Tunisiassa ja Algeriassa

Ollaan jo pitkällä joulukuussa enkä ole kirjoittanut ainuttakaan blogitekstiä yli kahteen kuukauteen. Blogini näyttää tekevän hidasta kuolemaa, kuten muukin elämäni. Suomalainen ympäristö tekee kaltaisekseen, varsinkin marras-joulukuiseen aikaan.

Elämän puuttuminen tuntuu olevan suomalaisuudelle luontaista. 'Hanki elämä!' on fraasi, jonka noudattaminen tekisi hyvää koko kansakunnalle. Ollessaan aktiivisessa vaiheessa, esimerkiksi töissä, suomalaisen toimintaa luonnehtii pakko. On tehtävä, vaikka väkisin. Töpinä on tärkeämpää kuin tulos. Ei ole aikaa pysähtyä ajattelemaan, sillä sijaistoiminta täyttää ajan. Mitään ei saa jättää rauhaan, niille sijoilleen, joissa se on hyvä ja hyväksi havaittu, vaan kaikkea on muutettava koko ajan vain muuttamisen vuoksi, eikä mikään saa olla vanhaa, perinteen mukaista eikä kaunista.

(Apropoo, kauneushan rakennetussa ympäristössä muodostuu pitkän ajan saatossa, kun kulttuuri vakiintuu ja investoi esteettisesti itseensä. Tämä näkyy Länsi-, Keski- ja Etelä-Euroopan vanhoissa kaupungeissa. Kauneus rakentuu myös pitkäjänteisestä työstä, jossa tietty perfektionismi ei ole pahasta, kunhan se ankkuroituu humanistiseen, ihmistä ymmärtävään perusvireeseen. Tähän teemaan palaamme tuonnempana kirjoituksessa.)

Yksityisyydessä suomalainen on päinvastaisessa, passiivisessa tilassa. Kaiken on lakattava, myös töpinän, jotta suomalainen voisi tuntea viimein rauhoittuvansa. Ei saa olla ääniä. Ei saa olla ihmisiä. Ei saa olla luontoa, varsinkaan valkoposkihanhia. Ei muuta elämää kuin minimiinsä pelkistynyt arki. Suomalainen tuntee silloin, että kaikki on tehty. Maailma on valmis. Tässä tilassa on vain yksi pahaenteinen piirre: metafyysisellä tasolla kyseessä on nimittäin kuolema. Juuri se, mitä vastaan suomalainen vimmaisella sijaistoiminnallaan kamppaili.

Vastuun ottamisen välttämiseksi suomalainen pyrkii siihen, että kaikki asiat olisivat joko pakollisia tai kiellettyjä. Vapaus on hänelle kauhistus, koska sehän koskisi silloin muitakin kuin itseä. Pahimmillaan joku muu voisi hyötyä vapaudesta enemmän kuin itse. Voidakseen kieltää vapauden muilta suomalainen kieltää sen itseltään. Pakko tehdä, kunnes ei saa tehdä. Sitten voi arvostella muita, jotka eivät tee vaikka pitäisi, tai tekevät, vaikkei tarvitse.

Pahinta on se, jos on tehnyt itse päätöksen tehdä. Ilman ulkopuolelta tulevaa mandaattia eli pakkoa. Suomalainen luonto karttaa päätöksen ottamista omalle vastuulle - se ulkoistetaan. Suomalaiset ovat hyviä huonossa johtamisessa sekä hyvässä alamaisuudessa.

*   *   *

Hieman marraskuun puolenvälin jälkeen asuinseudulleni pelmahti tilhiä ja räkättirastaita, tyhjentämään marjoista pitkään notkuneita pihlajia. Notkuvat tosin vieläkin. Tilhet ovat hyvä asia. Rastaatkin. Molemmat lajit olivat läsnä jälleen tällä viikolla, kun olin palannut takaisin Suomeen tilapäisestä pakopaikastani Pohjois-Afrikasta ja päässäni oli taas vähän enemmän tilaa.

Välttääkseni tietoisen mielen kuoleman olen pakotettu matkustamaan vuoden pimeimpään aikaan johonkin lämpimämpään ja valoisampaan paikkaan. Viime talvena kävin Kanarialla, Saksassa ja Kolumbiassa. Tänä talvena lomani sijoittuvat marras-joulukuun vaihteeseen ja tammikuun alkuun. Jouluna olen tavalliseen tapaan kiinni töissä, jotta perheelliset pääsisivät perheidensä luo.

Marras-joulukuun vaihteen kaksi viikkoa käytin Tunisiassa ja Algeriassa. Tämä oli hyvää jatkoa keväälle, kun šakissa lyömäni vedon vuoksi ajoin autolla Suomesta Marokkoon ja takaisin. Nyt onnistuin käymään kolmessa Pohjois-Afrikan maassa saman vuoden aikana.

Tunisiaan minun oli palattava, koska Suomi eväsi viisumit tunisialaisilta ystäviltäni eivätkä he siten päässeet kumpanakaan kesänä vierailemaan Suomessa. Suomen silloisen suurlähettilättären toiminta oli muutenkin perin erikoista - tosin katsellessa viime viikkojen uutisia meno on ilmeisesti maan tapa ja organisaatiot tuppaavat mätänemään huipuiltaan käsin.

Oli myös hyvä syy palata, koska kevään 2018 matkallani Tunisiaan, siis puolitoista vuotta sitten, sai alkunsa šakkiharrastukseni, joka on sittemmin tuonut minulle parisataa uutta ystävää ympäri maailmaa ja parantanut merkittävästi kielitaitojani etenkin espanjan ja ranskan osalta.

Ostin syksyllä Jakartasta kauniin käsityönä tehdyn puisen šakkilaudan, ja koska se oli hienoin, jonka omistin, vein sen lahjaksi tunisialaiselle ystävälleni, nykyiselle taloustieteiden opiskelijalle, joka oli vastuussa šakkiharrastukseni aloittamisesta. Pelasimme jälleen ankarasti kaikkina niinä iltoina, joina olin Tunisissa. Lukija saattaa muistaa, kuinka hän kesällä 2018 kehittyi pelissä niin nopeasti, että uhkasi vakavasti asemaani, aiheuttaen, että minun oli pakko perustaa tilit kahteen šakkisovellukseen voidakseni pelata muita ihmisiä vastaan ja kehittyä pärjätäkseni tunisialaiselle kilpakumppanilleni.

Harrastus eskaloitui niin, että minulla on jo pitkään ollut minä tahansa hetkenä 100-150 peliä samanaikaisesti käynnissä. Kahviloissa ja laudalla pelaamme pelin kerrallaan, mutta nettisovelluksissa suosin hidasta versiota, jossa on pari päivää aikaa per siirto. Kukin peli kestää tyypillisesti noin kuukauden, joskus vähemmän, joskus enemmän, riippuen siirtojen määrästä ja siitä kuinka usein minulla ja vastustajillani on vapaita hetkiä tehdä siirtojamme. Tällä tavoin pelatessa saattaa keskittyminen kuhunkin yksittäiseen peliin kärsiä, mutta toisaalta kyky hahmottaa ja muistaa lukuisia samanaikaisesti eteneviä prosesseja kehittyy, mikä ei voi olla haitaksi esimerkiksi työelämän, akateemisten ja kirjallisten harrastusten asettamissa haasteissa.

Hitaassa pelaamisessa on muitakin etuja: Kustakin pelistä tulee nopean adrenaliiniryöpyn sijaan pitkä seikkailu, ikään kuin matka. Lisäksi on hyvä mahdollisuus mielenkiintoisiin ja pitkiin keskusteluihin vastustajien kanssa, kun siirtojen ohessa voi lähettää myös viestejä pelin chattiin. Olen kehittänyt varsin toimivia menetelmiä vakiovastustajieni valitsemiseen, joten he poikkeuksetta ovat myös mielenkiintoisia ihmisiä.

Alkuperäisen tunisialaisen vastustajani alun perin nopea kehittyminen lopahti noin vuosi sitten, koska opinnot vaativat veronsa. Kesällä 2018 hän edistyi ripeästi kun taas minä pysyin samalla tasolla. Nyt vuonna 2019 oli käynyt päin vastoin - hän oli pysynyt samalla tasolla kuin oli vuosi sitten, koska ei pelannut kuin minun ja yhden muun kaverin kanssa, kun taas minulla oli takanani satoja ja taas satoja pelejä monentasoisten vastustajien kanssa. Niinpä voitin nyt kaikki toistakymmentä peliämme Tunisissa - nekin, joissa hän oli välillä jo pääsemässä voitolle. Tämä ei onneksi lannistanut nuortamiestä vaan hän aktivoitui matkan jälkeen uudelleen pelisovelluksessa, ja toivottavasti pian taas saavuttaa minut, jotta jännitys säilyy.

*   *   *

Minulla oli useita muitakin ystäviä tavattavina Tunisiassa - šakinpelaajia, runoilijoita, opiskelijoita. Useampi kotoisin Tunisista, yksi La Marsasta, yksi Kélibiasta, mutta kaikki olivat sopivasti tavattavissa Tunisissa jossain vaiheessa matkaani. Soussessa olisi ollut kaksi, mutta siellä en tällä kertaa käynyt.

Algeriassa minulla oli vain kaksi kontaktia: lintuharrastaja Constantinessa ja šakinpelaaja Cherchellissä. Algeria oli myös neljänneksi viimeinen arabimaa, jossa en vielä ollut käynyt. Nyt jäljellä ovat enää Saudi-Arabia, Libya ja Mauritania.

Toisin kuin Tunisia, Marokko ja Egypti, Algeria ei ole turistimaa vaan öljyntuottaja. Se ei ole tottunut matkailijoihin eikä näitä varten ole järkevää infraa. Algeria on myös edelleen sotilashallinnon alainen sosialistimaa, joten kaikki on siellä ulkomaalaisen kannalta aika lailla hankalampaa kuin Tunisiassa tai Marokossa. Valuuttakursseja on virallinen ja siitä noin 40 % poikkeava epävirallinen. Luottokortit eivät kelpaa juuri mihinkään, vaan kaikki pelaa käteisellä - ja aina epävirallisesti. Käteiseksi huolitaan lähinnä vain euroja tai dollareita - Algerian dinaareja saa normaalihintaan vain epävirallisilta rahanvaihtajilta.

Toisin kuin Tunisiaan tai Marokkoon, suomalainen tarvitsee viisumin Algeriaan. Sitä varten tarvittiin kaikenlaista dokumenttia: hotellivaraus, vakuutus, ennakkomaksu jne. Kaikenlaiset muutkin käytännön asiat, kuten lentovaraukset, niiden vahvistaminen, nettiyhteys puhelimeen jne. olivat monimutkaisia ja aikaavieviä. Arabeilla on yleensäkin taipumus saada outoa tyydytystä ajan tuhlaamisesta, oli se sitten omaa aikaa tai muiden, mutta algerialaiset ovat jotenkin vieneet taipumuksen vielä pidemmälle.

Niin, ja tietysti elämääni hankaloitti se, että kiikarit ovat Algeriassa laittomia. Sääntö tekee lintuharrastajan elämän erittäin vaikeaksi.

Yksi tunisialaisista ystävistäni olisi halunnut matkustaa Algeriaan kanssani, mutta hänelle tuli yllätyksenä, että alle 35-vuotias "nuori" ei "terroristiuhan" vuoksi enää saa matkustaa Tunisiasta ulos ilman isänsä notaarilla leimattua ja viranomaisten hyväksymää lupaa. Lupamenettelyn virallinen tarkoitus on olevinaan estää nuoria miehiä lähtemästä jihadiin ja nuoria naisia ihmiskaupan uhreiksi. Käytäntö on tietysti se, että jihadisteilta ja järjestäytyneeltä rikollisuudelta paperit järjestyvät käden käänteessä, kun taas tavallisia opiskelijoita ja työmatkalaisia käännytetään kentiltä ja rajoilta. Tämä älyttömyys koskee suurta enemmistöä Tunisian koko väestöstä. Voi vain kuvitella, millainen korruptiobisnes maastapoistumislupien ympärille on muodostunut.

Matkustin siis ilman ystävääni Tunisista Constantineen algerialaisella ryhmätaksilla, joka ensin vaati minua maksamaan kaikkien muidenkin matkustajien paikat, luvaten siinä tapauksessa lähteä heti liikkeelle ja ajaa suoraan Constantineen viidessä tunnissa. Maksettuani taksikuski kuitenkin keksi, että toinen kuski onkin menossa aivan hotellini lähelle Constantinessa, joten dumppasi minut tälle, ja tämä taas kolmannelle. Kolmas kuski tuhlasi kaksi tuntia Tunisin kaupungissa hakien kaksi muuta matkustajaa kodeistaan ja erilaisia pakaaseja sieltä täältä, juoden teetä ja juoruten. Juoruamiseen hän keskittyi niin paljon, että sai särjetyksi auton tuulilasin tietullin puomilla. Se taas johti poliisipysäytyksiin.

Algerian rajalta alkaen Constantineen saakka autoa saattoi santarmin auto, joka vaihtui joka wilayassa, tuhlaten loputtomasti lisää aikaamme - minun ja kahden muun matkustajan. Kun lopulta pääsin puoleltaöin hotellilleni Constantinessa, oli matkaan kulunut luvattujen viiden tunnin sijaan kymmenisen tuntia. Hotellissa pälyili nahkatakkinen viiksimies.

Vaikka siis tunnelma toi ensialkuun hieman mieleen Syyrian - siis Syyrian silloin kun siellä vielä oli rauhallista - osoittautui Algeria sittenkin paljon pehmeämmäksi diktatuuriksi. Poliisit tuhlasivat aika ajoin aikaa haluamalla kirjoittaa ylös kadulla havaitun ulkomaalaisen nimen ja myös tämän vanhempien nimet, ammatit ja syntymäkansallisuudet, mutta muuten ihmisiä ei juurikaan ahdisteltu. Kaikki hoitivat asiansa epävirallisia kanavia pitkin, epävirallisin maksuin.

Algerialaiset olivat ihmisinä varsin samanlaisia kuin tunisialaiset, vaikkakin selvästi konservatiivisempia. Jopa koulutetut ystäväni suhtautuivat alkoholiin nollalinjalla ja kävivät joka päivä rukoilemassa moskeijassa. Kiikareiden lisäksi laitonta oli myös naisten valokuvaaminen - mukaan lukien vahingossa. Onneksi kumpaakaan kieltoa ei sanottavammin valvottu, paitsi lentokentillä ja virallisten rakennusten liepeillä (joissa kuvaaminen oli joka tapauksessa muutenkin kielletty).

*   *   *

Constantinessa tapasin lintuharrastajakontaktini jo viideltä aamulla, joten vältimme mahdolliset santarmisaattueet, jotka epäilemättä olisivat heräilleet ja vääntäytyneet paikalle aikaisintaan puoleltapäivin, itseään loputtomasti odotuttaen. Tästä alkaen pysyin poissa santarmien tutkasta aina siihen saakka, kun olin Alger'n lentokentällä ottamassa lentoa Tunisiin.

Lintuharrastajan olen tavannut Ukrainan lintuharrastajaryhmässä, sillä hän on aikanaan opiskellut Odessassa ja hänellä on ukrainalainen vaimo sekä Ukrainan passi. Mies tekee nykyään kolmea eri työtä - konsulttina, maatalousneuvonantajana ja luontomatkanjärjestäjänä. Minulla oli hänen tapaamiseensa myös erityinen intressi. Hän nimittäin tietää ne laaksot Constantinea ympäröivillä vuorilla, joissa endeeminen algeriannakkeli elää.

Algeriannakkeli (Sitta ledanti) kuuluu ryhmään reliktejä nakkeleita Välimeren ympäristön maissa. Toiset kaksi lajia ovat Korsikalla elävä korsikannakkeli (S. whiteheadi) sekä Turkissa, Georgiassa ja Lesboksella elävä punarintanakkeli (S. krüperi). Punarintanakkeli ja korsikannakkeli ovat mieltyneet ikivanhoihin mäntyihin, kun taas algeriannakkeli tarvitsee tarpeeksi vanhoja ja vankkarunkoisia tammia. Korkkitammikin käy, jos puut ovat riittävän vanhoja (esim. yli satavuotiaita), mutta nakkelin suosikki on paikallinen tammilaji, joka syksyisin muuttuu keltaiseksi.

Matkasimme lintumiehen kanssa Constantinesta noin sadan kilometrin päähän vuorille Tamantotiin, jossa oli kannaltamme otollisin nakkelin esiintymisalue. Heti syksynkeltaisiin tammimetsiin päästyämme aloimme nähdä alueen endeemisiä erikoisuuksia, jotka olen lähes kaikki - nakkelia lukuun ottamatta - nähnyt aiempina vuosina Tunisiassa lähellä Algerian rajaa tai sitten Marokon Atlasvuorilla. Monien lajien populaatiossa Itä-Algerian ja Tunisian alalajit poikkeavat kuitenkin merkittävästi Länsi-Algerian ja Marokon alalajeista. Esimerkiksi kuusitiaisen osalta algeriantiainen (P. a. ledouci) on täysin keltainen, kun taas atlastiainen (P. a. atlas) varsin paljon eurooppalaisten kuusitiaisten näköinen.

Kaikki kolme tiaislajia - talitiainen, afrikansinitiainen ja mainittu algeriantiainen - olivat yleisiä, samoin etelänpuukiipijä. Närhen paikallinen, erikoisen näköinen alalaji rääkyi yhtenään. Alueella oli myös kolmea tikkalajia, nimittäin atlasvihertikan ja atlaskäpytikan lisäksi pienellä alueella Koillis-Algeriassa elää myös eristynyt populaatio pikkutikkaa. Siellä täällä kullankeltaisissa metsissä oli tiaisparvien lisäksi liikkeellä peippolintuja, punarintoja, musta- ja kulorastaita sekä tulipäähippiäisiä. Maakilpikonnakin möyri talvesta piittaamatta.

Meiltä ei kestänyt kovin kauan löytää ensimmäinen algeriannakkeli, vaikka ajankohta marraskuun lopulla ei ole yleensä aktiivista ääntelyaikaa. Nakkelit tuntuivat liikkuvan tiaisparvien ja kiipijöiden mukana, kuten ne tekevät muuallakin. Näimme tämän jälkeen algeriannakkelin vielä kolme kertaa uudelleen, mutta joka kerran linnut olivat jatkuvasti liikkeessä ja ujoja eivätkä juurikaan reagoineet ystäväni soittamiin nauhoituksiin.

Tärkeintä oli kuitenkin nähdä niitä. Kyseisestä lajista tuli minulle elämänpinna numero 3735. Nakkelin lisäksi sain tuona päivänä myös kaksi muuta uutta Afrikan-pinnaa, nimittäin pikkutikan ja valkopääsorsan.

Sorsa ei tietenkään ollut tammimetsässä. Menimme samana iltana kahdelle kosteikolle, joista ensimmäisellä saalisteli useita ruskosuohaukkoja - ja saaliina oli sillä kertaa töyhtöhyyppä. Hyyppiä ja kottaraisia oli satapäisinä talviparvina. Rantaniityillä oli jonkin verran vikloja ja taivaanvuohia pörähteli röhkäisten lentoon sieltä täältä. Ruovikossa eteni lieju- ja nokikanoja ja myös luhtakana mylvähteli. Silkkikerttunen ja heinäherttu olivat paikkalintuina läsnä, kun muut kerttuset ja sirkkalinnut olivat jo tropiikissa.

Toinen kosteikkokohde oli pieni järvi, jossa talvehti satapäin sinisorsia - osa paikallisia, osa Euroopasta saapuneita. Niiden joukosta löytyi kaikenlaisia muita vesilintuja, mutta vain melko pieninä määrinä. Aika paljon nokikanoja. Jonkin verran lapasorsia, puna- ja ruskosotkia, pikku- ja mustakaulauikkuja. Joukosta löytyi myös kaksi valkopääsorsaa, jotka olivat mitä ilahduttavimpia.

*   *   *

Constantinen kaupunki (arabiaksi Qasentina) on dramaattisessa paikassa rotkon molemmin puolin, tuoden siksi hieman mieleen Tbilisin. Se on kaunis ja näkemisen arvoinen kaupunki, yli miljoona asukasta. Constantinessa pesii myös runsaana naakka, jota on vaikea löytää muualta Algeriasta.

Mielenosoitukset ovat jatkuneet Algeriassa jo kuukausia kaikkien kaupunkien keskustoissa keskiviikosta lauantaihin joka iltapäivä. Algerialaiset kutsuvat prosessia vallankumoukseksi, vaikkakin puuha on järjestäytynyttä eikä ihmisiä ammuta tai paikkoja rikota. Radioasemat näyttivät olevan solidaarisia kansalle soittamalla vähän väliä Bella Ciao'ta, italialaista partisaanilaulua, josta on tullut tämän vuoden arabisyksyn jonkinlainen tunnussävelmä. Algeriassa seurattiin myös Libanonin ja Irakin samanaikaisia mielenosoituksia.

Vaikka Algeria on politiikassa yleensä napit vastakkain Marokon kanssa, kansalaisia tämä ei näytä koskevan. Molemmissa maissa kansa tuntuu arvostavan toista, kunhan kyse ei ole jalkapallosta. Algerialaiset, joita tapasin, eivät fanittaneet Assadia eivätkä olleet juurikaan omaksuneet venäläistä propagandaa. Se lienee siis rajoittunut hallitukseen. Muutenkin kiinalaiset ovat näemmä alkaneet näkyä Algeriassa venäläisiä enemmän.

*   *   *

Cherchellissä (arabiaksi Sharshal, entinen roomalaisajan Caesarea ja foinikialaisten Iol) asuva ystäväni on paitsi šakinpelaaja, myös arkkitehti ja opettaa arkkitehtuuria Tipasan yliopistossa. Koska Algeriassa rakennusurakat jaetaan korruptiosuhteiden perusteella eikä koulutuksen tai pätevyyden, hän on perustanut taloutensa turvaamiseksi oman yrityksen - autokoulun. Autokoulun myötä hänestä on tullut paitsi rakennetun ympäristön myös ihmisyhteisön arkkitehti, kauneuden ja toimivuuden tavoittelija.

Ystäväni on kiistattoman älykäs ja lahjakas ihminen, olipa kyse šakista, arkkitehtuurista tai elämänfilosofiasta. Niinpä hän on ottanut autokouluunsakin hieman holistisemman otteen kuin miksi autokoulu yleensä mielletään. Kun suurin osa autokouluista maksaa lahjukset ajokortin myöntäville viranomaisille ja saa siten oppilaansa läpi, ystäväni on ottanut tavoitteekseen, ettei maksa lahjuksia, vaan hänen oppilaansa oikeasti oppivat ajamaan autoa. Eikä vain sitä. He saavat siinä sivussa myös ammatinvalintaohjausta, parempaa itsetuntoa sekä johdatusta šakkiin ja potkunyrkkeilyyn.

Ystäväni oli perehtynyt kokeeksi myös hypnoosiin yrittäessään löytää uusia tapoja saada oppilaidensa ajaminen soljumaan yhtä täydellisenä kuin kokonaisuudessaan hahmotetun šakkilaudan siirrot tai toimivan rakennetun ympäristön ratkaisut. Hypnoosi ei ollut ystäväni mielestä kuitenkaan toiminut toivotulla tavalla oppilaiden ohjauksessa, joten hän oli luopunut siitä ja loi sen sijaan oppilaisiinsa eräänlaisen mentorisuhteen. Näin sen toimivan kaikkialla missä kävimme, koskapa joka ravintolasta, parturista, matkatoimistosta ja jopa poliisista löytyi ystäväni entisiä oppilaita, ja he kaikki suhtautuivat häneen kunnioituksella. Eivät sellaisella kunnioituksella, jota herättää pelätty tai erityisen vaikutusvaltainen henkilö - vaan sellaisella, jota herättää sisäisesti vahva ihminen, joka ei suostu lahjusten antamiseen tai ottamiseen ja on valinnut mieluummin olla esimerkki nuorisolle kuin pönöttää rahakkailla urakoilla tai prestiisillä.

Ystäväni on ottanut kumppaniksi yritykseensä nuoren naispsykologin, joka ei valmistuttuaan saanut alaansa vastaavia töitä samasta syystä kuin ystäväni ei saanut arkkitehtiurakoita. Autoritäärisissä maissa työpaikat ovat wastasta riippuvaisia saavutettuja etuja, eivät seurausta opinnoista ja lahjakkuudesta. Ei ole ihme, että moni lahjakas turhautuu ja haluaa muuttaa Eurooppaan tai Amerikkaan. Ja vielä useampi, lahjattomat mukaan lukien, oppii jo varhain pitämään muodollista koulutusta hyödyttömänä, koska se ei johda mihinkään. Sitäpaitsi tenteistäkin saa paremmat tulokset lahjuksilla kuin vastaamalla oikein.

Keskustelin pitkään psykologin kanssa sillä välin kun ystäväni ohjasi oppilaitaan ajamisen ja elämänvarmuuden pariin. Huivipäinen neito oli alkuun kovin ujo, mutta heti kuoresta päästyään paljastui, että hän puhui sujuvasti sekä ranskaa että englantia ja teki autokoulun lisäksi ystäväni kanssa yhteistyötä myös paikallisessa lasten oikeuksien järjestössä.

Arkkitehdin ja psykologin pyörittämästä autokoulusta on tullut paikka, jossa paikalliset 17-19-vuotiaat kohtaavat, juovat teetä, puhuvat ystäväni kanssa siitä, miten olla kunnon mies, ja hänen psykologikumppaninsa kanssa siitä, miten löytää itselleen soveltuva paikka työmarkkinoilta. Kilpailijat eivät tästä pidä, kuten eivät myöskään ajorekisteriviranomaiset, joita ärsyttää ystäväni kieltäytyminen siitä, että hänen oppilaidensa pitäisi maksaa lahjuksia ajokokeesta läpi päästäkseen. Niinpä tarkastajat reputtavat tahallaan ystäväni oppilaat pari-kolme kertaa ennen läpi päästämistä ja panettelevat oppilaille ystävääni, antaen ymmärtää tämän olevan syynä oppilaiden epäonnistumiseen ajokokeessa. Oppilaat kuitenkin tietävät asioiden oikean laidan ja niinpä ystäväni autokoulusta on tullut muutamassa vuodessa seudun suosituin. Niin suosittu, että lopulta kilpailevat autokoulutkin luopuivat maineenmustauskampanjoista ja alkoivat sen sijaan ottaa käyttöönsä joitain ystäväni innovatiivisista menetelmistä. Ystäväni kertoi ironisella hymynkareella, että samat setämiehet, jotka aiemmin olivat yrittäneet mustata hänen maineensa, yrittivät nyt vaivihkaa kysellä oppilailta hänen metodeistaan, ja matkivat niitä.

Maineenmustauskampanjan hiipumiseen lienee vaikuttanut myös se, että ystäväni on valvontateknologian suhteen lahjakas ihminen. Hän kätki pienen vakoilukameran autoradioonsa ja sai videotallenteet lahjuksia vaatineista ja uhkauksia esittäneistä tarkastajista. Huhu tallenteiden mahdollisesta olemassaolosta oli hiljentänyt terävät kielet - samalla paljastaen epäsuorasti niiden alkulähteet ja motiivit.

Ystäväni oli tietoinen siitä, että taistelu korruption hydraa vastaan voi olla toivotonta ja vaikka se on tuonut kunnioitusta nuorisolta, on se myös tuonut vihamiehiä setien joukosta, joista monella voi olla vaikutusvaltaisia kontakteja. Panettelukampanja oli oireellinen, ja ystäväni onkin harkinnut palaamista arkkitehdin uralle riittävän pääoman hankittuaan. Hän haluaa tehdä sen mieluummin jossain suuressa maailmassa, ja palata Algeriaan vasta kun on luonut jotain pysyvää muualla. Vähän kuin Suomessa, Algeriassakin lahjakkuus tuo arvostusta yleensä vasta sitten kun joku ulkopuolinen on ensin antanut sille tunnustuksen. Esimerkiksi kansainvälisen palkinnon tai quebeciläisen virastotalon urakan.

Algerialainen ystäväni oli monessa mielessä erilainen kuin minä, mutta tunsin suurta sielunsukulaisuutta. Hän on ihminen, joka haluaa jatkuvasti tehdä itsestään paremman, ja tulee siten puolivahingossa vaikuttaneeksi myös ympärillään oleviin. Hän on sankari niille, joita on auttanut, mutta samalla on ihmisiä, jotka hautovat häntä vastaan myrkyllisiä ajatuksia ja kihisevät kateudesta - sitä suuremmasta, mitä suuremmista rahoista ystäväni kieltäytyy, mitä pyyteettömämmin auttaa kotiseutunsa nuoria, ja mitä vaatimattomammin itse elää. Ihminen on ilveskansa, ja niin edelleen.

Hän on tehnyt mielenkiintoisia kokeiluja myös bonsaipuiden parissa, luoden niitä kokonaisen rivin asuntoonsa johtavaan portaikkoon. Ne ovat jonkinlainen käänteisversio hänen oppilaidensa mielistä, jotka kasvavat hänen vaikutuksestaan normaalia suuremmiksi, eivät pienemmiksi. Hän on siirtänyt ajatuksensa arkkitehtuurista ja kamppailulajien sensein roolista autokouluun ja nuorisotyöhön, ja sen perusteella, mitä ehdin nähdä, on kymmenien Cherchellin seudun nuorten elämä hieman parempi kuin olisi, jos autokoulunopettajaa ei olisi ollut olemassa.

Tällaista arvostan.

Pelasimme yhdessä viettämänämme aikana vain kahdeksan peliä, koska olimme joka kerran niin tasaväkisiä että ne kestivät tuntikausia. Voitin kuusi, hävisin kaksi. Olen ihmetellyt ennenkin - nimittäin minä voitan algerialaisen ystäväni šakissa useammin kuin hän minut, mutta hän on silti yksi kerrallaan voittanut pelissä nimenomaan muutaman sellaisen vakiovastustajani, joita minun tuntui olevan mahdotonta voittaa. Kyse lienee jonkinlaisesta kivi-sakset-paperi -tilanteesta - tyyleissämme on jotain, mikä tehoaa yhteen muttei toiseen. Niin kai myös elämässä ja ihmissuhteissa.

*   *   *

Suurimman osan Algerian ajasta Constantinen jälkeen vietin ystäväni kotikaupungissa Cherchellissä samoin kuin sen lähellä sijaitsevissa Hajret an-Nasissa, Sidi Ghilesissä ja Tipasassa. Näissä paikoissa on runsaasti roomalaisia, foinikialaisia ja osmanilaisia raunioita, Numidian historiaa tulvivia museoita ja mausoleumeja. Hajret an-Nasissa kävimme myös merellä, tapaamassa paikallista kuvanveistäjää sekä aamiaisella vuorenrinteen linnakeraunioilla.

Kävimme myös Alger'ssa, maan pääkaupungissa. Suurin osa siitä päivästä vierähti Kasbah-kukkulan vanhassa orientaalisessa kaupunginosassa, jossa kamerat lauloivat. Kävimme lopuksi tapaamassa paria ystäväni ystävää myös Hydrassa (Hedra), joka on varakkaampi keskiluokkainen kaupunginosa.

Palattuani Tunisiaan oli tarkoitukseni ollut ehtiä vielä aavikolle ja pariin lintupaikkaan, mutta eri ystävieni aikataulut eivät sopineet toisiinsa ja niinpä päädyin loppupäiviksi pyörimään Tunisissa ja sen lähikaupungeissa kuten Marsassa ja Sidi Bou Saïdissa, pelaamaan šakkia paitsi ystävieni kanssa, myös heidän mukanaan tuomiensa uusien (joten ystävien määrä jälleen lisääntyi), juomaan kahvia ja silloin tällöin myös viiniä ja viskiä.

Matka oli hyvä ja täytti tarkoituksensa.

Menomatkalla ehdin käydä kokonaisen päivän verran myös sateisessa Pariisissa, jossa majoituin aivan Sorbonnen viereen, korttelin päähän Seinestä, totesin Notre Damen yhä seisovan paikoillaan (vaikkakin vielä remontoitavana) ja kävin kirjakaupoissa ja divareissa. Paluumatkalla Pariisissa oltiin aamuvarhain pakkasen puolella.