Kävin viikon ja kahden viikonlopun matkalla Länsi-Euroopassa, jossa oli ilmassa jo selvästi syksyn tuntua. Lensin Amsterdamiin, mutta ajoin sieltä ensiksi suoraan Utrechtin valtatietä Saksaan ja siellä jo tutuksi tulleeseen Duisburgiin noutaakseni itselleni matkakumppanin pariksi päiväksi. Ystäväni Kettu ei ollut vielä käynyt Euroopassa missään Duisburgin ulkopuolella, joten kysyin häneltä, mitä hän haluaisi nähdä yhden viikonlopun aikana. Hän halusi käydä tulevassa opiskelukaupungissaan Aachenissa, minkä lisäksi hän halusi nähdä Reinin, koska ei ole vielä ikinä nähnyt isompaa jokea kuin se vesinoro, joka toisinaan valuu Ammanin läpi.
Tuumasta toimeen. Juotuamme kahvit tapaamiskahvilassamme huristelimme autobaanoja lounaaseen ja olimme tuossa tuokiossa Aachenin nurkilla. Keski-Euroopassa kaikki on niin lähellä, ja ajovaikeudet alkavat vasta suurempien kaupunkien sisään ajettaessa, kun on luovittava yksisuuntaisten katujen ja kääntymiskieltojen keskellä. Auto hotellin parkkiin ja kaupungille.
Aachen (ranskaksi Aix-la-Chapelle ja hollanniksi Aken) on mitä viehättävin keskiaikainen yliopistokaupunki. Aikoinaan se oli Kaarle Suuren pääkaupunkina ja sittemminkin Saksan kuningasten kruunauspaikkana. Kettu viihtyi kaupungissa silminnähtävästi, mikä on iloinen asia, jos siitä tulee vuosiksi hänen kotikaupunkinsa. Ja on myönnettävä, että Aachen on parannus Duisburgiin.
Palattuamme illanvietosta hotellille ostimme vielä marketista pari pulloa nimen mukaan valittua Lemberger-viiniä (Baden-Württembergistä, ei Galitsiasta) ja pienen olutvalikoiman. Kettu kittasi kuin ugri ja sai seuraavaksi aamuksi lievän krapulan, mutta se ei häntä haitannut, elihän hän nyt eurooppalaista elämää.
Seuraavana aamuna kiersimme kirkot ja sen sellaiset, kävimme kahvilassa ja suuntasimme sitten kohti Reininmaata. Valitsimme paikaksi, jossa Kettu tutustuisi Reiniin, Koblenzin kaupungin. Se seisoo Reinin ja Moselin yhtymäkohdassa, on Aachenia puolet pienempi, mutta muuten kaikin puolin miellyttävä. Koblenzissa sattui myös tuona päivänä olemaan kesäfestivaali, joka tarjosi hilpeät puitteet joenvarren guljailuumme nahkahousuorkesterien, omintakeishumoristista saksanhauskaa edustavien lastenteatteriesitysten, lapsia syövän valtavan kumihain, lettujen, jäätelöiden ja temppujen tekijöiden muodossa.
Kävimme Reinin risteilyllä katselemassa joen molemmin puolin kukkuloilla kohoavia keskiaikaisia linnoja ja Reinin saaria, joiden rantahiekoilla lepäili niilinhanhia ja kipitti rantasipejä. Söimme vanhankaupungin keskustassa. Koblenzin linnan puutarhassa parveili kukissa etelänpäiväkiitäjiä.
Ajoimme tuona iltana vielä Reininvartta pohjoiseen, Bonnin läpi ja kävimme Reininmaan kansallispuistossa metsässä - koska ystäväni ei ollut vielä koskaan elämässään käynyt myöskään metsässä. Se oli edustavaa pyökkimetsää, jossa kiipesimme riistantarkkailutorniin ja sieltä käsin havaitsimme alapuolisissa pensaissa röhkien etenevän villisian.
Maanantaina jätin ystäväni maailmaa nähneenä kurssinsa pariin ja jatkoin matkantekoa yksin. Olin aikonut mennä samoilemaan Eifelin ja Eupenin metsiin, mutta sinä päivänä satoi niin paljon, että päädyin ajamaan Valloniaan ja lopulta aina lähelle Ranskan rajaa, Bernissartiin ja Harchiesin kosteikoille, joille saavuttuani sade viimein hellitti.
Harchiesin kosteikot osoittautuivat erinomaiseksi lintupaikaksi. Sorsia ja sotkia kellui järvillä jo valtoimenaan, samoin sadoittain silkkiuikkuja. Suuret määrät merimetsoja ja haikaroita loivat paljon isomman kosteikkoalueen tuntua. Näin siellä pikkuhaikaran ja yöhaikaran, jotka kummatkin ovat muualla Belgiassa epätavallisia. Lisäksi näyttäytyivät todennäköisesti muutolla olevat mehiläishaukka ja kalasääksi. Pikkulinnustosta voi mainita, että silkkikerttunen oli hyvin yleinen.
Päädyin yöksi Péruwelziin kuuluvaan Bonsecoursin kylään, näyttävän katedraalin varjoon ja vain kadunkulman päähän Ranskan rajasta, joka itse asiassa kulkee kylän läpi. Paikallisessa tavernassa söin erinomaisen aterian, mutta kortit eivät kelvanneetkaan, joten pääsin tutustumaan myös Péruwelzin keskustaan, jossa oli lähin pankkiautomaatti.
Seuraavana päivänä jatkoin Ranskan puolelle, Amauryn kosteikoille. Kaukana järvellä näytti kelluvan suuria määriä sorsalintuja ja innostuin niistä kovasti, kunnes kiikareilla havaitsin joukossa haahkoja. Sellaisia ei toki pitänyt täällä olla. Lähempi tutkimus osoittikin, että suurin osa järven sorsalautoista koostui näköisatrapeista, jotka oli maalattu tarkasti tunnistettavien sorsalajien väreihin. Ilmeisesti tarkoitus on houkutella järvelle oikeita sorsaparvia metsästyskauden alkajaisiksi. Löysin sentään järveltä myös eläviä vesilintuja, samoin paljon hysyjä ympäröivistä metsistä, vihertikkoja ja kanahaukan.
Seuraavaksi suuntasin Ranskan Atlantin-rannikolle nähdäkseni joitain Ranskan-listaltani puuttuvia atlanttisia merilintuja. Cap Gris-Nezin ja Cap Blanc-Nezin niemenkärkien maisemat olivatkin majakoineen hienoja. Varsinkin Cap Gris-Nezillä oli myös jonkin verran kaivattuja merilintuja: näin esimerkiksi suulia, pikkukajavia ja karimetsoja. Liitäjiä, myrskylintuja ja ruokkilintuja ei näkynyt. Sen sijaan meressä pulikoi avoimesti nähtävillä harmaahylkeitä ja yksinäinen metsäkauris käyskenteli lampaiden laiduntamilla niityillä.
Suuntasin takaisin kohti pohjoista, käväisin Calais'ssa, vilkaisin Dunkerquea ja ajoin sitten takaisin Belgian puolelle, tällä kertaa Flanderiin. Ilta lankesi jo saapuessani Marian ylösnousun aattona Ypres'in (Ieper) keskiaikaiseen keskustaan, raatihuoneen ja katedraalin kupeeseen. Juhlapäivä oli täyttänyt aukion ja koko vanhankaupungin ihmisillä, eikä laillista parkkipaikkaa löytynyt kohtuuetäisyydeltä. Päädyin lopulta jättämään autoni pitkän kävelymatkan päähän Ypres'in keskusaukiolta, eikä sekään laillinen paikka, ja heräsin kuudelta seuraavana aamuna siirtääkseni autoani ennen kuin lappuliisat heräisivät. Kuulin vasta suklaakauppiaalta, että Marian ylösnousun päivänä auton sai vapaasti paikoittaa mihin vain.
Seuraava päivä oli vaihteeksi koleanpuoleinen ja sateinen. Kävin Blankaartin kosteikoilla, jossa minua eniten ilahdutti kapustahaikara. Sitä paikan kahvilassa ihmetellessäni kuulin, että laji on jo parin vuoden ajan pesinyt kahdessa paikassa Belgiassa, joista toinen oli Blankaart. Aiemmin samalla viikolla siellä oli käväissyt pronssi-iibiskin.
Toinen kohteeni, lähellä Alankomaiden rajaa sijaitseva Heidebos, edusti tyystin toisenlaista habitaattia - hiekkapohjaista kanervanummea ja mäntymetsää, joiden lajistoon kuuluivat kehrääjä ja kangaskiuru. Oli kuitenkin sillä kertaa melkein linnutonta, muuttava mehiläishaukka oli erikoisin siellä näkemäni lintu.
Matkani viimeinen kohdemaa, Alankomaat, alkoi heti rajan takana Seelannissa, jossa ajoin rannikolle Breskensiin. Löysin heti erinomaisen esiintymän valtavia hanhiparvia samoin kuin lepäileviä kapustahaikaroita ja muutolla olevia kahlaajia. Valitettavasti taannoiset tulvat olivat tuottaneet suuren määrän kieltoja, joten useimmat parhaista paikoista eivät enää olleet kävellen saavutettavissa, vaan niitä piti tähystellä kaukaa teiden varsilta. Merihanhia ja valkoposkihanhia oli satapäin, joukossa yksittäisiä muita hanhilajeja, myös istutettua niilinhanhea, joka oli tullut vastaan Reinillä ja Belgiassakin. Ruskosuohaukat lennättivät ajoittain kahlaajia ilmaan.
Yövyin erinomaisessa majatalossa, jossa saapuessani oli enää tunti aikaa buffet-illalliseen, joten antoivat sen minulle 15 eurolla, ajatellen, etten ehtisi koko rahan edestä syödä. Tilasin saman tien kaksi tournedosta ja mätin lautaset täyteen muita herkkuja. Talon viinit kuuluivat hintaan, samoin jälkiruokajäätelö. Jäi hyvä kuva.
Seuraavana aamuna Rammegorsin altailla ja kanavanvarsilla oli jälleen suurten hanhiparvien ja vastaan tulevien muuttolintujen, kuten kahlaajien ja hysyjen aika. Rammegorsin kävelyideni huipentuma oli muuttohaukka, joka näyttäytyi ja hätyytteli vieläpä ruskosuohaukkaa, että menetkös siitä. Joka polderilla oli satakunta valkoposkihanhea, mutta hollantilaisia ne eivät näyttäneet häiritsevän mitenkään.
Moriaanshoofdissa ja Oosterschelden kansallispuistossa näin lähinnä samoja lajeja kuin Rammegorsissa, mutta Filipsdamilta käsin sain odottamatta ja yllättäen 500. euroopanpinnani, nimittäin mustajoutsenen. Kyseessä oli pariskunta poikasineen kaukana lahdella, joten kyse oli selvästi Alankomaihin kotiutuneesta pienestä omavaraisesta populaatiosta. Vaikkei kyse olekaan Euroopan alkuperäislajista, vaan fasaaniin ja kanadanhanheen vertautuvasta vieraslajista, hyväksyn sellaiset lajilistoilleni silloin kun kanta on muuttunut luonnonvaraiseksi eikä ole enää kyse puistolinnuista.
Jatkoin Seelannista Hollantiin ja Friisein saariin luettavalle mutta Hollantiin kuuluvalle Texelin saarelle, joka on legendaarisen lintupaikan maineessa. Maastot olivatkin sellaisia, joista saattoi kuvitella löytävänsä muuttoaikoina mitä vain rareja. Nyt oli lähinnä massoittain kuoveja, kuireja ja meriharakoita, pieniä määriä pienempiä kahlaajia sekä paikallisina pesiviä kapustahaikaroita, merihanhia ja merellä pyyhkiviä tiiroja. Pensaikkomailta löytyi sinirintaa, pensaskerttua, jokunen rytikerttunen ja hernekerttu. Muutama turturikyyhkykin pyyhki yli.
Palasin Texelin lautalla mantereelle siten, että ehdin sopivasti ajaa Schipholin lentokentälle poimimaan mukaan suomalaisen ystäväni, joka tuli samoihin häihin, joihin olin itsekin matkalla matkan päätteeksi. Suuntasimme siis Veluwen metsäisille maille ja Ermeloon, jossa seuraavat päivät kuluivat kurdilais-hollantilaisten häiden merkeissä. Sangen legendaariset olivat nekin pidot.
Hääyönä palasin autopilottini ohjaamana metsäpolkuja pitkin hotellillemme ja kohtasin pilkkopimeällä metsäpolulla itsensä pedon. Villisika se oli, siitä ei ollut epäilystäkään - äänet parin metrin päässä eivät jättäneet epäilyksen sijaa. Reagoin sen äkilliseen kohtaamiseen samalla kapealla polulla huudahtamalla, jolloin eläin suuresti röhkien ja rytisten paineli pusikoihin. Seuraavan aamun silliksillä mietin, olinko minä se, joka Kärpästen herran hengessä oli öisellä metsäpolulla kohdannut pedon, vai oliko villisika se, joka tuona yönä polulla törmäsi petoon.
Olen kärsinyt masennuksesta, jolla ei ole yhtä syytä, vaan monta eri huonoa uutista lyhyen ajan sisällä. Elämäni vaikuttaa tarkoituksettomalta. Omassa elämässäni ei tapahdu mitään edistystä; Suomi on pysähtynyt ja suljettu yhteiskunta, jossa vain saman toistaminen ikuisuuksiin on hyväksyttyä.
Ihmiset, joita olen joskus auttanut, koettavat kertoa minulle, että teoillani on ollut heille merkitystä, mutta siitä huolimatta he yksi toisensa jälkeen vajoavat itsekin masennukseen tai törmäävät yhteiskuntien heille asettamiin läpipääsemättömiin seiniin. Tuntuu, etten voi auttaa edes testamenttaamalla omaisuuteni heille ja kuolemalla pois: siitäkään ei syntyisi heille kuin veroja ja velvoitteita, eivätkä he saisi viisumeja päästäkseen käsiksi perintöönsä. On laiha lohtu tietää, että olen todennäköisesti arvokkaampi heille elävänä.
Koko joukko kustantajia lähetti minulle lopulta kielteisen hylkykirjeen parin päivän sisällä, kuin olisivat koordinoineet toimintansa. Suomessa kilpailijatkin etsivät vastuuta välttääkseen jostain yhteisen linjan, johon nojata. Kustantajien on tietysti täysin hyväksyttävää ja ymmärrettävää hylätä saamiaan käsikirjoituksia - hehän joutuvat hylkäämään suurimman osan - mutta olisi ollut todella hyödyllistä, jos yksikin olisi lisännyt pari riviä syistä, joiden vuoksi käsikirjoitus ei sovi heille. Siitä kun olisi suurta hyötyä tehdessäni tulevaa koskevia päätöksiä.
Tapa kätkeytyä kategorisesti suljetun muurin suojiin on yleisempi suomalainen tapa; osa vastuunvälttelyn kulttuuria, jossa oletetaan mieluummin kuin otetaan selvää; edellytetään mieluummin kuin pyydetään; petytään mieluummin kuin vaikutetaan. Kaiken pitäisi tapahtua jotenkin itsestään - itsestäänselvyyksien, automaation, yleisten syiden tai yhteisten linjausten muodossa - eikä kukaan ole koskaan vastuussa.
Tunisialainen ystäväni halusi koulut päätettyään tulla vähäksi aikaa luokseni Suomeen, katsomaan ensimmäisen ja kenties ainoan kerran elämässään Eurooppaa, johon hänenlaistensa on yhä hankalampaa päästä muuna kuin turvapaikanhakijana tai laittomana siirtolaisena. Hän halusi hieman rauhaa ja mahdollisuuden järjestää ajatuksiaan ja tulevaisuuden suunnitelmiaan. Minä olin valmis takaamaan hänen matka-, asumis- ja elämiskulunsa ja sen, että hän palaa määräajassa takaisin kotimaahansa, kuten kaikki vieraani ovat aina tehneet. Suomi asetti hänelle kuitenkin elinikäiseksi stigmaksi epäävän viisumipäätöksen, vihjaillen epämääräisesti laittoman maahanmuuton riskistä ja turvallisuusuhista. Vastedes tällä mielivaltaisella päätöksellä perustellaan kielteinen viisumipäätös - samoin kuin kielteiset päätökset opiskelupaikkoja tai töitä hakiessa. Ihan kuin normaalin turistiviisumin hakeminen Suomeen olisi rikollisuutta, josta hyvästä ihminen saa leiman otsaansa.
Suomi on paskamainen maa. Laittomasta maahantulosta palkitaan mittavilla tuilla ja oikeuksilla, eikä rikosten tehtailu tunnu olevan minkäänlainen este. Sen sijaan ihmisiä, jotka eivät pyydä avustuksia toisten verorahoista, vaan haluavat elää omaa elämäänsä ja käydä joskus ulkomailla, rangaistaan kuin he olisivat rikollisia. Koska Suomi ei jostain syystä mitenkään kykene olemaan heittelemättä veronmaksajien kustannuksella rahaa, asuntoja, autoja ja elektroniikkaa kaikille itsensä tänne hilanneille, jotka niitä tietävät vaatia, kostetaan tämä lainkuuliaisille tavallisille ihmisille tekemällä laillinen matkailu mahdottomaksi.
Syksykin synkkenee, vaikka virallisesti pitäisi olla kesä. Muu kesä oli kyllä ikimuistoisen hyvä, joten ei siinä valittamista. Vuosikausiin ei ole enää ollut kesäistä elokuun lopulla, vaikka omalta elinajaltani sellaisiakin loppukesiä ja alkusyksyjä muistan.
Rahoista ja sijoituksista ei ole juurikaan hyötyä, jos ei niitä ehdi ennen kuolemaansa käyttää, ja oma mielialani on liian matalalla, joten päätin lähettää vierashuoneessani asuvan georgialaisen jälleen pariksi viikoksi unelmiensa teknokaupunkiin Berliiniin. Hän on mielialaltaan ja olemukseltaan paljon iloisempi ja normaalimpi kuin takavuosina, mutta töistä tai opiskelupaikasta ei edelleenkään tietoa.
Päivitin oman kalustoni ylöspäin lintumessuilla Viikissä hankkimalla Swarovskin kiikarin ja uuden Kowan kaukoputken Ukrainassa tulipalon yhteydessä varastetun tilalle. Muutenkin elokuu on ollut kallista aikaa, kun rahaa on palanut vuoden Suomessa asumisen jälkeen uusiutuneisiin isoihin kulueriin - katsastukseen, matkakorttiin, vakuutuksiin, varaturvataloni remonttiin.
Tuumasta toimeen. Juotuamme kahvit tapaamiskahvilassamme huristelimme autobaanoja lounaaseen ja olimme tuossa tuokiossa Aachenin nurkilla. Keski-Euroopassa kaikki on niin lähellä, ja ajovaikeudet alkavat vasta suurempien kaupunkien sisään ajettaessa, kun on luovittava yksisuuntaisten katujen ja kääntymiskieltojen keskellä. Auto hotellin parkkiin ja kaupungille.
Aachen (ranskaksi Aix-la-Chapelle ja hollanniksi Aken) on mitä viehättävin keskiaikainen yliopistokaupunki. Aikoinaan se oli Kaarle Suuren pääkaupunkina ja sittemminkin Saksan kuningasten kruunauspaikkana. Kettu viihtyi kaupungissa silminnähtävästi, mikä on iloinen asia, jos siitä tulee vuosiksi hänen kotikaupunkinsa. Ja on myönnettävä, että Aachen on parannus Duisburgiin.
Palattuamme illanvietosta hotellille ostimme vielä marketista pari pulloa nimen mukaan valittua Lemberger-viiniä (Baden-Württembergistä, ei Galitsiasta) ja pienen olutvalikoiman. Kettu kittasi kuin ugri ja sai seuraavaksi aamuksi lievän krapulan, mutta se ei häntä haitannut, elihän hän nyt eurooppalaista elämää.
Seuraavana aamuna kiersimme kirkot ja sen sellaiset, kävimme kahvilassa ja suuntasimme sitten kohti Reininmaata. Valitsimme paikaksi, jossa Kettu tutustuisi Reiniin, Koblenzin kaupungin. Se seisoo Reinin ja Moselin yhtymäkohdassa, on Aachenia puolet pienempi, mutta muuten kaikin puolin miellyttävä. Koblenzissa sattui myös tuona päivänä olemaan kesäfestivaali, joka tarjosi hilpeät puitteet joenvarren guljailuumme nahkahousuorkesterien, omintakeishumoristista saksanhauskaa edustavien lastenteatteriesitysten, lapsia syövän valtavan kumihain, lettujen, jäätelöiden ja temppujen tekijöiden muodossa.
Kävimme Reinin risteilyllä katselemassa joen molemmin puolin kukkuloilla kohoavia keskiaikaisia linnoja ja Reinin saaria, joiden rantahiekoilla lepäili niilinhanhia ja kipitti rantasipejä. Söimme vanhankaupungin keskustassa. Koblenzin linnan puutarhassa parveili kukissa etelänpäiväkiitäjiä.
Ajoimme tuona iltana vielä Reininvartta pohjoiseen, Bonnin läpi ja kävimme Reininmaan kansallispuistossa metsässä - koska ystäväni ei ollut vielä koskaan elämässään käynyt myöskään metsässä. Se oli edustavaa pyökkimetsää, jossa kiipesimme riistantarkkailutorniin ja sieltä käsin havaitsimme alapuolisissa pensaissa röhkien etenevän villisian.
* * *
Maanantaina jätin ystäväni maailmaa nähneenä kurssinsa pariin ja jatkoin matkantekoa yksin. Olin aikonut mennä samoilemaan Eifelin ja Eupenin metsiin, mutta sinä päivänä satoi niin paljon, että päädyin ajamaan Valloniaan ja lopulta aina lähelle Ranskan rajaa, Bernissartiin ja Harchiesin kosteikoille, joille saavuttuani sade viimein hellitti.
Harchiesin kosteikot osoittautuivat erinomaiseksi lintupaikaksi. Sorsia ja sotkia kellui järvillä jo valtoimenaan, samoin sadoittain silkkiuikkuja. Suuret määrät merimetsoja ja haikaroita loivat paljon isomman kosteikkoalueen tuntua. Näin siellä pikkuhaikaran ja yöhaikaran, jotka kummatkin ovat muualla Belgiassa epätavallisia. Lisäksi näyttäytyivät todennäköisesti muutolla olevat mehiläishaukka ja kalasääksi. Pikkulinnustosta voi mainita, että silkkikerttunen oli hyvin yleinen.
Päädyin yöksi Péruwelziin kuuluvaan Bonsecoursin kylään, näyttävän katedraalin varjoon ja vain kadunkulman päähän Ranskan rajasta, joka itse asiassa kulkee kylän läpi. Paikallisessa tavernassa söin erinomaisen aterian, mutta kortit eivät kelvanneetkaan, joten pääsin tutustumaan myös Péruwelzin keskustaan, jossa oli lähin pankkiautomaatti.
Seuraavana päivänä jatkoin Ranskan puolelle, Amauryn kosteikoille. Kaukana järvellä näytti kelluvan suuria määriä sorsalintuja ja innostuin niistä kovasti, kunnes kiikareilla havaitsin joukossa haahkoja. Sellaisia ei toki pitänyt täällä olla. Lähempi tutkimus osoittikin, että suurin osa järven sorsalautoista koostui näköisatrapeista, jotka oli maalattu tarkasti tunnistettavien sorsalajien väreihin. Ilmeisesti tarkoitus on houkutella järvelle oikeita sorsaparvia metsästyskauden alkajaisiksi. Löysin sentään järveltä myös eläviä vesilintuja, samoin paljon hysyjä ympäröivistä metsistä, vihertikkoja ja kanahaukan.
Seuraavaksi suuntasin Ranskan Atlantin-rannikolle nähdäkseni joitain Ranskan-listaltani puuttuvia atlanttisia merilintuja. Cap Gris-Nezin ja Cap Blanc-Nezin niemenkärkien maisemat olivatkin majakoineen hienoja. Varsinkin Cap Gris-Nezillä oli myös jonkin verran kaivattuja merilintuja: näin esimerkiksi suulia, pikkukajavia ja karimetsoja. Liitäjiä, myrskylintuja ja ruokkilintuja ei näkynyt. Sen sijaan meressä pulikoi avoimesti nähtävillä harmaahylkeitä ja yksinäinen metsäkauris käyskenteli lampaiden laiduntamilla niityillä.
Suuntasin takaisin kohti pohjoista, käväisin Calais'ssa, vilkaisin Dunkerquea ja ajoin sitten takaisin Belgian puolelle, tällä kertaa Flanderiin. Ilta lankesi jo saapuessani Marian ylösnousun aattona Ypres'in (Ieper) keskiaikaiseen keskustaan, raatihuoneen ja katedraalin kupeeseen. Juhlapäivä oli täyttänyt aukion ja koko vanhankaupungin ihmisillä, eikä laillista parkkipaikkaa löytynyt kohtuuetäisyydeltä. Päädyin lopulta jättämään autoni pitkän kävelymatkan päähän Ypres'in keskusaukiolta, eikä sekään laillinen paikka, ja heräsin kuudelta seuraavana aamuna siirtääkseni autoani ennen kuin lappuliisat heräisivät. Kuulin vasta suklaakauppiaalta, että Marian ylösnousun päivänä auton sai vapaasti paikoittaa mihin vain.
Seuraava päivä oli vaihteeksi koleanpuoleinen ja sateinen. Kävin Blankaartin kosteikoilla, jossa minua eniten ilahdutti kapustahaikara. Sitä paikan kahvilassa ihmetellessäni kuulin, että laji on jo parin vuoden ajan pesinyt kahdessa paikassa Belgiassa, joista toinen oli Blankaart. Aiemmin samalla viikolla siellä oli käväissyt pronssi-iibiskin.
Toinen kohteeni, lähellä Alankomaiden rajaa sijaitseva Heidebos, edusti tyystin toisenlaista habitaattia - hiekkapohjaista kanervanummea ja mäntymetsää, joiden lajistoon kuuluivat kehrääjä ja kangaskiuru. Oli kuitenkin sillä kertaa melkein linnutonta, muuttava mehiläishaukka oli erikoisin siellä näkemäni lintu.
* * *
Matkani viimeinen kohdemaa, Alankomaat, alkoi heti rajan takana Seelannissa, jossa ajoin rannikolle Breskensiin. Löysin heti erinomaisen esiintymän valtavia hanhiparvia samoin kuin lepäileviä kapustahaikaroita ja muutolla olevia kahlaajia. Valitettavasti taannoiset tulvat olivat tuottaneet suuren määrän kieltoja, joten useimmat parhaista paikoista eivät enää olleet kävellen saavutettavissa, vaan niitä piti tähystellä kaukaa teiden varsilta. Merihanhia ja valkoposkihanhia oli satapäin, joukossa yksittäisiä muita hanhilajeja, myös istutettua niilinhanhea, joka oli tullut vastaan Reinillä ja Belgiassakin. Ruskosuohaukat lennättivät ajoittain kahlaajia ilmaan.
Yövyin erinomaisessa majatalossa, jossa saapuessani oli enää tunti aikaa buffet-illalliseen, joten antoivat sen minulle 15 eurolla, ajatellen, etten ehtisi koko rahan edestä syödä. Tilasin saman tien kaksi tournedosta ja mätin lautaset täyteen muita herkkuja. Talon viinit kuuluivat hintaan, samoin jälkiruokajäätelö. Jäi hyvä kuva.
Seuraavana aamuna Rammegorsin altailla ja kanavanvarsilla oli jälleen suurten hanhiparvien ja vastaan tulevien muuttolintujen, kuten kahlaajien ja hysyjen aika. Rammegorsin kävelyideni huipentuma oli muuttohaukka, joka näyttäytyi ja hätyytteli vieläpä ruskosuohaukkaa, että menetkös siitä. Joka polderilla oli satakunta valkoposkihanhea, mutta hollantilaisia ne eivät näyttäneet häiritsevän mitenkään.
Moriaanshoofdissa ja Oosterschelden kansallispuistossa näin lähinnä samoja lajeja kuin Rammegorsissa, mutta Filipsdamilta käsin sain odottamatta ja yllättäen 500. euroopanpinnani, nimittäin mustajoutsenen. Kyseessä oli pariskunta poikasineen kaukana lahdella, joten kyse oli selvästi Alankomaihin kotiutuneesta pienestä omavaraisesta populaatiosta. Vaikkei kyse olekaan Euroopan alkuperäislajista, vaan fasaaniin ja kanadanhanheen vertautuvasta vieraslajista, hyväksyn sellaiset lajilistoilleni silloin kun kanta on muuttunut luonnonvaraiseksi eikä ole enää kyse puistolinnuista.
Jatkoin Seelannista Hollantiin ja Friisein saariin luettavalle mutta Hollantiin kuuluvalle Texelin saarelle, joka on legendaarisen lintupaikan maineessa. Maastot olivatkin sellaisia, joista saattoi kuvitella löytävänsä muuttoaikoina mitä vain rareja. Nyt oli lähinnä massoittain kuoveja, kuireja ja meriharakoita, pieniä määriä pienempiä kahlaajia sekä paikallisina pesiviä kapustahaikaroita, merihanhia ja merellä pyyhkiviä tiiroja. Pensaikkomailta löytyi sinirintaa, pensaskerttua, jokunen rytikerttunen ja hernekerttu. Muutama turturikyyhkykin pyyhki yli.
Palasin Texelin lautalla mantereelle siten, että ehdin sopivasti ajaa Schipholin lentokentälle poimimaan mukaan suomalaisen ystäväni, joka tuli samoihin häihin, joihin olin itsekin matkalla matkan päätteeksi. Suuntasimme siis Veluwen metsäisille maille ja Ermeloon, jossa seuraavat päivät kuluivat kurdilais-hollantilaisten häiden merkeissä. Sangen legendaariset olivat nekin pidot.
Hääyönä palasin autopilottini ohjaamana metsäpolkuja pitkin hotellillemme ja kohtasin pilkkopimeällä metsäpolulla itsensä pedon. Villisika se oli, siitä ei ollut epäilystäkään - äänet parin metrin päässä eivät jättäneet epäilyksen sijaa. Reagoin sen äkilliseen kohtaamiseen samalla kapealla polulla huudahtamalla, jolloin eläin suuresti röhkien ja rytisten paineli pusikoihin. Seuraavan aamun silliksillä mietin, olinko minä se, joka Kärpästen herran hengessä oli öisellä metsäpolulla kohdannut pedon, vai oliko villisika se, joka tuona yönä polulla törmäsi petoon.
* * *
Olen kärsinyt masennuksesta, jolla ei ole yhtä syytä, vaan monta eri huonoa uutista lyhyen ajan sisällä. Elämäni vaikuttaa tarkoituksettomalta. Omassa elämässäni ei tapahdu mitään edistystä; Suomi on pysähtynyt ja suljettu yhteiskunta, jossa vain saman toistaminen ikuisuuksiin on hyväksyttyä.
Ihmiset, joita olen joskus auttanut, koettavat kertoa minulle, että teoillani on ollut heille merkitystä, mutta siitä huolimatta he yksi toisensa jälkeen vajoavat itsekin masennukseen tai törmäävät yhteiskuntien heille asettamiin läpipääsemättömiin seiniin. Tuntuu, etten voi auttaa edes testamenttaamalla omaisuuteni heille ja kuolemalla pois: siitäkään ei syntyisi heille kuin veroja ja velvoitteita, eivätkä he saisi viisumeja päästäkseen käsiksi perintöönsä. On laiha lohtu tietää, että olen todennäköisesti arvokkaampi heille elävänä.
Koko joukko kustantajia lähetti minulle lopulta kielteisen hylkykirjeen parin päivän sisällä, kuin olisivat koordinoineet toimintansa. Suomessa kilpailijatkin etsivät vastuuta välttääkseen jostain yhteisen linjan, johon nojata. Kustantajien on tietysti täysin hyväksyttävää ja ymmärrettävää hylätä saamiaan käsikirjoituksia - hehän joutuvat hylkäämään suurimman osan - mutta olisi ollut todella hyödyllistä, jos yksikin olisi lisännyt pari riviä syistä, joiden vuoksi käsikirjoitus ei sovi heille. Siitä kun olisi suurta hyötyä tehdessäni tulevaa koskevia päätöksiä.
Tapa kätkeytyä kategorisesti suljetun muurin suojiin on yleisempi suomalainen tapa; osa vastuunvälttelyn kulttuuria, jossa oletetaan mieluummin kuin otetaan selvää; edellytetään mieluummin kuin pyydetään; petytään mieluummin kuin vaikutetaan. Kaiken pitäisi tapahtua jotenkin itsestään - itsestäänselvyyksien, automaation, yleisten syiden tai yhteisten linjausten muodossa - eikä kukaan ole koskaan vastuussa.
Tunisialainen ystäväni halusi koulut päätettyään tulla vähäksi aikaa luokseni Suomeen, katsomaan ensimmäisen ja kenties ainoan kerran elämässään Eurooppaa, johon hänenlaistensa on yhä hankalampaa päästä muuna kuin turvapaikanhakijana tai laittomana siirtolaisena. Hän halusi hieman rauhaa ja mahdollisuuden järjestää ajatuksiaan ja tulevaisuuden suunnitelmiaan. Minä olin valmis takaamaan hänen matka-, asumis- ja elämiskulunsa ja sen, että hän palaa määräajassa takaisin kotimaahansa, kuten kaikki vieraani ovat aina tehneet. Suomi asetti hänelle kuitenkin elinikäiseksi stigmaksi epäävän viisumipäätöksen, vihjaillen epämääräisesti laittoman maahanmuuton riskistä ja turvallisuusuhista. Vastedes tällä mielivaltaisella päätöksellä perustellaan kielteinen viisumipäätös - samoin kuin kielteiset päätökset opiskelupaikkoja tai töitä hakiessa. Ihan kuin normaalin turistiviisumin hakeminen Suomeen olisi rikollisuutta, josta hyvästä ihminen saa leiman otsaansa.
Suomi on paskamainen maa. Laittomasta maahantulosta palkitaan mittavilla tuilla ja oikeuksilla, eikä rikosten tehtailu tunnu olevan minkäänlainen este. Sen sijaan ihmisiä, jotka eivät pyydä avustuksia toisten verorahoista, vaan haluavat elää omaa elämäänsä ja käydä joskus ulkomailla, rangaistaan kuin he olisivat rikollisia. Koska Suomi ei jostain syystä mitenkään kykene olemaan heittelemättä veronmaksajien kustannuksella rahaa, asuntoja, autoja ja elektroniikkaa kaikille itsensä tänne hilanneille, jotka niitä tietävät vaatia, kostetaan tämä lainkuuliaisille tavallisille ihmisille tekemällä laillinen matkailu mahdottomaksi.
Syksykin synkkenee, vaikka virallisesti pitäisi olla kesä. Muu kesä oli kyllä ikimuistoisen hyvä, joten ei siinä valittamista. Vuosikausiin ei ole enää ollut kesäistä elokuun lopulla, vaikka omalta elinajaltani sellaisiakin loppukesiä ja alkusyksyjä muistan.
Rahoista ja sijoituksista ei ole juurikaan hyötyä, jos ei niitä ehdi ennen kuolemaansa käyttää, ja oma mielialani on liian matalalla, joten päätin lähettää vierashuoneessani asuvan georgialaisen jälleen pariksi viikoksi unelmiensa teknokaupunkiin Berliiniin. Hän on mielialaltaan ja olemukseltaan paljon iloisempi ja normaalimpi kuin takavuosina, mutta töistä tai opiskelupaikasta ei edelleenkään tietoa.
Päivitin oman kalustoni ylöspäin lintumessuilla Viikissä hankkimalla Swarovskin kiikarin ja uuden Kowan kaukoputken Ukrainassa tulipalon yhteydessä varastetun tilalle. Muutenkin elokuu on ollut kallista aikaa, kun rahaa on palanut vuoden Suomessa asumisen jälkeen uusiutuneisiin isoihin kulueriin - katsastukseen, matkakorttiin, vakuutuksiin, varaturvataloni remonttiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti