarni- ja lehmusmetsää, joissa voi kulkea luontopoluilla. Laululinnut olivat äänessä kymmenin lajein, jotka edustivat tyypillistä eurooppalaista lehti- ja sekametsän linnustoa. Truhanivin saarella Dneprin keskellä on jo rantasesonki täydessä vauhdissa.

Viime viikonloppuna oli Ukrainassa presidentinvaalit. Suklaakeisari Petro Porošenko voitti ne jo ensimmäisellä kierroksella, jättäen Julia Tymošenkon kauas kakkoseksi. Kolmoseksi ja neloseksi kirivät loppusuoran kannatuksen nousullaan kansallismielinen ehdokas Oleh Ljaško ja entinen oranssikoalition puolustusministeri Anatoli Hrytsenko. Vaalit olivat vapaat ja rehelliset, mistä ei jäänyt epäilyksiä millekään lukuisista kansainvälisistä vaalitarkkailujärjestöistä, joita maassa vilisi. Vaaleja tarkkailemaan tulleet venäläiset kansalaisjärjestöt yhtyivät ukrainalaisten vastineidensa arvioihin.

Venäjä ikävä kyllä terrorisoi vaaleja miehittämällä osia Ukrainasta, siirtämällä vaalien aikana lisää venäläisiä joukkoja Ukrainan alueelle – mm. kurkunleikkaajina ja bandiitteina aiemminkin kunnostautuneita, Venäjän nukkehallitsijalle Ramzan Kadyroville uskollisia Vostok-pataljoonan joukkoja Tšetšeniasta. Venäläiset yrittivät sabotoida vaaleja myös hakkerien koordinoiduilla hyökkäyksillä Ukrainan vaaliviranomaisia ja mediaa vastaan.

Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa siis jatkuu. Minkäänlaista vetäytymistä ei ole tapahtunut, vaikka Kerry ja muut länsimaiset toiveajattelijat ovat sellaisesta höpisseet. Venäjä ei ole millään tavoin indikoinut lopettavansa operaatioitaan Ukrainassa, päinvastoin. Ukrainan virallisten turvallisuusvoimien operaation tuottaessa tappioita terroristeille suurin osa näistä on osoittautunut venäläisiksi. Ruumiit toimitetaan takaisin Venäjälle. Venäjä on lähettänyt sotilaskuorma-autoilla yhä lisää joukkojaan Ukrainaan.

Venäläisjoukot antavat tiedotusvälineille avoimesti lausuntoja Ukrainan maaperältä, kertoen mitä valtakuntaa edustavat. Venäläisten lisäksi on Donbasiin koottu monenlaisia irregulaareja ja äärijärjestöjä serbifasisteista ossetialaisiin kurkunleikkaajiin ja venäläiskasakoihin. Huippupolitiikan tasolla Venäjä huiputtaa toiveajatteluun takertuvaa länsimaailmaa väittämällä, ettei ole hyökännyt Ukrainaan, ja ettei muka kontrolloi siellä riehuvia terroristeja.

Jokaiselle tilanteen tarkkailijalle on selvää, ettei kyse ole missään vaiheessa ollut ukrainalaisten keskisestä sisäsyntyisestä konfliktista saati sisällissodasta. Kyse on naapurimaan invaasiosta – se vain toteutetaan venäläisominaisilla taktiikoilla eikä avoimen amerikkalaisella fanfaari-ilmasodalla. Kansainvälisen yhteisön huiputtaminen ja siten sen toiminnan lamauttaminen on normaali osa Venäjän taktiikkoja.

Putinin strategia on ollut aivan selvä jo pitkään, ja hän on sen myös avoimesti ilmaissut. Venäjän strategian voi tiivistää neljään sanaan: vallan vertikaali – imperiaalinen ekspansio. Muut pyrkimykset ovat näihin nähden välineellisessä asemassa. Donetskin ja Luhanskin läänien miehitys on välineellisessä asemassa sikäli, että Venäjä tavoittelee vallan saamista koko Ukrainassa.

Vaikka strategisella tasolla on selvää, mihin Venäjä pyrkii, taktisella tasolla sillä on koko ajan monia vaihtoehtoisia skenaarioita. Näiden valintaan länsimaiden reaktiot vaikuttavat. Venäjä ei ole kuten länsi taktisella tasolla sidottu mihinkään pelisääntöihin. Strategisella tasolla Venäjä tietää, mitä tavoittelee, eikä noita päämääriä ole salattu. Putin haluaa Euraasian unionin tulevan perustetuksi vuonna 2015 niin laajana kuin Venäjä on siihen mennessä onnistunut etenemään.

Venäjä jatkaa ekspansiotaan ja etenee tasan niin kauan kunnes se pysäytetään tai padotaan. Jos ja kun näin lopulta tapahtuu – nähtävästi jossain Narvan ja Reininmaan välillä – silloin Venäjä pysähtyy ja keskittyy siihen asti valtaamiensa vaikutuspiirien vakiinnuttamiseen. En näe mitään syytä, miksi Venäjä pysähtyisi ilman, että vastassa on sellaista voimaa, joka kykenee vaarantamaan Putinin kasvot eli tuottamaan jonkin voimankäytöllisen nöyryytyksen. Huono uutinen on, että tällaista voimaa ilmeisesti löytyy vasta Naton isommista jäsenmaista. Hyvä uutinen on, että taktisenkin tason nöyryytys saattaisi riittää – sellaista Putin aidosti pelkää.

Venäjän strategisia tavoitteita – vallan vertikaalia ja imperiaalista ekspansiota – palvelevat kaikki ne välineet, joita Venäjällä on käytössä: viralliset joukot ja turvallisuusorgaanit, epäviralliset joukot ja palkkasoturit, venäläiset äärijärjestöt, ulkovenäläiset äärijärjestöt, järjestäytynyt rikollisuus, viidennet kolonnat, propagandakoneisto, tiedustelukoneisto, Gazprom, muut talousaseet jne. Toiminta on ylhäältä ja keskeltä johdettua, vaikka merkitykseltään kosmeettisen ”uskottavan kiistettävyyden” vuoksi suositaan epävirallisia rosvojoukkoja.

Rosvojoukot saavat vapaat kädet terrorisoida ja ryöstellä valloitettuja alueita ennen kuin valloitusmaat konsolidoidaan pysyvämmiksi tarkoitetuilla struktuureilla. Valloitustapaa voisi kutsua keskiaikaiseksi, ellei se olisi ollut laajassa käytössä sekä Saksan että Neuvostoliiton puolella myös jaettaessa Väli-Euroopan maita 30-luvulta 50-luvulle. Sikäli nykymenetelmissä ei ole juuri mitään uutta. Propagandakin on lähes sanasta sanaan lainattua menneiltä aikakausilta. Valitettavasti vain länsimaisilla poliitikoilla ja toimittajilla tuntuu olevan kovin lyhyt historiallinen muisti.

Donbasin niin kutsutut separatistit ovat alusta asti käyttäneet Venäjän valtiollisia symboleja, Venäjän turvallisuuskoneiston kalustoa ja aseita, venäläisiä palkkoja ja ohjeita sekä olleet Venäjän turvallisuuskoneiston virassa olevien upseerien johtamia. Sillä ei ole merkitystä, että jälkimmäiset ovat käyttäneet Krimillä ja Donbasissa monenlaisia kuvaavia taiteilijanimiä, kuten Nuoli, Paholainen, Susi tai Abwehr.

Erilaisten irregulaarien ja bandiittimilitioiden rooli on sama kuin aiemmin Kaukasiassa ja Krimillä: uhkailla, pelotella, terrorisoida, käydä rumia taisteluja, ottaa tappioita etnisesti isovenäläisten joukkojen puolesta. Tämäkin on toisintoa toisen maailmansodan tavasta heittää monenlaiset irregulaarit ja kansalliset vähemmistöt mielellään etulinjan tuleen sekä sälyttää heille sotarikokset ja muut inhottavimmat tehtävät.

*   *   *

Venäjän pitäisi olla Suomessa paremmin tunnettu kuin Ukraina, mutta siitä huolimatta katson tarpeelliseksi jatkaa edellisen kirjoituksen teemaa luettelemalla joukon propagandassa ja muussa keskustelussa yleisesti toistettuja myyttejä, tällä kertaa Venäjästä.

1) Kukaan ei tiedä, mitä Venäjä aikoo. Kuten yllä totesin, putinilaisen Venäjän strategiset tavoitteet voi tiivistää kahteen asiaan: vallan vertikaaliin ja imperiaaliseen ekspansioon. Yksityiskohtien eli taktiikan osalta Venäjä on joustava ja valmis improvisoimaan vaihtoehtoisten skenaarioiden välillä. Esimerkiksi se ei ole Kremlin kannalta olennaista, millä kansainvälis-oikeudellisella menettelyllä naapurimaat liitetään Venäjän valtaan, kunhan liitetään. Ne voivat olla suoraan anneksoituja, jonkinlaisessa jäätyneen konfliktin limbotilassa tai vasallihallitsijan johtamia muodollisesti itsenäisiä valtioita – tämä ei ole Venäjän kannalta olennainen asia, Kremlin vertikaalinen valta ja tämän valtapiirin laajentaminen ovat.

Länsivallat toimivat yleensä päinvastoin. Niiden strategiaa pitää kysellä ja etsiä poliittisesti korrektien dokumenttien konsulttikielestä suurennuslasin kanssa, mutta taktiikassa ne ovat tiukkojen itseaiheutettujen rajoitteiden ja pelisääntöjen sitomia.

2) Venäjää on loukattu eikä sitä ole kunnioitettu tarpeeksi. Venäjää psykologisoivat selitykset yrittävät yleensä ymmärtää Venäjän aggressioita ja syyllistää niistä epäkunnioittavaa Länttä, vaikka oikeastaan ne vain jatkavat juuri sitä holhoavaa asennoitumista, jonka Venäjä kokee loukkaavaksi. Venäjä ei välitä, pidetäänkö siitä, saati halua että sitä alentuvasti tuetaan. Venäjä haluaa, että sitä pelätään ja siksi totellaan. Venäjän nykyjohto samaistaa kunnioituksen pelkoon. Jonkin eurooppalaisen pikkumaan arvostuksen perustuminen kyseisen maan vaarattomuuteen ja luotettavuuteen herättää Venäjällä lähinnä halveksuntaa.

Venäjä yrittää parhaansa mukaan viestittää Euroopalle olevansa kuolemanvaarallinen uhka. Länsiviranomaiset sen sijaan vähättelevät, toistaen toistamistaan, ettei Venäjä ole uhka, ja että jokainen Venäjän ilmiselvästi huomenna ottama uusi aggressiivinen askel olisi ”mahdoton kuvitella” tai ”täysin poissuljettu”. Tämä vähättely vain pahentaa Venäjän raivoa, sillä se haluaa, että sitä pelätään.

Venäjän viime aikoina länsinaapureilleen lähettämät signaalit kertovat aivan muuta viestiä kuin mihin Lännessä haluttaisiin uskoa: Venäjä simuloi hiljattain pommikone- ja maihinnousuhyökkäystä Ruotsiin sekä Puolan pommittamista maan tasalle ydinaseilla. Suomen ilmatilan loukkauksetkaan tuskin viestivät – kuten Suomessa on haluttu uskoa – että Venäjän lentäjät tekevät taajaan inhimillisiä erehdyksiä lennoillaan.

Jokaisen, joka on huolissaan siitä, saako Venäjä tarpeeksi kunnioitusta, kannattaisi vähintäänkin katsoa ja kuunnella, mitä Venäjä yrittää viestiä. Se ei yritä viestiä olevansa harmiton, vaaraton ja haluton hyökkäyssotaan. Venäjä näyttää tekevän parhaansa viestittääkseen eurooppalaisille, että Venäjä todellakin on uhka. Venäjän uho ei suinkaan laannu sillä, että näiltä uhkauksilta ummistetaan itsepintaisesti silmät ja hoetaan, ettei Venäjä mikään uhka ole. Tällä tavoin päinvastoin pakotetaan Venäjä hakemaan kunnioitustansa yhä röyhkeämmillä viesteillä.

3) Venäjää ei tunneta eikä ymmärretä tarpeeksi. Samaa voisi sanoa mistä tahansa maasta. Venäjä sentään tunnetaan Suomessa huomattavasti paremmin kuin moni muu maa, vaikkapa Puola, Turkki tai Kiina. Venäjän kohdalla ongelmana ei olekaan tiedon puute, vaan tiedon alistaminen poliittiselle tarkoituksenmukaisuudelle. Venäjään sovelletaan aina harhaista toiveajattelua, jollaista harvoin näkee muiden maiden kohdalla. ”Venäjän ymmärtämisellä” ei viitatakaan Venäjän ymmärtämiseen vaan sen kaikkien pyrkimysten hyväksymiseen, tapahtuipa tämä sitten alentuvasti holhoavan suvaitsemisen tai kiilusilmäisen venäläismielisyyden muodossa.

Valtiovaltaa edustavilta viranomaisilta ja valtiollisten tutkimuslaitosten Venäjä-asiantuntijoilta on virhe johtaa kansaa harhaan Venäjä-asioissa. Selkäydinreaktiona heillä näyttää olevan pyrkiä ”rauhoittelemaan” suomalaisten Venäjä-pelkoja ja siten vähättelemään Venäjän uhkaa. Tällaisella on kuitenkin huonot seuraukset henkiselle maanpuolustukselle, sillä kansa voi tulkita ilmeisten tosiasioiden kanssa ristiriidassa olevat lausunnot joko niin, että valtiovalta on sinisilmäistä eikä tehtäviensä tasalla, tai että valtiovalta yrittää tahallisesti hyssytellä ja johtaa kansaa harhaan. Seurauksena salaliittoteoriat ja disinformaatio valtaavat alaa ja venäläismieliset ääriliikkeet vahvistuvat suomalaisessa yhteiskunnassa.

4) Venäjä kokee itsensä turvattomaksi, koska Länsi saartaa ja eristää sitä. Tämä on roskaa. Venäjää ei voi saartaa; se hallitsee maailman laajinta maapinta-alaa. Parhaimmillaankin Länsi on pyrkinyt vain Venäjän patoamiseen pysäyttääkseen sen tuhoisan hyökkäysvimman. Kukaan vakavasti otettava alueen tarkkailija ei voi uskoa, että Georgia, Latvia tai Ukraina muodostaisi sotilaallisen uhan Venäjälle. Venäjä sen sijaan on se, joka aiheuttaa turvattomuutta kaikkialle ympärilleen. Venäjän doktriini on aina hyökkäävä; se puolustautuukin hyökkäämällä.

Mitä länsimaiden tarkoitusperiin tulee, ne ovat koko kylmän sodan jälkeisen ajan yrittäneet päinvastoin integroida Venäjää länteen ja Eurooppaan. Kukaan ei ole yrittänyt eristää Venäjää, vaan Venäjä on se, joka on torjunut integraation, tahtonut eristäytyä ja eristää omia naapurimaitaan.

5) Venäläismedian näkökulmat ovat yhtä valideja kuin länsimedian esittämät. Eivät ole. Venäjän valtiojohdettu media on osa propagandakoneistoa, jonka tuottamat narratiivit ovat lähes pelkkää propagandaa ja usein suoranaista valetta. Länsimedia tuottaa sen sijaan vapaata, monipuolista ja moniäänistä kuvaa, joka ei ole valtiovaltojen kontrolloitavissa, siitä kilpailu pitää huolen.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että länsimedian uutiset olisivat aina tosia. Niissä on suurta vaihtelua. Esimerkiksi suomalaiset tiedotusvälineet ovat hyvästä sananvapaudesta huolimatta taipuvaisia itsesensuuriin ja keskitien etsimiseen totuudelle uskollisuuden sijaan. Suuri osa venäläisestä propagandasta pyrkiikin nimenomaan keskitien siirtämiseen haluttuun suuntaan. Kovalla volyymillä levitetyt äärinäkemykset saavat hieman uskottavammalla sävyllä esitetyn propagandan vaikuttamaan ”maltilliselta keskitieltä” ja todellisuuden puolestaan ”toiselta ääripäältä”.

6) Venäjä on suurvalta joten sillä on oltava suurvallan oikeudet. Venäjä on toki suurvalta varsinkin suhteessa länsirajansa naapureihin. Sen suurvalta-aseman perusteet ovat kuitenkin olennaisesti erilaisia kuin vaikkapa Yhdysvaltain tai Kiinan. Venäjän väestö on Bangladeshin kokoluokkaa ja sen talous  Espanjan tai Italian – ilman öljyn korkeaa kartellisoitua hintaa sen talous putoaisi kauas Euroopan suurten maiden alapuolelle. Niinpä Venäjän suurvalta-asema perustuukin ennen kaikkea sen aggressiivisuuteen – voiman projisoimiseen sotilaallisesti ja tiedustelullisesti sekä olemiseen yleensä kansainvälisen yhteistyön spoileri.

7) Samaahan Yhdysvallatkin aina tekee. Ei tee. Yhdysvallat ei ole käynyt valloitussotia eikä laajentanut vertikaalisessa vallassaan olevaa aluetta miesmuistiin. Vaikka Kuuba, Venezuela ja Nicaragua ovat Yhdysvaltoja vastaan vihamielistä politiikkaa tekeviä Venäjän liittolaisia Yhdysvaltain takapihaksi kuvitellulla vyöhykkeellä, Yhdysvaltain hyökkäykset ja sissiliikkeiden tukemiset ovat jääneet kylmän sodan maailmaan. Yhdysvallat ei ole käynyt Venäjää vastaan kylmää sotaa Gorbatšovin perestroikan jälkeen. Venäjä sen sijaan on jatkanut ja kiihdyttänyt omaa kylmää sotaansa Länttä vastaan.

8) Venäjä on vain vastavoima amerikkalaista hegemoniaa vastaan, se hyödyttää kapitalistisessa riistossa riutuvia kehitysmaita. Yhdysvallat on ollut maailman suurvalloista innokkaimpia kansainvälisen vapaakaupan edistäjiä, Venäjä sen sijaan perinteinen protektionistinen riistokapitalisti. Venäjän projektit kehitysmaissa ovat poikkeuksetta tuottaneet valtaan julmia diktaattoreita ja korruptoituneita valtakoneistoja. Joskus Yhdysvaltainkin projektit ovat johtaneet samaan; Yhdysvallat on kuitenkin ollut suurvalloista se, joka on yrittänyt edistää myös demokratian asiaa, etenkin maissa, joihin se on tehnyt sotilaallisia interventioita.

9) Venäjä on konservatiivisten arvojen puolustaja Lännen edustamaa kulttuurirappiota vastaan. Tämä on teema, jonka putinistit ovat ottaneet propagandansa keihäänkärjeksi vaikuttaakseen erityisesti länsimaiden äärioikeistoon, samoin kuin Iranin ja Kiinan hallitusten kaltaisiin liittolaisiinsa. On kuitenkin syytä tehdä tarkka ero konservatiivisen herrasmiehen ja fasistisen moukan välille. Venäjän arvopolitiikan uskottavuuden voi parhaiten arvioida seuraamalla Krimillä ja Donbasissa riehuvien rikollisten ja terroristien puuhia. Toki länsimaisista arvoista nimenomaan liberalismin pohjalla oleva vapaus on se, jota vastaan Venäjän missio eniten suuntautuu.

10) Venäjä on multilateralisti ja Yhdysvallat unilateralisti. Todellisuudessa asia on juuri päinvastoin. Yhdysvallat on sitoutunut kansainvälisen yhteistyön pelisääntöihin, vaikka sekin on niitä silloin tällöin rikkonut. Venäjä ei sen sijaan edes muodon vuoksi kysele hyökkäyssodilleen lupia YK:sta eikä todellakaan suvaitse muiden maiden puuttuvan omiin asioihinsa tai operaatioihinsa. Venäjä katsoo, että länsimaiden on noudatettava Venäjän tahtoa, koska Venäjä on YK:n turvallisuusneuvoston veto-oikeudella varustettu pysyväisjäsen, mutta Venäjän ei tarvitse vastaavasti noudattaa YK:n turvallisuusneuvoston muiden jäsenmaiden tahtoa.

11) Venäläisten etu on vahva valtio, joka puolustaa venäläisten oikeuksia maan ulkopuolellakin. Venäjällä perinne on ollut, että mitä vahvempi valtio on, sitä heikompia venäläiset ihmisinä. Venäläisten oikeudet ovat Putinin valtakoneiston vahvistuessa jatkuvasti heikenneet Venäjällä. Maan ulkopuolella olevista etnisistä venäläisistä ja venäjänkielisistä (ja milloin mistäkin vähemmistöstä – eiväthän esimerkiksi abhaasit, osseetit, Karabahin armenialaiset tai gagauusit edes ole venäläisiä) on tullut lähinnä työkalu imperiaalisen ekspansiopolitiikkaan ja naapurimaiden suvereniteetin heikentämiseen etnisiä konflikteja luomalla.

12) Vakaa Venäjä luo vakautta ympäristöönsäkin. Venäjän vakaudesta puhutaan usein kuin se olisi synonyymi Kremlin vallan vertikaalille Venäjällä. Tähän asti se on tuonut Venäjälle lähinnä lisääntyvää autoritariaa ja kaikkialle Venäjän ympärysmaihin epävakautta, huipentuen aseellisiin hyökkäyksiin, joita Venäjä on tehnyt liittoutumattomiin naapurimaihinsa muutaman vuoden välein.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjä on hyökännyt Tadžikistaniin, Azerbaidžaniin, Moldovaan, Georgiaan, Tšetšeniaan, Dagestaniin, uudelleen Tšetšeniaan, uudelleen Georgiaan ja nyt Ukrainaan. Se on tukenut separatistien, bandiittien ja terroristien kapinoita ja salahankkeita useimpien länsinaapureidensa alueilla, puhumattakaan sekaantumisesta Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan konflikteihin ja aseellisesta tuesta milloin kenellekin pahimman kategorian diktaattorille millä tahansa mantereella.

Vakautta putinilainen politiikka on kaiketi tuonut lähinnä eliitilleen, mutta venäläiset yleisesti kuvittelevat öljyn ja kaasun hintatasosta johtuvan vaurastumisensa olevan Putinin ja hänen aggressiivisen politiikkansa ansiota. Näistä kuvitelmista ei tule olemaan kivutonta herätä.

13) Venäjä on luotettava energiantuottaja ja kumppani. Sellainen sen varmaan kovasti toivottaisiin ja haluttaisiin olevan. Valitettavasti Venäjän tapa käyttää kaikkia suuryrityksiään valtiollisen voimapolitiikan käsikassaroina ei tee siitä luotettavaa kumppania. Ei myöskään rajojen sietämätön häilyvyys laillisen bisneksen, järjestäytyneen rikollisuuden ja turvallisuuspalvelujen välillä.

14) Venäjän tehtävä on kehittää ja sivistää asiaatteja Kaukasiassa, Keski-Aasiassa ja Itä-Aasiassa. Todellisuudessa Venäjän imperiaalinen laajentuminen ei suinkaan suuntautunut tyhjille villiheimojen asuttamille korpimaille, kuten se usein esitetään, vaan Venäjä tyhjensi ja tuhosi laajentumisen tieltä kehittyneitä valtioita ja sivilisaatioita aktiivisen hävitys- ja kansanmurhapolitiikan avulla.

Laajennettuaan kerran imperiuminsa Euraasian laajuisiin mittoihin, Venäjä keskitti kaiken vallan Pietariin ja Moskovaan ja aiheutti alusmaissa säännöllisesti lähinnä kurjistumista. Suomella on asiasta hyvin poikkeukselliset muistot johtuen Suomen poikkeuksellisesta autonomiasta, joka todellakin hyödytti Suomea. Samaa onnea ei ollut vaikkapa Puolalla tai Georgialla, jotka taajaan kapinoivatkin imperiumia vastaan, puhumattakaan järjestelmällisen kansanmurhan kohteiksi joutuneista krimintataareista, tšerkesseistä, muista pohjoiskaukasialaisista tai Keski-Aasian sarteista.

On häkellyttävää, kuinka moskoviittinen imperiumi on onnistunut alikehittämään myös Itä-Siperian valtavien luonnonvarojen päällä istuvaa Venäjän Kaukoitää. Valtavien luonnonvarojen ja Kaukoidän kaupunkeihin siirretyn varsin koulutetun väestön lisäksi siellä olisivat maailman suurimmat ja nopeasti kehittyvät markkinat rajan takana Itä-Aasiassa. Tästä huolimatta alue kurjistuu, tyhjenee, väki muuttaa sieltä Moskovaan ja Pietariin eikä mitään voida tehdä paikallisesti, ilman Moskovan ohjausta.

Samaan aikaan kuitenkin Venäjä suhtautuu länsi- ja etelärajoihinsa ikään kuin sillä olisi pakottava tarve hankkia lisää territoriota Baltian maiden, Ukrainan ja Georgian kustannuksella.

15) Venäjä on eurooppalainen valtio. On se sitäkin, vaikka tämän päivän muoti-ilmiönä Venäjällä tuntuu olevan esittää Venäjä nimenomaan Euroopan kulttuurisena vastakohtana, euraasialaisena valtiona. Vaikka venäjän kieli ja venäläinen kulttuuri ovat slaavilaista, eurooppalaista perua, ja suurin osa venäläisistä tunnustaa Lähi-idästä Bysantin kautta koukaten tuotua uskontoa, Venäjä on valtiollisena ja imperiaalisena kokonaisuutena hyvin epäeurooppalainen, pikemminkin Mongolivaltakunnan perillinen.

Venäjän imperiumi nojaa yhä itsevaltiuteen, laajentumismissioon ja johonkin, mitä ammoin kutsuttiin kansanomaisuudeksi. Sen talousrakenne on äärimmäisen keskitetty; talouden riippuvuus energiaraaka-aineiden tuotannosta mahdollistaa suurten tulojen valtiollisen monopolin. Tämä taas mahdollistaa tehokkaan vallan vertikaalin, keskitetyn turvallisuuskoneiston sekä ekspansiivisen, dynaamisen etupiiripolitiikan rahoittamisen. Euroopassa vastaavanlaiset imperiumit katosivat jo kauan ennen kuin viimeiset keisarikunnat muodollisesti hajosivat. Nykymaailmasta vaikkapa Kiina, Iran ja Saudi-Arabia ovat valtiollisilta rakenteiltaan parempia vertauskohtia Venäjälle kuin mikään Venäjästä länteen sijaitseva eurooppalainen valtio.

16) Venäläisille ei sovi demokratia eivätkä läntiset arvot, sillä he ovat kulttuurisesti erilaisia. Tämä toiseuden argumentti on lähtökohtaisesti orientalistinen, ehkä jopa rasistinen. Samaa on väitetty perinteisesti myös arabeista tai yleisemmin muslimeista. Sekä heidän kohdallaan että venäläisten kohdalla kyse on perusteettomasta, toiseutta korostavasta essentialismista, jossa yritetään selittää vallitsevia oloja kulttuurilla, vaikka syy-seuraus-suhde on pikemminkin päinvastainen: valtiorakenteelliset tekijät vaikuttavat siihen, mitä helposti pidämme kulttuurisena syvärakenteena, vaikka kyse olisi kulttuurisesta pintarakenteesta. Venäläiset eivät ole yhtään sen determinoidumpia rakastamaan diktaattoreja kuin arabitkaan.

Tietynlaisissa maissa talouden rakenteet suosivat vallan vertikaalin rakentamista enemmän kuin toisissa – ei ole sattumaa, että demokraattiset vallankumoukset tapahtuivat Georgiassa, Ukrainassa, Libanonissa ja Tunisiassa suhteellisen kivuttomasti, mutta öljyntuottajamaissa eivät tunnu ottavan tuulta siipiensä alle. Jos Venäjä olisi aito liittovaltio Yhdysvaltain, Kanadan, Intian tai Brasilian tapaan, myös demokratialla olisi maassa aivan toisenlaiset mahdollisuudet kuin nykyään.

17) Putinin politiikkaa on tuettava, koska hän on venäläisten valitsema johtaja; Putinin arvostelu on venäläisvastaisuutta. Muita maita käsiteltäessä ei tavallisesti näe lainkaan yhtä voimakasta fiksaatiota kyseisen maan johtajaan tai hallintoon kansallisen edun inkarnaationa. Jostain syystä Venäjää kuitenkin säännöllisesti käsitellään tällä tavoin. Siksi Venäjästä puhuttaessa joutuukin toistuvasti tekemään selväksi, ettei puhujalla ole mitään venäläisiä ihmisiä, venäläistä kieltä ja kulttuuria jne. vastaan, vaan kyse on Venäjän valtiollisen politiikan ja siten myös tuon politiikan johtajien arvostelusta.

Meille väitetään jatkuvasti, että kaikki tosi venäläiset kannattavat ja suorastaan ihannoivat Putinia, ja puolestaan hänen arvostelijansa ovat lännettyneitä liberaaleja, juutalaisia, homoja, narkomaaneja, heikkopäisiä kynäilijöitä ja muita ei-vakavasti-otettavia ihmisiä. Todellisuudessa Putinia ei ole kuitenkaan koskaan valittu valtaansa vapailla ja rehellisillä vaaleilla eikä hän ole sallinut varteenotettavaa oppositiota tai vapaata tiedonvälitystä. Tiedämme, mitä mielipidemittaukset sanovat, mutta tiedämmekö mitään siitä, kuinka venäläiset valitsisivat, jos heillä olisi aito vapaus tehdä niin?

Länsimaiden johtajilla on sentään ollut selvä demokraattinen mandaatti. Amerikkalaiset asettuivat Bushin tueksi terrorisminvastaiseen sotaan, joka syöksi kaksi diktatuuria vallasta - tämä ei mitenkään estänyt suomalaisia ja muita eurooppalaisia raivoisasti vastustamasta Bushia ja hänen politiikkaansa. Myös Ukrainan uudella presidentillä Porošenkolla on selvä demokraattinen mandaatti kansaltaan, joka myös tukee hallituksen toimia Venäjän hyökkäyksen pysäyttämiseksi ja terroristien karkottamiseksi Ukrainan alueilta.

18) Kremlillä on oikeus kontrolloida venäjänkielistä infotilaa ja venäläistä maailmaa (Russki Mir), koska kontrolloihan Yhdysvallatkin englanninkielistä infotilaa. Yhdysvaltain harjoittama vakoilu ja urkinta voi olla aivan aiheellinen huolenaihe, mutta kaikki muut valtiot tekevät samaa omilla alueillaan ja hallinnassaan olevilla infrastruktuureilla. Yhdysvalloilla ei ole lähellekään mitään monopolin kaltaista maailman englanninkielisestä infotilasta, puhumattakaan että se olisi valtiollisesti hallittua. Miksi venäjänkieliset eivät saisi nauttia samanlaisesta sananvapaudesta ja tiedonvälityksen monipuolisuudesta kuin länsimaalaiset?

Muuan merkittävä tekijä, joka mahdollisti arabikevään, oli arabiankielisen median emansipaatio. Se koski ensin satelliittitelevisioita, sitten blogosfääriä ja lopulta sosiaalista mediaa. Mikään yksittäinen arabihallitus ei kyennyt kontrolloimaan arabiankielisen infotilan emansipaatiota, vaikka useampi kaikin keinoin yritti. Kreml tietää tämän ja pyrkii siksi estämään vastaavan kehityksen venäjänkielisellä kielialueella. Ukraina saattaa olla Venäjälle siinä suhteessa erityinen haaste, että aidosti vapaa Ukraina merkitsee kymmenien miljoonien venäjän kieltä sujuvasti osaavien ja venäjänkieliseen infotilaan osallistuvien ihmisten vapautta Kremlin kontrollista ja propagandasta. Tällä on väistämättä vaikutuksia myös Venäjän venäläisten infotilaan, vaikka Kreml sitä kuinka yrittäisi salvata.

19) Venäläiset ovat marttyyrikansa, joka on aina kärsinyt kaikista eniten, vaikka Venäjä yksin voitti toisen maailmansodan ja kukisti fasismin. Venäläinen kansallismytologia venäläisten kärsimyksistä ja suuresta isänmaallisesta sodasta ei vastaa historiallisia tosiasioita. Toki venäläiset ovat kärsineet paljon, mutteivät lainkaan yhtä paljon ulkopuolisten vihollisten toimesta kuin Venäjän hallitsijoiden.

Isovenäläisten alue on satojen vuosien ajan ainoastaan kasvanut samalla kun vähemmistökansat ovat kadonneet maailmankartalta, usein jättämättä jälkiä muualle kuin ulkomaille paenneen diasporan muisteloihin. Myös toisessa maailmansodassa Venäjä heitti mieluiten pahimpiin paikkoihin kansalliset vähemmistönsä, samalla kun näitä tuhottiin myös poltetun maan taktiikalla ja Stalinin vainoilla. Ukrainalaisia kansanmurhattiin holodomorin merkeissä, mutta myös heitettiin eteläisiltä aroilta huonoin varustein suomalaisten pakkasmetsien motteihin.

20) Gorbatšovin ja Jeltsinin länsimielinen politiikka romahdutti Venäjän. Tämä ei pidä paikkansa: Venäjä romahti neuvostotalouden mahdottomuuteen, ei suinkaan Gorbatšovin ja Jeltsinin yrityksiin pelastaa se reformoimalla. Jeltsinillä oli epäkiitollinen tehtävä johtaa Venäjää romahduksen pohjalta, kun taas Putin nostettiin KGB:n restauraatiolla valtaan korjaamaan Jeltsinin uudistuspolitiikan ja öljyn hinnannousun hedelmät. Jeltsiniä oli helppo pilkata henkilökohtaisen alkoholismin ja tuolloisen talouslaman vuoksi, mutta silloinen Venäjä oli kaikkine ongelminensakin mahdollisuuksien ja vapauden maa verrattuna Putinin ja KGB:n johtamaan, yhä tuhoisampaan kansalliskiihkoon luisuvaan imperiumiin.