Belgiassa

Kävin työasioissa Brysselissä, mutta lensin sinne etuajassa jo viikonloppuna, voidakseni tavata joitain niistä lukuisista ihmisistä, joita Euroopan pääkaupungissa ja sen lähettyvillä tunnen. Sellaista Brysselin-matkaa ei ole, että ehtisin tavata heidät kaikki, mutta yritän joka kerta tavata muutaman, enkä joka kerran samoja.

Saapuessani Belgiassa raivosi talvimyrsky. Puut kaatuivat, kattopellit lensivät ja vettä tuli vaakasuorassa. Erityisen kylmä ei kuitenkaan ollut.

Sunnuntaina, joka oli vapaapäiväni, menin tapaamaan ystäväpariskuntaa Waterloohon. Nämä pitkään Brysselissä töitä tehneet suomalaiset ovat vakiintuneet pysyvästi Belgiaan ja ostivat Waterloosta huonokuntoisen kolmikerroksisen kaupunkitalon, jota ovat siitä asti huone huoneelta remontoineet asumakuntoon. Kahden lapsen lisäksi heillä on kolme koiraa ja kolme kissaa, joten elämää ympärillä riittää.

Waterloo on muinaista rajamaata. Belgiaa halkova kieliraja hollanninkielisten flaamien ja ranskankielisten valloonien välillä kulkee samassa paikassa, jossa muinoin oli Rooman imperiumin pohjoisraja. Hallen metsä oli roomalaisten silmissä sivistyksen loppu, jonka pohjoispuolella eli vaarallisia villipetoja sekä keltti- ja germaaniheimoja. Flaamilaiset paikannimet kaukana Luoteis-Ranskassa saakka osoittavat toki, ettei Vallonia vielä roomalaisten aikana latinalaistunut, vaan sen aiheuttivat pitkät Espanjan ja Ranskan valtakaudet.

Waterloon ulkopuolella, muutamassa pienessä kylässä tai oikeammin niiden maatiloilla ja pelloilla käytiin kuuluisa ratkaisutaistelu Euroopan sen aikaisesta tulevaisuudesta. Kuten tunnettua, vuonna 1815 muuta Eurooppaa voittoisasti kyykyttänyt Napoleon kärsi Waterloossa tappion sinne rientäneille englantilaisille ja preussilaisille liittoutuneille. Englantilaisten joukkoja johti Wellingtonin herttua, jonka jälkeläisille nuo maat yhä nykyisinkin sotasaaliina kuuluvat. Preussilaisten komentajana oli von Blücher.

Lähes 60 000 miestä sai Waterloon taistelussa surmansa, Napoleonin armeijasta noin puolet, ja tämä mieshukka katkaisi ratkaisevasti Napoleonin sotilaallisen kamelinselän. Tästä alkaen Napoleonin joukot perääntyivät ja liittoutuneet marssivat lopulta Pariisiin saakka. Napoleonin antauduttua tätä ei toiveensa mukaisesti päästettykään Amerikkaan vallankumousta jatkamaan, vaan vietiin vangiksi kaukaiselle Saint Helenan saarelle, jossa pian kuoli. Joidenkin mukaan arsenikkimyrkytykseen, jonka antajakin on identifioitu, mutta nykykäsityksen mukaan vatsasyöpään.

Kävimme sekä taistelupaikoilla että lähistöllä sijaitsevalla Villers-la-Villen raunioluostarilla.

Seuraavat päivät menivät ankaran kokoustamisen merkeissä, mutta viimeisenä iltana ehdin sentään vielä tavata toisenkin ystäväni, ranskalaisen EU-neuvonantajan. Tapasimme libanonilaisessa ravintolassa ja joimme hieman viiniä Chaussée de Charleroin varrella.

Minun oli pitänyt tavata sunnuntai-iltana myös entinen kotikaukaasini, jolle Belgia ystävällisesti antoi virallisen suojelun, joten hän on viimeinkin pystynyt keskittymään oman elämän rakentamiseen, opiskelee hollantia ja on kotoutusohjelmassa. Hän oli kuitenkin flunssan kourissa - ei sentään koronaviruksen - joten jää toiseen kertaan nähdä.