Joulun henki

Länsimainen joulumme ei ollut täällä Kiovassa valkea vaan vetinen. Sitten tarvottiin muutama päivä pikkupakkasissa ja loskassa. Uuden vuoden edellä tulivat lopulta pysyvä lumipeite ja paukkupakkaset. Tai sellaisilta nämä täkäläiset kymmenestä viiteentoista pakkasastetta ovat tuntuneet, kun talojen eristykset ovat mitä ovat. Vuosi on vaihtunut ja ortodoksinen joulu on parin päivän päässä, Suomen loppiaisena ja sitä seuraavana päivänä.

Perheettömänä minulla ei ole tarpeita säntäillä jouluna ostoksilla ja esittämässä pukkia. Joulukortteja en ole lähettänyt mihinkään enää vuosikausiin ja kaikenlaista kimaltelevaa joulukrääsää välttelen parhaani mukaan. Muutamaa läheistä muistan yleensä lahjoilla. Ukrainalainen ystävättäreni saa persialaisia runoja ja merinohuivin. Muutama muu ystävä saa kirjan tahi suklaarasian. Suomessa oleville perheenjäsenille ja muutamille muille hankin nimissään aarniometsän palasia Luonnonperintösäätiön ja World Land Trustin kautta. Toisin kuin suklaa, joulutähden terälehdet ja tarpeeton tilpehööri, maa on jotain arvokasta ja kestävää - sellaista, jonka suojelemiseen kannattaa investoida.

Ennen kaikkea investoin kuitenkin ihmisiin. Joku toinen tekee niin antamalla rahaa jollekin isolle organisaatiolle, joka sitten tekee hyväntekeväisyyttä jossain kaukana, ilman että lahjoittajan omat kädet likaantuvat katuojissa tai tahriutuvat haavoittuneiden vereen. Järjestöjen tukeminen on varmaan ihan hyvä toimintatapa monille, ja ammattitaitoisia ja luotettavia järjestöjähän löytyy. Itse harrastan kuitenkin investoimista ihmisiin, joihin minulla on edes jokin henkilökohtainen kontakti. Tämä on erityisen tärkeää juuri siksi, että haluan korostaa kyseen olevan investoimisesta, ei hyväntekeväisyydestä. On tilanteita, joissa hyväntekeväisyyttä tarvitaan, mutta ei kukaan tule onnelliseksi siitä, että on muiden auttamisen armoilla. Ihmisille on tärkeää, että joku uskoo heihin, ja että he sitten pystyvät seisomaan omilla jaloillaan ja tulemaan vahvoiksi, auttaakseen vuorostaan jotakuta muuta.

Vaikka minulla ei ole omia lapsia, kummilapsia on siunaantunut muutaman läheisimmän ystäväni jälkikasvusta, virallisina ja epävirallisina. Heistä vanhin aloitti vastikään koulunkäynnin. Lisäksi aiemmat harrastukseni eräiden foorumien kirjoittaja-, konsultointi- ja ylläpitotehtävissä toivat tyköni joukon lahjakkaita nuoria, jotka löysivät kuka innoitusta ja kuka tukea siitä, mitä kirjoitin. Heistä osa muuttui seuranneiden vuosien aikana kirjeenvaihtajista ihan oikeiksi ystäviksi, vaikka useimpia heistä en ole koskaan nähnyt tosielämässä. Joistain en tiedä edes oikeaa nimeä.

Heitä on eri maista, eri kulttuuripiireistä, poikia ja tyttöjä. Useimpia heistä yhdistää samankaltainen profiili, koska he ovat tulleet kanssani yhteyteen samojen foorumien kautta: He ovat useimmiten selvästi keskivertoa älykkäämpiä, toisinaan huippuälykkäitä nuoria, lähes poikkeuksetta introverttejä, joilla on lahjakkuutta toisaalta tietotekniikan, toisaalta joko sana- tai kuvataiteellisten harrastusten parissa. Useimmat heistä ovat kehitysmaista, mutta osa myös Euroopasta ja Amerikoista. Useimmat heistä ovat kokeneet nuoressa elämässään kovia: sotaa, kotinsa menettämistä, murhia, perheväkivaltaa, kiusaamista, itsemurhayrityksiä ja vakavaa masennusta. Taide versoo usein vaivatusta maasta.

Elämä ja sosiaaliset suhteet eivät aina ole kovin helppoja nuorille, jotka ovat ympäristöään älykkäämpiä ja lahjakkaampia. On masentavaa, kuinka moni erityislahjakas elämä menee hukkaan, koska ei ole edes sitä yhtä aikuista, joka olisi uskonut heihin - ja osannut vielä lisäksi sanoa tai tehdä jotain kannustavaa. Erittäin monelle internet on ollut ainoa ikkuna vapauteen. Siellä he ovat voineet hankkia ystäviä, jakaa ajatuksiaan ja olla luovia, tarvitsematta esiintyä omilla nimillään ja kasvoillaan. On raivostuttavaa, kuinka jotkut netin anonymiteettiä vastaan hyökkäävät tahot perustelevat vaatimuksiaan automaattitunnistautumisesta lasten suojelemisella, vaikka juuri anonymiteetti on lasten paras suoja. Se on sitä niin pedofiilejä, muunlaisia hyväksikäyttäjiä kuin myös omien vanhempien, opettajien ja koulukiusaajien urkintaa vastaan. Lastensuojelijoiden tulisi ennemminkin aina kehottaa lapsia ja nuoria anonymiteettiin ja olemaan paljastamatta netissä oikeita nimiään, kasvojaan ja henkilötietojaan.

Muutama noista nuorista on nyt aikuisia tai aikuistumassa, joten päätin tänä jouluna muistaa heitä jollakin erityisellä. Yhdelle maksoin hänen opiskelija-asuntolansa vuokran. Toiselle hankin hänen pitkään toivomansa kameran - hän haluaa tulla elokuva- ja dokumenttiohjaajaksi ja on jo osoittanut lahjansa valokuvaajana heikolla kännykkäkameralla. Koska kumpikin asuu kehitysmaissa, summat olivat minun kannaltani pieniä, mutta heille elämässään käänteentekeviä. Niillä oli erityinen vaikutus, koska ongelma, johon ne toivat vastauksen, oli kummassakin tapauksessa nuorten itsensä identifioima. Eivät he koskaan pyytäneet, mutta pitkän yhteydenpidon kautta tiesin tarkalleen, millä olisi merkitystä; mikä olisi sellainen käytännön ongelma, joka minun olisi varsin helppoa ratkaista.

Kolmas, georgialainen, on nyt 19-vuotias, ja hän kertoi joulun alla haluavansa tulla käymään Kiovassa. Vastasin hänelle, että tervetuloa, koska tiesin olevani joulupyhät täällä ja melko vapaana. Kehotin ottamaan mukaan lämpimiä vaatteita, koska täällä olisi kylmä. En ollut koskaan tavannut häntä aikaisemmin ja tiesin lähinnä, millaisia asioita hän harrasti taidealoilla. Mutta minulla käy usein vieraita ja vierashuoneeni on toiminut muutaman päivän tukikohtana jo monelle toimittajalle, tutkijalle, kirjailijalle ja opiskelijalle. Georgialaisilla nuorilla, kuten ukrainalaisillakaan, ei ole liiemmin rahaa, joten oli selvää, että hän olisi tervetullut asumaan vierashuoneessani jonkin halpahostellin sijaan.

Hänen piti saapua jouluksi, mutta kun menin lentokentälle vastaan, hän ei tullutkaan. Hänellä oli ongelmia kotimaassaan. Ajattelin jo, ettei hän todennäköisesti tulisikaan. Pari päivää joulun jälkeen sain kuitenkin yöllä viestin, jossa hän kertoi saapuvansa aamulla. No, ajoin lentokentälle ja löysin sieltä vaiteliaan, taideopiskelijan näköisen nuorukaisen, jonka vein asunnolleni, näytin nopeasti paikat, kerroin kadulta löytyvän kauppoja ja muuta nähtävää, ja lähdin itse töihin.

Vasta illalla ehdin puhumaan hänen kanssaan paremmin, ja kävi ilmi, että hänen Kiovaan tulonsa olikin pakomatka. Hänen äitinsä oli kuollut ja välit isään olivat katkenneet lopullisesti pari vuotta aiemmin tämän tappouhkailtua poikaansa. Poika oli paennut ensin isoäitinsä luo, mutta isä oli ilmaantunut sinne rähisemään, joten poika oli nukkunut seuraavia öitä kaduilla ja sittemmin asunut useiden ystäviensä nurkissa. Ymmärsin hänen tarvitsevan lähinnä tauon elämästään. Niinpä olohuoneeni sohvasta tuli hänen tilapäinen kotinsa. Aiemmin mainitussa vierashuoneessa lattia räjähti valitettavasti aatonaattona, kun patterista oli valunut vettä sen alle, ja koko huoneen sisältö piti evakuoida siksi aikaa, kunnes lattia kuivuisi niin kuivaksi, että parkettimestari voisi tulla uusimaan tuhoutuneen lattian.

Vaikka kaveri oli sympaattinen, oli minulle jotenkin vierasta tulla iltaisin kotiin, jossa hän oli siivonnut, tiskannut, käynyt kaupassa ja parhaimmillaan tehnyt ruokaakin. Piti totuttautua kaikenlaisten teinitapojen läsnäoloon yksityisissä tiloissani: Siihen, että hän makaili sohvallani kuuntelemassa musiikkia kovalla - usein samoja kappaleita uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Onneksi hänellä on hyvä musiikkimaku ja hän pitää monista samoista bändeistä kuin minäkin. Joskus tosin kahdeskymmenes kerta yhteen menoon Musen kappaleita Uprising, Resistance, Unnatural Selection tai Guiding Light on minullekin liikaa. Jos olisi koko albumin kertaus, mutta että sama kappale kerta toisensa jälkeen...

Taikka siihen, että hän ottaa jatkuvasti selfieitä itsestään, muokkaa niitä minun kameroillani ja tietokoneillani ja postailee niitä someen. Hän on selvästi lahjakas esteettisesti, graafisesti ja kuvamanipulointiasioissa, joten suosittelinkin hänelle jo töiden hakemista noilta aloilta. Hän on myös jotenkin saanut elokuvat näkymään netitse vanhalta läppäriltäni, jonka annoin käyttöönsä. Minä en siinä koskaan onnistunut ilman jatkuvia häiriöitä. Hän kommentoi ääneen elokuvia ja videoita silloinkin kun yritän tehdä töitäni.

Olen oppinut, mitä ovat kartuliksi sellaiset ilmaisut kuin "cool", "loistavaa" ja "virallisesti hullu". Olen yrittänyt nalkuttaa hänelle siitä, että -15 asteen pakkasessa kannattaisi mieluummin käyttää lämpimiä vaatteita kuin muotivaatteita. Ostin hänelle noin kolme euroa maksavan pipon, joka sopii Kiovan talveen paremmin kuin merkkilippalakki. Otin hänet viikonloppuna mukaani käymään Odessassa, siinä toivossa että Mustanmeren rannalla olisi lämpimämpää, mutta siellä oli yhtä kylmä ja päälle vielä hyytävä merituuli.

Tänä iltana hänen piti lähteä takaisin Georgiaan, mutta jo eilen illalla huomasin, että jokin oli vinossa. Hän oli vajonnut hiljaisen masennuksen valtaan, samanlaisen, jossa tilassa hain hänet lentokentältä viikkoa aiemmin. Ollessaan epävarma ja peloissaan hän alkaa puhua lapsen äänellä. Kävi ilmi, että hänellä ei itse asiassa ollut paikkaa, mihin palata. Se ystävä, jonka luona hän oli asunut Tbilisissä, oli saanut työpaikan Saksasta ja lähtenyt.

Kävimme sitten pitkän vakavan keskustelun siitä, mitä on itsenäisyyden hankkiminen, ja kuinka tärkeää olisi saada asiat järjestykseen kotimaassa. Ennemmin tai myöhemmin mahdollisuuksia kyllä löytyisi älykkäälle ja lahjakkaalle nuorellemiehelle, joka osaa hyvää englantia. Tänä vuonna georgialaisten pitäisi saada viisumivapaus EU-alueelle, joten matkustaminen opiskelupaikan tai työn perässä ei sekään enää olisi niin ylipääsemätön ongelma kuin vielä jokin aika sitten, jolloin Ukraina oli yksi niistä harvoista maista, joihin georgialainen nuorimies pystyi matkustamaan ilman säännöllisiä tuloja. (Lennot ovat parhaimmillaan alle satasen eivätkä georgialaiset ja ukrainalaiset tarvitse toistensa maihin viisumia.)

Lopputulos oli joka tapauksessa se, että minulla on nyt eräänlainen perheenjäsen täällä. Muuan balttilainen kollegani jo vitsaili, että sain ottopojan. Toistaiseksi olemme siirtäneet hänen paluulentoaan vajaalla kahdella viikolla. Sen pitäisi antaa hänelle riittävästi aikaa saada ainakin joitain asioitaan kotimaassa siinä määrin järjestykseen, että voisi palata. Enhän minä voi häntä kadulle heittää. On sentään joulu ja kaikkea.

Olen jo ehtinyt jotenkin tottua siihen, että hän on läsnä, että siitä syntyy jonkin verran ääniä, ja että hänen tavaroitaan on pitkin olohuonetta. Muuten oikeastaan vain hyödyn. Hän on näyttänyt päättäneen osoittaa kiitollisuuttaan tekemällä niitä kotitöitä, joita olisin muuten teettänyt täällä kerran viikossa käyvällä kiertävällä taloudenhoitajattarella. Voin antaa vieraalleni viikkorahana sen, minkä kyseinen ulkopuolinen olisi muuten saanut. Ja kertoa hänelle iltaisin kaikesta, mitä tiedän stipendien ja työpaikkojen hakemisesta. Antaa linkkejä ja suositella joitain ystäviäni, joilta hän voi kysellä lisää neuvoja. Jahka lattiamestari on päässyt tekemään työnsä, poika saa asua vierashuoneessani. Se oli aiemmin niin kylmä, etten ole talvella juuri käyttänyt sitä, mutta nyt asia on hoidettu ylimääräisellä patterilla, joka tuotiin sinne lattian kuivattamista varten.

Tänään hän oli miettinyt kaikkea aiemmin sanomaani ja palatessani töistäni hän halusi kertoa minulle, kuinka hän oli tehnyt päätöksen luoda uuden version itsestään. Hän oli etsinyt käsiinsä vanhoja kuvia itsestään ajalta ennen kuin vanhempien kanssa kävi niin kuin kävi. Hän näytti kuvia iloisesta ja viattomasta pojasta - sanoi kaipaavansa sitä poikaa, joka noissa kuvissa oli (joka hän oli kerran ollut). Hän ei luovuttaisi eikä enää vajoaisi masennukseen, se olisi vähintä mitä hän voisi tehdä. Hän uskoisi taas itseensä ja kaikki ongelmat olisivat tavalla tai toisella ratkaistavissa, vaikka se veisi jonkin aikaa.

Muistan hämärästi Disneyn jouluelokuvan, jossa jonkinlainen joulun henki koetteli päähenkilön inhimillisyyttä ja hyvää tahtoa. Ehkäpä georgialainen jouluvieraani oli minun joulunhenkeni. Jos hän onnistuu avullani saamaan elämänsä jälleen tolpilleen, kirjoittautumaan yliopistoon tai pääsemään johonkin mainostoimistoon tai lehteen töihin, silloin tulemme varmaan kumpikin muistamaan tämän joulun lopun ikäämme. Toivon, että kun vien hänet lopulta lentokentälle, Georgiaan palaa nuorimies, joka sekä uskoo itseensä että ajattelee jonkun muunkin uskovan häneen.