Laukkuja pakatessa

Aamunkajo on vievä minut mukanaan kohti tämän talven troopillisia osuuksia. Viime talvena tähän aikaan vietin pitkän toven ajelemalla autolla pitkin Argentiinan pampaa ja chacoa sekä Brasilian viidakoita. On sääli, etten koskaan ehtinyt kirjoittaa siitä kunnolla blogiini, koska Ukrainan tapahtumat etenivät loppuhuipentumiinsa heti palattuani. En nimittäin tiedä mitään terapeuttisempaa ja filosofisempaa kuin mittaamattomat ajomatkat halki harvaan asuttujen majesteetillisten maisemien, vapaudella pysähtyä juuri silloin ja juuri siellä kuin haluan. Harmi kyllä verkkoyhteys oli käytössäni vain satunnaisesti, joten en pystynyt reaaliaikaisesti bloggaamaan tuolta, kuten en niin monelta muultakaan matkalta.

Länsimaisen kalenterin mukainen joulu vierähti osaltani Kiovassa. Ukrainassa joulua vietetään itäisten ortodoksien kalenterin mukaisesti vasta tammikuun kuudentena, ja sitä edeltää uusivuosi pakkasukkoineen, joka on itäslaavilainen vastine joulupukista. Täällä tunnetaan kuitenkin katolisten keskieurooppalaisten vaikutuksesta Pyhän Nikolauksen päivä, jota vietetään 19. joulukuuta, ja jolloin lapset saavat lahjoja. Jo viikkoja sitten Sofianaukiolle pystytettiin keskieurooppalaishenkiset joulumarkkinat Esplanadin tapaan. Joulupäivän päivällisen söin italialaisessa ravintolassa ystävättären kanssa, joka sitten lähti Karpaateille uuttavuotta ja ortodoksista joulua viettämään.

Länsimaiden katoliset, protestanttiset ja kaupalliset jouluperinteet ovat vuosi vuodelta enemmän levinneet Ukrainaan, jossa ihmiset niitä vaihtelevasti yhdistelevät. Täkäläiset vähemmistöinä olevat katoliset ja protestantit sitäpaitsi viettävät joulua samaan aikaan suomalaisten ja muiden läntisten kirkkojen seuraajien kanssa. Suurin osa väestöstä keskittyy kuitenkin uudesta vuodesta alkavaan pyhien viettoon, joka huipentuu ortodoksiseen jouluun 6. tammikuuta.

Sitten edellisen postaukseni kävin muutaman päivän mittaisella matkalla Odessassa ja Iljitševskissä. Jälkimmäinen on lahden takainen satama- ja turistikaupunki Odessan länsipuolella. Siellä on yhä vallassa regionääreihin ja kommunisteihin linkittyviä oligarkkeja eikä keskusaukion Lenin ole vielä kokenut leninopadia. Iljitševsk on kuitenkin vauras huvilakeskittymä, josta löytyy myös muun teollisuuden muassa menestyvä ukrainalainen kahvitehdas. Mikä sen miellyttävämpää talvisen aamun apeassa auringossa kuin tuntea kahvin tuoksu Mustanmeren tuulisella rannalla.

Odessassa oli yllättävän leutoa ja täysin lumetonta - verrattuna kuun alun sääolosuhteita uhmanneisiin seikkailuihimme Mustanmeren-rannikon itäosissa Berdjanskissa ja Mariupolissa. Keväällä katsastamamme Bar Central, joka kesällä käydessäni oli remontissa, oli jälleen toiminnassa. Muuten Odessan iltaelämä veteli säästöliekillä - tosin odessalainen säästöliekki on yhä varsin vilkas, onhan kaupungissa ilmankin turistikautta vajaan miljoonan verran väestöä. Meribulevardilla oli tunnelmaa, kun katulyhtyjen kellervä valo sekoittui mereltä nousevaan sumuun nyt lehdettömien plataanien katveessa.

Tunnen jonkin verran huonoa omatuntoa siitä, etten ole aikoihin sivistänyt lukijoitani lukuisien tänä aikana esilukemieni mielenkiintoisten kirjojen arvosteluilla. Olisi pitänyt sanoa muutama sananen esimerkiksi vakoilukirjailijoiden Ukraina-profetioista, jollaisia olivat jo vuosia ennen Mordorin päähyökkäyksen käynnistymistä kirjailleet niin nimimerkki Alex Dryden (The Blind Spy) kuin alan ranskalainen gonzoklassikko Gérard de Villiers (Tuez Iouchtchenko!) - kumpaakaan ei liene suomennettu, joten etsikää alkukielillä. 

Suomalaisten kannalta vielä tärkeämpää lienee minulla paraikaa luettavana olevan teoksen tuleva käsittely. Nimittäin Alpo Rusin tänä vuonna ilmestynyt Etupiirin ote on luultavasti tärkein vähään aikaan ilmestynyt ulko- ja turvallisuuspoliittisen historian katsaus Suomeen, ja toivon - suorastaan edellytän - että jokainen asioista oikeasti kiinnostunut lukijani hankkii ja lukee sen näin joulun ja uudenvuoden hiljaisempina hetkinä.

Jouluaattoa edeltävänä yönä näin merkillisen unen, jossa olin eksynyt pienelle paikkakunnalle nimeltä Benhive. Sellaista ei löytynyt seuraavana päivänä Google Mapsistä, vaikka jokunen sen niminen ihminen näyttää maailmassa oleilevan. Ajoin pitkin tulvivia pikkuteitä, joiden molemmin puolin avautui vedestä kohoava sypressiräme, joten mahdollisesti paikka on jossain Floridassa tai Louisianassa. Kummassakaan osavaltiossa en ole vielä oikeassa elämässäni vieraillut, mutta uneni metsät vastaavat hyvin netistä löytyviä valokuvia. Matkantekoni siellä ei ottanut onnistuakseen, sillä jokaisella kokeilemallani tiellä eteen tuli tenkkapoo liian syväksi äityvän veden muodossa.

Lopulta ajoin ulos rämemetsästä ja tien päästä löytyi rykelmä kitšisiä valomainoksia sekä yksinäisen ja eristyneen näköinen hotelli - sen näköinen, että se oli parempina päivinään ollut hienompikin huvila. Pysähdyin sinne. Hotellin ovella seisoi tuntematon nainen. Tähän kohtaan valitettavasti heräsin, enkä ollut koko unessa puhunut vielä yhdenkään informantin kanssa (tai edes alligaattorin), joten emme koskaan saane tietää, mitä tietoa Benhivesta olisi tarjottu.

Ajan ja idän henkäykset

Suomen itsenäisyyspäivänä on hyvä kuunnella marssimusiikkia ja väliin rauhallisempina hetkinä Sibeliuksen Finlandiaa sekä suosikkivirttäni Jumala onpi linnamme, katsoa mustavalkoista Helmikuun manifestia sekä lueskella Sakari Topeliuksen maamme nuorisolle suuntaamaa testamenttia, Maamme kirjaa. Kaikkea tätä olen tänään tehnyt talven valkeaan vaippaan kietoutuneessa Kiovassa, jonka puistojen puut ovat muuttuneet lumikoralleiksi pimentyneessä mutta kelmeiden keinovalojen kultasävyihin valaisemassa illassa.

Aikaisempina vuosina olen kirjoittanut itsenäisyyspäivinä blogiini esimerkiksi kirja-arvosteluita ja elokuvasuosituksia. Tänään joudun kuitenkin jatkamaan surumielisemmillä teemoilla, sillä tämä saattaa olla viimeinen itsenäisyyspäivä, jota pääsemme näinkin näennäisessä huolettomuudessa viettämään. Me suomalaiset kun olemme kovapäistä kansaa, emmekä halua lainkaan ymmärtää, kuinka lähellä Ukrainaa loppujen lopuksi olemme niin historian, maantieteen kuin geopolitiikankin suhteen.

Se, että me uskottelemme itsellemme olevamme länsieurooppalainen Pohjoismaa, Ruotsin ja Norjan tapaan, on toki ymmärrettävää itsetuntomme pönkittämisen kannalta. Elämme arjessamme länsimaista elämää - sekin tosin kiitos sen, että saavutimme ajoissa itsenäisyytemme, voitimme sisällissodan vapaudelle ja onnistuimme toisen maailmansodan kauhujen keskellä sittenkin säilyttämään kansanvaltaisen, markkinataloudellisen yhteiskuntajärjestelmämme siinä määrin, että meidän ei 1990-luvun alussa tarvinnut aloittaa kaikkea aivan alusta.

Se, mitä me asemastamme ajattelemme, ei kuitenkaan ole suurpolitiikan maailmassa yhtä merkityksellistä kuin mitä siitä ajatellaan Moskovassa, Washingtonissa, Berliinissä, Brysselissä, Lontoossa ja Pariisissa. Meille on tänä päivänä suurta väliä silläkin, mitä siitä ajatellaan Tukholmassa tahi Nato-pöytien ääressä istuvissa Varsovassa, Tallinnassa ja Oslossa. Optiomme olemassaolo ei ole suomalaispoliitikkojen hokemista kiinni, vaan siitä, mitä tosimaailmassa tapahtuu. Juna kulkee eikä jää odottelemaan lakkautetun seisakkeen aidalla huutelevaa, joka ei ole huomannut kaikkien muiden jo nousseen viimeisiin vaunuihin.

Kuin Jumalan taivaista ojentamana lahjana on Suomelle vielä heitetty viimeinen oljenkorsi Ruotsin hallituskriisin muodossa. Ruotsin tapahtumat merkitsevät, että tulevina kolmena kuukautena ennen molempien maiden vaaleja hupenee loppuun jäljellä oleva etsikkoaikamme. Tarkemmin sanoen, Suomen etsikkoaika, sillä Ruotsi ei ole samassa asemassa Venäjän etupiiriinsä katsomana maana kuin Suomi. Jotta Suomi voisi pelastaa asemansa, tarvittaisiin kuitenkin poliittista johtajuutta. Ennen kaikkea sitä tarvittaisiin tasavallan presidentiltä, jonka pitäisi alkaa puhua kansalle totta ja perustella, miksi Suomen tulisi hakea Naton jäsenyyttä juuri nyt eikä myöhemmin, jotta voisi säilyttää rauhan Pohjois-Euroopassa sekä oman suvereenisuutensa tulevina vuosina.

Toisin kuin meille, Venäjälle ratkaisevia asioita eivät ole itsepetokselliset hokemamme vaan mainitsemani historia, maantiede ja geopolitiikka. Historialle ja maantieteelle emme voi mitään, geopoliittisen asemamme me sen sijaan voimme osittain itse määritellä. Osittain. Tarvitsemme sen määrittelemiseen myös edellä mainittujen pääkaupunkien vakuuttamisen. Toistaiseksi Suomi ei vakuuta poliittisen johtonsa ristiriitaisilla viesteillä, Nato-vastaisuudellaan ja maansa tahallisella sitomisella Venäjän valtion energia- ja propagandarakenteisiin.

Niinpä tässä itsenäisyyspäivässä on jotain surullisen nostalgista. Huhtikuun vaalien jälkeen maamme suunta voi muuttua ratkaisevalla tavalla, josta ei ole enää mahdollista kääntyä takaisin länteen, mikäli Venäjällä ei tapahdu uutta 1980-luvun loppuun ja 1990-luvun alkuun verrattavaa myllerrystä. Sekä itsenäisyytemme toteutuminen vuonna 1917 että pääsemisemme mukaan yhtenäisen Euroopan luomiseen 90-luvun alusta alkaen johtuivat Venäjän myllerryksistä, jotka avasivat runsaan vuosikymmenen kestäneet ikkunat vaikuttaa ratkaisevilla tavoilla maamme geopoliittiseen asemaan.

Osa mahdollisuuksista hyödynnettiin, minkä ansiota kaikki meille nykyisin suotu vapaus on. Toisaalta, osa mahdollisuuksista jätettiin hyödyntämättä ja riskeerattiin vastuuttomalla politiikalla, mikä johti maamme alttiiksi uusille hyökkäyksille. Toisen maailmansodan hyökkäyksestä selvisimme nipin napin elossa, mutta tuloksena oli vuosikymmenten verran suomettuneisuuden hämärää. Nyt käynnissä oleva hyökkäys on vasta alussa, mutta Suomi näyttää olevan siihen yhtä valmistautumaton kuin aikana, jolloin meillä uskottiin, että "niin hulluksi ei maailma sentään voi mennä, että tästä sota tulisi".

Suomella on ollut aikaa ottaa oppia siitä, mitä Georgiassa, Ukrainassa ja Moldovassa on tapahtunut. Se olisi voinut ottaa oppia myös Baltian maiden ja Puolan kokemuksista ja ratkaisuista. Ikävä kyllä meillä on pikemminkin jälleen osoitettu, että Paasikivi oli tuskallisen oikeassa kirjoittaessaan: "Poliittisen realismin taju ei ole Suomen kansan vahvimpia puolia. Uskotaan, kuten asioiden toivotaan olevan, ja toimitaan, ikään kuin se, mitä toivotaan, olisi totta."

On ironisesti kuvaavaa, että Suomessa paasikiveläiseen realismiin vedotaan yleensä täysin nurinkurisella tavalla. Meille on kylmän sodan ajan uskoteltu, että olisi olemassa Paasikiven-Kekkosen linja, vaikka Paasikiven linja ja Kekkosen linja olivat toisistaan kaukana. Paasikivi edusti realismia maansa puolustamiseksi, Kekkonen taas oli valmis turvautumaan viholliseen oman valtansa pönkittämiseksi, vaikka hänenkin tavoitteenaan lienee ollut tällä tavoin säilyttää valtakunnan riippumattomuus.

Ukrainan kylmän sodan jälkeisessä politiikassa Kutšma oli kekkoslainen, nykyinen presidentti Porošenko taas paasikiveläinen. Suomessa ei KGB onneksi onnistunut nostamaan valtaan meikäläistä versiota Janukovitšista, ja siinä onkin maidemme tämänhetkisen tilanteen suurin ero Suomen eduksi.

Tarjoan tänä itsenäisyyspäivänä lukijalle lukemiseksi kolme hyvää kirjoitusta Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta tilanteesta. Toivottavasti mahdollisimman moni ottaisi niistä vaarin, vaikka vihollisemme vaikuttaja-agentit Suomessa yrittävätkin jälleen näinä aikoina vaientaa tosiasiapohjaisen ja vastuullisen keskustelun. Ensimmäinen suositukseni on Aleksi Roinilan ja Atte Kalevan kirjoitus Venäjän uusi uho, joka kertoo, millaisessa ympäristössä ja kontekstissä Suomi tällä hetkellä toimii. Toinen kirjoitus on toimittaja Rysky Riiheläisen kirjoitus Pitäkää tunkkinne. Kolmantena suosittelen lukemaan Atte Kalevan kirjoituksen Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan ylioptimismista.

Jos näiden kolmen puheenvuoron lisäksi haluaa tänä itsenäisyyspäivänä lukea myös ulkomaisen puheenvuoron, sellaiseksi käy hyvin Viron puolustusvoimain entisen komentajan ja ulkoministerin neuvonantajan Ants Laaneotsan kirjoitus, jonka Suomen Sotilas on kääntänyt suomeksi: Putinin Venäjän uusi doktriini. Siinä valotetaan hieman sitä tapaa, jolla naapurimaamme näkee tilanteen Euroopassa ja omat tavoitteensa sen suhteen. Sitä toivoisi, että ainakin muutama Suomen tasavallan presidentin, pääministerin ja ulkoministerin neuvonantajista olisi lukenut kirjoituksen ja ymmärtänyt, mistä siinä on kyse. Valitettavasti en ole tästä vakuuttunut, sillä mikään Suomen poliittisen johdon käytännön toimissa ei viittaa siihen, että johtavien poliitikkojen esikunnissa oltaisiin tilanteen tasalla.

Konflikti Venäjän kanssa vältetään parhaiten sillä, että siihen valmistaudutaan. Varmimmin konfliktiin päädytään siten, että sen mahdollisuus kiistetään ja kieltäydytään valmistautumasta mitenkään. Suomen olisi pitänyt tämä läksy oppia jo useampaan kertaan, mutta kovapäinen kansa olemme. Siksi valitettavasti näyttää siltä, että minä ja sukupolveni nuoret tai nuorehkot miehet päätämme vielä elämämme juoksuhaudoissa tai maanpaossa, ellei jonkinlaista heräämistä ala eliitin tasolla tapahtua.

*   *   *

Viime viikonloppuna kävin turistimatkalla tutustumassa Asovanmeren rannikon satamakaupunkeihin Berdjanskiin ja Mariupoliin yhdessä virolaisen ja ranskalaisen työtoverini kanssa. Ajattelimme, että tämä saattaisi olla viimeinen mahdollisuus tutustua kyseiseen alueeseen, sillä Venäjä on kasannut kosolti joukkoja, tykistöä ja muuta raskasta kalustoa Mariupolin suunnalle, miehittämälleen vyöhykkeelle, josta käsin Mariupolin itäpuolisia kyliä tulitetaan kranaatein ja ohjuksin joka päivä ja yö.

Sääolosuhteet seudulla eivät aivan vastanneet mielikuvia Mustanmeren rannikon leudommista talvista. Siellä oli nimittäin yhtä kylmä kuin Kiovassa, lunta tuli taivaan täydeltä ja tiet olivat milloin sohjoa, milloin jäätä. Henkemme uhalla yritimme kuitenkin pysyä rajallisessa aikataulussa, jonka runsas viikonloppu meille tarjosi. Lensimme Zaporižžjaan ja olimme siellä ensimmäisen illan ja aamun. Ajoimme sieltä autolla Berdjanskiin, seuraavana aamuna Berdjanskista piiritettyyn Mariupoliin, ja sieltä lumen peittämien eteläisten arojen halki Dnipropetrovskiin, josta lensimme takaisin Kiovaan.

Dnipropetrovsk ja Zaporižžja ovat Ala-Dneprin suuria teollisuuskaupunkeja ja Itä-Ukrainan strategisesti tärkeimpiä yhdessä Harkovan ja nykyisin vihollisen miehityksen alla olevan Donetskin kanssa. Harkovassa, Dnipropetrovskissa ja Zaporižžjassa miehitetyn Donbasin terrorihallinto ja tuho ovat tehneet väestöstä nykyisin kovin isänmaallista, vaikka suurin osa näiden suurkaupunkien väestöstä puhuukin venäjää ensimmäisenä kielenään. Itä-Ukrainassa ukrainankieliset keskittyvät maaseudulle. Teollisuuskaupunkien väestö muodostuu suurelta osin neuvostoajan maahanmuuttajista ja venäläistyneistä ukrainalaisista. Se ei kuitenkaan ole tehnyt heistä putinoideja, ja nykyään mainitut kaupungit ovatkin Ukrainan isänmaallisen vastarinnan eturintama propaganda edellä maahan vyöryvää vihollisvoimaa vastaan.

Berdjansk ja Mariupol ovat sen sijaan satojen kilometrien etäisyydellä mainituista suurkaupungeista ja alttiita eetteriä hallitsevalle ja vihaa lietsovalle venäläismedialle. Berdjanskissa on venäläisten ja ukrainalaisten lisäksi huomattava armenialaisvähemmistö, Mariupolissa taas jostain historiasta periytyvä kreikkalaisvähemmistö. Molemmat kaupungit elävät satamistaan; Berdjansk on Zaporižžjan läänin satamakaupunki, Mariupol puolestaan Donetskin läänin. Jälkimmäisen kautta on maailmalle lähtenyt Donbasin terästeollisuuden tuotanto, joka nyt on miehitetyillä alueilla lamaantunut, tuhoutunut tai ryöstetty Venäjälle. Mariupolissa tehtaat kuitenkin toimivat ja niitä hallitsee Donbasin rikkain oligarkki Renat Ahmetov, syrjäytetyn presidentin keskeisin rahoittaja.

Jos Ahmetov olisi lojaali Ukrainan nykyhallinnolle, kuten Dnipropetrovskin oligarkki, juutalaistaustainen Ihor Kolomoiski, hän olisi voinut helposti vaikuttaa työläistensä mielialoihin ja korvata venäläisen propagandan vaikutuksen ukrainalaismielisellä eetoksella. Kolomoiski on tämän tehnyt Dnipropetrovskissa ilmeisellä menestyksellä. Mariupolissa sellaista ei ole kuitenkaan tehty. Sen sijaan Ahmetovin tehtaat saivat ongelmitta hiililastinsa läpi miehitetyn Kertšinsalmen, samaan aikaan kun muu Ukraina kärsii Venäjän toimeenpanemasta saarrosta. Itä-Ukrainan oligarkit tuntuvat yhä pelaavan vaarallista kaksoispeliään, luovien yhteyksillään suoraan Kremliin ja Moskovan oligarkkeihin.

Berdjanskin ravintoloissa ja yökerhoilla monet omituiset hahmot tulivat tiedustelemaan meiltä, olimmeko länsimaisia vakoojia. He yrittivät syöttää seuraamme lipeviä tyttöjä, jotka kuin sattumalta utelivat aivan samoja asioita. Muuan kuvankaunis venäläisneitokainen kertoi olleensa töissä kaikissa turkkilaisen turistirysän Belekin hotelleissa. Taustalla hääri tanakoita nahkatakkisetiä, jotka aina silmän välttäessä tuntuivat tarttuvan matkapuhelimeensa. On vaikea sanoa, olivatko asialla jonkin maan tiedustelupalvelun penaalin vähiten terävät kynät vai paikallinen rikollisliiga. Joka tapauksessa suhtauduimme aikeisiinsa sangen epäilevästi ja hankkiuduimme vääränlaisesta seurasta nopeasti eroon.

Mariupolissa oltiin hyvin lähellä rintamalinjaa, mutta siitä huolimatta sota oli lähes näkymätön. Emme toki menneet pommituksen kohteina oleviin kyliin saakka vaan pysyimme kaupungissa. Matkalla sinne aution tuntuisen maaseudun halki ei ollut kuin kaksi tiesulkua, ensimmäinen niistä Ukrainan liikennepoliisin pitämä ja toinen kaupungin portilla oli jaettu Asovan pataljoonan ja Ukrainan armeijan kesken. Pataljoonan parikymppiset pojat pienaseineen ja armeijan vähän vanhemmat, väsyneen näköiset miehet kuormureineen suhtautuivat meihin yhtä ystävällisesti. Katsoivat henkilökorteista että edustimme koshereita kansallisuuksia ja ettei takakontissamme ollut ohjuksia tai aseita, ja päästivät läpi ilman minkäänlaisia kysymyksiä siitä, mitä tekemistä meillä oli.

Mariupolissa parin rakennuksen palaneet osat muistuttivat kesällä käydyistä taisteluista, kun kaupunki oli jonkin aikaa ollut vihollisen miehittämä mutta sitten vapautettu laillisen hallinnon toimesta. Ihmiset elivät arkeaan ja vaikuttivat silmiinpistävänkin apaattisilta. Paikalliset ylipäätään haluaisivat vain rauhaa ja toimeentulonsa jatkuvuutta, joka tällä perin neuvostolaistetulla alueella on riippuvaista oligarkkien tehtaista. Heidän poliittiset mielipiteensä riippuvat enemmän siitä, kenen he arvelevat olevan voitolla, kuin siitä, mitä he kenties syvällä sisimmässään uskovat.

Valitettavasti tänä päivänä Venäjän media toitottaa varmaa voittoa ja varoittelee ihmisiä siitä, mitä seuraa kun Venäjä saa nämä alueet hallintaansa. Eurooppa vaikuttaa täältä katsoen heikolta ja päättämättömältä. Ihmiset siis varovat uskomasta avoimesti Ukrainan tulevaisuuteen, jotteivät joutuisi heti pidätetyiksi tai kadonneiksi, kun pienet vihreät miehet tulevat. Krimin ja Donbasin joukkoteloitukset ja ihmisten jatkuva öinen katoaminen toimivat tehokkaina pelotteina.

*   *   *

Viime viikosta haluan muistaa erityisesti yhtä iltaa. Minuun tekee aina vaikutuksen, kun joku onnistuu tuomaan elämääni jotain erityistä, opettamaan jotain uutta, ja tuo ilta oli sellainen. Taustaksi sellainen, että vuosi sitten Maidanin aikana hankin monia uusia ystäviä. Yksi heistä on nuori opiskelija, yhä alle kaksikymppinen ja siten yksi nuorimmista ystävistäni täällä. Tunsin hänet ensin pinnallisesti toisesta yhteydestä mutta ystäviä meistä tuli opiskelija-Maidanin hakkaamisen aikana, kun hän ja ystävänsä joutuivat pakenemaan poliiseja ja asuntoni sattui olemaan läheisin turvapaikka.

Olemme sittemmin tavanneet monta kertaa, yleensä päätyen keskustelemaan syvällisiä filosofiasta, uskonnosta ja historiasta. Yllättävän harvoin politiikasta enää sen jälkeen kun vallankumous oli tapahtunut. Hänellä on samanikäinen tyttöystävä, joka on yhtä syvällinen ihminen, mutta vielä taiteellisempi. Hän ei yleensä puhu mitään toisin kuin puhelias poikaystävänsä; istuu ja katselee suurilla sielukkailla silmillään, jotka tuntuvat näkevän ihmismielten läpi. Joskus hän äkkiä ilmaisee itseään tanssin tai musiikin keinoin sen sijaan että osallistuisi debattiin.

Päivänä muutamana olin paikallisessa yliopistossa tilaisuudessa, jossa ystäväni sattui olemaan juontajana, ja tilaisuuden jälkeen kysyi minulta, ehtisinkö juomaan hieman teetä. Minulla oli vielä kiireitä sinä päivänä, joten sovimme ajan samaksi illaksi, tapasimme Kontraktovalla ja kävelimme lumisen kaupunkimaiseman halki, henki huuruten ja hiljaisina, paikkaan, jonka nimi oli Teemestarin talo. Sisällä oli hämärä tunnelma ja yrttien tuoksu. Baarimies oli pukeutunut aasialaisittain kuin jonkin sortin new age -hahmo, mutta ilmeisen ukrainalainen. Sisällä oli vain yksi asiakas, joka näytti kirjailijalta tai taiteilijalta.

Nuori ystäväni osoittautui teen suhteen samanlaiseksi asiantuntijaksi kuin jotkut pitkällisen harjoittelun jälkeen ovat viininmaistajina. Hän haisteli ja valikoi erilaisia teelaatuja. Teemestari tunsi hänet jo hyvin entuudestaan. Menimme punaisten lyhtyjen himmeästi valaisemaan yläkertaan, joka näytti oopiumiluolalta, mutta huumeiden tai alkoholin sijaan siellä juotiin vain teetä. Ystäväni hoiti teeseremonian ja teejumalalle uhraamisen itse ja selitti samalla aiheeseen liittyvät rituaalit. Keskustelimme illan aikana Aristoteleen retoriikan opeista, kuoleman merkityksestä ja luonteesta, Japaniin liittyvistä esteettisistä teemoista sekä muusta sellaisesta. Tyttöystävä luotasi silmillään sielujemme syvyyksiä.

Emme puhuneet sodasta emmekä politiikasta. Se oli hyvä ilta. Tänä iltana menen ranskalaisen ystäväni viininmaistajaisiin ja tiedän, että siellä tullaan puhumaan viinin ohella sodasta ja politiikasta. Sekin voi olla hyvä ilta. Mutta retkemme teehuoneelle oli jotain erilaista, tavallisuudesta poikkeavaa, ja arvostin sitä suuresti.