Tämä kesä ei ole vielä päättynyt, mutta minun osaltani viimeinen Kiovan kesä tuli päätökseensä. Löydän nyt itseni tihkusateisesta Helsingistä ihmettelemästä suomalaisen itsepalveluyhteiskunnan lukemattomia hankaluuksia, ja niiden hintaa.
Kiovassa kesä oli kuten se tapaa olla: kuuma ja etupäässä aurinkoinen, ajoittaisten äkillisten ukkoskuurojen kylvettämä. Heinäkuu oli hektinen, kuten ajatella saattaa. Tuhat asiaa vaati tekemistä ennen kuin sulkisin sekä toimistoni että turvataloni ovet viimeisen kerran. Oli valmistettava auto vientiä varten - ja Suomihan ei tunnetusti ole niitä ystävällisimpiä maita ajoneuvon maahantuojaa kohtaan. Oli hankittava muuttofirma ja lähetettävä viisikymmentä laatikollista viimeisten viiden vuoden aikana kertynyttä tavaraa matkalleen kohti Suomea - siitäkin huolimatta, että huonekalut päädyin jälleen joko myymään tai lahjoittamaan. Oli hankittava uusi työpaikka. Oli järjestettävä sarja jäähyväisiä ja kunnioitettava toisten lähtijöiden järjestämiä.
Kiovan kesä oli tapahtumia täynnä. Hreštšatyk viikonloppuisin kävelykatuna ja Maidanilla koko ajan konsertteja ja muuta. Truhanivin saari muuttuu kesäisin suureksi festari- ja bilepaikaksi uimarantoineen ja bändiständeineen. Se oli hyvä, sillä kunhan olin kerran vienyt lapsen sinne katsomaan, hän alkoi viihtyä siellä päivisin rannoilla ja iltaisin konserteissa, samoin kuin Closer-klubin loputtomissa teknoöissä. Mikä taas tarkoitti sitä, että minä pystyin vielä öisin puristamaan lisää lukuja romaanikäsikirjoitukseeni ennen kuin muuttamisesta seuraisi väistämätön katkos ja inertian jakso.
Silloin kun mikään ei edennyt, luin uudelleen ammoin lapsena ammentamani Astrid Lindgrenin kirjat, Veljeni Leijonamielen ja Mion, poikani Mion, ensin mainitun alkukielellä ja jälkimmäisen käännöksenä suomeksi. Kuten Tove Janssoneista, niistäkin löytyy aikuislukemisella aivan uusia ulottuvuuksia.
Perjantaina koitti aamuja nolla, ja töiden jälkeen auton viimeinen pakkaus. Kuinka täyteen auto näillä jämätavaroillakin saatiin, oli uskomatonta - aivan kuin tavaran tilavuus jotenkin itsestään lisääntyisi jos sen jättää muutamaksikin päiväksi odottamaan. Ei sinne olisi kolmatta matkustajaa enää mahtunutkaan, ellei lasketa mukana seurannutta hiljaista henkiolentoa, jonka maallinen asumus mahtuu nyrkin sisään. Suojelijaansa puhtain aikein asennoituvia kohtaan se on suopea, vihamiehille ja petollisille pahanpuhujille leppymätön, ja kykenevä tunkeutumaan näiden uniin, mihin menivätkin.
Lihaa ja verta oleva kolmas matkustaja olisi ollut, mutta hän ei saanut omia hankkeitaan siihen pisteeseen, että olisi voinut. En tiedä, tuleeko hän koskaan tulemaan. Mieleni on asiaa kohtaan leuto, odotan ja otan sen, mikä on tuleva. Hän oli odottamatta ilmaantunut syleilemään oveani vain minuutteja sen jälkeen, kun olimme lapsen kanssa ajaneet ulos nelivuotiselta kotikadulta.
Ensimmäinen matkailta oli sateinen ja päättyi yöksi Ljubomliin lähelle Puolan rajaa. Matkalla näimme maalaiskrouvin televisiosta, mikä Helsingissä odotti: Putin oli karkottanut yli 700 amerikkalaista diplomaattia käytyään ensin suuriruhtinaskunnan pokkuroitavana, ja suomalainen putinoidi oli ajanut Jaguarilla ihmisten yli keskellä Helsinkiä. Lait eivät kuulemma koskeneet miestä ja syy oli aina muissa - ei ihme, että hän oli löytänyt poliittisen kotinsa Venäjältä.
Seuraavana aamuna Jahodynin raja-asemalla kaikki sujui yllättävän hyvin. Veihän se aikaa, mutta kun kaikki paperit oli etukäteen valmisteltu, mistään ei tehty lopulta ongelmaa. Sama Puolan puolella. Sitten saimmekin matkustaa ongelmitta Euroopan halki ja kohdata omituisia asenteita ja kohtelua vasta Helsingissä.
Toinen matkapäivä kattoi pitkän taipaleen Ljubomlista Puolan itärajaa pitkin pohjoiseen, Terespolin ja Siemiatyczen kautta Białystokin, Augustówin ja Suwałkin sivuitse kulkevalle korpitaipaleelle. Liettuan puolella ajoimme edelleen aina Kaunasiin saakka, josta tuli tämän matkan kulttuuripysähdys ja yöpymispaikka.
Vaikka olen kymmeniä kertoja ajanut Via Balticaa pitkin Kaunasin ohi, on kertynyt todella kauan siitä, kun viimeksi pysähdyin kunnolla viettämään aikaa tuossa Liettuan toiseksi suurimmassa kaupungissa ja vanhassa pääkaupungissa, jonka puolankielinen nimi on Kowno. Muistin Nemunaksen ja Neriksen idylliset rannat, vanhan linnan ja piknikit linnaa ympäröivissä puistoissa, mutten ollut tiedostanut kuinka viehättävä ja eläväinen Kaunasin vanhakaupunki tätä nykyä on, lukuisine ravintolakatuineen ja Vilnaakin selvästi edullisimpine hintoineen.
Asuimme vanhankaupungin yläpuolisella kukkulalla Babilonas-hotellissa eli Babylonissa, jossa ravintolankin oviaukkoa vartioi muinainen haukanpäinen jumalolento. Kävely sieltä vanhaankaupunkiin ja takaisin vei hiljaisten puutalokatujen kautta, sekä hylätyltä kartanolta vaikuttavan kukkulan, joka kasvoi vanhoja lehtipuita ja pitkää heinää, ja jota reunusti pöllöpatsailla vartioitu aita.
Kolmantena matkapäivänä ajoimme Kaunasista Tallinnaan, pysähtyen matkan varrella ostoksille Bauskaan ja Pärnuun ja niiden välissä piknikille Itämeren rantaan, jossa lapsi kirjoitteli jälleen rantahiekkaan kryptisiä sanomiaan maailmankaikkeudelle. Tallinnan majoituksen otimme keskiaikaisesta linnasta, kun sellainen kerran oli edullisesti tyrkyllä.
Neljäs matkapäivä muodostui Suomenlahden ylittämisestä, tullin ja rajavartioston epäluuloisiin kysymyksiin vastailemisesta, sitten ystäväperheen asunnon avainten noutamisesta sukulaiseni luota ja majoittumisesta mainittuun paikkaan. Suomessa satoi tihkua ja oli harmaata ja kaduilla autiota. Jos kukaan tuli vastaan, oli hän suurella todennäköisyydellä joko maahanmuuttaja tai kotimainen laitapuolen kulkija. Lähdimme kuitenkin etsimään elämää lähitienoolta ja päädyimme ainoaan auki olevaan pubiin yksille ja sateensuojaan, mikä masensi entisestään. No, maanantai-ilta ei ollut paras mahdollinen hetki rantautua kotimaahan. Onneksi on edes kesä, vaikka legendaarisen kylmä ja sateinen sellainen. Kuinka ahdistavaa olisikaan kotiutua tänne marraskuussa.
Tiistaina oli sentään aurinkoa. Muutin sadantuhannen euron edestä investointeja rahaksi toisen mokoman kylkeen, ja pian ne muuttuvat puolestaan asunnoksi, josta on tuleva lähitulevaisuuden tukikohta ja viimeisin sarjassa turvataloja. Heti kun netti toimi, lapsen mieliala parani; kuolemisen pohdinnan sijaan hän alkoi soittaa pianoa ja leikkiä ystäväperheen lasten leluilla. Hyvä, siitä se lähtee. Oma mielialani parani mm. Modesty Blaisen ja Kuroshitsujin albumien hankkimisesta suomeksi, samoin kuin hiljattain edesmenneen suurmiehen Ilkka Hanskin teoksen Tutkimusmatkoja saarille.
Otan sen mukaan tutkimusmatkalle eräälle saarelle, jossa minun on jo pitkään pitänyt käydä.
Kiovassa kesä oli kuten se tapaa olla: kuuma ja etupäässä aurinkoinen, ajoittaisten äkillisten ukkoskuurojen kylvettämä. Heinäkuu oli hektinen, kuten ajatella saattaa. Tuhat asiaa vaati tekemistä ennen kuin sulkisin sekä toimistoni että turvataloni ovet viimeisen kerran. Oli valmistettava auto vientiä varten - ja Suomihan ei tunnetusti ole niitä ystävällisimpiä maita ajoneuvon maahantuojaa kohtaan. Oli hankittava muuttofirma ja lähetettävä viisikymmentä laatikollista viimeisten viiden vuoden aikana kertynyttä tavaraa matkalleen kohti Suomea - siitäkin huolimatta, että huonekalut päädyin jälleen joko myymään tai lahjoittamaan. Oli hankittava uusi työpaikka. Oli järjestettävä sarja jäähyväisiä ja kunnioitettava toisten lähtijöiden järjestämiä.
Kiovan kesä oli tapahtumia täynnä. Hreštšatyk viikonloppuisin kävelykatuna ja Maidanilla koko ajan konsertteja ja muuta. Truhanivin saari muuttuu kesäisin suureksi festari- ja bilepaikaksi uimarantoineen ja bändiständeineen. Se oli hyvä, sillä kunhan olin kerran vienyt lapsen sinne katsomaan, hän alkoi viihtyä siellä päivisin rannoilla ja iltaisin konserteissa, samoin kuin Closer-klubin loputtomissa teknoöissä. Mikä taas tarkoitti sitä, että minä pystyin vielä öisin puristamaan lisää lukuja romaanikäsikirjoitukseeni ennen kuin muuttamisesta seuraisi väistämätön katkos ja inertian jakso.
Silloin kun mikään ei edennyt, luin uudelleen ammoin lapsena ammentamani Astrid Lindgrenin kirjat, Veljeni Leijonamielen ja Mion, poikani Mion, ensin mainitun alkukielellä ja jälkimmäisen käännöksenä suomeksi. Kuten Tove Janssoneista, niistäkin löytyy aikuislukemisella aivan uusia ulottuvuuksia.
Perjantaina koitti aamuja nolla, ja töiden jälkeen auton viimeinen pakkaus. Kuinka täyteen auto näillä jämätavaroillakin saatiin, oli uskomatonta - aivan kuin tavaran tilavuus jotenkin itsestään lisääntyisi jos sen jättää muutamaksikin päiväksi odottamaan. Ei sinne olisi kolmatta matkustajaa enää mahtunutkaan, ellei lasketa mukana seurannutta hiljaista henkiolentoa, jonka maallinen asumus mahtuu nyrkin sisään. Suojelijaansa puhtain aikein asennoituvia kohtaan se on suopea, vihamiehille ja petollisille pahanpuhujille leppymätön, ja kykenevä tunkeutumaan näiden uniin, mihin menivätkin.
Lihaa ja verta oleva kolmas matkustaja olisi ollut, mutta hän ei saanut omia hankkeitaan siihen pisteeseen, että olisi voinut. En tiedä, tuleeko hän koskaan tulemaan. Mieleni on asiaa kohtaan leuto, odotan ja otan sen, mikä on tuleva. Hän oli odottamatta ilmaantunut syleilemään oveani vain minuutteja sen jälkeen, kun olimme lapsen kanssa ajaneet ulos nelivuotiselta kotikadulta.
Ensimmäinen matkailta oli sateinen ja päättyi yöksi Ljubomliin lähelle Puolan rajaa. Matkalla näimme maalaiskrouvin televisiosta, mikä Helsingissä odotti: Putin oli karkottanut yli 700 amerikkalaista diplomaattia käytyään ensin suuriruhtinaskunnan pokkuroitavana, ja suomalainen putinoidi oli ajanut Jaguarilla ihmisten yli keskellä Helsinkiä. Lait eivät kuulemma koskeneet miestä ja syy oli aina muissa - ei ihme, että hän oli löytänyt poliittisen kotinsa Venäjältä.
Seuraavana aamuna Jahodynin raja-asemalla kaikki sujui yllättävän hyvin. Veihän se aikaa, mutta kun kaikki paperit oli etukäteen valmisteltu, mistään ei tehty lopulta ongelmaa. Sama Puolan puolella. Sitten saimmekin matkustaa ongelmitta Euroopan halki ja kohdata omituisia asenteita ja kohtelua vasta Helsingissä.
Toinen matkapäivä kattoi pitkän taipaleen Ljubomlista Puolan itärajaa pitkin pohjoiseen, Terespolin ja Siemiatyczen kautta Białystokin, Augustówin ja Suwałkin sivuitse kulkevalle korpitaipaleelle. Liettuan puolella ajoimme edelleen aina Kaunasiin saakka, josta tuli tämän matkan kulttuuripysähdys ja yöpymispaikka.
Vaikka olen kymmeniä kertoja ajanut Via Balticaa pitkin Kaunasin ohi, on kertynyt todella kauan siitä, kun viimeksi pysähdyin kunnolla viettämään aikaa tuossa Liettuan toiseksi suurimmassa kaupungissa ja vanhassa pääkaupungissa, jonka puolankielinen nimi on Kowno. Muistin Nemunaksen ja Neriksen idylliset rannat, vanhan linnan ja piknikit linnaa ympäröivissä puistoissa, mutten ollut tiedostanut kuinka viehättävä ja eläväinen Kaunasin vanhakaupunki tätä nykyä on, lukuisine ravintolakatuineen ja Vilnaakin selvästi edullisimpine hintoineen.
Asuimme vanhankaupungin yläpuolisella kukkulalla Babilonas-hotellissa eli Babylonissa, jossa ravintolankin oviaukkoa vartioi muinainen haukanpäinen jumalolento. Kävely sieltä vanhaankaupunkiin ja takaisin vei hiljaisten puutalokatujen kautta, sekä hylätyltä kartanolta vaikuttavan kukkulan, joka kasvoi vanhoja lehtipuita ja pitkää heinää, ja jota reunusti pöllöpatsailla vartioitu aita.
Kolmantena matkapäivänä ajoimme Kaunasista Tallinnaan, pysähtyen matkan varrella ostoksille Bauskaan ja Pärnuun ja niiden välissä piknikille Itämeren rantaan, jossa lapsi kirjoitteli jälleen rantahiekkaan kryptisiä sanomiaan maailmankaikkeudelle. Tallinnan majoituksen otimme keskiaikaisesta linnasta, kun sellainen kerran oli edullisesti tyrkyllä.
Neljäs matkapäivä muodostui Suomenlahden ylittämisestä, tullin ja rajavartioston epäluuloisiin kysymyksiin vastailemisesta, sitten ystäväperheen asunnon avainten noutamisesta sukulaiseni luota ja majoittumisesta mainittuun paikkaan. Suomessa satoi tihkua ja oli harmaata ja kaduilla autiota. Jos kukaan tuli vastaan, oli hän suurella todennäköisyydellä joko maahanmuuttaja tai kotimainen laitapuolen kulkija. Lähdimme kuitenkin etsimään elämää lähitienoolta ja päädyimme ainoaan auki olevaan pubiin yksille ja sateensuojaan, mikä masensi entisestään. No, maanantai-ilta ei ollut paras mahdollinen hetki rantautua kotimaahan. Onneksi on edes kesä, vaikka legendaarisen kylmä ja sateinen sellainen. Kuinka ahdistavaa olisikaan kotiutua tänne marraskuussa.
Tiistaina oli sentään aurinkoa. Muutin sadantuhannen euron edestä investointeja rahaksi toisen mokoman kylkeen, ja pian ne muuttuvat puolestaan asunnoksi, josta on tuleva lähitulevaisuuden tukikohta ja viimeisin sarjassa turvataloja. Heti kun netti toimi, lapsen mieliala parani; kuolemisen pohdinnan sijaan hän alkoi soittaa pianoa ja leikkiä ystäväperheen lasten leluilla. Hyvä, siitä se lähtee. Oma mielialani parani mm. Modesty Blaisen ja Kuroshitsujin albumien hankkimisesta suomeksi, samoin kuin hiljattain edesmenneen suurmiehen Ilkka Hanskin teoksen Tutkimusmatkoja saarille.
Otan sen mukaan tutkimusmatkalle eräälle saarelle, jossa minun on jo pitkään pitänyt käydä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti