Kirjat

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Jälleen Jordaniassa

Piipahdin viikon Jordaniassa, jona aikana ajoin maan ympäri. Matkaseurana oli kaksi nerokasta nuorta, kumpikin runoilijoita ja käveleviä ensyklopedioita, Jordaniassa syntynyt ja kasvanut irakilaisen ja algerialaisen jälkeläinen sekä Tšernihivistä kotoisin oleva ukrainalainen. Matkassa oli myös nostalgisia piirteitä, sillä Jordania on itselleni menneisyydestä varsin tuttu. Olen käynyt maan jotakuinkin jokaisessa kolkassa, etenkin niiden vuosien aikana, jotka asuin kolmessa eri Lähi-idän maassa.

Jordaniassa oli saapumistamme seuranneena päivänä vaalit, joita pääsimme seuraamaan pääkallonpaikalla Ammanissa. Uutisten mukaan islamistit menestyivät, mutta kaduilla ei katkottu ihmisten päitä eikä syöty sydämiä, paitsi tietysti hyödyllisten hölmöjen vaihtoehtotodellisuudessa.

Olen ennenkin todennut Jordanian olevan varsin merkillinen maa. Sillä ovat naapureinaan Israel ja miehitetty Länsiranta, Syyria, Irak, Saudi-Arabia ja vain Aqabanlahden ja Eilatin erottamana myös Egypti.

Pienen ja öljyttömän maan luulisi olleen mahdotonta säilyttää vakautensa ja vapautensa tässä ympäristössä, mutta juuri noissa asioissa on Jordania onnistunut useimpia naapureitaan paremmin. Tämä siitä huolimatta, että sen kaupunkiväestöstä suurin osa koostuu Palestiinasta ja osin muualtakin eri aikoina paenneista ja näiden jälkeläisistä, mihin päälle ovat tulleet vielä hiljattaisemmat useamman miljoonan pakolaisvyöryt Irakista ja Syyriasta.

Jordaniaa hallitsee yhä islamin profeetan geneettisistä jälkeläisistä periytyvä hašemiittien kuningashuone. Se irtautui Osmanivaltakunnan vallasta vieraan siirtomaavallan, Englannin, tukemalla arabikansannousulla. Menneen ajan brittiläisiä sankareita, Arabian Lawrencea ja Glubb Pashaa, kunnioitetaan yhä ja Britannia on läheisin länsikumppani, vaikka Jordania on ollut jo pitkään itsenäinen brittien holhouksesta.

Löysin muuten aikoinaan beirutilaisesta divarista Glubb Pashan hyvin mielenkiintoisen, jonkinlaisen luonnospainosversion Venäjän roolia Lähi-idän suuressa pelissä valottaneesta tutkielmasta, jota sietäisi nykyajankin geopoliittisten analyytikkojen lukevan, kaiken maailman islamofobisten diletanttipamflettien sijaan. T. E. Lawrencen Seitsemän viisauden pylvästä lienevät ilmankin mainostani alan asiantuntijain lukemistossa.

Vaaran vyöhykkeen ytimessä ja ilman merkittäviä arvoluonnonvaroja sijaitseva Jordania on kaikesta huolimatta onnistunut pitämään kunnossa hyvät länsisuhteet samoin kuin toimivat suhteet kaikkiin naapurivaltioihinsa. Vain omaa kansaansa vastaan tuhoamissodan käynnistäneen Syyrian baathistihallinnon kanssa välit ovat tänä päivänä poikki - salaiset yhteydet lienevät sinnekin toimivat.

Jordanian aktiivisen vakauspolitiikan mahdollistajana ovat kiinteät ja luottamukselliset länsisuhteet - ilman että maa olisi eristäytynyt muista arabimaista. Naton rauhankumppanuusohjelmassakin Jordanialla on samanlainen edistyneen kumppanin asema kuin Suomella. Israelin kanssa Jordanialla on rauhansopimus huolimatta Länsirannan miehityksestä, ja Jordania onkin (lähes) ainoa arabimaa, jossa israelilaisturistit liikkuvat vapaasti ja suuremmin joukoin.

Arabikevään aikana Jordaniakin koki suurmielenosoituksia, mutta Marokon tavoin tämä länsisuuntautunut kuningaskunta käytti malttia ja aktiivisia uudistuksia, laajentaen mieluummin kansalaistensa demokraattisia oikeuksia kuin kuunnellen Venäjän väkivaltaisia neuvoja, joita seuraamalla Libya ja Syyria päätyivät nykyiseen tilaansa. Suomessa riittää yhä kumman paljon kannatusta Assadille sekä edesmenneille Qaddafille ja Saddamille, muttei juuri akateemista kummempaa kiinnostusta Jordanian ja Marokon menestystä kohtaan.

Mikä olisikaan tilanne koko Euroopan naapurustossa, jos Jordanian ja Marokon kuninkaat olisivat päätyneet samoihin ratkaisuihin omia kansalaisiaan vastaan kuin Venäjän liittolaiset alueella?

*   *   *

Vietimme ensin pari päivää Jabal Ammanin kahviloissa ja nyttemmin legendaarisiksi muuttuneissa Firefly-hampurilaispaikassa ja kirjastossa. Matkatoverini lukivat ääneen runojaan majoituspaikkamme alakerran eläväisessä pubissa ja kävimme muutamissa Rainbow Streetin ja sen sivukatujen hipsteripaikoissa. Kävimme myös alakaupungin lukuisissa divareissa ja kiipesimme kukkulan roomalaisraunioille ja umaijadipalatsille.

Sitten vuokrasimme auton ja ajoimme Kuolleenmeren pohjoispohjukkaan, jonne Jordanjoki laskee. Joen tuoman makean veden ansiosta tuon nimensä mukaisesti martaan suolajärven pohjoisimmassa osassa voi uida, ja niinpä sinne pakkautuvat myös lukuisat hotellit ja lomakohteet sekä Jordanian että Israelin puolella.

Seuraavana päivänä ajoimme syvänköä pitkin, vajaat puoli kilometria merenpinnan alapuolella, etelään ja Karakin ristiretkeläislinnaan. Sieltä edelleen historiallisten maisemien ja kohteiden kautta Wadi Musaan, jonka kupeessa sijaitsee Jordanian luultavasti kuuluisin ja näyttävin historiallinen kohde, nabatealaisten kadonnut kalliokaupunki Petra.

Olen tähän mennessä käynyt Petrassa ainakin parikymmentä kertaa, mutta aina se on näkemisen arvoinen. Häiritsevää on sen sijaan, että hinnat Petrassa ja jopa Wadi Musassa tuntuvat kipuavan turistien vuoksi naurettavuuksiin, ollen usein kymmenkertaisia maan normaalitasoon verrattuna. Lisäksi hotellien, kojujen, ihmisten ja kotieläinten tunkeutuminen yhä syvemmälle Petran kanjoneihin ja vuortenrinteille on jatkunut. Tulevat sukupolvet eivät tule näkemään enää sitä taianomaista kadonnutta kaupunkia, joka Petra oli vielä 2000-luvun alussa, kun siellä ensi kertaa vierailin. Eniten lintuja löytyi taas luostariksi kutsutulta vuorenhuipulta ja sinne johtavalta polulta: mustapyrstöjä, rotkorakkeleita, rotkopunavarpusia ja harjalintuja.

Seuraavaksi ajoimme edelleen Kuninkaan valtatietä etelään ja lopulta Jordanian satamakaupunkiin Aqabaan, joka on vuosien varrella selvästi vaurastunut. Toisin kuin konservatiivinen Wadi Musa, Aqaba on miellyttävän liberaali ja sieltä löytää paikkoja, joissa viettää aikaansa. Punaiseltamereltä puhalsi miellyttävä tuulenvire ja yölläkin oli 33 astetta lämmintä.

Seuraavana aamuna raahasin matkatoverini Aqaban lintuobservatorioon aivan Israelin rajalle. Alueen akaasia- ja tamariskilehdoista ja tekolampareilta löytyi satakunta lajia muuttolintuja ja päälle paikalliset keidaslajit. Oli afrikanhanhia, rääkkähaikaroita ja pronssi-iibiksiä, kynsihyyppiä, mustavikloja ja valkosiipitiiroja, mehiläissyöjiä, arabianmehiläissyöjiä ja sitruunavästäräkkejä, heinätaveja ja aavikkojuoksijoita. Petolintuja näkyi sen sijaan yllättävän vähän, yksi arokotka sentään ja muutamia muutolla olleita haukkoja.

Aqabasta jatkoimme itäisen aavikon halki vievää tietä Azraqin keitaalle, joka jakautuu pohjoiseen druusien asuttamaan (Azraq ash-Shamali eli Azraq ad-Druz) ja eteläiseen tšetšeenien asuttamaan (Azraq al-Janubi eli Azraq ash-Shishan) osaan. Druusit ovat tulleet Azraqiin Syyriasta, tšetšeenit puolestaan 1890- ja 1920-luvuilla Kaukasian kansanmurhia pakoon. Moni tšetšeeni työskentelee yhä Kuninkaallisen luonnonsuojelujärjestön palveluksessa, joka ylläpitää mm. Azraqin kosteikon jäljelläolevaa suojelualuetta sekä keitaan eteläpuolella sijaitsevaa Shaumarin suojelualuetta, jossa gasellit ja keihäsantiloopit yhä laiduntavat.

Myös Azraqin keitaan vesipuhvelit, joita nyt käytetään kosteikon viimeisinä säilyneiden osien pitämiseen avoimina, ovat tšetšeenien mukanaan tuomia - näin kerrotaan. Mistä ne alun perin ovat peräisin, ei tullut ilmi - sillä eiväthän vesipuhvelit ole Kaukasiasta kotoisin vaan Intiasta. Vesipuhveleista huolimatta muinoin laajoina levittäytyneiden kosteikoiden kohtalo on murheellinen, sillä laiton vedenpumppaus jatkuu yhä ja keidas tekee kuolemaa. Sekin on paikka, joka kannattaa nähdä nyt, koska tulevaisuudessa sitä ei enää ole.

Autiomaa henkisti ukrainalaisen matkatoverini lukemaan pitkillä ajotaipaleilla ääneen Serhi Žadanin runoutta, erityisesti kirjaa Temppeliherrat. Kävimme varhaisislamilaisessa Qasr Amran aavikkolinnassa, joka juurestaan hiekkaan hautautuneena kätkee sisäänsä mitä näyttävimmät ja eriskummallisimmat seinämaalaukset. Sen seinillä kukkivat nimittäin kaikki nautinnot tanssitytöistä ja paljasrintaisista neitokaisista viininjuominkeihin, luutunsoittajiin ja runonlaulajiin, samoin kuin pitoihin osallistuviin eläinhahmoisiin džinneihin.

Palasimme Ammaniin, vietimme siellä viimeisen illan ja kaksi meistä lensi sitten takaisin Kiovaan. Lähtiessään kohti kotikaupunkiaan totesi ukrainalaisosanottaja jäähyväissanoiksi, että tämä oli ensimmäinen yhteinen matkamme, muttei varmasti viimeinen. Ja mitä jordanialais-irakilais-algerialaiseen tulee, hänen aktiivisella panostuksellaan on romaanihanke edennyt vääjäämättä kolmanteen ja viimeiseen maailmaansa. Se ei valmistunut syksyksi, mutta ehkäpä sentään talven aikana.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Toisella puolen Tonavan

Viime viikkoina olen käynyt kahdesti Odessassa, jonka ilmanala on pysynyt kesäisen kuumana, väki terasseilla ja rannoilla. Puurivien reunustamia maanteitä ajaessa tielle lankeava pienten keltaisten lehtien sade on muistuttanut, kuinka pitkällä syksyssä jo ollaan. Toki jokunen muukin asia. Kiovassa poppeleista kuuluu taukoamaton viserrys, kun kottaraiset ovat kerääntyneet syysparvikseen.

Toissa viikonloppuna olin Odessassa perehtymässä kilpaväittelyn ihmeelliseen maailmaan. Erilaisten harrasteskenejen sisäinen maailma on aina jotenkin kiehtonut minua samaan tapaan kuin poliittisten tai uskonnollisten ryhmien oma sisäinen keskustelunsa, sanastonsa ja perinteensä, jotka aluksi näyttäytyvät ulkopuolisen silmiin erikoisilta, kunnes sanojen ja eleiden merkitys aukenee. Puhutaankin alakulttuureista, jollaisia jokaisen kulttuurin sisään mahtuu valtavia määriä, mikä minkäkin asian ympärille rakentuneina.

Väittely on jalo taito. Kyse ei ole vain siitä pelistä, joksi se kilpailtaessa muuttuu, vaan oikeastaan perustavaa laatua olevasta elämäntaidosta, joka on sivistyneen maailman tunnusmerkki. Ikävä kyllä sivistynyt maailma on tänä päivänä murenemassa. Enää ei väitellä vaan valehdellaan ja huudetaan kuplissa. Tästä on vieläpä muodostunut niin kutsuttu "uusi normaali", mikä on antanut aihetta nimittää aikakauttamme "postfaktuaalisen ajan aluksi". Tosiasioilla ei siinä enää olisi merkitystä, vaan ainoastaan tunteilla ja tunnetiloilla. Ja niitähän propaganda, populismi ja kaikenlaiset helppoheikit todellisuudessa jakavat - eivät faktoja. Kremlin propagandistin Dmitri Kiseljovin sanoin "mikään ei ole totta ja kaikki on sallittua".

Aikamme huolestuttaviin tunnusmerkkeihin kuuluu se, että valehtelijoita on alettu pitää "rehellisinä" ja "totuudenpuhujina". Tämän paradoksin ymmärtämiseksi on ymmärrettävä se, mistä uudessa normaalissa ja postfaktuaalisuudessa oikeastaan on kyse. Esimerkiksi putinistit tai trumpetöörit eivät suinkaan vilpittömästi usko mestareidensa puhuvan totta - sillä ei ole väliä. Väliä on kannattajien näkökulmasta sillä, että nämä johtajat luovat valheillaan ja propagandallaan "tosia tunteita", vähän niin kuin tositeevee. Tunteet ovat niitä, jotka noita kannattajalaumoja ohjailevat - eivät suinkaan faktat.

Olin siis ilahtunut viettäessäni viikonlopun väittelevän nuorison parissa, joita oli teineistä jo valmistuneisiin, kaikki verbaalisesti lahjakkaita, rohkeita esittämään ja perustelemaan kantojaan sekä vakuuttamaan toisia niistä - usein draaman ja vaikuttamiskeinojen kera, muttei koskaan huutamalla, räyhäämällä tai hyökkäämällä vastapuolen henkilöä vastaan. Siitä ei kukaan saa pisteitä, että jankkaa argumentaatiovirheistä tai vaatii linkkiä - vain loogisesti rakennetusta päättelystä, joka pohjaa tosiasioille (tai ainakin uskottavasti sellaisilta kuulostaville, mikäli uskaltaa ottaa riskin bluffin paljastumisesta).

Elämme vaarallisia ja pelottaviakin aikoja, ja vielä vaarallisempia ja pelottavampia ne ovat nuorille ihmisille Ukrainan kaltaisissa maissa, jotka ovat joutuneet rintamalinjalle. Emigraatio on yhä vähemmän varteenotettava eskapistinen tie ulos, koska maailmasta alkavat länsimaiden vajotessa fasismiin huveta paikat, joihin voi mennä. Käymistilassa ovat koko Eurooppa, Lähi-itä, Aasia eikä vähiten Amerikka.

Kyky esittää asia ja perustella se, vakuuttaa toisia ja puolestaan paljastaa bluffi ja valheet ovat tärkeämpiä kuin kenties kertaakaan pitkään aikaan. Toivottavasti postfaktuaalisen aallon jälkeen nousee jostain taas sukupolvi, joka vaatii selkeyttä ja järkeä tunteita kuohuttavan populistisen mutun jälkeen, ja joka kykenee tunnistamaan ja paljastamaan manipuloinnin ja disinformaation sitä kohdatessaan. Jos nämä eivät siihen kykenisi, kuka sitten?

*   *   *

Toistamiseen ajoin kohti Odessaa vain viikkoa myöhemmin, tällä kertaa tosin kohteeni olivat siitä kauempana, Mustanmeren rannikkoa lounaaseen ja etelään. Lähdin Kiovasta puoleltapäivin ja asetuin illaksi eteläbessarabialaiseen Izmailin kaupunkiin. Alueella on vieläkin bulgaari- ja tataariväestöä samoin kuin vanhauskoisia lipovaaneja, joita elää varsinkin Tonavan laajan suistoalueen saarilla, mahdollisimman eristyksissä vainoajiensa imperiumista.

Sekä muslimit että vanhauskoiset ortodoksit ovat Tonavan vaikeakulkuisella suistoalueella ja Romanian puolella Pohjois-Dobrudžassa samasta syystä - pakenemassa vainoa ja kansanmurhia, joita Venäjän keisarikunta pani toimeen useaan otteeseen. Ensin Osmanivaltakunnan suojeluksessa ja myöhemmin itsenäisessä Romaniassa heitä vainottiin vähemmän, minkä vuoksi molempia ryhmiä on yhä elossa kylittäin. Suuremmat kaupungit kuten Ukrainan puolella Izmail ja Romanian puolella vaikkapa Tulcea ovat sen sijaan suureksi osaksi valtaväestöityneet.

Lähdin Izmailista varhain aamulla ehtiäkseni hyvissä ajoin Izmailin ja Renin välillä sijaitseville Novosilsken kosteikoille. Tuolla tieosuudella olen joskus toukokuun aikana nähnyt lyhyessä ajassa kaikki Euroopan pesivät haikaralintulajit paitsi kahta. Monet sellaisetkin, joita ei löydä kovin helpolla muualta Ukrainan kosteikoista, kuten rääkkähaikara ja pronssi-iibis, ovat yleisiä. Monenlaisia sorsalintuja, pikkumerimetsoja, noki- ja liejukanoja, uikkuja ja suohaukkoja on myös käytännössä taatusti nähtävillä. Nyt syksyllä oli hieman hiljaisempaa, mutta lintuja näkyi yhtä kaikki paljon.

Renin jälkeen maantie kohti Romaniaa kulkee lyhyen matkaa Moldovan tasavallan alueen kautta, koska joensuulahden pohjukassa on Moldovan tasavallan ainoa satama. Sitten tullaan Romanian puolelle etelämoldavialaiseen Galaţiin, jonka vanhassakaupungissa on kauniita huviloita, ja muutenkin kaupunki on kahvila- ja ravintolaelämältään ja joenvarsinäkymiltään sangen viehättävä.

Söin Galaţissa myöhäisen aamiaisen tai aikaisen lounaan, miten sen nyt ottaa, ja jatkoin sitten kohti eteläistä naapurikaupunkia Brăilaa. Myös Brăila on varsin viihtyisä oman maakuntansa pääkaupunki. Kävin siellä palloilemassa ja ostoksilla, ja suuntasin sitten kaupungin pohjoispuolella olevalle Tonavan ylittävälle lossille, joka vei Smărdanin kylään. Matka maaseudun ja suistomaiseman halki geologisesti vanhan harjujonon kupeessa sijaitsevaan Măciniin oli linnustollisesti varsin hyvä, petolintumuuttoakin näkyi jonkin verran, kun vanha merikotka näyttäytyi taivaalla yhtä aikaa muutaman idänhiirihaukan ja punajalkahaukan kanssa.

Măcinista jatkoin Tonavan pääuoman eteläpuolta seurailevaa tietä pitkin luonnonkauniiden maisemain läpi Isacceaan, jonka pikkukaupungin keskustaa koristi vanha moskeija. Sieltä kiipesin vuorille Cocoşin luostariin, jonka ympärillä olevien rinteiden lehtimetsissä on mahdollista nähdä niin monta lajia tikkoja, että Euroopan lajistosta puuttuvat ainoastaan pohjantikka ja Pyreneiden niemimaan endeeminen iberianvihertikka. Näistäkin pohjantikka löytyy kyllä Romanian Karpaateilta.

Cocoşista jatkoin Niculiţein ja Somovan kylien kautta Tulcean kaupunkiin, joka on Romanian-puoleisen Tonavan suiston pääkaupunki. Jos käytettävissäni olisi ollut useampia päiviä, sieltä olisi voinut jatkaa jokilaivalla pitkin laajaa suistoa, tai autolla niihin suiston kyliin, jotka ovat maanteitse saavutettavissa, ja niistä veneellä edelleen etäisempiin kohteisiin. Ajan rajallisuuden vuoksi jatkoin sen sijaan autolla Tulceasta etelään, vieraillen useilla järvillä, joita Romaniassa pitkään asuneen britin James Robertsin erinomaisen perusteellinen opaskirja Romanian lintupaikkoihin suositti. Babadagjärven pohjoispuolella oli useampia pienempiä järviä täynnä sorsalintuja, Zebilin ja Sarichioin kylien alueilla. Yöksi menin Kahden jäniksen majataloon Babadagin eteläpuolisissa metsissä.

Babadagin kaupunki - jolla on yhä turkkilainen nimensä ("Isävuori") - on historiallisine moskeijoineen ja kirkkoineen itsessään miellyttävä. Babadagin ympäristössä avautuu useita linnustollisesti merkittäviä elinympäristöjä, mukaan lukien laajoja vanhoja lehtimetsiä - siellä pesivät esimerkiksi pikkukotka, pikkukiljukotka, balkanintiainen ja pikkusieppo - ja arojen peittämiä kukkuloita.

Babadagin itäpuolella sijaitseva Enisala on kylä, jonka ylle kohoaa aron peittämän kukkulan huipulla oleva keskiaikainen linna. Roberts ylisti kirjassaan Enisalaa maasta taivaisiin, kehuen erityisesti kylän liepeillä sijaitsevia altaita. Itse olin niihin hieman pettynyt. Paikalla oli muuttavien varpuslintujen lisäksi lähinnä merimetsoja ja harmaahaikaroita, joita joku yritti karkottaa ajelemalla kannaksia pitkin autolla ja töötöttäen torvea. Altaat oli näemmä otettu karpinviljelyyn ja ympärille oli ilmaantunut yksityisalue-kylttejä.

Yhtä kaikki pikkutie Enisalasta Razimin laguunin rannikkoa pitkin Jurilovcaan, Luncaan ja Ceamurliaan sisälsi hyödyllisiä pysähdyspaikkoja, ja vielä enemmän löytyi Sinoiesta ja Istriasta. Sinoiesta käsin pääsee heikkokuntoisia pikkuteitä pitkin Grindul Lupilor -nimiselle susien niemelle, josta löysin matkan lintuisimman järven - vieläpä sellaisen, jota ei ollut Robertsin kirjassa mainittu. Siellä oli runsain määrin pelikaaneja, kapustahaikaroita ja ristisorsia sekä muuta mukavaa.

Istria on toinen paikka, jota Roberts vuolaasti ylisti. Nykyisen Istrian kylän itäpuolella on antiikin Histrian rauniokaupunki - arkeologinen kohde, jolle vievä tie on ilmeisesti keväällä ja talvella erityisen produktiivinen linnustollisessa mielessä. Nyt nuo laajat kosteikot olivat liian vähävetisiä ja linnut jossain muualla. Raunioilta löytyi tosin arotasku, joka on harvinainen näin kaukana lännessä. Pikkutiet Istrian ja arkeologisen kohteen välillä veivät hyvien maisemien halki ja esimerkiksi tavanomaisia petolintuja näkyi jonkin verran.

Seuraava kohteeni oli Vadun kylän lähialue, jossa pääsee teitä pitkin suojellulle rannikolle. Robertsin ylistämät kahlaajalietteet olivat kuitenkin aivan liian kuivia. Sen sijaan kahlaajia - mm. pitkäjalkoja ja avosettejä - löytyi kylläkin muutamilta läheisiltä altailta. Rannikolla lepäili suuria määriä lokkeja ja tiiroja.

Käytettävissäni oleva aika ei riittänyt Constanţaa etäämmäs Romaniaan, vaikka jos aikaa olisi jäänyt, olisin käynyt Bulgarian puolella Etelä-Dobrudžassa. Oli kuitenkin palattava sunnuntain ja maanantain väliseksi yöksi takaisin Kiovaan, koska aiemmin mainitsemani liftari-runoilija halusi lunastaa lupaukseni, että menemme yhdessä Lähi-itään, ja se onkin seuraavana matkana vuorossa pian tämän kirjoittamisen jälkeen. Ajoin siis Constanţasta sisämaahan ja Hărşovaan, jossa Tonavan yli pääsee siltaa pitkin, ja sieltä sitten joen länsipuolta pitkin pohjoiseen jo aiemmin puheena olleeseen Brăilaan, jossa majoituin jokimajataloon.

Tonavan yllä loisti täysikuu, kun menin majatalon terassille illalliselle ja oluelle. Edessäni lömppi jokin otus ja kumartuessani katsomaan se paljastui vihertäväksi, täplikkääksi rupikonnaksi, joka saman tien hyppäsi kengälleni ja näytti siltä, kuin olisi halunnut tulla poimituksi käteen. Samassa huusi myös minervanpöllö lähistöltä: Kiev! Kiev! Ki-ki-keek-keek. (Romaanikäsikirjoitukseni lukijoille rupikonnalla ja pöllöllä on erityinen merkitys.)

Romania on miellyttävä ja edullinen matkailumaa. Se on vaurastunut runsaasti EU-jäsenyytensä jälkeen, tieverkosto alkaa olla erinomaisessa kunnossa ja kaupunkikulttuurista tuntuu karisevan pois kommunismin jättämä leima samaa tahtia kuin romanialaiset löytävät itsensä uudelleen ortodoksisina latinoina, Itä-Euroopan italialaisina. Matalat verot ja varsin hyvin koulutettu työvoima ovat vetäneet puoleensa läntisiä investointeja, jotka ovat puolestaan tuoneet työpaikkoja ja rahaa. Ihmiset pitävät hyvästä elämästä, ruoasta ja viinistä, kuten missä tahansa Etelä-Euroopassa - ja matala hintataso tarkoittaa, että heillä on niihin myös varaa. NATO-jäsenyys puolestaan takaa, ettei Romanian tarvitse kovin paljon murehtia siitä ahdingosta, jossa naapurimaat Moldova ja Ukraina riutuvat.

Tänä päivänä ajankuva on siis Romanialle suosiollinen. Kaikki voi toki muuttua, Euroopan ollessa matkalla kohti huonompaa. Nyt kannattaa kuitenkin matkustaa ja nähdä kaikki se, mitä hyvää Euroopan integraatio ehti saada aikaan verrattain lyhyessä ajassa, ennen kuin sitä kaikkea ryhdyttiin tuhoamaan.

Sunnuntaiaamuna lähdin liikkeelle Brăilasta, palasin Galaţin ja Izmailin kautta Odessaan vievälle maantielle. Odessan ulkopuolelta poimin Kiovaan saakka kaksi liftaria - kvanttifysiikkaa harrastaneen softasuunnittelijan ja hänen etnometallista pitävän tyttöystävänsä. Saapuessani Kiovaan oli tšernihiviläinen vieraani kuitenkin kadonnut ja kuulin hänestä vasta tänään. Mutta hyvä niin, nyt on seuraavan matkan retkikunta koossa. Ja mitä sitten tapahtui, siitä lukenette joskus toiste.