Blogin kirjoittaminen on viivästynyt siitä syystä, että viime viikkoina sain lopulta pitkän eskapistisen romaanini kirjoitettua valmiiksi molemmilla kieliversioilla. Kun syksyllä 2015 aloitin sen kirjoittamisen, tarkoitus oli hieman kieli poskella kirjoittaa keveähkö skififantasiaseikkailu nuorisolle, mutta homma eskaloitui jossain määrin ja tuloksena olikin Tolkienin ja Waltarin pituusluokkaan kuuluva eepos, jota ei tematiikaltaankaan oikein voi keveäksi sanoa.
Pari lukua valmistui siinä firenzeläisen ystäväni minulle lainaamassa talossa, jonka mainitsin viime kirjoituksessa. Fiesolen ulkopuolella kukkulaisella maaseudulla - mitä kauneimmassa ja rauhallisimmassa ympäristössä - syntyi eräitä kirjan rauhattomimmista ja ahdistavimmista luvuista. Loput syntyi nopeasti Suomeen palattuani, kun olin selvittänyt vaikeimmat osuudet. Toscanassa ehdin kuitenkin käydä myös Massaciuccolin luonnonkauniilla järvellä ja sitten ajoin illaksi Livornoon.
Lauttamatka Livornosta Bastiaan, Korsikalle, oli seesteinen ja merellä pyyhki runsain määrin molempia paikallisia liitäjälajeja, välimerenliitäjää ja idänpikkuliitäjää. Lähtö- ja saapumisrannikoilla näkyi myös karimetsoja.
Korsikalla jatkoin Bastiasta ajamista ensin saaren itärannikkoa myöten etelään, sitten sisämaahan Corten vuoristokaupunkiin, jonka läheltä, jylhästä Restonican rotkosta, olin varannut majoitukseni. Jo seuraavien kahden päivän aikana samoillessani Restonican alueen vuoristometsissä, näin molemmat endeemiset tavoitelajini Korsikalla, nimittäin korsikanhempon ja korsikannakkelin. Kolmantena päivänä myös kolmannen uuden lajin, sekä rannikon että vuoriston macchialla elävän sardiniankertun.
Korsikan ja Sardinian endeemeistä muut (ml. korsikanhemppo ja sardiniankerttu) ovat sellaisia, että niitä on molemmilla saarilla, mutta korsikannakkeli elää ainoastaan Korsikalla. Tämän pienen nakkelin lähimmät sukulaiset ovat Turkissa, Georgiassa ja Lesboksella endeemisenä elävä punarintanakkeli sekä Kabylian vuoristolaaksoissa Algeriassa elävä algeriannakkeli. Kaikki kolme suosivat ikivanhoja mäntyjä.
Valitettavasti Restonican rotkon ylin ja alpiinisin osa oli suljettu kävijöiltä liian vaarallisena - ilmeisesti pitkälle toukokuuhun - ja siksi pari Korsikan alpiinisimmista lajeista, mm. partakorppikotka, alppinaakka ja lumivarpunen, jäivät tällä kertaa näkemättä. Vuoristometsien lajeista sen sijaan ehdin seuraavien päivien aikana nähdä melkein kaiken, mitä nähdä saattoi, näiden joukossa esimerkiksi hyvin yleisenä esiintynyt puukiipijä (joka Korsikalla on yllättäen pohjoinen familiaris), pikkukäpylinnun endeeminen alalaji sekä pyrstötiainen, jonka korsikalainen populaatio on täysin erinäköinen kuin Italiassa elävä, ja kuuluukin iberialaiseen irbii-ryhmään.
Jatkoin seuraavina päivinä retkiäni Col de Sorbaan ja muihin vuoristolaaksoihin, asuen metsien keskellä vuoristomajataloissa. Mietin matkan varrella usein sitä, kuinka avoimesti saarella liputetaan korsikalaisnationalistisin ja separatistisin tunnuksin. Eräässä vuoristoravintolassa, jumalaisen ruoan ja viinin äärellä, sainkin havainnollisen esityksen siitä, miksi Ranska on sivistysvaltio.
Koko illallisen ajan sekä vastaanottona että tarjoilijana toiminut nuorimies soitti vieraille korsikalaisnationalistisia lauluja, joista jokaisen aiheena oli libertà, ja useimmiten myös resistenza. Sanat eivät juuri jätä epäilyksen sijaa, kuten tässä Nuorison taistelussa. Paikan parkkipaikalla pysäköityjen autojen rekisterinumeroista tiesin kuitenkin, että useimmat muista vieraista olivat manner-Ranskasta. Tästä huolimatta kukaan illallisella ei triggeröitynyt, ei tehnyt numeroa, ei soittanut salaiselle poliisille. Kaikki tuntuivat pitävän lauluja vain kiinnostavan eksoottisina paikallispatriotismin ilmentyminä.
Jos joskus tähän päästäisiin Euroopan itäosissakin, olisi mantereemme jo hyvin toisenlainen paikka. Valitettavasti yleissuuntaus Euroopassa tuntuu olevan tällä hetkellä päinvastainen. Vakiintuneissa ja vauraissa länsimaissa ajaudutaan yhä syvemmälle vihankylläiseen balkanilais-venäläiseen kansalliskiihkoon, joka ei voi johtaa mihinkään muuhun kuin myös kieli- ja kulttuurivähemmistöjen ajamiseen takajaloilleen.
Vuorilta laskeuduin viinitarhojen ja maatalousalueiden kautta rannikolle Alériaan, jossa kohteinani oli sarja rannikon laguuneja. Oli kuitenkin ollut niin sateista ja vesi niin korkealla, että melkein kaikki laguuneista olivat hyvin vähälintuisia. Kosteikkolajien sijaan näinkin sen sijaan runsain mitoin tyypillisen välimerellisiä macchian ja viljelymaaston lajeja. Ja tietysti söin ja join erittäin hyvin joka ilta - päivisin kun autolla ajamiseni esti syvemmän perehtymisen korsikalaisviineihin ja niitä kertyi pulloittain ja ajoittain laatikoittain takakonttiin.
Alérian seudulla rannikolla esiintyy myös joskus sata vuotta sitten Korsikalle tuotu vieraslaji, kalifornianviiriäinen, josta olisin saanut itselleni euroopanpinnan numero 499. Se on kuitenkin ilmeisesti käynyt vähiin ja on lisäksi kovin piilotteleva, sillä en siihen missään törmännyt - joskaan en myöskään paljon panostanut kyseiseen lajiin, se kun ei ole Euroopan alkuperäisfaunaa.
Sen sijaan havaitsin, että Korsikalla viiniviljelmien kiurulajina oli yllättäen kangaskiuru, joka tavallisesti on avoimien mäntykankaiden ja vuoristoniittyjen laji. Töyhtökiuru kuitenkin puuttuu Korsikalta ja Sardiniasta ja tavallinen kiurukin on harvinainen, joten kangaskiuru näyttää ottaneen niiden paikan.
Mustakottaraiset laulelivat majataloni pihapuissa päivisin, matkien jos mitä, ja öisin huuteli kyläpöllönen. Santa Giuliassa ja Balistrassa löysin macchiamaastoista runsaasti sylviakerttuja, ja jälkimmäisiltä kukkuloilta myös punapyyn, joka lienee Korsikalla alkuperäinen kanalintulaji.
Viimeinen kohteeni Korsikalla oli mainio keskiaikainen linnoituskaupunki Bonifacio, jossa tosin asuin kaupungin ulkopuolella huvila-alueella. Michelin-tähditetyssä ravintolassa illallistaessani kuulin väkisinkin, kuinka naapuripöydässä istuvat romanialaisten prolejen näköiset nahkatakkisedät keskustelivat osin korsiksi, osin italiaksi Donbasin liikemahdollisuuksista - tai siis yksi esitelmöi kolmelle muulle. Naamat olisivat sopineet mihin tahansa stereotyyppiseen kummisetäelokuvaan. Täälläkin huuteli kyläpöllönen.
Bonifaciossa asioin minulle suositellussa musiikkikaupassa, josta löytyivätkin yhtä lukuun ottamatta kaikki aiemmin mainitun vuoristomajatalon auttavaisen paikallispatriootin suosittelemat yhtyeet. Nyt voin kuunnella korsikalaisia vallankumouslauluja myös Suomen teitä ajellessa.
Yleisesti ottaenkin olin yllättynyt, kuinka helppo korsia oli ymmärtää - se tuntui olevan selvästi lähempänä italiaa kuin sardi. Korsikalla pärjäsi mainiosti kummalla tahansa latinalaisella, ja yllättävän moni turistialalla osasi englantiakin.
Bonifaciosta suuntasin varhaisella aamulautalla kohti Santa Teresaa ja seuraavaa suurta saarta, Sardiniaa. Merellä meni taas taajaan välimerenliitäjää ja idänpikkuliitäjää pikkuparvina.
Pari lukua valmistui siinä firenzeläisen ystäväni minulle lainaamassa talossa, jonka mainitsin viime kirjoituksessa. Fiesolen ulkopuolella kukkulaisella maaseudulla - mitä kauneimmassa ja rauhallisimmassa ympäristössä - syntyi eräitä kirjan rauhattomimmista ja ahdistavimmista luvuista. Loput syntyi nopeasti Suomeen palattuani, kun olin selvittänyt vaikeimmat osuudet. Toscanassa ehdin kuitenkin käydä myös Massaciuccolin luonnonkauniilla järvellä ja sitten ajoin illaksi Livornoon.
Lauttamatka Livornosta Bastiaan, Korsikalle, oli seesteinen ja merellä pyyhki runsain määrin molempia paikallisia liitäjälajeja, välimerenliitäjää ja idänpikkuliitäjää. Lähtö- ja saapumisrannikoilla näkyi myös karimetsoja.
Korsikalla jatkoin Bastiasta ajamista ensin saaren itärannikkoa myöten etelään, sitten sisämaahan Corten vuoristokaupunkiin, jonka läheltä, jylhästä Restonican rotkosta, olin varannut majoitukseni. Jo seuraavien kahden päivän aikana samoillessani Restonican alueen vuoristometsissä, näin molemmat endeemiset tavoitelajini Korsikalla, nimittäin korsikanhempon ja korsikannakkelin. Kolmantena päivänä myös kolmannen uuden lajin, sekä rannikon että vuoriston macchialla elävän sardiniankertun.
Korsikan ja Sardinian endeemeistä muut (ml. korsikanhemppo ja sardiniankerttu) ovat sellaisia, että niitä on molemmilla saarilla, mutta korsikannakkeli elää ainoastaan Korsikalla. Tämän pienen nakkelin lähimmät sukulaiset ovat Turkissa, Georgiassa ja Lesboksella endeemisenä elävä punarintanakkeli sekä Kabylian vuoristolaaksoissa Algeriassa elävä algeriannakkeli. Kaikki kolme suosivat ikivanhoja mäntyjä.
Valitettavasti Restonican rotkon ylin ja alpiinisin osa oli suljettu kävijöiltä liian vaarallisena - ilmeisesti pitkälle toukokuuhun - ja siksi pari Korsikan alpiinisimmista lajeista, mm. partakorppikotka, alppinaakka ja lumivarpunen, jäivät tällä kertaa näkemättä. Vuoristometsien lajeista sen sijaan ehdin seuraavien päivien aikana nähdä melkein kaiken, mitä nähdä saattoi, näiden joukossa esimerkiksi hyvin yleisenä esiintynyt puukiipijä (joka Korsikalla on yllättäen pohjoinen familiaris), pikkukäpylinnun endeeminen alalaji sekä pyrstötiainen, jonka korsikalainen populaatio on täysin erinäköinen kuin Italiassa elävä, ja kuuluukin iberialaiseen irbii-ryhmään.
Jatkoin seuraavina päivinä retkiäni Col de Sorbaan ja muihin vuoristolaaksoihin, asuen metsien keskellä vuoristomajataloissa. Mietin matkan varrella usein sitä, kuinka avoimesti saarella liputetaan korsikalaisnationalistisin ja separatistisin tunnuksin. Eräässä vuoristoravintolassa, jumalaisen ruoan ja viinin äärellä, sainkin havainnollisen esityksen siitä, miksi Ranska on sivistysvaltio.
Koko illallisen ajan sekä vastaanottona että tarjoilijana toiminut nuorimies soitti vieraille korsikalaisnationalistisia lauluja, joista jokaisen aiheena oli libertà, ja useimmiten myös resistenza. Sanat eivät juuri jätä epäilyksen sijaa, kuten tässä Nuorison taistelussa. Paikan parkkipaikalla pysäköityjen autojen rekisterinumeroista tiesin kuitenkin, että useimmat muista vieraista olivat manner-Ranskasta. Tästä huolimatta kukaan illallisella ei triggeröitynyt, ei tehnyt numeroa, ei soittanut salaiselle poliisille. Kaikki tuntuivat pitävän lauluja vain kiinnostavan eksoottisina paikallispatriotismin ilmentyminä.
Jos joskus tähän päästäisiin Euroopan itäosissakin, olisi mantereemme jo hyvin toisenlainen paikka. Valitettavasti yleissuuntaus Euroopassa tuntuu olevan tällä hetkellä päinvastainen. Vakiintuneissa ja vauraissa länsimaissa ajaudutaan yhä syvemmälle vihankylläiseen balkanilais-venäläiseen kansalliskiihkoon, joka ei voi johtaa mihinkään muuhun kuin myös kieli- ja kulttuurivähemmistöjen ajamiseen takajaloilleen.
Vuorilta laskeuduin viinitarhojen ja maatalousalueiden kautta rannikolle Alériaan, jossa kohteinani oli sarja rannikon laguuneja. Oli kuitenkin ollut niin sateista ja vesi niin korkealla, että melkein kaikki laguuneista olivat hyvin vähälintuisia. Kosteikkolajien sijaan näinkin sen sijaan runsain mitoin tyypillisen välimerellisiä macchian ja viljelymaaston lajeja. Ja tietysti söin ja join erittäin hyvin joka ilta - päivisin kun autolla ajamiseni esti syvemmän perehtymisen korsikalaisviineihin ja niitä kertyi pulloittain ja ajoittain laatikoittain takakonttiin.
Alérian seudulla rannikolla esiintyy myös joskus sata vuotta sitten Korsikalle tuotu vieraslaji, kalifornianviiriäinen, josta olisin saanut itselleni euroopanpinnan numero 499. Se on kuitenkin ilmeisesti käynyt vähiin ja on lisäksi kovin piilotteleva, sillä en siihen missään törmännyt - joskaan en myöskään paljon panostanut kyseiseen lajiin, se kun ei ole Euroopan alkuperäisfaunaa.
Sen sijaan havaitsin, että Korsikalla viiniviljelmien kiurulajina oli yllättäen kangaskiuru, joka tavallisesti on avoimien mäntykankaiden ja vuoristoniittyjen laji. Töyhtökiuru kuitenkin puuttuu Korsikalta ja Sardiniasta ja tavallinen kiurukin on harvinainen, joten kangaskiuru näyttää ottaneen niiden paikan.
Mustakottaraiset laulelivat majataloni pihapuissa päivisin, matkien jos mitä, ja öisin huuteli kyläpöllönen. Santa Giuliassa ja Balistrassa löysin macchiamaastoista runsaasti sylviakerttuja, ja jälkimmäisiltä kukkuloilta myös punapyyn, joka lienee Korsikalla alkuperäinen kanalintulaji.
Viimeinen kohteeni Korsikalla oli mainio keskiaikainen linnoituskaupunki Bonifacio, jossa tosin asuin kaupungin ulkopuolella huvila-alueella. Michelin-tähditetyssä ravintolassa illallistaessani kuulin väkisinkin, kuinka naapuripöydässä istuvat romanialaisten prolejen näköiset nahkatakkisedät keskustelivat osin korsiksi, osin italiaksi Donbasin liikemahdollisuuksista - tai siis yksi esitelmöi kolmelle muulle. Naamat olisivat sopineet mihin tahansa stereotyyppiseen kummisetäelokuvaan. Täälläkin huuteli kyläpöllönen.
Bonifaciossa asioin minulle suositellussa musiikkikaupassa, josta löytyivätkin yhtä lukuun ottamatta kaikki aiemmin mainitun vuoristomajatalon auttavaisen paikallispatriootin suosittelemat yhtyeet. Nyt voin kuunnella korsikalaisia vallankumouslauluja myös Suomen teitä ajellessa.
Yleisesti ottaenkin olin yllättynyt, kuinka helppo korsia oli ymmärtää - se tuntui olevan selvästi lähempänä italiaa kuin sardi. Korsikalla pärjäsi mainiosti kummalla tahansa latinalaisella, ja yllättävän moni turistialalla osasi englantiakin.
Bonifaciosta suuntasin varhaisella aamulautalla kohti Santa Teresaa ja seuraavaa suurta saarta, Sardiniaa. Merellä meni taas taajaan välimerenliitäjää ja idänpikkuliitäjää pikkuparvina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti