Metsäretkiä

Pääsiäislomaa seurasi vielä viikonloppu ennen kuin työt jälleen alkavat. Lauantain sää oli niin huono, että päätin lykätä Ardenneja yhä edemmäs. Ehkä parempi mennä sinne toukokuussa, jolloin boreaalinen metsäluontokin on kukkeutunut. Viikonloppuna kävin kolmessa tärkeässä metsässä Brysselin lähellä.

Aloitin lauantaina kaukaisimmasta, parinkymmenen kilometrin päässä Flaamin-Brabantin ja Vallonin-Brabantin rajalla sijaitsevasta Meerdaalin metsästä, jossa yritin käydä alkuviikostakin. Nytkin luonnonvoimain ääriolosuhteet iskivät armotta vastaan, sillä sade jatkui koko päivän. Välillä vettä tuli kaatamalla, välillä vain tihuttaen. Tihkujaksoina ehdin kuitenkin samoilla metsässä kyllikseni, ja vaikken paljon nähnytkään, sentään pyrstö- ja töyhtötiaisia. Tavanomaiset laulajat olivat sateesta huolimatta äänessä: punarinnat, peipot, mustarastaat. Sepelkyyhkyt läpisivät äänekkäästi yllätettyinä.

Sateensuojassa tapasin paikallisen flaamin, jolla oli Brysselissä töissä oleva maltalainen naisystävä ja saksanpaimenkoira. Hän halusi käydä Suomessa, koska siellä voi vaeltaa luonnossa ilman, että parin kilometrin välein vastaan tulee kylä tai pikkukaupunki. Varsinkin viikonloppuisin lähellä Brysseliä olevissa metsissä on liikaa ihmisiä ja koiria. Pariskunta oli kuitenkin iloinen siitä, että edes yksi hyvä asia oli seurannut pandemiasta: ihmiset olivat viimeinkin löytäneet oman maansa aarteet, kun väki oli lähtenyt sankoin joukoin luontopaikkoihin. Sama on tapahtunut ympäri maailmaa. Toivottavasti tämä ilmiö jää elämään myös pandemian jälkeen, kun ihmiset ovat tulleet löytäneeksi kotipaikkakuntiensa lähellä sijaitsevat luontokohteet. Ehkä he silloin myös arvostavat niitä vähän enemmän.

Mies myös mainosti Hallen metsää kertoen, että juuri näinä aikoina metsänpohjan peittää siellä vain viikoksi pariksi sinikellojen matto, muuttaen pyökkimetsän maagiseksi. Sunnuntaina sää oli aamusta asti parempi ja suuntasin siis Hallen metsään (Hallerbos). Sinikelloksi kutsuttu kukka, joka siellä peittää metsänpohjaa - yhdessä kotoisen näköisten valkovuokkojen kanssa - on näemmä viralliselta suomenkieliseltä nimeltään englanninsinililja. Ulkonäöstään huolimatta kasvi ei ilmeisesti ole sukua suomen kielessä kelloiksi kutsutuille kukkakasveille (kuten kissankello).

Soignes'in, Hallen ja Meerdaalin metsissä pitäisi elää kuusi lajia tikkoja. Niistä selviä tapauksia ovat viher-, käpy-, pikku- ja tammitikka sekä palokärki. En ole varma, mikä kuudes on. Voi olla, että käenpiika on laskettu tikkoihin, mutta todennäköisemmin kuudes tikka on harmaapäätikka, jonka levinneisyys Euroopan lintuatlaksen mukaan ulottuu Belgiaan saakka. Vihertikka on täällä helpoin havaita, se kun pitää sen verran ääntä itsestään. Myös käpy- ja pikkutikan olen kummatkin ehtinyt havaita Belgiassa jo ennen kuin muutin Brysseliin. Palokärki tuli hoidettua viime viikolla Kalmthoutissa. Sunnuntaina havaitsin Hallen metsässä joka tapauksessa uudelleen kaikki neljä aiemmin Belgiassa havaitsemaani tikkalajia - myös palokärjen.

Metsissä lauloi paljon varsinkin tiltalttia, punarintaa, peippoa, peukaloista, rautiaista sekä musta- ja laulurastaita. Siellä, missä oli jo vihreää tai suojaavia karhunvatukkapensaita, lauloivat myös mustapääkertut riemu rinnoissaan. Siellä täällä laidunsivat sepelkyyhkyt suurinakin parvina metsänpohjilla - siellä, missä ei ollut liikkeellä liikaa väkeä koirineen.

Suurin metsäalueista on heti Brysselin ulkopuolella alkava Soignes'in metsä (Zoniënwoud), joka on säilynyt siksi, että se oli ammoin Habsburgien metsästysmaata. Toisaalta Soignes'in ja Hallen metsät muodostivat jo Rooman valtakunnan aikaan pelottavan rajavyöhykkeen, jonka toisella puolella asuivat villit germaaniheimot - ja ennen heitä keltit. Siksi nämä metsät myös nykypäivänä merkitsevät flaamien ja vallonien välistä rajaseutua. Kylästä toiseen ajaessa kieli vaihtuu. Ja Belgiahan ei ole kaksikielinen samalla tavoin kuin Suomi yrittää olla, vaan Belgiassa on kaksi yksikielistä suuraluetta (ja pari erikoisaluetta, Brysselin metropolialue ja saksankielinen Eupen). Flanderissa mikään kyltti ei ole ranskaksi eikä Valloniassa mikään kyltti hollanniksi.

Olen aikaisemmin mennyt Soignes'in metsään ajamalla pidemmälle ulos kaupungista ja sitten metsäalueen keskelle. Tällä kertaa päätin kuitenkin lähestyä metsää kaupungista käsin, tarkemmin sanoen Auderghemin kunnan Cloître-Rougesta. Siellä oleva entinen augustiinilaisluostari ei nimestä huolimatta ole väriltään punainen, vaan nimen uskotaan tulleen germaanisesta metsäaukiota tarkoittavasta sanasta rode, josta on vääntynyt hollantilainen nimi Roodklooster. Luostarin alueella on ketjuna lampia, joita halusin vilkaista vesilintujen varalta. Ja olihan niitä, samoin kuin vieläpä yhdyskunnan verran harmaahaikaroita ja merimetsoja.

Luostarin alueelta löytyi myös metsäretkipäivien ainoa uusi laji Belgian listalleni: virtavästäräkki. Pyökkivaltaisen Soignes'in metsän linnusto edustaa yleisiä länsieurooppalaisia lauhkean lehti- ja sekametsän lajeja, joista suurin osa on samoja kuin Etelä-Suomessa: peippoa, punarintaa, tiltalttia jne. Vihertikan lisäksi toinen äänekäs laji, jota Suomessa harvemmin tapaa, on pähkinänakkeli. Se oli yleinen sekä Hallessa että Soignes'issa.

Punaisesta luostarista vähän matkan päässä Groenendaalissa on toinen entinen luostari, augustiinilaismystikko Jan van Ruysbroeckille pyhitetty, ja sen yhteydessä kasvitieteellinen puutarha ja lisää lampia, joissa paljon tukkasotkia, lapasorsia ja muuta.