Kevään neljä hetkeä

En yleensä muista lapsuudestani juuri muuta kuin väläyksiä eivätkä nekään tavallisesti onnellisia. Muistan kuitenkin jostain syystä, kuinka neljäs neljättä tapasi olla vuodesta toiseen se päivä, jolloin alkoi näkyä muuttolintuja. Maaliskuussa oli ehkä nähnyt mahdollisia muuttolintuja, jotka kuitenkin olivat saattaneet talvehtia rannikollamme, mutta huhtikuun neljäntenä olivat jo saapuneet töyhtöhyypät, kiurut ja ensimmäiset peipot. Töölönlahdella talvehtineiden sorsien lisäksi alkoi ilmaantua ensimmäisiä telkkiä ja isokoskeloita sisävesienkin harvoihin sulapaikkoihin.

Nykyisin keväät alkavat hieman aikaisemmin. Ensimmäiset töyhtöhyypät ja kiurut ilmaantuivat maaliskuun lopussa Viikin lumettomille pelloille. Oli jo hemppoparvia ja naurulokkeja meni yli parvissa. Vanhankaupunginlahden jäällä jäkitti parikymmentä harmaahaikaraa asennossa odottamassa jään sulamista. Pelloilla laidunsi jo useita lajeja hanhia. Talvilinnutkin olivat saaneet äänensä kuuluville. Tiaisten lisäksi tikat olivat hyvin aktiivisia: pikkutikat soidinsivat, käpytikat takoivat kaarnaa ja palokärki huusi. Seuraavan viikon aikana peipot ja rastaat jo valtasivat metsät. Laulunsa palasi etelästä iloksemme pitkän ankean talven päätteeksi.

Kevät on hieman herätellyt mieltäni horroksesta. Olen tullut ravituksi kuolleiden sorkkaeläinten punaisesta lihasta ja sitäkin punaisemmasta viinistä, sillä naapurini ja minun kaksoismonarkiassa on ympärivuotinen grillikausi. Aika ajoin käy vieraita. Muuten elämä itäisissä lähiöissä voisi käydä yksitoikkoiseksi.

En ehkä enää koskaan osaa suhtautua mihinkään residenssiini kotina. Kaikki tuntuu aina väliaikaiselta, eikä se välttämättä ole huono asia, koska ajatus lopullisesta asettumisesta viettää kaltevasti kuolemaan päin. Neljä ja neljä, slaavilaisen mytologian kuolemanluku. Odotan aina lähtöä johonkin, mutten lopullista. Sitä ei tarvitse odottaa - se tulee kuitenkin kun aika on.

Oikeastaan ei minulla ole koskaan ollut kotia siinä merkityksessä kuin useimmat sen vaiston varassa mieltävät. Lapsena minulle tehtiin aina selväksi, että paikka, jossa asuin, oli vanhempieni koti, ei minun. Aikuisena ei ollut sellaista paikkaa, johon olisin palannut lomillani tai sukujuhlien yhteydessä - niin, että se olisi jotenkin tuntunut omalta, osalta itseäni.

Koti sijaitsee minulle muualla kuin taloissa. Talot puhuttelevat minua hyvin vähän. Olen niissä vieraana tai käytän niitä vieraiden majoittamiseen, ollen itse yksi noista vieraista. Kokonaiset kaupungit ja maisemat tuntuivat sen sijaan ajoittain kotoisilta, mutta vain ajoittain. Palatessani niihin olen vieras. Tämä ei johdu siitä, että kaupungit olisivat ulkoisesti muuttuneet minulle vieraiksi, vaan siitä, että entiset ystävät kussakin kaupungissa ovat hajaantuneet uusiin paikkoihin. He ovat jossain, mutta eivät siellä, missä kerran tunsimme olevamme kotonamme. Hetken ajan. Hetki saattoi kestää pari vuotta, kolme tai äärimmäisillään neljäkin. Neljä. Sitä pidempään en ole aikuisiälläni asunut yhteen menoon missään.

Lähimmäksi kodin tunnetta pääsen tiettyjen ihmisten seurassa. Enkä välttämättä edes seurassa. Heidän olemassaolonsa riittää. He ovat kuin eläviä hirnyrkkejä (Harry Potter -viittaus), joista kukin kantaa sisällään osaa sielustani. Ilman heidän olemassaoloaan tuntuisi kuin en olisi oikeastaan lainkaan olemassa. Yhteys heihin taas palauttaa esiin tuon kätketyn palan sielustani, tuottaen tunteen, joka muistuttanee sitä, mitä normi-ihmiset kokevat käydessään lomilla kotonaan tai mummolassa. Useimmat (joskaan eivät aivan kaikki) elossa olevista hirnyrkeistäni ovat nykyään itseäni nuorempia. Sekin kertoo tarinaa eräänlaisesta juurettomuudesta. Takerrun tulevaisuuteen, toivoon, niin kuin muut menneisyyteensä, muistoon.

Siellä missä nuo ihmiset tulevat yhteen, kokoontuu useampia hirnyrkkien kätkemiä palasia sielustani, ja sellaisina kodikkuuden hetkinä tuntuu kuin olisin melkein materialisoitumassa kokonaiseksi. Ainakin hetkeksi. Sitten kaikki jotenkin taas haihtuu ja katoaa kuten se aave, joka olen. Se kaikki ei kuitenkaan katoa lopullisesti, vaan jatkaa olemassaoloaan hirnyrkkien kautta, jotka kulkevat kulkujaan, ja sieluni kappaleet heidän kanssaan.

On ihmisiä, jotka ovat luontaisesti niin mustasukkaisia, etteivät halua ystäviensä tapaavan tai edes tuntevan toisiaan. Tällaiset ihmiset aiheuttavat minulle rasitusta, mutta koetan heitä ymmärtää - menettämisen pelko on kova asia. Itse kuulun kuitenkin päinvastaiseen ihmistyyppiin. Vaikka olen introvertti enkä mikään suuri seuramies, tuntuu minulle luontevalta ja mielekkäältä, että verkostoni paitsi laajenee, myös vahvistuu synaptisesti. Sen elävät hermosolut luovat synaptisia yhteyksiä paitsi minuun, myös toisiinsa - ja katso, näin on hyvä. Varsinkin kun se tarkoittaa samalla, että sieluni palasia ajoittain tulee kokoon useampia, jolloin tunnen olevani todellisempi.

Tiedon puuni varjosta katselen suopeudella, kun ystävistäni tulee myös toistensa ystäviä. Lopulta sielunkappaleeni ovat levinneinä niin laajalle ympäri maailman, ettei niitä voi koskaan kokonaan hävittää tai myrkyttää. Olisikin epäilemättä virhe, jos kaikki munat olisivat samassa korissa. Sellainen kori vetää liikaa puoleensa vihollisia ja tuhovoimia. Se, että Gulistanin salainen puutarha on olemassa vain ideana, ehkäisee avohakkuun määräämistä juuri sinne, kuten epäilemättä tapahtuisi, jos jotain niin kaunista olisi yhdessä ja vain yhdessä konkreettisessa paikassa.