Kirjat

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Kokemuksia koleudesta ja uusista aluista

Lapsonen lähti tänään kohti Kaukasiaa ja minä istun kotona huolissani. Viimeisin viesti tuli surumielen sävyttämänä Riian lentokentältä. Tbilisiin hänen pitäisi laskeutua joskus aamuyöllä.

Kotikaukaasilla olisi ollut vielä kaksi kuukautta käyttämätöntä Schengen-aikaa olla Suomessa ilman oleskelulupaa. Toivottomuus valtasi kuitenkin alaa, kun jokainen toivonkipinä opiskelemaan pääsystä tässä koulutuksen ihmemaaksi kuvitellussa pohjoisen ankealassa vähitellen hiipui. Kaikkialla tuli vastaan mahdottomuutta.

Suomessa on tarjolla vain kaikkea ilmaiseksi tai ei mitään mistään hinnasta. Kaikkea ilmaiseksi on tarjolla niille, jotka pääsevät johonkin etuoikeutettuun kategoriaan - käytännössä omille kansalaisille, pakolaisille ja turvapaikanhakijoille. Sen sijaan rehellisesti opiskelemaan haluava ulkomaalainen, jonka opinnoista maksettaisiin, ei Suomessa käy.

Lukioon ja ammattikouluun päästäkseen pitäisi olla pysyvä oleskelulupa, ja pysyvän oleskeluluvan saadakseen pitäisi ensin päästä opiskelemaan ylemmän asteen tutkintoa. Tai olla turvapaikanhakija. Mutta eihän poikaparka voi olla turvapaikanhakija, kun hänen ongelmansa liittyivät kotiväkivaltaan ja perheasioihin, siis tavallisten oikeiden ihmisten ongelmiin, eivätkä mihinkään eksoottiseen terrorismiin.

Onneksi muuan hänen ystävänsä Georgiassa aikoo nyt mennä lukioon ja he yrittävät päästä sinne yhdessä, jolloin saisivat kurotuksi umpeen nuo menetetyt kolmisen vuotta. Se, mikä yksin on tuntunut mahdottomalta, tuntuu yhtäkkiä mahdolliselta, kun on kaveri, jonka kanssa mennä yhdessä. Olen iloinen, että poika onnistui tekemään päätöksensä ihan itse - halusi itse lähteä takaisin, ettei koulujen alkaminen taas hukkaisi häneltä kokonaista kouluvuotta. Nyt tästä ei jää sellaista ikävää makua, että minä tai Suomi olisimme savustaneet hänet pois.

Hän itkeskeli viime päivinä ja kuunteli No Clear Mindia ja Cigarettes after Sexiä, sekä sitä Musen Exogenesiksen sinfoniapätkää, jossa lauletaan:
Let's start over again
Why can't we start it over again
Just let us start it over again
And we'll be good
This time we'll get it, get it right
It's our last chance to forgive ourselves...
Mutta niinhän sanotaan, että itku puhdistaa. Ja jokainen uusi alku on itsessään sekä surullinen että toivoa herättävä. Jokainen päätös avaa joitain ovia mutta sulkee samalla toisia. On ymmärrettävästi ahdistavaa, kun ei koskaan voi olla varma, tekeekö oikean päätöksen vai menettääkö sen vuoksi jotain parempaa. Sellaista päätösten tekeminen kuitenkin on. Periaatteeni on, etten tee päätöksiä lapseni puolesta, koska ainoa tapa, jolla hän oppii päätöksiä tekemään on tehdä niitä.

*   *   *

Suomessa vietetty kuukausi ja siihen liittyneet ekskursiot Tallinnaan ja Tukholmaan eivät ehkä menneet hukkaan. Arjen eläminen täällä antoi aivan eri lailla realismia kuin aiemmat lyhyet turistivierailut. Auttoi ehkä hälventämään illuusioita siitä, kuinka kaikki elämässä muuttuisi heti hyväksi kun vain pääsisi rikkaaseen länsimaahan.

Suomalaisen arjen koruttomuus ja kulttuurinen koleus, korkeat hinnat ja päivien yksinäisyys pitää kokea ennen kuin ne uskoo todeksi. Täällä ei eletä missään keijukaiskuningattaren hovissa, eivätkä minun palkkani tai sosiaalinen statukseni ole täällä yhtään mitään. Kuljen joka aamu aikaisin koleita, kuselle haisevia katuja töihin, ja palaan iltaisin väsyneenä, juoppojen örinöitä väistellen, niin kuin kaikki muutkin.

Länsimaalaisen palkkatyöläisen elämä ei ole mitään glamööriä. Ei täällä ole varaa Kiovan tai Tbilisin arjen lauantai-iltapäiväisiin shamppanjabrunsseihin eikä joka festivaalille osallistumiseen. Eikä Suomessa saa uusia ystäviä sillä, että on olemassa. Ja vaikka saisikin, ihmiset harvoin auttavat. Kaikki pitää tehdä juurta jaksaen itse.

Ihmettelen silti tätä maata. Kaikkialla muualla Suomi tunnetaan nimenomaan koulutuksen ihmemaana, mutta OECD-alueen ulkopuolelta kotoisin oleva ei silti saa Suomesta koulutusta edes maksamalla, ellei julistaudu turvapaikanhakijaksi ja keskity tukien nostelemiseen. Myöskään suomen kieltä ei pääse opiskelemaan. Jonot ovat kuulemma liian pitkiä. Miksi ne ovat sitä? Jonothan osoittavat, että olisi runsaasti ihmisiä, jotka maksaisivat suomen kursseista. Miksi niitä ei kannata järjestää?

*   *   *

Kävimme viime viikonloppuna Tukholmassa, katsomassa miltä Länsi näyttää. Maailmassa on kaupunkeja, jotka ovat vielä kalliimpia kuin Helsinki, ja Tukholma on sellainen. Muistikuvissani siltä ajalta, kun asuin vielä Ruotsissa, taksit olivat siellä yksi harvoista asioista, jotka olivat halvempia kuin Suomessa, mutta nyt sekä metron että taksien hinnat olivat tuplasti Suomea kalliimpia.

Tukholmassa satoi hieman vähemmän kuin Helsingissä, mutta satoi sittenkin. Silloin kun ei satanut, saaristo ja Gamla Stan olivat kauniita. Drottninggatanilla oli kirjamessut. Hyvä, että minulla oli ylimääräinen kantaja sieltä kertyneille kirjakasseille. Myös musiikkia ja elokuvia tuli hankittua kosolti lisää.

Vieraiden virta etelästä vähentää hieman kulttuuri-ikävää. Viime viikolla kävivät sekä valkovenäläinen tutkija että ukrainalainen luonnonsuojelijapariskunta pienine lapsineen. Suomalaisten ystävien syntymäpäiviä ja muita tapahtumia on vietetty niin ravintoloissa kuin kotibileiden muodossa.

Helsingissä on erinomainen ravintolatarjonta. Kun ne vain eivät olisi niin tähtitieteellisissä hinnoissa. Ukrainassa tottui siihen, että ravintolalounas maksoi 2-4 euroa, kahden tai kolmen hengen illallinen viineineen 15 euroa, oluttuoppi muutaman kymmentä senttiä.

Löysin Rosebudista värillisiä Corto Malteseja suomeksi. Nehän oli tietysti pakko saada, vaikka minulla on albumeja värillisinä ranskaksi ja italiaksi sekä mustavalkoisina englanniksi.

Kävimme myös lintumessuilla Viikissä. Kirjoja, optiikkaa ja paljon muuta. Poika söi viisi grillimakkaraa putkeen - suomalainen makkara siis maistui. Myyjän mukaan ennätys sinä päivänä. (Lintumiehet laskevat näemmä luonnostaan rekordeja tällaisistakin asioista.) Minä söin kaksi lettua. Satoi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti