Suomen itsenäisyyspäivänä on hyvä kuunnella marssimusiikkia ja väliin rauhallisempina hetkinä Sibeliuksen Finlandiaa sekä suosikkivirttäni Jumala onpi linnamme, katsoa mustavalkoista Helmikuun manifestia sekä lueskella Sakari Topeliuksen maamme nuorisolle suuntaamaa testamenttia, Maamme kirjaa. Kaikkea tätä olen tänään tehnyt talven valkeaan vaippaan kietoutuneessa Kiovassa, jonka puistojen puut ovat muuttuneet lumikoralleiksi pimentyneessä mutta kelmeiden keinovalojen kultasävyihin valaisemassa illassa.
Aikaisempina vuosina olen kirjoittanut itsenäisyyspäivinä blogiini esimerkiksi kirja-arvosteluita ja elokuvasuosituksia. Tänään joudun kuitenkin jatkamaan surumielisemmillä teemoilla, sillä tämä saattaa olla viimeinen itsenäisyyspäivä, jota pääsemme näinkin näennäisessä huolettomuudessa viettämään. Me suomalaiset kun olemme kovapäistä kansaa, emmekä halua lainkaan ymmärtää, kuinka lähellä Ukrainaa loppujen lopuksi olemme niin historian, maantieteen kuin geopolitiikankin suhteen.
Se, että me uskottelemme itsellemme olevamme länsieurooppalainen Pohjoismaa, Ruotsin ja Norjan tapaan, on toki ymmärrettävää itsetuntomme pönkittämisen kannalta. Elämme arjessamme länsimaista elämää - sekin tosin kiitos sen, että saavutimme ajoissa itsenäisyytemme, voitimme sisällissodan vapaudelle ja onnistuimme toisen maailmansodan kauhujen keskellä sittenkin säilyttämään kansanvaltaisen, markkinataloudellisen yhteiskuntajärjestelmämme siinä määrin, että meidän ei 1990-luvun alussa tarvinnut aloittaa kaikkea aivan alusta.
Se, mitä me asemastamme ajattelemme, ei kuitenkaan ole suurpolitiikan maailmassa yhtä merkityksellistä kuin mitä siitä ajatellaan Moskovassa, Washingtonissa, Berliinissä, Brysselissä, Lontoossa ja Pariisissa. Meille on tänä päivänä suurta väliä silläkin, mitä siitä ajatellaan Tukholmassa tahi Nato-pöytien ääressä istuvissa Varsovassa, Tallinnassa ja Oslossa. Optiomme olemassaolo ei ole suomalaispoliitikkojen hokemista kiinni, vaan siitä, mitä tosimaailmassa tapahtuu. Juna kulkee eikä jää odottelemaan lakkautetun seisakkeen aidalla huutelevaa, joka ei ole huomannut kaikkien muiden jo nousseen viimeisiin vaunuihin.
Kuin Jumalan taivaista ojentamana lahjana on Suomelle vielä heitetty viimeinen oljenkorsi Ruotsin hallituskriisin muodossa. Ruotsin tapahtumat merkitsevät, että tulevina kolmena kuukautena ennen molempien maiden vaaleja hupenee loppuun jäljellä oleva etsikkoaikamme. Tarkemmin sanoen, Suomen etsikkoaika, sillä Ruotsi ei ole samassa asemassa Venäjän etupiiriinsä katsomana maana kuin Suomi. Jotta Suomi voisi pelastaa asemansa, tarvittaisiin kuitenkin poliittista johtajuutta. Ennen kaikkea sitä tarvittaisiin tasavallan presidentiltä, jonka pitäisi alkaa puhua kansalle totta ja perustella, miksi Suomen tulisi hakea Naton jäsenyyttä juuri nyt eikä myöhemmin, jotta voisi säilyttää rauhan Pohjois-Euroopassa sekä oman suvereenisuutensa tulevina vuosina.
Toisin kuin meille, Venäjälle ratkaisevia asioita eivät ole itsepetokselliset hokemamme vaan mainitsemani historia, maantiede ja geopolitiikka. Historialle ja maantieteelle emme voi mitään, geopoliittisen asemamme me sen sijaan voimme osittain itse määritellä. Osittain. Tarvitsemme sen määrittelemiseen myös edellä mainittujen pääkaupunkien vakuuttamisen. Toistaiseksi Suomi ei vakuuta poliittisen johtonsa ristiriitaisilla viesteillä, Nato-vastaisuudellaan ja maansa tahallisella sitomisella Venäjän valtion energia- ja propagandarakenteisiin.
Niinpä tässä itsenäisyyspäivässä on jotain surullisen nostalgista. Huhtikuun vaalien jälkeen maamme suunta voi muuttua ratkaisevalla tavalla, josta ei ole enää mahdollista kääntyä takaisin länteen, mikäli Venäjällä ei tapahdu uutta 1980-luvun loppuun ja 1990-luvun alkuun verrattavaa myllerrystä. Sekä itsenäisyytemme toteutuminen vuonna 1917 että pääsemisemme mukaan yhtenäisen Euroopan luomiseen 90-luvun alusta alkaen johtuivat Venäjän myllerryksistä, jotka avasivat runsaan vuosikymmenen kestäneet ikkunat vaikuttaa ratkaisevilla tavoilla maamme geopoliittiseen asemaan.
Osa mahdollisuuksista hyödynnettiin, minkä ansiota kaikki meille nykyisin suotu vapaus on. Toisaalta, osa mahdollisuuksista jätettiin hyödyntämättä ja riskeerattiin vastuuttomalla politiikalla, mikä johti maamme alttiiksi uusille hyökkäyksille. Toisen maailmansodan hyökkäyksestä selvisimme nipin napin elossa, mutta tuloksena oli vuosikymmenten verran suomettuneisuuden hämärää. Nyt käynnissä oleva hyökkäys on vasta alussa, mutta Suomi näyttää olevan siihen yhtä valmistautumaton kuin aikana, jolloin meillä uskottiin, että "niin hulluksi ei maailma sentään voi mennä, että tästä sota tulisi".
Suomella on ollut aikaa ottaa oppia siitä, mitä Georgiassa, Ukrainassa ja Moldovassa on tapahtunut. Se olisi voinut ottaa oppia myös Baltian maiden ja Puolan kokemuksista ja ratkaisuista. Ikävä kyllä meillä on pikemminkin jälleen osoitettu, että Paasikivi oli tuskallisen oikeassa kirjoittaessaan: "Poliittisen realismin taju ei ole Suomen kansan vahvimpia puolia. Uskotaan, kuten asioiden toivotaan olevan, ja toimitaan, ikään kuin se, mitä toivotaan, olisi totta."
On ironisesti kuvaavaa, että Suomessa paasikiveläiseen realismiin vedotaan yleensä täysin nurinkurisella tavalla. Meille on kylmän sodan ajan uskoteltu, että olisi olemassa Paasikiven-Kekkosen linja, vaikka Paasikiven linja ja Kekkosen linja olivat toisistaan kaukana. Paasikivi edusti realismia maansa puolustamiseksi, Kekkonen taas oli valmis turvautumaan viholliseen oman valtansa pönkittämiseksi, vaikka hänenkin tavoitteenaan lienee ollut tällä tavoin säilyttää valtakunnan riippumattomuus.
Ukrainan kylmän sodan jälkeisessä politiikassa Kutšma oli kekkoslainen, nykyinen presidentti Porošenko taas paasikiveläinen. Suomessa ei KGB onneksi onnistunut nostamaan valtaan meikäläistä versiota Janukovitšista, ja siinä onkin maidemme tämänhetkisen tilanteen suurin ero Suomen eduksi.
Tarjoan tänä itsenäisyyspäivänä lukijalle lukemiseksi kolme hyvää kirjoitusta Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta tilanteesta. Toivottavasti mahdollisimman moni ottaisi niistä vaarin, vaikka vihollisemme vaikuttaja-agentit Suomessa yrittävätkin jälleen näinä aikoina vaientaa tosiasiapohjaisen ja vastuullisen keskustelun. Ensimmäinen suositukseni on Aleksi Roinilan ja Atte Kalevan kirjoitus Venäjän uusi uho, joka kertoo, millaisessa ympäristössä ja kontekstissä Suomi tällä hetkellä toimii. Toinen kirjoitus on toimittaja Rysky Riiheläisen kirjoitus Pitäkää tunkkinne. Kolmantena suosittelen lukemaan Atte Kalevan kirjoituksen Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan ylioptimismista.
Jos näiden kolmen puheenvuoron lisäksi haluaa tänä itsenäisyyspäivänä lukea myös ulkomaisen puheenvuoron, sellaiseksi käy hyvin Viron puolustusvoimain entisen komentajan ja ulkoministerin neuvonantajan Ants Laaneotsan kirjoitus, jonka Suomen Sotilas on kääntänyt suomeksi: Putinin Venäjän uusi doktriini. Siinä valotetaan hieman sitä tapaa, jolla naapurimaamme näkee tilanteen Euroopassa ja omat tavoitteensa sen suhteen. Sitä toivoisi, että ainakin muutama Suomen tasavallan presidentin, pääministerin ja ulkoministerin neuvonantajista olisi lukenut kirjoituksen ja ymmärtänyt, mistä siinä on kyse. Valitettavasti en ole tästä vakuuttunut, sillä mikään Suomen poliittisen johdon käytännön toimissa ei viittaa siihen, että johtavien poliitikkojen esikunnissa oltaisiin tilanteen tasalla.
Konflikti Venäjän kanssa vältetään parhaiten sillä, että siihen valmistaudutaan. Varmimmin konfliktiin päädytään siten, että sen mahdollisuus kiistetään ja kieltäydytään valmistautumasta mitenkään. Suomen olisi pitänyt tämä läksy oppia jo useampaan kertaan, mutta kovapäinen kansa olemme. Siksi valitettavasti näyttää siltä, että minä ja sukupolveni nuoret tai nuorehkot miehet päätämme vielä elämämme juoksuhaudoissa tai maanpaossa, ellei jonkinlaista heräämistä ala eliitin tasolla tapahtua.
Viime viikonloppuna kävin turistimatkalla tutustumassa Asovanmeren rannikon satamakaupunkeihin Berdjanskiin ja Mariupoliin yhdessä virolaisen ja ranskalaisen työtoverini kanssa. Ajattelimme, että tämä saattaisi olla viimeinen mahdollisuus tutustua kyseiseen alueeseen, sillä Venäjä on kasannut kosolti joukkoja, tykistöä ja muuta raskasta kalustoa Mariupolin suunnalle, miehittämälleen vyöhykkeelle, josta käsin Mariupolin itäpuolisia kyliä tulitetaan kranaatein ja ohjuksin joka päivä ja yö.
Sääolosuhteet seudulla eivät aivan vastanneet mielikuvia Mustanmeren rannikon leudommista talvista. Siellä oli nimittäin yhtä kylmä kuin Kiovassa, lunta tuli taivaan täydeltä ja tiet olivat milloin sohjoa, milloin jäätä. Henkemme uhalla yritimme kuitenkin pysyä rajallisessa aikataulussa, jonka runsas viikonloppu meille tarjosi. Lensimme Zaporižžjaan ja olimme siellä ensimmäisen illan ja aamun. Ajoimme sieltä autolla Berdjanskiin, seuraavana aamuna Berdjanskista piiritettyyn Mariupoliin, ja sieltä lumen peittämien eteläisten arojen halki Dnipropetrovskiin, josta lensimme takaisin Kiovaan.
Dnipropetrovsk ja Zaporižžja ovat Ala-Dneprin suuria teollisuuskaupunkeja ja Itä-Ukrainan strategisesti tärkeimpiä yhdessä Harkovan ja nykyisin vihollisen miehityksen alla olevan Donetskin kanssa. Harkovassa, Dnipropetrovskissa ja Zaporižžjassa miehitetyn Donbasin terrorihallinto ja tuho ovat tehneet väestöstä nykyisin kovin isänmaallista, vaikka suurin osa näiden suurkaupunkien väestöstä puhuukin venäjää ensimmäisenä kielenään. Itä-Ukrainassa ukrainankieliset keskittyvät maaseudulle. Teollisuuskaupunkien väestö muodostuu suurelta osin neuvostoajan maahanmuuttajista ja venäläistyneistä ukrainalaisista. Se ei kuitenkaan ole tehnyt heistä putinoideja, ja nykyään mainitut kaupungit ovatkin Ukrainan isänmaallisen vastarinnan eturintama propaganda edellä maahan vyöryvää vihollisvoimaa vastaan.
Berdjansk ja Mariupol ovat sen sijaan satojen kilometrien etäisyydellä mainituista suurkaupungeista ja alttiita eetteriä hallitsevalle ja vihaa lietsovalle venäläismedialle. Berdjanskissa on venäläisten ja ukrainalaisten lisäksi huomattava armenialaisvähemmistö, Mariupolissa taas jostain historiasta periytyvä kreikkalaisvähemmistö. Molemmat kaupungit elävät satamistaan; Berdjansk on Zaporižžjan läänin satamakaupunki, Mariupol puolestaan Donetskin läänin. Jälkimmäisen kautta on maailmalle lähtenyt Donbasin terästeollisuuden tuotanto, joka nyt on miehitetyillä alueilla lamaantunut, tuhoutunut tai ryöstetty Venäjälle. Mariupolissa tehtaat kuitenkin toimivat ja niitä hallitsee Donbasin rikkain oligarkki Renat Ahmetov, syrjäytetyn presidentin keskeisin rahoittaja.
Jos Ahmetov olisi lojaali Ukrainan nykyhallinnolle, kuten Dnipropetrovskin oligarkki, juutalaistaustainen Ihor Kolomoiski, hän olisi voinut helposti vaikuttaa työläistensä mielialoihin ja korvata venäläisen propagandan vaikutuksen ukrainalaismielisellä eetoksella. Kolomoiski on tämän tehnyt Dnipropetrovskissa ilmeisellä menestyksellä. Mariupolissa sellaista ei ole kuitenkaan tehty. Sen sijaan Ahmetovin tehtaat saivat ongelmitta hiililastinsa läpi miehitetyn Kertšinsalmen, samaan aikaan kun muu Ukraina kärsii Venäjän toimeenpanemasta saarrosta. Itä-Ukrainan oligarkit tuntuvat yhä pelaavan vaarallista kaksoispeliään, luovien yhteyksillään suoraan Kremliin ja Moskovan oligarkkeihin.
Berdjanskin ravintoloissa ja yökerhoilla monet omituiset hahmot tulivat tiedustelemaan meiltä, olimmeko länsimaisia vakoojia. He yrittivät syöttää seuraamme lipeviä tyttöjä, jotka kuin sattumalta utelivat aivan samoja asioita. Muuan kuvankaunis venäläisneitokainen kertoi olleensa töissä kaikissa turkkilaisen turistirysän Belekin hotelleissa. Taustalla hääri tanakoita nahkatakkisetiä, jotka aina silmän välttäessä tuntuivat tarttuvan matkapuhelimeensa. On vaikea sanoa, olivatko asialla jonkin maan tiedustelupalvelun penaalin vähiten terävät kynät vai paikallinen rikollisliiga. Joka tapauksessa suhtauduimme aikeisiinsa sangen epäilevästi ja hankkiuduimme vääränlaisesta seurasta nopeasti eroon.
Mariupolissa oltiin hyvin lähellä rintamalinjaa, mutta siitä huolimatta sota oli lähes näkymätön. Emme toki menneet pommituksen kohteina oleviin kyliin saakka vaan pysyimme kaupungissa. Matkalla sinne aution tuntuisen maaseudun halki ei ollut kuin kaksi tiesulkua, ensimmäinen niistä Ukrainan liikennepoliisin pitämä ja toinen kaupungin portilla oli jaettu Asovan pataljoonan ja Ukrainan armeijan kesken. Pataljoonan parikymppiset pojat pienaseineen ja armeijan vähän vanhemmat, väsyneen näköiset miehet kuormureineen suhtautuivat meihin yhtä ystävällisesti. Katsoivat henkilökorteista että edustimme koshereita kansallisuuksia ja ettei takakontissamme ollut ohjuksia tai aseita, ja päästivät läpi ilman minkäänlaisia kysymyksiä siitä, mitä tekemistä meillä oli.
Mariupolissa parin rakennuksen palaneet osat muistuttivat kesällä käydyistä taisteluista, kun kaupunki oli jonkin aikaa ollut vihollisen miehittämä mutta sitten vapautettu laillisen hallinnon toimesta. Ihmiset elivät arkeaan ja vaikuttivat silmiinpistävänkin apaattisilta. Paikalliset ylipäätään haluaisivat vain rauhaa ja toimeentulonsa jatkuvuutta, joka tällä perin neuvostolaistetulla alueella on riippuvaista oligarkkien tehtaista. Heidän poliittiset mielipiteensä riippuvat enemmän siitä, kenen he arvelevat olevan voitolla, kuin siitä, mitä he kenties syvällä sisimmässään uskovat.
Valitettavasti tänä päivänä Venäjän media toitottaa varmaa voittoa ja varoittelee ihmisiä siitä, mitä seuraa kun Venäjä saa nämä alueet hallintaansa. Eurooppa vaikuttaa täältä katsoen heikolta ja päättämättömältä. Ihmiset siis varovat uskomasta avoimesti Ukrainan tulevaisuuteen, jotteivät joutuisi heti pidätetyiksi tai kadonneiksi, kun pienet vihreät miehet tulevat. Krimin ja Donbasin joukkoteloitukset ja ihmisten jatkuva öinen katoaminen toimivat tehokkaina pelotteina.
Viime viikosta haluan muistaa erityisesti yhtä iltaa. Minuun tekee aina vaikutuksen, kun joku onnistuu tuomaan elämääni jotain erityistä, opettamaan jotain uutta, ja tuo ilta oli sellainen. Taustaksi sellainen, että vuosi sitten Maidanin aikana hankin monia uusia ystäviä. Yksi heistä on nuori opiskelija, yhä alle kaksikymppinen ja siten yksi nuorimmista ystävistäni täällä. Tunsin hänet ensin pinnallisesti toisesta yhteydestä mutta ystäviä meistä tuli opiskelija-Maidanin hakkaamisen aikana, kun hän ja ystävänsä joutuivat pakenemaan poliiseja ja asuntoni sattui olemaan läheisin turvapaikka.
Olemme sittemmin tavanneet monta kertaa, yleensä päätyen keskustelemaan syvällisiä filosofiasta, uskonnosta ja historiasta. Yllättävän harvoin politiikasta enää sen jälkeen kun vallankumous oli tapahtunut. Hänellä on samanikäinen tyttöystävä, joka on yhtä syvällinen ihminen, mutta vielä taiteellisempi. Hän ei yleensä puhu mitään toisin kuin puhelias poikaystävänsä; istuu ja katselee suurilla sielukkailla silmillään, jotka tuntuvat näkevän ihmismielten läpi. Joskus hän äkkiä ilmaisee itseään tanssin tai musiikin keinoin sen sijaan että osallistuisi debattiin.
Päivänä muutamana olin paikallisessa yliopistossa tilaisuudessa, jossa ystäväni sattui olemaan juontajana, ja tilaisuuden jälkeen kysyi minulta, ehtisinkö juomaan hieman teetä. Minulla oli vielä kiireitä sinä päivänä, joten sovimme ajan samaksi illaksi, tapasimme Kontraktovalla ja kävelimme lumisen kaupunkimaiseman halki, henki huuruten ja hiljaisina, paikkaan, jonka nimi oli Teemestarin talo. Sisällä oli hämärä tunnelma ja yrttien tuoksu. Baarimies oli pukeutunut aasialaisittain kuin jonkin sortin new age -hahmo, mutta ilmeisen ukrainalainen. Sisällä oli vain yksi asiakas, joka näytti kirjailijalta tai taiteilijalta.
Nuori ystäväni osoittautui teen suhteen samanlaiseksi asiantuntijaksi kuin jotkut pitkällisen harjoittelun jälkeen ovat viininmaistajina. Hän haisteli ja valikoi erilaisia teelaatuja. Teemestari tunsi hänet jo hyvin entuudestaan. Menimme punaisten lyhtyjen himmeästi valaisemaan yläkertaan, joka näytti oopiumiluolalta, mutta huumeiden tai alkoholin sijaan siellä juotiin vain teetä. Ystäväni hoiti teeseremonian ja teejumalalle uhraamisen itse ja selitti samalla aiheeseen liittyvät rituaalit. Keskustelimme illan aikana Aristoteleen retoriikan opeista, kuoleman merkityksestä ja luonteesta, Japaniin liittyvistä esteettisistä teemoista sekä muusta sellaisesta. Tyttöystävä luotasi silmillään sielujemme syvyyksiä.
Emme puhuneet sodasta emmekä politiikasta. Se oli hyvä ilta. Tänä iltana menen ranskalaisen ystäväni viininmaistajaisiin ja tiedän, että siellä tullaan puhumaan viinin ohella sodasta ja politiikasta. Sekin voi olla hyvä ilta. Mutta retkemme teehuoneelle oli jotain erilaista, tavallisuudesta poikkeavaa, ja arvostin sitä suuresti.
Aikaisempina vuosina olen kirjoittanut itsenäisyyspäivinä blogiini esimerkiksi kirja-arvosteluita ja elokuvasuosituksia. Tänään joudun kuitenkin jatkamaan surumielisemmillä teemoilla, sillä tämä saattaa olla viimeinen itsenäisyyspäivä, jota pääsemme näinkin näennäisessä huolettomuudessa viettämään. Me suomalaiset kun olemme kovapäistä kansaa, emmekä halua lainkaan ymmärtää, kuinka lähellä Ukrainaa loppujen lopuksi olemme niin historian, maantieteen kuin geopolitiikankin suhteen.
Se, että me uskottelemme itsellemme olevamme länsieurooppalainen Pohjoismaa, Ruotsin ja Norjan tapaan, on toki ymmärrettävää itsetuntomme pönkittämisen kannalta. Elämme arjessamme länsimaista elämää - sekin tosin kiitos sen, että saavutimme ajoissa itsenäisyytemme, voitimme sisällissodan vapaudelle ja onnistuimme toisen maailmansodan kauhujen keskellä sittenkin säilyttämään kansanvaltaisen, markkinataloudellisen yhteiskuntajärjestelmämme siinä määrin, että meidän ei 1990-luvun alussa tarvinnut aloittaa kaikkea aivan alusta.
Se, mitä me asemastamme ajattelemme, ei kuitenkaan ole suurpolitiikan maailmassa yhtä merkityksellistä kuin mitä siitä ajatellaan Moskovassa, Washingtonissa, Berliinissä, Brysselissä, Lontoossa ja Pariisissa. Meille on tänä päivänä suurta väliä silläkin, mitä siitä ajatellaan Tukholmassa tahi Nato-pöytien ääressä istuvissa Varsovassa, Tallinnassa ja Oslossa. Optiomme olemassaolo ei ole suomalaispoliitikkojen hokemista kiinni, vaan siitä, mitä tosimaailmassa tapahtuu. Juna kulkee eikä jää odottelemaan lakkautetun seisakkeen aidalla huutelevaa, joka ei ole huomannut kaikkien muiden jo nousseen viimeisiin vaunuihin.
Kuin Jumalan taivaista ojentamana lahjana on Suomelle vielä heitetty viimeinen oljenkorsi Ruotsin hallituskriisin muodossa. Ruotsin tapahtumat merkitsevät, että tulevina kolmena kuukautena ennen molempien maiden vaaleja hupenee loppuun jäljellä oleva etsikkoaikamme. Tarkemmin sanoen, Suomen etsikkoaika, sillä Ruotsi ei ole samassa asemassa Venäjän etupiiriinsä katsomana maana kuin Suomi. Jotta Suomi voisi pelastaa asemansa, tarvittaisiin kuitenkin poliittista johtajuutta. Ennen kaikkea sitä tarvittaisiin tasavallan presidentiltä, jonka pitäisi alkaa puhua kansalle totta ja perustella, miksi Suomen tulisi hakea Naton jäsenyyttä juuri nyt eikä myöhemmin, jotta voisi säilyttää rauhan Pohjois-Euroopassa sekä oman suvereenisuutensa tulevina vuosina.
Toisin kuin meille, Venäjälle ratkaisevia asioita eivät ole itsepetokselliset hokemamme vaan mainitsemani historia, maantiede ja geopolitiikka. Historialle ja maantieteelle emme voi mitään, geopoliittisen asemamme me sen sijaan voimme osittain itse määritellä. Osittain. Tarvitsemme sen määrittelemiseen myös edellä mainittujen pääkaupunkien vakuuttamisen. Toistaiseksi Suomi ei vakuuta poliittisen johtonsa ristiriitaisilla viesteillä, Nato-vastaisuudellaan ja maansa tahallisella sitomisella Venäjän valtion energia- ja propagandarakenteisiin.
Niinpä tässä itsenäisyyspäivässä on jotain surullisen nostalgista. Huhtikuun vaalien jälkeen maamme suunta voi muuttua ratkaisevalla tavalla, josta ei ole enää mahdollista kääntyä takaisin länteen, mikäli Venäjällä ei tapahdu uutta 1980-luvun loppuun ja 1990-luvun alkuun verrattavaa myllerrystä. Sekä itsenäisyytemme toteutuminen vuonna 1917 että pääsemisemme mukaan yhtenäisen Euroopan luomiseen 90-luvun alusta alkaen johtuivat Venäjän myllerryksistä, jotka avasivat runsaan vuosikymmenen kestäneet ikkunat vaikuttaa ratkaisevilla tavoilla maamme geopoliittiseen asemaan.
Osa mahdollisuuksista hyödynnettiin, minkä ansiota kaikki meille nykyisin suotu vapaus on. Toisaalta, osa mahdollisuuksista jätettiin hyödyntämättä ja riskeerattiin vastuuttomalla politiikalla, mikä johti maamme alttiiksi uusille hyökkäyksille. Toisen maailmansodan hyökkäyksestä selvisimme nipin napin elossa, mutta tuloksena oli vuosikymmenten verran suomettuneisuuden hämärää. Nyt käynnissä oleva hyökkäys on vasta alussa, mutta Suomi näyttää olevan siihen yhtä valmistautumaton kuin aikana, jolloin meillä uskottiin, että "niin hulluksi ei maailma sentään voi mennä, että tästä sota tulisi".
Suomella on ollut aikaa ottaa oppia siitä, mitä Georgiassa, Ukrainassa ja Moldovassa on tapahtunut. Se olisi voinut ottaa oppia myös Baltian maiden ja Puolan kokemuksista ja ratkaisuista. Ikävä kyllä meillä on pikemminkin jälleen osoitettu, että Paasikivi oli tuskallisen oikeassa kirjoittaessaan: "Poliittisen realismin taju ei ole Suomen kansan vahvimpia puolia. Uskotaan, kuten asioiden toivotaan olevan, ja toimitaan, ikään kuin se, mitä toivotaan, olisi totta."
On ironisesti kuvaavaa, että Suomessa paasikiveläiseen realismiin vedotaan yleensä täysin nurinkurisella tavalla. Meille on kylmän sodan ajan uskoteltu, että olisi olemassa Paasikiven-Kekkosen linja, vaikka Paasikiven linja ja Kekkosen linja olivat toisistaan kaukana. Paasikivi edusti realismia maansa puolustamiseksi, Kekkonen taas oli valmis turvautumaan viholliseen oman valtansa pönkittämiseksi, vaikka hänenkin tavoitteenaan lienee ollut tällä tavoin säilyttää valtakunnan riippumattomuus.
Ukrainan kylmän sodan jälkeisessä politiikassa Kutšma oli kekkoslainen, nykyinen presidentti Porošenko taas paasikiveläinen. Suomessa ei KGB onneksi onnistunut nostamaan valtaan meikäläistä versiota Janukovitšista, ja siinä onkin maidemme tämänhetkisen tilanteen suurin ero Suomen eduksi.
Tarjoan tänä itsenäisyyspäivänä lukijalle lukemiseksi kolme hyvää kirjoitusta Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta tilanteesta. Toivottavasti mahdollisimman moni ottaisi niistä vaarin, vaikka vihollisemme vaikuttaja-agentit Suomessa yrittävätkin jälleen näinä aikoina vaientaa tosiasiapohjaisen ja vastuullisen keskustelun. Ensimmäinen suositukseni on Aleksi Roinilan ja Atte Kalevan kirjoitus Venäjän uusi uho, joka kertoo, millaisessa ympäristössä ja kontekstissä Suomi tällä hetkellä toimii. Toinen kirjoitus on toimittaja Rysky Riiheläisen kirjoitus Pitäkää tunkkinne. Kolmantena suosittelen lukemaan Atte Kalevan kirjoituksen Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan ylioptimismista.
Jos näiden kolmen puheenvuoron lisäksi haluaa tänä itsenäisyyspäivänä lukea myös ulkomaisen puheenvuoron, sellaiseksi käy hyvin Viron puolustusvoimain entisen komentajan ja ulkoministerin neuvonantajan Ants Laaneotsan kirjoitus, jonka Suomen Sotilas on kääntänyt suomeksi: Putinin Venäjän uusi doktriini. Siinä valotetaan hieman sitä tapaa, jolla naapurimaamme näkee tilanteen Euroopassa ja omat tavoitteensa sen suhteen. Sitä toivoisi, että ainakin muutama Suomen tasavallan presidentin, pääministerin ja ulkoministerin neuvonantajista olisi lukenut kirjoituksen ja ymmärtänyt, mistä siinä on kyse. Valitettavasti en ole tästä vakuuttunut, sillä mikään Suomen poliittisen johdon käytännön toimissa ei viittaa siihen, että johtavien poliitikkojen esikunnissa oltaisiin tilanteen tasalla.
Konflikti Venäjän kanssa vältetään parhaiten sillä, että siihen valmistaudutaan. Varmimmin konfliktiin päädytään siten, että sen mahdollisuus kiistetään ja kieltäydytään valmistautumasta mitenkään. Suomen olisi pitänyt tämä läksy oppia jo useampaan kertaan, mutta kovapäinen kansa olemme. Siksi valitettavasti näyttää siltä, että minä ja sukupolveni nuoret tai nuorehkot miehet päätämme vielä elämämme juoksuhaudoissa tai maanpaossa, ellei jonkinlaista heräämistä ala eliitin tasolla tapahtua.
* * *
Viime viikonloppuna kävin turistimatkalla tutustumassa Asovanmeren rannikon satamakaupunkeihin Berdjanskiin ja Mariupoliin yhdessä virolaisen ja ranskalaisen työtoverini kanssa. Ajattelimme, että tämä saattaisi olla viimeinen mahdollisuus tutustua kyseiseen alueeseen, sillä Venäjä on kasannut kosolti joukkoja, tykistöä ja muuta raskasta kalustoa Mariupolin suunnalle, miehittämälleen vyöhykkeelle, josta käsin Mariupolin itäpuolisia kyliä tulitetaan kranaatein ja ohjuksin joka päivä ja yö.
Sääolosuhteet seudulla eivät aivan vastanneet mielikuvia Mustanmeren rannikon leudommista talvista. Siellä oli nimittäin yhtä kylmä kuin Kiovassa, lunta tuli taivaan täydeltä ja tiet olivat milloin sohjoa, milloin jäätä. Henkemme uhalla yritimme kuitenkin pysyä rajallisessa aikataulussa, jonka runsas viikonloppu meille tarjosi. Lensimme Zaporižžjaan ja olimme siellä ensimmäisen illan ja aamun. Ajoimme sieltä autolla Berdjanskiin, seuraavana aamuna Berdjanskista piiritettyyn Mariupoliin, ja sieltä lumen peittämien eteläisten arojen halki Dnipropetrovskiin, josta lensimme takaisin Kiovaan.
Dnipropetrovsk ja Zaporižžja ovat Ala-Dneprin suuria teollisuuskaupunkeja ja Itä-Ukrainan strategisesti tärkeimpiä yhdessä Harkovan ja nykyisin vihollisen miehityksen alla olevan Donetskin kanssa. Harkovassa, Dnipropetrovskissa ja Zaporižžjassa miehitetyn Donbasin terrorihallinto ja tuho ovat tehneet väestöstä nykyisin kovin isänmaallista, vaikka suurin osa näiden suurkaupunkien väestöstä puhuukin venäjää ensimmäisenä kielenään. Itä-Ukrainassa ukrainankieliset keskittyvät maaseudulle. Teollisuuskaupunkien väestö muodostuu suurelta osin neuvostoajan maahanmuuttajista ja venäläistyneistä ukrainalaisista. Se ei kuitenkaan ole tehnyt heistä putinoideja, ja nykyään mainitut kaupungit ovatkin Ukrainan isänmaallisen vastarinnan eturintama propaganda edellä maahan vyöryvää vihollisvoimaa vastaan.
Berdjansk ja Mariupol ovat sen sijaan satojen kilometrien etäisyydellä mainituista suurkaupungeista ja alttiita eetteriä hallitsevalle ja vihaa lietsovalle venäläismedialle. Berdjanskissa on venäläisten ja ukrainalaisten lisäksi huomattava armenialaisvähemmistö, Mariupolissa taas jostain historiasta periytyvä kreikkalaisvähemmistö. Molemmat kaupungit elävät satamistaan; Berdjansk on Zaporižžjan läänin satamakaupunki, Mariupol puolestaan Donetskin läänin. Jälkimmäisen kautta on maailmalle lähtenyt Donbasin terästeollisuuden tuotanto, joka nyt on miehitetyillä alueilla lamaantunut, tuhoutunut tai ryöstetty Venäjälle. Mariupolissa tehtaat kuitenkin toimivat ja niitä hallitsee Donbasin rikkain oligarkki Renat Ahmetov, syrjäytetyn presidentin keskeisin rahoittaja.
Jos Ahmetov olisi lojaali Ukrainan nykyhallinnolle, kuten Dnipropetrovskin oligarkki, juutalaistaustainen Ihor Kolomoiski, hän olisi voinut helposti vaikuttaa työläistensä mielialoihin ja korvata venäläisen propagandan vaikutuksen ukrainalaismielisellä eetoksella. Kolomoiski on tämän tehnyt Dnipropetrovskissa ilmeisellä menestyksellä. Mariupolissa sellaista ei ole kuitenkaan tehty. Sen sijaan Ahmetovin tehtaat saivat ongelmitta hiililastinsa läpi miehitetyn Kertšinsalmen, samaan aikaan kun muu Ukraina kärsii Venäjän toimeenpanemasta saarrosta. Itä-Ukrainan oligarkit tuntuvat yhä pelaavan vaarallista kaksoispeliään, luovien yhteyksillään suoraan Kremliin ja Moskovan oligarkkeihin.
Berdjanskin ravintoloissa ja yökerhoilla monet omituiset hahmot tulivat tiedustelemaan meiltä, olimmeko länsimaisia vakoojia. He yrittivät syöttää seuraamme lipeviä tyttöjä, jotka kuin sattumalta utelivat aivan samoja asioita. Muuan kuvankaunis venäläisneitokainen kertoi olleensa töissä kaikissa turkkilaisen turistirysän Belekin hotelleissa. Taustalla hääri tanakoita nahkatakkisetiä, jotka aina silmän välttäessä tuntuivat tarttuvan matkapuhelimeensa. On vaikea sanoa, olivatko asialla jonkin maan tiedustelupalvelun penaalin vähiten terävät kynät vai paikallinen rikollisliiga. Joka tapauksessa suhtauduimme aikeisiinsa sangen epäilevästi ja hankkiuduimme vääränlaisesta seurasta nopeasti eroon.
Mariupolissa oltiin hyvin lähellä rintamalinjaa, mutta siitä huolimatta sota oli lähes näkymätön. Emme toki menneet pommituksen kohteina oleviin kyliin saakka vaan pysyimme kaupungissa. Matkalla sinne aution tuntuisen maaseudun halki ei ollut kuin kaksi tiesulkua, ensimmäinen niistä Ukrainan liikennepoliisin pitämä ja toinen kaupungin portilla oli jaettu Asovan pataljoonan ja Ukrainan armeijan kesken. Pataljoonan parikymppiset pojat pienaseineen ja armeijan vähän vanhemmat, väsyneen näköiset miehet kuormureineen suhtautuivat meihin yhtä ystävällisesti. Katsoivat henkilökorteista että edustimme koshereita kansallisuuksia ja ettei takakontissamme ollut ohjuksia tai aseita, ja päästivät läpi ilman minkäänlaisia kysymyksiä siitä, mitä tekemistä meillä oli.
Mariupolissa parin rakennuksen palaneet osat muistuttivat kesällä käydyistä taisteluista, kun kaupunki oli jonkin aikaa ollut vihollisen miehittämä mutta sitten vapautettu laillisen hallinnon toimesta. Ihmiset elivät arkeaan ja vaikuttivat silmiinpistävänkin apaattisilta. Paikalliset ylipäätään haluaisivat vain rauhaa ja toimeentulonsa jatkuvuutta, joka tällä perin neuvostolaistetulla alueella on riippuvaista oligarkkien tehtaista. Heidän poliittiset mielipiteensä riippuvat enemmän siitä, kenen he arvelevat olevan voitolla, kuin siitä, mitä he kenties syvällä sisimmässään uskovat.
Valitettavasti tänä päivänä Venäjän media toitottaa varmaa voittoa ja varoittelee ihmisiä siitä, mitä seuraa kun Venäjä saa nämä alueet hallintaansa. Eurooppa vaikuttaa täältä katsoen heikolta ja päättämättömältä. Ihmiset siis varovat uskomasta avoimesti Ukrainan tulevaisuuteen, jotteivät joutuisi heti pidätetyiksi tai kadonneiksi, kun pienet vihreät miehet tulevat. Krimin ja Donbasin joukkoteloitukset ja ihmisten jatkuva öinen katoaminen toimivat tehokkaina pelotteina.
* * *
Viime viikosta haluan muistaa erityisesti yhtä iltaa. Minuun tekee aina vaikutuksen, kun joku onnistuu tuomaan elämääni jotain erityistä, opettamaan jotain uutta, ja tuo ilta oli sellainen. Taustaksi sellainen, että vuosi sitten Maidanin aikana hankin monia uusia ystäviä. Yksi heistä on nuori opiskelija, yhä alle kaksikymppinen ja siten yksi nuorimmista ystävistäni täällä. Tunsin hänet ensin pinnallisesti toisesta yhteydestä mutta ystäviä meistä tuli opiskelija-Maidanin hakkaamisen aikana, kun hän ja ystävänsä joutuivat pakenemaan poliiseja ja asuntoni sattui olemaan läheisin turvapaikka.
Olemme sittemmin tavanneet monta kertaa, yleensä päätyen keskustelemaan syvällisiä filosofiasta, uskonnosta ja historiasta. Yllättävän harvoin politiikasta enää sen jälkeen kun vallankumous oli tapahtunut. Hänellä on samanikäinen tyttöystävä, joka on yhtä syvällinen ihminen, mutta vielä taiteellisempi. Hän ei yleensä puhu mitään toisin kuin puhelias poikaystävänsä; istuu ja katselee suurilla sielukkailla silmillään, jotka tuntuvat näkevän ihmismielten läpi. Joskus hän äkkiä ilmaisee itseään tanssin tai musiikin keinoin sen sijaan että osallistuisi debattiin.
Päivänä muutamana olin paikallisessa yliopistossa tilaisuudessa, jossa ystäväni sattui olemaan juontajana, ja tilaisuuden jälkeen kysyi minulta, ehtisinkö juomaan hieman teetä. Minulla oli vielä kiireitä sinä päivänä, joten sovimme ajan samaksi illaksi, tapasimme Kontraktovalla ja kävelimme lumisen kaupunkimaiseman halki, henki huuruten ja hiljaisina, paikkaan, jonka nimi oli Teemestarin talo. Sisällä oli hämärä tunnelma ja yrttien tuoksu. Baarimies oli pukeutunut aasialaisittain kuin jonkin sortin new age -hahmo, mutta ilmeisen ukrainalainen. Sisällä oli vain yksi asiakas, joka näytti kirjailijalta tai taiteilijalta.
Nuori ystäväni osoittautui teen suhteen samanlaiseksi asiantuntijaksi kuin jotkut pitkällisen harjoittelun jälkeen ovat viininmaistajina. Hän haisteli ja valikoi erilaisia teelaatuja. Teemestari tunsi hänet jo hyvin entuudestaan. Menimme punaisten lyhtyjen himmeästi valaisemaan yläkertaan, joka näytti oopiumiluolalta, mutta huumeiden tai alkoholin sijaan siellä juotiin vain teetä. Ystäväni hoiti teeseremonian ja teejumalalle uhraamisen itse ja selitti samalla aiheeseen liittyvät rituaalit. Keskustelimme illan aikana Aristoteleen retoriikan opeista, kuoleman merkityksestä ja luonteesta, Japaniin liittyvistä esteettisistä teemoista sekä muusta sellaisesta. Tyttöystävä luotasi silmillään sielujemme syvyyksiä.
Emme puhuneet sodasta emmekä politiikasta. Se oli hyvä ilta. Tänä iltana menen ranskalaisen ystäväni viininmaistajaisiin ja tiedän, että siellä tullaan puhumaan viinin ohella sodasta ja politiikasta. Sekin voi olla hyvä ilta. Mutta retkemme teehuoneelle oli jotain erilaista, tavallisuudesta poikkeavaa, ja arvostin sitä suuresti.
Se taisi olla Paasikivi joka pelkäsi suomettumisen tuhoavan kansan sielun niin, että se alkaisi tosissaan uskoa YYA-ajan tyhjiin hokemiin.
VastaaPoistaKenraali Ants Laaneotsin erinomaisesta kirjoituksesta voisi siteerata tämän kohdan:
"Joka tapauksessa tämän valtion tuhatvuotinen historia vahvistaa sen, että kaikilla vahvistumisensa aikakausilla on Venäjä riippumatta siitä, minkälaista nimitystä siitä kulloinkin on käytetty, ollut aggressiivinen ja laajentanut voimaa käyttäen aluettaan naapureiden kustannuksella."
Suomessa tälläiset lausunnot on tavattu kuitata yliolkaisesti "jälkineuvostoliittolaisina traumoina". Ja juuri tuossa asenteessa paistaa läpi kaksi suomalaisen sielun keijuimmista piirteistä: peitelty, omahyväinen ylimielisyys ja vahingonilo.
Virolle tavataan ilkkua Suomenlahden pohjoispuolella. Irvitään milloin Konstantin Pätsin murheellisesti päättyneelle myöntyväisyyspolitiikalle, siitä seuranneelle surkealle Neuvostoajalle tai nykyiselle NATO:on perustuvalle puolustusratkaisulle. Eivät uskaltaneet aikanaan tapella ja nyt huutelevat, pelkurit, jenkkien selän takaa!
Vaan ovatko Suomen turvallisuuspoliittiset ratkaisut parempia? Paljoa ei voi mielestäni rakentaa menneisyyden mielikuvien varaan, jossa "ei ne tänne hyökkää, kun ne tietää että täällä tulee turpaan". Turha on myös kuvitella, että nykyinen liittoutumattomuus sinällään "vähentäisi painetta tällä kolkalla".
Ja mikäli Venäjä hyökkäisi jotakin naapurimaatamme vastaan (joista kaikki ovat EU:ssa ja/tai NATO:ssa), ei Suomi kykenisi pysyttelemään konfliktista erossa. Viimeistään silloin olisi valittava puolensa. Kahdella pallilla istuessa on nimittäin se ikävä puoli, että omat pallit saattavat likistyä väliin, jos tälläinen lievä alatyylin ilmaus sallitaan.
Edellisen kylmän sodan aikaan eräs neuvostokenraali sen sanoi: "kuvitteletteko te tosiaankin, että me torjuisimme ydinohjukset vasta Neuvostoliiton ilmatilassa?"
Kaikesta huolimatta toivon, että saamme viettää maamme itsenäisyyden satavuotisjuhlia 2017. Olkoon Eurooppa silloin vahvempi ja turvallisempi kuin nyt.
Itsenäisyyspäivän silmäätekevät "aidalla huutelijat" puhuivat idästä ja lännestä asemoimatta Suomea kumpaakaan niistä!
VastaaPoistaPutin pelkää asemansa ja kleptokratiansa puolesta - hän on ajanut itsensä ja maansa vaikeuksiin. Hänen viimeinen satu ja tarina -puhe on epätoivoinen yritys puheella korjasta tilannetta ja asemaansa.
Puheista viis. Olennaista on se, onko Putin valmis tässä tilanteessa paitsi uhkaamaan naapurimaita ja länttä myös käyttämään sotilaallista voimaa.
Mutta Suomessa ei tehdä mitään taloudessa tahi politiikassa mitä pitäisi ja heti.
Käsiini sattui Max Jakobsonin kirja "Tulevaisuus?" (Otava, 2005), josta pari lainausta:
VastaaPoista"Imperialistinen henki ei ole sammunut Venäjällä, mutta Venäjän nykyisen johdon näkemys on selvästi realistinen... ...Putin onkin julistanut 'laaja-alaisen lähentymisen ja reaalisen yhdentymisen Eurooppaan'. Imperialistiset tavoitteet jäävät haaveiksi."
"Mutta mikä on Venäjän tulevaisuus? Kysymys osoitettiin eräässä kansainvälisessä konferenssissa venäläiselle esitelmöitsijälle. Hetken mietittyään hän vastasi: 'Kaikki sujuu hyvin niin kauan kuin Putin on presidentti ja öljyn hinta pysyy korkeana...'"
Moni on ollut yllättynyt Venäjän nykyisestä kovasta, lännelle vihamielisestä retoriikasta. On kummeksuttu, kuinka jokinsortin pragmaatikkona tähän asti pidetty Putin vaikuttaa yhtäkkiä innostuneen hurmahenkisestä panslavismista.
Voidaan toki spekuloida sillä, onko kyseessä jokinlainen teatteri, jolla koitetaan pitää äärinationalistiset ainekset kurissa ja valjastaa ne ajamaan vallanpitäjien tavoitteita. Eihän ole kauaa siitä, kun jotkut noista aineksista marssivat Putinia vastaan mielenosoituksissa rinta rinnan liberaalimpien tahojen kanssa.
Mutta samalla voidaan arvuutella myös nähdäänkö Putin noissa piireissä jonkinlaisena avatarina, jonka kautta päästään vihdoin toteuttamaan Venäjän imperialistista projektia? Vai onko hän vain välivaihe, joka valimistaa sille tien?
Pahamaineinen Alexandr Dugin on julkaissut sepustuksen, jonka englanninkielinen nimi kuuluu "Putin vs Putin: Vladimir Putin Viewed from the Right". Jo pelkkä nimi tuo mieleen toisen huonomaineisen skribentin Julius Evolan teoksen "Fascism Viewed from the Right". Kirjassa todetaan mm:
"The ruler of a great empire during a crucial point in history cannot be an intelligent and righteous Mr Nice Guy. There must be a 'crowned thunderstorm', the Terror of God. Everyone must shake with fear."
Seuraava kannattanee nauttia ripauksella suolaa. Hiljattain internettin vuodettiin tietoja, joiden väitettiin olevan peräisin Duginin hakkeroidusta sähköpostiosoitteesta. Niissä mainittiin nimeltä mm. Euraasia-projektille myötämielisiä henkilöitä, joiden kautta voitaisiin mahdollisesti heikentää EU:ta ja NATO:a sisältäpäin:
https://cgrozev.files.wordpress.com/2014/12/elitelist.pdf
Joukossa on lukuisia tunnettuja ns. uusoikeistolaisia hörhöjä ja jopa Suomessakin hyvin tunnettu kreikkalainen säveltäjä Mikis Theodorakis (?!)
Mutta paljon huolestuttavampi on raportti, joka koskee Duginin osallistumista Civisme Défense Armée Nation'in (CiDAN) viime vuoden joulukuussa pitämään kokoukseen:
https://cgrozev.files.wordpress.com/2014/12/cidan.pdf
Väitetään vielä, että osa roomalaiskatolilaisen kirkon Opus Dei -järjestön jäsenistä olisi hyvissä väleissä Duginin ja Itä-Ukrainan "kansantasavaltojen" terroristeja rahoittavan Konstantin Maloofevin kanssa.
Tämä kaikki soi kuulostaa huonolta poliittiselta trilleriltä. Painotan siis vielä kerran suhtautumaan mainittuihin seikkoihin tietyllä varauksella. Mutta väitteet ovat mielstäni lähemmän tarkastelun arvoisia. Kaskun mukaan Vladimir Putinin koko nimi kun kuuluu "Tom Clancyn Vladimir Putin".
Ruoko, en voi tietää, ovatko Duginin vuodetut dokumentit aitoja, mutta minusta ne ovat uskottavia. Satun tietämään jo 1990-luvulta alkaen Duginin ja hänen piiriensä läheisistä yhteyksistä eurooppalaiseen äärioikeistoon, mukaan lukien tietyt uskonnolliset äärikonservatiivit ja pseudomonarkistit. Grozevin julkaisujen ilmestyessä en nähnyt syytä pitää niitä epäuskottavina, sillä niissä ei ollut mitään minulle oleellisesti uutta. Jo 90-luvulla nämä piirit useissa Länsi-Euroopan maissa toimivat konspiratiivisesti luoden verkostoja sotilaallisten, poliittisten ja kirkollisten eliittien tasolle. Jo silloin oli selvää, että toimintaa ohjattiin jostain hyvin läheltä Kremliä.
VastaaPoistaRanskalainen uusoikeisto on tuntunut symppaavan Venäjän imperialistisia pyrkimyksiä. Tuossa listassa on mainittu esim. Alain de Benoist, joka oli hyvissä väleissä Notre Damen katedraalissa toissa kesänä dramaattisen itsemurhan tehneen Dominique Vennerin kanssa. Venner taas kuului aikanaan OAS:ään.
VastaaPoistaSuomessa mm. Sarastus-niminen verkkojulkaisu on ylistänyt Venneriä ja de Benoistia. Duginin suhteen ollaan oltu varautuneempia - sattuneesta syystä. Kansallisen vastarinnan nimellä kulkeva hörhöporukka taas on suorastaan hurahtunut Duginiin ja sortunut ideologisiin akrobaattitemppuihin: toisaalta sivustolla kirjoitetaan kunnioittavaan sävyyn Jääkäriliikkeestä ja Eugen Schaumanista, toisaalta ihaillaan Venäjän nykypolitiikkaa - tajuamatta lainkaan tässä piilevää ristiriitaa. Koko koreus kuorrutetaan vielä sen jälkeen mitä luupäisimmällä uusnatsismilla.
Surullista, mikäli tälläiset tahot pääsevät kaappaamaan ja saastuttamaan aidon isänmaallisuuden.
Suomessa ylimainostettu Dugin ja muut ydinaseilla uhittelevat bätmannimäiset jumalanhullut ovat satusetiä.
VastaaPoistaKaraganov ja muut pitkänlinjan venäläiset imperialistit taas eivät.
Kiitos viittauksista ja myös erinomaisesta kirjoituksesta!
VastaaPoistaTähän kiteytyy mielestäni Suomen nykyisen turvallisuuspoliittisen linja(ttomuude)n ongelma:
"Konflikti Venäjän kanssa vältetään parhaiten sillä, että siihen valmistaudutaan. Varmimmin konfliktiin päädytään siten, että sen mahdollisuus kiistetään ja kieltäydytään valmistautumasta mitenkään."
Ruoko: Dugin ja matalamman profiilin derzhavnikit kiersivät 1990-luvulla Länsi-Euroopassa rakentamassa Venäjälle myötämielistä verkostoa ns. uuden oikeiston pariin. Erityisen innostuneen vastaanoton he saivat ranskankielisen Euroopan äärioikeistossa (Nouvelle Droite), samoin Italiassa. Saksassa avainkontaktinsa olivat marginaalisempia. Voit yhä löytää merkkejä projektistaan kuten Synergon-verkostosta. Yleensä aatekunnan solut tunnistaa Evolan ja Jüngerin ihailusta venäläisten geopoliitikkojen ohella.
VastaaPoistaSamoin kuin neuvostotiedustelu aikanaan (Trust-salaliitto jne.), myös ideologiset irboskalaiset onnistuivat hyödyntämään eurooppalaisen äärioikeiston amerikkalaisvastaisuutta, antisemitismiä, islamofobiaa sekä tsaarinaikaa ja muuta Venäjän imperiaalista kermakakkukrumeluuria ihannoivia monarkisteja, itseään kulttuurikonservatiiveiksi kutsuvia uusfasisteja ja elitistisiä höpöhöpösetiä. Saivat toki myös kaaderin innokkaista nuorista opetuslapsista, joita sittemmin ryhdyttiin kouluttamaan systemaattisemmin agenttileikkeihin Venäjällä järjestettävillä leireillä.
Vuosikymmenen loppuun tullessa - sattumoisin samaan aikaan Putinin valtaannousun kanssa - he äkillisesti poistivat suuren osan läsnäolostaan verkossa ja siirtyivät elitistisempään ja salaseuraisempaan toimintaan. Ajoittain heidän toimintansa on läväytetty nähtäville kurittomampien yksinäisten sutten toimesta (kuten Breivik teki manifestissaan), mutta sitä ei yleensä ole haluttu ymmärtää eikä varsinkaan yhdistää Kremlin projekti Venäjään.
Tiedän verkostosta jonkin verran, koska verkoston Suomessa akateemisella uralla toiminut agentti yritti rekrytoida minuakin ollessani opiskelija. Huonolla menestyksellä, kuten näkyy. Minulla on kuitenkin jonkinlainen käsitys, missä mittasuhteessa rekrytointi Suomessa jo 90-luvun lopussa oli ja toiminta tuskin on sittemmin ainakaan laantunut.
Donbas oli suurelta osin irboskalaisten Zavtra-lehden ympärille keskittyvän piirin projekti, jonka tsaari siunasi. (Kaikkia hankkeitaan tsaari ei ole siunannut, sillä pitäähän alamaisia vähän kilpailuttaa keisarin suosion lipomisessa.) Ei liene sattumaa, että saman ideologisen verkoston Suomen-inkarnaatioihin lukeutuvalla Sarastus-lehdellä on sama nimi (Zavtra = Huomen, Sarastus). Lehdessä toimii nimimerkeillä ilmeisiä Irboskan ohjelman suomalaisia vaikuttaja-agentteja. Toisaalta Sarastuksessa tuntuu olevan mukana myös Venäjään kriittisesti suhtautuvaa kansallismielistä oikeistoa, mikä on usein asianlaita muissakin Euroopan äärioikeistoverkostoissa. Tehokas solutus ja vaikuttaminen riittävät, hyväuskoiset hölmöt kelpaavat vaikkapa kulisseiksi kun todellisuudessa palvellaan vihollisen projektia.
Irboskan eli Izborskin klubina tunnettu ryhmittymä on yksi parhaiten tunnetuista ideologisista kerhoista, mutta vain yksi osa Derzhavan ohjelmaa ajavista polit-teknologia-orgaaneista, joita Kreml vaihtelevin suhdantein hyödyntää. Irboskan klubin perustajajäseniksi (aakkosjärjestyksessä) mainitaan: Aleksandr Agejev, Žores Alfjorov, Vitali Averjanov, Sergei Battšikov, Mihail Deljagin, Aleksandr Dugin, Andrei Fursov, Sergei Glazjev, Mihail Hazin, Leonid Ivašov, Maksim Kalašnikov, Andrei Kobjakov, Valeri Korovin, Juri Lastotškin, Mihail Leontjev, Georgi Malinetski, Aleksandr Nagornyi, Natalia Narotšnitskaja, Aleksandr Notin, Vladimir Ovtšinski, Oleg Platonov, Juri Poljakov, Aleksandr Prohanov, Oleg Rozanov, Vasili Simtšera, Nikolai Starikov, Šamil Sultanov, Sergei Tšernjahovski, Tihon Ševhunov, Maksim Ševtšenko, Vladislav Šurygin.
VastaaPoistaRoinila: Oikein. Jo muinaiset roomalaiset olivat viisaampia asiassa. Se vis pacem para bellum.
VastaaPoistaAnonyymi: satusetiä he toki ovat mutta vaarallisia sellaisia. Venäjän vaarallisen imperialismin eturintama on nimenomaan infosota, jota satusetien Zavtrat ja Projekti Venäjät luovat ja maailman suurin valtiollinen propagandakoneisto toimeenpanee.
Venäjä on satusetien valtakunta, jossa totisista totisimmat sotilaalliset ja erikoisoperaatiot implementoivat todeksi satusetien luomaa fiktiivistä vaihtoehtomaailmaa. Nimenomaan tämä tekee Venäjästä poikkeuksellisen vaarallisen valtion, jolta ei kannata odottaa länsimaisesta näkökulmasta rationaalista sopeutumista yhteisiin sääntöihin. Kuinka voisi olla yhteisiä sääntöjä jos Venäjän totuus on aivan toinen kuin muun maailman?
Samasta syystä propagandantorjunta on tältä puolustautumisen ensimmäinen ja tärkein rintama. Jos siinä epäonnistutaan, tulevat eteen paljon kalliimmat ja ihmishengissä laskettavat rintamat.
Jos Venäjää ei padota, tulee ennen pitkää välttämättömäksi lyödä se, mikä on paljon pahempaa. Aivan erityisesti se olisi sitä Venäjän naapurissa sijaitseville pienille naapureille.
Kylmässä sodassa Länsi voitti Neuvostoliiton patoamispolitiikalla - ei konventionaalisella sodalla. Nyt näyttää kuitenkin siltä, ettei kyetä patoamaan edes vähemmän vaarallista ideologista vihollista (jihadisteja), vaikka menestyksen opit olisivat olemassa jos järki vain palautettaisiin voimaan Lännessä oman itsetuhon edesauttamisen ja vihollisen myötäilyn sijaan.
Kiitän mielenkiintoisista linkeistä. Erããn niistä kautta löysin toisenkin mielenkiintoisen kirjoituksen Roinilalta, otsikoltaan "Sotaa ydinaseiden varjossa" . Siinä käsiteltiin kolmannen maailmansodan mahdollisuutta nykypäivãnã. Kirjoitus onnistui mielestäni hyvin kyseenalaistamaan vallalla olevaa tuudittautumista siihen uskoon, että maailmansota tai sen kaltainen tilanne on mahdoton, koska ydinasein varustetut suurvallat eivät kuitenkaan uskalla ajautua keskenään sotaan täydellisen apokalypsin riskin ollessa liian suuri. Itse en aiheesta oikein osaa sanoa juuta tai jaata. En tiedä mikä voisi olla se maailmansodan laukaiseva Hitlerin (ja Stalinin) Puolaan hyökkäämisen kaltainen casus belli- Venäjän hyökkäys Baltian maihinko, vai riittäisikö jo Suomeen hyökkääminen tällaiseksi? Itse suhtaudun skeptisesti että edes Putin uskaltaisi lopulta ottaa niin suurta riskiä. Suurimassa vaarassa ovat pikemminkin juuri Venäjän "liittolaiset" Valko-Venäjä ja Kazakstan isoine venäläisvähemmistöineen.
VastaaPoistaItse uskoisin sen "kolmannen maailmansodan" muistuttavan enemmän kylmää sotaa kuin ensimmäistä ja toista maailmansotaa. Sodat, kumoukselliset operaatiot ja sodankaltaiset konfliktit viedään kolmansien maiden alueille. Tämä uusi kylmä sota on Venäjän puolelta ollut käynnissä jo pidempään. Kysymys on lähinnä siitä, missä vaiheessa länsiosapuoli tekee siitä molemminpuolista.
VastaaPoistaKylmissä maailmansodissa kuuma sota hajautuu laajemmille alueille, joita kaikki eivät ehkä ymmärrä osiksi samasta suuresta sodasta (esimerkiksi Syyria ja Ukraina ovat kumpikin osa samaa suurta sotaa). Ihmisuhreja voi tulla enemmän ja kesto olla paljon pidempi kuin 1. ja 2. maailmansodassa, mutta sitä suvaitaan, koska kärsimykset eivät kohtaa suurvaltojen ydinalueita vaan rajavyöhykkeiden kolmansia maita.
Valitettavasti Suomi (varsinkaan Naton ulkopuolella) ei kuulu ensimmäiseen vaan jälkimmäiseen ryhmään, vaikka haluaakin järkkymättä uskoa muuta.
"- - mikään Suomen poliittisen johdon käytännön toimissa ei viittaa siihen, että johtavien poliitikkojen esikunnissa oltaisiin tilanteen tasalla."
VastaaPoistaEikä ulkopoliittinen johto halua sitä kuulla, vaan irvistelee asiantuntijoille.
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1418273219027.html
Jostain muistan hämärästi lukeneeni jotain sen tapaista, että Kremlissäkin ajatellaan ensimmäisen kylmän sodan olleen itseasiassa "kolmas maailmansota" ja että nyt olisi käynnistymässä neljäs. Maailmansota käsitteenä on aika häilyvä- kyllä esimerkiksi Kongon toista sotaakin kutsutaan usein " Afrikan maaailmansodaksi" kun siihen niin moni valtio osallistui, vaikka sota vain yhden valtion alueelle rajottui. Niin onhan tuo Venäjän Suomeen kohdistuva hyökkäys toki minustakin todennäköisempää kuin mihinkään Nato -maan kinppuun hyökkääminen, koska olisi Putinillekin liikaa ottaa se riski, että joutuu viettämään loppuelämänsä jossain bunkkerissa syvällä maan alla, kun maan päällä vallitsee ydintalvi. Meillä ei ole oikein mitään ennakotapausta siitä, pystyisivätkö ydinasevallat pidättäytymään niiden käytöstä sotaan ajautuessaan. Ellei lasketa takavuosien N- liiton ja Kiinan lyhyttä rajakahakointia ja Intian ja Pakistanin välistä rajoitettua sotaa, joihin en ole niin perehtynyt.
VastaaPoistaEn usko Venäjän ottavan riskejä itseään vahvemman Lännen täyslaidallisista.
VastaaPoistaVenäjän ensisijainen prioriteetti on murentaa etupiiriinsä haluamiensa maiden suvereenisuus sisältä päin korruptoiden ja suomettaen niitä ja rajoittaen niiden ulko- ja turvallisuuspoliittista itsenäisyyttä sekä mahdollisuuksia integroitua läntisiin rakenteisiin. Tämän lisäksi käytetään rajoitettuja ja kiistettäviä subversiivisia operaatioita, haltuunottoja, sitoutetaan vaikuttaja-agentteja talutusnuoraan, kunnes maa on saatu vasallisuhteeseen ja korkeinta poliittista vaikutusvaltaa käyttää Kreml tai Lubjanka. Kutsuttakoon tätä vaikka suunnitelmaksi A.
Jos suunnitelma A menee pieleen, kuten Ukrainassa tapahtui Janukovitshin kukistuessa, silloin Venäjä ryhtyy suunnitelmaan B, joka sisältää suurimittaisempia subversiivisia operaatioita, terrorismia, sotilaallisia hyökkäyksiä, alueiden haltuunottoja ja kokonaisvaltaisia pyrkimyksiä maan talouden ja yhteiskuntajärjestyksen tuhoamiseen.
Myös suunnitelman B edetessä Venäjä välttää mahdollisimman pitkälle kiistettävyytensä menettämistä, maalaa tapahtumat spontaaneiksi kapinoiksi, sisällissodiksi ja pyrkii varmistamaan propagandan, disinformaation, korruption ja diplomatian avulla, etteivät voimakkaat länsivallat puutu tilanteeseen. Niitä uhkaillaan tarpeen vaatiessa esimerkiksi ydinaseiskuilla tai vakavammalla eskalaatiolla, erityisesti tiedettäessä varmuudella, ettei Lännessä ole halua vastata samalla mitalla. Röyhkeydellä saadaan Länsi perääntymään tai teeskentelemään tilanteen olevan muuta kuin on kasvonsa säilyttääkseen, ja Venäjä voittaa.
On epätodennäköistä, että Venäjä ryhtyisi täysimittaiseen avoimeen invaasioon, mikäli se voi käyttää menestyksellisesti A- ja/tai B-suunnitelmia.
Ehkä Suomen tilanne on jo niin järkyttävä, että meillä ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa: suomettuminen tai konflikti. Ainakin erãs nimeltämainitsematon venäläispropapagandan äänitorvi uhkaili taannoin, että Suomen antaessa Natolle jäsenyyshakemuksen Venäjä saattaa miehittää Ahvenanmaan. Tuliko siinä samalla möläyttäneeksi julki sisäpiirintietoa? Ainakin tuo kävisi yhteen Venäjän taktiikkaan hyödyntää todellisia ja kuviteltuja eri kansanryhmien välisiä ristiriitoja: ehkä laskevat sen varaan että enemmistö Suomen nuorista miehistä ei olisi niin motivoituneita kuolemaan vähemmistökansallisuuden asuttaman saaren vuoksi.Ainakaan itse kuitenkaan en ole ikinä valmis luovuttamaan Putinin fasistimafian haltuun kaunista saarta, jossa kerran tuli eräs kaunis kesä vietettyä. Toki uhkauksessa kyse saattoi taas kerran olla kyse rinnakaistodellisuudesta, ja Suomen hakiessa Nato-jäsenyyttä Venäjä ei aloittaisi sotaa vaan tyytyisi muin keinoin horjuttamaan Suomea.
VastaaPoistaKun Venäjä aiemmin tänä vuonna vaati selvitystä mahdollisista suomalaistaistelijoita Ukrainassa, Tuomioja hoiti asian mielestäni tyylillä, todeten yks'kantaan, että sellaiseen ei ole mitään tarvetta. Tuohon nähden tämä ulkoministerimme viimeisin ulostulo oli tökerö, pettymyskin.
VastaaPoistaObserver jo vastasikin jo tähän, mutta totean vielä, että ikävä kyllä noilla "bätmannimäisillä jumalanhulluilla satusedillä" on ikävä kyllä vaikutusvaltaa ja laajat verkostot. Eivätkä kaikki heidän kontaktinsa ole ääriliikkeiden marginaaleissa häärääviä hämäräveikkoja. Samaa asiaa kuitenkin ajavat, kuin ne "vakavemmin otettavatkin". Siinä mielessä eroa ei ole.
Venäjän propagandasota perustuu valtavaan volyymiin ja epäilyksen kylvämiseen. Kaikki kelpaa, kunhan saadan vesi sameaksi. Tavalliset "torllit" on helppo tunnistaa: ulosanti on kökköä ja argumentaatio tasoa "mutta USA...". Ei ole myöskään tavatonta, että tämä joukko esittää erilaisia salaliittoteorioita näkemystensä tueksi.
Paljon näitä vaarallisempia informaatiovaikuttajia ovat ne mielipiteenmuokkaajat, joiden agendaa on vaikeanpi suoraa hahmottaa. Osa heistä saattaa olla huomattavaissakin asemissa.
He esiintyvät mielellään "järjen äänenä", saattavat suhtautua kriittisesti osaan Venäjän toimista, mutta samalla puolustella joitain niistä. Poliittisesti heitä löytyy laidasta laitaan.
Vielä aiempaan pohdintaani maailmansodan käsitteestä: ensimmäinen ja toinen maailmansota eivät ehkä ole ainoat sodat jotka ansaitsevat tuon mahtipontisen nimen. Näistä varsinkin ensimmäinen oli sitäpaitsi varsin Eurooppa-keskeinen. Kyllähän jo keskiajalla Tsingis-kaanin valloitussodat uloittuvat sekä Aasiaan, Eurooppaan että Lähi-Itään. Nykyistä maailmantilannetta tullaan ehkä kutsumaan "toiseksi kylmäksi sodaksi". En sulkisi pois sitäkään, että nimitys tulee olemaan"lyhyt kylmä sota" kun ottaa huomioon sen että Venäjän talous on vapaassa syöksyssä, vaikka länsimaat eivät vielä tehneet mitään muuta Venäjän agression patoamiseksi kuin asettaneet muutamia hassuja pakotteita. En tietty halu vähätellä sitä millaisia kärsimyksiä Venäjä tästä huolimatta kykenee aiheuttamaaan naapuri-ja vasallivaltioidensa kansalaisille.Voidaan puhua myös "Venäjän valtapiirin hajoamissodista" . Kun talous romahtaa, Venäjä saattaa kuitenkin joutua keskittymään käsiin räjähtäviin sisäisiin ongelmiinsa.
VastaaPoistaRuoko: He esiintyvät mielellään "järjen äänenä", saattavat suhtautua kriittisesti osaan Venäjän toimista, mutta samalla puolustella joitain niistä.
VastaaPoistaKyllä, tämä "jäitä hattuun" -porukka. Eikä heidän tarvitse edes Venäjää puolustella, riittää, kun he eivät mainitse Venäjästä mitään, vaan puhuvat koko ajan siitä, miten Suomen olisi järkevää toimia.
Nämä järkevät toimet vain eivät koskaan ole sellaisia, jotka lisäävät Suomen sisä- ja ulkopoliittista vapautta ja liikkumatilaa.
Suomen suhde Venäjään on kuin alkoholistiperheen lapsen suhde väkivaltaiseen alkoholistivanhempaan: ongelmista selviää nöyrtymällä, näkymättömäksi muuttumalla, asiat parhain päin selittämällä, etukäteen pieniäkin merkkejä aavistelemalla, valikoivalla sokeudella ja omaa itseä kehumalla, kun osasi hoitaa tilanteen niin etevästi, että ei murtunutkaan luita, vaan sai vain mustelmia.
Suomi voisi valita viisaamminkin, ja liittyä Natoon. Se tekisi meistä myös henkisesti osan länttä ja Eurooppaa.
Anonyymille: tietty maltti on hyvä säilyttää. Valitettavsti tuo mainitsemasi "jäitä hattuun" -porukka vaan uskoo, että karhu jättää rauhaan, kunhan teeskentelee kuollutta. Kyllä se karhu saattaa silti puraista kannikasta, ihan vaan nähdäkseen, onko se maassa makaava tosiaan kuollut.
VastaaPoistaPaljon huolestuttavampi on bilateraalikaupan kultaisia vuosia kaiholla muisteleva porukka, joka mielellään hirttäisi Suomen kohtalon ailahtelevaiseen idänkauppaan. Jotkut vielä kaavailevat YYA-hengessä Suomesta siltaa idän ja lännen välille. Siltahan on tunnetusti sellainen konstruktio, jonka yli muut kävelevät.
Viime perjantaina (12.12.14) puolustusministerimme Carl Haglund toi esiin YLE:n Pressiklubi-ohjelmassa Fennovoiman ydinvoimapäätöksen souvaamisen taustalla vaikuttaneet asiat. Hankkeen vastustaminen ei olisi Haglundin mukaan saanut näyttää siltä, että emme halua Rosatomin voimalaa, koska Venäjä on meille uhka.
Vasta-argumentiksi olisi sen sijaan kelvannut, että Venäjä uhkaa Ukrainaa ja siksi emme halua tehdä yhteistyötä. Näinollen hankeen vastustaminen olisi ollut osa EU:n yhteistä sanktiopolitiikkaa.
Ja juuri tässä on mielstäni syy siihen, miksi keskustelun sävy Suomen NATO-jäsenyydestä on muuttunut. Mikäli mielimme jäseneksi, asia pitää esittää oikein. Tosin meillä ei ole takuita siitä, kuinka Venäjä asiat tulkitsee.
Jukka Tarkka osui mielstäni syksyllä asian ytimeen todetessaan, että Suomen NATO-jäsenyys ei saa olla minkään muun maan päätettävissä. Emme saa ajautua tilaan, jossa päidemme yli neuvotellaan.