Rottia, džinnejä ja tikkoja

Asunnossani on rottia. Onneksi ne ovat häkissä. Latviatar lähti kotimaahansa ja kantoi kesyt rottansa huollettavikseni siksi aikaa, kun on täältä poissa. Kävimme myös Kivikossa pizzalla ja luimme ääneen satuja Mika Waltarin huikeasta fantasiateoksesta Dshinnistanin prinssi. Tuohon aikaan, 20-luvulla, džinnit kirjoitettiin suomeksi saksalaisvaikutteisella dsh-yhdistelmällä.

Dshinnistanin prinssissä häkellyttävintä on se, että monet tarinoista ja niiden yksityiskohdista muistuttavat niin aavemaisesti esimerkiksi Astrid Lindgrenin Mio poikani Mioa tai J. R. R. Tolkienin Tarun sormusten herrasta sitä kohtaa, jossa vältellään järvessä piilevää veden väijyjää ja haetaan tunnussanaa kääpiöiden valtakunnan porttiin. Sitä vain, että Waltari julkaisi satunsa vuonna 1929. Tolkien kirjoitti Sormusten herraa vuosien 1937-49 välillä ja Lindgren puolestaan julkaisi Mion vuonna 1954. Ovatko he saaneet jotain salaista tietä vaikutteita Waltarilta vai onko kyse sittenkin siitä Joseph Campbellin teoretisoimasta havainnosta, että kaikki maailman tarut ja tarinat ovat oikeastaan yhtä, osa suurta ihmiskunnan monomyyttiä?

Juhannusviikonloppuna kävin Vallisaaressa. Päivän kohokohtia olivat havainnot saaressa pesivästä valkoselkätikasta. Tätä Suomen harvinaisinta tikkaa näin Vallisaaressa yhteensä kaksi yksilöä ja kuulin kolmannen. Saaressa pesii vain yksi pari. Siihen nähden olin erityisen onnekas, sillä onnistuin saamaan linnusta hyviä kuviakin. Se vieläpä lehahti viereeni kurkistelemaan, mikä mies metsässä räpsi.

Useimmat laululinnut olivat melko hiljaisina, vaikka kultarinta tapaili hieman säkeitään, samoin viitakerttunen ja punavarpunen. Pääosassa olivat kuitenkin rastaiden, tiaisten ja peippojen lentopoikaset, joita oli kaikkialla. Saaren kalliorannoilla oli runsaasti harmaahaikaroita. Haahkat kelluivat kauempana lauttoina. Muutama merimetso kalasteli rantavesissä.

Vallisaaressa on yhä hienoja lehtoja. Harvinaisille kasveille ja hyönteisille tärkeät kukkakedot oli kuitenkin suurimmalta osaltaan niitetty ja siten tuhottu - jo kolmantena vuotena peräjälkeen, vaikka alueen pitäisi olla suojeltu. Sotilassaarten siirtyminen siviilikäyttöön onkin lähes kaikissa tapauksissa johtanut luonnon monimuotoisuuden nopeaan hävitykseen. Esimerkiksi Isosaaressa siviilihallinto avohakkasi heti saaren saatuaan korvaamattoman arvokkaan ikimetsän ja hävitti siten saaressa pesineet erämaalinnut, kuten metson. Saattoivat olla Helsingin viimeiset metsot.

Suomalaisten luontosuhdetta määrittää vimmainen tarve 'hoitaa' kaikkea. Senpä vuoksi oikeat metsät ovat Suomessa ani harvinaisia, eikä jäljellä olevissa ole juurikaan vanhoja puita saati kuolleita runkoja, jotka olisivat tikoille ja lukemattomille muille olennoille elintärkeitä. Yksipuolista ja hyttysviljelmiksi ojitettua mäntyjen taimitarhaa Suomen pinta-alasta sen sijaan on melkoinen osa. Haavan ja muidenkin lehtipuiden suoranainen vaino on tehnyt lukuisista sellaisista lajeista Suomessa uhanalaisia, jotka yhä esiintyvät Baltiassa ja muilla paremmin metsänsä säilyttäneillä alueilla melko yleisinä.

Helsingin kunnallislinnuksi sopisi parhaiten valkoposkihanhi, joka on helppo tunnistaa, erityisen miellyttävän näköinen ja sympaattinen hyötylintu. Suomen valkoposkihanhet ovat luonnonvaraisia - eivät mikään vieraslaji, kuten kanadanhanhi, vaikka tällaista disinformaatiota jatkuvasti levitetään osana valkoposkihanhien vastaista taukoamatonta mediakampanjaa. Myös kalalokki ja meriharakka olisivat hyviä ehdokkaita - ne kun tulevat kaupunkilaisille tutuiksi, turistitkin kiinnittävät niihin huomiota ja ikuistavat albumeihinsa. Kaikki kolme lajia myös kuvastaisivat Helsingin saaristolaista, itämerellistä henkeä - valkoposkihanhi ja kalalokki myös arktisuutta.

Keski-Euroopan kulttuurimaisemiin, esimerkiksi Reinin varsille ja Genevejärvelle, on valkoposkihanhea istutettu varta vasten, koska se on kaunis ja pitää vihreitä nurmikoita lyhyinä ja lannoitettuina. Kulttuurikansoilla näyttää olevan ongelmattomampi suhtautuminen luonnoneläviin keskellään kuin moukkamaisilla suomalaisilla, joiden mielestä minkä tahansa lajin näkyminen ja kuuluminen ympäristössä tarkoittaa, että se pitäisi hävittää. Vuosia jatkunut vihanlietsonta valkoposkihanhia vastaan on synnyttänyt someen rikollisia viharyhmiä, joissa raportoidaan esimerkiksi tahallisesta pyörällä valkoposkihanhien päälle ajamisesta ja muusta kiusanteosta. Toivottavasti ympäristörikokset tulevat tutkituiksi ja sakot rapsahtavat oikeisiin osoitteisiin.

Peikkoja, hiisiä ja eläintaruja

Juhannus koitti ja maamme ikiaikaisten perinteiden mukaisesti se merkitsee tänne kaupunkioloihin riutumaan jääville sadetta, myrskytuulta, koleaa keliä ja kiukkuisia ihmisiä. Kaupungin kadut ovat toki autioita, mutta netin valtaväylät täyttyvät suomalaisten kärinästä ja mielenpahoituksista.

Aiheista ei ole pulaa. Ruuhkat tukkivat tiet, mikä on itsessään melkoinen suoritus näin harvaan asutussa maassa. Hyttyset häiritsevät mökkeilyä. On kylmää ja yksinäistä, mutta sisävesien tai sisäsaariston vastarannoilla naapurit ovat silti liian lähellä, sillä vesi kantaa mukanaan humalaista örinää, nuorison ääniä ja möreästi laulettua Aikuista naista. Valkoposkihanhet piinaavat rannikon läheisyydessä esiintyviä millimetrileikattuja ruohokenttiä, lokit syövät jäätelöt käsistä - ja huippuna kaikelle kuulemalleni satakielet laulavat liian kovaa, häiriten mökillä oloa.

Jos oikein haluaa pilata juhannustunnelmansa, voi erehtyä katsomaan videoita, joissa ruotsalaiset tanssivat tekopirteinä kukitettujen salkojen ympäri tai nykynuoriso pitää hauskaa viinatta. Viranomaiset eivät ole vielä keksineet oikeita tapoja kieltää sellainen meno.

Jos minulla olisi kesämökki, käyttäisin juhannukseni lukemalla kirjoja - ja myös Eino Leinon suvirunoja. Juhannustaikoja minun ei tarvitse tehdä, kun en etsi morsianta enkä sulhasta. Aarnivalkeoiden kätketyt aarteet ja toiveita toteuttavat metsänhenget ovat löytäneet ihan itse luokseni. Asettuneet nurkkiin, vienosti vaatimaan vastapalveluksia.

Metsänhengistä puheen ollen, aika on otollinen jälleen parille kirja-arvostelulle. Ne edustavat edelleen samaa kirjapinoa, jonka ovat lukutehtävikseni antaneet omaa käsikirjoitustani lukeneet ja kommentoineet nuoret. Tällä kertaa vuorossa ovat yksi kotimainen ja yksi maailmanperintöä edustava teos.

*   *   *

Kotimainen teos on Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, jota minulle suositteli naispuolinen suomalainen, joka oli havainnut omassa käsikirjoituksessani yhtymäkohtia Sinisalon läpilyöntiteokseen. Nuo yhtymäkohdat tosin rajoittuvat merkillisiin yhteensattumiin, kuten päähenkilön nimeen ja peikon tahi trollin hahmoon.

Ennen päivänlaskua ei voi on näemmä luokiteltu fantasiakirjallisuudeksi, mikä ei mielestäni vastaa todellisuutta. Sinisalo päinvastoin harjoittaa realistista - paikoin inhorealistista - kuvausta ihmissuhteiden raadollisuudesta nykypäivän Tampereella. Hän vain on lisännyt todellisuuteensa yhden ylimääräisen elementin - sen, että hänen Suomessaan peikot eivät ole taruolentoja vaan todellinen, joskin harvinainen erämaissa elävä "kissan tai apinan tapainen" petoeläin. Sinisalon ratkaisu on samantyyppinen kuin amerikanpuolalaisella menestyskirjailijalla Naomi Novikilla, joka kirjoittaa muuten normaalista todellisuudesta, mutta on lisännyt kuvioon yhden ylimääräisen elementin, nimittäin lohikäärmeet.

Lukija huomasi ehkä, että äskeisessä kappaleessa laitoin lainausmerkit siihen, kuinka Sinisalo peikkoaan kuvaili. Samaa biologista horjuvuutta näkyy muuallakin sen suhteen, miten peikon normalisointi todellisuuteen on toteutettu, vaikka toisissa kohdissa näyttääkin, että kirjailija on konsultoinut asiantuntijaa yksityiskohdissa.

Tämä on usein ongelmana, kun realismi yritetään yhdistää fantasiaan: ne ikään kuin vesittävät toinen toistaan, fantasia heikentäen uskottavuutta, kun taas realismi laimentaa pois sen maagisen maun, jonka vuoksi lukijat yleensä ei-realistiseen fiktioon tarttuvat.

Ennen päivänlaskua ei voi on kieltämättä outo kirja, ja outous on sen parhaita puolia. Samalla se on kuitenkin kirja, joka useaan otteeseen kohotutti kulmakarvojani, eikä vain myönteisessä mielessä. Kirja on saanut valtavasti tunnustusta, jopa Finlandia-palkinnon. Ehkä tämä asia latasi siihen liikaa ennakko-odotuksia, joiden vuoksi koin sen luettuani pettymystä. Hyvän kirjan merkki oli toki se, että luin sen hyvin nopeasti - mutta lyhythän se onkin, ja koostuu televisiomaisen lyhyistä kohtauksista sekä niiden väliin ripotellusta pastissimaisesta aineksesta, jossa jäljitellään (usein nokkelasti ja aidon tuntuisesti) kansantarujen ja viime vuosisadan alun kirjallisuuden ilmaisutyylejä. Näiden katkelmien tarkoitus on kirjoittaa peikkoja todeksi.

Outouden lisäksi toinen asia, josta kirja saa minulta kiitosta, on peikon nivominen suureen määrään olemassa olevaa suomalaista kansantarustoa, uskonnollisia ja mytologisia viittauksia. Nämä myös herättävät miettimään, kuka tai mikä peikko oikeastaan on. Minä nimittäin en osta Sinisalon teosta 'fantasiakirjallisuutena', vaan tulkitsen sen tähtäävän enemmän psykologisen symboliikan alueelle.

Tässä tullaankin niihin asioihin, jotka tuottivat kirjassa pettymyksen tunteita. Ensinnäkin, se on hybridi. Tuntuu, että Sinisalo on halunnut kirjoittaa romaaniksi kaksi täysin eri ajatusta. Toinen niistä on se, jonka projektioksi peikko on tullut todeksi. Toinen liittyy jotenkin miesten valtasuhteisiin. Molempia asioita on tarkasteltu kuitenkin naisen fantasioista käsin.

Viimeksi mainittu asia ei ole yllättävä, sillä kirjailija on nainen. Nettitiedoista päätellen hän on miehen kanssa naimisissa oleva nainen, joskin hänen miehensä näyttää toimivan samalla alalla kuin kirjansa henkilöhahmot. Henkilöhahmot ovat minusta kirjassa ongelmallisinta, ja niiden kautta koko kehystarina, johon peikko on liitetty, jää pinnallisen ohueksi.

Melkein kaikki kirjan henkilöhahmot ovat homomiehiä. Kirjassa on ainoastaan yksi naishahmo, filippiiniläinen jalkavaimo Palomita ('pikku kyyhkynen'), joka on kuvattu kliseisen stereotyyppisesti, liittäen häneen kaikki pahimmat länsimaisen kulttuurin filippiiniläisnaisiin kohdistamat, uhrillistavat mielikuvat. Palomitan keski-ikäinen suomalainen aviomies Pertti on puolestaan kirjan ainoa heteromies, ja hänet on kuvattu yksiselitteisen vastenmieliseksi olennoksi.

Oikeastaan Palomitalla ja Pertillä ei ole kuitenkaan juuri mitään varsinaista tehtävää kirjan kehystarinassa. He tuntuvat olevan mukana vain alleviivaamassa sitä, että suomalainen heteromies on sika, ja ihmiset kohtelevat toisia ihmisiä ikävästi. Loput henkilöt nimittäin ovat suomalaisia homomiehiä. Heidätkin on kuvattu varsin stereotyyppisesti, himojensa perässä juokseviksi ja toisiaan hyväksi käyttäviksi olennoiksi. Miellyttävimmin heistä on kuvattu päähenkilö Enkeli, mutta hänenkin miellyttävyytensä tuntuu rajoittuvan kauniiseen ulkonäköön ja alkukantaisista vaistoista syntyvään kiintymykseen peikkolasta kohtaan.

Kirjan yleistunnelma on sellainen, että naisen fantasioita - nimenomaan niistä tummasävyisempiä - on projisoitu yhtäältä homomiehiin, toisaalta mystistä, pimeää ja viatonta yhtä aikaa symboloivaan peikkoon. Tämä tulkinta syntyi minulle jo varhaisessa vaiheessa kirjaa, ja vahvistui läpi lukukokemuksen. Kuvaus äityy paikka paikoin pornografiseksi, ja pornogenreen samoin kuin pedofiliaan heitetään muutamia viittauksiakin.

Asia ei itsessään ole ongelmallinen. Sen sijaan jäin miettimään, että jos mieskirjailija kirjoittaisi moisen teoksen lesbonaisista, jotka pitävät vankina Illusia-nimistä keijukaistyttöä, kirjallisuuspiirien vastaus ei varmasti olisi Finlandia-palkinto vaan tuomitseva keskustelu naisten esineellistämisestä ja siitä, millä oikeudella mieskirjailija (varsinkaan hetero-sellainen) saa tarkastella naisen seksuaalisuutta.

Sinisalo on hyödyntänyt kirjansa viittauskuvastossa erityisesti kahta teosta - Reino Helismaan laulua Päivänsäde ja menninkäinen sekä Yrjö Kokon satua Pessi ja Illusia. Kirjan peikko on saanut nimensä jälkimmäisestä, koko kirja puolestaan nimensä ja lukujensa nimet ensimmäisestä. Näiden molempien käyttö on erinomaisen perusteltua sen symbolistisen viestin kannalta, jota oletan Sinisalon halunneen kirjallaan välittää - ja molemmat sadut myös nivovat tarinan suomalaiseen kulttuuriperintöön, luoden yhteyden nykyajan ja muinaisuuden hiisien ja henkimaailman välille.

Symbolisten yksityiskohtien tasolla kirja onkin täynnä mainioita viittauksia. Ihmisten hyväksikäyttöä kuvaavan mainoskampanjan tuotteena ovat farkut nimeltä Stalkers. Lopussa vuorenpeikkojen luola on kuin portaali toiseen todellisuuteen; amoriininen Eros johdattaa viattomuutensa menettäneen langenneen enkelin kohti thánatosta, kuolemaa. Tämän alleviivaamiseksi tarvittiin vieläpä konkreettinen veriuhri.

Ainekset ovat kiistatta erinomaisia, mutta lopputulosta heikentää eniten kehystarina henkilöineen, jotka jäävät pinnallisiksi. Eniten syvyyttä ja särmää tuntuu löytyvän keskushahmosta, peikosta, joka loppua kohti alkaa vaikuttaa inhimillisemmältä kuin ihmiset itse. Ehkä tämä vaikutelma on tahallinen, ehkä ei. Lopussa esiin astuva aseistautuminen jonkinlaiseen tulevaan taistoon tuntuu enteilevän jatko-osaa, joka olisi selvästi vahvemmin puhtaan fantasian puolella, mutta sellaista en tiedä ainakaan tähän asti kirjailijalta tulleen.

Jäin kaipaamaan edes ironista viittausta trollien ja peikkojen saamaan uuteen merkitykseen netti- ja somemaailmassa. Sellaista ei kuitenkaan tullut. Sinisalon peikko oli vahvasti perinteinen olento, ja sen feromoneilla ja luolamaalauksilla lähettämät viestit kaikkea muuta kuin ironisen nykynuorison viestejä.

*   *   *

Työmatkalukemisenani on puolestaan ollut alun perin sanskritinkielisenä nimellä Panchatantra olemassa ollut muinainen tarukokoelma. Se vaelsi Intiasta persialaisten ja arabien välittämänä Eurooppaan, johon se rantautui aluksi Espanjan kautta. Reitin vuoksi länsimaalaiset tuntevat kokoelman arabiankielisellä nimellään Kalila wa Dimna, joka sanapari on säilytetty myös englanninkielisissä versioissa.

Minulle teokseen perehtymistä suositteli tunisialainen lukiolainen, joka on onnistunut historian saatossa voittamaan minut šakissa kaksi kertaa (ja hävinnyt kymmeniä kertoja). Kirjan saamisesta alkaen hän on kinunnut minulta siitä analyysiä niin tiheään, että epäilin jo ketunhäntää kainalossa - että hän todellisuudessa tarvitsee kirja-arviota kouluunsa. Tämä ei sinänsä olisi ollut mikään ongelma ja ketut ovat kivoja eläimiä, mutta kuulemma asia ei ole niin, vaan hän todella haluaa analyyttisen arvion kirjasta.

Se on vaikeampaa kuin luulisi. Kyseessä on nimittäin varsinainen kaanoni - viisi osaa eläinsatuja, kukin hieman eri teemoista, ja kaikki eivät itse asiassa ole eläinsatuja, vaan osassa seikkailevat pelkästään ihmiset. Toteutus on varsin samanlainen kuin Tuhannen ja yhden yön saduissa, eli kehystarina, jonka puitteissa tarinoita kerrotaan. Tarinat eivät liity suoranaisesti toisiinsa, mutta aasinsiltoina toimii kiertyminen toistensa ympäri, kun yhden tarinan henkilö alkaakin kertoa toista tarinaa, ja taas mennään.

Monet tarinoista tuovat myös mieleen eurooppalaisille ehkä tutuimman eläinsatuperinteen, Aisopoksen sadut. Sadut eivät kuitenkaan ole samoja. Ilahtuneena totesin, että useimmat Kalilan ja Dimnan tarinoista eivät olleet sellaisinaan minulle entuudestaan tuttuja.

Englanninkielisten versioiden ensimmäinen osa käsittelee sitä, miten hankitaan ja menetetään ystäviä. Toinen osa on machiavelliläisempi, sillä se neuvoo eläinsatujen kautta valtaan, intressiristiriitoihin ja juonitteluun liittyviä asioita. Luottamus ja epäluottamus ovat keskeisiä teemoja. Nimenomaan tämä toinen osa oli se, josta ystäväni halusi kuulla mielipiteeni.

Tarinaa toimittanut historioitsija Ramsay Wood näyttää ottaneen varsin paljon vapauksia, sillä hän viljelee tarinoiden lomaan ironisia viittauksia ja sanaleikkejä, jotka ovat sen verran nykyaikaisia, etteivät varmaankaan ole peräisin sanskritinkielisestä versiosta, tuskin arabialaisesta tai latinalaisestakaan. Tämä kuitenkin tavallaan selittyy itsestään, sillä kehystarinassa on eräänlainen metataso, joka kommentoi tarinankerrontaa itsessään - vieläpä kirjan omaa syntyä - sekä sitä, missä määrin vanhat sadut voivat toimia opetuksina lapsille, nuorille tai aikuisille. Tarinankerronnan ja staattisen painetun sanan suhdetta niin ikään kommentoidaan - milloin kuninkaanpojille tarinoivan mystikon ja milloin skeptis-filosofisen rotan suulla.

Tarinat eivät muodosta yhtä yhtenäistä, sormea heristelevää opetusta. Mutta tätä mystikko selittää kuninkaallekin - tarinat jäävät mieleen nuorena, mutta kantavat hedelmää vasta ajan kuluessa. Mieleeni tuli tästä yksi lapsuuteni mahdollisesti parhaista ja kauaskantoisimmista asioista. Vaikka lapsuuteni ei ollut kaikilta osin onnellinen, oli kuitenkin onni, että minun ja veljieni ollessa lapsia isämme luki meille aina iltasatuja.

Satuja ne tosin olivat vain alkuun: Astrid Lindgreniä, Selma Lagerlöfiä, Andersenia ja Grimmiä. Mutta pian niistä edettiin jo Välskärin kertomuksiin, Robinson Crusoeen, Aarresaareen, Gulliverin matkoihin ja vastaaviin suuriin tarinoihin. Niiden pidempiaikainen vaikutus on ollut dramaattinen, sillä ne ruokkivat kielellistä lahjakkuuttamme, kaukokaipuutamme, tarinoiden tajua, ihmistuntemusta (joka muuten olisi ollut vaikeaa muodostaa niin suljetussa ympäristössä) sekä monia muita henkisiä ominaisuuksia.

Mutta pidemmän ajan sivistyksen lisäksi myös niiden välitön vaikutus oli merkittävä. Isämme nukahteli yleensä kirjansa ääreen paljon ennen kuin me olisimme olleet valmiita luopumaan tarinasta, ja tämä seikka ajoi meidät opettelemaan lukutaidon selvästi ennenaikaisesti, kauan ennen oppivelvollisuutta, jotta pääsisimme ahmimaan sarjakuvia ja kirjoja.

Kerrottujen tai kirjoitettujen tarinoiden voima mielikuvituksen kehittämisessä on kiistaton. Nykynuoret kasvavat hekin tarinoiden maailmaan, mutta he ammentavat ne lapsina enimmäkseen piirrossarjoista, animesta ja videopeleistä. Nämä ovat sinänsä erinomaisia tarinoiden lähteitä, mutta vaativat aikaan sidottua katsomista ja vastaanottoa eivätkä siten kehitä visualisointikykyä eivätkä hitaan lukemisen väliin jääviä reflektointeja samalla tavoin kuin kirjat.

Jos joku lasten vanhempi lukee tätä blogiani, niin en missään nimessä kehota ottamaan lapselta pois animeja ja pelejä, vaan pikemminkin lisäämään näiden rinnalle kirjojen lukemisen. Se on syytä aloittaa lukemalla itse lapsille, ennen kuin patistaa näitä tylsään istumiseen itselle vieraan välineen, kirjan, äärelle, siinä vaiheessa kun tottumukset ovat jo syntyneet. Useimmat tuntemani animet ovat ehdottoman kehittäviä, usein järisyttävän syvällisiäkin. Pelejä on monenlaisia, mutta niiden ainutlaatuisena elementtinä on interaktiivisuus, joka kirjoista ja elokuvista puuttuu. Pelaaja vaikuttaa itse pelin kulkuun - ja seurustelee siinä sivussa muiden pelaajien kanssa.

Todettuani tämän kaiken Kalilan ja Dimnan inspiroimana, mieleeni palaavat kirjan lukutehtäväkseni antaneen tunisialaisen monet kommentit autiomaassa ja laguuneilla. Hän on innokas geimeri ja sitä sukupolvea, joka ei ole tottunut kirjoihin, ja jonka vanhemmat eivät takuulla lukeneet sellaisia hänelle hänen ollessaan lapsi. Hän on ammentanut enemmän kulttuuriperintöä elokuvista, animesta, Youtuben vlogeista ja räp-lyriikasta kuin saduista tai klassikkoromaaneista.

Muistan, kuinka minua ihmetytti hänen suuri innostuksensa jokaiseen lintuja, hyönteisiä ja muita luonnonihmeitä koskevaan tarinaani ollessamme hänen kotimaansa luonnossa, joka kaupunkilaispojalle oli jäänyt kovin tuntemattomaksi. Ehkäpä samasta syystä vanhat eläinsadutkin edustavat jotain uutta ja tuntematonta - ja siksi kiehtovaa - sukupolvelle, joka on tottunut vampyyreihin, Pepe-sammakkoon ja zombien listimiseen.

Tässä kirjoituksessa olen käsitellyt enemmän kirjojen lukemisen ja eskapismin merkitystä mielen kehitykselle.

Örö, uponnut talo ja viimeinen toive

Kesä näytti tänä vuonna osuvan toukokuulle. Vaikka uskomattoman hienot toukokuun kelit näyttäisivätkin vaihtuneen koleammaksi ja sateisemmaksi kesäkuuksi, kannattaa sitä muistella hyvällä, että tänä vuonna kesää oli useampi viikko. Harmi vain, ettei siitä mikään ollut lomaa. Olin tosin varannut lomaksi kesäkuun ensimmäisen viikon, mutta sekin piti perua äkillisten työrupeamien vuoksi.

On sentään viikonloput. Pian Toscanasta, Korsikalta ja Sardiniasta palattuani vietin sellaisen Öröllä, jossa elettiin miellyttävän subtrooppisessa ilmanalassa. Se tosin tarkoitti myös, että saari oli kokenut ennennäkemättömän hyttysten sikiämisen - lämmin sää yhdessä tyyneyden kanssa, mikä on mahdollistanut niille lisääntymisen myös merenrannikon kaislikoissa, puhumattakaan saaren keskellä olevasta suosta. Saaren ainoassa kaupassa hyttysmyrkkypurkin hinnaksi tuli 15 euroa.

Öröllä elettiin jo toukokuussa syvää pesimäkautta. Rastaiden poikaset olivat ehtineet maastoon saakka. Kultarinta tuntui olevan saaren yleisin lintu - lehtojen lisäksi melkein missä tahansa habitaatissa, jossa vain jotain lehtipuuta oli. Sylviakerttujakin oli kuin Välimerellä ikään, viisi lajia, mukaan lukien harvinainen kirjokerttu. Edellinen Öröstä kertova kirjoitukseni löytyy täältä.

Örön matka ei olisi omiaan ilman lihaörötiikkaa. Lihat olivatkin valmiina, mutta jouduimme perjantaina töiden jälkeen kiirehtimään Kasnäsin satamaan niin kiireessä, ettemme saaneet mukaan asianmukaisia juomia. Olutta saaren kaupasta sentään sai (ylihintaan, mutta kumminkin), kun sen sijaan Örön ainoa ravintola ei suostunut myymään punaviinipulloa ulos, joten jouduimme syömään lihamme silkan oluen kanssa.

Toisin on onneksi kotilähiössä, jossa grilli on kuumana harva se ilta. Hyvä kassler ja entrekootti tuovat tarpeellista käyttöä viinivarastolle, joka romaanin valmistuttua ei enää ole huvennut ilman hyvää ruokaa. Nyt alkavat jo maltalaiset, korsikalaiset ja sardinialaiset pullot olla vähissä; seuraavaksi viedään toscanalaisia. Onneksi tuli työmatka Tallinnaan, jossa yhteydessä kävin läpi myös uutta virolaista kirjallisuutta sekä täydensin viinivarastoja.

*   *   *

Kuluneina viikkoina olen lukenut nuorten ystävieni pitkin maailmaa lähettämiä lukusuosituksia, joista tässä yhteydessä mainitsen kaksi.

Ensimmäinen niistä on irakilaisen lukiolaisen minulle suosittama, amerikkalaisen Josh Malermanin lyhytromaani A House at the Bottom of a Lake, jota arvostelijat ovat näyttäneet yrittäneen sijoittaa kauhukirjallisuuden genreen. Itse en sitä sinne sijoittaisi, vaikka eräänlainen yliluonnollinen elementti kirjassa kai edustaakin kauhua. Ei tosin kovin kauheaa.

Kirja kertoo kahdesta seitsentoistavuotiaasta, Ameliasta ja Jamesistä, jotka kokevat ensirakkauden ja lähtevät retkelle kolmelle luonnonkauniille järvelle. Se, että järviä on nimenomaan kolme, näyttää merkitykselliseltä: Ensimmäinen niistä on yleisessä käytössä oleva, ikään kuin julkinen järvi, jossa he kohtaavat turboveneellä hurjastelevia nuoria. Toinen järvi on salainen, yksityinen. Siellä nuoret kohtaavat kotkan - joka kuin vahingossa näyttää heille portin kolmannelle, vielä salaisemmalle järvelle. Sinne pääsee vain pitkin tunnelia, joka on täynnä rivoja, rumia graffiteja.

Kolmannella järvellä leijuu outo vanhan ja ummehtuneen tuoksu, mutta se silti kiehtoo nuorta paria, kuten mikä tahansa outo, kielletty ja salattu. Se ei ole yhtä kaunis kuin edelliset järvet, mutta sen pohjasta löytyy talo - kokonainen talo. Lopun osan kirjasta James ja Amelia tutkivat sukeltamalla kyseistä taloa, joka vetää heitä kohtalonomaisesti puoleensa, mutta jossa tuntuu olevan läsnä myös jotain pelottavaa, vähitellen yhä yliluonnollisempaa.

Kirja on hyvin symbolistinen. Sen tasot on rakennettu limittäin kuten kolme järveä. Alussa James kuvitteleekin mielessään, että ensimmäisellä järvellä Amelia nauraisi, toisella he suutelisivat, ja sitten... Kolmannesta järvestä hän ei tuolloin edes tiennyt, mutta niinhän tietysti käy, että kolmannella järvellä, vieläpä vedenalaisessa talossa, he kokevat myös ensiyhdyntänsä.

Kirjan analysoimiseksi on avattava kolme mysteeriä. Mitä kolme järveä edustavat? Mikä järven pohjassa oleva talo oikein on? Ja keitä Amelia ja James ovat? Kolmas kysymys vaikutti helpoimmalta, sillä aivan kirjan alussa on kuva kirjoittajasta, jossa kirjailija seisoo selin kuvan ottajaan ja siten lukijaan, tuijottaen suljettua esirippua. Kuvan on ottanut Allison Laakko. Viereisellä sivulla on omistuskirjoitus Allisonille. Vaikutti siis mielestäni selvältä, että James ja Amelia ovat itse asiassa Josh ja Allison.

Kolme järveä tuntuvat edustavan suhteen muodostumisen tasoja. Ensimmäinen järvi on kepeä ja nätti, siellä deittaillaan, koetetaan imponeerata partneria. Toinen järvi on syvemmällä yksityisyydessä, se jossa rakastutaan ja jaetaan asioita, joita muut eivät näe. Se on järvistä kaunein. Mutta on vielä kolmaskin järvi. Sinne päädytään epänormaalia, hankalaa ja hieman rumaakin reittiä, mutta se silti kiehtoo juuri siksi, että se vaikuttaa salaiselta ja kielletyltä. Ja sen pohjassa on talo.

Taloa pidetään universaalina minuuden symbolina, ja fiktiivisten talojen kuvauksiin liittyy aina elementtejä, jotka sijoitetaan talon eri osiin, mukaan lukien ullakolle ja kellariin. Malermanin kirjassa kaikki muu edustaa normaalia maailmaa, mutta järvenpohjassa oleva talo on luonteeltaan yliluonnollinen ja kun James ja Amelia ryhtyvät tutkimaan sitä, tuntuu myös talo tuijottavan takaisin ja alkavan ojentaa vetisiä käsiään nuoria kohti.

Taloon ja siellä läsnä olevaan olentoon liitetään toistuvasti samoja määreitä: se on vanha, tuoksuu vanhoilta ajoilta, on ummehtunut ja siellä ajelehtii kuolleita kaloja. Talo nauraa Jamesin epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteille. Talossa tuntuu olevan osittain kyse niistä paniikin ja hirviöiden vapauttamisen tunteista, joita ensimmäiset seksuaaliset kokemukset saattavat herättää, mutta tämä selitys ei yksin riitä.

Toinen mieleen tullut selitys talolle olisi, että se edustaa tavallaan kaikkea sitä, mikä voisi pilata syvenevän suhteen. Tunkeutuminen toinen toisensa 'taloon', yksityisyyteen. 'Tämäkö on tulevaisuutemme' on ajatus, joka edeltää niin talon löytymistä kuin sen katoamista ja suhteen kriisikohtaa. Mysteeriä ei ole kuitenkaan kirjassa tarkoitettu ratkaistavaksi - ja kirja vieläpä alleviivaa toistuvalla teemalla sitä, kuinka yritykset ymmärtää ja 'ratkaista' mysteeri tavallaan pilaavat sen, laukaisten hallitsemattomia voimia.

*   *   *

Toinen lukutehtävä oli täysin erityyppinen, norjalaisen, nyttemmin aikuistuneen ystäväni (samoin kuin samaisen edellä mainitun irakilaisteinin) suosittelema Andrzej Sapkowski, puolalainen fantasiakirjailija, jonka Witcher-sarjasta on tullut televisiosarjan ja suositun pelin poikinut konsepti. Luin häneltä kirjan nimeltä The Last Wish (alkuteos Ostatnie życzenie), joka toimii eräänlaisena johdatuksena päähenkilöönsä ja maailmaansa. Tässä on suomentajan hyvä katsaus kirjailijaan ja hänen tuotantoonsa.

Tavallaan Sapkowski sijoittaa tarinansa keskelle tolkienilaisen fantasiagenren kliseitä - keskiaikaa jäljittelevään maailmaan, jossa heilutellaan miekkoja, ammutaan nuolia ja välillä taiotaan. Kirjoissa on ihmisiä, haltioita ja kääpiöitä - sekä runsain mitoin hirviöitä ja taruolentoja, joista monet on ammennettu erityisesti slaavilaisesta ja itäeurooppalaisesta mytologiasta.

Sapkowskin suosio nykynuorison parissa perustunee ainakin osittain siihen, että hän on läpeensä ironinen. Tarinat ovat täynnä skenehuumoria, jossa hyväntahtoisesti irvaillaan lajityypin konventioille, usein kääntäen niitä hieman ylösalaisin. Ylivertaisista haltioista onkin tullut jaloja villejä, joiden maailmaa ja maailmankuvaa ihmiskunnan jatkuva ekspansio uhkaa. Rumat ja hirveät eivät ole automaattisesti pahoja eivätkä kauniit ja eteeriset automaattisesti hyviä. Sapkowski viljelee myös mielellään viittauksia klassisiin satuihin ja kansantaruihin. Grimmin ja Andersenin sadutkin saavat aivan uusia merkityksiä.

Viimeinen toivomus on kokoelma seikkailuja, joiden välillä ei ole suoraa juonellista yhteyttä, vaikkakin päähenkilön elämän kautta sellainen rakentuu. Kukin seikkailu on omalla tavallaan opettavainen kertomus, hieman kuin satu, paitsi ilman ennalta-arvattavaa kaavaa. Niiden väliin sijoittuu lyhyitä, filosofisempia toipumisjaksoja temppelissä papitarten ja neitosten hoivissa.

Sardiniassa

Saavuin Santa Teresaan pienessä tihkusateessa, jollaista oli useimpina päivinä toukokuisella matkallani Toscanassa, Korsikalla ja Sardiniassa. Vasta Sardinian viimeisinä päivinä oli kokonaan kuumaa ja aurinkoista - samanlainen sää, jonka yllätyksekseni löysin Suomesta palattuani. Kun olin lähtenyt jotakuinkin räntäsateesta, palasin Helsinkiin siten, että lämpöasteita oli 28 ja Etelä-Suomi oli Euroopan lämpimin paikka.

Heti Santa Teresan satamasta löysin pienen kirjakaupan, josta sain ilokseni Sardinian tiekartaston. Seurailin pohjoisrannikon macchiapensaikkoisia rinteitä, viljelysmaita ja väliin mäntymetsiä, ja lajilista karttui nopeasti. Korsikan tavoin myös Sardiniassa laguunit ja järvet olivat kuitenkin oudon linnuttomia. Vain joitain nokikanoja ja silkkiuikkuja, sinisorsia ja siellä täällä jokin haikara ja ruskosuohaukka. Kahlaajia hyvin nihkeästi. Sen sijaan macchian linnustoa ja tavanomaista maaseutulajistoa löytyi runsaasti.

Luoteiskärjen Stintinossa rannikkolaguuneilla oli vain muutama ristisorsa ja yksittäinen pitkäjalka. Kärjen kalliot olivat saaneet niin paljon huviloita päälleen, että siellä joskus pesinyt muuttohaukka tuskin enää paikalla elelee.

Jo iltapäivällä ehätin Palmadulan ja Lago di Baratzin välisellä alueella, macchiaisilla kukkuloilla sijaitsevaan majapaikkaani, jossa ei ollut muita taloja parin kilometrin säteellä. Isäntä osoittautui taidetta keräileväksi ja jonkin verran eksentriseksi lääkäriksi, jolla oli korvarengas, ja jonka luona asui lisäksi puhelias livornolainen apupoika, joka joi ja tarjoili isännän kotiviinejä. Olin valinnut paikan kahdella perusteella. Ensinnäkin, se oli käveltävissä olevan matkan päässä Baratzinjärvestä samoin kuin pienimmästä ja pohjoisimmasta hanhikorppikotkayhdyskunnasta Sardinian länsirannikolla. Toiseksi, paikan nimi oli Elysionin kentät, mikä antoi minulle suoran mielleyhtymän käsillä olleeseen romaanikäsikirjoitukseeni.

Mikään ei tosin viitannut siihen, että olisin ollut kuollut. Päinvastoin. Elysionin kenttien pensaikkomaasto oli linnustollisesti rikasta, ja sieltä löytyivät nopeasti kuusi lajia sylviakerttuja samoin kuin 499. euroopanpinnani, nimittäin kalliopyy, pohjoisafrikkalainen kanalintu, joka Euroopassa elää vain Sardiniassa ja Gibraltarilla. Yksikin kalliopyy juoksi polkua pitkin seuraavana aamuna edelläni, mutta kamerani ollessa valmiina räpsähti viimein lentoon.

Kävelin koko Baratzjärven ympäri ja siellä oli hiljaista, vaikkakin kaikenlaisia vesilintuja järvellä toki oli, mm. pariskunta punapäänarskuja. Niittyjen yllä lenteli mehiläissyöjiä, pikkutuulihaukkoja ja niittysuohaukka. Paksujalka huuteli illassa, kun palasin kukkuloiden yli majapaikalle. Yöllä kyläpöllöset huutelivat Elysionin kenttäin puutarhoissa.

Tuolta seudulta jatkoin seuraavina päivinä Algheroon ja Bosaan, erinomaisen kaunista rannikkojyrkänteitä myötäilevää serpentiinitietä. Algheron keskiaikaisessa kaupungissa, joka on aikoinaan ollut katalonialainen siirtokunta Sardiniassa, kohtasin koko matkani ensimmäiset suomalaiset - jäätelöstä ja parkkipaikoista keskustelevan lapsiperheen. Bosan lähistöllä rannikon jyrkänteillä on Sardinian suurin jäljellä oleva hanhikorppikotkien yhdyskunta, joka lienee myös helpoimmin nähtävissä. Jos yhtään korppikotkaa ei satu olemaan lennossa, niiden pesimäjyrkänteet tunnistaa valkoisista ulostejäämistä.

Oristanon alueella ja Cabrasissa samosin jälleen läpi hienonnäköisiä mutta yllättävän vähälintuisia kosteikkoja, rantaniittyjä ja laguunien laitoja. Kyllähän siellä tuli ruskohaikaraa, mustatiiraa ja muuta mukavaa vastaan, mutta määrät olivat hyvin pieniä. Sulttaanikanaa etsiskelin turhaan rehevistä kanavista, joissa sen pitäisi olla kohtalaisen yleinen.

Oli aika kivuta myös Sardiniassa ylös vuoristoon, Gennargentun kansallispuiston jylhiin maisemiin. Sade tosin yllätti ensimmäisenä iltapäivänä saapuessani vuoristokylään ja mukavan perheen omistamaan majataloon, jonka jaoin kolmen maltalaisen ja yhden saksalaisen motoristin kanssa. Ulkoisesta habituksestaan huolimatta he eivät olleet liivijengiläisiä vaan lakimies, liikemies, arkkitehti ja tietoturvaekspertti, jotka olivat keskellä keski-ikäänsä ottaneet eskapistisen loman sekä urasta että vaimoista ja lähteneet miesporukalla ajelemaan pitkin Välimeren serpentiiniteitä.

Seuraavana päivänä, jolloin nousin korkealle vuoristoon, sää puolestaan suosi. Kansallispuiston eri osissa oli hyvin vähän liikennettä. Useimmissa paikoissa kohtasin vain yhden tai kaksi ihmisolentoa per polku, joissain en ketään. Lammaslaumat vaeltelivat vuorilla omin päin, valkoisten ja ärhäkästi haukkuvien lammaskoirien paimentamina. Korsikanhempot olivat yleisiä - mutta kun Korsikalla ne olivat keskittyneet mäntymetsiin, Sardiniassa ne tuntuivat suosivan vuoristomacchiaa. Vuoristotaivalten väleihin jäi idyllisiä laaksoja, joista yhdessä tapasin suuren parven muutolla olevia punajalkahaukkoja.

Viimeisenä Sardinian-päivänäni ajoin pääkaupunkiin Cagliariin ja sen laguunien kautta Pulaan. Viimeinkin näin parvittain flamingoja - ja Pulassa löysin myös varsin vaivatta sikäläisen kohdelajini välimerenlokin, vaikka se olikin vaihtanut yhdyskuntansa paikkaa erään lahden yli toiselle puolelle (tietoni olivat pari vuotta vanhentuneita), eli meribiologisesta puistosta arkeologisen puiston puolelle.

Illaksi lensin Müncheniin, mutta tämänkertainen käynti jäi vain yhdeksi yöksi, joten en vaivautunut lentokentän lähellä sijaitsevaa pikkukylää kauemmaksi. Sielläkin sai baijerilaisolutta. Suomeen palatessani kesä oli tullut, ja siinä seikassa ei totisesti ollut valittamista.

Korsikalla

Blogin kirjoittaminen on viivästynyt siitä syystä, että viime viikkoina sain lopulta pitkän eskapistisen romaanini kirjoitettua valmiiksi molemmilla kieliversioilla. Kun syksyllä 2015 aloitin sen kirjoittamisen, tarkoitus oli hieman kieli poskella kirjoittaa keveähkö skififantasiaseikkailu nuorisolle, mutta homma eskaloitui jossain määrin ja tuloksena olikin Tolkienin ja Waltarin pituusluokkaan kuuluva eepos, jota ei tematiikaltaankaan oikein voi keveäksi sanoa.

Pari lukua valmistui siinä firenzeläisen ystäväni minulle lainaamassa talossa, jonka mainitsin viime kirjoituksessa. Fiesolen ulkopuolella kukkulaisella maaseudulla - mitä kauneimmassa ja rauhallisimmassa ympäristössä - syntyi eräitä kirjan rauhattomimmista ja ahdistavimmista luvuista. Loput syntyi nopeasti Suomeen palattuani, kun olin selvittänyt vaikeimmat osuudet. Toscanassa ehdin kuitenkin käydä myös Massaciuccolin luonnonkauniilla järvellä ja sitten ajoin illaksi Livornoon.

Lauttamatka Livornosta Bastiaan, Korsikalle, oli seesteinen ja merellä pyyhki runsain määrin molempia paikallisia liitäjälajeja, välimerenliitäjää ja idänpikkuliitäjää. Lähtö- ja saapumisrannikoilla näkyi myös karimetsoja.

Korsikalla jatkoin Bastiasta ajamista ensin saaren itärannikkoa myöten etelään, sitten sisämaahan Corten vuoristokaupunkiin, jonka läheltä, jylhästä Restonican rotkosta, olin varannut majoitukseni. Jo seuraavien kahden päivän aikana samoillessani Restonican alueen vuoristometsissä, näin molemmat endeemiset tavoitelajini Korsikalla, nimittäin korsikanhempon ja korsikannakkelin. Kolmantena päivänä myös kolmannen uuden lajin, sekä rannikon että vuoriston macchialla elävän sardiniankertun.

Korsikan ja Sardinian endeemeistä muut (ml. korsikanhemppo ja sardiniankerttu) ovat sellaisia, että niitä on molemmilla saarilla, mutta korsikannakkeli elää ainoastaan Korsikalla. Tämän pienen nakkelin lähimmät sukulaiset ovat Turkissa, Georgiassa ja Lesboksella endeemisenä elävä punarintanakkeli sekä Kabylian vuoristolaaksoissa Algeriassa elävä algeriannakkeli. Kaikki kolme suosivat ikivanhoja mäntyjä.

Valitettavasti Restonican rotkon ylin ja alpiinisin osa oli suljettu kävijöiltä liian vaarallisena - ilmeisesti pitkälle toukokuuhun - ja siksi pari Korsikan alpiinisimmista lajeista, mm. partakorppikotka, alppinaakka ja lumivarpunen, jäivät tällä kertaa näkemättä. Vuoristometsien lajeista sen sijaan ehdin seuraavien päivien aikana nähdä melkein kaiken, mitä nähdä saattoi, näiden joukossa esimerkiksi hyvin yleisenä esiintynyt puukiipijä (joka Korsikalla on yllättäen pohjoinen familiaris), pikkukäpylinnun endeeminen alalaji sekä pyrstötiainen, jonka korsikalainen populaatio on täysin erinäköinen kuin Italiassa elävä, ja kuuluukin iberialaiseen irbii-ryhmään.

Jatkoin seuraavina päivinä retkiäni Col de Sorbaan ja muihin vuoristolaaksoihin, asuen metsien keskellä vuoristomajataloissa. Mietin matkan varrella usein sitä, kuinka avoimesti saarella liputetaan korsikalaisnationalistisin ja separatistisin tunnuksin. Eräässä vuoristoravintolassa, jumalaisen ruoan ja viinin äärellä, sainkin havainnollisen esityksen siitä, miksi Ranska on sivistysvaltio.

Koko illallisen ajan sekä vastaanottona että tarjoilijana toiminut nuorimies soitti vieraille korsikalaisnationalistisia lauluja, joista jokaisen aiheena oli libertà, ja useimmiten myös resistenza. Sanat eivät juuri jätä epäilyksen sijaa, kuten tässä Nuorison taistelussa. Paikan parkkipaikalla pysäköityjen autojen rekisterinumeroista tiesin kuitenkin, että useimmat muista vieraista olivat manner-Ranskasta. Tästä huolimatta kukaan illallisella ei triggeröitynyt, ei tehnyt numeroa, ei soittanut salaiselle poliisille. Kaikki tuntuivat pitävän lauluja vain kiinnostavan eksoottisina paikallispatriotismin ilmentyminä.

Jos joskus tähän päästäisiin Euroopan itäosissakin, olisi mantereemme jo hyvin toisenlainen paikka. Valitettavasti yleissuuntaus Euroopassa tuntuu olevan tällä hetkellä päinvastainen. Vakiintuneissa ja vauraissa länsimaissa ajaudutaan yhä syvemmälle vihankylläiseen balkanilais-venäläiseen kansalliskiihkoon, joka ei voi johtaa mihinkään muuhun kuin myös kieli- ja kulttuurivähemmistöjen ajamiseen takajaloilleen.

Vuorilta laskeuduin viinitarhojen ja maatalousalueiden kautta rannikolle Alériaan, jossa kohteinani oli sarja rannikon laguuneja. Oli kuitenkin ollut niin sateista ja vesi niin korkealla, että melkein kaikki laguuneista olivat hyvin vähälintuisia. Kosteikkolajien sijaan näinkin sen sijaan runsain mitoin tyypillisen välimerellisiä macchian ja viljelymaaston lajeja. Ja tietysti söin ja join erittäin hyvin joka ilta - päivisin kun autolla ajamiseni esti syvemmän perehtymisen korsikalaisviineihin ja niitä kertyi pulloittain ja ajoittain laatikoittain takakonttiin.

Alérian seudulla rannikolla esiintyy myös joskus sata vuotta sitten Korsikalle tuotu vieraslaji, kalifornianviiriäinen, josta olisin saanut itselleni euroopanpinnan numero 499. Se on kuitenkin ilmeisesti käynyt vähiin ja on lisäksi kovin piilotteleva, sillä en siihen missään törmännyt - joskaan en myöskään paljon panostanut kyseiseen lajiin, se kun ei ole Euroopan alkuperäisfaunaa.

Sen sijaan havaitsin, että Korsikalla viiniviljelmien kiurulajina oli yllättäen kangaskiuru, joka tavallisesti on avoimien mäntykankaiden ja vuoristoniittyjen laji. Töyhtökiuru kuitenkin puuttuu Korsikalta ja Sardiniasta ja tavallinen kiurukin on harvinainen, joten kangaskiuru näyttää ottaneen niiden paikan.

Mustakottaraiset laulelivat majataloni pihapuissa päivisin, matkien jos mitä, ja öisin huuteli kyläpöllönen. Santa Giuliassa ja Balistrassa löysin macchiamaastoista runsaasti sylviakerttuja, ja jälkimmäisiltä kukkuloilta myös punapyyn, joka lienee Korsikalla alkuperäinen kanalintulaji.

Viimeinen kohteeni Korsikalla oli mainio keskiaikainen linnoituskaupunki Bonifacio, jossa tosin asuin kaupungin ulkopuolella huvila-alueella. Michelin-tähditetyssä ravintolassa illallistaessani kuulin väkisinkin, kuinka naapuripöydässä istuvat romanialaisten prolejen näköiset nahkatakkisedät keskustelivat osin korsiksi, osin italiaksi Donbasin liikemahdollisuuksista - tai siis yksi esitelmöi kolmelle muulle. Naamat olisivat sopineet mihin tahansa stereotyyppiseen kummisetäelokuvaan. Täälläkin huuteli kyläpöllönen.

Bonifaciossa asioin minulle suositellussa musiikkikaupassa, josta löytyivätkin yhtä lukuun ottamatta kaikki aiemmin mainitun vuoristomajatalon auttavaisen paikallispatriootin suosittelemat yhtyeet. Nyt voin kuunnella korsikalaisia vallankumouslauluja myös Suomen teitä ajellessa.

Yleisesti ottaenkin olin yllättynyt, kuinka helppo korsia oli ymmärtää - se tuntui olevan selvästi lähempänä italiaa kuin sardi. Korsikalla pärjäsi mainiosti kummalla tahansa latinalaisella, ja yllättävän moni turistialalla osasi englantiakin.

Bonifaciosta suuntasin varhaisella aamulautalla kohti Santa Teresaa ja seuraavaa suurta saarta, Sardiniaa. Merellä meni taas taajaan välimerenliitäjää ja idänpikkuliitäjää pikkuparvina.