Tšernihivissä

Tämän viikonlopun maakuntamatkani suuntautui Itä-Polesian ikivanhaan kaupunkiin Tšernihiviin, joka on nykyisin samannimisen pohjoisukrainalaisen läänin pääkaupunki. Venäjäksi tämä kaupunki on nimeltään Tšernigov. Tšernihiv on yksi Ukrainan vanhimmista kaupungeista ja sen historia linkittyy kiinteästi Kiovan ruhtinaskunnan historiaan. Useimpina aikoina Tšernihiv oli Kiovan lähin vertaiskaupunki, joka oli vuoroin Kiovan imperiumin kakkoskaupunki, vuoroin itsenäinen ruhtinaskunta.

Nykyinen Tšernihiv on rauhallinen provinssipääkaupunki, jonka kaupunkikuvaa hallitsevat vehreät puistot ja suuri määrä keskiaikaisia ja uudempiakin kirkkoja. Dneprin tärkein sivujoki Desna virtaa Tšernihivin vierestä - löysin ilokseni Desnan kosteikoista mustatiirayhdyskunnan ja lisäsin pensassirkkalinnun Ukrainan lajilistalleni. Sää suosi maakuntamatkaani paremmin kuin edellisviikonlopun matkaani Ovrutšin tuollepuolen. Vietin siis suomalaista juhannusta lämpimissä ja aurinkoisissa merkeissä. Suomessa kuulemma satoi lunta ja rakeita.

Ollessani kahvilla eräässä Tšernihivin vapahtajakirkon takamaastossa olevassa kellarikahvilassa siellä piti paljon ääntä paikallisen pankin työporukka, joka oli siinä vaiheessa tainnut jo kallistaa melko monta maljaa. Kahvilan pitäjätär halusi myydä minulle Tšernihivin historiasta ukrainaksi ja venäjäksi - mutta onneksi runsain kuvin - kertovan kirjan. Hän myös kertoili kovasti seitsenvuotiaasta tyttärestään, joka on innostunut historiasta.

Tšernihiv on maantieteellisesti itäukrainalainen kaupunki, Dneprin itäpuolella. Kaupungissa kuulee paljon venäjää. Mutta sijaintiinsa ja runsaaseen venäjänkieliseen väestöönsä nähden Tšernihiv on perinteisesti ollut hyvin ukrainalaismielinen kaupunki. Siellä äänestettiin voimakkaasti oranssia, vastustettiin Janukovitšia, oli vahva EuroMaidan ja kansallismieliset puolueet saivat siellä keskimääräistä enemmän kannatusta viime vaaleissa. Kaupungissa on paljon nimenomaan venäjänkielisiä ukrainalaismielisiä. Niin kahvilanpitäjäkin.

Lähtiessäni ajamaan takaisin Kiovaa kohti - soittaen autossa Uriah Heepin Easy Livingiä - osoitin vaihteeksi lähimmäisilleni tieritarillisuutta ja otin kaksi liftaria. Toinen oli vaitelias nuori nainen, toinen taas rokkarin oloinen nuorimies, jolla oli uusvanhan kansallismielisen muoti-ilmiön mukainen kasakkakampaus. Hän piti soivasta levystäni ja karvanoppien paikalla riippuvasta Slava Ukraini - herojam slava -sinikeltanauhasta. Ukraina on samaan tapaan kuin Argentiina, Australia ja Syyria suurten etäisyyksien maa, jossa julkinen liikenne kulkee usein melko harvakseltaan, joten varsinkin nuoret ja vanhukset liftaavat paljon ja sitä myös pidetään aivan normaalina.

*   *   *

Russofiilit ovat merkillistä väkeä. Heitä inhottaa minkä tahansa muun entisen Neuvostoliiton alueen kielen kuin venäjän puhuminen. Heidän silmänsä alkavat suorastaan säristä kiukusta, kun ryhmässä kehdataan puhua ukrainaa, viroa tai georgiaa. Heidän mielestään se on ilmiselvää russofobiaa ja oikeastaan fasismia. Erityisen hirveää on epähuomiossa vastata heille ukrainaksi vaikka kysymys on esitetty venäjäksi (mielellään moskovalaisella tai pietarilaisella korostuksella). Ukrainalaiset vastaavat usein vaistomaisesti ukrainaksi, koska ovat sujuvasti kaksikielisiä eivätkä huomaa, että venäjän ja ukrainan vaihtelemisessa olisi mitään ongelmaa. Isovenäläiselle moskoviitille tai heitä silmittömästi ihailevalle länsieurooppalaiselle russofiilille sellainen on kuitenkin pöyristyttävää fasismia. Kaikkien on osattava ja puhuttava venäjää ja vain venäjää, koska Itä-Eurooppa on Neuvostoliitto. Piste.

On paljolti isovenäläisen imperialismin ja sitä myötäilevien hölmöjen russofiilisen sokeuden syytä, että ukrainalaisten tunnetun lupsakka ja pitkäpinnainen huumorintaju alkaa näinä päivinä usein olla koetuksella. He ovat yrittäneet aikansa kärsivällisesti selittää ulkomaisille idiooteille, että kyllä täällä Kiovan kaduilla voi kävellä ihan rauhassa, kukaan ei vainoa ketään venäjän kielen puhumisesta ja täällä ei tarvitse pelätä fasisteja. Sen sijaan niitä tarvitsee pelätä itärajan toisella puolen sekä miehitetyillä alueilla Krimillä ja Donbasissa. Ei vapaassa Ukrainassa.

Mutta kun Venäjä hyödyllisine idiootteineen riittävästi lietsoo kansallisia vainoharhoja ja vihaa, metsä alkaa vähitellen vastata niin kuin siihen huudetaan. Nytkin kotikatuani pitkin vaeltaa nuorisoa hoilottaen jonkinlaiseksi kansanlauluksi muuttunutta jalkapallorallatusta "Putin huiloo, lololo lololololoo..." Voi pikku imperialisteja ja heidän russofiilisiä ystäviään, kun heiltä taas katkeilevat verisuonet päästä. Heillä ei ole jostain syystä mitään ongelmaa sen suhteen, että ihailemansa KGB-nilkki tuon tuosta käyttää puheissaan alatyylistä gangsterislangia ja paitsi valehtelee estoitta myös katsoo asiakseen nimitellä muita kansoja milloin terroristeiksi ja bandiiteiksi, milloin fasisteiksi ja natseiksi.

Yrittäessään rauhoitella Venäjän terrori-iskusta ukrainalaista kuljetuslentokonetta vastaan raivostuneita tavallisia ukrainalaisia kansalaisia Ukrainan ulkoministeri Andri Deštšytsja siteerasi sarkastisesti mainittua rallatusta. Siinä hän toki sanoi kuten asia on. Ehkä hän ei enää välittänyt, koska tiesi presidentti Porošenkon jo päättäneen uudesta ulkoministeristä (Deštšytsja oli väliaikaishallituksen ulkoministeri, jonka oli tarkoitus vaihtua presidentinvaalien jälkeen). Venäjä ja maailman russofiilit nostivat tietysti tuhmasta sanasta hirveän paskamyrskyn, jota tekopyhempää saa hakea. Länsimedia tuntuu tekevän kaikkensa Venäjän äärimmäisen turhamaisen johtajan kasvojen säilyttämiseksi, vaikka sen pitäisi olla enemmän huolissaan Ukrainan rajan yli vyöryvistä tankeista ja ohjuksista.

Deštšytsja on diplomaatti ja diplomaatin tärkein tehtävä on kommunikoida. Tarvittaessa on kommunikoitava myös diktaattorien, fasistien, terroristien ja rikollisten kanssa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että mainittuja ihmisryhmiä pitäisi kunnioittaa, ja tuota valheellista kunnioitusta vielä demonstroida valehtelulla. Kunnioitus ei ole asia, joka lankeaa jonkun osaksi hänen asemansa tai armeijansa koon perusteella. Vielä vähemmän kunnioitusta saa valehtelemalla. Kunnioitus on ansaittava. Tätä venäläiset ja heidän ystävänsä eivät edelleenkään ole oppineet. Heille "kunnioitus" merkitsee silkkaa pelkoa ja alistumista.

Venäjän omat johtajat halveksivat päivästä toiseen kaikkia muita, valehtelevat estoitta ja päästävät suistaan uhkauksia, iljetyksiä ja pilkkasanoja. Ei tarvitse kuin luoda lyhyt silmäys Venäjän virallisten edustajien kuten Markovin, Rogozinin, Glazjevin ja Naryškinin viimeaikaisiin lausuntoihin. Putin itse käyttää säännöllisesti alatyylistä rikollisslangia puheissaan. Hänen väärät profeettansa Dugin ja Prohanov paasaavat tarpeesta massamurhata tuhansia ukrainalaisia Novorossijan luomiseksi. Mitä taas Deštšytsja teki? Hän ansaitsi hivenen kunnioitusta aiheesta vihastuneen kansanjoukon parissa sanomalla asian niin kuin se on, ja tämä auttoi häntä mielenosoittajien rauhoittamisessa.

*   *   *

Länsi ja Venäjä keskustelevat paraikaa siitä, kuinka monta maata Venäjä saa rangaistuksetta vallata ja kuinka kauas länteen rautaesirippu pystytetään. Keskustelua käydään teoilla. Sanat eivät tässä vaiheessa merkitse juuri mitään.

Viime viikkojen aikana Venäjä tunkeutui rajan yli Ukrainaan ensin miehistönkuljetusvaunuilla ja kymmenien sotilasrekkojen kulkueilla, jotka toivat asemiehiä, ohjuksia ja raskasta kalustoa terroristeille. Kun tästä ei seurannut lännessä muuta kuin käsien vääntelyä, entistäkin kiivaampaa haluttomuutta nähdä mitään sekä pehmoisia puheita dialogista Venäjän kanssa, Venäjä jatkoi tuomalla rajan yli seuraavaksi tankkeja. Rekkaletkat jatkoivat erikoisjoukkojen ja erilaisten rosvolaumojen kärräämistä Ukrainaa terrorisoimaan. Venäjän taisteluhelikopterit ovat suojanneet terroristien hyökkäyksiä Ukrainan raja-asemia vastaan. Venäjä vaiensi tätä koskevan keskustelun siirtämällä sen fiktiiviseen tapaukseen, jossa ukrainalaiset muka loukkasivat Venäjän rajaa.

Kun Venäjä ampui sofistikoituneella ohjusjärjestelmällä alas ukrainalaisen kuljetuslentokoneen surmaten kaikki mukana olleet 49 matkustajaa, länsimaat reagoivat tähän terrori-iskuun painostamalla Ukrainaa yksipuoliseen tulitaukoon ja "keskustelemaan" Venäjän valtaan asettamien terroristien kanssa. Ukrainalaiset ihmiset reagoivat puolestaan osoittamalla mieltä Venäjän Kiovan-suurlähetystöllä ja kääntäen protestiksi muutaman venäläisten käyttämän auton ylösalaisin. Venäjä siirsi sitten keskustelun siihen, että Deštšytsja siteerasi yllä mainitun rallatuksen sanoja Putinista.

Länsimedia säntäsi tietysti Venäjän sanelemiin aiheisiin ja jatkoi siten Venäjän propagandan tukemista. Sillä ei näyttänyt olevan mitään väliä, että Venäjä eskaloi päivä päivältä sotilaallista hyökkäystään Ukrainan alueelle, siirtyen yhä raskaampaan kalustoon ja yhä törkeämpiin terrori-iskuihin. Sillä oli väliä, että ukrainalainen ministeri oli käyttänyt Putinista rumaa sanaa. Paljon lievempää tosin kuin Putinin ja hänen lakeijojensa jokapäiväinen kielenkäyttö, jossa näyttää länsimedian silmissä olevan aivan hyväksyttävää uhkailla kolmannella maailmansodalla, kutsua ukrainalaisia fasisteiksi ja eurooppalaisia transvestiitti-pederasteiksi.

Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaa vastaan kieltäydytään kutsumasta sodaksi. Venäjä pitää yhä panttivankeina terroristiensa hallussa kahdeksaa ETYJ:in aseetonta tarkkailijaa - puhumattakaan siitä, että panttivankeina on myös toistasataa ukrainalaista aluehallintovirkamiestä, toimittajaa ja tavallista kansalaista, mutta sehän ei ketään kiinnosta. Venäjä on niin ikään kidnapannut busseittain lapsia, jotka on viety väkisin leireille Venäjän puolelle. Venäjän toiminta ylittää kirkkaasti terrorismin tunnusmerkit, mutta sitä ei suostuta länsimediassa kutsumaan terrorismiksi, koska Venäjä. Jos sen sijaan tšetšenialaiset tai syyrialaiset vastarintataistelijat tekevät oikeutettuja iskuja vihollisensa aseellisiin kohteisiin, sitä kyllä kutsutaan terrorismiksi.

Venäjän terrorismi ei rajoitu Ukrainaan. Venäjä aseistaa terroristiryhmiä Moldovan Transnistriassa ja Gagausiassa. Se on käynnistänyt propagandaoperaatiot myös Suomea, Baltian maita ja Romaniaa vastaan, mikä ennakoi, että Ukrainan, Moldovan ja Georgian itsenäisyyden tuhoamisessa onnistuessaan Venäjä tulee siirtämään operaationsa seuraavaksi Itämeren alueelle ja Balkanille.

Venäjän tukema Syyrian diktaattori ja massamurhaaja Assad käynnisti uuden suurhyökkäyksen Aleppoa vastaan käyttäen aseenaan terroripommituksia ja kemiallisia aseita: niin kutsutuin tynnyripommein Assad hävittää kortteli korttelilta Aleppon siviilialueita samoin kuin toimi aiemmin Homsissa, nyttemmin täysin raunioituneessa Syyrian kolmanneksi suurimmassa kaupungissa.

Samaan aikaan Irakin ja Syyrian islamilaiseksi valtioksi (Dawlat al-Islamiyya fi Iraq wa Sham) itseään kutsuva terroristijärjestö - sen sijaan että taistelisi Assadia vastaan Syyriassa - hyökkäsi Pohjois-Irakin tärkeään öljykaupunkiin Mosuliin ja miehitti sen. Dawlat al-Islamiyyan jäsenistä suurin osa on irakilaisia, mutta se on rekrytoinut riveihinsä runsaasti jihadisteja Syyriasta viime vuosina ja ympäri maailmaa, etenkin Euroopasta ja Pohjois-Afrikasta. Suomessa siitä käytetään englanninkielistä lyhennettä ISIS; arabiankielinen lyhenne olisi Da'ish.

Tuntuu, että länsimaalaisilta menee täysin yli ymmärryksen ISIS:in hyökkäys Mosuliin keskellä suurhyökkäystä Aleppoon - ja se kuinka Irakin armeija noin vain pakeni toiseksi suurimmasta kaupungista ja jätti aseistuksensa terroristeille. Minusta tässä ei ollut mitään yllättävää. ISIS ei ole missään vaiheessa sotinut Assadin hallintoa vastaan - se on sotinut lähinnä Syyrian oppositiota vastaan. Tässäkään ei pitäisi olla mitään yllättävää, sillä ISIS:in aloittaessa toimintansa Irakissa amerikkalaisjoukkoja vastaan sen päätukija oli Assadin Syyrian turvallisuuspalvelu. Assadin mukhabarat rekrytoi ja kanavoi ISIS:ille sekä syyrialaisia että ulkomaisia jihadisteja. Syyrian kansannousun alettua nämä kutsuttiin kotiin terrorisoimaan Syyrian oppositiota sekä tekemään strategisesti järjettömiä iskuja uskonnollisia vähemmistöjä vastaan Venäjän pitkäaikaisen propagandanarratiivin mukaisesti.

Venäjän propagandan päänarratiivi Syyrian tapauksessa oli syyrialaisten leimaaminen vähemmistöjä vainoaviksi islamisteiksi ja terroristeiksi. Propagandan pääsisältö ja levityskanavat länteen olivat samat kuin nyt, kun Venäjä yrittää leimata ukrainalaiset vähemmistöjä vainoaviksi fasisteiksi. Venäjä on ollut pääasiallinen propagandan tuottaja niin Balkanin, Georgian, Libyan, Syyrian kuin viimeksi Ukrainankin kohdalla. Sylttytehtaat ovat samat, sisältö on pääosin samaa - terroristit vain korvataan fasisteilla puhuttaessa kristityistä maista - ja tätä propagandaa lännessä levittävät vaikuttaja-agentit ja hyödylliset hölmöt ovat niin ikään samoja. Ei pitäisi olla hämmästyttävää, että venäläinen propaganda vieläpä kierrättää samat kuva- ja videoaineistot konfliktista toiseen, vaihtaen vain väitteet, missä ja kenen toimesta nämä tapaukset mukamas ovat tapahtuneet.

Assadin turvallisuuspalvelun tärkein tukija ja neuvonantaja on Venäjän turvallisuuspalvelu. Assadin sotilastiedustelun - ja siten sen ulkomaisten kätyrijärjestöjen eli useimmiten islamilaisten terroristijärjestöjen - tärkein tukija ja neuvonantaja on puolestaan Venäjän sotilastiedustelu. Venäjän sotilastiedustelu ei ole oikeastaan sotilastiedustelu vaan erikoisoperaatioihin keskittynyt kommandojärjestelmä, joka tällä hetkellä komentaa Donbasin terroristijärjestöjen toimintaa.

Venäjän tärkein alueellinen liittolainen Lähi-idässä on Iran. Iranin asema on vahvempi kuin Assadin, puhumattakaan Donbasin tai Irakin marginaalisista (mutta sitäkin raskaammin aseistetuista) terroristijärjestöistä. Iran ei ole pelkkä käsikassara tai vasalli, vaan enemmän tasa-arvoinen liittolainen. Jos Iran saisi ydinaseensa valmiiksi, se olisi vielä tasa-arvoisempi ja vielä vähemmän riippuvainen Venäjästä. Sama tapahtuisi jos länsi yhtäkkiä vapauttaisi Iranin kaikista sanktioista. Tästä syystä Venäjä ei ole toistaiseksi antanut Iranin saada ydinasettaan valmiiksi eikä toisaalta halua maan vapautuvan kaikista sanktioistaan, ainakaan liian aikaisin.

Lännen pakottamiseksi kahden rintaman sotaan Venäjä tarvitsi Irania etelärintaman eskaloimiseen. Iranin joukot ovat taistelleet Syyriassa jo vuosia ja sen vahvin arabivasalli Hizbullah on ollut ratkaisevassa roolissa Syyrian sodassa, tuottaen suurimman osan merkittävistä voitoista, joita Assadin hallinto on saanut. Suurin osa kaupunkien valtauksista on ollut Hizbullahin ansiota - Assadin oma armeija on keskittynyt lähinnä kansan tuhoamiseen ja terroripommituksiin. Iran on myös tuottanut Syyriaan palkkasotilaiksi luokiteltavia afgaaneja, joiden osallisuus Syyrian taisteluihin on jo usean vuoden ajan voitu vahvistaa Syyriassa kuvatuista videoista.

Venäjälle on tärkeää sitoa Iran rinnalleen lännenvastaiseen sotaansa Lähi-idän rintamalla. ISIS lienee osa tätä strategiaa. Tarkoituksena on alistaa amerikkalaisten suojattomaksi jättämän Irakin šiialaisen pääministerin Nuri al-Malikin hallitus Iranin vasalliksi, mikä tulee suuresti vahvistamaan Iranin otetta Syyriasta. Venäjän ja Iranin sotilaallinen interventio Syyriassa on jatkunut vuodesta 2011 alkaen, muttei ole edelleenkään tuonut Assadille helpoksi kuviteltua voittoa Syyrian kansaa vastaan. Venäjän keskittyessä lähitulevaisuudessa imperiuminsa laajentamiseen Euroopassa ja Keski-Aasiassa se tarvitsee Iranin voiman suuntaamista Irakiin ja Syyriaan, ehkä myös Turkin epävakauttamiseen.

Viimeksi mainittua ajatellen Venäjä on pyrkinyt myös palauttamaan PKK:ta valta-asemaan kurdien keskuudessa. Aiemmin PKK lähes marginalisoitui seurauksena Turkin tehokkaasta kurdipolitiikasta, KDP:n vahvistumisesta Irakissa ja KDP:n liittolaisten vahvistumisesta Syyriassa. Sittemmin Turkin AKP-hallituksen hyvän alun jälkeen vuosi vuodelta käsittämättömämmäksi äitynyt tyhmyys sekä amerikkalaisten käsittämätön yksipuolinen vetäytyminen Irakin ja Syyrian rintamalta antoivat mahdollisuuden palauttaa PKK:n hallintaan koko Syyrian Kurdistan ja vahvistamaan sitä uudelleen myös Irakissa ja Turkissa.

Iranin presidentti Hasan Rohani antoi jo paljon länsimaiden nykytilasta kertovan lausunnon, jossa todettiin Iranin lähettävän joukkonsa Irakiin. Lähes samana päivänä Rohani ilmoitti myös saaneensa viestiä maailman suurvalloilta, että Iran saa jatkaa uraanin rikastamisohjelmaansa ja pakotteet poistetaan. On vaikea keksiä ainuttakaan läntistä johtajaa, joka olisi kyennyt häviämään yhtä paljon yhtä nopeasti kuin Obama. Hänen perintönsä tulee olemaan lukemattomien kuluttavien sotien, sekä Lähi-idän että Euroopan epävakautumisen ja erittäin vaarallisen uuden aikakauden perintö.

Obama on toiminut lännen intressien vastaisesti oikeastaan kaikissa maailmankolkissa, joihin on sekaantunut. Käsittämättömän naiivi ja typerä reset-politiikka rohkaisi Venäjää yhä aggressiivisempaan politiikkaan Euroopassa ja oikeastaan palkitsi sen hyökkäyssodastaan Georgiaa vastaan. Arabikevään tarjoama valtava mahdollisuus hukattiin pahasti - ja olisi hukattu vielä pahemmin elleivät Ranska ja Britannia olisi ryhdistäytyneet läntisen Pohjois-Afrikan kohdalla. Tunisia ja Marokko pelastettiin, Libya hoidettiin myöhäisestä heräämisestä huolimatta kohtuullisen hyvin kotiin ja jälkihoito Malissa oli mallikasta.

Yhdysvalloilta odotettiin johtajuutta Egyptin suhteen, mutta tämä mahdollisuus sössittiin moninkertaisesti rohkaisemalla ensin kiihkeän amerikkalaisvastaisia islamisteja ja sen jälkeen kyynistä sotilashallintoa palauttamaan autoritäärinen hallinto suurimpaan arabimaahan. Egyptin menettäminen oli kuitenkin vielä pientä verrattuna siihen, minkä mittaluokan virheitä Syyrian kohdalla tehtiin, sillä sekä Ukrainan että Irakin tämänhetkiset tapahtumat (ja paljon tulevaa kauhua) ovat suoraa satoa Syyriassa kylvetystä. Edes britit ja ranskalaiset eivät enää Syyrian kohdalla kyenneet pelastamaan tilannetta, kun Amerikka oli vajonnut niin rähmälleen.

*   *   *

Nato on ilmoittanut suojelevansa omia jäsenmaitaan - vain jäsenmaitaan - ja se on symbolisena eleenä siirtänyt pieniä tilapäisiä amerikkalaisjoukkoja Puolaan ja Baltian maihin. Suomi ei ole Naton jäsenmaa, ja vaikka ovea on varsinkin Naton pohjoiseurooppalaisten jäsenmaiden toimesta pidetty Suomea varten pitkään raollaan, siltä varalta josko Suomi viimein löytäisi rohkeutensa, ei se raollaan oleva ovi Suomea auta. Vain täysjäsenyys Natossa paaluttaa Suomen osaksi länttä, kun Venäjä asettaa uuden rautaesiripun paikan ja Amerikka sen hyväksyy.

Suomi viestittää koko ajan voimakkaasti, ettei halua Naton turvatakeita. Suomi asettaa tällä tavoin itsensä sille puolen rautaesirippua, jonne Ukraina, Moldova, Syyria ja Irak ovat jäämässä. Suomen kannattaisi nyt vakavissaan miettiä, kummalla puolen uutta etupiirirajaa sillä on suotuisampi kehitys ja mukavammat oltavat. Jos Venäjän seuraavien siirtojen myötä Suomi alkaa muistuttaa enemmän Ukrainaa ja Syyriaa kuin Naton jäsenmaita, vastuu tästä kuuluu Suomen nykyisille päättäjille. Etenkin ulkopolitiikkaa johtavalle presidentille, jonka päättäväinen aidallaistunta tulkitaan sekä lännessä että idässä asettumiseksi teuraslampaana karhun kämmenen alle.

Läntisten kylmän sodan veteraanien puheet Suomen ja Ukrainan teistä alkavat jo kuulostaa alistuneelta sen suhteen, että Suomi on menetetty. Meidän suomalaisten häpeäksi vastuussa tästä ovat ennen kaikkea suomalaiset. Haluammeko olla jo lähitulevaisuudessa rajamaa, jossa Venäjä siirtää vallan vasalleilleen - tavallisimmin autoritäärisille diktaattoreille, terroristeille ja rikollisille. Kannattaa muistaa, että vielä vähän aikaa sitten ne henkilöt, joista Venäjä on nyt tehnyt Krimin, Donetskin ja Luhanskin johtajia, olivat Ukrainan bäckmaneja, molareja ja putkosia - täysin marginaalisten ääriliikkeiden johtajia, jotka saivat paikallisvaaleissakin korkeintaan parin prosentin kannatuksia, valtakunnallisissa ei sitäkään. Heille naurettiin eikä heitä otettu vakavasti. Haluavatko suomalaiset jatkossa tällaisia henkilöitä johtoonsa?

Vaikka Euroopassa jo haudatuksi luultu kauhistus on kaivautunut esiin koko kauheudessaan, Eurooppa elää kieltäymyksessä. Sillä ei ole kovin kauaa aikaa löytää selkärankaansa jos se haluaa välttää uuden suurtuhon. Amerikkalaisiin ei nyt kannata vilkuilla - Amerikka on moraalisen alennuksen tilassa, mutta heillä on vähintään Atlantin ja Tyynenmeren verran tilaa ja varaa sellaiseen. Eurooppalaisilla moista luksusta ei ole. Jos ei ryhdistäytymistä pian tapahdu, Babylonin laulujen lunnaat nousevat tähtitieteellisiksi purppuraan puetulle kuningattarelleen, jolla on kruunussaan kaksitoista tähteä.

Eurooppalaisten on ymmärrettävä, että vaikka he kuinka hokisivat, ettei sotaa ole, sotaan riittää yksi osapuoli. Kun yksi aloittaa sodan, toisen osana on silloin joko taistella, antautua tai paeta. Euroopan ratkaisu on toistaiseksi ollut paeta: se on paennut toiveajatteluun, kieltäymykseen ja fiktioon. Kätkeytyminen rumalta totuudelta ei enää toimi, sillä Venäjän propagandasta on tullut totaalista - se on kuin Sauronin punainen silmä, joka tunkeutuu televisioista ja internetistä ei vain venäläisten vaan länsimaalaistenkin päihin. Paetakaan ei voi ikuisuuksiin. Kun Eurooppa pakeni Krimiltä, Venäjä hyökkäsi Donbasiin. Kun Eurooppa pakenee Donbasista, Venäjä hyökkää muille Ukrainan alueille. Jos Eurooppa pakenee koko Ukrainasta, Venäjä tavoittelee koko entisen Neuvostoliiton aluetta, seuraavaksi koko entisen Venäjän imperiumin aluetta, ja viime kädessä Euroopan herruutta. Peto ei pysähdy siihen, että sille antaa pikkusormen tai koko käden.

Venäjällä kirjoitettiin Tolkienin klassikosta Sormusten herrasta piraattiversio, jossa taru käännettiin päälaelleen - Mordorin näkökulmaksi. Koko suuri tarina kuvattiin Mordorin väärinymmärretyn marttyyriuden kronikkana taistelussa lännen tukemia vähäpätöisiä hobitteja, kääpiöitä ja haltioita vastaan. Länsi antoi vallan vähäarvoisten monikulttuuristen riiviöiden sekamelskalle, joka tuhosi Mordorin ajaman järjestyksen ja yhdenmukaisuuden. Mordor oli vain halunnut pelastaa maailman uudistamalla sen. Miksei Mordorin annettu suosiolla toteuttaa unelmaansa uudesta maailmanjärjestyksestä? Lopultakin koko Tolkienin teoksessa oli venäläisversion kirjoittajien mukaan kyse selkäänpuukottajien ja historian vääristelijöiden halpamaisesta propagandasta, jolla glorifioitiin kaoottisia hajavoimia ja demonisoitiin oikeutettua hallitsijaa ja järjestyksen tuojaa.

Tolkien itse elinaikanaan kiisti, että hänen Mordorissaan ja Rautapihassaan (alkup. Isengard, joka nykysaksaksi kirjoitettaisiin Eisengard) olisi ollut kyse Neuvostoliiton ja natsi-Saksan allegorioista. Omasta mielestäni Tolkienin kiistämys on vain osatotuus, sillä niin päivänselviä allegoriat paikka paikoin ovat, ja Tolkienin oma inho natseja ja muita totalitäärejä kohtaan kävi ilmi hänen kirjeenvaihdostaan. Ehkäpä kuitenkin Tolkienin pointti oli siinä, ettei ajattomia taruja pidä identifioida yhteen maailmankolkkaan tai -tilanteeseen.

Sekä Ilmestyskirja että Taru sormusten herrasta sisältävät ajattomia allegorioita hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Ei ole sattumaa, että kummassakin pahaa inkarnoi voimaansa julistava ja teoin ilmentävä mahtipontinen imperiumi, joka kuitenkin sortuu lopulta. Näin annetaan toivoa hyvän puolesta taisteleville. Lukemattomat eri kulttuurien tarustojen tuotokset uskonnollisista teksteistä kansalliseepoksiin, lastensatuihin ja nuotiolla kerrottaviin urbaanilegendoihin opettavat meille sankaruutta löytyvän näennäisesti heikoista, toivoa olevan synkimpinäkin hetkinä ja hyvän lopulta voittavan. Tässä on jotain perin inhimillistä. Tai ainakin haluaisin mielelläni nähdä ihmisyyden näiden hyvien ja sankarillisten ominaispiirteidensä kautta, vaikka kuinka muodikasta nykyään on vaalia ylen pessimististä ja kyynistä ihmiskuvaa.

Hyvä on luonteeltaan periksiantamatonta, kärsivällistä ja sitkeää. Paha sen sijaan on luonteeltaan kärsimätöntä, uhoavaa ja pyrkii lopullisiin ratkaisuihinsa pakottamalla ja tuhoamalla. Kärsiessään tappion hymyilevälle lapsimessiaalle tai epätodennäköiselle sankarille mustat keisarit menettävät vaatteensa ja saatanakin käyttäytyy kuin pahainen kiukutteleva kakara. Sellaisia kosmiset voimat ovat.

Hyvän ja pahan välisessä taistelussa ei ole yksittäisen kansan saati ihmisyksilön näkökulmasta lainkaan samantekevää mille puolen historiaa asettuu. Aidoilla istujat ja vuoren erakotkaan eivät ole turvassa, kun suuremmat voimat jyräävät ylitseen. Ei ole myöskään yksittäisen kansan saati yksilön asia viedä taistelua lopulliseen voittoon, sillä juuri se on kaikkein korkeimpien voimien asia, jos sellaisiin uskoo. Kansat ja yksilöt vain tekevät osansa taistelun jatkamiseksi ja siten voiton epäämiseksi pahuuden voimilta. Sellaista elämä on.

*   *   *

Meidän ei tarvitse etsiä allegorioita tarujen ja uskonnollisten kirjoitusten maailmasta, jos ne tuntuvat liian abstrakteilta. Riittää, että katsomme historiaan. Venäjä toistaa tällä hetkellä samoja strategioita ja taktiikkoja, joita sekä natsi-Saksa että Neuvostoliitto käyttivät lietsoessaan ympäri Eurooppaa epävakautta, aatteellisten ääriryhmien salahankkeita, poliittisia murhia, terrorismia, kapinoita ja miehityksiä, joita sitten legitimoitiin väärennetyillä "kansanäänestyksillä" tai marginaaliliikkeiden kätyreistä koottujen nukkeparlamenttien päätöksillä. Propaganda muistuttaa sanasta sanaan menneistä ajoista. Putinin hallinto ei ole toimissaan lainkaan originelli - kyse on enemmän siitä, että länsimaiset päättäjät ja toimittajat eivät joko ole lukeneet läksyjään tai ymmärtäneet lukemaansa.

Lienee turha mainita, että Saksa ja Neuvostoliitto saivat toimillaan aikaan maailmansodan ja sen jälkeen pitkän ja kivuliaan kylmän sodan, jossa kuoltiin yhtä paljon kuin maailmansodassa, mutta kolmansien maiden alueilla.

Löydämme samanlaiset tapahtumaketjut vieläkin kauempaa historiasta, 1800-luvun lopusta, jolloin Venäjän, Saksan ja niiden vasallien masinaatiot johtivat ensin Balkanin sotiin ja sitten ensimmäiseen maailmansotaan. On merkillistä ja pelottavaa, kuinka monet tänä päivänä tuntuvat haikailevan takaisin 1800-luvun maailmaan. Puhumattakaan siitä, että jotkut haikailevat takaisin 1930-luvun loppuun. Kannattaisi muistaa, kuinka se kaikki päättyi edellisillä kerroilla. Sitäkö eurooppalaiset taas haluavat? Mantereemme tuhoa ja puolta Eurooppaa totalitaristisen ikeen alle?

Minä ainakin teen kaikkeni tuollaisten unelmien murskaamiseksi, ja toivon hartaasti, että niin tekee tahoillaan mahdollisimman moni muukin. Meidän on paljon helpompi vaikuttaa nykyisyyteen ja tulevaisuuteen kuin menneisyyteen. Siksi niihin kannattaa vaikuttaa menneisyyden haikailun tai siitä katkeroitumisen sijaan.