Uudessa turvatalossani ei ole vielä sähköä, mutta tietokoneen ja kännykän lataaminen sekä vedenkeitto onnistuvat naapurin lainaamalla sähköllä. Muu onkin erätekniikkaa. Nukun askeettisesti lattialla, kovalla makuualustalla. Illan tullen käytän ledilamppua.
Kaapeista ei ole löytynyt luurankoja. Ilmeisesti mahdolliset kiinalaisilta jälkeen jääneet talonhenget ovat suhtautuneet muuttooni suopeasti. En ole nähnyt painajaisia. Tai sitten grönlantilainen toteemi tekee hyvää työtä henkimaailman ilmatilan valvomisessa.
Kiireisten aikojen jäljiltä näytän hipiltä, joten halusin löytää parturin. Ei löytynyt. Ehkä mikään ei ole täällä auki viikonloppuisin. Tulin kuitenkin promeneeranneeksi pitkälti Myllypuron huudeilla. Ensin ostarille, sitten loputonta pitkää suoraa Orpaanporrasta, joka toi mieleen Örön Pitkän Ikävän tai Isosaaren Bulevardin, paitsi että luonnonmetsien ja nummien sijaan Orpaanporrasta ympäröivät kerrostalojen rivit ja siellä täällä suomen- ja venäjänkieliset 'yksityisalue, läpikulku kielletty' -kyltit.
Lähiömaisemissa on jotain ristiriitaista. Toisaalta tilat ovat ulkoisesti siistimpiä ja askeettisempia kuin Helsingin keskustan juoppojen ryvettämät kadut ja porttikongit. Asuinalueilla ei usein näe ristin sielua missään. Ihmiset ovat sisällä kotonaan eikä rakennetussa tilassa ole lainkaan neljän seinän ulkopuolista elämää kannustavia palveluja, kuten kauppoja, kioskeja tai edes kulmakapakoita.
Ostareilla tilanne oli päinvastainen, sillä sinne kerääntyy kaikki neljän seinän ulkopuolinen elämä. Joka toinen vastaantuleva alkuasukas oli päihdeongelmainen, avohoitopotilas tai muuten vain syrjäytynyt. Jos jossain oli penkkiryhmiä, juopot olivat hyvissä ajon miehittäneet ne möliseville istunnoilleen. Vastaan vaappui mielenterveyshaasteisia joko aggressiivinen tai ahdistunut kiilto silmissään.
Siellä täällä tanakka kantasuomalainen perheenäiti talutteli rattaissa mulattilapsiaan pois puistoparlamenttien örisevistä avautumisista. Jos kanta-asujaimisto tunnisti metrosta lähikaupan kautta koteihinsa kiirehtivien joukossa keskustassa työssä käyviä pikkuporvarillisia piirteitä, hallitsi asennoitumista proletaarinen pilkallisuus.
Maahanmuuttajia oli heitäkin paljon - afroja, arabeja, venäläisiä ja kiinalaisia. Kantiksiin verrattuina mamut olivat kuitenkin paljon vähemmän pelottavia. He ovat selvästi useammin selvin päin kuin alkuasukkaat - ja aina paremmin pukeutuneita. Jotkut heistä tekevät jopa työtä elääkseen. Lähinnä turkkilaiset ja kurdit. Heidän ansiostaan lähiöissä saa pizzaa ja kebabia. Muuten ruokatarjonta rajoittuisi hampurilaisiin. Kauppojen kassoilla on virolaisia.
Pizzeriassa soi suomiräppi. Tupla-arkkienkeliksi nimetty motoristijengin suojattipoikako se siinä lauleli tappamisesta ja huudien työttömästä ankeudesta, vai joku niistä toisista? Jollain on kuitenkin unelmia, sillä pizzerian pöytiin oli asiakkaille jätetty lukemiseksi Aisopoksen satu jäniksestä ja kilpikonnasta sekä Tieteen kuvalehti. Jälkimmäinen näytti kuluneelta. Sitä ilmeisesti luetaan.
Saduista ja popularisoidusta tähtitieteestä tuli mieleeni edellispäivänä 21 vuotta täyttänyt kotikaukaasi-kun, siellä jossain. Ainakaan vielä hän ei ollut päässyt lukioonsa. Sentään kuulen hänestä lähes päivittäin, joskus ikäväänsä itkien. Olen sanonut, että jos asiat menevät mönkään ja tulee taas hätä, täällä on kyllä turvallinen huone hänelle.
Toinen ihmisryhmä mamujen lisäksi, jotka eivät vaikuttaneet zombileffojen eläviltä kuolleilta, olivat ostarin illemmalla vallanneet teinit. He tekivät temppuja polkupyörillä ja skeittilaudoilla, vaikuttivat vesiselviltä, valkoiset, mustat ja ruskeat lapset sekaisin, eivätkä edes tapelleet. Sitä toivoisi, että kun he kasvavat, heille löytyisi yhteiskunnastamme mielekkäämpääkin tekemistä kuin vaappua valittamassa vastaantulijoille moniongelmiaan tai miehittää spurguille varattuja agoratiloja.
Mene ja tiedä. Pieniä vihreitä miehiä kuuluu jo Zapadin myötä tunkeutuneen Suomen itärajan tälle puolen. Josko se jonkun jo herättäisi. Epäilen.
Kaapeista ei ole löytynyt luurankoja. Ilmeisesti mahdolliset kiinalaisilta jälkeen jääneet talonhenget ovat suhtautuneet muuttooni suopeasti. En ole nähnyt painajaisia. Tai sitten grönlantilainen toteemi tekee hyvää työtä henkimaailman ilmatilan valvomisessa.
Kiireisten aikojen jäljiltä näytän hipiltä, joten halusin löytää parturin. Ei löytynyt. Ehkä mikään ei ole täällä auki viikonloppuisin. Tulin kuitenkin promeneeranneeksi pitkälti Myllypuron huudeilla. Ensin ostarille, sitten loputonta pitkää suoraa Orpaanporrasta, joka toi mieleen Örön Pitkän Ikävän tai Isosaaren Bulevardin, paitsi että luonnonmetsien ja nummien sijaan Orpaanporrasta ympäröivät kerrostalojen rivit ja siellä täällä suomen- ja venäjänkieliset 'yksityisalue, läpikulku kielletty' -kyltit.
Lähiömaisemissa on jotain ristiriitaista. Toisaalta tilat ovat ulkoisesti siistimpiä ja askeettisempia kuin Helsingin keskustan juoppojen ryvettämät kadut ja porttikongit. Asuinalueilla ei usein näe ristin sielua missään. Ihmiset ovat sisällä kotonaan eikä rakennetussa tilassa ole lainkaan neljän seinän ulkopuolista elämää kannustavia palveluja, kuten kauppoja, kioskeja tai edes kulmakapakoita.
Ostareilla tilanne oli päinvastainen, sillä sinne kerääntyy kaikki neljän seinän ulkopuolinen elämä. Joka toinen vastaantuleva alkuasukas oli päihdeongelmainen, avohoitopotilas tai muuten vain syrjäytynyt. Jos jossain oli penkkiryhmiä, juopot olivat hyvissä ajon miehittäneet ne möliseville istunnoilleen. Vastaan vaappui mielenterveyshaasteisia joko aggressiivinen tai ahdistunut kiilto silmissään.
Siellä täällä tanakka kantasuomalainen perheenäiti talutteli rattaissa mulattilapsiaan pois puistoparlamenttien örisevistä avautumisista. Jos kanta-asujaimisto tunnisti metrosta lähikaupan kautta koteihinsa kiirehtivien joukossa keskustassa työssä käyviä pikkuporvarillisia piirteitä, hallitsi asennoitumista proletaarinen pilkallisuus.
Maahanmuuttajia oli heitäkin paljon - afroja, arabeja, venäläisiä ja kiinalaisia. Kantiksiin verrattuina mamut olivat kuitenkin paljon vähemmän pelottavia. He ovat selvästi useammin selvin päin kuin alkuasukkaat - ja aina paremmin pukeutuneita. Jotkut heistä tekevät jopa työtä elääkseen. Lähinnä turkkilaiset ja kurdit. Heidän ansiostaan lähiöissä saa pizzaa ja kebabia. Muuten ruokatarjonta rajoittuisi hampurilaisiin. Kauppojen kassoilla on virolaisia.
Pizzeriassa soi suomiräppi. Tupla-arkkienkeliksi nimetty motoristijengin suojattipoikako se siinä lauleli tappamisesta ja huudien työttömästä ankeudesta, vai joku niistä toisista? Jollain on kuitenkin unelmia, sillä pizzerian pöytiin oli asiakkaille jätetty lukemiseksi Aisopoksen satu jäniksestä ja kilpikonnasta sekä Tieteen kuvalehti. Jälkimmäinen näytti kuluneelta. Sitä ilmeisesti luetaan.
Saduista ja popularisoidusta tähtitieteestä tuli mieleeni edellispäivänä 21 vuotta täyttänyt kotikaukaasi-kun, siellä jossain. Ainakaan vielä hän ei ollut päässyt lukioonsa. Sentään kuulen hänestä lähes päivittäin, joskus ikäväänsä itkien. Olen sanonut, että jos asiat menevät mönkään ja tulee taas hätä, täällä on kyllä turvallinen huone hänelle.
Toinen ihmisryhmä mamujen lisäksi, jotka eivät vaikuttaneet zombileffojen eläviltä kuolleilta, olivat ostarin illemmalla vallanneet teinit. He tekivät temppuja polkupyörillä ja skeittilaudoilla, vaikuttivat vesiselviltä, valkoiset, mustat ja ruskeat lapset sekaisin, eivätkä edes tapelleet. Sitä toivoisi, että kun he kasvavat, heille löytyisi yhteiskunnastamme mielekkäämpääkin tekemistä kuin vaappua valittamassa vastaantulijoille moniongelmiaan tai miehittää spurguille varattuja agoratiloja.
Mene ja tiedä. Pieniä vihreitä miehiä kuuluu jo Zapadin myötä tunkeutuneen Suomen itärajan tälle puolen. Josko se jonkun jo herättäisi. Epäilen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti