Kiinasta lähtenyt, pitkin Aasiaa levinnyt ja nyt myös Italiassa käsiin räjähtänyt koronavirus jakaa ihmiset jotakuinkin kahteen ryhmään. Hysteeriset ovat sitä mieltä, että kyseessä on uusi ebola ja zombiapokalypsi uhkaa heti nurkan takana. Kun taivaassa ei ole enää tilaa, kuolleet kulkevat maan päällä. Ja mikäs zombeilla kulkiessa, kun Helsingissä alkaa olla ympäri vuoden skoonelaisen marraskuun kelit.
Välinpitämättömät taas ovat sitä mieltä, että tämä ei koske minua. He kulkevat edelleen sairaina töissä, pärskivät pitkin julkisia kulkuneuvoja ja dumppaavat nuhaiset lapsensa muiden huoleksi päiväkoteihin ja kouluihin.
Molemmat ryhmät paljastavat toiminnassaan suomalaisominaisia kulttuuripiirteitä. Maamme kansalle - tai ainakin sen sodanjälkeisille sukupolville - on jostain syystä tyypillistä jyrkkä ero henkilökohtaisen ja kollektiivisen riskinsiedon välillä. Suomalaisten kynnys henkilökohtaisen riskin ottamiseen tai vastuun kantamiseen on poikkeuksellisen korkea, minkä vuoksi suomalaisten arkalaisuus onkin tärkeimpiä heidän yleistä luotettavuuttaan heikentäviä tekijöitä.
Tämän vastapainoksi suomalaisten kynnys riskien ja vastuiden sysäämiseen yhteisille harteille on sen sijaan huomiota herättävän matala. Riskeistä ei välitetä ollenkaan, jos vastuun kantaakin kollektiivinen joukko, jossa voi kätevästi paeta muiden selän taa. Tämän toiminnan kulttuuriominaisuus paljastuu siinä kirkassilmäisen tiedostamattomassa räpyttelyssä, jolla suomalaiset perustelevat käsittämättömiä päätöksiään sillä, että muut tai ainakin jokin viiteryhmä on tehnyt samoin, tai osallistunut huonon päätöksen tekemiseen.
Suomalaisten aikuisten henkilökohtainen arkalaisuus ja vastuunvälttely sekä toisaalta kollektiivinen riskeistä piittaamattomuus ja vastuiden edesvastuuton kasaaminen muiden suomalaisten harteille ulottuvat yhteiskunnassamme päiväkodeista ja metropärskijöistä korkeimpaan poliittiseen eliittiin.
Poikkeuksen muodostavat lähinnä lapset, jotka joutuvat aikuisten puolesta kantamaan niin ilmastoahdistuksen kuin vanhempiensa sukupolvien päälleensä kasaaman valtionvelan ja turvallisuuspoliittisen limbotilan. Lapset kantavat päivästä toiseen huolta kaikesta, koska siihen aikuiset ovat heidät opettaneet sysätessään itselleen kuuluvan vastuun järjestelmällisesti lapsilleen. Lasten vastuulla on huolehtia siitä, ettei heidän vanhempiensa tarvitsisi hävetä, että koulu sujuu, sosiaalinen media näyttää hyvältä ja harrastuksiakin pitäisi olla, että lapset olisivat poissa vanhempiensa tieltä.
Nuoriksi aikuisiksi vartuttuaan lapset ovat jo yleensä päässeet eroon vastuuntunteestaan ja oppineet odottamaan vastuunkantoa joltain muulta. Yhteiskunnan tukiautomaateilta, opettajilta, työnantajilta tai parisuhdekumppaneiltaan. Ahdistus on yhä jäljellä, mutta se suunnataan toisin: Kaikkien pitää reagoida kaikkeen ja signaloida jotain, toteuttaa eräänlaista virtuaalista kollektiivivastuuta sen sijaan että yksikään kollektiivin jäsen itse muuttaisi käyttäytymistään tai tekisi asioille jotain.
Niinpä flunssainen suomalainen ei suinkaan jää töistä pois sairastamaan, kuten tekisi krapulassa, vaan pärskii ja niiskuttaa näyttävästi avokonttorinsa valoisan urbaaneissa tiloissa, joissa kellään ei saa olla minkäänlaista yksityisyyttä tai omistajuutta työstään, ja toteuttaa siten kahta päämäärää: Ensinnäkin, hän demonstroi omaa uhriuttaan ja marttyyriuttaan raataessaan sairaanakin. Tuloksista viis, tärkeintähän on näyttää kiireiseltä ja mielellään kärsivältä, ja sairaana tämä onnistuu paremmin kuin terveenä. Toiseksi, hän vastuullistaa sairauttaan kollektiiville, jolle myös jokaisen henkilökohtainen työ kuuluu. Kollektiivin jäsenten vastuulla on vain reagoida ja signaloida.
Jos flunssapotilas suostuu ylipäätään menemään lääkäriin, se on todennäköisesti yksityinen lääkäri, johon suomalainen on saanut oikeuden työpaikkansa tai opiskelupaikkansa kautta, mutta jonka hän kuvittelee edustavan suomalaista julkista terveydenhuoltoa, minkä vuoksi hän vaaleissa ja poliittisissa keskusteluissa edelleen vaatii terveydenhuollolle suurinta osaa julkisesta budjetista.
On vaikea kuvitella, kuinka suomalainen kansakunta selviäisi oikeista poikkeusoloista - vaikkapa sellaisista, joita Ilkka Remes on kirjoissaan kuvaillut. Lähtökohdaksi kannattaa ottaa, että mikään, mikä on digitalisoitu, ei toimi. Vain elävät ihmiset toimivat, ja heistäkin hyvin harva.
Parku olisi kyllä sydäntäsärkevää, mutta kaivautuisiko jostain kumpujen kätköistä henkilökohtaista vastuunkantoa ja sankaruutta? Vai lapsilleko se jätettäisiin? Lapsilla vain on liikaa paineita muutenkin, kun he joutuvat omalla vastuullaan ja omalla ajallaan oppimaan älypuhelimistaan kaiken sen, mitä kouluiksi kutsuttujen sosiaalikiinteistöjen avotiloissa ei enää pysty oppimaan. Mutta opettaako älypuhelin partiolaistaitoja?
Ankeat ajat ovat kuitenkin koko ajan lähempänä, nykymenon jatkuessa. Entä sitten kun pitopöydät eivät enää notku? Kun poliittinen valta on ääriliikkeillä, jotka halvauttavat oikeusvaltion instituutiot ja lakkauttavat oikeuden toisensa jälkeen pystyäkseen jatkamaan etuoikeuksia omilleen? Kun kasakat alkavat ottaa kaiken irtonaisen, mummojen pyykitkin? Zombiapokalypsi voi olla lähempänä kuin suomalaiset luulevat. Ajallisesti ja maantieteellisesti.
Tässä blogissa ollaan ikuisesti matkalla, milloin fyysisesti, milloin henkisesti. Ilman sen kummempia sitoumuksia kirjoitan tänne havaintojani ja ajatuksiani mielenkiintoisista paikoista. Pysyttelen mieluiten anonyymina, vaikka ne, jotka minut tuntevat, tietävät kyllä kuka olen. Kommentoida saavat toki ventovieraatkin.
Kirjat
▼
keskiviikko 26. helmikuuta 2020
sunnuntai 16. helmikuuta 2020
Belgiassa
Kävin työasioissa Brysselissä, mutta lensin sinne etuajassa jo viikonloppuna, voidakseni tavata joitain niistä lukuisista ihmisistä, joita Euroopan pääkaupungissa ja sen lähettyvillä tunnen. Sellaista Brysselin-matkaa ei ole, että ehtisin tavata heidät kaikki, mutta yritän joka kerta tavata muutaman, enkä joka kerran samoja.
Saapuessani Belgiassa raivosi talvimyrsky. Puut kaatuivat, kattopellit lensivät ja vettä tuli vaakasuorassa. Erityisen kylmä ei kuitenkaan ollut.
Sunnuntaina, joka oli vapaapäiväni, menin tapaamaan ystäväpariskuntaa Waterloohon. Nämä pitkään Brysselissä töitä tehneet suomalaiset ovat vakiintuneet pysyvästi Belgiaan ja ostivat Waterloosta huonokuntoisen kolmikerroksisen kaupunkitalon, jota ovat siitä asti huone huoneelta remontoineet asumakuntoon. Kahden lapsen lisäksi heillä on kolme koiraa ja kolme kissaa, joten elämää ympärillä riittää.
Waterloo on muinaista rajamaata. Belgiaa halkova kieliraja hollanninkielisten flaamien ja ranskankielisten valloonien välillä kulkee samassa paikassa, jossa muinoin oli Rooman imperiumin pohjoisraja. Hallen metsä oli roomalaisten silmissä sivistyksen loppu, jonka pohjoispuolella eli vaarallisia villipetoja sekä keltti- ja germaaniheimoja. Flaamilaiset paikannimet kaukana Luoteis-Ranskassa saakka osoittavat toki, ettei Vallonia vielä roomalaisten aikana latinalaistunut, vaan sen aiheuttivat pitkät Espanjan ja Ranskan valtakaudet.
Waterloon ulkopuolella, muutamassa pienessä kylässä tai oikeammin niiden maatiloilla ja pelloilla käytiin kuuluisa ratkaisutaistelu Euroopan sen aikaisesta tulevaisuudesta. Kuten tunnettua, vuonna 1815 muuta Eurooppaa voittoisasti kyykyttänyt Napoleon kärsi Waterloossa tappion sinne rientäneille englantilaisille ja preussilaisille liittoutuneille. Englantilaisten joukkoja johti Wellingtonin herttua, jonka jälkeläisille nuo maat yhä nykyisinkin sotasaaliina kuuluvat. Preussilaisten komentajana oli von Blücher.
Lähes 60 000 miestä sai Waterloon taistelussa surmansa, Napoleonin armeijasta noin puolet, ja tämä mieshukka katkaisi ratkaisevasti Napoleonin sotilaallisen kamelinselän. Tästä alkaen Napoleonin joukot perääntyivät ja liittoutuneet marssivat lopulta Pariisiin saakka. Napoleonin antauduttua tätä ei toiveensa mukaisesti päästettykään Amerikkaan vallankumousta jatkamaan, vaan vietiin vangiksi kaukaiselle Saint Helenan saarelle, jossa pian kuoli. Joidenkin mukaan arsenikkimyrkytykseen, jonka antajakin on identifioitu, mutta nykykäsityksen mukaan vatsasyöpään.
Kävimme sekä taistelupaikoilla että lähistöllä sijaitsevalla Villers-la-Villen raunioluostarilla.
Seuraavat päivät menivät ankaran kokoustamisen merkeissä, mutta viimeisenä iltana ehdin sentään vielä tavata toisenkin ystäväni, ranskalaisen EU-neuvonantajan. Tapasimme libanonilaisessa ravintolassa ja joimme hieman viiniä Chaussée de Charleroin varrella.
Minun oli pitänyt tavata sunnuntai-iltana myös entinen kotikaukaasini, jolle Belgia ystävällisesti antoi virallisen suojelun, joten hän on viimeinkin pystynyt keskittymään oman elämän rakentamiseen, opiskelee hollantia ja on kotoutusohjelmassa. Hän oli kuitenkin flunssan kourissa - ei sentään koronaviruksen - joten jää toiseen kertaan nähdä.
Saapuessani Belgiassa raivosi talvimyrsky. Puut kaatuivat, kattopellit lensivät ja vettä tuli vaakasuorassa. Erityisen kylmä ei kuitenkaan ollut.
Sunnuntaina, joka oli vapaapäiväni, menin tapaamaan ystäväpariskuntaa Waterloohon. Nämä pitkään Brysselissä töitä tehneet suomalaiset ovat vakiintuneet pysyvästi Belgiaan ja ostivat Waterloosta huonokuntoisen kolmikerroksisen kaupunkitalon, jota ovat siitä asti huone huoneelta remontoineet asumakuntoon. Kahden lapsen lisäksi heillä on kolme koiraa ja kolme kissaa, joten elämää ympärillä riittää.
Waterloo on muinaista rajamaata. Belgiaa halkova kieliraja hollanninkielisten flaamien ja ranskankielisten valloonien välillä kulkee samassa paikassa, jossa muinoin oli Rooman imperiumin pohjoisraja. Hallen metsä oli roomalaisten silmissä sivistyksen loppu, jonka pohjoispuolella eli vaarallisia villipetoja sekä keltti- ja germaaniheimoja. Flaamilaiset paikannimet kaukana Luoteis-Ranskassa saakka osoittavat toki, ettei Vallonia vielä roomalaisten aikana latinalaistunut, vaan sen aiheuttivat pitkät Espanjan ja Ranskan valtakaudet.
Waterloon ulkopuolella, muutamassa pienessä kylässä tai oikeammin niiden maatiloilla ja pelloilla käytiin kuuluisa ratkaisutaistelu Euroopan sen aikaisesta tulevaisuudesta. Kuten tunnettua, vuonna 1815 muuta Eurooppaa voittoisasti kyykyttänyt Napoleon kärsi Waterloossa tappion sinne rientäneille englantilaisille ja preussilaisille liittoutuneille. Englantilaisten joukkoja johti Wellingtonin herttua, jonka jälkeläisille nuo maat yhä nykyisinkin sotasaaliina kuuluvat. Preussilaisten komentajana oli von Blücher.
Lähes 60 000 miestä sai Waterloon taistelussa surmansa, Napoleonin armeijasta noin puolet, ja tämä mieshukka katkaisi ratkaisevasti Napoleonin sotilaallisen kamelinselän. Tästä alkaen Napoleonin joukot perääntyivät ja liittoutuneet marssivat lopulta Pariisiin saakka. Napoleonin antauduttua tätä ei toiveensa mukaisesti päästettykään Amerikkaan vallankumousta jatkamaan, vaan vietiin vangiksi kaukaiselle Saint Helenan saarelle, jossa pian kuoli. Joidenkin mukaan arsenikkimyrkytykseen, jonka antajakin on identifioitu, mutta nykykäsityksen mukaan vatsasyöpään.
Kävimme sekä taistelupaikoilla että lähistöllä sijaitsevalla Villers-la-Villen raunioluostarilla.
Seuraavat päivät menivät ankaran kokoustamisen merkeissä, mutta viimeisenä iltana ehdin sentään vielä tavata toisenkin ystäväni, ranskalaisen EU-neuvonantajan. Tapasimme libanonilaisessa ravintolassa ja joimme hieman viiniä Chaussée de Charleroin varrella.
Minun oli pitänyt tavata sunnuntai-iltana myös entinen kotikaukaasini, jolle Belgia ystävällisesti antoi virallisen suojelun, joten hän on viimeinkin pystynyt keskittymään oman elämän rakentamiseen, opiskelee hollantia ja on kotoutusohjelmassa. Hän oli kuitenkin flunssan kourissa - ei sentään koronaviruksen - joten jää toiseen kertaan nähdä.