Olen kärsinyt apatiasta, pysähtyneisyydestä ja sen myötä masennuksesta toista viikkoa. Vaikka valo alkaa jo lisääntyä ja talitintit ja mustarastaat pitää ääntä itsestään, ei vielä voi oikein sanoa kevään rientäneen rintoihin. Kirjoitan tavallisista asioista, jotta kirjoittaisin edes jotain. Onneksi etnisesti värisevässä Itä-Helsingissä on myös ilonaiheita ihmeteltäviksi. Mainostan niistä tässä kolmea.
Ensinnäkin, on Kontulan Shish Kebab, paikka, jossa voisi luulla olevansa Eufratin laaksossa Irakissa tai Itä-Syyriassa. Ruoka-annosten hintaan kuuluvat linssikeitto, salaatti, naan ja rajattomasti teetä. Viimeksi mainitusta syystä paikassa voi syömisen lisäksi vaikka pelata šakkia tai backgammonia, ellei sitten halua mennä pelejä varten jatkoille johonkin samaisen orientaalisen eläväisen lähiön vesipiiputuspaikoista.
Toiseksi, Itäkeskuksen kupeessa olevan Puhoksen katutasosta löytyvä Kirkuk on vielä edellä mainittua autenttisempi ja nimensä mukaisesti kirkukilainen paikka. Ruoat ovat erinomaisia, samoin palvelu. Täälläkin tee kuuluu kaupan päälle. Lisäetuna on, että loošeissa voi länsimaisten tuolien sijaan istua tai lojua itämaisilla tyynyillä.
Useimmissa Kontulan ja Itäkeskuksen kurdi- ja arabipaikoissa on se pieni puute, että alkoholia niissä ei tarjoilla. Tämä asia korjautuu Myllypuron Efesoksessa, joka on jo pidempään ollut alueen paras ruokaravintola, vaikka sijaitseekin huoltoaseman yhteydessä ja saattaa siksi jäädä monelta huomaamatta. Kannattaa kokeilla vaikka paikan ali nazikia jollain viinivalikoiman viineistä - erinomaista.
Yläkerran ravintola on turkkilainen, mutta omistajanvaihdoksen myötä alakertaan on avattu lisäksi vesipiippubaari, ja tällä kertaa kyseessä tosiaankin on baari, josta saa myös haram-juomia. Paikasta on nopeasti tullut nuorison suosikki ja hämmästyttävää kyllä, se on täynnä väkeä jopa maanantai-iltaisin. Erityismaininnan ansaitsee se, että verrattuna Kontulan ja Itäkeskuksen asiakaskunnaltaan varsin miesvoittoisiin paikkoihin, näyttää Efesoksen shishabaarissa olevan usein selkeä enemmistö nuoria naisia. Jos ihmettelit, missä kaikki nuoret maahanmuuttajanaiset käyvät perjantai-iltaisin, kauempaa ei tarvitse etsiä.
Paikka on huomioinut monikulttuurisen asiakaskuntansa paitsi haram-ystävällisessä tarjoilussa, myös musiikissa, sillä se näyttää soittavan iloisesti sekaisin ja vuorotellen turkkilaista, kurdilaista, arabialaista, venäläistä, englannin- ja espanjankielistä sekä myöskin kantasuomalaista poppia.
Lukeminen ja kirjoittaminen ovat jossain määrin kärsineet šakinpeluustani. Tapasin saada paljon kirjoja luettua sillä tavoin, että kannoin niitä aina mukanani ja käytin lukemiseen luppohetket pysäkeillä, metrossa, sporassa, lounastauolla ja odotellessani jotakuta kontaktia saapuvaksi. Nykyisin nämä luppohetket menevät šakkisiirtojen miettimiseen ja konversaatioihin pelikaverien kanssa pitkin maailmaa.
Pitkään kirja ja pelit olivat tasoissa, mutta säännöllisiä pelikavereita on koko ajan tullut lisää - sillä seurauksella, että en oikeastaan enää aloita uusia pelejä sattumanvaraisten tuntemattomien kanssa, kun samat vakiovastustajat haastavat uuteen aina saman tien edellisen pelin päätyttyä. Niinpä käynnissä on jatkuvasti useampi tusina pelejä, joissa kumpikin osapuoli tekee siirtoja silloin kun heillä on siihen tyhjiä hetkiä.
Interaktio on pelien koukuttava ominaisuus. Kuvasin joskus peliä kirjoittamalla, että käynnissä on aina kaksi taistelua samanaikaisesti. Ensimmäinen niistä käydään oman itsen kanssa. Se on ankara mielentaisto, jotta valitsisi oikean, parhaan siirron, tai välttäisi pahimman luokan virheet. Oikean vireen sattuessa vaisto kertoo usein oikeat siirrot paremmin kuin yliajattelu, sillä liian monimutkaisilla laskelmointiketjuilla on taipumus mennä pahemmin pieleen kuin muutaman siirron melko yksinkertaisilla vaihtoehtoketjuilla. Näin ainakin sillä amatööritasolla, jossa minä ja valtaosa vakiovastustajistani vielä olemme. Suurin osa kun on sellaisia, jotka ovat luokituksessaan muutaman sadan pisteen säteellä itsestäni.
Oikea pelivire on yhteydessä oman kognitiivisen kapasiteetin vaihteluun, joka säännönmukaisten pelien kautta on tullut empiirisesti havaittavaksi ja huomattavankin näkyväksi. Se on kuitenkin yhteydessä myös toiseen, samanaikaisesti edellisen kanssa käytävään taisteluun, joka liittyy tietysti siihen, että nappuloiden takana, jossain päin maailmaa, on toinen elävä ja älykäs ihminen, joka tekee omia siirtojaan, ja joka hänkin pyrkii voittoon. Mitä tutummiksi vastustajat käyvät, sitä enemmän heitä lukee paitsi pelaajina, myös ihmisinä.
Niinpä käynnissä on aina vielä kolmaskin taistelu, vaikka se oikeastaan ei ole taistelu vaan näytöstaistelun ystävällinen takanäyttämö, chattiruutu, jossa yleensä pelikaveruuden alkuaikoina puhutaan lähinnä pelistä, mutta viikkojen ja kuukausien kuluttua jo kaikesta muusta. Ja niin käy, että elävän ihmisen lukeminen yleensä voittaa kirjan lukemisen, kun on valittava, katsooko metrossa kirjan sivuja vai kännykän peli- ja chattiruutua.
Kaikki ei koskaan ole sitä, miltä se pinnalta katsoen näyttää. Lähetit eivät alkujaan olleet lähettejä. Eikä kuningatar ollut kuningatar. Eivätkä tornitkaan olleet torneja.
Suomessa lähettinä tunnettu nappula, joka useimmissa germaanisissa kielissä on juoksija ja englannissa piispa, oli alun perin norsu. Kuningaspelin nappulat nimittäin simuloivat varhaiskeskiajan intialaista armeijaa, johon sotanorsut kuuluivat. Norsut olivat norsuja vielä persialaisilla ja arabeilla, joiden kautta šakki kulkeutui Eurooppaan - ja Euroopassa espanjalaiset yhä käyttävät nappulasta arabialaista, norsua tarkoittavaa sanaa. Arabiaksi nappula on nimittäin al-fîl, elefantti. Arabeille sotanorsujen käsite oli vielä tuttu kontakteistaan persialaisiin ja intialaisiin, kun taas Euroopassa sotanorsut muistettiin vain puunilaissodista. Kun maurit toivat pelin Iberian niemimaalle, espanjalaiset ottivat sanan käyttöön sellaisenaan, el alfil. Tietääkseni tämä sana ei espanjassa tarkoita mitään muuta kuin kyseistä šakkinappulaa. Myös venäjäksi nappula on yhä norsu (slon).
Miten norsuista sitten tuli lähettejä tai piispoja? Netissä on esitetty asiaan erilaisia teorioita, mm. tyyliteltyjen norsun korvien ja syöksyhampaiden virheellistä tulkitsemista piispanhatuksi. Minusta uskottavin selitys on kuitenkin kielellinen: Kun šakki kulkeutui Espanjasta seuraavaan eurooppalaiseen šakkimaahan, Italiaan, tulkitsivat italialaiset alfilin tarkoittavan alfierea, joka on italian kielen lähettiä, sanansaattajaa tarkoittava sana. Italialaiset alkoivat myös kuvata nappulan tyylitellyn norsun sijaan miehenä, jolla on hiippamainen hattu. Tämä "lähetin" hattu puolestaan lienee johtanut siihen, että englannin kielessä kyseisestä nappulasta tuli piispa (bishop). Juoksijaksi nappula muuttui sen myötä, että sen liikkuminen sai nykyiset ratansa - alkuperäisessä intialaisessa versiossa ne nimittäin liikkuivat enemmän ratsujen tapaan, lyhyempiä matkoja, mutta pystyen hyppäämään toisten nappuloiden yli.
Vielä omituisempaa on se, että tornit liikkuvat nopeasti pitkiä suoria. Useimmissa eurooppalaisissa kielissä kyseinen nappula on nimeltään torni (esim. espanjan torre), linnoitus tai linna. Poikkeuksen tähän tekee kuitenkin jälleen englanti, jossa kielessä kyseinen nappula on nimeltään rook. Merkillinen sana, sillä sehän merkitsee mustavarista tai aloittelijaa. Oletinkin alkujaan, että nimi tulisi espanjan käsitteestä enroque, joka suomeksi on tornitus ja englanniksi castling. Hiljattain minulle kuitenkin selvisi, että rook taitaa tulla suoraan arabiaa edeltäneestä šakkikielestä, persiasta, mikä myös paljastaa syyn siihen, että tornit liikkuvat pitkiä suoria matkoja. Persian termi kyseiselle nappulalle nimittäin on rukh, ja tarkoittaa sotavaunua. Se onkin looginen sivusta-ase, jos ajatellaan pelinappuloita keskiaikaisena intialaisena armeijana. Ja se myös liikkuu nopeasti suoraa viivaa.
Upseeriston muut osat ovat siis johdonmukaisia: reunoilla ovat sotavaunut, sitten ratsumiehet ja sisimpänä sotanorsut. Kuninkaan tärkein nappula on kuitenkin epälooginen: miksi kuningatar olisi jokin superase? Kyse ei ollutkaan alun perin kuningattaresta, vaan suurvisiiristä, joka sota-aikoina toimi kuninkaan sodanjohtajana. Intialaiset, persialaiset ja arabit kutsuvatkin yhä kyseistä nappulaa visiiriksi, samoin venäläiset kutsuvat sitä persialaisella nimellä (ferz) ja jopa puolalaiset hetmanniksi. Vasta läntisessä Euroopassa nappulasta tuli kuningatar - ehkä siksi, että pelin ajateltiin simuloivan sotatantereen sijaan enemmän hovijuonitteluja.
Mitä keski-ikäisemmäksi olen tullut, sitä enemmän olen löytänyt inspiraatiota ja toivoa nuorisosta. Tarkemmin sanottua tieteitä ja taiteita, kaunokirjallista kirjoittamista ja šakkia harrastavista nuorista, jotka tulivat alun perin elämääni parin nettifoorumin kautta, mutta kun jo ajattelin heidän kaikkien aikuistuneen, seurasivat yksiä toiset - maailmasta on tullut paikka, jossa kaikki tapahtuu sosiaalisten verkostojen kautta - ja niinpä näyttää, ettei virta lopu. Ja hyvä niin. Enpähän pääse menettämään kosketustani uusiin sukupolviin ja siihen, mitä heidän päidensä sisällä on.
Ajoittain olen ollut niin vaikuttunut, että mieleeni on tullut mielettömiä ja epäilemättä epärealistisia ajatuksia vaihtaa vielä vanhoilla päivillä kokonaan uraani, lukea itselleni pedagogin paperit ja lähteä opettajaksi. Siinä ammatissa kun luultavasti voi vaikuttaa ihmisten tietoisuuteen enemmän kuin missään muussa (paitsi ehkä toimittajan ammatissa).
Toisaalta sen perusteella, mitä kuulen opettajiksi valmistuneilta kavereilta, tilanne ei vaikuta kovin lupaavalta. Maailman parhaaksi kutsuttua opetusjärjestelmää ollaan kovaa vauhtia muokkaamassa joksikin omituisten ihmiskokeiden itsepalvelukulttuuriksi, jossa nuorison kai oletetaan itseoppivan ilmiöitä googlettamalla, jotta opettajatkin voitaisiin korvata digisovelluksilla.
Lisäksi luulen, että se nuoriso, jonka kanssa olen ollut vuosia tekemisissä, ei edusta oman tai minkään ikäryhmän keskiarvoa. Niinpä opettajaksi ryhtyminen voisikin olla varmin tapa tuhota ne kauniit illuusiot, joita minulle on syntynyt fiksusta nuorisosta.
Nuorison myötävaikutuksella ja myös konkreettisilla kontribuutioilla kirjoittamalleni romaanikäsikirjoitukselle, joka paisui Tolkienin Sormusten herran pituuteen ja valmistui toukokuussa, ei kuulu kovinkaan hyvää. En usko, että yksikään kustantajista, jolle sitä tarjosin, lopulta edes vaivautui lukemaan sitä. Ainakaan mikään ei viittaa siihen suuntaan. Tämä on ikävää, koska tarkoittaa myös, etten saanut eväitä tehdä käsikirjoitukselle mitään, millä sitä voisi kehittää tai parantaa.
Yksi asia kuitenkin tuli selväksi. Mitään pitkää ei julkaista. Sellaisesta ei pidä enää kukaan (paitsi kirjoja ostava yleisö, joka ahmii Game of Thronesia ja Harry Potteria). Niinpä päätinkin periaatetasolla jakaa sen trilogiaksi. Se onnistuu melko johdonmukaisesti, ja vieläpä siten, että jokainen kirja kuitenkin toimii myös itsenäisenä, vaikkakin keskeisten kokonaisuuksien ymmärtäminen vaatii kaikki kolme osaa (tai vähintään ensimmäisen ja viimeisen).
Käsikirjoitus oli pitkään pölyä keräämässä, kun menetin vähitellen mielenkiintoni siihen. Hiljattain sain kuitenkin pelikaverien joukosta uuden lukijan, uruguaylaisen lukiolais-šakkimestarin, joka vieläpä edusti käsikirjoituksen nimenomaista kohderyhmää olemalla nuori ironinen nero. Se, että hän piti käsikirjoituksesta niin paljon, sai minut tarttumaan siihen uudelleen. Tosin saatan jatkossa keskittyä lähinnä englanninkieliseen versioon, Suomi kun vaikuttaa toivottoman suljetulta markkinalta.
Myös nettijulkaisemista on muutama kaveri suositellut, mutta olen sen suhteen vähän skeptinen. Nettijulkaiseminen johtaisi lähinnä siihen, että sitä ei voisi enää julkaista kaupallisten kustantajien kautta - mutta sen sijaan joku sen julkaisisi Intiassa omissa nimissään. Sitä paitsi jos tuttuni ja kaverini haluavat sen lukea, minun on joka tapauksessa helpompi lähettää se heille PDF-versiona, joka on helposti luettavissa kännykällä, lukulaitteella tai läppärillä.
Ensinnäkin, on Kontulan Shish Kebab, paikka, jossa voisi luulla olevansa Eufratin laaksossa Irakissa tai Itä-Syyriassa. Ruoka-annosten hintaan kuuluvat linssikeitto, salaatti, naan ja rajattomasti teetä. Viimeksi mainitusta syystä paikassa voi syömisen lisäksi vaikka pelata šakkia tai backgammonia, ellei sitten halua mennä pelejä varten jatkoille johonkin samaisen orientaalisen eläväisen lähiön vesipiiputuspaikoista.
Toiseksi, Itäkeskuksen kupeessa olevan Puhoksen katutasosta löytyvä Kirkuk on vielä edellä mainittua autenttisempi ja nimensä mukaisesti kirkukilainen paikka. Ruoat ovat erinomaisia, samoin palvelu. Täälläkin tee kuuluu kaupan päälle. Lisäetuna on, että loošeissa voi länsimaisten tuolien sijaan istua tai lojua itämaisilla tyynyillä.
Useimmissa Kontulan ja Itäkeskuksen kurdi- ja arabipaikoissa on se pieni puute, että alkoholia niissä ei tarjoilla. Tämä asia korjautuu Myllypuron Efesoksessa, joka on jo pidempään ollut alueen paras ruokaravintola, vaikka sijaitseekin huoltoaseman yhteydessä ja saattaa siksi jäädä monelta huomaamatta. Kannattaa kokeilla vaikka paikan ali nazikia jollain viinivalikoiman viineistä - erinomaista.
Yläkerran ravintola on turkkilainen, mutta omistajanvaihdoksen myötä alakertaan on avattu lisäksi vesipiippubaari, ja tällä kertaa kyseessä tosiaankin on baari, josta saa myös haram-juomia. Paikasta on nopeasti tullut nuorison suosikki ja hämmästyttävää kyllä, se on täynnä väkeä jopa maanantai-iltaisin. Erityismaininnan ansaitsee se, että verrattuna Kontulan ja Itäkeskuksen asiakaskunnaltaan varsin miesvoittoisiin paikkoihin, näyttää Efesoksen shishabaarissa olevan usein selkeä enemmistö nuoria naisia. Jos ihmettelit, missä kaikki nuoret maahanmuuttajanaiset käyvät perjantai-iltaisin, kauempaa ei tarvitse etsiä.
Paikka on huomioinut monikulttuurisen asiakaskuntansa paitsi haram-ystävällisessä tarjoilussa, myös musiikissa, sillä se näyttää soittavan iloisesti sekaisin ja vuorotellen turkkilaista, kurdilaista, arabialaista, venäläistä, englannin- ja espanjankielistä sekä myöskin kantasuomalaista poppia.
* * *
Lukeminen ja kirjoittaminen ovat jossain määrin kärsineet šakinpeluustani. Tapasin saada paljon kirjoja luettua sillä tavoin, että kannoin niitä aina mukanani ja käytin lukemiseen luppohetket pysäkeillä, metrossa, sporassa, lounastauolla ja odotellessani jotakuta kontaktia saapuvaksi. Nykyisin nämä luppohetket menevät šakkisiirtojen miettimiseen ja konversaatioihin pelikaverien kanssa pitkin maailmaa.
Pitkään kirja ja pelit olivat tasoissa, mutta säännöllisiä pelikavereita on koko ajan tullut lisää - sillä seurauksella, että en oikeastaan enää aloita uusia pelejä sattumanvaraisten tuntemattomien kanssa, kun samat vakiovastustajat haastavat uuteen aina saman tien edellisen pelin päätyttyä. Niinpä käynnissä on jatkuvasti useampi tusina pelejä, joissa kumpikin osapuoli tekee siirtoja silloin kun heillä on siihen tyhjiä hetkiä.
Interaktio on pelien koukuttava ominaisuus. Kuvasin joskus peliä kirjoittamalla, että käynnissä on aina kaksi taistelua samanaikaisesti. Ensimmäinen niistä käydään oman itsen kanssa. Se on ankara mielentaisto, jotta valitsisi oikean, parhaan siirron, tai välttäisi pahimman luokan virheet. Oikean vireen sattuessa vaisto kertoo usein oikeat siirrot paremmin kuin yliajattelu, sillä liian monimutkaisilla laskelmointiketjuilla on taipumus mennä pahemmin pieleen kuin muutaman siirron melko yksinkertaisilla vaihtoehtoketjuilla. Näin ainakin sillä amatööritasolla, jossa minä ja valtaosa vakiovastustajistani vielä olemme. Suurin osa kun on sellaisia, jotka ovat luokituksessaan muutaman sadan pisteen säteellä itsestäni.
Oikea pelivire on yhteydessä oman kognitiivisen kapasiteetin vaihteluun, joka säännönmukaisten pelien kautta on tullut empiirisesti havaittavaksi ja huomattavankin näkyväksi. Se on kuitenkin yhteydessä myös toiseen, samanaikaisesti edellisen kanssa käytävään taisteluun, joka liittyy tietysti siihen, että nappuloiden takana, jossain päin maailmaa, on toinen elävä ja älykäs ihminen, joka tekee omia siirtojaan, ja joka hänkin pyrkii voittoon. Mitä tutummiksi vastustajat käyvät, sitä enemmän heitä lukee paitsi pelaajina, myös ihmisinä.
Niinpä käynnissä on aina vielä kolmaskin taistelu, vaikka se oikeastaan ei ole taistelu vaan näytöstaistelun ystävällinen takanäyttämö, chattiruutu, jossa yleensä pelikaveruuden alkuaikoina puhutaan lähinnä pelistä, mutta viikkojen ja kuukausien kuluttua jo kaikesta muusta. Ja niin käy, että elävän ihmisen lukeminen yleensä voittaa kirjan lukemisen, kun on valittava, katsooko metrossa kirjan sivuja vai kännykän peli- ja chattiruutua.
* * *
Kaikki ei koskaan ole sitä, miltä se pinnalta katsoen näyttää. Lähetit eivät alkujaan olleet lähettejä. Eikä kuningatar ollut kuningatar. Eivätkä tornitkaan olleet torneja.
Suomessa lähettinä tunnettu nappula, joka useimmissa germaanisissa kielissä on juoksija ja englannissa piispa, oli alun perin norsu. Kuningaspelin nappulat nimittäin simuloivat varhaiskeskiajan intialaista armeijaa, johon sotanorsut kuuluivat. Norsut olivat norsuja vielä persialaisilla ja arabeilla, joiden kautta šakki kulkeutui Eurooppaan - ja Euroopassa espanjalaiset yhä käyttävät nappulasta arabialaista, norsua tarkoittavaa sanaa. Arabiaksi nappula on nimittäin al-fîl, elefantti. Arabeille sotanorsujen käsite oli vielä tuttu kontakteistaan persialaisiin ja intialaisiin, kun taas Euroopassa sotanorsut muistettiin vain puunilaissodista. Kun maurit toivat pelin Iberian niemimaalle, espanjalaiset ottivat sanan käyttöön sellaisenaan, el alfil. Tietääkseni tämä sana ei espanjassa tarkoita mitään muuta kuin kyseistä šakkinappulaa. Myös venäjäksi nappula on yhä norsu (slon).
Miten norsuista sitten tuli lähettejä tai piispoja? Netissä on esitetty asiaan erilaisia teorioita, mm. tyyliteltyjen norsun korvien ja syöksyhampaiden virheellistä tulkitsemista piispanhatuksi. Minusta uskottavin selitys on kuitenkin kielellinen: Kun šakki kulkeutui Espanjasta seuraavaan eurooppalaiseen šakkimaahan, Italiaan, tulkitsivat italialaiset alfilin tarkoittavan alfierea, joka on italian kielen lähettiä, sanansaattajaa tarkoittava sana. Italialaiset alkoivat myös kuvata nappulan tyylitellyn norsun sijaan miehenä, jolla on hiippamainen hattu. Tämä "lähetin" hattu puolestaan lienee johtanut siihen, että englannin kielessä kyseisestä nappulasta tuli piispa (bishop). Juoksijaksi nappula muuttui sen myötä, että sen liikkuminen sai nykyiset ratansa - alkuperäisessä intialaisessa versiossa ne nimittäin liikkuivat enemmän ratsujen tapaan, lyhyempiä matkoja, mutta pystyen hyppäämään toisten nappuloiden yli.
Vielä omituisempaa on se, että tornit liikkuvat nopeasti pitkiä suoria. Useimmissa eurooppalaisissa kielissä kyseinen nappula on nimeltään torni (esim. espanjan torre), linnoitus tai linna. Poikkeuksen tähän tekee kuitenkin jälleen englanti, jossa kielessä kyseinen nappula on nimeltään rook. Merkillinen sana, sillä sehän merkitsee mustavarista tai aloittelijaa. Oletinkin alkujaan, että nimi tulisi espanjan käsitteestä enroque, joka suomeksi on tornitus ja englanniksi castling. Hiljattain minulle kuitenkin selvisi, että rook taitaa tulla suoraan arabiaa edeltäneestä šakkikielestä, persiasta, mikä myös paljastaa syyn siihen, että tornit liikkuvat pitkiä suoria matkoja. Persian termi kyseiselle nappulalle nimittäin on rukh, ja tarkoittaa sotavaunua. Se onkin looginen sivusta-ase, jos ajatellaan pelinappuloita keskiaikaisena intialaisena armeijana. Ja se myös liikkuu nopeasti suoraa viivaa.
Upseeriston muut osat ovat siis johdonmukaisia: reunoilla ovat sotavaunut, sitten ratsumiehet ja sisimpänä sotanorsut. Kuninkaan tärkein nappula on kuitenkin epälooginen: miksi kuningatar olisi jokin superase? Kyse ei ollutkaan alun perin kuningattaresta, vaan suurvisiiristä, joka sota-aikoina toimi kuninkaan sodanjohtajana. Intialaiset, persialaiset ja arabit kutsuvatkin yhä kyseistä nappulaa visiiriksi, samoin venäläiset kutsuvat sitä persialaisella nimellä (ferz) ja jopa puolalaiset hetmanniksi. Vasta läntisessä Euroopassa nappulasta tuli kuningatar - ehkä siksi, että pelin ajateltiin simuloivan sotatantereen sijaan enemmän hovijuonitteluja.
* * *
Mitä keski-ikäisemmäksi olen tullut, sitä enemmän olen löytänyt inspiraatiota ja toivoa nuorisosta. Tarkemmin sanottua tieteitä ja taiteita, kaunokirjallista kirjoittamista ja šakkia harrastavista nuorista, jotka tulivat alun perin elämääni parin nettifoorumin kautta, mutta kun jo ajattelin heidän kaikkien aikuistuneen, seurasivat yksiä toiset - maailmasta on tullut paikka, jossa kaikki tapahtuu sosiaalisten verkostojen kautta - ja niinpä näyttää, ettei virta lopu. Ja hyvä niin. Enpähän pääse menettämään kosketustani uusiin sukupolviin ja siihen, mitä heidän päidensä sisällä on.
Ajoittain olen ollut niin vaikuttunut, että mieleeni on tullut mielettömiä ja epäilemättä epärealistisia ajatuksia vaihtaa vielä vanhoilla päivillä kokonaan uraani, lukea itselleni pedagogin paperit ja lähteä opettajaksi. Siinä ammatissa kun luultavasti voi vaikuttaa ihmisten tietoisuuteen enemmän kuin missään muussa (paitsi ehkä toimittajan ammatissa).
Toisaalta sen perusteella, mitä kuulen opettajiksi valmistuneilta kavereilta, tilanne ei vaikuta kovin lupaavalta. Maailman parhaaksi kutsuttua opetusjärjestelmää ollaan kovaa vauhtia muokkaamassa joksikin omituisten ihmiskokeiden itsepalvelukulttuuriksi, jossa nuorison kai oletetaan itseoppivan ilmiöitä googlettamalla, jotta opettajatkin voitaisiin korvata digisovelluksilla.
Lisäksi luulen, että se nuoriso, jonka kanssa olen ollut vuosia tekemisissä, ei edusta oman tai minkään ikäryhmän keskiarvoa. Niinpä opettajaksi ryhtyminen voisikin olla varmin tapa tuhota ne kauniit illuusiot, joita minulle on syntynyt fiksusta nuorisosta.
* * *
Nuorison myötävaikutuksella ja myös konkreettisilla kontribuutioilla kirjoittamalleni romaanikäsikirjoitukselle, joka paisui Tolkienin Sormusten herran pituuteen ja valmistui toukokuussa, ei kuulu kovinkaan hyvää. En usko, että yksikään kustantajista, jolle sitä tarjosin, lopulta edes vaivautui lukemaan sitä. Ainakaan mikään ei viittaa siihen suuntaan. Tämä on ikävää, koska tarkoittaa myös, etten saanut eväitä tehdä käsikirjoitukselle mitään, millä sitä voisi kehittää tai parantaa.
Yksi asia kuitenkin tuli selväksi. Mitään pitkää ei julkaista. Sellaisesta ei pidä enää kukaan (paitsi kirjoja ostava yleisö, joka ahmii Game of Thronesia ja Harry Potteria). Niinpä päätinkin periaatetasolla jakaa sen trilogiaksi. Se onnistuu melko johdonmukaisesti, ja vieläpä siten, että jokainen kirja kuitenkin toimii myös itsenäisenä, vaikkakin keskeisten kokonaisuuksien ymmärtäminen vaatii kaikki kolme osaa (tai vähintään ensimmäisen ja viimeisen).
Käsikirjoitus oli pitkään pölyä keräämässä, kun menetin vähitellen mielenkiintoni siihen. Hiljattain sain kuitenkin pelikaverien joukosta uuden lukijan, uruguaylaisen lukiolais-šakkimestarin, joka vieläpä edusti käsikirjoituksen nimenomaista kohderyhmää olemalla nuori ironinen nero. Se, että hän piti käsikirjoituksesta niin paljon, sai minut tarttumaan siihen uudelleen. Tosin saatan jatkossa keskittyä lähinnä englanninkieliseen versioon, Suomi kun vaikuttaa toivottoman suljetulta markkinalta.
Myös nettijulkaisemista on muutama kaveri suositellut, mutta olen sen suhteen vähän skeptinen. Nettijulkaiseminen johtaisi lähinnä siihen, että sitä ei voisi enää julkaista kaupallisten kustantajien kautta - mutta sen sijaan joku sen julkaisisi Intiassa omissa nimissään. Sitä paitsi jos tuttuni ja kaverini haluavat sen lukea, minun on joka tapauksessa helpompi lähettää se heille PDF-versiona, joka on helposti luettavissa kännykällä, lukulaitteella tai läppärillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti