Olen matkustanut väsyksiin saakka. Pian palattuani Turkista ja Kreikasta Kiovaan olin jälleen lentokentällä ja matkustin neljäksi päiväksi Suomeen. Noihin päiviin ja öihin mahtui paljon, käytiinhän kotimaassa vaalikampanjoiden viimeisiä päiviä. Sunnuntaina kävin itsekin antamassa ääneni. Äänestin erästä ehdokasta, jota olin tukenut jo neljä vuotta sitten. Silloin hän ei päässyt läpi mutta nyt pääsi.
Eduskuntavaaleissa oli ehdolla ennätysmäärä ystäviäni ja tuttujani. Vielä useammat olivat mukana eri kampanjoissa. Kaikki nämä ihmiset tekivät tärkeää työtä Suomen demokratian hyväksi näinä kriittisinä aikoina. Eduskunnassa aloittaa nyt ennätysmäärä sellaisia kansanedustajia, jotka lasken ystävikseni. Toivotan heille mitä parasta onnea, sillä vaalikausi tulee olemaan vaikea ja vaarallinenkin, Suomen turvallisuuspoliittisen aseman, ulkopoliittisen liikkumatilan ja tulevaisuuden suvereenina valtiona tullessa mitä todennäköisimmin haastetuksi vakavimmalla tavalla sitten kylmän sodan aikojen.
Monia hyviä ehdokkaita jäi ikävä kyllä rannalle, mikä tietysti latisti jonkin verran tunnelmia vaalivalvojaisissa. Toisaalta he tekivät hienoja kampanjoita, joista koottua osaamis- ja kannatuspääomaa kannattaa käyttää tästä eteenpäinkin. Mieleeni tulevat kaksi ystävää, joita tuin neljä vuotta sitten - yhtä Helsingissä ja toista Uudellamaalla - kun he pyrkivät ensikertalaisina Eduskuntaan. Silloin eivät menneet läpi - nyt sen sijaan kumpikin aloittaa kansanedustajana. Näiden neljän vuoden aikana on siis kertynyt ja hyödynnetty vaadittava määrä kokemusta ja kannatuspohjaa. Luulen, että nyt rannalle jääneistä hyvistä ehdokkaista moni nähdään vielä neljän vuoden kuluttua läpimenijöinä.
Oman puolueeni Kokoomuksen vaalitappio ei loppujen lopuksi ollut niin synkkä kuin olisi voinut olla varsin epäonnistuneen vaalikauden jälkeen. Puolue on kannatuksessa mitattuna toiseksi suurin, vaikka vaalijärjestelmän vuoksi persut saivatkin yhden kansanedustajapaikan enemmän. Silti aihetta henkseleiden paukutteluun ei ole. Puolue sössi lähes täysin mahdollisuutensa, vaikka sillä oli historiallisesti hallussaan sekä tasavallan presidentin että pääministerin paikat. Vaikka pääministeri lopulta vaihtui, uusi ei saanut korjattua tilannetta. Kokoomuksen toivo on sukupolvikehityksessä - nyt läpi meni suuri määrä lupaavia ja lahjakkaita kokoomusnuoria, joiden ajatuksille ei vielä edellisissä vaaleissa tuntunut löytyvän sijaa.
Keskusta otti takaisin saman verran ääniä kuin se menetti neljä vuotta sitten Kokoomukselle ja Perussuomalaisille. Hallitustunnustelija Sipilää voisi onnitella hyvin kerätystä oppositiopotista. Persut sen sijaan menettivät kannatustaan, mitä ei kyllä uskoisi heikäläisten henkselien paukuttelusta ja kuplapuheista. Ihan kuin ne yli 80 prosenttia suomalaisista, jotka eivät äänestäneet persuja, omaisivat jotenkin vähemmän suomalaisen ja harhaisemman maailmankuvan kuin hakkaraiset ja immoset.
Keskustan lisäksi kannatustaan lisäsivät kaksi pientä puoluetta: Vihreät ja RKP. Molemmat lienevät saaneet ääniä Kokoomusta aiemmin äänestäneiden parista suoraselkäisyydellään, Vihreät käsittämättömän venäläisen ydinvoimasekoilun myötä ja RKP ainoana selvästi ei-suomettuneena puolueena. Vihreät lienee saanut ääniä myös vasemmistosta, jonka ylimielinen sekoilu on ajanut historialliseen kannatuskuoppaan. Rinteen luutunut ay-jyräys ei nostanut entisen valtapuolueen kannatusta nousuun, päinvastoin.
Vaikka tämän päivän uutisista päätellen Sipilä näyttäisi heittäneen kylmää vettä ulkoministerin paikkaa itselleen jo etukäteen vaatineen Väyrysen niskaan, ei Suomen valtiolliseen suvereniteettiin kohdistuva välitön uhka ole silti haihtunut mihinkään. Kremlin värisuora hallituksemme strategisesti tärkeimmissä tehtävissä on edelleen täysin mahdollinen, sillä Keskustasta löytyy useita muita ehdokkaita, jotka ovat ulko- ja turvallisuuspolitiikassa samoilla linjoilla Väyrysen kanssa, vaikkeivät ehkä yhtä äänekkäästi. Suomi-Neuvostoliitto -seuran johtajatar ja Venäjä-lobbyn mannekiini Lehtomäki putosi Eduskunnasta, häviten siten kannatuksessa selvästi puolueensa eurolinjan vetäjälle Rehnille, mutta sehän ei estä leipomasta Lehtomäelle ministeripaikkaa.
Keskustassa olisi ulkopoliittisesti järkeviäkin poliitikkoja, kuten juuri mainittu Rehn, mutta he lienevät puolueensa valtavirran kanssa liian eri mieltä juuri ulkopolitiikasta. Jos persut nousevat hallitukseen, on suuri vaara, että maamme sisäisestä turvallisuudesta vastaamaan voisi nousta Packalénin kaltainen Kremlin narratiivejä johdonmukaisesti myötäilevä taho. Idän intressien edustajat eivät ennenkään ole olleet riippuvaisia kansansuosiosta, vaan varsin muunlaisista keinoista valtaan päästäkseen.
Mikä tärkeintä, Suomen poliittisessa eliitissä ei puheista huolimatta näytetä edelleenkään ymmärrettävän, missä määrin huonompaan suuntaan geopoliittinen tilanne lähialueellamme on tosiasiallisesti muuttunut. Ainoa edellisen hallituksen ministeri, joka tämän näytti ymmärtäneen, oli korjausliikkeen ajoissa tehnyt ja suoraselkäisesti esiintynyt Haglund, joka saikin ennätyksellisen äänisaaliin ja epäilemättä keräsi juuri turvallisuuspolitiikasta huolestuneiden kansalaisten ääniä - monen turhan varovaisesti puhuneen evp-upseerin jäädessä laihoihin tuloksiin. Tämän pitäisi opettaa ehdokkaille, että vaikka Naton kiihkomielisimmät vastustajat kyllä äänestävät vanhastaan omia kärkkäästi länsimaisuuttamme vastaan hyökkääviä ehdokkaita, eivät länsimaisen, eurooppalaisen ja pohjoismaisen suuntauksemme tulevaisuudesta huolestuneet sen sijaan innostu äänestämään puolivillaisia hyssyttelijöitä. Näiden tulisi ymmärtää, etteivät he kilpaile samoista äänestäjistä Nato-vastustajien kanssa, vaan lähinnä siitä suomalaisten suuresta enemmistöstä, joka kaipaisi valtionjohdolta - ja ehdokkailtaan - poliittista johtajuutta.
Koska poliittinen eliitti ei halunnut ulko- ja turvallisuuspolitiikasta puhua, ei kansakaan näitä teemoja uskaltanut miettiä äänestyspäätöksissään, lukuun ottamatta suhteellisen pientä asioista perillä olevaa segmenttiä, joka näkyy ainakin RKP:n tuloksessa. Tulokset viittaavat siihen, että perinteiset talous ja työllisyys hallitsivat suomalaisten huolia, toki oikeutetusti. Keskusta lienee hyötynyt myös huonosti hoidetusta kuntauudistuksesta ja ylipäätään siitä, että olot kunnissa kurjistuvat, vaikka valtio on kasannut niille niin paljon lakisääteisiä tehtäviä, että perustuslaillinen kunnallisautonomia on käytännössä vesitetty.
Keskusta ei toki ole mikään vapaiden tuulten airut, joka toisi maakuntiin lisää yrittäjyyttä ja työpaikkoja, mutta koska näillä teemoilla kampanjoivat Kokoomus ja SDP eivät nekään ole käytännössä lupauksiaan lunastaneet, näyttäytynee Keskusta kansalle sentään kotiinpäin vetävänä puolueena. Siltarummuilla ja kotiseudun suosimisella saa ääniä, kuten osoittaa sekin, että Juhantalo äänestettiin takaisin Eduskuntaan.
Minua henkilökohtaisesti ilahdutti, että vihreiden Ozan Yanar ja demareiden Nasima Razmyar pääsivät läpi. He aloittavat nyt historiamme ensimmäisinä sellaisina maahanmuuttajataustaisina kansanedustajina, joiden juuret ovat maamme lähialuetta kauempana. Meillähän on aiemmin ollut muutama lähinnä Ruotsissa ja Virossa syntynyt kansanedustaja, ja ainakin yksi sveitsiläistaustainen ministerikin, kun kauemmas historiaan katsotaan. Moni maahanmuuttajataustainen ystäväni ilmaisi suurta iloa Razmyarista ja Yanarista, puoluekantaan ja kansallisuuteen katsomatta. Nämä kaksi taitavat samalla olla maamme ensimmäiset muslimikansanedustajat - en ainakaan muista, että yksikään tataari olisi istunut Eduskunnassa (kansanedustajan puolisona kylläkin). Yanar eikä Razmyar ei kumpikaan ole aktiivisesti pitänyt uskontoaan esillä eikä varmaankaan halua tulla mielletyksi juuri uskontonsa kautta. Ehkäpä tämä on ensimmäisiä askelia siihen, etteivät tällaiset asiat monimuotoistuvan kansamme keskuudessa enää herättäisi niin voimakkaita tunteita.
Vaalien lisäksi tein Suomessa työasioita, tapasin ystäviä, sukulaisia ja kummilapsia, söin ja join suuria määriä. Zinnkeller, Kosmos, Rotterdam, Harry's Bar, Angleterre ja jokunen muukin paikka tuli todettua yhä olemassaolevaksi. Kävin myös Hyvinkäällä ja Ridasjärvellä, jossa oli joutsenia, härkälintuja, telkkiä, jouhisorsia ja muita vesilintuja. Rastaita, punarintoja, pajusirkkuja ja västäräkkejä oli saapunut. Kaulushaikara mylvähteli ruovikossa. Niin ikään kävin juomassa yhtiökumppanini uudella toimistolla, jossa tulevaisuus näytti hyvältä.
Posti on tuonut minulle kevään aikana mielenkiintoisia kirjoja Suomesta, joiden arvostelu joutuu vielä odottamaan, mutta joita en silti malta olla mainostamatta. Jukka Mallinen, Martti Puukko ja Arto Luukkanen ovat kirjoittaneet Pekka Virkin toimittaman teoksen Lustraatio, joka nimensä mukaisesti pesee Suomen lähihistorian likapyykkiä. Kyseessä on kirja, joka jokaisen kansanedustajan olisi syytä lukea, mielellään jo ennen hallituksen muodostamista.
Toinen postilaatikkooni loksahtanut kirja on Aleksi Mainion mainio väitöskirja Terrorismin pesä - Suomi ja taistelu Venäjästä 1918-1939. Sen on kustantanut Siltala ja se olisi erityisen tärkeää lukemista niille, jotka kuvittelevat Venäjän nyt Euroopassa harjoittaman ns. hybridisodankäynnin olevan jotain uutta, ja Suomen olevan siitä jotenkin erillään. Vajaat sata vuotta sitten Suomi oli salaisen sodankäynnin sekä kohde että tekijä ja tukialue. Mainion kirja antaa perspektiiviä nähdä eräitä sittemmin aktiivisesti unohdettuja (joskaan ei koskaan lakanneita) toimintatapoja.
Ehdin käydä Kiovassa kolmen päivän verran ennen kuin palasin jälleen Pohjois-Eurooppaan, tällä kertaa lahden toiselle puolelle Tallinnaan. Täällä olen ottamassa jälleen osaa konferenssiin, joka sisältönsä puolesta on usein vuoden relevantein mikäli on kiinnostunut Pohjois- ja Itä-Euroopan poliittisesta tilanteesta. Eikä ole mitään syytä olettaa, että se tänä myrskyisänä vuonna olisi yhtään vähempää.
Eduskuntavaaleissa oli ehdolla ennätysmäärä ystäviäni ja tuttujani. Vielä useammat olivat mukana eri kampanjoissa. Kaikki nämä ihmiset tekivät tärkeää työtä Suomen demokratian hyväksi näinä kriittisinä aikoina. Eduskunnassa aloittaa nyt ennätysmäärä sellaisia kansanedustajia, jotka lasken ystävikseni. Toivotan heille mitä parasta onnea, sillä vaalikausi tulee olemaan vaikea ja vaarallinenkin, Suomen turvallisuuspoliittisen aseman, ulkopoliittisen liikkumatilan ja tulevaisuuden suvereenina valtiona tullessa mitä todennäköisimmin haastetuksi vakavimmalla tavalla sitten kylmän sodan aikojen.
Monia hyviä ehdokkaita jäi ikävä kyllä rannalle, mikä tietysti latisti jonkin verran tunnelmia vaalivalvojaisissa. Toisaalta he tekivät hienoja kampanjoita, joista koottua osaamis- ja kannatuspääomaa kannattaa käyttää tästä eteenpäinkin. Mieleeni tulevat kaksi ystävää, joita tuin neljä vuotta sitten - yhtä Helsingissä ja toista Uudellamaalla - kun he pyrkivät ensikertalaisina Eduskuntaan. Silloin eivät menneet läpi - nyt sen sijaan kumpikin aloittaa kansanedustajana. Näiden neljän vuoden aikana on siis kertynyt ja hyödynnetty vaadittava määrä kokemusta ja kannatuspohjaa. Luulen, että nyt rannalle jääneistä hyvistä ehdokkaista moni nähdään vielä neljän vuoden kuluttua läpimenijöinä.
Oman puolueeni Kokoomuksen vaalitappio ei loppujen lopuksi ollut niin synkkä kuin olisi voinut olla varsin epäonnistuneen vaalikauden jälkeen. Puolue on kannatuksessa mitattuna toiseksi suurin, vaikka vaalijärjestelmän vuoksi persut saivatkin yhden kansanedustajapaikan enemmän. Silti aihetta henkseleiden paukutteluun ei ole. Puolue sössi lähes täysin mahdollisuutensa, vaikka sillä oli historiallisesti hallussaan sekä tasavallan presidentin että pääministerin paikat. Vaikka pääministeri lopulta vaihtui, uusi ei saanut korjattua tilannetta. Kokoomuksen toivo on sukupolvikehityksessä - nyt läpi meni suuri määrä lupaavia ja lahjakkaita kokoomusnuoria, joiden ajatuksille ei vielä edellisissä vaaleissa tuntunut löytyvän sijaa.
Keskusta otti takaisin saman verran ääniä kuin se menetti neljä vuotta sitten Kokoomukselle ja Perussuomalaisille. Hallitustunnustelija Sipilää voisi onnitella hyvin kerätystä oppositiopotista. Persut sen sijaan menettivät kannatustaan, mitä ei kyllä uskoisi heikäläisten henkselien paukuttelusta ja kuplapuheista. Ihan kuin ne yli 80 prosenttia suomalaisista, jotka eivät äänestäneet persuja, omaisivat jotenkin vähemmän suomalaisen ja harhaisemman maailmankuvan kuin hakkaraiset ja immoset.
Keskustan lisäksi kannatustaan lisäsivät kaksi pientä puoluetta: Vihreät ja RKP. Molemmat lienevät saaneet ääniä Kokoomusta aiemmin äänestäneiden parista suoraselkäisyydellään, Vihreät käsittämättömän venäläisen ydinvoimasekoilun myötä ja RKP ainoana selvästi ei-suomettuneena puolueena. Vihreät lienee saanut ääniä myös vasemmistosta, jonka ylimielinen sekoilu on ajanut historialliseen kannatuskuoppaan. Rinteen luutunut ay-jyräys ei nostanut entisen valtapuolueen kannatusta nousuun, päinvastoin.
Vaikka tämän päivän uutisista päätellen Sipilä näyttäisi heittäneen kylmää vettä ulkoministerin paikkaa itselleen jo etukäteen vaatineen Väyrysen niskaan, ei Suomen valtiolliseen suvereniteettiin kohdistuva välitön uhka ole silti haihtunut mihinkään. Kremlin värisuora hallituksemme strategisesti tärkeimmissä tehtävissä on edelleen täysin mahdollinen, sillä Keskustasta löytyy useita muita ehdokkaita, jotka ovat ulko- ja turvallisuuspolitiikassa samoilla linjoilla Väyrysen kanssa, vaikkeivät ehkä yhtä äänekkäästi. Suomi-Neuvostoliitto -seuran johtajatar ja Venäjä-lobbyn mannekiini Lehtomäki putosi Eduskunnasta, häviten siten kannatuksessa selvästi puolueensa eurolinjan vetäjälle Rehnille, mutta sehän ei estä leipomasta Lehtomäelle ministeripaikkaa.
Keskustassa olisi ulkopoliittisesti järkeviäkin poliitikkoja, kuten juuri mainittu Rehn, mutta he lienevät puolueensa valtavirran kanssa liian eri mieltä juuri ulkopolitiikasta. Jos persut nousevat hallitukseen, on suuri vaara, että maamme sisäisestä turvallisuudesta vastaamaan voisi nousta Packalénin kaltainen Kremlin narratiivejä johdonmukaisesti myötäilevä taho. Idän intressien edustajat eivät ennenkään ole olleet riippuvaisia kansansuosiosta, vaan varsin muunlaisista keinoista valtaan päästäkseen.
Mikä tärkeintä, Suomen poliittisessa eliitissä ei puheista huolimatta näytetä edelleenkään ymmärrettävän, missä määrin huonompaan suuntaan geopoliittinen tilanne lähialueellamme on tosiasiallisesti muuttunut. Ainoa edellisen hallituksen ministeri, joka tämän näytti ymmärtäneen, oli korjausliikkeen ajoissa tehnyt ja suoraselkäisesti esiintynyt Haglund, joka saikin ennätyksellisen äänisaaliin ja epäilemättä keräsi juuri turvallisuuspolitiikasta huolestuneiden kansalaisten ääniä - monen turhan varovaisesti puhuneen evp-upseerin jäädessä laihoihin tuloksiin. Tämän pitäisi opettaa ehdokkaille, että vaikka Naton kiihkomielisimmät vastustajat kyllä äänestävät vanhastaan omia kärkkäästi länsimaisuuttamme vastaan hyökkääviä ehdokkaita, eivät länsimaisen, eurooppalaisen ja pohjoismaisen suuntauksemme tulevaisuudesta huolestuneet sen sijaan innostu äänestämään puolivillaisia hyssyttelijöitä. Näiden tulisi ymmärtää, etteivät he kilpaile samoista äänestäjistä Nato-vastustajien kanssa, vaan lähinnä siitä suomalaisten suuresta enemmistöstä, joka kaipaisi valtionjohdolta - ja ehdokkailtaan - poliittista johtajuutta.
Koska poliittinen eliitti ei halunnut ulko- ja turvallisuuspolitiikasta puhua, ei kansakaan näitä teemoja uskaltanut miettiä äänestyspäätöksissään, lukuun ottamatta suhteellisen pientä asioista perillä olevaa segmenttiä, joka näkyy ainakin RKP:n tuloksessa. Tulokset viittaavat siihen, että perinteiset talous ja työllisyys hallitsivat suomalaisten huolia, toki oikeutetusti. Keskusta lienee hyötynyt myös huonosti hoidetusta kuntauudistuksesta ja ylipäätään siitä, että olot kunnissa kurjistuvat, vaikka valtio on kasannut niille niin paljon lakisääteisiä tehtäviä, että perustuslaillinen kunnallisautonomia on käytännössä vesitetty.
Keskusta ei toki ole mikään vapaiden tuulten airut, joka toisi maakuntiin lisää yrittäjyyttä ja työpaikkoja, mutta koska näillä teemoilla kampanjoivat Kokoomus ja SDP eivät nekään ole käytännössä lupauksiaan lunastaneet, näyttäytynee Keskusta kansalle sentään kotiinpäin vetävänä puolueena. Siltarummuilla ja kotiseudun suosimisella saa ääniä, kuten osoittaa sekin, että Juhantalo äänestettiin takaisin Eduskuntaan.
Minua henkilökohtaisesti ilahdutti, että vihreiden Ozan Yanar ja demareiden Nasima Razmyar pääsivät läpi. He aloittavat nyt historiamme ensimmäisinä sellaisina maahanmuuttajataustaisina kansanedustajina, joiden juuret ovat maamme lähialuetta kauempana. Meillähän on aiemmin ollut muutama lähinnä Ruotsissa ja Virossa syntynyt kansanedustaja, ja ainakin yksi sveitsiläistaustainen ministerikin, kun kauemmas historiaan katsotaan. Moni maahanmuuttajataustainen ystäväni ilmaisi suurta iloa Razmyarista ja Yanarista, puoluekantaan ja kansallisuuteen katsomatta. Nämä kaksi taitavat samalla olla maamme ensimmäiset muslimikansanedustajat - en ainakaan muista, että yksikään tataari olisi istunut Eduskunnassa (kansanedustajan puolisona kylläkin). Yanar eikä Razmyar ei kumpikaan ole aktiivisesti pitänyt uskontoaan esillä eikä varmaankaan halua tulla mielletyksi juuri uskontonsa kautta. Ehkäpä tämä on ensimmäisiä askelia siihen, etteivät tällaiset asiat monimuotoistuvan kansamme keskuudessa enää herättäisi niin voimakkaita tunteita.
Vaalien lisäksi tein Suomessa työasioita, tapasin ystäviä, sukulaisia ja kummilapsia, söin ja join suuria määriä. Zinnkeller, Kosmos, Rotterdam, Harry's Bar, Angleterre ja jokunen muukin paikka tuli todettua yhä olemassaolevaksi. Kävin myös Hyvinkäällä ja Ridasjärvellä, jossa oli joutsenia, härkälintuja, telkkiä, jouhisorsia ja muita vesilintuja. Rastaita, punarintoja, pajusirkkuja ja västäräkkejä oli saapunut. Kaulushaikara mylvähteli ruovikossa. Niin ikään kävin juomassa yhtiökumppanini uudella toimistolla, jossa tulevaisuus näytti hyvältä.
Posti on tuonut minulle kevään aikana mielenkiintoisia kirjoja Suomesta, joiden arvostelu joutuu vielä odottamaan, mutta joita en silti malta olla mainostamatta. Jukka Mallinen, Martti Puukko ja Arto Luukkanen ovat kirjoittaneet Pekka Virkin toimittaman teoksen Lustraatio, joka nimensä mukaisesti pesee Suomen lähihistorian likapyykkiä. Kyseessä on kirja, joka jokaisen kansanedustajan olisi syytä lukea, mielellään jo ennen hallituksen muodostamista.
Toinen postilaatikkooni loksahtanut kirja on Aleksi Mainion mainio väitöskirja Terrorismin pesä - Suomi ja taistelu Venäjästä 1918-1939. Sen on kustantanut Siltala ja se olisi erityisen tärkeää lukemista niille, jotka kuvittelevat Venäjän nyt Euroopassa harjoittaman ns. hybridisodankäynnin olevan jotain uutta, ja Suomen olevan siitä jotenkin erillään. Vajaat sata vuotta sitten Suomi oli salaisen sodankäynnin sekä kohde että tekijä ja tukialue. Mainion kirja antaa perspektiiviä nähdä eräitä sittemmin aktiivisesti unohdettuja (joskaan ei koskaan lakanneita) toimintatapoja.
Ehdin käydä Kiovassa kolmen päivän verran ennen kuin palasin jälleen Pohjois-Eurooppaan, tällä kertaa lahden toiselle puolelle Tallinnaan. Täällä olen ottamassa jälleen osaa konferenssiin, joka sisältönsä puolesta on usein vuoden relevantein mikäli on kiinnostunut Pohjois- ja Itä-Euroopan poliittisesta tilanteesta. Eikä ole mitään syytä olettaa, että se tänä myrskyisänä vuonna olisi yhtään vähempää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti