Sotavalta ja Euroopan skenaariot

Moskoviittinen Venäjä on ikuisen sodan maa, sotavalta. Lännessä harvoin halutaan ymmärtää, että länsimaiden ja Venäjän välinen jatkuva epäsymmetria, joka vuosikymmen toisensa jälkeen aiheuttaa epävakauden suhteisiimme, pohjaa perimmillään Venäjän valtioaatteeseen, joka Venäjällä nähdään vieläpä olemassaolon perustaksi. Ja koska valtiolle on oltava lojaali, venäläisyys itsessään alkaa olla sodan identiteetti.

Länsimaat eivät ole sotatalouksia. Ne ovat toki joskus olleet imperialistisia ja ekspansionistisia valtioita, jotka yhtenään sotivat Euroopassa ja siirtomaavalloitustensa kautta veivät sotansa muuhunkin maailmaan. Länsimaat ovat kuitenkin jo kauan sitten lakanneet olemasta tällaisia. Ne ovat sen sijaan alkaneet pitää olemassaolonsa perusteena hyvinvoinnin ja onnellisen elämän tuottamista kansalaisilleen - muutama länsimaa (Yhdysvallat, Ranska, Ruotsi) näkee vielä itsellään jonkinlaisia maailmanlaajuisia sivistysmissioita, mutta niitäkään ei ole enää aikoihin ajettu entisellä ristiretkeläishengellä.

Venäjä on sotatalous. Se elää ikuista maailmansotaa ja valjastaa myös ase- ja ammustuotantonsa, energiapolitiikkansa, oligarkkien bisnesverkostot, propagandansa ja eräällä lailla koko kulttuurinsa sotaisaan olemassaolon muottiin. Venäläisessä maailmansodassa vihollinen on pysyvästi Lännessä.

Euroopalle tilanne muodostaa pysyvän turvallisuusongelman, jota Ukrainan sodan lopputulos - olipa se mikä tahansa - ei muuta. Venäjä sotii pysyvää maailmansotaa meitä ja länsimaisen elämämme perusedellytyksiä kuten vapautta, tasa-arvoa ja laajalle levinnyttä hyvinvointia vastaan. Vaikka toisen maailmansodan jälkeen Venäjä korvasi aiemmat eurooppalaiset suurvaltakilpailijansa Atlantin takaisella päävihollisella, tämä ei suinkaan helpottanut Euroopan asemaa, koska Venäjä kamppailee atlanttista päävihollistaan vastaan nimenomaan Euroopan alueen herruudesta. Siinä vaiheessa, kun Venäjä viimein taistelisi suoraan Yhdysvaltoja vastaan Atlantilla, olisi Eurooppa jo murskattu ja minun ja lukijoideni kaltaiset yksityisajattelevat ihmiset joko kuolleita, vankilassa tai maanpaossa Amerikoissa.

Venäjä ei tunnetusti katso koskaan aloittaneensa tai hävinneensä ainuttakaan sotaa ja sama suhtautuminen sillä on myös ikuiseen maailmansotaansa Länttä vastaan. Venäjä näkee sotiensa lopputulokset vain kahdella tavalla: voittona tai marttyyriutena. Useimmiten molempina, sillä silloinkin, kun voitolla uhoamisella on todelliset perusteet, Venäjä ei silti ole tyydyttänyt kyltymätöntä tyytymättömyyttään maailman tilaan vaan luo rinnakkaistarinan marttyyrikansakunnasta, jota kaikki muut kiusaavat, pettävät ja halveksivat. Sillä tavoin Venäjä näki itsensä ja sotansa jo tsaarinaikana, sama meno jatkui Neuvostoliitossa ja nykymeno on niin ikään vankasti vanhoilla linjoilla. Moskoviitti ei hevin muutu.

Venäjä ei myönnä tappioita eikä väärässä olemista, ellei maassa tapahdu oikeaa regiiminmuutosta. Sellainen on tapahtunut vain muutaman kerran - esimerkiksi Putinin kuolema ja korvautuminen uudella autoritäärillä ei muuttaisi Venäjän valtioaatetta miksikään. Venäjän maailmansotaa käyvät viranomaiset KGB:stä armeijaan ja polit-teknologeihin analysoivat toki salaa tehtyjä virheitä ja epäonnistumisia, mutta tästä ei seuraa, että niitä myönnettäisiin, tai että niistä vedettäisiin johtopäätöksiä, jotka muuttaisivat Venäjän käyttäytymistä vähemmän vihamieliseksi. Venäjä oppii virheistään lähinnä siten, että se pyrkii sodan seuraavalla kierroksella korjaamaan, mitä edellisellä meni omasta mielestä pieleen. 

Putin ei tunnusta Neuvostoliiton romahdusta tappioksi, vaan käsittelee sitä marttyyritarinana, jonka aiheutti pettureiden ja länsimaisten vihollisten vehkeily. Vika ei ollut neuvostojärjestelmässä vaan perestroikassa ja glasnostissa. Gorbatšov ja Jeltsin olivat Venäjän aatteen pettureita, jotka lankesivat petollisen Lännen valheisiin. Putin ei ole milloinkaan myöntänyt tappiota kylmässä sodassa, sillä hänelle kylmä sota ei koskaan päättynyt - eikä pääty, ennen kuin Länsi sellaisena kuin sen tunnemme on kukistettu, nöyryytetty ja tuhottu. Tähän Venäjän maailmansota pyrkii - voittoon Lännestä. Lännessä ei sen sijaan pyritä vastakohtaan - voittoon Venäjästä. Tästä epäsymmetriasta seuraa suuri osa aikamme tragediaa.

Venäjän seuraava johtaja (paitsi jos siellä tapahtuu todellinen regiiminmuutos) saattaa hyvinkin kuvata nykypäivän epäonnistumiset Putinin syyksi, muttei suinkaan myönnä Venäjän kärsineen tappiota - tai että sota olisi ollut lähtökohtaisesti huono ajatus. Hän tulee kuvaamaan Venäjän mahdollisesti kokemat takaiskut marttyyriutena, jonka aiheuttivat leppymätön läntinen vihamieli samoin kuin Venäjän asian petturit, joihin lukeutuvat mm. ukrainalaiset, muut itäeurooppalaiset samoin kuin Venäjän liberaalit. Hän tulee argumentoimaan, ettei Putinin strategia ollut vieläkään riittävän häikäilemätön ja julma, ja että vain epäreilut ulkoiset tekijät ja sisäiset selkäänpuukottajat sabotoivat Venäjän täydellisen ja nopean voiton.

Nykyisenkaltaisen Venäjän kanssa Euroopalla ei ole pysyvän rauhan optiota. Euroopalla on Venäjän suhteen kolme pitkän aikavälin vaihtoehtoa (1-3) ja yksi lyhyen aikavälin ylimenokausi (4), joka lopulta johtaa johonkin kolmesta edellisestä.

1) Patoamispolitiikka. Venäjää on padottava riittävän vahvasti ja valmistauduttava hyvin pitkäaikaiseen pohjimmiltaan vihamieliseen rinnakkaiseloon, joka jossain määrin muistuttaa ensimmäistä kylmää sotaa, mutta uusin muodoin. Tämä vaikuttaa tällä hetkellä todennäköisimmältä skenaariolta. Venäjän rajallinen tappio tai pattitilanne Ukrainassa ei riitä tuomaan pysyvää rauhaa Itä-Eurooppaan eikä käynnistä Venäjän imperiaalisten ambitioiden romahdusta. Se vain viivästyttää sodan seuraavaa erää siihen verrattuna, että Ukraina romahtaa ja sotaväsymystä poteva Länsi hylkää sen Venäjän armoille. Ukrainasta riippuu siis lähinnä se, missä kohtaa kartalla rintamalinja tulee jatkossa sijaitsemaan.

2) Voittoon pyrkiminen. Pyrkimys Venäjän kukistamiseen aiheuttaen siellä todellisen regiiminvaihdoksen sekä ainakin puolipysyvän muutoksen Venäjän käyttäytymiseen ja maailmanpoliittiseen rooliin. Tässä skenaariossa tuloksena olisi pitkäaikainen rauhan jakso ja se olisi epäilemättä lopputuloksiltaan Euroopan kannalta kaikkein paras skenaario, mutta ongelmana on toteutusvaihe, joka taas tekisi rumaa jälkeä. Tiedossa olisi luultavasti usean rintaman kuumaa sotaa Euroopan itä- ja kaakkoisosissa ja etelänaapurustossa samoin kuin muualla maailmassa, mikä vaatisi vuosikausiksi sotataloutta myös länsimaissa. Lisäksi pitäisi pyrkiä aktiivisesti Venäjän hallitsijaluokan ja valtainstituutioiden kukistamiseen ja korvaamiseen kokonaan uusilla. 

Tästä on ennakkotapaus Euroopassa - nimittäin Saksan uudelleenohjelmointi ja uudelleenkoulutus toisen maailmansodan jälkeen. Aasiassa sama tehtiin Japanille. Tuloksena oli todellinen ja dramaattinen muutos molempien käyttäytymisessä. Koska kyse on kuitenkin niin ainutlaatuisesta prosessista, ei ole taattua, että sama kehikko toimisi uudelleen. Toisaalta on vaikea nähdä, että mikään sitä vähempi riittäisi pysyvän muutoksen aikaansaamiseen Venäjällä. Matalamman kunnianhimon tavoitteena voisi olla samanlainen muutosikkuna kuin Venäjällä vuosina 1989-1992. Se, että tuo toisenlaisen Venäjän aika jäi niinkin lyhyeksi, saattaa kuitenkin vihjata, ettei mallilla uudelleen kokeiltunakaan olisi pysyvyyttä. Lisäksi on epäselvää, pystyisikö Länsi nyt suurempaan yhtenäisyyteen, päättäväisyyteen ja valmiuteen kuin 90-luvun alussa, jolloin se päästi kylmän sodan voiton lipsumaan pois käsistään. Voidaan tosin sanoa, että kylmän sodan voitto menetettiin lähinnä Venäjän osalta - suuri joukko sen entisiä alusmaita sen sijaan muuttui ja asemoitui uudelleen pysyvämmin Lännen voiton seurauksena. Ja tätä marttyyriutta Venäjä nyt putinilaisella uusimperialismillaan yrittää korjata.

3) Antautuminen. Eurooppa voi myös alistua Venäjän hegemoniaan, varsinkin Yhdysvaltain kääntäessä jälleen selkänsä vanhalle mantereelle trumpismin valtaanpaluun myötä. Miltä antautunut Eurooppa tulisi näyttämään? Luultavasti suurelle osalle Eurooppaa jonkinlaiselta kansallissosialistiselta tai fasistiselta versiolta Itä-Euroopan kaalimaahallinnoista kylmän sodan aikana - ja onnekkaimpien (läntisimpien) osana voisi olla suomettuneen Suomen kaltainen tila. Venäjän hegemonia Euroopassa merkitsisi runsaasti epäoikeudenmukaisia ja fantasiapohjaisia revisioita rajoihin ja alueiden hallintoihin, etnisiä puhdistuksia, kansanmurhia ja aktiivisia sortotoimia entisten yhteiskuntien ja niiden instituutioiden murskaamiseksi. Tilalle luotaisiin uutta rautaista fiktiota historiakäsityksineen - ne muistuttaisivat tsaarinajan Novorossijaa ja neuvostoajan omaleimaista hajoita ja hallitse -periaatteella toteutettua kansatiedettä.

Tilanne nykyisellään on se, että Venäjä uskoo yhä vakaasti kolmanteen skenaarioon. Se uskoo ukrainalaisten pystyvän käymään vastarintaansa vain niin kauan kuin Länsi tukee heitä, mutta Lännen tuki ja yhtenäisyys tulevat Venäjän visioissa vääjäämättä murenemaan. Länsihän on venäläisessä katsannossa kaikin puolin heikko ja naurettava. Täysin epäsymmetrisesti Venäjään nähden Lännessä puolestaan pidetään tänä päivänä kolmatta skenaariota "mahdottomana ajatella" ja paukutellaan henkseleitä, vaikka jatkuvasti moni on jo käytännössä ohjaamassa Euroopan junaa kolmanteen skenaarioon johtavalle liukkaalle rinteelle. Lännessä epäröidään sitäkin, onko edes ensimmäinen skenaario taistelun arvoinen. Niinpä lyhyellä tähtäimellä edessä lienee neljäs skenaario:

4) Jakautunut Eurooppa. Eurooppa haluaisi resetiä Venäjän-suhteisiinsa, mutta Venäjä sen sijaan ei muutu. Yhdysvallat siirtää huomionsa pysyvästi Aasian-Tyynenmeren rintamalle. Jotkut Euroopan maat antautuvat Venäjän edessä, toiset jatkavat patoamispolitiikan ajamista. Varsinkin mantereen uhanalaisella itäreunalla esiintyy myös vaatimuksia toisen skenaarion toteuttamiseksi, mutta teot eivät vastaa kovia puheita. Yksi toisensa jälkeen Euroopan itä- ja kaakkoislaitojen maat lankeavat Venäjän vaikutusvaltaan ja autoritäärisiin hallintoihin. Tämä epäsymmetrinen ja dynaaminen skenaario ei voi kestää kovin kauaa, vaan sen korvaa lopulta jokin kolmesta aiemmin mainitusta, mutta vasta kun Eurooppa on jo välivaiheen kautta merkittävästi heikentynyt ja mahdollisesti sirpaloitunut ja sen maailmanlaajuinen vaikutusvalta on heikentynyt tuntuvasti yhä moninapaistuvammassa maailmassa, jossa suurvallat toimeenpanevat etupiiripolitiikkaa.