Madridista kuuluu hyviä Suomen kannalta. Suomi ja Ruotsi ovat päässeet Turkin kanssa sopimukseen, että Turkin PKK:ta koskevat huolet otetaan vastedes vakavammin ja Turkki asettui tukemaan maidemme Nato-jäsenyyttä. Tämä on erittäin hyvä uutinen paitsi Suomelle ja Ruotsille, myös Natolle, Pohjolalle ja koko Euroopalle.
Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden myötä kaikki Pohjoismaat ovat viimeinkin yhdessä samalla puolella. Voidaan alkaa puhua Skandinaviasta omanamme, vaikka kielellisesti Suomi ja Viro muodostavatkin "toisen Pohjolan", nimittäin itämerensuomalaisen. Myös Latvia ja Liettua integroitunevat tämän myötä mielikuvallisestikin vahvemmin osaksi Pohjois-Eurooppaa, kuten Viro on jo käytännössä tehnyt. Kulttuurisesti Pohjois-Eurooppa vaihettuu etelää kohti asteittain: kieliraja kulkee nykyään Viron ja Latvian välissä, uskontoraja Latvian ja Liettuan. Latviassa tosin protestantteja, katolisia ja ortodokseja taitaa nykyisin olla melko tasavahvat osuudet. Länsi-Skandinaviassakin pohjoismaisuus vaihettuu asteittain keskieurooppalaisuudeksi Skoonessa, Etelä-Jyllannissa ja Saksan Schleswig-Holsteinissa.
Suomen ja Viron lisäksi alueella oli aikoinaan kolmaskin vahva itämerensuomalainen maa, nimittäin Liivinmaa. Liiviläiset sulautuivat kuitenkin kristillistymisensä myötä alueelle tulleisiin indoeurooppalaisiin - eliitti saksalaisiin, rahvas lätteihin. On sanottu, että geneettisesti itämerensuomalaisin väestö maailmassa elää edelleen Latvian ja Liettuan rajaseudulla - tuo väestö on ulkonäöltään jotakuinkin niin vaaleaa ja perisuomalaisen näköistä kuin voi olla, muttei ole enää vuosisatoihin puhunut liiviä.
Kolmas balttilainen kansa (tai neljäs, jos latgallit lasketaan erilleen läteistä) olivat aikoinaan preussilaiset, mutta kuten tiedämme, preussilaiset saksalaistuivat kristillistymisensä myötä ja preussin kieli katosi. Itä-Preussi liitettiin toisen maailmansodan jälkeen Venäjään ja neljännen Baltian maan (tai viidennen, jos Suomi lasketaan sellaiseksi) sijaan Pohjola sai kylkeensä tyystin venäläistetyn ja militarisoidun eteentyönnetyn vihollispesäkkeen. Sitä erottaa Venäjän nyt käytännössä miehittämästä Valko-Venäjästä vain kapea Suwałkin käytävä, jota pitkin Via Baltica kulkee Liettuasta Puolaan.
Suwałkin käytävä on nykyisin Nato-alueen kriittisimpiä heikkoja kohtia, ja Venäjän juuri tuohon nurkkaan kohdistaman aggressiivisen paineen vuoksi Suomen ja Ruotsin jäsenyys tuo Natolle kauan kaivattua strategista syvyyttä pohjoisessa. Ainakin Venäjän tulee olemaan huomattavasti nykyistä vaikeampi käyttää Suomen valtionaluetta hyökkäyksiin Natoa vastaan. Suomen täytyy vielä tosin neutraloida demilitarisoituun Ahvenanmaahan kohdistuva kriittinen miehitysuhka. Ruotsi hoiti vastaavan ongelman pois päiviltä jo viime vuosina remilitarisoimalla Gotlannin.
Tanskalle kuuluva mutta Skoonen itäpuolella sijaitseva saari Bornholm oli Länsi-Berliinin ja Itävallan miehitysvyöhykkeen ohella ainoita sellaisia maailmankolkkia, josta Venäjä on kerran alueen miehitettyään suostunut suosiolla lähtemään pois. Itämeren turvallisuustilanne olisi tietysti oleellisesti huonompi jos Venäjä olisi onnistunut jäämään sinne ja militarisoimaan Tanskan salmien tuntumassa sijaitsevan saaren suureksi sotilastukikohdaksi. Suomelta anastetut Suursaari ja Tytärsaari sekä muut Suomenlahden ulkosaaret oli epäilemättä ajateltu laivareittejä valvomaan. Vaikka nyt kirjoitetaankin Itämeren muuttumisesta Naton sisämereksi, se ei silti vieläkään ole aivan täysin rauhan meri, sillä Venäjällä on yllin kyllin rantoja Karjalankannaksella, Inkerinmaalla ja Itä-Preussissa.
Joka tapauksessa Pohjois-Euroopan turvallisuus lisääntyy Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden myötä niin olennaisella tavalla, että Pohjolalle tarjoutuu ennennäkemätön mahdollisuus myös keskinäiseen yhtenäisyyteen ja sen mukaiseen asemoitumiseen Euroopassa ja maailmalla. Tämä kannattaa hyödyntää. Pohjolan turvallisuutta palveleva materiaalikuljetusten valtimo on hyvä rakentaa Helsingistä Oulun ja Norlannin kaivoskaupunkien kautta Narvikiin.
Vielä ei kuitenkaan olla Natossa. Ratifioinnit kaikissa jäsenmaissa tulevat kestämään pitkään. Sinä aikana iltalypsijöitä voi hyvin tulla Erdoğanin ja Milanovićin lisäksi muitakin sekä valtioiden johdosta että jäsenmaiden parlamenteissa vaa'ankielisasemissa olevista puolueista ennen kuin pallo on lopulta maalissa.
Lisäksi on hyvin luultavaa, että Venäjä ryhtyy jo nähtyä pahempiin toimiin Naton pohjoislaajennuksen sabotoimiseksi. Se on jo uhannut Liettuaa, jonka kautta Venäjän joukot kulkevat Königsbergiin (Kaliningradiin) ja Venäjällä on jo vuosikaudet valmistettu propagandaa Ahvenanmaan ja Hangon haltuunottoa ennakoiden. Näistä Ahvenanmaa on demilitarisoidun asemansa vuoksi erityisen haavoittuva. Venäjällä on Maarianhaminassa suhteettoman suuri, lähinnä vakoiluasemana toimiva ja subversiivista toimintaa harjoittava konsulaatti. Toivon Suomen ja Ruotsin jo täysin rinnoin mutta hiljaisuudessa ratkovan tätä ongelmaa. Ei riitä, että valmistaudutaan monimutkaisella lupamenettelyllä lähettämään joukkoja siinä vaiheessa, kun vihreät miehet ovat jo Maarianhaminassa ja ovat vaihtaneet maakunnan johtajat, vaan tämä hyökkäys tulee voida ennalta ehkäistä. Toisaalta ojasta allikkoon mennään silloinkin, jos mannersuomalaiset öykkäröivät saarelaiset separatismiin, jollainen ei tietenkään jäisi viholliselta käyttämättä.
Lisäongelmia voi koitua mikäli sotaväsymystä potevat suuret länsimaat painostavat Ukrainan hyväksymään jonkinlaisen Minsk III:n, itselleen epäedullisen tulitauon, jonka myötä Venäjä vahvistaa miehityksensä 20 %:lla Ukrainan pinta-alasta ja vapauttaa sotavoimansa eskaloimaan lännenvastaista sotaa muilla rintamilla. Uusi tulitaukosopimus Ukrainassa ei lopettaisi Venäjän kyltymätöntä aggressiota Ukrainan itsenäisyyden eliminoimiseksi, vaan parhaimmillaankin lykkäisi seuraavaa suursotaa muutamalla vuodella (odottamaan Trumpin paluuta Valkoiseen taloon). Sen sijaan se voisi saada tietyt länsimaat vaatimaan Naton ja EU:n laajentumisten jäädyttämistä, jottei "ärsytettäisi Venäjää" tai "vaarannettaisi Ukrainan rauhansopimusta".
Ikävä ja paradoksaalinen tosiasia on, että Suomi ja Ruotsi hyötyvät Ukrainan sodan pitkittymisestä. Ukrainan sodan vuoksi sekä kansalliset mielialat näissä maissa että kansainvälinen asetelma muuttuivat yhtäkkiä suosiollisiksi - ja onneksi hallituksemme eivät jääneet makaamaan vaan toimivat kun tilaisuus koitti. Toista tilaisuutta tuskin olisi kovin pian tullut. Suomella ja Ruotsilla on nyt sekä kunniavelka että kylmä rationaalinen valtiointressi tukea ukrainalaisia niin, että nämä pystyvät ylläpitämään vastarintansa Venäjää vastaan vähintään niin kauan kunnes Suomi ja Ruotsi ovat tiukasti Naton turvatakuiden piirissä.
Mitä vielä Turkkiin tulee, yhteistyökomitean perustaminen Turkin ja Ruotsin kanssa ei ole välttämättä lainkaan huono asia Suomen oman turvallisuuden kannalta. Se tullee tarkoittamaan esimerkiksi lisää hyödyllistä tiedustelutiedon vaihtoa. Vaikka Turkki yrittäisikin käyttää menettelyä poliittisesti motivoituihin syytöksiin omia vihollisiaan vastaan, sen on tarjottava syytöksilleen todisteita. Suomi ja Ruotsi ovat täysin tietoisia siitä, ettei PKK ole mikään ihmisoikeuksiin ja tasa-arvoon keskittyvä kansalaisjärjestö, jollaiseksi hyödylliset hölmöt sen tiedotusvälineissä kuvaavat, vaan aseellinen autoritäärinen ääriliike, joka on syvään sekaantunut järjestäytyneeseen rikollisuuteen myös Suomessa ja Ruotsissa. Useimmat normaalit kurdit, vaikkeivät Turkkia rakastakaan, toivottanevat tervetulleeksi sen, että viranomaiset puuttuvat hieman aiempaa enemmän ainakin törkeimpien mafiatyyppien tekemisiin. Ehkä uhkailun ja suojelurahan keruun kohteena olevat ravintolat ja muut pienyrittäjätkin saavat vähän enemmän hengitystilaa.
Ylipäätään sotilasliitossa oleminen ei tarkoita sitä, että kaikesta ollaan kaikkien liittolaismaiden kanssa samaa mieltä. Sen sijaan se tarkoittaa sitä, että erimielisyyksistä voidaan neuvotella liittolaisten kesken ja saavuttaa sivistyneitä kompromissejä isompien asioiden ollessa kyseessä. Niiden suomalaisten, jotka jo näin vähästä alkoivat epäillä koko liittoa siksi, että Natossa on kovin erilaisia ja asioista eri mieltä olevia valtioita, kannattaa muistaa, että Kreikka ja Turkki ovat kumpikin olleet Naton jäseniä vuodesta 1952 saakka - huolimatta siitä, että tuohonkin aikaan on mahtunut vallankaappauksia, Kyprosta, saarikiistoja, ilmatilaloukkauksia, merialueriitoja ja monenmoista muuta erimielisyyttä.
Nato onkin Euroopan ja luultavasti maailmanhistoriankin tähänastisesti menestyksellisin rauhanjärjestö. Jokainen voi mielessään kuvitella, millaista Euroopan historia olisi kylmän sodan aikana ollut ilman sitä - tai miltä Itä-Eurooppa ja Balkan näyttäisivät tänä päivänä putinistisen revisionismin myötä, mikäli Nato olisi jättänyt 90-luvulla ja sen jälkeen laajentumatta.
* * *
Brysselissä on koko kesäkuun jälkipuoliskon ajan ollut hellettä, yhtenään yli 30 astetta. Vaikka asunnossani ei ole toimivaa ilmastointia, tämä ei ole minua juurikaan haitannut. Avoimet ikkunat (silloin kun aurinko ei paista niihin) ja verhot (silloin kun aurinko paistaa niihin) ovat toimineet oikein hyvin. Tukalampaa on ystäviltä tulevien kommenttien perusteella ollut mm. Espanjassa, Italiassa ja Tunisiassa, joissa on oltu koko ajan 42-48 asteessa ja rikottu aiempia kuumuusennätyksiä.
Elämä on kuitenkin palannut. Ukrainan sodasta alkaen kukaan ei ole enää oikein jaksanut välittää pandemiasta, ja siihen liittyvät rajoitteetkin on jo pääosin poistettu. Maskeja näkee enää aniharvoin, kahvilat ja terassit ovat jo pitkään olleet auki ja ihmistäyteisiä, läsnätyö alkaa jo kattaa suuremman osan viikonpäivistä kuin etätyö. Eihän se pandemia mihinkään ole kadonnut - ihmisiä sairastuu ja kuolee siihen yhä jatkuvasti - mutta kun käytännössä koko väestö Belgiassa on jo kolmeen kertaan rokotettu, tautia ei enää pelätä entiseen malliin. Toivottavasti tämä ei johda uuteen katastrofiin.
Muuttohaukat jäivät lähikirkkoni torniin pysyvästi, sillä näen ja kuulen niitä lähes päivittäin. Alueen pulut, turkinkyyhkyt ja sepelkyyhkyt näyttävät olevan aivan yhtä yleisiä kuin ennenkin, mutta ovat muuttaneet käytöstään niin, että kirkon edessä olevalla aukiolla ne lentävät aivan maata viistäen ja tuhottoman nopeasti. Ei ole vaikea arvata miksi. Varikset ja naakat näyttävät sen sijaan alkaneen karttaa koko korttelia, fiksuja lintuja kun ovat. Ketut hengailevat takapihallani entiseen malliin - mutta ne eivät kilpailekaan muuttohaukan kanssa samoista saaliseläimistä, koska ketut ottavat saaliinsa maasta ja keskittynevät jyrsijöihin, kun taas muuttohaukka saalistaa vain ilmasta.
NATOn kuittaaminen rauhanjärjestöksi edellyttää sodan reaaliteettien varassa etenevää ymmärrystä
VastaaPoistaKylmän sodan jälkeiset vuodet edustavat Euroopassa ainutlaatuista mahdollisuutta tietoiseen siirtymään kohti uuttaa maailmanjärjestystä. Oireellista tässä uhteessa on että tähän liittyvä keskustelu on tpahtunut lähinnä marginaalin marginaalissa, mikä merkitsee todennäköisesti että Eurooppalainen yhteisö ja ihmiskunta laajemmin ei ollut siihen vielä tällä tasolla valmis.
Uusi mahdollisuus tulee varmasti mutta kysmys on kaikki nämä vuodet kuulunut tarvitaseeko Maailma ja Eurooppa vielä uuden suursodan astuakseen konfliktikeskeisestä identiteettipolitiikasta ja historiakäsityksestä kohti ykseyden ja eheytymisen maailmanjärjestystä
NATO edustaa tässä yhtälössä nihilististä käsitystä rauhasta ja mahdollisuudesta oppia historiasta - juuri tätä vihollisuutta yhä ulkoistavaa käsitystä vastaan Putinin revisionismin ideologinen perusta opponoi, halutaan se myöntää tai ei tai tunnistaako Putinin Venäjä sitä itsekään tai ei
NATO edustaa sodan logiikkaa ja realismia ja todellisuuskäsitystä jossa totuutta edustaa tiedustelutieto sekä eräänlaisen postpostmdernin linssin kautta kuultva käsitys 'nationalismista', historiasta, identiteetistä ja ideologisista virtauksista. Kaikki asettuu ironian/nihilismin tunnistavan ja ylittävän tarkastelutavan alaiseksi tavalla jossa historia suhteellistuu loputtomiin ja totuus on haltuunoton kohde. Puheet Itä-Preussista ja Liivinmaasta edustavat tätä maltilisimmillaan ja perustellusti, mutta silti
Heijastuu myös suomalaisessa poliittisessa keskustelussa kahdella tavalla: vielä vajaa vuosikymmen sitten realismia ja idealismi edustaneiden henkilöiden näkemysten joukkoteilaamiseen, perintöineen (Hlaosen, Tuomiojan, Lipposen ym soiaalidemokratia, esimerkkinä) ja niiden sisältämien historiallisten perspektiivien kadottamiseen, sekä toisaalta kaikenlaisen todellisen vaihtoehtoisen narratiivin kadottamiseen typerryyttävään MAdrid-selkääntaputteluun
Nato on maailmanhistorian menestyksekkäin rauhanjärjestö juuri siksi, että se on tuottanut rauhaa ehkäisemällä sotaa. Tämä on tapahtunut sekä liittouman sisäisesti - liittolaisilla on paljon korkeampi kynnys sotia keskenään kuin vihollisilla - että ulkoisesti tuottamalla riittävän pelotteen viholliselle eli Venäjälle olla hyökkäämättä Naton eurooppalaisiin jäsenmaihin.
VastaaPoistaNe järjestöt, joista yleensä käytetään rauhanjärjestö-termiä, eivät sen sijaan ole tuottaneet rauhaa vaan katsoneet edistävänsä sitä puhumalla siitä. Osa niistä on epäilemättä ollut vilpittömällä asialla - osa sen sijaan murentanut rauhaa toimimalla suoraan osana neuvosto-osapuolen sodankäyntiä Länttä vastaan. Niiden käsitys imperialismin vastustamisesta on pohjannut nimenomaan sodan, vieläpä totaalisen sodan, logiikkaan, jossa päämäärä ei koskaan ole ollut yhteiselo vaan sosialismin voitto länsimaisista yhteiskunnista.
Toisin kuin Neuvostoliiton/Venäjän sodankäyntiin osallistuneet tahot, jotka isäntänsä mukaisesti ovat harjoittaneet hyökkäyksellistä logiikkaa, Nato on alusta nykypäiviin ollut puhtaasti puolustuksellinen liittouma. Sillä ei ole ollut missään vaiheessa tavoitetta "voittoon", ts. Neuvostoliiton ja sen alusmaiden sosialististen diktatuurien kaatamiseen. Nato ei ole ottanut itselleen ainuttakaan liittolaista valloittamalla tai vaihtamalla valtionpäämiehen. Jokainen liittolaismaa on itse hakenut jäseneksi.
Toisin kuin NL/Venäjä, Naton jäsenmaat eivät ole sotatalouksia, joiden politiikka ja tuotantolinjat on alistettu sille ajatukselle, että maa käy ikuista maailmansotaa. Länsimaat ovat päinvastoin depriorisoineet puolustusmenojaan ja Naton turvatakeet ovat varsinkin monille läntisemmille pienvaltioille olleet tekosyy toimia näin. Onpa jokunen kuten Islanti luopunut puolustusvoimista kokonaan.
Perestroikasta alkaen länsimaat ovat käyttäneet jotakuinkin kaikki käytettävissään olevat keinot yrityksiin tuoda Venäjä mukaan rauhantahtoiseen monenkeskiseen maailmanjärjestykseen, jossa sille on annettu merkittävästi objektiivista väestö- ja talouspohjaansa suurempi vaikutusvalta. Venäjä on tuossa maailmanjärjestyksessä nauttinut suurempaa rankaisemattomuutta ja usein vieläpä kritisoimattomuuttakin kuin mikään toinen valtio maailmassa, huolimatta siitä, että nimenomaan Venäjä on läpi koko aikakauden edustanut sotaan ja nollasummapelin voittoon tähtäävää logiikkaa, jossa rauha ei kelpaa.
Putin on kyllä varsin selvästi tuonut esille sen, että hän ei vastusta vihollisuutta ja sen ulkoistamista Länteen. Päinvastoin. Putinin Venäjä ilmoittaa avoimesti pyrkivänsä valtapiirinsä laajentamiseen - "palauttamiseen" vähintään Neuvostoliiton tai Venäjän keisarikunnan laajuuteen - ja sen lisäksi pyrkivänsä sanelemaan uusiksi Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin (sekä hiljattain Kiinan kanssa yhdessä myös koko maailmanjärjestyksen). Putin suhtautuu myönteisesti niin 1800-luvun suurvaltakonsertteihin ja imperialismiin kuin Euroopan jakamiseen Molotov-Ribbentrop-sopimuksella ja myöhemmin Jaltan järjestyksellä.
Ilman Natoa Venäjä olisi tuhansia kilometrejä lännempänä ja tämän Putin mainiosti tietää. Siksipä hän väittää Ukrainassakin taistelevansa Natoa vastaan.
Lienee turha mainita, että se, että Venäjä olisi tuhansia kilometrejä lännempänä, tarkoittaisi myös, että kansanmurhat ja totalitäärinen hallinto olisivat olleet ja olisivat yhä tuhansia kilometrejä lännempänä. On myös kyseenalaista, olisiko niin suuri osa Euroopan valtioista pystynyt ilman sotilasliittoumaa säilyttämään kotimaisissa oloissaan demokratian. Vaikka nyt kauhistellaan Turkin ja Unkarin liukumista takaisin autoritariaan, ovat nekin juuri Naton ansiosta tänä päivänä paljon inhimillisempiä yhteiskuntia kuin olisivat jos Natoa ei olisi ollut.
Ykseyden ja eheytymisen maailmanjärjestys sopii varsin huonosti ihmislajin geneettiseen ohjelmointiin, josta aggressio ja identiteettipolitiikka kumpuavat. Toivoa kuitenkin on: rauhan vyöhyke maailmassa laajeni pitkään ennen viimeisten kymmenen vuoden takapakkia, joka on ollut seurausta lähinnä siitä, että länsimaat kieltäytyivät liian pitkään torjumasta Venäjän käymää maailmansotaa. Kiinakin on sittemmin omaksunut huomattavasti aiempaa aggressiivisen hegemoniapyrkimyksen, mihin opetukset Venäjän menestyksestä moisessa lienevät vaikuttaneet.
VastaaPoistaKun ensin kansalaismielipide ja sen myötä poliittisen johdon mielipiteet muuttuivat Natolle myötämielisiksi, seurasi jonkinlainen ilmiö, jota kuvaat "teilaamiseksi". Mielestäni olet kuitenkin ymmärtänyt asian varsin nurinkurisesti. Näen itse suomettuneisuutta edustaneiden tahojen osaksi saaman kritiikin enemmän entisen alistavan järjestelmän purkautumisena. Natoa kannattaneita ja Venäjää arvostelleita teilattiin Suomessa vuosikymmenet halpamaisesti ja ilkeästi. Kun Halosen, Tuomiojan ja Lipposen kaltaisia kyynisiä vallankäyttäjiä haukutaan nyt, siinä on mielestäni "niin metsä vastaa" -tyyppisestä ilmiöstä. Heidän aikanaan Suomeen ei mahtunut vääriä mielipiteitä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, joten maksakoot nyt sitten karmavelkaansa suhdanteiden muututtua.
Loistava vastaus, kiitos siitä
VastaaPoistaToisen maailmansodan jälkiä korjaillaan yhä, ylisukupolviset laineet käyvät lujaa kun tapahtumia ja taustalla vaikuttaneita ideologioita arvioidaan uudelleen, osana 'postmodernia' järjestystä ja ymmärrystä. Tavallaan sota ei koskaan edes päättynyt, vaan myöhemmät liittoumat syntyivät patoamaan sen jälkiseurauksia
NATOn syntyä väritti joka tapauksessa epäilemättä käsitys NL:n asettamasta uhasta heti sodan päätyttyä: miljoonien sotialiden demobilisaatio olisi hankalaa ilman ideologista konfliktiakin ja ekspansion makuun päässyttä Neuvostoliittoa tuskin olisivat sanalliset sopimukset pidätelleet. Siten perestroika ja kylmän sodan päätös vain yksi vaihe tässä laajemmassa tapahtumakulussa. sikäli vastaus osuu kohdalleen
Venäjän historiallinen osallisuus Eurooppalaisuuteen ja sen suurvaltakuviointiin sekä ideologinen positio Ranskan vallankumouksen jälkeen tavallaan oikeuttaa Putinin vaatimuksen olla merkittävä tekijä Eurooppalaisessa järjestyksessä. Ongelma on että keisariajan Venäjän aateliston 'eurooppalaisuus' valistuksen jälkeisenä aikana ei juuri resonoinut kansan keskuudessa. Mutta juuri ideologisesti ja intellektuellilla tasolla Venäjän positio osana Eurooppaa on selviö ja parhaimmillaan sitä täydentävä
Sikäli Putinin käsitys vaikka haparoikin historianluvussa, kauniisti sanoen, on perusteltu. Ideologisesti ja liberalismin kritiikin osalta absoluuttisesti näin vaikka johtopäätökset eroavat rujolla tavalla lähtöasetelman tarjoamista mahdollisuuksista
'Rauha' saa tässä nyt turhan 70-lukulaisen sisällön? Rauhaa ei ole mahdollista pakottaa vaan todellisena sisältönä politiikalla se kumpuaa sisältä päin. EUn sopimusyhteiskuntamalli sijoittuu tässä jonkinlaiseksi transitiotilaksi, juurikin siten että sodan relevanssi haipuu vähitellen puolustusmenojen ym vähetessä. Siksi Putinin ele järkytti - Eurooppalainen todellisuus oli tuudittautunut ajatukseen Venäjän lähentymisestä länteen vaikka tosiasiat viimeisen 15 vuoden ajalta muuta osoittivatkin. Eheytymisen ja ykseyden järjestyksen mahdollisuus avautui tästä näkymästä ja sen murentuminen, toistaiseksi ei varmasi ole yksin Venäjän vastuulla vaikka sotaansa pitkään käynytkin
Tässä mielessä NATO rauhanjärjestönä on perusteltu väite. Uhan torjunnan ulkoistaminen avaa kuitenkin mahdollisuuden ja todennäköisyyden ideologisen position pakottamiseen ja USAn ja Euroopan suhteen tästä on pitkälti kysymys juuri nyt. Juuri tätä Putinin Venäjä kritisoinut voimakkaasti jo pitkään
Venäjälle tehdyt myönnytykset ovat tietysti kiistaton tosiasia mutta vastaus jättää huomiotta sen että ideologisesti Venäjä ei ole missään vaiheessa ollut osa sitä perusrakennetta josta nämä myönnytykset ovat peräisin, ml koko liberaali maailmanjärjestys ihmisoikeuksineen
VastaaPoistaMuutama vuosi sitten Dugin esiintyi Nexus-konferenssissa jossa haettiin vastausta ideologiseen juopaan Venäjän ja lännen välillä ja Venäjän individualismin ja uudelleen positioidun liberalismin kritiikki sai mahdollisuuden tulla kuulluksi. Opponentti ei vakuuttanut mutta erittäin selväksi kävi että länsi, tuossa merkityksessä, ei tavoittanut edes Duginin perusargumentaatiota, puhumattakaan että sillä olisi pääsy siihen ideologiseen toiseuteen jota Kiina ja erityisesti Intia edustavat. tietty hybris on kiistaton ja näkyvä
riippumatta siitä millaista reaalipolitiikka tämä oikeuttaa ajamaan, ykseyden ja ehytymisen järjestelmän näkökulmasta tämä on absoluuttisesti tilanteen kulminaatiopiste joka määrittää muutoksen laajuutta, rytmiä ja sen luomia prosepketja. Tosiasia on että NATO tämän ideologian käytännön komponenttina tuhoaa mahdollisuden aitoon välittömään vuoropuheluun tai ainakin siirtää sen tapahtumvaksi relevantilla tavalla akuutin uhan väistymisen jälkeiseen aikaan. Edelleen sopii kysyä oliko uhan akutisoituminen vääjäämätöntä. Kysmys hakee vastausta Obaman ajasta ja tässä yhtälössä Trump on seuraus, ei vaihtoehto
Jos ja kun ideologinen positiointi jää tavoittamatta vastinpariaan, kv järjestelmän tasolla looginen seuraus on sota. Tästä ainakin osittain kumpuaa Putinin vihollisuusretoriikka.
Venäjän eurasianismissa sikäli kuin sillä on relevanssia aluellisesten rajanvetojen osalta tilanteessa jossa NATO ei olisi laajentunut, kyse on historian ja ideologian tunnistamisesta ja sivilisaatioajatuksen luontaisesta rajautumisesta? Putin varmasti tuntisi vetoa vanhan NL:n etupiirijaon palauttamiseen mutta aivan niin yksioikoista kunnianpalautus tuskin olisi. Putin on luomassa uutta maailmanjärjestystä tavalla jossa sekoittuvat suurvaltailluusio, regressiivinen historianluenta, suhteessa nationalismin ja individualismin kaltaisiin käsitteisiin ja ideoihin sekä vallan logiikka jossa kansa kutsuu hallitsijaansa
tässä suhteessa Putinin lähtö sotaan ja sodan jatko on kuitenkin edelleen sodan totaalisuutta voimakkaasti patoava? Informaatiosodan logiikka puhkoo tehokkaasti mukavuusalueita ja jälkimarkkintalaouden luomia kasvun ja menestyksen illuusioita ja tässä mielessä Putunilla ei ole Euroopan suhteen kiire?
Geneettisen ohjelmoinnin suhteen, henkilökohtainen käsitys on täysin päinvastainen. ykseys ja aheytyminen sen transitiovaiheena, vaikka mitään lopullista maalia tai kultaista aikakautta ei Vedojen toisintona oletettaisikaan, on ohjelmoitu syvälle ihmisyyteen tai itse asiassa se edeltää koko ohjelmointia. Vääjäämättä.
VastaaPoistaKasvu kohti ykseyttä on kasvua 'takaisin' ykseyteen mikä merkitsee sodan välttämättömyyden sisältävän evoluutioimperatiivin koodin purkamista. Identiteetti on muutoksen ydinkonsepti ja ajassa tapoahtuvista merkityksellisistä asioista, kun kurotetaan hegemonian purkamisen jälkeiseen ideologiseen tilaan, jokainen viittaa juuri identiteetin koodin purkuun, suhteessa konfliktin valtaan määritellä muutoksen tosiasiallinen sisältö
Venäjä ideologinen positio lukee tätä aikaa tältä osin oikein mutta sen syvyysulottuvuus törmää kommunismin tapaan liian matalaan kattoon. 'Nationalismi' merkitsee Venäjällä sivilisaatiota murentavaa tendenssiä ja siksi tulkittuu 'fasismina', historian haltuunottona ja degenraoitumisena, kansan ja kolektiivisen vapauden idean tasolla, svobodaan viitaten
siksi postnationalismi edustaa duginin ym luennassa dengenraation huippoua, eräänlaista individualismin mädättävän vaikutksen huipentumaa. Läntisen liberalismin jatkumossa kansallisvaltioiden jälkeinen aika ttaas merkittyy eheytymisen periodina, siirtymänä kohti ykseyden maailmanpolitikkaa. Venäjän kyynine ja nihilistinem liberalismin luenta ivaa perustellusti liberalismin kykyä tavoittaa edes oma poerustansa, muista sivilisaatioista tai individualismia opponoivista ideologisista positioista puhumattakaan.
tässä Venäjän agenda on oikeutetyu ja absoluuttisen perusteltu. Täysin seri asia on ettei se itse tavoita tätä juurikaan sen paremmin, ennemminkin kyse on barbaarisesta tuhovietistä, avauksesta jkohti hegemonian jälkeista aikaa jonka määrittelyyn osaalistuvat myös muut, Kiinasta alaken. tämä on absoluuttisen varmaa, se on jo alaknut eikä sitä käy pysäyttminen. Tässäkin yhtälössä NATO edustaa tasapainotekijää akuutin uhan edessä mutta ei lopullista ratkaisua. Tässä yhtälössä Pohjoismaiden vahvempi positiovalinta olisi saattanut vielä vaikuttaa siihen missä mittakaavassa ihmiskunta sukeltaa konfilktin kautta kohti uutta
Muutosn tosiasia, sen hallinasta kiistellään ja tässä Venäjä ei esitä omaavansa lopullista vastausta vaan suhtautuu lännen hegmoniahybrikseen. Perustellusti. tätä kautta seluittyvät infosodan piirteet jossa läntinen infotila suljetaan Venäjällä jne. Tässä Venäjä on takamatkalla eikä tätä tule koskaan tavoittamaan lännen teknologista ja infotilaan liittyvää etumatkaa ilman totaalista tuhoa
sivilsaatioblokkeihin rajautuva maailmanjärjestys näyttää siten todennäköiseltä kv järjestelmän välivaihelta, keskellä muutosta. Sodan logiikka sanelee tätä omalta osaltaan, kysmys kuuluu edelleen, missä määrin peto päästetään irti
Tuomiojan Halosen ja Lipposen paybacktime saattaa olla tosiasia. tässä suhteessa NATOprosessi on vastareaktio ja tulisi tunnistaa sellaiseksi avoimesti nyt eikä historiankirjoituksen kautta
VastaaPoistaSilti sen sosiaalidemokraattisen ihanteen ja politiikan alasluenta jossa rauha ja yhteiselo näyttivät hetken täysin mahdolliselta ja jopa todennäköiseltä on brutaali reaktio. Ajallisesti kyse on kuitenkin parista vuosikymmenestä. Suomettumisen konetkstissa em taho edustaa lopultakin myös siirtymää ja tässä suhteessa aito keskustelu olisi sallinut myös näiden käsitysten asiallisen arvioinnin
Myös Venäjä on muuttunu juuri tänä ajanjaksona oleellisesti
Lopulta, suhteessa yksyden maailmanjärjestykseen, vihollisuus lakkaa tunnistamasta valtiorajoja, jatkossa tätä alleviivaa tekninen kehitys, uusi lääketiede, (läntisen) tieteenfilosofian uudelleenproblematisointi, informaatioteknologia, ilmastonmuutokseen liittyvät haasteet ja vihreä siirtymä ja sen hallinta jne. Onko NATO se taho jonka hallinnassa tätä muutosta halutaan lähestyä?
vihollisuus degenratiivisena tendenssinä asettaa ajatuksena suuria haasteita juurikin ideologisen position uudelleenarvioinnin suhteen. Tässä uhteessa Vedafilosofia, Yoga ja buddhalaisuus tarjoavat ulospääsyn länsimaisen ajattelun yksiulotteisuudesta. Brexitin lukeminen mahdollisuudeksi juurikin suhteessa Intiaan ja Raj-aikakauden haavojen parantamiseen tulisi olla seuraava suuri mahdollisuus astua kohti eheytmisen luomaa transitiopolkua uuteen? Sen sijaan NATOn ja USAn ideologinen jästipäisyys pelkistää asetelmaa kohti vihollisuutta ja Kiinan patoamista?
Tästä todella on kyse
Ajatus siitä että länsi ei olisi ollut viimeisten vuosikymmenten aikana aggressiivinen ei varsinkaan talouden osalta pidä paikkaansa. libertarianistinen talousimperatiivi ylittää mennen tullen imperalismiin ja kolonialismiin perinteisestio liitetyt hegemonia-asetelmat ja on äärimmäisen ekspansiivinen ja selliaseksi se myös luetaan Kiinassa Intiassa Venäjällä ja Arabimaissa?
Venäjän kyky luoda tasapaino tässä suhteessa on rajallinen ja tosiasiallisesti rajautuu sotilaalliseen voimaan jota se käyttää brutaalisti ja harkiten ja tappioita kaihtamatta, myös jatkossa. Se on sen raison d' etre, Putinin ideologisessa luennassa?