Silmät arolla ja korvat Öröllä

Kun molempain kirkkokuntain pääsiäiset oli vietetty ja ramadan alkanut, lähdin ensimmäiselle retkelle kuukausikausiin pääkaupunkiseudun ja koko Uudenmaan ulkopuolelle. Naapurini biologit aloittivat sesonkinsa Öröllä ja lähdin samaan matkaan.

Säännöllinen yhteysalus ei vielä kulkenut, joten siirsimme sijaintimme ensin erääseen kämppään Kasnäsiin. Jo Kemiönsaaressa tehtiin joitain lintuhavaintoja: pelloilla oli kiuruja samoin kuin pari kurkea ja runsain mitoin töyhtöhyyppiä. Kasnäsissä huuteli palokärki. Salmissa oli isokoskeloita, telkkiä ja haahkoja.

Aamulla toinen Örön vakituisista asukkaista nouti meidät veneellä saareen. Haahkat olivat jo kansoittaneet sisäsaariston, johon ne ovat alkaneet palata ulkosaaristosta samaa tahtia kuin merikotka on yleistynyt. Tämä vaikuttaa haahkoihin kahdella tavalla: niiden elo on käynyt vaarallisemmaksi ulkosaariston paljailla luodoilla, mutta samanaikaisesti merikotkan vaikutus minkkeihin ja supikoiriin on puolestaan tehnyt sisäsaaristosta taas paremman paikan haahkoille elää ja saalistaa pääravintoaan, sinisimpukkaa.

Vietimme Öröllä viikonlopun ja maanantain. Maanantaina onnistuin vieläpä tekemään etätöitäni saaresta käsin, niin hyvin yhteydet toimivat eikä etäpalaverointia häirinnyt edes se, että mökin ikkunan editse kaarsi yhdessä vaiheessa ristisorsa, sillä työpäivän päätyttyä ehdin vielä hyvin sännätä sille saaren lahdelle, jossa ristisorsat viihtyvät, ja löytää sieltä niitä peräti nelin kappalein.

Örön luonto on suomalaisittain poikkeuksellista sen vuoksi, että saaren armeijatausta samoin kuin karjan laidunnus ovat ylläpitäneet muualta Suomesta - ojitetun mäntytaimikon monokulttuurista - kadonneita pleistoseeniarojen habitaatteja, kuten ketoja ja muita paahdeympäristöjä. Vaikkei saari suuren suuri olekaan, siellä voi ajoittain hetkellisesti kuvitella käyskentelevänsä alkuhärkäin, arovisenttien, villasarvikuonojen ja mammuttien muokkaamassa maisemassa, jollaista suurin osa pohjoista Euraasiaa oli ennen ihmisen mukanaan tuomaa suureläinten täystuhoa.

Arojen serengetimäisiä nisäkäslaumoja ei enää ole, mutta aroilla viihtyneet linnut, hyönteiset ja kasvit voivat Örön kaltaisissa paikoissa paremmin kuin talousmetsien ja happamien maaperien manner-Suomessa. Lintujen osalta Örön aromaisuus tulee kunnolla esille vasta toukokuun lopulta alkaen, kun kaukaa saapuvat hyönteissyöjät ovat kunnolla kansoittaneet kedot ja lehdot. Hyönteisten ja kasvien maailmassa pleistoseeniä pukkaa kuitenkin jo alkukeväällä. Ja lulluttelihan Örön arojen yllä äänimaailmaansa ilmoille sentään kangaskiuru, ainakin kaksin eri reviirein.

Tänä vuonna Öröllä ei ollut koko talvena lainkaan lunta, minkä huomasi saarella esimerkiksi siitä, että hippiäisillä ja puukiipijöillä meni erittäin hyvin. Nämä pienet, ympäri vuoden hyönteisiä syövät lajit kärsivät usein kovat tappiot kylminä ja lumisina talvina. Toisaalta Öröllä oli nyt huhtikuussa myös tavattoman suuria parvia urpiaisia ja vihervarpusia koko saaren täydeltä.

Kaikkia edellä mainittuja runsaampina oli saareen saapunut punarintoja ja laulurastaita, joita kumpiakin näkyi olevan tuhansittain. Ne ovat jo saapuneet hyvin, mutta mieltyneet toistaiseksi viipyilemään hyönteisrikkaalla Öröllä, kun mantereella takatalvet ovat raivonneet. Toisaalta, kesäisemmät hyönteissyöjät - kuten kertut, siepot, lepinkäiset ja pääskyt - eivät vielä ole kansoittaneet saarta, joten varhaisemmilla saapujilla on vielä paljon ravintoa ja vähän kilpailua. Kesäisemmistä tulijoista vasta ensimmäiset tiltaltti ja pajulintu olivat tulleet.

Kahlaajiakin oli saapunut jo ihan hyvin ristisorsain lahden Storvikenin lietteille. Oli kymmenittäin töyhtöhyyppiä, metsä-, valko- ja punajalkavikloja, kymmenisen taivaanvuohta. Länsirannikon tuulisille luodoille olivat tulleet runsaina kiljuvat meriharakat sekä ensimmäiset tyllit ja kalatiirat. Rannoilla näkyi jälkiä talven eloonjäämiskamppailuista: kahden harmaahylkeen raadot saaren eri puolilla samoin kuin kahden merikotkien talvella surmaaman ja syömän kyhmyjoutsenen maalliset jäänteet.

Tikat ovat ahkeroineet saaren lahopuiden kimpussa koko talven. Erityisen paljon oli valkoselkätikan porautuvia jälkiä - kuitenkin saaressa ilmeisesti elää vain yksi yksinäinen naaraspuolinen valkoselkätikka. Kolmantena päivänä löysin sen lyöttäytyneenä käpytikkakoiraan seuraan ja se pysyi suosiollisena valokuvattavaksikin. Myös pikkutikkoja kuului saaressa. Haavikoista yritettiin etsiä harmaapäätikkaa, mutta sitä ei tällä kertaa ollut.

Saaren eteläkärjen metsiköstä pöllähti liikkeelle sarvipöllö, joka oli ilmeisesti jäänyt lepäämään ensimmäiseen vastaan tulleeseen metsikköön pöllön saavuttua yöllä meren yli. Päiväpetolintuja edustivat varpushaukka, sinisuohaukka ja tuulihaukka. Parin sepelkyyhkyn tuoreet jäänteet viittasivat myös kanahaukan läsnäoloon saarella. Sepelkyyhkyjen lisäksi saaressa huhuili uuttukyyhkyjä.

Ihmisiä oli saarella tähän aikaan vähän. Saaren vakituisen pariskunnan lisäksi paikalla oli jo matkailijainfraa hallinnoivan yrityksen edustajia, samoin taiteilijain talolle koronaa pakoon asettuneet kaksi elokuva-alan tyttöä ja amerikkalainen poika, joka haluaa kirjoittaa romaanin. Viimeksi mainittu oli tullut saareen ilman talvitakkia ja varustuksenaan vain pizzalaatikko. Romaani liittyy jotenkin mielisairaalaan ja liftaukseen, mutta hän ei ole kyennyt vielä aloittamaan. Hän totesikin minulle vaikeinta romaanin kirjoittamisessa olevan aloittamisen ja sitten loppuun saattamisen. Rohkenin olla tästä eri mieltä; minusta paljon vaikeampaa on kustannetuksi tuleminen. Örön taiteilijoille se ei kai ollut ongelma - jokuhan heidän oleskelunsa siellä maksaa, joten jokin apuraha lienee olemassa.

Saarella oli viikonloppuna myös kolme venekuntaa varsinaisia turisteja. Unessani näin kolme isoa mustaa kyytä, joista yhden päälle vahingossa astuin, mutta se ei silti onnistunut minua puremaan. Otin niistä unessa kuvan ja postasin instaan. Aamulla en sieltä sellaista löytänyt, joten käärmeet olivat olleet uniolentoja, toisin kuin bunkkerissa roikkunut lepakko. Oikeassa elämässäkin Örö tosin on mustien kyiden saari. Niitä on siellä aurinkoisemmilla kesäsäillä paljon, mistä on saanut alkunsa myös myyttisen örökondan legenda.

Paluumatkalla näimme veneestä eräällä autiolla luodolla yksinäisen kolmijalkaisen kauriin. Se lienee hakeutunut sinne haavoittumisensa myötä, suurpedoilta suojaisempaan paikkaan. Syrjässä on joskus hyvä olla.