Vuosi vierii kohti loppuaan, enkä ole taas aikoihin kirjoittanut. On tultu marraskuun synkkyyteen. Ulkona on märkää ja aina pimeää, paitsi hetken ajan keskipäivällä, silloin kun lähes poikkeuksetta olen kiinni jossain sisätiloissa.
Elämääni hallitsevat suomalainen apatia ja ilmeetön synkeys. Lähiöihmisenä olen elämästä erillään. Kynnys ottaa metro keskustaan tai mikä vain kulkuväline yhtään mihinkään tuntuu kohonneen. Mitä siellä nyt oikeastaan olisikaan? Kaikki tuntuu turhuudelta. Tutkimusten mukaan 1990- ja 2000-luvuilla syntyneistä yli puolet haluaisi demokratian sijaan elää sosialismissa tai fasismissa. Jos nuoret ovat huonompia kuin oma sukupolveni, mitä järkeä on oikeastaan elää?
Muutenkin maailmasta kuuluu lähinnä huonoja uutisia. Trump perseilee pitkin maailmaa. Saudi-Arabia ja Iran kehittävät alueellista maailmansotaansa uudelle asteelle Venäjän vallattua Syyrian ja länsimaiden jatkaessa lamaannuksessaan. Suomi suomettuu. Presidentinvaalikamppailu on neuvostoliittolaista nukketeatteria langoista vetelijöineen ennen kuin kampanjat ovat kunnolla edes alkaneet.
Lokakuun puolella - sen jakson aikana, jolloin tilapäisesti oli hanki maassa ja maisema tunnelmallisen valkeana - kävin sentään mökkibileissä Päijät-Hämeen rajaseudulla Sysmässä. Siellä oli joskus muinoin sivistyksen etuvartio, jonka takana velloivat villit savolaisheimot.
Sysmässä meitä oli kuusi miestä sulkeutuneina viikonlopuksi mökille, mukanamme käsittämätön kasa lihaa ja väkijuomia. Kuuma sauna ja jääkylmä Joutsjärvi. Olimme eri aloilta: liikemies, biologi, juristi, toimittaja, yhteiskuntatieteilijä ja kauppatieteilijä. Ikähaitari kahdestakymmenestäkuudesta yli viidenkymmenen. Tuli käsiteltyä kaikki maailman ja Suomen historiasta ja politiikasta antropologian ja evoluution kautta teologiaan, populaarikulttuuriin, viininviljelyyn, musiikkiin ja elokuvaan.
Se oli hyvä viikonloppu.
Olen lukenut Eduard Vildeä, Boris Akuninia, Amin Maaloufia. Uusimpina kasassa odottamassa J. P. Koskinen, Outi Pakkanen ja Tiit Aleksejev. Kirjoittanut omaa romaaniani, mutta aivan liian hitaasti, tai siis harvoin. Kirjoittaisin luvun päivässä, mutta kun useimpina päivinä en kirjoita.
Ne, jotka ovat kaivanneet blogini palaavan maailmanpolitiikan kysymyksiin, joutuvat toistaiseksi pettymään. En tunnu oikein löytävän siihen motivaatiota enkä energiaa. Useimmista niistä asioista, jotka nyt ovat tekeillä, olen kirjoittanut blogissani jo vuosia. Lukijoilleni niiden ei olisi pitänyt tulla yllätyksinä.
Suomalainen keskustelu vaikuttaa kuitenkin parantumattomalta - sellaiselta, ettei minulla ole siihen oikeastaan enää mitään sanottavaa. Mieluummin sulkeutuisin johonkin kauas odottamaan, että ihmiset ovat käyneet läpi kaipaamansa vihan, tuhon ja katharsiksen, ja pääsisivät taas vaihteeksi 'entä nyt' ja 'ei koskaan enää' -vaihteille.
Tätä ajatellen olen ottanut asiakseni opetella uuden trooppisen saaren per viikko. Luen niistä: luonnosta, maantieteestä, väestöstä, historiasta. Viime viikkoina olen opiskellut Floresin ja Timorin saaria.
Elämääni hallitsevat suomalainen apatia ja ilmeetön synkeys. Lähiöihmisenä olen elämästä erillään. Kynnys ottaa metro keskustaan tai mikä vain kulkuväline yhtään mihinkään tuntuu kohonneen. Mitä siellä nyt oikeastaan olisikaan? Kaikki tuntuu turhuudelta. Tutkimusten mukaan 1990- ja 2000-luvuilla syntyneistä yli puolet haluaisi demokratian sijaan elää sosialismissa tai fasismissa. Jos nuoret ovat huonompia kuin oma sukupolveni, mitä järkeä on oikeastaan elää?
Muutenkin maailmasta kuuluu lähinnä huonoja uutisia. Trump perseilee pitkin maailmaa. Saudi-Arabia ja Iran kehittävät alueellista maailmansotaansa uudelle asteelle Venäjän vallattua Syyrian ja länsimaiden jatkaessa lamaannuksessaan. Suomi suomettuu. Presidentinvaalikamppailu on neuvostoliittolaista nukketeatteria langoista vetelijöineen ennen kuin kampanjat ovat kunnolla edes alkaneet.
* * *
Lokakuun puolella - sen jakson aikana, jolloin tilapäisesti oli hanki maassa ja maisema tunnelmallisen valkeana - kävin sentään mökkibileissä Päijät-Hämeen rajaseudulla Sysmässä. Siellä oli joskus muinoin sivistyksen etuvartio, jonka takana velloivat villit savolaisheimot.
Sysmässä meitä oli kuusi miestä sulkeutuneina viikonlopuksi mökille, mukanamme käsittämätön kasa lihaa ja väkijuomia. Kuuma sauna ja jääkylmä Joutsjärvi. Olimme eri aloilta: liikemies, biologi, juristi, toimittaja, yhteiskuntatieteilijä ja kauppatieteilijä. Ikähaitari kahdestakymmenestäkuudesta yli viidenkymmenen. Tuli käsiteltyä kaikki maailman ja Suomen historiasta ja politiikasta antropologian ja evoluution kautta teologiaan, populaarikulttuuriin, viininviljelyyn, musiikkiin ja elokuvaan.
Se oli hyvä viikonloppu.
* * *
Olen lukenut Eduard Vildeä, Boris Akuninia, Amin Maaloufia. Uusimpina kasassa odottamassa J. P. Koskinen, Outi Pakkanen ja Tiit Aleksejev. Kirjoittanut omaa romaaniani, mutta aivan liian hitaasti, tai siis harvoin. Kirjoittaisin luvun päivässä, mutta kun useimpina päivinä en kirjoita.
Ne, jotka ovat kaivanneet blogini palaavan maailmanpolitiikan kysymyksiin, joutuvat toistaiseksi pettymään. En tunnu oikein löytävän siihen motivaatiota enkä energiaa. Useimmista niistä asioista, jotka nyt ovat tekeillä, olen kirjoittanut blogissani jo vuosia. Lukijoilleni niiden ei olisi pitänyt tulla yllätyksinä.
Suomalainen keskustelu vaikuttaa kuitenkin parantumattomalta - sellaiselta, ettei minulla ole siihen oikeastaan enää mitään sanottavaa. Mieluummin sulkeutuisin johonkin kauas odottamaan, että ihmiset ovat käyneet läpi kaipaamansa vihan, tuhon ja katharsiksen, ja pääsisivät taas vaihteeksi 'entä nyt' ja 'ei koskaan enää' -vaihteille.
Tätä ajatellen olen ottanut asiakseni opetella uuden trooppisen saaren per viikko. Luen niistä: luonnosta, maantieteestä, väestöstä, historiasta. Viime viikkoina olen opiskellut Floresin ja Timorin saaria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti