Lähdön lähestyessä tulevat mustat linnut ja kaartelevat taivaalla yhä sakeampina parvina. Silloin, kun olisi muutenkin liikaa tehtävää, räjähtävät asiat yksi toisensa jälkeen. Milloin auto, milloin asunto, milloin työhakemukset, milloin joku läheinen ihminen, milloin joku byrokraattinen ongelma. Ja kaiken sen keskellä - juuri kun haluaisi saada edes jonkin yksinkertaisen asian kokonaan pois pöydältään - mikään ei tule valmiiksi eikä mistään ole mahdollista tehdä päätöksiä. Tiedän vain, että lähden. En tiedä mihin enkä mitä tekemään.
Eino Leino kirjoitti:
On kuvaavaa, että edelliskerralla, kun blogissani siteerasin samaa runoa, oli silloinkin lähdön aika lähestymässä. Silloin tosin vasta puolen vuoden päässä. Varsinaiset jäähyväiset jätin heinäkuun lopussa, ja silloin elettiin ramadania kuten nyt. Ennen näitä ulkomailla vietettyjä viittä vuotta pohdin lähdön tematiikkaa myös Suomessa, Zarathustran unen merkeissä. Noilla kirjan paljastamilla viisauksilla onkin sittemmin ollut paljon syvempi merkitys kuin silloin arvasin. Olisin kokeillut samaa menetelmää nytkin, mutta kirjanen Zarathustran opetuksista on kateissa, kun ukrainalainen ystävättäreni lainasi sen pari vuotta sitten eikä koskaan palauttanut.
Kaikki oli kohtalaisen hyvin vielä kaksi viikkoa sitten, kun suuntasin Galitsiaan ja Karpaateille, ja sen jälkeen hyvin onnistuneelle matkalle Kaukasukselle. Hyvää ei ilmeisesti saa olla liikaa. Ollessani onnellinen muualla iski paha kotiini.
Palatessani svani-kunin kanssa Georgiasta, meitä tervehti eteisessä kitkerä savun haju, ja löysimme turvataloni noen peitosta. Liekit olivat maalanneet keittiön seinään mustan enkelin kuvan ojentuneine siipineen. Palo oli alkanut keittiön sähkölaitteista, sillä tuhoalueen ydin kattoi yhden tepselirivin ja kaikki niihin yhdistetyt viritykset, nimittäin vedenkeittimen ja rivin vuokraisäntäni asentamia spottivaloja. Samalla olivat tuhoutuneet täysin kokoelma muistikirjojani, muutama isompi lehtiö, pari kirjaa samoin kuin viimeisin osa Lynx-kustantamon suuresta maailman lintulajien käsikirjasarjasta.
Viimeksi mainittu kirja oli omista menetyksistäni todennäköisesti rahallisesti arvokkain. Tosin puhdistuskustannukset noussevat siitäkin yli, sillä koko asunto ja kaikki irtaimistoni, joka ei ollut mukanani Georgiassa, on mustaa, noen ja savunhajun peittämää. Omituinen ahdistus seuraa siitä, että omaisuuteni on olemassa eikä ole tuhoutunut, mutta silti en voi käyttää sitä. Yksinkertaisimmat tavarat hoituvat pesulalla tai käsipelillä puhdistamalla, mutta monimutkaisemmat vaativat enemmän. Kaikki on vasta alussa - kuin sisyfolainen kivenvieritys. Miksi yrittää, kun jotain kuitenkin taas tapahtuu?
Itselleni muistiinpanojeni menetys oli ikävintä. Romaanikäsikirjoitus oli turvassa eetterissä, mukanani kulkeneella läppärillä sekä muutaman lukijani hallussa. Sen sijaan kaikki sitä koskevat muistiinpanot tuhoutuivat. Oli karttoja, henkilöiden luonnosteluja sekä runsain mitoin valmiita kohtauksia ja dialogeja käsikirjoituksen jäljellä oleviin lukuihin. Nyt joudun onkimaan ne kaikki uudelleen päästäni, mikä on ahdistavaa, sillä minua riivaa koko ajan alitajuinen tunne, että alkuperäinen keksintöni olisi ollut parempi, ja se, mihin joudun nyt turvautumaan, on jonkinlainen laimea korvike. En osaa selittää tätä tunnetta, mutta se on hyvin voimakas.
Lisäksi häiritsee ajatus, että käsikirjoituksen salattu historia on kadonnut tuhkaksi. Kukaan muu kuin minä ei nyt tule tietämään, mitkä asiat johtivat toiseen; mitä eri vaihtoehtoisia ratkaisuja olisi ollut olemassa ennen kuin ne putosivat pois lopullisesta käsikirjoituksesta; millä tavoin henkilöt ja heidän roolinsa vaihtuivat prosessin kuluessa. Minun päässäni sitä tietoa vielä olisi, mutta tiedän jo nyt, etten tule sitä enää koskaan kirjaamaan. Vihaan asioiden tekemistä useampaan kertaan.
Vaikka tuhot ja vahingot ovat harmillisia, on väistämättä kiinnitettävä huomiota niihin ihmeisiin, jotka pelastivat meidät paljon pahemmalta. Kuten todettu, palo oli saanut alkunsa keittiön työpöydän sähkötöpseleistä - paikasta, jossa minulla oli tapana työskennellä käsikirjoitukseni samoin kuin luonnontieteellisten muistiinpanojeni parissa. Kyseisessä paikassa olivat olemassa niin pöytätaso, sopiva valaistus kuin myös riittävä määrä töpseleitä.
Kesän alettua talossa asuvat ihmiset alkoivat tapansa mukaan käyttää ilmastointilaitteita, joiden kuormitus aiheutti jatkuvia romahduksia talon sähköjärjestelmiin. Sähkövirta heittelehti, lamput särisivät aavemaisesti ja sähkökatkoista tuli jokapäiväisiä. Nämä todennäköisesti rikkoivat joko sähköviritykset tai niihin kytketyt laitteet, aiheuttaen oikosulun, joka puolestaan aiheutti tulipalon. Sulake oli napsahtanut pois päältä, mutta liian myöhään. Olen jokseenkin varma, ettei mikään sähkölaitteista jäänyt päälle, sillä tarkastimme ne aina lähtiessämme, tavallisinakin päivinä. Lähtiessämme ei myöskään ollut sähkökatkoa, joka olisi myöhemmin sähköjen palatessa voinut palauttaa päälle jääneet valot tai vedenkeittimen päälle, sillä muistan kuinka menimme alas hissillä.
Siihen nähden, miten totaalinen tuho oli kohdannut keittiön työpöytää ja sähköjohtojen lähellä olleita asioita, on hämmästyttävää, ettei palo levinnyt. Esimerkiksi verhoja roikkui erittäin lähellä pahinta palopesäkettä. Poroksi palaneen puisen pöytätason yläpuolella oli lasinen taso, joka on kuumuudesta haljennut ja romahtanut - sen päällä olleet romaanikäsikirjoitukseni suomenkielinen ja englanninkielinen versio olivat kuin ihmeen kautta säilyneet täysin palamattomina. Mustuneet vain hivenen reunoista. Ne, samoin kuin kasa lasitasolla olleita kirjoja, ovat ilmeisesti romahtaneet palon päälle, mutta eivät enää siinä vaiheessa syttyneet.
Emme jättäneet ainoatakaan ikkunaa auki, minkä ansiosta palolta lienee loppunut happi. Jos ikkunoita olisi ollut auki, koko asunto - kenties jopa koko talo - olisi hyvin saattanut palaa maan tasalle. Hälytin, jota neljä vuotta luulin palohälyttimeksi, osoittautui vain varashälyttimeksi tai miksi lie mikrofoniksi. Vakuutuksia ei vuokraisäntä sen enempää kuin työnantajanikaan ollut ottanut.
Keittiön tasojen yläpuolella oli pieni kirkkoa esittävä savi-ikoni, jonka muuan nuori elokuvaohjaajatar antoi minulle muutama vuosi sitten, sanoen vielä antaessaan, että laita se keittiöön, koska se suojelee keittiötä. Tuo ikoni oli säilynyt hämmästyttävästi täysin vahingoittumattomana, ja palo on ikään kuin väistynyt sen molemmin puolin, jättäen sen ylle täysin valkeana hohtavan alueen, kun sen molemmin puolin ovat nuo mustan enkelin siiviltä näyttävät tuhot.
Maallisempana esimerkkinä vedenkeitin on tuhoutunut ja sulanut täysin, mutta sen vieressä pöydällä ollut Stepan Bandera -muki seisoi paikallaan täysin vaurioitumattomana. Pöytä on palanut hiiliksi sen ympärillä, mutta mukin pinnan kuvat eivät ole edes kupruilleet. Kummallista. Olohuoneen toisella puolella, keittiön ja eteisen suuntaan katsoen, irvisteli suojelushengen sisältävä grönlantilainen valaanluutoteemi - joka suojelee hyvää tahtovia vieraitani mutta tulee kummittelemaan painajaisiin pahaa tahtoville - kuin olisi halunnut kertoa todistamaansa hyvän ja pahan kamppailua turvataloni näyttämöllä.
Eino Leino kirjoitti:
Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks
ja haaveet ne käy yhä haikeammiks,
ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa.
Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus
tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus!
Yö loppuu, mut murheet ne palaa.
Ne tulevat niinkuin kotihin,
ne tuovat uusia vieraitakin,
jotka nimeltä tunnen ma juuri.
Se murhe, mi eilen mun murtaa oli,
suli hymyks, kun tänään suurempi tuli -
koska tulee se suurin, se suurin?
On kuvaavaa, että edelliskerralla, kun blogissani siteerasin samaa runoa, oli silloinkin lähdön aika lähestymässä. Silloin tosin vasta puolen vuoden päässä. Varsinaiset jäähyväiset jätin heinäkuun lopussa, ja silloin elettiin ramadania kuten nyt. Ennen näitä ulkomailla vietettyjä viittä vuotta pohdin lähdön tematiikkaa myös Suomessa, Zarathustran unen merkeissä. Noilla kirjan paljastamilla viisauksilla onkin sittemmin ollut paljon syvempi merkitys kuin silloin arvasin. Olisin kokeillut samaa menetelmää nytkin, mutta kirjanen Zarathustran opetuksista on kateissa, kun ukrainalainen ystävättäreni lainasi sen pari vuotta sitten eikä koskaan palauttanut.
* * *
Kaikki oli kohtalaisen hyvin vielä kaksi viikkoa sitten, kun suuntasin Galitsiaan ja Karpaateille, ja sen jälkeen hyvin onnistuneelle matkalle Kaukasukselle. Hyvää ei ilmeisesti saa olla liikaa. Ollessani onnellinen muualla iski paha kotiini.
Palatessani svani-kunin kanssa Georgiasta, meitä tervehti eteisessä kitkerä savun haju, ja löysimme turvataloni noen peitosta. Liekit olivat maalanneet keittiön seinään mustan enkelin kuvan ojentuneine siipineen. Palo oli alkanut keittiön sähkölaitteista, sillä tuhoalueen ydin kattoi yhden tepselirivin ja kaikki niihin yhdistetyt viritykset, nimittäin vedenkeittimen ja rivin vuokraisäntäni asentamia spottivaloja. Samalla olivat tuhoutuneet täysin kokoelma muistikirjojani, muutama isompi lehtiö, pari kirjaa samoin kuin viimeisin osa Lynx-kustantamon suuresta maailman lintulajien käsikirjasarjasta.
Viimeksi mainittu kirja oli omista menetyksistäni todennäköisesti rahallisesti arvokkain. Tosin puhdistuskustannukset noussevat siitäkin yli, sillä koko asunto ja kaikki irtaimistoni, joka ei ollut mukanani Georgiassa, on mustaa, noen ja savunhajun peittämää. Omituinen ahdistus seuraa siitä, että omaisuuteni on olemassa eikä ole tuhoutunut, mutta silti en voi käyttää sitä. Yksinkertaisimmat tavarat hoituvat pesulalla tai käsipelillä puhdistamalla, mutta monimutkaisemmat vaativat enemmän. Kaikki on vasta alussa - kuin sisyfolainen kivenvieritys. Miksi yrittää, kun jotain kuitenkin taas tapahtuu?
Itselleni muistiinpanojeni menetys oli ikävintä. Romaanikäsikirjoitus oli turvassa eetterissä, mukanani kulkeneella läppärillä sekä muutaman lukijani hallussa. Sen sijaan kaikki sitä koskevat muistiinpanot tuhoutuivat. Oli karttoja, henkilöiden luonnosteluja sekä runsain mitoin valmiita kohtauksia ja dialogeja käsikirjoituksen jäljellä oleviin lukuihin. Nyt joudun onkimaan ne kaikki uudelleen päästäni, mikä on ahdistavaa, sillä minua riivaa koko ajan alitajuinen tunne, että alkuperäinen keksintöni olisi ollut parempi, ja se, mihin joudun nyt turvautumaan, on jonkinlainen laimea korvike. En osaa selittää tätä tunnetta, mutta se on hyvin voimakas.
Lisäksi häiritsee ajatus, että käsikirjoituksen salattu historia on kadonnut tuhkaksi. Kukaan muu kuin minä ei nyt tule tietämään, mitkä asiat johtivat toiseen; mitä eri vaihtoehtoisia ratkaisuja olisi ollut olemassa ennen kuin ne putosivat pois lopullisesta käsikirjoituksesta; millä tavoin henkilöt ja heidän roolinsa vaihtuivat prosessin kuluessa. Minun päässäni sitä tietoa vielä olisi, mutta tiedän jo nyt, etten tule sitä enää koskaan kirjaamaan. Vihaan asioiden tekemistä useampaan kertaan.
* * *
Vaikka tuhot ja vahingot ovat harmillisia, on väistämättä kiinnitettävä huomiota niihin ihmeisiin, jotka pelastivat meidät paljon pahemmalta. Kuten todettu, palo oli saanut alkunsa keittiön työpöydän sähkötöpseleistä - paikasta, jossa minulla oli tapana työskennellä käsikirjoitukseni samoin kuin luonnontieteellisten muistiinpanojeni parissa. Kyseisessä paikassa olivat olemassa niin pöytätaso, sopiva valaistus kuin myös riittävä määrä töpseleitä.
Kesän alettua talossa asuvat ihmiset alkoivat tapansa mukaan käyttää ilmastointilaitteita, joiden kuormitus aiheutti jatkuvia romahduksia talon sähköjärjestelmiin. Sähkövirta heittelehti, lamput särisivät aavemaisesti ja sähkökatkoista tuli jokapäiväisiä. Nämä todennäköisesti rikkoivat joko sähköviritykset tai niihin kytketyt laitteet, aiheuttaen oikosulun, joka puolestaan aiheutti tulipalon. Sulake oli napsahtanut pois päältä, mutta liian myöhään. Olen jokseenkin varma, ettei mikään sähkölaitteista jäänyt päälle, sillä tarkastimme ne aina lähtiessämme, tavallisinakin päivinä. Lähtiessämme ei myöskään ollut sähkökatkoa, joka olisi myöhemmin sähköjen palatessa voinut palauttaa päälle jääneet valot tai vedenkeittimen päälle, sillä muistan kuinka menimme alas hissillä.
Siihen nähden, miten totaalinen tuho oli kohdannut keittiön työpöytää ja sähköjohtojen lähellä olleita asioita, on hämmästyttävää, ettei palo levinnyt. Esimerkiksi verhoja roikkui erittäin lähellä pahinta palopesäkettä. Poroksi palaneen puisen pöytätason yläpuolella oli lasinen taso, joka on kuumuudesta haljennut ja romahtanut - sen päällä olleet romaanikäsikirjoitukseni suomenkielinen ja englanninkielinen versio olivat kuin ihmeen kautta säilyneet täysin palamattomina. Mustuneet vain hivenen reunoista. Ne, samoin kuin kasa lasitasolla olleita kirjoja, ovat ilmeisesti romahtaneet palon päälle, mutta eivät enää siinä vaiheessa syttyneet.
Emme jättäneet ainoatakaan ikkunaa auki, minkä ansiosta palolta lienee loppunut happi. Jos ikkunoita olisi ollut auki, koko asunto - kenties jopa koko talo - olisi hyvin saattanut palaa maan tasalle. Hälytin, jota neljä vuotta luulin palohälyttimeksi, osoittautui vain varashälyttimeksi tai miksi lie mikrofoniksi. Vakuutuksia ei vuokraisäntä sen enempää kuin työnantajanikaan ollut ottanut.
Keittiön tasojen yläpuolella oli pieni kirkkoa esittävä savi-ikoni, jonka muuan nuori elokuvaohjaajatar antoi minulle muutama vuosi sitten, sanoen vielä antaessaan, että laita se keittiöön, koska se suojelee keittiötä. Tuo ikoni oli säilynyt hämmästyttävästi täysin vahingoittumattomana, ja palo on ikään kuin väistynyt sen molemmin puolin, jättäen sen ylle täysin valkeana hohtavan alueen, kun sen molemmin puolin ovat nuo mustan enkelin siiviltä näyttävät tuhot.
Maallisempana esimerkkinä vedenkeitin on tuhoutunut ja sulanut täysin, mutta sen vieressä pöydällä ollut Stepan Bandera -muki seisoi paikallaan täysin vaurioitumattomana. Pöytä on palanut hiiliksi sen ympärillä, mutta mukin pinnan kuvat eivät ole edes kupruilleet. Kummallista. Olohuoneen toisella puolella, keittiön ja eteisen suuntaan katsoen, irvisteli suojelushengen sisältävä grönlantilainen valaanluutoteemi - joka suojelee hyvää tahtovia vieraitani mutta tulee kummittelemaan painajaisiin pahaa tahtoville - kuin olisi halunnut kertoa todistamaansa hyvän ja pahan kamppailua turvataloni näyttämöllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti