Kahvin kotimaassa

Kuten menneen vuoden viimeisessä blogikirjoituksessani mainitsin, vuoteni vaihtui Kolumbiassa, Quindíon maakunnassa, joka yhdessä naapurimaakuntiensa Risaraldan ja Caldasin kanssa muodostaa niin kutsutun kahvivyöhykkeen (Zona Cafetera). Mainittujen kolmen maakunnan pääkaupungit Armenia, Pereira ja Manizales ovat syntyneet ja kasvaneet kahvikaupan ympärille. 

Kahvin alkuperämaa on toki kaukana Etiopiassa, jossa myös Kaffan maakunta sijaitsee, ja josta arabit aikoinaan toivat kahvin muualle maailmaan. Etiopiassa kahvilajikkeiden vaihtelevuus lienee yhä maailman suurin, koska koko muu maailma viehtyi vain arabien alun perin suosimaan lajikkeeseen, jonka nimi, mokka, viittaa lähteestä riippuen joko Mekkaan tai Jemenissä sijainneeseen satamaan. Nykyisin Etiopia on maailman viidenneksi suurin kahvintuottaja, sillä suurimpia ovat Brasilia, Vietnam, Kolumbia ja Indonesia. Itselleni oli yllätys, että Vietnam on noin korkealla sijalla, koska sieltä tulevaa kahvia harvemmin näkyy lähimarketeissani. Toinen yllätys on, että Costa Rica on vasta sijalla 15.

Kolumbia joka tapauksessa on maailman kolmanneksi suurin kahvintuottaja ja tämä näkyy kaikkialla Quindíon, Risaraldan ja Caldasin rinteillä, jotka ovat viheriöivien kahvipensaiden peitossa. Pensaita lähemmin tarkastellessa näkee niissä kypsyessään punaisiksi muuttuvia marjoja. Fincat eli maatilat, joiden ympärillä niille kuuluvat kahviplantaasit sijaitsevat, voivat olla kartanomaisia tai vaatimattomia maalaistaloja. Niillä on kuitenkin yleensä perinteinen päärakennus, henkilökunta, hevosia jne. Nykyisin fincat tarjoavat usein myös majoitusta matkailijoille ja ovat valmiita esittelemään tuotteitaan vähän kuin viinitilat Euroopassa. Mutta se kahvista. Otsikoin tämän kirjoituksen kahvin mukaan vain, koska kolmen vuoden takaa löytyy jo ensimmäistä Kolumbian-matkaani kuvannut kirjoitus, jolla oli otsikko Kolumbiassa. 

Vietin uuden vuoden juhlallisuudet Calarcán pikkukaupungissa, joka on Armenian naapurikaupunki pienen vuorenharjanteen toisella puolella, omassa laaksossaan. Se on myös Apollon kotikaupunki. Tässä perheessä ei uutenavuotena poltettu ihmismuotoista nukkea eikä paukuteltu rakettejakaan, mutta muuten bileet olivat kyllä ihan kunnolliset: musiikki soi, olut, aguardiente ja eurooppalaiseen makuuni liiallisen makea viini virtasivat.

Vuoden 2022 ensimmäisenä päivänä kiipesin Apollon kanssa Calarcán ulkopuolella sijaitseville kukkuloille, joita reunustivat kahviplantaasit sekä lehmien ja hevosten laitumet. Alkuperäistä puustoa on kuitenkin niin paljon, että tällaisessa maalaismaisemassa näkee runsaasti lintuja. Retken tarkoitus oli päästä kahdelle tornille, mutta Apollo ei kertonut tästä minulle etukäteen. Jos olisi, olisimme luultavasti hukanneet vähemmän aikaa taipaleen aiemmissa osissa vetelehtien milloin maisemien, milloin keskustelujen äärellä. Kun olimme jo melko lähellä torneja, taivas repesi ja vaikka elättelimme vielä sateensuojissa suurten puiden alla toivoa, sai hämärän laskeutuminen lopulta meidät palaamaan samaa tietä takaisin, ja hyvä niin, koska sade lakkasi seuraavan kerran vasta joskus aamulla.

Tammikuun ensimmäinen viikko menikin paljolti samoissa merkeissä. Joka iltapäivä satoi pitkään ja hartaasti. Se tarkoitti, että yritin joka aamu saada Apollon jalkeille niin aikaisin, että olisimme tehneet päivän luontoretkeilyn siihen mennessä, kun sade alkaisi, ja voisimme sitten keskittyä kulloisenkin asutuskeskuksen tarjontaan. Kolumbia ei kuitenkaan kuulu niihin kulttuureihin, joissa päivä voitaisiin rytmittää rationaalisen tehokkuusajattelun kautta. Aamiaisella, lounaalla, siestalla, illallisella ja joka kahvitauolla viipyillään, ihmisten luota ei voi lähteä noin vain, eikä mihinkään voi koskaan olla kiire. Lintuharrastajan on tällaisissa olosuhteissa joko tehtävä kompromissejä tai kadottava aika ajoin omille teilleen jo ennen kuin paikalliset matkatoverit heräilevät.

Ennen auton saamista Armenian Parque de la Vida ja Calarcán kasvitieteellinen puutarha mariposarioineen muodostivat helppoja kohteita - ne olivat myös erinomaisia lintukohteita, koska kumpikin sisältää merkittävän määrän oikeaa sademetsää. Kolmannen päivän aamuna hain vuokra-automme Armeniasta ja kävin suojelualueista vastaavan viranomaisen (CRQ) toimistolla hakemassa tietoa ja mahdollisesti vaadittavia lupia kansallispuistoihin. Sitten kävin Salenton tuollapuolen Cocoran putouksilla, joiden molempien polut olivat erinomaisia trooppisten metsälintujen sekaparvien havainnointiin. Tähän mennessä Apollo oli valmis matkaan, joten palasin hakemaan hänet Calarcásta. 

Suuntasimme Filandiaan, joka oli paljolti Salenton kaltainen sievä ja perinteinen pikkukaupunki vuorten kupeessa. Tarkoitus oli Filandiasta mennä Bosque de Bremenin ja Rio Barbasin suojelualueille, mutta nämä lukeutuivat juuri niihin alueisiin, joihin olisi tarvittu CRQ:n lupa. (Kuriositeettina mainittakoon, että lupa lopulta tuli minulle sähköpostitse, mutta vasta päiviä sen jälkeen, kun meidän oli ollut tarkoitus vierailla tuolla alueella.)

Yövyimme Circasian ja Filandian välisellä maaseudulla fincalla, jonka puhelias ja dramaattinen emäntä piti vieraille showta kaikkine eläimineen. Seinällä oli kuva pyhimyksestä, joka näytti oudon tutulta, ja olin varma, että olin törmännyt siihen aiemmassa elämässäni. Epäilys vahvistui, kun emäntä vastasi, että kyse on pyhästä Sharbelistä - Libanonin suosituimpia kristittyjä pyhimyksiä. Fincan isännän suku oli alun perin Libanonista. Charbel Makhlouf oli 1800-luvulla elänyt maroniittimunkki, joka ihmeparansi sairaita ja edisti kristittyjen ja muslimien yhtenäisyyttä.

Koska Bosque de Bremenin lupa ei ollut tullut tuolla alueella ollessamme, suuntasimme Patasolan suojelualueelle, jonne vie tie Boquiasta ennen Salentoa. CRQ:n edustaja kertoi minulle, että sinne pääsisi vapaasti. Patasola on nimetty paikallisen kummituslegendan mukaan - naispuolinen kummitus La Patasola muun muassa ryösti lapsia. Kummitukseen emme onneksi törmänneet - kaikenlaisiin muihin ilmiöihin kylläkin. Tie kävi sen surkeammaksi, mitä pidemmälle vuorille etenimme, mutta saavuttaessamme erään fincan, saimme kuulla olevamme kolmannen kilometrin kohdalla ja jäljellä olisi vielä kuusi.

Lintuja näimme hämmästyksiin asti. Kolumbiansakuja (pava caucana eli caucansaku) oli suorastaan parviksi asti ja tiettyjen kukkivien pensaiden ympärillä pyöri kolibreja niin, että lajeja saattoi laskea jopa kymmenen yhdestä paikasta. Oli värikkäiden tangaroiden sekaparvia, smaragditukaaneja ja ruosteenruskeina puusta toiseen lehahtelevia kipuajia. Vuorten lakiosiin ehtiessämme törmäsimme runneltuihin ja parturoituihin avohakkuualueisiin - tosin sielläkin näkyi lintuja, kuten karakaroja ja viheltäjähiirihaukkoja.

Kun lopulta olimme löytäneet Patasolan suojelualueen keskuksen - autiona - ja sen lähellä olevat vesiputoukset, alkoi sade ja aikamme viidakossa rämmittyämme jouduimme suojautumaan autiotalon terassille. Kummitus ei näyttäytynyt sielläkään, vaikka olisi voinut. Illaksi palasimme Salentoon, joka oli tullut jo tutuksi matkan aikana.

Näiden päivien aikana Calissa asuva ystäväni, jonka olin tavannut edellisellä Kolumbian-matkallani, oli turhautunut siihen, etten ollut heti oitis tullut Caliin, joten hän ilmoitti saapuneensa tyttöystävineen bussilla Armeniaan. Hain heidät Armeniasta ja toistimme edellisviikon retkemme Cocoraan ja vahapalmujen maisemiin, illaksi jälleen Salentoon. Tällä kertaa ylängöillä ei näkynyt andienkondoreja. Pienempiä mustakondoreja toki sadoittain, ja muutamia karakaroja.

Kun calilaiset olivat palanneet rauhoittuneina etelään - lupasin tulla sinne Apollon kanssa myöhemmin - suuntasimme Apollon kanssa pohjoiseen, tarkoituksena käydä läpi luontokohteita varsinkin Caldasin läänissä. Ensimmäinen kohteemme oli Manizalesin kaupunki, jossa katselimme keskustaa, katedraalia ja kauppoja. Manizalesissa oli kuitenkin sinne saapuessamme käynnistynyt paikallinen festivaali, minkä vuoksi kaupungin kaikki hotellit ja majatalot olivat täynnä - ainakin ne, joissa oli edes jonkinlainen parkkipaikka - ja jouduimmekin etsiytymään seuraavaksi yöksi Neiraan vievän tien varrelle vuokramökkeihin. Paikka oli idyllinen - siellä oli ravintola ja jopa oma pieni eläintarha laamoineen - mutta sinä iltana puhkesi ankara ukkonen ja rankkasade. Olimme lopulta mökissämme ilman verkkoyhteyksiä, ulkona ukkonen ja salamia. Vettä tippui hiljalleen myös mökin katon läpi. Pelasimme šakkia ja otimme muutaman oluen.

Seuraavan päivän vietimme etsimällä Rio Blancon suojelualuetta Manizalesin pohjoispuolisilta vuorilta. Rio Blanco löytyi helposti ja seurasimme tämän joen varsia koko päivän. Suojelualueesta löysimme vain autiona olevan metsänvartijoiden talon, joka oli varsin kaukana niistä alueista, jotka tulkitsimme suojelualueen varsinaisiksi metsiksi. Mutta vaikkemme koskaan tulleet varmuudella tietämään, olimmeko oikeassa paikassa, päivä oli todella hyvä. Löysimme kauniin vuoristopuron, josta Apollo löysi paljon itseään kiinnostavia erilaisia kvartseja. Löysimme myös ranchon nimeltä Rio Blanco, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä suojelualueen kanssa. Sinne johtava tie oli niin huonossa kunnossa, että jouduin lopulta palaamaan (niin ikään varsin surkealle) päätielle peruuttamalla. Mutta tuon tiepahaisen varresta löytyi hedelmöiviä puita täynnä kyyhkyjä ja papukaijoja.

Ilmeisesti se, että olimme kaukana kännykkäverkoista ja karttojen tieto perustui linnuntiehen eikä todellisiin etäisyyksiin ajettavassa olevassa kunnossa olevia teitä pitkin, teimme illan varauksemme läänin pohjoisosassa olevaan Salaminaan, jonka luulimme olevan paljon lähempänä. Siellä yövyimme jälleen fincalla, jolla oli kaunis puutarha ja paljon lintuja sekä hyvää argentiinalaista viiniä pihvin kanssa.

Vahinkomatkamme Salaminaan ei kuitenkaan ollut hukkareissu. Salaminan pikkukaupunki oli sievä ja idyllinen - ja lienemme olleet ainoat turistit siellä. Apollo näki näyn, tunsi ettemme olleet vain sattumalta tulleet Salaminaan, ja auttoi muuatta eksynyttä sielua. Minä hankin baijerilaisen matkahattuni vaihtoehdoksi kuumempaan ilmastoon sopivan kolumbialaisen sombreron. 

Sinä päivänä aurinko paistoi pitkään ja nautimme lounaamme paluumatkalla vuorenrinteen parillapaikassa. Manizalesista lähdimme seuraamaan Otoñon ja Ruizin kuumille lähteille vievää tietä, tarkoituksena päästä Termales del Ruizin kylpylähotellille, sillä sen yhteydessä on lintuparatiisi ja varsinkin valokuvaajille otollinen paikka. Tien viimeisellä osuudella, joka oli todella huonossa kunnossa, oli kuitenkin tieltä suistunut bogotalaisseurue tukkinut tien. Koska meidän pienellä autollamme heitä ei saatu ylös, jäi ainoaksi vaihtoehdoksi kääntyä takaisin ja palata Manizalesiin. Oli lisäksi alkanut taas sataa ja hämärä laskeutua. Epäonni jatkui Manizalesissa, sillä festivaalin vuoksi koko kaupungissa ei ollut enää paikkaa, johon majoittua. Niinpä ajoimme koko matkan aina Pereiraan saakka yöpymään. Pereirassa saimme hyvän hotellin naurettavan halvalla ja meille jäi vielä hyvin aikaa katsella Pereiran keskustaa ja illastaa sivistyneesti punaista lihaa ja punaviiniä.

Seuraavana päivänä uusi yritys vuorille: Tällä kertaa valitsin pidemmän mutta paljon paremmassa kunnossa olevan reitin Manizalesin ja Bogotán välisen valtatien kautta, ja tätä tietä pääsimmekin kätevästi suoraan Los Nevadosin kansallispuiston toismaailmallisiin ylänkömaisemiin páramoineen ja espeletioineen. Oli paljon pilvisempää ja sumuisempaa kuin kolme vuotta aiemmin näissä maisemissa käydessäni, joten lumihuippuisia vuoria ei nyt pystynyt näkemään horisontissa. Kaikki páramon linnut olivat kuitenkin maisemissa. Sinisellä laguunilla oli andienkuparisorsia ja andientaveja. Kävimme syömässä juustokaakaota ja juomassa kokateetä laguunin lähellä olevassa pienessä paikassa, josta olimme kumpikin tahollamme nähneet unen edellisvuonna.

Vuorten kautta kiertäen saavuimme vielä hyvissä ajoin Termales del Ruizin kolibriparatiisiin ja kamera sai laulaa. Ystävällinen paikallinen opas myös näytti harvinaisia orkideoja, ylimääräisiä lajeja samoin kuin piilottelevan páramoluuran, joka herkesi piilottelemasta ja tuli jalkoihin pyörimään, kun sen kutsuhuutoa soitettiin kännykästä.

Apollo joutui palaamaan yliopistoasioille Armeniaan ja minä olin pari päivää omillani. Ensimmäisenä läksin metsänvartijalta saamani vinkin perusteella Buenavistan pikkukaupunkiin, jossa en kuitenkaan löytänyt sen nimistä suojelualuetta kuin siellä piti olla. Sen sijaan löysin kahvilanpitäjän, joka näki kännykässäni lintukuvia ja kertoi kaveristaan, joka on pro sekä lintuharrastajana että valokuvaajana. Hämmästykseni maailman pienuutta kohtaan oli suuri kun kyseinen kaveri osoittautui samaksi mieheksi, jonka olin tavannut kolme vuotta aiemmin aivan toisessa osassa Kolumbiaa, nimittäin Tyynenmeren-rannikolla Buenaventurassa. Nykyisin hän asui Caicedoniassa parinkymmenen kilometrin päässä Buenavistasta.

Sovimme retkeilevämme seuraavan päivän yhdessä Caicedonian ympäristön maastoissa, jotka mies tunsi kuin omat taskunsa. Aloitimme aamuvarhain (kahvin ja juuston jälkeen) Las Heliconiasin kasvitieteellisestä puistosta, joka kuhisi sademetsälintuja. Kävimme muutamilla lammilla etsimässä kultapöllöä ja kyhmysorsaa - emme löytäneet niitä, mutta löysimme kymmeniä muita lajeja. Niin ikään kävimme Castalian suojelualueella, jossa muun muassa viidakossa rämpien saimme lopulta suomuluuran kiikareihimme. Puhumattakaan mölyapinoista. Lopulta Palermon laguunilla kohtasimme parvittain sinisiipitaveja ja pohjoisamerikkalaisia kahlaajia, samoin kuin iltapuilleen lentäviä amatsoneja ja joikuaroja.

Koitti jälleen yksi juhlapäivä Calarcássa - tällä kertaa Apollon syntymäpäivä. Tuntui kuin koko suku olisi tällä kertaa matkinut joululahjakassiani, koska kaikki olivat ostaneet Apollolle dinosauruksia. Nyt hänellä ainakin riittää niitä. 

Syntymäpäivien jälkeen jäljellä oli enää kolme päivää ennen kuin minun pitäisi olla jälleen Bogotássa. Lunastamatta oli kuitenkin lupaus mennä tapaamaan ystäviämme Caliin, joten niin teimme. Maantie etelään, Kolumbian kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin, oli sentään valtatie ja siten paljon nopeampi edetä kuin aiempina päivinä ajamamme pikkutiet. Matkan varrella oli tarkoituksemme pysähtyä Buga-nimisessä pikkukaupungissa, jossa piti olla tärkeä katedraali ja pyhiinvaelluspaikka. Päivä oli kuuma ja suoran valtatien ajaminen turruttaa mieltä. Niinpä kun näin kyltin paikkaan nimeltä Buga la Grande, olin vakuuttunut, että se oli mainittu pyhiinvaelluspaikka.

Kuten kaikissa kolumbialaisissa pikkukaupungeissa, sielläkin oli keskellä Plaza Bolivar - useimmissa paikoissa se tosiaan on Bolivarin mukaan nimetty, vaikka poikkeuksiakin on (esimerkiksi Manizalesin keskusaukiolla seisoo Francisco de Caldas, ei Bolivaria). Keskusaukio kulkee aina myös nimellä Plaza Principal (tai Parque Principal) - se on yleensä suorakaiteen muotoinen aukio, jonka keskellä on puisto ja merkkimiehen patsas, ympärillä ravintoloita, kauppoja ja tietysti kirkko tai katedraali.

Buga la Granden keskusaukiolle saapuessamme ihmettelimme, kuinka vaatimaton se oli. Kirkkokin, vaikka sinänsä kaunis, oli melko pieni ollakseen maankuulu katedraali. Kävimme joka tapauksessa syömässä ja jatkoimme sitten matkaa Calia kohti. Vähän matkaa ajettuamme vastaan tuli kyltti Bugaan. Niin meille selvisi, että Buga (ilman Grande-liitettä) olikin vasta vähän etelämpänä - kun taas Buga la Grande oli joku pahainen tuppukylä ilman merkittävää mainetta.

Calin vanhankaupungin keskusaukio on nimeltään Plaza Caicedo (toinen poikkeus Bolivareihin) ja lähistöllä on miellyttäväksi ravintolakeskittymäksi muuttunut, Calijokea seuraava Boulevard del Rio. Siellä tapasimme calilaiset ystävämme ja pelasimme useamman erän šakkia. Jatkoimme sittemmin pitkälle yöhön hotellimme terassilla - calilainen ystäväni insistoi, että tyhjennämme siellä myös vodkapullon, joten niin myös tapahtui. Se oli hyvä ilta. Paitsi, että pelasimme paljon šakkia, minua ilahdutti se, että kaksi ystävääni, jotka tulivat eri maailmoista (quindiolainen kirjallisuudenopiskelija, jolla vasemmistohenkinen intellektuellitausta, ja calilainen älykäs mutta kouluttamaton kauppa-apulainen, jolla oikeistohenkinen työläistausta), pitivät lopulta toisiaan kunnon kavereina.

Seuraavana päivänä kävin Apollon kanssa Calin eläintarhassa ja vuorilla Dieciochossa (18 km Calista ylös), josta jatkoimme pikkutietä aina finca Alejandrian kolibriparatiisiin. Lintuja kuhisi siellä aivan kuten kolme vuotta sitten. Paluumatkalla söimme Neblinasin näköalaravintolassa, jossa saatoimme seurata auringonlaskua Caucanlaaksoon.

Toiseksi viimeisenä päivänäni hyvästelin Apollon, palautin meitä kehnoilla teillä uskollisesti palvelleen auton Armeniaan ja matkustin bussilla Bogotáan. Bogotássa majoituin tällä kertaa vauraaseen Chapineroon. Tapasin jälleen venezuelalaisen ystäväni ja vietin hänen kanssaan viimeisen päivän oleilevasti pitkin Chapineroa ja Chicoa kuljeskellen. Pelasimme kuusi ottelua šakkia ja tällä kertaa tulos oli 3-3. Hyvä päätös matkalle. Lentoni Madridiin lähti illalla ja samana aamuna bogotalaiselta klinikalta hankkimani koronatesti kelpasi sekä espanjalaisille että belgeille.

Pääsin käyttämään samaa testitulosta vielä kolmannen kerran, sillä ehdin viettää Brysselissä vain yhden työpäivän verran, kun jo taas aamuyöstä ajoin Charleroin lentokentälle ja lensin Helsinkiin neljäksi päiväksi. Syy oli se, että uudenvuoden aikaan Suomessa asuva tunisialainen ystäväni panikoi oleskelulupansa umpeutumista ennen kuin saisi uuden - vaikka oli hakenut jatkoa hyvissä ajoin. Tämä ongelma sittemmin ratkesi, kun hän sai tietää olevansa laillinen uuteen oleskelulupapäätökseen saakka, mutta minulla oli jo lentoliput Suomeen 33 eurolla, joten miksi ei sitten.

Helsingissä oli lumista, kylmää ja pimeää. Tein päivät etätöitä työnantajalle Brysseliin, mutta illat ja lauantain sain nauttia grillattua punaista lihaa, punaviiniä, Tarantinon elokuvia ja ystäväni murheita ja iloja. Brysselissä näyttää kovin erilaiselta kuin Helsingissä: täällä en ole tänä talvena nähnyt lunta kuin kerran. Useimpina päivinä on koleaa ja kosteaa. Joskus sataa, useimmiten on vain sumuista. Mutta kolme viikkoa trooppisessa aurinkoisessa maassa tekee ihmeitä ja sillä jaksaa ainakin helmikuun lopulle saakka, jolloin valoa jo alkaa olla tarpeeksi.