Metrossa lukemisenani oli Juri Nummelinin toimittama suomalainen vampyyriantologia Verenhimo, jonka toistaiseksi paras novelli oli Johanna Sinisalon Peili, viiltävän realistinen kuvaus naisvaltaisen työpaikan nälvimis- ja panettelukulttuurista. Vampyyreihin tarina liittyi vain peiliin katsomisen vertauskuvan kautta, mutta sitäkin paremmin tarina kuvasi suomalaiskansallista ilkeyttä. Tunnistin henkilöhahmot elävästi, kun itsekin olen jo pitkälle toistakymmentä vuotta työskennellyt naisvaltaisella alalla, jossa johtaminen tuntuu usein perustuvan huhuihin, vihjailuun, arki-ilkeyteen ja paskan puhumiseen toisista takanapäin. Usein juuri siellä naisten vessassa, jossa Sinisalon tarinan peilikohtaus tapahtui.
Omaa elämääni tuollainen paskanpuhuminen on vahingoittanut kenties enemmän kuin mikään muu yksittäinen asia, ja olenkin jo pitkään harjoittanut yksityiselämässäni tiukkaa politiikkaa ympärilläni sietämieni ystävien ja tuttavien seulonnassa. Verkostoissa ei ole pulaa ihmisistä, joten valikointiin on varaa. Työelämä muodostaa kuitenkin ikävän poikkeuksen juuri siksi, että siellä en pääsääntöisesti pysty valitsemaan ympärillä olevia ihmisiä. Rahan ansainnan nimissä on pakko sietää paskanpuhujia siinä kuin mukavia ihmisiä ja teeskennellä kuin he olisivat samanarvoisia kollegoina.
Yleensäkin tasa-arvo on suuri paradoksi. Ajatus siitä, että kaikki olisivat lähtökohtaisesti tasa-arvoisia, on kaunis, kun kyse on puhtaasta teoriasta. Käytännössä se on kuitenkin yhtä aikaa petosta ja epäoikeudenmukaista. Petosta siksi, etteivät ihmiset työ- eivätkä muissakaan yhteisöissä tosiasiallisesti ole tasa-arvoisia. Yhdet ovat esimiesasemissa toisiin nähden ja kolmannet esimiesten suosikkeja, neljännet inhokkeja. Valta ja tasa-arvo eivät voi elää rinta rinnan - jos on yhtä, toinen katoaa.
Mutta tasa-arvo on myös epäoikeudenmukaista. Ihmiset kun eivät ansaitse samaa kohtelua. Hyvä ansaitsee hyvää, paha pahaa. Jos neljän hengen tiimistä kaksi tekee kaiken työn ja kaksi muuta vetelehtii kahvihuoneessa puhumassa muista pahaa, kunnia ja palkka tehdystä työstä ei kuulu tasaveroisesti kaikille neljälle.
Ennalta ei voi aina tietää saati määrätä, mikä on oikeudenmukaista ja mikä ei. Oikeudenmukaisuus ei toimi kuin sokea vaaka. Se vaatii paljon tietoa tuekseen - oikeaa tietoa, ei huhuja - ja tiedon lisäksi vielä arvostelukykyä, joka nykyisin on poikkeuksellinen ominaisuus kokeneillakin tahoilla.
Kokemus on kummallinen asia. Toisinaan sitä kaivataan, ja ainakin itse sitä usein kaipaisi, kun pystymetsästä joutuu ponnistamaan milloin mitäkin puun takaa tulevaa asiaa. Jos sitä kuitenkin on, se muodostuu yleensä rasitteeksi, koska muut joko pelkäävät sen uhkaavan omaa asemaansa tai juuri omaksumaansa mielipidettä, tai sitten lokeroivat kokemusoletetun johonkin oletettuja kokemuksiaan vastaavaan lokeroon, joka harvoin on kokeneen kannalta edullinen, ainakaan jos joku muu kuin hän itse saa lokerosta päättää.
Lokerot korvaavat tarpeen hankkia tietoa, joka antaisi pohjaa arvostelukyvyn kehittymiselle. Onhan paljon helpompaa, jos kaiken voi vain lokeroida. Lokerot avautuvat avainsanoilla ja triggereillä. Yksi sana yleensä riittää lokerointiin, olipa mistä asiayhteydestä tahansa. Siksi ihmiset ovat alkaneet kauheasti pelätä sanoja. Eikä sanojen välttelykään riitä, koska pelkkä sävy, jolla viaton sana on sanottu (tai koettu sanottavan), voi kääntää sen ihmismielissä joksikin aivan toiseksi sanaksi ja johtaa lokerointiin.
* * *
Arosuden lukeminen loppuun viivästyi viikoilla, mutta eilen lukaisin sen lopulta kertalukemisella loppuun. Havaitsin pettymyksen tunteita useaan asiaan. Ensinnäkin omaan muistiini: kuinka heikosti enää muistin, mitä tässä kirjassa oli ollut. Toiseksi, Arosudenhan piti olla Hessen mestariteos, josta hän sai kirjallisuusnobelin, mutta mielestäni se ei oikeastaan yltänyt Morgenlandfahrtin eikä Demianin tasolle.
Huonointa Arosudessa olivat alku ja loppu. Alku siksi, että se on tylsä. Loppu siksi, että maagisessa teatterissa upotaan liian kauas harhojen ja vertauskuvien peilimaailmaan eikä Haller lopulta sittenkään osu oikeaan. Onneksi näiden väliin jää se pitkä jakso, joka pelastaa koko kirjan - nimittäin kaikki se, missä Hermione on mukana.
Hessen kirjoissa päähenkilö vaikuttaa usein kirjailijan omakuvalta. Morgenlandfahrtissa hän vaikuttaa nuorehkolta mieheltä ja myös Demian operoi koko matkan pojan ja nuoren miehen näkökulmissa. Arosudessa päähenkilö on kuitenkin jo viisikymppinen mies, vaikka monessa yhä nuorempien inkarnaatioidensa kaltainen. Kussakin Hessen kirjoista päähenkilön elämään astuu hahmo, joka toimii päähenkilön opastajana ja mestarina, yleensä myönteisenä ja hyväntahtoisena. Morgenlandfahrtissa mestarin roolissa on nuori Leo, Demianissa kirjan nimihahmo Max Demian, Arosudessa sen sijaan nuori nainen nimeltä Hermione, joka opettaa elämänhalunsa kadottaneen keski-ikäisen miehen uudelleen elämään. Kirjoissa on myös sivumestareita kuten kanttori Pistorius ja saksofonisti Pablo, joilta päähenkilö saa lisäopetuksia, vaikka suhtautuukin näihin valikoivemmin ja toisinaan torjuvammin kuin päämestareihin.
Joka tapauksessa Hermionen ilmaantuminen muutti Arosuden oitis mielenkiintoiseksi luettavaksi. Hallerin ravintolakeskustelut Hermionen kanssa ovat kirjan parasta antia, ja Hermione kannattelee mielenkiintoa päähenkilön vatvovan raskauden yli aina tanssiaisiin saakka, joissa Hermione esiintyy mieheksi pukeutuneena. Hessen kirjoissa henkilöissä on aina monta puolta, monta sielua, ja toisaalta ei ole aina selvää, ovatko eri henkilöt todellisuudessa toisistaan erillisiä, vai oikeastaan tulkittavissa saman persoonan eri puoliksi.
* * *
Iloisimmat asiat omassa elämässäni vuosiin ovat olleet erilaisia pakopaikkoja, mutta pandemian aikoina pakopaikat ovat vähissä. Suomalainen luonto on käytännössä ainoa, johon pääsee, ja onneksi on yksityisauto ja huolto-asemilta saa vielä bensaa. Suomihan olisi kaunis matkailumaa monessa suhteessa, jos täällä ei olisi niin vaikeaa ja kallista majoittua.
Joka tapauksessa, kun omassa elämässäni ilonaiheita ei juuri ole, olen yrittänyt ammentaa iloa lahjakkaista ystävistä pitkin maailmaa. Ikävä kyllä monet heistä ovat vajonneet masennustiloihin. Eräs kolumbialainen ystäväni riitaantui pikkuasioista kirjallisuusseuraansa hallitsevien keski-ikäisten tanttojen kanssa eikä suostunut julkisesti muuttamaan mieltään, oikeassa kun oli. Tärkeyteensä pakahtuvat tantat päättivät sitten keskenään erottaa hallituksensa ainoan nuoren (ja ainoan miespuolisen), mikä syöksi lahjakkaan nuorukaisen ahdistuksen tilaan. Hetkessä hymyilevästä Apollosta oli tullut kahvintuotannosta elävän kotikaupunkinsa katuja apeana taivaltava murheellisen hahmon ritari, mikä minua suuresti suretti.
Auttaakseni häntä päätin perustaa hänen kanssaan uuden kirjallisuusklubin, jossa hän voisi olla puheenjohtaja, ja joka olisi lisäksi maailmanlaajuinen, monikielinen, eikä vain sisäänpäin lämpiävän pikkukaupungin puuhastelua. Ehdimmekin saada viidettäkymmenettä jäsentä viideltä mantereelta, ennen kuin ystäväni, edelleen silti masentuneena, tuhosi oman sometilinsä. Nyt minulla on sitten käsissäni kirjallisuusklubi täynnä lahjakkaita nuoria, mutten tiedä mitä sillä tekisin, kun en katso olevani ikäni enkä asemani vuoksi pätevä korvaamaan alakuloonsa kätkeytynyttä apollonista mestaria. Ja minä kun luulin jo aikaa sitten vetäytyneeni moisesta neuvoa antaviin tehtäviin.
Takatalvet ovat sentään väistyneet (lienee koputettava puuta) ja eteläsuomalaisessa luonnossa vallitsee nyt vihdoin se heleä vihreys, jonka aina assosioin toukokuun loppuun ja kesäkuun alkuun, omasta mielestäni vuoden ylivoimaisesti parhaaseen aikaan. Tätä varjostaa kuitenkin ahdistava vankeuden tuntu, kun en pysty lähtemään silloin ja sinne kuin tahtoisin, enkä tapaamaan ihmisiä, joita haluaisin tavata. Koko kevät ja kesä tuntuvat osaltani menevän hukkaan.
Jos edes yksi monista elämänalueista edistyisi johonkin suuntaan, voisin ammentaa siitä iloa elääkseni kaikkien muiden, stagnaattisessa tai regressiivisessä tilassa olevien elämänalueiden kanssa. Mutta ei. Vuosikausiin edistystä ei ole ollut ainoassakaan asiassa. Onko sitten ihme, että masennuksesta on tullut krooninen kumppanini. Vaikeatkin vuodet menneisyydessä alkavat tuntua kadonneilta kulta-ajoilta, ja tätä pahentaa vielä tieto siitä, että jatkossa, vaellettuani yhä kauemmas edessäpäin avautuvaan mustuuteen, alan kaivata myös näitä nykyisiä tyhjyyden ja alakulon päiviä. Maailmalla on tulevaisuus, mutta minulla ei.
P. oli yrittänyt lähettää tähän kirjoitukseen kommentin, joka kuitenkin on jäänyt tulematta perille, kadonnut johonkin väliavaruuteen. Joten lisään sen nyt itse tänne:
VastaaPoistaMeillä (ihmisillä) on liikaa oletuksia toisistamme. Asetamme oletukset siltä pohjalta mitä olemme valmiit hyväksymään (usein ei-tietoisia), sen sijaan että antaisimme toisillemme mahdollisuuden ilmetä itsenään. Jos joku ei sitten mahdu asettamiimme raameihin, yritämme karsia ylipursuilevat osat pois, karsimme koko ihmisen joukostamme.
Työpaikoilla hyljeksintä voi luoda keinotekoista yhteyttä ryhmässä, jolta puuttuu aito yhdistävä tekijä (pelkkä työpaikka tuskin riittää). Jos ihmisille siellä yhteistä on suppeahko ihmiskäsitys ja heikko itsetiedostus, uhritulet alkavat loimottaa. ”Jos te ymmärtäisitte mitä tämä tarkoittaa: armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja, te ette tuomitsisi syyttömiä” (Matt 12: 7).
Jatkan tästä. Ihmisten kaltoinkohtelu, josta käytetään eri sektoreilla ilmaisuja koulukiusaaminen, työpaikkakiusaaminen, rasismi, vähemmistöryhmien halventaminen jne, ovat samaa ilmiötä. Sitä ei voida eristää vain jonkin ryhmän, alueen ongelmaksi; jokaisen pitäisi pohtia ja tiedostaa omakohtaisesti sitä siinä ympäristössä, jossa elää, tiedostaen myös omat asenteensa. Ehkä tätä tarkoittaen joku on jossain lausunut: hillitse hitlerisi.
Vaikka yleiset kaltoinkohtelun muodot (syrjintä, mustamaalaus, ilkeys) ovat maailmanlaajuisia eivätkä jonkin ryhmän tai alueen ongelmia, niiden tiedostaminen juuri siinä ympäristössä, jossa elää ja toimii, edellyttää myös ryhmä- ja aluekohtaisten erityispiirteiden tunnistamista. Suomalaiseen kulttuuriin esimerkiksi kuuluu vahva olettaminen ja suoraan kysymisen välttäminen. Kun myöskään ihmistuntemus ei aina ole suomalaisen vahvimpia puolia, olettaminen tuottaa runsaasti virhetietoa, joka kertautuu erityisen vahingollisissa ja myrkyllisissä muodoissa, kun kulttuuri samanaikaisesti välttelee hankkimasta olettamisen korvaavaa tietoa kysymällä asianosaiselta. Kysytään mieluummin muilta olettajilta.
VastaaPoistaTämä ruokkii myös juoruilun toksisuutta. Juoruilu on universaali, arkista tiedonvälitystä edistävä käyttäytymismalli, joka on erittäin ominainen ihmislajille. Kenties jopa tämän kompleksista kieltä käyttävän sosiaalisen nisäkkään tärkeimpiä menestystekijöitä kädentaidon ja apuvälineiden/aseiden käyttötaidon kanssa. Myöhempien korkeampien ajattelu- ja viestintärakenteiden juuret ovat juoruilussa, joka vaihtaa arkielämälle olennaista tai sellaiseksi oletettua tietoa paitsi säästä, metsästysmaista ja villipedoista, myös toisista ihmsistä, näiden sosiaalisista suhteista, pariutumisasioista ja lisääntymisestä. Tuntuuhan kulttuurista riippumatta useimmille ihmisille olennaiselta tietää, ketkä ovat hyvissä ja ketkä huonoissa väleissä, ketkä parisuhdemarkkinoilla varattuja ja ketkä vapaita, ketkä ovat omien pyrintöjen todennäköisiä kilpailijoita, ja miten lupaavaa ainesta kenenkin jälkeläistuotanto on synnyttänyt.
Suomalaisten kommunikaatiopakoinen kulttuuri luo kuitenkin erityishaasteita arkiselle tiedonvaihdolle. Kun tieto haetaan olettamalla ja oletettua tietoa vaihdetaan enemmän kuin vahvistettua tietoa, johtaa tämä yleensä huhujen korostuneeseen myrkyllisyyteen. Tiedonhankinnan ja -välityksen lisäksi sama ilmenee siinä, miten ihmiset välittävät toisilleen toiveita ja tahtoja, pyytävät, kysyvät tai johtavat toisiaan.
Suomalainen olettaa mieluummin kuin kysyy. Mutta hän myös odottaa mieluummin kuin pyytää, ja edellyttää mieluummin kuin käskee. Passiivissa tapahtuva ja olettamislähtöinen kommunikointi on hyvin suomalaisominaista - sille on jopa omia kielellisiä konventioitaan, kuten ohjaava olettaminen, joka ilmenee usein -han/hän-päätteenä. 'Teettehän' (po. tekisittekö) ja 'olettehan tehneet' (teidän odotetaan jo tehneen). Han/hän-pääte ylipäätään liittyy vahvasti juoruilun kautta välitettävaan ja siten ohjaavaan olettamiseen. ('Olettehan kuulleet, että hänhän on ollut sen-ja-sen kanssa.')
Surullista kyllä, Sinisalon novellissa työpaikkakiusattu Reija ratkaisee tilanteensa ryhtymällä kiusaamaan ainoaa itseensä alisteisessa asemassa olevaa työntekijää, ja pääsee tällä tavoin mukaan kiusaajansa ja esimiehensä Pirjon pahanpuhumisrinkiin. Hänestäkin tulee 'vampyyri', joka ei enää näe kuvaansa vessanpeilissä.
Suomalaisominaisten piirteiden lisäksi kiinnitin kirjoituksessa huomiota naisvaltaisten alojen ominaispiirteisiin. Tämä huomio voi vaikuttaa epäoikeudenmukaiselta, koska juoruilevathan miehetkin, puhuvat pahaa toisista miehistä (ja naisista) ja toimivat monilla toksisilla tavoilla.
VastaaPoistaSuomalaisten miesten on usein vielä vaikeampaa kysyä tai ottaa asioita esille suoraan kuin naisten. Luulisi tämän johtavan samanlaisiin ongelmiin kuin naisvaltaisten yhteisöjen toksiset konventiot, ja niin epäilemättä onkin. Väittäisin silti, että miesvaltaisilla aloilla ja työpaikoilla ilmenevä kusipäisyys on rakenteellisesti hieman erilaista kuin naisvaltaisilla. Naisten heimoutuminen etenee usein verkostomaisesti kun taas miesten heimoutuminen luo klaaneja ja joukkueita. Miesten harjoittama syrjiminen ja kiusaaminen ovat usein avoimempia kuin naisten.
Aikuisiällä ihmiset eivät voi enää vapaasti töniä tai kampata toisiaan työpaikan käytävillä, lukita (miespuolista) työkaveriaan naisten vessaan ja sitten hirnua sen ulkopuolella eivätkä rankaisematta heittää työkaverin reppua viidennen kerran ikkunasta tai särkeä hänen tietokonettaan, jotta hän ei saisi tehtyä kiireellistä työasiaansa. Niinpä he joutuvat toimimaan symbolisesti ja epäsuorasti, mikä luonnistuu naisilta yleensä helpommin kuin miehiltä.
Miehet kätkevät ilkeyttä ja syrjintää vaikkapa hurttiin huumoriin ja seksistisiin letkauksiin. Miesvaltaisilla työpaikoilla on helppo vähätellä ja ulossulkea naisia, nuoria, mustia, homoja, ruotsinkielisiä ja milloin mitäkin ryhmää, koska ko. ryhmän edustaja joukossa on todennäköisesti selvässä vähemmistössä, joten ulossulkeva huumori yhdistää enemmistössä olevia ja tuntuu luovan mukavaa ryhmähenkeä. Se, että se tapahtuu jonkun ryhmän jäsenen kustannuksella, ei ole varmaan kivikauden heimojakaan suuremmin hetkauttanut.
Muuan ero naisvaltaiseen yhteisöön on kuitenkin se, että ulossulkemisen kohteeksi joutuneen ei ole vaikea havaita tulleensa ulossuljetuksi - eikä hänelle yleensä jää edes epäselväksi, miksi. Jos sattuu epäonnekseen olemaan nainen, oppipoika, ulkomaalainen, homo tms., syrjitty voi korjata asemaansa olemalla äijempi kuin äijät itse. Ikävä sinänsä, että sekin voi epäterveessä yhteisössä houkuttaa samanlaiseen vampyrisaatioon kuin Sinisalon Reijan tapaus, edellyttäen, että jostain löytyy joku, jolle voi vierittää oman kirouksensa.
Naisvaltaisessa yhteisössä voi olla vaikeampaa selvittää, mistä syrjiminen johtuu, saati mitä sille voisi kenties tehdä. Kun härkänen on kätketty tai näkymätön, sitä ei voi ottaa sarvista, eikä siitä voi tehdä kärpästäkään, jonka ininä päättyisi sillä, että sen lätkäisee kuoliaaksi (tai päästää ikkunaa raottamalla ulos, jos haluaa olla laupias luontokappaletta kohtaan).
Hesse sai Nobelin Lasihelmipelistä, ei Arosudesta.
VastaaPoistaKiitos tarkennuksesta, Nimetön! Arosuden takakansiteksti hämäsi minua, antaen sen kuvan kuin juuri tuo kirja olisi tuonut Nobelin. Lasihelmipeli minulla sattuu olemaan ruotsiksi ja on pian vuorossa.
VastaaPoista