Kolme kesädekkaria

On aikoihin eletty, kun Brysselin viime viikot ovat huidelleet yli neljänkymmenen lämpöasteen. Tämän kaupungin muutenkin perin kosteassa ilmanalassa on se tarkoittanut troopillisia olosuhteita. On kuin tämä olisi jo harjoitusta seuraavaan kotikaupunkiini. 

Tässä kuumuudessa olen saanut myös uudelleen kärsiäkseni joitain pitkän covidin tai minkä lie oireista. On jo yli puoli vuotta kolmannesta rokotuksestani, joten se voi olla myös vähäoireista covidia, joka viime aikoina on niittänyt runsaasti työtovereita sairaslomille tai etätöihin. Korkea verenpaine, sydänoireet, silmäsäryt ja päänsärky ovat alituiseen riesana. Pandemia ei siis ole lähtenyt elämästämme mihinkään, vaikka kaikki lakkasivatkin välittämästä siitä, kun Mordor käynnisti uuden hyökkäyssodan sivistynyttä maailmaa vastaan.

*   *   *

Suomalaiset lukevat kesäisin ahkerasti dekkareita, joten olen itsekin lukaissut nurkissa yhä olleita kotimaisia dekkareita - suurimman osan kirjastostahan vein jo toukokuun lopulla Suomeen. On kirja-arvostelujen aika.

Ensimmäiset kaksi lukemaani olivat 2000-luvun tuotantoa: Pentti Kirstilän Hanhivaara ja sateisen saaren tappaja (WSOY 2000) sekä Anja Angelin Marokkolainen makeinen (WSOY 2004). Nämä kumpikin saivat edustaa pyrkimystäni tutustua mahdollisimman moneen useampia kirjoja kirjoittaneeseen suomalaisdekkaristiin. Kirstilän kirja näkyy tulleen poimituksi jossain välissä Helsingistä, sillä löysin sen laukustani, kun taas Angelin kirjan minulle antoi kaveri Varsovassa.

Näitä kahta lukiessani minulle tuli outo tunne kuin kirjat keskustelisivat keskenään. Niissä esiintyi samoja sanoja samanlaisissa yhteyksissä, henkilöt puhuivat samaan tyyliin, aivan kuin olisivat tunteneet toisensa, ja lopulta Hanhivaara ilmaantui vierailemaan myös Angelin kirjassa. Ihmiskäsitykset ja ihmiskuvaus vaikuttivat jotenkin samanlaisilta. Kirjoissa aisti sisäpiirille ominaisia sisäisiä viittauksia toisiinsa, usein humoristisia. Selitys ilmiölle löytyi kuitenkin nopeasti: Kirstilä ja Angel olivat keskenään naimisissa. Ihmekös kun Hanhivaara ja Maire tuntuivat olevan läsnä myös Angelin kirjassa. Tosin havaitsin kirjailijat googlettaessani myös, että molemmat ovat kuolleet aivan hiljattain - ensin Angel v. 2020 ja sitten Kirstilä v. 2021. Kirstilä ehti Sateisen saaren tappajan jälkeen julkaista vielä neljä dekkaria, kun taas Marokkolainen makeinen näyttää jääneen Angelin viimeiseksi. Tosin sen jälkeen pariskunta julkaisi vielä kolme yhdessä kirjoitettua dekkaria salanimellä Ursula Auer.

Sateisen saaren tappaja sijoittuu Irlannin etelärannikolle Dunmore Eastin kylään, joka on oikeasti olemassa, ja jonka ympäristöstä löytyvät kirjassa mainitut paikat, kadut ja näkymät. Hanhivaara on siellä virkavapaalla ja keskittyy ryyppäämään pubeissa ja hotellien baareissa (kaikki nimeltä mainiten) naisystävänsä Mairen kanssa. Pariskunta sanailee jatkuvasti sarkastisesti - ja sekaantuu tietysti lopulta murhajuttuun, kun tuttu baarityttö löytyy murhattuna metsästä. 

Kylässä on pari muutakin suomalaista, mutta suurin osa sivuhenkilöistä ja siten epäillyistä on paikallisia. Heidät on kuvattu varsin arkisesti ja uskottavasti - tavallisiksi ihmisiksi. Irlantilaisuutta ei ole juuri eksotisoitu eikä henkilöitä stereotypisoitu nimenomaan irlantilaisiksi. Tapahtumat ja henkilöt voisivat olla melkein missä vain, sillä juoni polveilee perinteisissä, yksityiselämään liittyvissä asioissa, jotka ovat rikosromaanien peruskauraa kautta maailman: irtosuhteita ja vakavampia, mustasukkaisuutta, perintöjuttu, salattu ja sitten paljastuva avioton lapsi.

On selvää, että Kirstilä on notkunut kirjaa kirjoittaessaan tai ennen sitä tuossa Irlannin rannikon kylässä, mahdollisesti myös kallistellut tuoppeja yhtä ahkerasti kuin päähenkilönsä. Sekä Hanhivaara että Maire vaikuttavat jossain määrin alkoholisoituneilta, hieman päämäärättömiltä ihmisiltä, eikä Hanhivaaran käyttäytyminen ole kovin poliisimaista. Toisaalta, hänhän onkin lomalla. Jännitteitä paikallisen poliisin kanssa ei voi välttää, mutta melko pitkä pinna heillä lopulta suomalaisvieraansa kanssa on.

Parasta kirjassa eivät ole rikos, ratkaisu tai se, kuinka ns. tutkimukset - eli baareissa notkuminen ja eri henkilöiden kanssa lörpottely - johtavat rikoksen ratkaisuun (eli ns. proseduuri), vaan henkilöiden sarkastisella huumorilla sävytetty sanailu toisilleen. Joskus se näyttää siltä, että se toimisi myös englanniksi. Kirjailija on ehkä ajatellut niin. En tiedä, onko kirjaa lopulta käännetty. Juoni on keskinkertainen, mutta henkilökuvat realistisia. Usein siinä määrin sympaattisia, että niillä voi olla esikuvat, joiden kirjailija ehkä pelkäsi jonain päivänä lukevan kirjansa.

*   *   *

Anja Angelin Marokkolainen makeinen edustaa toista dekkarien klassikkoasetelmaa. Poliisin sijaan päähenkilönä on eksentrinen ja erakkomainen yksityisetsivä, jolla on oma watsoninsa, jonka kautta asioita paljolti tarkastellaan. En ole lukenut Angelin kirjoja aiemmin, joten en tiedä, onko hänen yksityisetsivähahmonsa vakiosankari: pelkällä sukunimellä Laitinen esiintyvä suomalainen versio Nero Wolfesta, törkeästi ylipainoinen nainen, joka ei kovin mielellään lähde eiralaisesta asunnostaan, ja joka jatkuvasti ahmii herkkuja, siemailee väkijuomia, polttaa sikareita ja röyhtäilee. Hän värvää apurikseen Marco-nimisen homopojan, joka saa sitten juosta Laitisen asioilla kyttäämässä epäiltyjä, usein valepuvussa. Marco on kuvattu melko runsain homoklisein, mutta sinänsä sympaattisesti, ja vaikka kirja on kirjoitettu kolmannessa persoonassa, näkökulma on useimmiten hänen - tämä tarjoaa kirjailijalle oivan välineen kauhistella ja ihastella eksentrisen Laitisen persoonaa. Joka, kuten totesin, on suomalainen ja naispuolinen versio Nero Wolfesta.

Päähenkilöt eivät siis ole välttämättä aivan realistisia (ainakaan siihen työhön, jota tekevät), mutta sitäkin värikkäämpiä, ja kirja kulkeekin paljolti heidän varassaan lukijaa viihdyttäen. Laitisen ylilihavuus, jossain määrin koominen ylimielisyys ja töykeät tavat, Marcon homous ja siihen ilmeisesti yhdistyvä taipumus lähestyä kaikkea esteettisestä näkökulmasta, kommentoida henkilöiden ulkonäköä ja vaatetusta, sisustaa uudelleen Laitisen nuhjuisen hienostoasunnon, märehtiä yön kuningattaren kukkaan puhkeamista ja hengailla alakulttuuribaareissa - nämä päähenkilöiden ominaisuudet paitsi rikkovat nykyisen muodin mukaisesti sukupuolirooleja ja odotuksia, myös tekevät heistä yksityisetsivägenren konvention mukaisesti jollain tavoin haavoittuneita henkilöitä, mikä ilmeisesti tekee heidän muutoin yliluonnolliset kykynsä rikosten selvittäjinä helpommiksi sulattaa. 

Tämä konventio on laajalti vakiintunut genreen: Auguste Dupinilla on pimeä puolensa, Sherlock Holmes käyttää huumeita, Nero Wolfe on ylilihavuutensa ja syöpöttelynsä uhri, Hercule Poirot on hienosteleva ja ulkomaalainen, Erast Fandorin änkyttää, jne. Useimmat näistä ovat myös - ainakin suurimman osan aikaa - poikamiehiä, joiden lähin ihmissuhde on yleensä apulaiseensa. Fandorin tosin kuuluu toiseen lajityypin yleiseen traditioon: naistenmies, jonka naiset vaihtuvat tiuhaan. Se, että Angel on tehnyt Laitisesta naisen ja tämän apurista homon, ei muuta sitä tosiasiaa, että he ovat genren arkkityyppikaksikko. Myös heidän keskinäinen suhteensa alun jännitteineen, jotka kuitenkin helposti muuttuvat toveruudeksi, seuraa genren perinteistä kaavaa. Jos kirja olisi kirjoitettu muutama vuosikymmen aiemmin, Laitinen olisi mies ja Marco olisi sievä sihteerikkö, joka toisinaan puhuu ja tekee rohkeita, mutta muuten melkein kaikki olisi samoin.

Tarinan juoni kietoutuu alun polveilun jälkeen tapaukseen, jossa kylmäkiskoiseksi kuvattu suomalaisnainen (kulta- ja koruliikkeen omistaja) on tuonut Marokosta itselleen nuoren ja kauniin heilan, Ahmedin, jolla ei tunnu olevan Suomessa muuta tekemistä kuin hengailla Itäkeskuksen ostarilla muslimikaveriensa kanssa ja käydä yhtenään moskeijassa. Nainen palkkaa yksityisetsivät alun perin selvittämään, onko Ahmed uskoton, mutta kun käy ilmi, ettei ole, nainen kehittää muita verukkeita miehensä pään menoksi. Ja lopulta Ahmed tietysti murhataan. Epäiltyjen ja ylipäätään sivuhenkilöiden joukko jää varsin pieneksi ja harvenee vielä entisestään - eikä näitä henkilöitä ole kuvattu kovin syvällisesti, vaikka he ovatkin edellisen kirjailijan henkilökaartin tavoin varsin banaaleja hahmoja. Tähän nähden loppuratkaisu on hieman päälle liimatun tuntuinen keitos petoksia, salakuljetusta, terroristiepäilyjä ja vieläpä kansainvälistä vakoilua. Juoni olisi toiminut paremmin, jos mystiset vakoilu- ja terroristikuviot olisi ladannut kirjan alkupuolelle ja kuorinut lopulta pois banaalin tavanomaisen rikollisuuden päältä, jolloin juttu olisi paljastunut.

Myös osa juonenkäänteistä on epäuskottavia: Miksi ensin yksi ja sitten toinen epäillyistä vasiten sotkee yksityisetsivät juttuun? Miksi juuri Marco sattuu löytämään ruumiin, vaikka se on aivan muualla kuin tutkimukset? Vakoiluyhteys kirjan lopussa ei ole toiminnallisesti uskottava eikä tarkoituksenmukainen. Murhaajan tekojen häikäilemättömyys ja fyysinen suoritus eivät tunnu sopivan hänen persoonaansa - eikä perusteeksi käy yllätyksen hakeminen, koska kirjailija on käytännössä leimannut kyseisen henkilön ilmeiseksi epäillyksi jo alusta alkaen.

Siihen nähden, että kirja on kirjoitettu 2000-luvulla, ja että päähenkilöiden persoonat ovat ilmeisiä yrityksiä rikkoa stereotypioita, kohdellaan marokkolaista maahanmuuttajaa varsin estoitta stereotypioiden ja kliseiden kautta, jonkinlaisena suurena lapsena, jolle voi syöttää posketonta pajunköyttä, ja jolla ei oikein ole omaa toimijuutta - siitä huolimatta, että hän päihittää varjostajansa ja näyttää omaavan huumorintajua. Kun jutussa on eksoottinen ulkomaalainen, tuntuu vähän siltä, että ratkaisuun täytyy sitten jotenkin kietoa tuon yhteyden eksoottisia, suomalaisnormista poikkeavia piirteitä - vaikkei tarinassa käydä Marokossa eikä tutustuta Itäkeskuksen maahanmuuttajapiireihin.

*   *   *

Kolmas tämän katsauksen kirja, Vilho Helasen Rauhaton rannikko (Gummerus 1947) vie meidät aivan eri aikakaudelle ja eri maailmaan: Pohjanmaan rannikolle lokakuussa 1944 - suomalaiseen sodanjälkeiseen yhteiskuntaan, joka on yhä agraarinen luokkayhteiskunta, köyhä, sodan runtelema ja täynnä sodasta muistuttavia yksityiskohtia, kuten miesten hiljattainen rintamakokemus, elintarvikesäännöstely, korvikkeen juominen ja vaikeneminen tai hiljainen kyräily sodan lopputuloksesta ja sen myötä tapahtuneesta poliittisesta muutoksesta.

Helanen oli oikeistoradikaali - AKS:n ja IKL:n aktivisti - joka päätyi sodan jälkeen vankilaan Saksalle vakoilleen tanskalaisagentin Kyrren avustamisesta ja ryhtyi harmittomaksi kirjailijaksi. Hän kuoli hivenen epäilyttävissä olosuhteissa Frankfurtin rautatieasemalla kesäkuussa 1952, ollessaan juttumatkalla Helsingin Sanomille. Hän ehti kirjoittaa sodanjälkeisestä Länsi-Saksasta kolme artikkelia Hesariin ennen kuolemaansa.

Ennen sotia kirjoitetuissa koululaisromaani Sarastuksessa ja esikoisdekkarissa Helsingissä tapahtuu (salanimellä Heikki Aksila) näkyy vielä Helasen neuvostovastainen poliittinen väri. Sotien jälkeen kirjoitetuissa kirjoissa Neuvostoliitto ja venäläiset sen sijaan häivytetään näkymättömiin, pienten viittausten varaan. Tämä on epäilemättä ollut seurausta olosuhteiden pakosta - Helanen ei olisi voinut 40-luvun lopulla ja 50-luvun alussa kirjoittaa avoimesti venäläis- tai neuvostovastaisia romaaneja.

Mielenkiintoista Helasen tuotanto on ennen kaikkea aikalaiskuvan vuoksi. Hänen kirjoissaan elää yhä se konservatiivinen, kunnollisuutta ja kunniallisuutta vaativa suomalainen yhteiskunta, joka jo 50-luvun lopulla katosi suomalaisesta kirjallisuudesta ja tietoisuudesta. Helasen kirjoja lukiessa voi suorastaan kuulla mustavalkoisten suomifilmien äänen - onhan myös kielenkäyttö ja dialogi menneeltä aikakaudelta. Vaikken ole koskaan itse elänyt tuota aikaa, jokin käytetyissä sanoissa, ilmaisuissa ja arvoissa herättää minussa oudon tuttuuden ja kodikkuuden tunteen - olen ilmeisesti vielä isovanhempieni sukupolvelta ammentanut paljon tuosta lapsuuteni aikana, ennen näiden kuolemaa.

Helasen omaan poliittiseen taustaan nähden ehkä nykylukijan kannalta yllättävästi kirjoista ei löydy oikeastaan lainkaan fasistista tai muutenkaan äärioikeistolaista arvomaailmaa. Sen sijaan niiden eetos on vankasti konservatiivinen. Ihmisiä arvotetaan sen mukaan, kuinka kunnollisia he ovat - miehet miehekkäitä ja naiset naisellisia. Miehille on kunniaksi, jos he ovat olleet rintamalla ja ovat fyysisesti vahvoja - kotirintamalla saati ulkomailla oleskelu tai fyysisesti naismaiset piirteet (hentous, kimeä ääni, liiallinen nuoruus) ovat epäilyttäviä. Naisia arvotetaan sen mukaan, ovatko he kunnollisia vaimoja ja äitejä, miehilleen uskollisia ja ulospäin viattomia. Avoin seksuaalisuus on merkki moraalisesta rappiosta, sekä miehillä että naisilla, mutta erityisesti naisilla, joista sellainen tekee kavalia ja hillittömiä. Pääsääntö myös on, että mitä vaaleampi ja suomalaisemman näköinen henkilö, sitä rehdimpi ja reilumpi - ulkomaiset piirteet, kuten tummat hiukset tai ruskeat silmät, eivät tee henkilöstä välttämättä roistoa, mutta vähäsen kuitenkin epäilyttävän.

Niinpä ei ole yllättävää, että Helasen sankari on arjalaiset rotupiirteet omaava supermies, sekä fyysisesti vahva että älykäs tuomari Kaarlo Rauta, jonka nimikin jo kertoo, millaisia mielikuvia kirjailija on halunnut herättää päähenkilöllään. Rauta on klassinen ihanteellistettu versio kirjailijasta itsestään - se, että hän on kirjailijan miesihanne joka suhteessa, ei pysy mitenkään salassa. Sama koskee kirjan vakiosankaritarta, Inkeriä, joka on ensimmäisessä kirjassa Raudan sihteerikkö ja siitä eteenpäin hänen ihana vaimonsa. Inkeri on tietysti vaalea ja siro, kansallisromanttisen luonnonkaunis, mutta myös älykäs ja huumorintajuinen, silmiinpistävän tyttömäinen, kirjasta toiseen vielä hyveellisempi ja täydellisempi kuin miehensä (koska tokihan naisen kuuluu olla vielä miestäänkin kunnollisempi). Hän toimii myös Raudan watsonina, vaikka tämän tuon tuosta kirjoissa kiistääkin - hän on sankarin pääasiallinen apulainen rikosten ratkaisemisessa. Tässä suhteessa Helasen tuotanto on raikas poikkeus genren kansainvälisiin konventioihin, joissa sankarit harvemmin ovat perheellisiä. Raudalla on vaimon lisäksi myös kaksi lasta. On selvää, että paitsi Rauta ja Inkeri, myös heidän avioliittonsa ja kirjoissa usein kuvattu perhe-elämänsä on osa Helasen tietoista arvopoliittista linjaa: he ovat paitsi yksilöinä, myös avioparina ja perheenä manifestaatio siitä konservatiivisesta, kunnollisesta suomalaisuudesta, jota Helanen haluaa lukijoilleen korostaa.

Raudan rautaisuus ei ole kylmyyttä tai julmuutta. Päinvastoin, hän on monien isokokoisten ja lihaksikkaiden sankarihahmojen tavoin luonteeltaan lempeä ja hyveellinen. Vaimolleenkin hän usein antaa periksi. Hän on kuitenkin periksiantamaton ja sisukas - eikä kaihda tarpeen vaatiessa käytellä rautaisia nyrkkejään roistoihin. Silläkin kerralla, kun hän lyö tajun kankaalle viattomalta, tämä saa siitä opetuksen ja ihailee vastedes Rautaa. Pitkin kirjoja hairahtuneet tai eksyneet nuoret, naimattomat miehet yleensä päätyvät ihailemaan Rautaa ja parantamaan tapansa, mikä vain alleviivaa kirjailijan viestittämää käsitystä siitä, millainen ihannemiehen pitäisi olla: fyysisesti vahva, oikeamielinen, perheellinen.

Helasella on taipumus alleviivata myös sitä, mistä hän ei ihmisissä pidä, henkilöiden kautta. Vaikka tarinoiden murhaajat ja roistot saattavat olla hyvin kätkettyjä ja yllätyksellisiä (tämä vaihtelee kirjasta toiseen), yleensä jo henkilön ensiesittelystä ilmenee, pitääkö Rauta tai Inkeri - ja siten kirjailija itse - kyseisestä henkilöstä. Näiden heikkouksia käsitellään sekä auki kirjoittaen että symbolisesti. Auki on kirjoitettu esimerkiksi hienostelun, turhantärkeyden, valittamisen, kevytkenkäisyyden, ahneuden tai rintamakarkuruuden kaltaisia ilmeisiä syntejä. Piilotetumpia tabuja, kuten seksuaalisia taipumuksia tai liiallista avomielisyyttä käsitellään vihjausten ja ulkonäköön liitettyjen ominaisuuksien kautta. Ihmiset, joilla on heikkouksia tai ikäviä piirteitä, eivät automaattisesti ole roistoja, mutta heitä on silti syytä paheksua. Ne, joiden synti istuu liian syvässä, joko kuolevat tai osoittautuvat roistoiksi. Pienemmistä synneistä voi tarinoissa myös parantua - usein hyveellisen Raudan vaikutuksesta.

Helasen arvomaailma on ilmeisen kristillistä, mutta uskonto näkyy hänen tarinoissaan tähän nähden erittäin vähän. Hänen vakaumuksensa ovatkin saaneet sekulaarin isänmaallisuuden, perhekeskeisyyden ja kansansivistyksellisyyden muodon. Kirjojen eetos on hyvin lähellä runebergiläistä kunnollisuusmoraalia, mutta ilman uskonnollista paatosta. Jonkinlainen kohtalo tai johdatus tuntuu kuitenkin aina ratkaisevan asiat siten, että paha saa palkkansa - ja usein hyväkin. Kirjailija on ajalleen ominaisesti ikään kuin itse asettunut jumalan rooliin - hän tarjoilee lukijoilleen opetuksia nimenomaan sen kautta, kuinka paheellisille ja hyveellisille henkilöille lopulta käy, eikä, kuten monet myöhempien aikojen kirjailijat, alleviivaa pahuutta epäoikeudenmukaisten tapahtumien kautta. Tässä mielessä Helasen tuotanto edustaa eskapistista kirjallisuutta, jollaiselle oli varmaan sodan jälkeen suuri kysyntä. Ja samasta syystä sota itsessään, samoin kuin sen katkerat seuraukset, näkyvät kirjoissa enemmän taustana ja sivulauseissa - eivät pääroolissa. Päinvastoin, Raudan perheessä juodaan yhtenään oikeaa kahvia, vaikka muu yhteiskunta joutuu tyytymään korvikkeeseen, eikä heidän vaurautensa missään vaiheessa näyttäydy epäoikeudenmukaisena maalaisia tai rahvasta kohtaan, vaan eräänlaisena ansaittuna kohtalon suomana hyvänä. Raudan varallisuus on selitetty rikkaalta sedältä saaduksi perinnöksi, joten hänen asianajajan (käytännössä yksityisetsivän) toimensa ei tarvitse kannattaa taloudellisesti.

Rauhattoman rannikon miljöö on Vaasan lähellä Pohjanlahden rannikolla sijaitseva pitäjä, jolla on kirkonkylä ja kunnantalo, yhteys mereen (luotoja edustallaan), ja jonka läpi virtaa joki, jonka ylittävät yksi isompi ja yksi pienempi silta. Paikkakuntaa ei missään vaiheessa nimetä ja se saattaa olla kuvitteellinen, ellei se sitten kuvaa esim. Kokkolaa. Silmiinpistävää on, että se on suomenkielinen - suomenruotsalaiset ovat läsnä, mutta selvästi vähemmistöasemassa. Helanen paljastaa suomenmielisyytensä kohtelemalla suomenruotsalaisia usein kliseisesti ylimielisinä hienostelijoina - Porvoosta kotoisin oleva mutta suomenkieliseen pappilaan naitu ruotsinkielinen ruustinna, joka on paitsi hienostelija, myös pahansuopa juorukello, on jonkinlainen arkkityyppi. Hän valittaa kovasta kohtalostaan, kun ei pappilassa ole varaa oikeaan kahviin, ja kun kylässä on liian vähän säätyläisiä, että voisi seurustella. Tällaisten henkilöiden kautta vihjataan myös Pohjanmaan rannikolla sitkeästi eläneisiin kieliriitoihin ja kieliryhmien välisiin huonoihin väleihin.

Rauta päätyy vaimoineen ja palvelijattarineen tähän miljööseen siksi, että paikallisen nimismiehen vaimo - paheellinen rikas leski - on murhattu ja nimismies itse uhkaa joutua murhasta tilille, koska kieltäytyy puolustautumasta hänet jo tuominnutta yleistä mielipidettä vastaan. Syy tähän käytökseen paljastuu vasta kirjan keskivaiheilla ja epäsuorasti - liittyen nykylukijalle ehkä vieraaseen kunniakulttuuriin. Rauta tietysti uskoo tuttavansa nimismiehen syyttömyyteen ja suostuu siksi vaasalaisen poliisipäällikön pyyntöön tutkia juttua incognito, mutta kuitenkin virallisella valtakirjalla.

Epäiltyjen joukko on värikäs katras pitäjän ylempää keskiluokkaa: nimismiehen perheen lisäksi on apteekkari ja apteekerska, rovasti ja ruustinna, kunnanlääkäri ja tohtorinna, pankinjohtaja ja rouvansa, epäilyttävän komea ja ulkomaalaisen näköinen kamreeri, näiden perheenjäseniä ja palveluskuntaa - sekä toiminnallisia ja jännityksellisiä elementtejä tarjoava rikollisliiga: Ruotsiin pakenevia ihmisiä salakuljettava saaristolaisjoukkio. Henkilökuvaukset ovat usein alleviivaavia (hyviä tai huonoja ihmisiä), mutta siitä huolimatta psykologisesti tarkkoja ja mielenkiintoisia. Ihmisten motiivit tekoihinsa aukeavat dialogien kautta - niitä ei tarvitse vääntää rautalangasta. 

Tarinan juoni etenee erään dekkarien klassisen kaavan mukaan siten, että Rauta epäilee kerrallaan kutakin todennäköisimmältä näyttävää syyllisehdokasta, kunnes tämän salaisuudeksi paljastuu jotain muuta kuin selviteltävä murha. Kun totuus kustakin on kaivettu esiin, siirrytään seuraavaan. Lopulta jäljelle jää vain syyllinen. Loppuratkaisu on brittidekkarien tapaan spektaakkeli, jossa päähenkilö kokoaa epäillyt vielä kerran yhteen ja pienen lavastuksen avulla paljastaa syyllisen.

Helanen oli aikanaan ilmeisen lahjakas dekkaristi, joka on tuonut Suomeen paljon vaikutteita englantilaisesta ja amerikkalaisesta dekkariperinteestä. Hän oli hetken ajan, 40-luvun loppupuoliskon, ilmeisen suosittu, mutta katosi sitten 50-luvun mittaan suomalaisten tietoisuudesta, uuden aikakauden tekijän, Mauri Sariolan, ottaessa paikan. Helasen mukana katosi myös eräs maailma - tuo menneen ajan "kunnollisuuden" Suomi, joka hänen kirjoissaan vielä hengittää. Tilalle tuli kylmän sodan Suomi, jonka henkistä ilmapiiriä hallitsivat harmaansävyinen realismi ja tummemmat piirteet.

Sotavalta ja Euroopan skenaariot

Moskoviittinen Venäjä on ikuisen sodan maa, sotavalta. Lännessä harvoin halutaan ymmärtää, että länsimaiden ja Venäjän välinen jatkuva epäsymmetria, joka vuosikymmen toisensa jälkeen aiheuttaa epävakauden suhteisiimme, pohjaa perimmillään Venäjän valtioaatteeseen, joka Venäjällä nähdään vieläpä olemassaolon perustaksi. Ja koska valtiolle on oltava lojaali, venäläisyys itsessään alkaa olla sodan identiteetti.

Länsimaat eivät ole sotatalouksia. Ne ovat toki joskus olleet imperialistisia ja ekspansionistisia valtioita, jotka yhtenään sotivat Euroopassa ja siirtomaavalloitustensa kautta veivät sotansa muuhunkin maailmaan. Länsimaat ovat kuitenkin jo kauan sitten lakanneet olemasta tällaisia. Ne ovat sen sijaan alkaneet pitää olemassaolonsa perusteena hyvinvoinnin ja onnellisen elämän tuottamista kansalaisilleen - muutama länsimaa (Yhdysvallat, Ranska, Ruotsi) näkee vielä itsellään jonkinlaisia maailmanlaajuisia sivistysmissioita, mutta niitäkään ei ole enää aikoihin ajettu entisellä ristiretkeläishengellä.

Venäjä on sotatalous. Se elää ikuista maailmansotaa ja valjastaa myös ase- ja ammustuotantonsa, energiapolitiikkansa, oligarkkien bisnesverkostot, propagandansa ja eräällä lailla koko kulttuurinsa sotaisaan olemassaolon muottiin. Venäläisessä maailmansodassa vihollinen on pysyvästi Lännessä.

Euroopalle tilanne muodostaa pysyvän turvallisuusongelman, jota Ukrainan sodan lopputulos - olipa se mikä tahansa - ei muuta. Venäjä sotii pysyvää maailmansotaa meitä ja länsimaisen elämämme perusedellytyksiä kuten vapautta, tasa-arvoa ja laajalle levinnyttä hyvinvointia vastaan. Vaikka toisen maailmansodan jälkeen Venäjä korvasi aiemmat eurooppalaiset suurvaltakilpailijansa Atlantin takaisella päävihollisella, tämä ei suinkaan helpottanut Euroopan asemaa, koska Venäjä kamppailee atlanttista päävihollistaan vastaan nimenomaan Euroopan alueen herruudesta. Siinä vaiheessa, kun Venäjä viimein taistelisi suoraan Yhdysvaltoja vastaan Atlantilla, olisi Eurooppa jo murskattu ja minun ja lukijoideni kaltaiset yksityisajattelevat ihmiset joko kuolleita, vankilassa tai maanpaossa Amerikoissa.

Venäjä ei tunnetusti katso koskaan aloittaneensa tai hävinneensä ainuttakaan sotaa ja sama suhtautuminen sillä on myös ikuiseen maailmansotaansa Länttä vastaan. Venäjä näkee sotiensa lopputulokset vain kahdella tavalla: voittona tai marttyyriutena. Useimmiten molempina, sillä silloinkin, kun voitolla uhoamisella on todelliset perusteet, Venäjä ei silti ole tyydyttänyt kyltymätöntä tyytymättömyyttään maailman tilaan vaan luo rinnakkaistarinan marttyyrikansakunnasta, jota kaikki muut kiusaavat, pettävät ja halveksivat. Sillä tavoin Venäjä näki itsensä ja sotansa jo tsaarinaikana, sama meno jatkui Neuvostoliitossa ja nykymeno on niin ikään vankasti vanhoilla linjoilla. Moskoviitti ei hevin muutu.

Venäjä ei myönnä tappioita eikä väärässä olemista, ellei maassa tapahdu oikeaa regiiminmuutosta. Sellainen on tapahtunut vain muutaman kerran - esimerkiksi Putinin kuolema ja korvautuminen uudella autoritäärillä ei muuttaisi Venäjän valtioaatetta miksikään. Venäjän maailmansotaa käyvät viranomaiset KGB:stä armeijaan ja polit-teknologeihin analysoivat toki salaa tehtyjä virheitä ja epäonnistumisia, mutta tästä ei seuraa, että niitä myönnettäisiin, tai että niistä vedettäisiin johtopäätöksiä, jotka muuttaisivat Venäjän käyttäytymistä vähemmän vihamieliseksi. Venäjä oppii virheistään lähinnä siten, että se pyrkii sodan seuraavalla kierroksella korjaamaan, mitä edellisellä meni omasta mielestä pieleen. 

Putin ei tunnusta Neuvostoliiton romahdusta tappioksi, vaan käsittelee sitä marttyyritarinana, jonka aiheutti pettureiden ja länsimaisten vihollisten vehkeily. Vika ei ollut neuvostojärjestelmässä vaan perestroikassa ja glasnostissa. Gorbatšov ja Jeltsin olivat Venäjän aatteen pettureita, jotka lankesivat petollisen Lännen valheisiin. Putin ei ole milloinkaan myöntänyt tappiota kylmässä sodassa, sillä hänelle kylmä sota ei koskaan päättynyt - eikä pääty, ennen kuin Länsi sellaisena kuin sen tunnemme on kukistettu, nöyryytetty ja tuhottu. Tähän Venäjän maailmansota pyrkii - voittoon Lännestä. Lännessä ei sen sijaan pyritä vastakohtaan - voittoon Venäjästä. Tästä epäsymmetriasta seuraa suuri osa aikamme tragediaa.

Venäjän seuraava johtaja (paitsi jos siellä tapahtuu todellinen regiiminmuutos) saattaa hyvinkin kuvata nykypäivän epäonnistumiset Putinin syyksi, muttei suinkaan myönnä Venäjän kärsineen tappiota - tai että sota olisi ollut lähtökohtaisesti huono ajatus. Hän tulee kuvaamaan Venäjän mahdollisesti kokemat takaiskut marttyyriutena, jonka aiheuttivat leppymätön läntinen vihamieli samoin kuin Venäjän asian petturit, joihin lukeutuvat mm. ukrainalaiset, muut itäeurooppalaiset samoin kuin Venäjän liberaalit. Hän tulee argumentoimaan, ettei Putinin strategia ollut vieläkään riittävän häikäilemätön ja julma, ja että vain epäreilut ulkoiset tekijät ja sisäiset selkäänpuukottajat sabotoivat Venäjän täydellisen ja nopean voiton.

Nykyisenkaltaisen Venäjän kanssa Euroopalla ei ole pysyvän rauhan optiota. Euroopalla on Venäjän suhteen kolme pitkän aikavälin vaihtoehtoa (1-3) ja yksi lyhyen aikavälin ylimenokausi (4), joka lopulta johtaa johonkin kolmesta edellisestä.

1) Patoamispolitiikka. Venäjää on padottava riittävän vahvasti ja valmistauduttava hyvin pitkäaikaiseen pohjimmiltaan vihamieliseen rinnakkaiseloon, joka jossain määrin muistuttaa ensimmäistä kylmää sotaa, mutta uusin muodoin. Tämä vaikuttaa tällä hetkellä todennäköisimmältä skenaariolta. Venäjän rajallinen tappio tai pattitilanne Ukrainassa ei riitä tuomaan pysyvää rauhaa Itä-Eurooppaan eikä käynnistä Venäjän imperiaalisten ambitioiden romahdusta. Se vain viivästyttää sodan seuraavaa erää siihen verrattuna, että Ukraina romahtaa ja sotaväsymystä poteva Länsi hylkää sen Venäjän armoille. Ukrainasta riippuu siis lähinnä se, missä kohtaa kartalla rintamalinja tulee jatkossa sijaitsemaan.

2) Voittoon pyrkiminen. Pyrkimys Venäjän kukistamiseen aiheuttaen siellä todellisen regiiminvaihdoksen sekä ainakin puolipysyvän muutoksen Venäjän käyttäytymiseen ja maailmanpoliittiseen rooliin. Tässä skenaariossa tuloksena olisi pitkäaikainen rauhan jakso ja se olisi epäilemättä lopputuloksiltaan Euroopan kannalta kaikkein paras skenaario, mutta ongelmana on toteutusvaihe, joka taas tekisi rumaa jälkeä. Tiedossa olisi luultavasti usean rintaman kuumaa sotaa Euroopan itä- ja kaakkoisosissa ja etelänaapurustossa samoin kuin muualla maailmassa, mikä vaatisi vuosikausiksi sotataloutta myös länsimaissa. Lisäksi pitäisi pyrkiä aktiivisesti Venäjän hallitsijaluokan ja valtainstituutioiden kukistamiseen ja korvaamiseen kokonaan uusilla. 

Tästä on ennakkotapaus Euroopassa - nimittäin Saksan uudelleenohjelmointi ja uudelleenkoulutus toisen maailmansodan jälkeen. Aasiassa sama tehtiin Japanille. Tuloksena oli todellinen ja dramaattinen muutos molempien käyttäytymisessä. Koska kyse on kuitenkin niin ainutlaatuisesta prosessista, ei ole taattua, että sama kehikko toimisi uudelleen. Toisaalta on vaikea nähdä, että mikään sitä vähempi riittäisi pysyvän muutoksen aikaansaamiseen Venäjällä. Matalamman kunnianhimon tavoitteena voisi olla samanlainen muutosikkuna kuin Venäjällä vuosina 1989-1992. Se, että tuo toisenlaisen Venäjän aika jäi niinkin lyhyeksi, saattaa kuitenkin vihjata, ettei mallilla uudelleen kokeiltunakaan olisi pysyvyyttä. Lisäksi on epäselvää, pystyisikö Länsi nyt suurempaan yhtenäisyyteen, päättäväisyyteen ja valmiuteen kuin 90-luvun alussa, jolloin se päästi kylmän sodan voiton lipsumaan pois käsistään. Voidaan tosin sanoa, että kylmän sodan voitto menetettiin lähinnä Venäjän osalta - suuri joukko sen entisiä alusmaita sen sijaan muuttui ja asemoitui uudelleen pysyvämmin Lännen voiton seurauksena. Ja tätä marttyyriutta Venäjä nyt putinilaisella uusimperialismillaan yrittää korjata.

3) Antautuminen. Eurooppa voi myös alistua Venäjän hegemoniaan, varsinkin Yhdysvaltain kääntäessä jälleen selkänsä vanhalle mantereelle trumpismin valtaanpaluun myötä. Miltä antautunut Eurooppa tulisi näyttämään? Luultavasti suurelle osalle Eurooppaa jonkinlaiselta kansallissosialistiselta tai fasistiselta versiolta Itä-Euroopan kaalimaahallinnoista kylmän sodan aikana - ja onnekkaimpien (läntisimpien) osana voisi olla suomettuneen Suomen kaltainen tila. Venäjän hegemonia Euroopassa merkitsisi runsaasti epäoikeudenmukaisia ja fantasiapohjaisia revisioita rajoihin ja alueiden hallintoihin, etnisiä puhdistuksia, kansanmurhia ja aktiivisia sortotoimia entisten yhteiskuntien ja niiden instituutioiden murskaamiseksi. Tilalle luotaisiin uutta rautaista fiktiota historiakäsityksineen - ne muistuttaisivat tsaarinajan Novorossijaa ja neuvostoajan omaleimaista hajoita ja hallitse -periaatteella toteutettua kansatiedettä.

Tilanne nykyisellään on se, että Venäjä uskoo yhä vakaasti kolmanteen skenaarioon. Se uskoo ukrainalaisten pystyvän käymään vastarintaansa vain niin kauan kuin Länsi tukee heitä, mutta Lännen tuki ja yhtenäisyys tulevat Venäjän visioissa vääjäämättä murenemaan. Länsihän on venäläisessä katsannossa kaikin puolin heikko ja naurettava. Täysin epäsymmetrisesti Venäjään nähden Lännessä puolestaan pidetään tänä päivänä kolmatta skenaariota "mahdottomana ajatella" ja paukutellaan henkseleitä, vaikka jatkuvasti moni on jo käytännössä ohjaamassa Euroopan junaa kolmanteen skenaarioon johtavalle liukkaalle rinteelle. Lännessä epäröidään sitäkin, onko edes ensimmäinen skenaario taistelun arvoinen. Niinpä lyhyellä tähtäimellä edessä lienee neljäs skenaario:

4) Jakautunut Eurooppa. Eurooppa haluaisi resetiä Venäjän-suhteisiinsa, mutta Venäjä sen sijaan ei muutu. Yhdysvallat siirtää huomionsa pysyvästi Aasian-Tyynenmeren rintamalle. Jotkut Euroopan maat antautuvat Venäjän edessä, toiset jatkavat patoamispolitiikan ajamista. Varsinkin mantereen uhanalaisella itäreunalla esiintyy myös vaatimuksia toisen skenaarion toteuttamiseksi, mutta teot eivät vastaa kovia puheita. Yksi toisensa jälkeen Euroopan itä- ja kaakkoislaitojen maat lankeavat Venäjän vaikutusvaltaan ja autoritäärisiin hallintoihin. Tämä epäsymmetrinen ja dynaaminen skenaario ei voi kestää kovin kauaa, vaan sen korvaa lopulta jokin kolmesta aiemmin mainitusta, mutta vasta kun Eurooppa on jo välivaiheen kautta merkittävästi heikentynyt ja mahdollisesti sirpaloitunut ja sen maailmanlaajuinen vaikutusvalta on heikentynyt tuntuvasti yhä moninapaistuvammassa maailmassa, jossa suurvallat toimeenpanevat etupiiripolitiikkaa.