Maidanin vuosipäivä

Kiovaan on tänään langennut talven ensimmäinen lumipeite. Säät kylmenivät jo paria viikkoa ennen, sen jälkeen kun kuun vaihteen jälkeen oli ollut yllättävänkin lämmin jakso. Kaupunki on märkä ja kylmä.

Perjantaina oli Maidanin kansannousun käynnistymisen vuosipäivä, jota kiovalaiset juhlistivat monin tapahtumin. Maidanilla, Mikaelinaukiolla, Eurooppa-aukiolla ja muilla keskustan paikoilla nähtiin jälleen lippumeriä ja palavarintaisia puheita. Maidanilla olevalta skriiniltä näytettiin videoita ja lyhytelokuvia kuluneen vuoden tapahtumista. Näin kymmenien ihmisten, myös raavaiden miesten, itkevän, aina kun esitettiin Janukovitšin venäläisten tarkk'ampujien Maidanilla murhaamien mielenosoittajien, ns. taivaallisen sadan (Nebesna Sotnia), muistolle omistettu laulu. Tässä vielä toinen tunteellinen laulu, jolla muistetaan noita tapahtumia.

Sillä välin Venäjä on jälleen kiihdyttänyt armeijansa hyökkäystä Ukrainan asemia vastaan Donbasin miehitettyjen alueiden reunoilla. Tavoitteena on ilmeisesti paitsi terrorisoida Ukrainaa, myös laajentaa miehitysvyöhykettä. Samaan aikaan miehitetyillä alueilla Donbasissa ja Krimillä on meneillään kampanjoita, joissa pidätetään ja teloitetaan ihmisiä, laaditaan uusia propagandaohjelmia väestön aivopesemiseksi sekä militarisoidaan alueita. Venäjä on tuonut terrorin vallan miehittämilleen alueille, ja joukkojen sekä raskaan sotilaskaluston kuljetuksista päätellen Venäjä ei aio pysähtyä näille alueille. Venäjää rohkaisee länsimaiden osoittama heikkous ja haluttomuus auttaa Ukrainaa kovan maanpuolustuksen asioissa.

Mikäli Venäjä onnistuu tavoitteissaan Ukrainassa ja Moldovassa, sillä on kaksi pääasiallista intressikiilaa Eurooppaa vastaan: Balkanin niemimaa ja Itämeren alue. Venäjän pyrkimyksenä on saada itselleen läntisten suurvaltojen tunnustama etupiiri näillä alueilla ja sitten ulottaa haastamaton vallankäyttönsä kaikille niille alueille, jotka sen etupiiriin on luovutettu.

Näillä alueilla, Suomi mukaan lukien, Venäjän vallan lisääntyminen tulee tarkoittamaan vähemmän vapautta ja ihmisoikeuksia, enemmän mielivaltaa, korruptiota, manipulointia ja terroria. Suomella on noista ajoista pehmeämpi kokemus kuin useimmilla muilla Venäjän etupiiriinsä laskemilla mailla, mutta ilmankin kommunismia luulisi Suomen saaneen maistaa suomettumista riittävästi, ettei enää haluaisi palata samaan. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole, ainakaan strategiseen ajatteluun kyvyttömän poliittisen eliittimme mielestä.

On pötypuhetta hokea, ettei kukaan muka tiedä, mihin Putin pyrkii. On pötyä myös väittää, että Krimin ja Donbasin tapahtumat olisivat tulleet yllätyksenä. Puhumattakaan siitä yllätyksestä, joka eurooppalaisille on muka ollut, että Venäjä käyttääkin energia-asioita silkkana geopoliittisena aseena.

Jos Länsi olisi yhtenäinen ja sillä olisi poliittista tahtoa, Putinin pysäyttäminen ei olisi kovinkaan vaikeaa. Putin pelkää kuollakseen tappioita ja kasvojensa menettämistä. Pienikin, taktisen tason tappio on Putinin näkökulmasta niin pelottava, ettei hän todennäköisesti sellaista riskiä ottaisi. Niin kauan kuitenkin, kun tappion riskiä ei hänelle aseteta, hän voi jatkaa käytännössä rangaistuksetta - ja jatkaakin, koska miksi ei jatkaisi.

Ukraina ei kykene yksinään lyömään Venäjää sotilaallisesti, mutta jopa Ukraina on ollut kykenevä Venäjän patoamiseen. Valitettavasti siellä, missä Venäjän aggressio on jo käynnistynyt, patoaminen ei ole mahdollista ilman, että tapetaan venäläisiä sotilaita, terroristeja, desantteja ja diversantteja. Ukrainalla ei ole sitä mahdollisuutta, että Venäjä voitaisiin padota pelkillä diplomaattisilla tai taloudellisilla keinoilla yhdistettyinä kovan turvallisuuden strategiseen lisäämiseen vaara-alueilla. Koko Euroopan näkökulmasta nuo mahdollisuudet olisivat vielä olemassa.

Ei kulu kuitenkaan kovinkaan pitkää aikaa siihen, ennen kuin Suomi, Baltian maat ja ehkä eräät Balkanin maat ovat samassa tilanteessa, jossa Ukraina ja Georgia ovat tänä päivänä - näin siis, jos mitään ei tehdä Venäjän patoamiseksi. Suomessa jos missä tulisi kerrata huolellisesti Kennanin pitkää sähkettä sekä Cliffordin-Elseyn raporttia, jotka hahmottelivat suuntaviivoja kylmän sodan voittaneelle strategialle, patoamispolitiikalle. Vaikka me emme suurin surminkaan haluaisi olla kylmässä sodassa, haluttomuudellamme ei ole kuin kielteisiä seurauksia niin kauan kuin Venäjä käytännössä sitä sotaa meitä vastaan käy.

Yleisistä asioista yksityisiin. Kiovassa on puhuttu jonkin verran siitä, kuinka sota ja Venäjän invaasion aiheuttamat taloudelliset seuraukset ovat lisänneet rikollisuutta maassa. Tänään koin sen ensimmäisen kerran henkilökohtaisesti, kun taskuvaras onnistui anastamaan lompakkoni päällystakkini taskusta eräässä kantapubeistani. Jonkin verran käteistä katosi - ehkä noin 200 euron verran rahaa Ukrainan hryvnjoissa ja Turkin liiroissa - mutta paljon ikävämpää on tietysti joutua kuolettamaan ja uusimaan kaikki luottokortit, henkilökortit, vakuutus- ja autokortit, jollaisia kaikkia nykyään on pakko kanniskella mukanaan, kun mikään ei nykyään toimi ilman muovia. Varas oli epäilemättä taitava asiassaan, sillä en tehnyt hänestä minkäänlaista havaintoa. Kameroitakaan ei tietysti siinä osassa pubia ollut.

Tämä vuosi saattaa jäädä historiaan tähänastisen elämäni rikollisimpana, sillä vasta elokuussa varkaat onnistuivat tunkeutumaan myös autooni Italiassa ja varastamaan sieltä ainakin yhden minulle kuuluneen optisen laitteen sekä ystävättäreni autoon jättämästä käsilaukusta sinne kätkettyä käteistä. Autooni on elämäni aikana kerran aiemminkin murtauduttu, Latakiassa, mutta sillä kerralla ei ollut mitään varastettavaa sisällä. Sen sijaan tämäniltainen taskuvarkaus oli ensi kerta elämässäni, kun olen menettänyt lompakkoni - ihme kyllä, ottaen huomioon missä kaikkialla olen matkustellut.