Piipahdin viikon Jordaniassa, jona aikana ajoin maan ympäri. Matkaseurana oli kaksi nerokasta nuorta, kumpikin runoilijoita ja käveleviä ensyklopedioita, Jordaniassa syntynyt ja kasvanut irakilaisen ja algerialaisen jälkeläinen sekä Tšernihivistä kotoisin oleva ukrainalainen. Matkassa oli myös nostalgisia piirteitä, sillä Jordania on itselleni menneisyydestä varsin tuttu. Olen käynyt maan jotakuinkin jokaisessa kolkassa, etenkin niiden vuosien aikana, jotka asuin kolmessa eri Lähi-idän maassa.
Jordaniassa oli saapumistamme seuranneena päivänä vaalit, joita pääsimme seuraamaan pääkallonpaikalla Ammanissa. Uutisten mukaan islamistit menestyivät, mutta kaduilla ei katkottu ihmisten päitä eikä syöty sydämiä, paitsi tietysti hyödyllisten hölmöjen vaihtoehtotodellisuudessa.
Olen ennenkin todennut Jordanian olevan varsin merkillinen maa. Sillä ovat naapureinaan Israel ja miehitetty Länsiranta, Syyria, Irak, Saudi-Arabia ja vain Aqabanlahden ja Eilatin erottamana myös Egypti.
Pienen ja öljyttömän maan luulisi olleen mahdotonta säilyttää vakautensa ja vapautensa tässä ympäristössä, mutta juuri noissa asioissa on Jordania onnistunut useimpia naapureitaan paremmin. Tämä siitä huolimatta, että sen kaupunkiväestöstä suurin osa koostuu Palestiinasta ja osin muualtakin eri aikoina paenneista ja näiden jälkeläisistä, mihin päälle ovat tulleet vielä hiljattaisemmat useamman miljoonan pakolaisvyöryt Irakista ja Syyriasta.
Jordaniaa hallitsee yhä islamin profeetan geneettisistä jälkeläisistä periytyvä hašemiittien kuningashuone. Se irtautui Osmanivaltakunnan vallasta vieraan siirtomaavallan, Englannin, tukemalla arabikansannousulla. Menneen ajan brittiläisiä sankareita, Arabian Lawrencea ja Glubb Pashaa, kunnioitetaan yhä ja Britannia on läheisin länsikumppani, vaikka Jordania on ollut jo pitkään itsenäinen brittien holhouksesta.
Löysin muuten aikoinaan beirutilaisesta divarista Glubb Pashan hyvin mielenkiintoisen, jonkinlaisen luonnospainosversion Venäjän roolia Lähi-idän suuressa pelissä valottaneesta tutkielmasta, jota sietäisi nykyajankin geopoliittisten analyytikkojen lukevan, kaiken maailman islamofobisten diletanttipamflettien sijaan. T. E. Lawrencen Seitsemän viisauden pylvästä lienevät ilmankin mainostani alan asiantuntijain lukemistossa.
Vaaran vyöhykkeen ytimessä ja ilman merkittäviä arvoluonnonvaroja sijaitseva Jordania on kaikesta huolimatta onnistunut pitämään kunnossa hyvät länsisuhteet samoin kuin toimivat suhteet kaikkiin naapurivaltioihinsa. Vain omaa kansaansa vastaan tuhoamissodan käynnistäneen Syyrian baathistihallinnon kanssa välit ovat tänä päivänä poikki - salaiset yhteydet lienevät sinnekin toimivat.
Jordanian aktiivisen vakauspolitiikan mahdollistajana ovat kiinteät ja luottamukselliset länsisuhteet - ilman että maa olisi eristäytynyt muista arabimaista. Naton rauhankumppanuusohjelmassakin Jordanialla on samanlainen edistyneen kumppanin asema kuin Suomella. Israelin kanssa Jordanialla on rauhansopimus huolimatta Länsirannan miehityksestä, ja Jordania onkin (lähes) ainoa arabimaa, jossa israelilaisturistit liikkuvat vapaasti ja suuremmin joukoin.
Arabikevään aikana Jordaniakin koki suurmielenosoituksia, mutta Marokon tavoin tämä länsisuuntautunut kuningaskunta käytti malttia ja aktiivisia uudistuksia, laajentaen mieluummin kansalaistensa demokraattisia oikeuksia kuin kuunnellen Venäjän väkivaltaisia neuvoja, joita seuraamalla Libya ja Syyria päätyivät nykyiseen tilaansa. Suomessa riittää yhä kumman paljon kannatusta Assadille sekä edesmenneille Qaddafille ja Saddamille, muttei juuri akateemista kummempaa kiinnostusta Jordanian ja Marokon menestystä kohtaan.
Mikä olisikaan tilanne koko Euroopan naapurustossa, jos Jordanian ja Marokon kuninkaat olisivat päätyneet samoihin ratkaisuihin omia kansalaisiaan vastaan kuin Venäjän liittolaiset alueella?
Vietimme ensin pari päivää Jabal Ammanin kahviloissa ja nyttemmin legendaarisiksi muuttuneissa Firefly-hampurilaispaikassa ja kirjastossa. Matkatoverini lukivat ääneen runojaan majoituspaikkamme alakerran eläväisessä pubissa ja kävimme muutamissa Rainbow Streetin ja sen sivukatujen hipsteripaikoissa. Kävimme myös alakaupungin lukuisissa divareissa ja kiipesimme kukkulan roomalaisraunioille ja umaijadipalatsille.
Sitten vuokrasimme auton ja ajoimme Kuolleenmeren pohjoispohjukkaan, jonne Jordanjoki laskee. Joen tuoman makean veden ansiosta tuon nimensä mukaisesti martaan suolajärven pohjoisimmassa osassa voi uida, ja niinpä sinne pakkautuvat myös lukuisat hotellit ja lomakohteet sekä Jordanian että Israelin puolella.
Seuraavana päivänä ajoimme syvänköä pitkin, vajaat puoli kilometria merenpinnan alapuolella, etelään ja Karakin ristiretkeläislinnaan. Sieltä edelleen historiallisten maisemien ja kohteiden kautta Wadi Musaan, jonka kupeessa sijaitsee Jordanian luultavasti kuuluisin ja näyttävin historiallinen kohde, nabatealaisten kadonnut kalliokaupunki Petra.
Olen tähän mennessä käynyt Petrassa ainakin parikymmentä kertaa, mutta aina se on näkemisen arvoinen. Häiritsevää on sen sijaan, että hinnat Petrassa ja jopa Wadi Musassa tuntuvat kipuavan turistien vuoksi naurettavuuksiin, ollen usein kymmenkertaisia maan normaalitasoon verrattuna. Lisäksi hotellien, kojujen, ihmisten ja kotieläinten tunkeutuminen yhä syvemmälle Petran kanjoneihin ja vuortenrinteille on jatkunut. Tulevat sukupolvet eivät tule näkemään enää sitä taianomaista kadonnutta kaupunkia, joka Petra oli vielä 2000-luvun alussa, kun siellä ensi kertaa vierailin. Eniten lintuja löytyi taas luostariksi kutsutulta vuorenhuipulta ja sinne johtavalta polulta: mustapyrstöjä, rotkorakkeleita, rotkopunavarpusia ja harjalintuja.
Seuraavaksi ajoimme edelleen Kuninkaan valtatietä etelään ja lopulta Jordanian satamakaupunkiin Aqabaan, joka on vuosien varrella selvästi vaurastunut. Toisin kuin konservatiivinen Wadi Musa, Aqaba on miellyttävän liberaali ja sieltä löytää paikkoja, joissa viettää aikaansa. Punaiseltamereltä puhalsi miellyttävä tuulenvire ja yölläkin oli 33 astetta lämmintä.
Seuraavana aamuna raahasin matkatoverini Aqaban lintuobservatorioon aivan Israelin rajalle. Alueen akaasia- ja tamariskilehdoista ja tekolampareilta löytyi satakunta lajia muuttolintuja ja päälle paikalliset keidaslajit. Oli afrikanhanhia, rääkkähaikaroita ja pronssi-iibiksiä, kynsihyyppiä, mustavikloja ja valkosiipitiiroja, mehiläissyöjiä, arabianmehiläissyöjiä ja sitruunavästäräkkejä, heinätaveja ja aavikkojuoksijoita. Petolintuja näkyi sen sijaan yllättävän vähän, yksi arokotka sentään ja muutamia muutolla olleita haukkoja.
Aqabasta jatkoimme itäisen aavikon halki vievää tietä Azraqin keitaalle, joka jakautuu pohjoiseen druusien asuttamaan (Azraq ash-Shamali eli Azraq ad-Druz) ja eteläiseen tšetšeenien asuttamaan (Azraq al-Janubi eli Azraq ash-Shishan) osaan. Druusit ovat tulleet Azraqiin Syyriasta, tšetšeenit puolestaan 1890- ja 1920-luvuilla Kaukasian kansanmurhia pakoon. Moni tšetšeeni työskentelee yhä Kuninkaallisen luonnonsuojelujärjestön palveluksessa, joka ylläpitää mm. Azraqin kosteikon jäljelläolevaa suojelualuetta sekä keitaan eteläpuolella sijaitsevaa Shaumarin suojelualuetta, jossa gasellit ja keihäsantiloopit yhä laiduntavat.
Myös Azraqin keitaan vesipuhvelit, joita nyt käytetään kosteikon viimeisinä säilyneiden osien pitämiseen avoimina, ovat tšetšeenien mukanaan tuomia - näin kerrotaan. Mistä ne alun perin ovat peräisin, ei tullut ilmi - sillä eiväthän vesipuhvelit ole Kaukasiasta kotoisin vaan Intiasta. Vesipuhveleista huolimatta muinoin laajoina levittäytyneiden kosteikoiden kohtalo on murheellinen, sillä laiton vedenpumppaus jatkuu yhä ja keidas tekee kuolemaa. Sekin on paikka, joka kannattaa nähdä nyt, koska tulevaisuudessa sitä ei enää ole.
Autiomaa henkisti ukrainalaisen matkatoverini lukemaan pitkillä ajotaipaleilla ääneen Serhi Žadanin runoutta, erityisesti kirjaa Temppeliherrat. Kävimme varhaisislamilaisessa Qasr Amran aavikkolinnassa, joka juurestaan hiekkaan hautautuneena kätkee sisäänsä mitä näyttävimmät ja eriskummallisimmat seinämaalaukset. Sen seinillä kukkivat nimittäin kaikki nautinnot tanssitytöistä ja paljasrintaisista neitokaisista viininjuominkeihin, luutunsoittajiin ja runonlaulajiin, samoin kuin pitoihin osallistuviin eläinhahmoisiin džinneihin.
Palasimme Ammaniin, vietimme siellä viimeisen illan ja kaksi meistä lensi sitten takaisin Kiovaan. Lähtiessään kohti kotikaupunkiaan totesi ukrainalaisosanottaja jäähyväissanoiksi, että tämä oli ensimmäinen yhteinen matkamme, muttei varmasti viimeinen. Ja mitä jordanialais-irakilais-algerialaiseen tulee, hänen aktiivisella panostuksellaan on romaanihanke edennyt vääjäämättä kolmanteen ja viimeiseen maailmaansa. Se ei valmistunut syksyksi, mutta ehkäpä sentään talven aikana.
Jordaniassa oli saapumistamme seuranneena päivänä vaalit, joita pääsimme seuraamaan pääkallonpaikalla Ammanissa. Uutisten mukaan islamistit menestyivät, mutta kaduilla ei katkottu ihmisten päitä eikä syöty sydämiä, paitsi tietysti hyödyllisten hölmöjen vaihtoehtotodellisuudessa.
Olen ennenkin todennut Jordanian olevan varsin merkillinen maa. Sillä ovat naapureinaan Israel ja miehitetty Länsiranta, Syyria, Irak, Saudi-Arabia ja vain Aqabanlahden ja Eilatin erottamana myös Egypti.
Pienen ja öljyttömän maan luulisi olleen mahdotonta säilyttää vakautensa ja vapautensa tässä ympäristössä, mutta juuri noissa asioissa on Jordania onnistunut useimpia naapureitaan paremmin. Tämä siitä huolimatta, että sen kaupunkiväestöstä suurin osa koostuu Palestiinasta ja osin muualtakin eri aikoina paenneista ja näiden jälkeläisistä, mihin päälle ovat tulleet vielä hiljattaisemmat useamman miljoonan pakolaisvyöryt Irakista ja Syyriasta.
Jordaniaa hallitsee yhä islamin profeetan geneettisistä jälkeläisistä periytyvä hašemiittien kuningashuone. Se irtautui Osmanivaltakunnan vallasta vieraan siirtomaavallan, Englannin, tukemalla arabikansannousulla. Menneen ajan brittiläisiä sankareita, Arabian Lawrencea ja Glubb Pashaa, kunnioitetaan yhä ja Britannia on läheisin länsikumppani, vaikka Jordania on ollut jo pitkään itsenäinen brittien holhouksesta.
Löysin muuten aikoinaan beirutilaisesta divarista Glubb Pashan hyvin mielenkiintoisen, jonkinlaisen luonnospainosversion Venäjän roolia Lähi-idän suuressa pelissä valottaneesta tutkielmasta, jota sietäisi nykyajankin geopoliittisten analyytikkojen lukevan, kaiken maailman islamofobisten diletanttipamflettien sijaan. T. E. Lawrencen Seitsemän viisauden pylvästä lienevät ilmankin mainostani alan asiantuntijain lukemistossa.
Vaaran vyöhykkeen ytimessä ja ilman merkittäviä arvoluonnonvaroja sijaitseva Jordania on kaikesta huolimatta onnistunut pitämään kunnossa hyvät länsisuhteet samoin kuin toimivat suhteet kaikkiin naapurivaltioihinsa. Vain omaa kansaansa vastaan tuhoamissodan käynnistäneen Syyrian baathistihallinnon kanssa välit ovat tänä päivänä poikki - salaiset yhteydet lienevät sinnekin toimivat.
Jordanian aktiivisen vakauspolitiikan mahdollistajana ovat kiinteät ja luottamukselliset länsisuhteet - ilman että maa olisi eristäytynyt muista arabimaista. Naton rauhankumppanuusohjelmassakin Jordanialla on samanlainen edistyneen kumppanin asema kuin Suomella. Israelin kanssa Jordanialla on rauhansopimus huolimatta Länsirannan miehityksestä, ja Jordania onkin (lähes) ainoa arabimaa, jossa israelilaisturistit liikkuvat vapaasti ja suuremmin joukoin.
Arabikevään aikana Jordaniakin koki suurmielenosoituksia, mutta Marokon tavoin tämä länsisuuntautunut kuningaskunta käytti malttia ja aktiivisia uudistuksia, laajentaen mieluummin kansalaistensa demokraattisia oikeuksia kuin kuunnellen Venäjän väkivaltaisia neuvoja, joita seuraamalla Libya ja Syyria päätyivät nykyiseen tilaansa. Suomessa riittää yhä kumman paljon kannatusta Assadille sekä edesmenneille Qaddafille ja Saddamille, muttei juuri akateemista kummempaa kiinnostusta Jordanian ja Marokon menestystä kohtaan.
Mikä olisikaan tilanne koko Euroopan naapurustossa, jos Jordanian ja Marokon kuninkaat olisivat päätyneet samoihin ratkaisuihin omia kansalaisiaan vastaan kuin Venäjän liittolaiset alueella?
* * *
Vietimme ensin pari päivää Jabal Ammanin kahviloissa ja nyttemmin legendaarisiksi muuttuneissa Firefly-hampurilaispaikassa ja kirjastossa. Matkatoverini lukivat ääneen runojaan majoituspaikkamme alakerran eläväisessä pubissa ja kävimme muutamissa Rainbow Streetin ja sen sivukatujen hipsteripaikoissa. Kävimme myös alakaupungin lukuisissa divareissa ja kiipesimme kukkulan roomalaisraunioille ja umaijadipalatsille.
Sitten vuokrasimme auton ja ajoimme Kuolleenmeren pohjoispohjukkaan, jonne Jordanjoki laskee. Joen tuoman makean veden ansiosta tuon nimensä mukaisesti martaan suolajärven pohjoisimmassa osassa voi uida, ja niinpä sinne pakkautuvat myös lukuisat hotellit ja lomakohteet sekä Jordanian että Israelin puolella.
Seuraavana päivänä ajoimme syvänköä pitkin, vajaat puoli kilometria merenpinnan alapuolella, etelään ja Karakin ristiretkeläislinnaan. Sieltä edelleen historiallisten maisemien ja kohteiden kautta Wadi Musaan, jonka kupeessa sijaitsee Jordanian luultavasti kuuluisin ja näyttävin historiallinen kohde, nabatealaisten kadonnut kalliokaupunki Petra.
Olen tähän mennessä käynyt Petrassa ainakin parikymmentä kertaa, mutta aina se on näkemisen arvoinen. Häiritsevää on sen sijaan, että hinnat Petrassa ja jopa Wadi Musassa tuntuvat kipuavan turistien vuoksi naurettavuuksiin, ollen usein kymmenkertaisia maan normaalitasoon verrattuna. Lisäksi hotellien, kojujen, ihmisten ja kotieläinten tunkeutuminen yhä syvemmälle Petran kanjoneihin ja vuortenrinteille on jatkunut. Tulevat sukupolvet eivät tule näkemään enää sitä taianomaista kadonnutta kaupunkia, joka Petra oli vielä 2000-luvun alussa, kun siellä ensi kertaa vierailin. Eniten lintuja löytyi taas luostariksi kutsutulta vuorenhuipulta ja sinne johtavalta polulta: mustapyrstöjä, rotkorakkeleita, rotkopunavarpusia ja harjalintuja.
Seuraavaksi ajoimme edelleen Kuninkaan valtatietä etelään ja lopulta Jordanian satamakaupunkiin Aqabaan, joka on vuosien varrella selvästi vaurastunut. Toisin kuin konservatiivinen Wadi Musa, Aqaba on miellyttävän liberaali ja sieltä löytää paikkoja, joissa viettää aikaansa. Punaiseltamereltä puhalsi miellyttävä tuulenvire ja yölläkin oli 33 astetta lämmintä.
Seuraavana aamuna raahasin matkatoverini Aqaban lintuobservatorioon aivan Israelin rajalle. Alueen akaasia- ja tamariskilehdoista ja tekolampareilta löytyi satakunta lajia muuttolintuja ja päälle paikalliset keidaslajit. Oli afrikanhanhia, rääkkähaikaroita ja pronssi-iibiksiä, kynsihyyppiä, mustavikloja ja valkosiipitiiroja, mehiläissyöjiä, arabianmehiläissyöjiä ja sitruunavästäräkkejä, heinätaveja ja aavikkojuoksijoita. Petolintuja näkyi sen sijaan yllättävän vähän, yksi arokotka sentään ja muutamia muutolla olleita haukkoja.
Aqabasta jatkoimme itäisen aavikon halki vievää tietä Azraqin keitaalle, joka jakautuu pohjoiseen druusien asuttamaan (Azraq ash-Shamali eli Azraq ad-Druz) ja eteläiseen tšetšeenien asuttamaan (Azraq al-Janubi eli Azraq ash-Shishan) osaan. Druusit ovat tulleet Azraqiin Syyriasta, tšetšeenit puolestaan 1890- ja 1920-luvuilla Kaukasian kansanmurhia pakoon. Moni tšetšeeni työskentelee yhä Kuninkaallisen luonnonsuojelujärjestön palveluksessa, joka ylläpitää mm. Azraqin kosteikon jäljelläolevaa suojelualuetta sekä keitaan eteläpuolella sijaitsevaa Shaumarin suojelualuetta, jossa gasellit ja keihäsantiloopit yhä laiduntavat.
Myös Azraqin keitaan vesipuhvelit, joita nyt käytetään kosteikon viimeisinä säilyneiden osien pitämiseen avoimina, ovat tšetšeenien mukanaan tuomia - näin kerrotaan. Mistä ne alun perin ovat peräisin, ei tullut ilmi - sillä eiväthän vesipuhvelit ole Kaukasiasta kotoisin vaan Intiasta. Vesipuhveleista huolimatta muinoin laajoina levittäytyneiden kosteikoiden kohtalo on murheellinen, sillä laiton vedenpumppaus jatkuu yhä ja keidas tekee kuolemaa. Sekin on paikka, joka kannattaa nähdä nyt, koska tulevaisuudessa sitä ei enää ole.
Autiomaa henkisti ukrainalaisen matkatoverini lukemaan pitkillä ajotaipaleilla ääneen Serhi Žadanin runoutta, erityisesti kirjaa Temppeliherrat. Kävimme varhaisislamilaisessa Qasr Amran aavikkolinnassa, joka juurestaan hiekkaan hautautuneena kätkee sisäänsä mitä näyttävimmät ja eriskummallisimmat seinämaalaukset. Sen seinillä kukkivat nimittäin kaikki nautinnot tanssitytöistä ja paljasrintaisista neitokaisista viininjuominkeihin, luutunsoittajiin ja runonlaulajiin, samoin kuin pitoihin osallistuviin eläinhahmoisiin džinneihin.
Palasimme Ammaniin, vietimme siellä viimeisen illan ja kaksi meistä lensi sitten takaisin Kiovaan. Lähtiessään kohti kotikaupunkiaan totesi ukrainalaisosanottaja jäähyväissanoiksi, että tämä oli ensimmäinen yhteinen matkamme, muttei varmasti viimeinen. Ja mitä jordanialais-irakilais-algerialaiseen tulee, hänen aktiivisella panostuksellaan on romaanihanke edennyt vääjäämättä kolmanteen ja viimeiseen maailmaansa. Se ei valmistunut syksyksi, mutta ehkäpä sentään talven aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti