Marrashämärä jatkuu. Italiasta palattuani olin viikon verran sairaana, mutta oireet vaikuttivat tavalliselta kausiflunssalta enemmän kuin koronalta. Tein kuitenkin töitä etänä kotoa käsin, koska nykyäänhän ei ole juuri eroa sillä, onko sairas vai ei, mikä vuorokaudenaika on, tai missä sattuu fyysisesti sijaitsemaan.
Tunisialainen ystäväni palasi Suomeen ja viime viikonloppuna pöllähti puolestaan suomalainen ystävä Suomesta tänne, samoilla halpalennoilla, jotka lennättävät Charleroi'han. Koska pelkäsin asunnossani yhä leijailevan taudinaiheuttajia, suosittelin häntä ottamaan majoituksen muualta. Tunisialainen ystäväni ei tartuntaa saanut, mutta hän onkin poikkeustapaus enkä tiedä hänen vielä koskaan olleen sairaana yhtään mistään. Aseistautuneiden murhaajien hyökkäyksestäkin hän taannoin selvisi ainoana täysin naarmuitta, vaikkei hänellä ollut minkäänlaista astaloa käsillä. Sekä hänen kanssaan ollut toinen kohde että hyökkääjät sen sijaan joutuivat sairaalaan.
Suomalainen ystäväni on lahjakas uuden kylmän sodan soturi - jatko-opiskelija ja toimittaja. Hän ei ole immuuni tauteja tai murhamiehiä vastaan, mutta sen sijaan väsymätön totuuden ja oikeuden esitaistelija, joka kääntää kiven toisensa perään löytääkseen niiden alta kaiken sen, mikä maailmassamme on mätää ja korruptoitunutta, eläen itse vaatimattomuudessa, johon erilaiset arjen nautinnot tuovat iloa. Esimerkiksi hyvä ruoka, olut, härskit vitsit ja kaksimieliset viittaukset. Ainakaan ruoasta ja oluesta ei Benelux-alueella ole pulaa.
Noudin hänet sateisena marrasaamuna majapaikastaan Marcinellesta, Charleroin eteläisistä esikaupungeista. Katunäkymät olivat tyypillisestä länsieurooppalaisesta teollisuuskaupungista. Sellaisiahan suurin osa vallonien kaupungeista on. Charleroikin on vanha kaivoskaupunki. Ylipäätään ihmisten mielikuvat Belgian ranskankielisistä ovat varsin kaukana Vallonian tyypillisistä kanta-asukkaista. Esimerkiksi ranskankieliseksi belgiksi väitetty Christien fiktiivinen salapoliisi Poirot vastaa koko olemukseltaan enemmän brittien stereotyyppistä kuvaa pariisilaisesta hienostelijasta kuin tyypillisestä vallonista. Sellainen olisi pitänyt kuvata pikemminkin vähän Obelixin kaltaiseksi olutta litkiväksi tyypiksi, jonka juuret ovat syvällä maataloudessa tai varhaisessa teollisuudessa.
Toki Belgiassa on perinteisesti ollut myös ranskankielinen yläluokka, jonka edustajia nähdään belgialaisessa sarjakuvassa - esimerkiksi Moulinsartin linnan asukkaat Tintissä, Ducastelin perhe Anussa ja Antissa sekä Sieninevan kreivi Picossa ja Fantasiossa. Belgiahan on sarjakuvan suurvalta ja belgialaiset sarjakuvat ovat se, mistä vaikkapa suomalaislapset ovat saaneet mielikuvia belgialaisesta elämänmenosta - jos ylipäätään mistään. Monissa näistä sarjakuvista ei tosin alleviivata sitä, että ollaan Belgiassa. Lukijat saattavat kuvitella Tintin olevan vaikkapa ranskalainen.
Suuntasimme ensin Vallonian pääkaupunkiin Namuriin (hollanniksi Namen), jossa kuljimme pitkin keskustaa, vanhaakaupunkia ja yliopistokortteleita Maasin varrella. Kävimme Saint-Loupin (Pyhän Suden) kirkossa ja Saint-Aubanin (Pyhän Albanin) katedraalissa. Söimme pihvit ranskalaisilla Bodartin terassilla.
Namurista jatkoimme Vallonian halki Luxemburgiin, jossa sielläkin oli tihkusateista ja hieman synkkää, mutta sellaisenaankin nättiä. Kaikenlaisia jouluhärpäkkeitä, jouluvaloja, joulutoreja ja joulutivoleja oli pystytetty pitkin kaupunkia. Tapasimme Luxemburgissa tätä nykyä asuvan virolaisen ystäväni. Illaksi ajoimme takaisin Brysseliin.
Löysin aivan uuden Corto Maltesen, uuden Asterixin ja uuden Blake & Mortimerin. Luojan kiitos ja sarjakuvan ystävien onneksi kaikkia näitä sarjoja on jatkettu alkuperäisten luojiensa jo mentyä manan majoille, ja uusia albumeja ilmestyy joka vuosi. Tintille ei käynyt yhtä hyvin, koska Hergé kielsi uusien luomisen jälkeensä. Elämä tähän pimeään vuodenaikaan on hiljaiseloa, vaikka maailmalla riehuvat vähemmän rauhalliset pimeyden voimat. Niitä tulee torjuman kukin omasta bunkkeristaan käsin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti