Mihin kaikki tiet vievät I

Tilanne Ukrainassa ei tietenkään ole parantunut, vaikka meitä on jatkuvasti patistettu uskomaan Mordorin valheisiin ja ryhtymään yli Kiovan pään neuvotteluihin Morgothin kanssa siitä, mihin uusi etupiiriraja vapaiden kansojen ja Mordorin välillä vedettäisiin. Joku joukko läntisiä ribbentropeja oli tällaista ”sopimusta” jo vääntämässä Suomen kaakkoissaariston Boistössä.

Merkel, Obama ja muut ribbentropit ovat kilvan kantaneet huolta molotovien puolesta siitä, etteivät venäläisterroristit Donbasissa vain kärsisi tappiota. Ikävä kyllä tällä sysättiin Eurooppa jälleen lähemmäs uutta maailmansotaa, aivan kuten Chamberlainin myönnytyspolitiikka Hitlerin suuntaan aikanaan. Ei pitäisi olla mikään ihme, että kannustusta saanut Putin eskaloi odotetusti Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa.

Venäjän vakituisten joukkojen invaasio Ukrainan alueille on toki ollut käynnissä Krimin miehityksestä ja Donbasiin tunkeutumisesta alkaen, mutta nyt se alkaa olla sillä tasolla – tuhansia vakituisen armeijan miehiä, satojen tankkien kolonnia – ettei Venäjä enää vaivaudu sitä ulkomaailmalta salaamaan. Se on oppinut, että mikä tahansa valhe ja ilmiselvien asioiden kiistäminen menee kyllä läpi riittävälle joukolle länsimediaa ja hyödyllisiä hölmöjä.

Venäjä on paitsi lisännyt raskasta kalustotukeaan ja erikoisjoukkojen toimittamista Donbasiin, myös avannut uuden rintaman Donetskin läänin etelärannikolla suoraan Venäjältä käsin, josta Venäjän joukot hyökkäsivät Ukrainaan. Venäjän joukot valtasivat raskaalla panssari- ja tykistöylivoimalla Novoazovskin rannikkokaupungin, jossa joukkomurhasivat mm. kymmeniä haavoittuneita ukrainalaissotilaita ja hoitohenkilökuntaa. Venäjä vallannee pian Mariupolin, Asovan pataljoonan kotikaupungin, ellei sitä pysäytetä. Ukrainan jo kriittisesti kulutetut voimat eivät yksin riitä Venäjän invaasion pysäyttämiseen.

Lisäksi Venäjällä on viitisenkymmentätuhatta miestä käsittävät joukot massoitettuina Ukrainan rajoille. Niiden tarkoitus on estää Ukrainaa ryhtymästä sodan julistamisen edellyttäviin täysimittaisiin maanpuolustustoimiin. Venäjä ei tunnetusti sotiaan julista tai edes tunnusta eikä muutenkaan piittaa kansainvälisistä sodankäynnin säännöistä.

Rannikon valtausliikkeet avaavat kuljetusväylän Mustaltamereltä miehitetyille alueille, vahvistavat miehitetyn Krimin yhteyttä miehitettyyn Donbasiin. Samalla ne tähtäävät jatkovalloituksiin Etelä-Ukrainassa, Venäjän pyrkiessä kohti Transnistriaa ja Kubanista Bessarabiaan ulottuvan Novorossijan luomista. Varsinaisena tavoitteena Venäjällä on edelleen koko Ukrainan valtaaminen, johon se kokee saaneensa vihreää valoa lännen myönnytyspolitiikasta.

*   *   *

Kaiken tämän keskellä päätin lähteä pariksi viikoksi muihin maisemiin. Ukrainalainen ystävättäreni toivoi kovasti matkustamista Italiaan, jossa isoäitinsä asuu. Mikäpä siinä; Euroopassa automatkailu on helppoa ja ystävättärelläni oli jo Schengen-viisumi, sillä Helsingissä ja useissa Puolan kaupungeissa hän on aiemmin käynyt. Oli aika esitellä hänelle muutakin osaa siitä Euroopasta, johon Ukraina haluaa liittyä mukaan. Rooma oli sovelias päätepiste, koska sinnehän kaikki tiet johtavat, ja meno- sekä paluumatkan varrelle sai sopivasti ripoteltua toinen toistaan kauniimpia kaupunkeja: Budapest, Zagreb, Ljubljana, Venetsia, Firenze, Wien, Krakova. Kahdessa viikossa ehtii nähdä paljon, kun aikaa ei tarvitse niin paljon kuluttaa lentokentillä, hotelleissa ja valmiiksi ohjelmoiduissa asioissa.

Matkaan lähtömme viivästyi hieman, mutta lopulta läksimme yön selkään, sumuun, sateeseen ja ukkoseen, jotka vallitsivat koko öisen ajomatkan Ukrainan halki. Ystävättäreni nukkui autuaasti suuren osan matkasta; minä väistelin salamia ja rekkoja. Aamu valkeni Transkarpatian vuorilla. Tarkemmin sanottuna Lvivin ja Zakarpattjan läänien rajavuorilla, Ukrainan Karpaateilla. Transkarpatiassa on kaksi merkittävää kaupunkia, Užhorod (Ungvár) ja Mukatševe (Munkács), joista suuntasimme tällä kertaa Užhorodiin, läänin pääkaupunkiin.

Užhorod on vanha unkarilainen kaupunki, jonka entinen nimi oli Ungvár – nimi, josta meidän nimityksemme madjaareille ehkä on peräisin. Užhorodissa ja muuallakin Transkarpatiassa elää yhä ukrainalaisenemmistön lisäksi merkittäviä etnisiä vähemmistöjä unkarilaisia, romanialaisia, ruteeneja, hutsuleja, venäläisiä, saksalaisia ja juutalaisia. Kaksi viimeistä ryhmää ovat tosin maastamuuton myötä huvenneet vähiin. Užhorodin näyttävä, tyyliltään turkkilaistyyppinen synagogakin on nykyään konserttitalona, vaikka siellä vierailumme aikaan olikin juutalainen näyttely.

Olimme Užhorodissa aamiaisella, kun kaupunki Užjoen molemmin puolin vasta heräili päiväänsä. Plataanien rivistöt varjostivat kaupungin kauhtuneen keskieurooppalaista ilmettä. Joen ylittävällä sillalla ja torilla kuuli kieltä, jota ystävättäreni ei ymmärtänyt – oletettavasti jonkinlaista murteellista unkaria.

Ylitimme sitten aamupäivän hiljaisessa liikenteessä rajan EU:n ja NATO:n alueelle Slovakiaan. Siellä käytetään nykyään jo euroja valuuttana, toisin kuin Puolassa, Tšekissä, Unkarissa ja Romaniassa. Slovakiassa kohteemme oli viehättävä historiallinen Košice, unkariksi Kassa, Slovakian toiseksi suurin kaupunki. Košice on täynnä näyttävää arkkitehtuuria: gotiikkaa, renessanssia, barokkia ja jugendia. Užhorodin tavoin Košicekin on alun perin unkarilainen kaupunki Kassa, joka on siirtynyt slaavien haltuun vasta Euroopan imperiumeja pilkottaessa. Košicessa syötiin lounasta, sitten suunnattiin etelään kohti Unkaria.

Miskolcin saavutettuamme jatkoimme Bükkin pyökkimetsäisten kukkuloiden halki Unkarin kuuluisimpaan punaviinikaupunkiin Egeriin, josta ”Egerin häränveri” (Egri Bikavér, suomalaisjuoppojen slangissa Erkin pikakivääri) on peräisin. Egerissä sattui olemaan viinifestivaali ja lisäksi elokuu on suurimmassa osassa Eurooppaa pääasiallinen lomakausi, joten ei ainoastaan viinilaaksossa vaan myös Egerin kaupungissa tuntuivat olevan kaikki majoitukset täynnä. Sattumalta päädyimme kuitenkin keskustelemaan erään viinejään maistelevan unkarilaisseurueen kesken, jotka sympatisoivat Ukrainan ahdinkoa niin, että yksi sedistä käytti yhteiskuntasuhteitaan ja kas, meille löytyikin huone viinilaakson parhaasta hotellista.

Proseduuri edellytti kuitenkin sen verran sosiaalista toimintaa, että siinä vierähti muutama tunti illasta, ja olikin jo pimeää, kun pääsimme vihdoin omalle yksityiselle viininmaistajaiskierroksellemme Egerin kellareihin. Erityisesti yksi viinikellareista – se hotellirivistöstä lähimmän kellaririvin vasemmanpuoleinen, jossa olen ennenkin ostoksia tehnyt – tuotti erittäin hyviä löytöjä. Kellaria pyörittävä vanhempi rouva oli ammattilainen. Sen olivat havainneet myös kellarissa tapaamamme amerikkalaiset yliopistomiehet, joilla oli jokin kontakti Budapestissä olevaan amerikanunkarilaisen miljonäärin George Sorosin rahoittamaan Keski-Eurooppa -yliopistoon. Majatalon puutarhassa huutelivat kyläpöllöset. Viinikellaririvistöllä taas paikalliset teinit ja keskieurooppalaiset matkailijat. Kahdesti törmäsimme myös ukrainalaisiin. Suomalaisia ei näkynyt.

Ukrainan osakseen saama sympatia tuli osaksemme monta kertaa matkan aikana – milloin Slovakiassa, milloin Unkarissa ja jopa Italiassa, vaikka sitä pidetään politiikkansa tasolla yhtenä nyky-Euroopan putinoituneimmista (uussuomettuneista) valtioista. Federica Mogherinin nimitysuhka huomenna Ashtonin seuraajaksi unionin uutena ribbentropina onkin katastrofi paitsi Ukrainalle, myös koko Euroopalle, erityisesti sen itäiselle puoliskolle, joka etupiirijaoista joutuu toden teolla kärsimään. No, eipä Eurooppa näy muutenkaan ottaneen opiksi Chamberlainin ajoista. Sen sijaan, että Eurooppa noudattaisi sotienjälkeistä viisautta ”ei koskaan enää”, se antaa tapahtumien luisua tilanteeseen, jossa Twin Peaksin mystisen jättiläisen sanoin ”se tapahtuu taas”.

Egeristä ajoimme seuraavana päivänä Budapestiin, jossa vietimme päivän ihastellen Unkarin pääkaupunkia Tonavan molemmin puolin. Jossain välissä kävimme ostoksilla hävyttömän halvassa automarketissa ja jatkoimme sitten illaksi eteläunkarilaiseen Pécsiin, jossa olen viimeksi käynyt viiniä juomassa yksitoista vuotta sitten. Jo oli aikakin palata. Pécs on erinomaisen viehättävä kaupunki yhtä viinirikkaalla alueella kuin Eger. Vanhankaupungin keskusaukion laidoilla seisoo valtava hevospatsas sekä osmanilainen moskeija, joka on muutettu kristityksi katedraaliksi. Jos haluaa käänteisen kokemuksen Hagia Sofiasta (moskeijaksi ja sittemmin museoksi muutetusta alun perin kristillisestä katedraalista), Pécsissä tarjoutuu mahdollisuus.

Seuraavana päivänä jatkoimme Pécsistä kohti Kroatiaa, EU:n uusinta jäsenmaata, joka ainoana vierailumaistamme on yhä Schengenin ulkopuolella. Siksi Egeristä ja Pécsistä ei ollutkaan voinut ostaa aivan täysimääräisiä viinilasteja vaan täydennystä piti hankkiman Italian viinitiloilta. Palatkaamme siihen kuitenkin seuraavissa blogimerkinnöissä.