Edellisen postauksen jälkeen luminen talvi Helsingissä vain yltyi. Paksut nietokset peittivät valkovaippaansa myös hiljaisen Kurkimäen, jossa vietimme hiljaiseloa seuraavan viikon, paitsi milloin matkustimme luonnonvoimia uhmaten keskustaan puolisoni suosikkikahvilaan Kappeliin tai Sinebrychoffin taidemuseoon, jossa oli japanilaisten puupiirrosten näyttely - tai milloin kävimme syömässä seudun viimeisessä edullisessa laatupaikassa, Itäkeskuksen Newruzissa, jossa lampaanpotka yhä maksaa vain 12 € ja puolikas grillikana kympin.
Hankien valkaisemissa metsiköissä jatkui myös vilkas urbaani villielämä - rusakoita kaikkialla, kettuja ja kauriita, käpylintujen pikkuparvia, punatulkkujen haikeita vihellyksiä, naakkojen ja harakoiden talviparvia. Itsenäisyyspäivänä Kontulassa sirisi tilhiä. Itsenäisyyspäivää vietimme vähäeleisin juhlallisuuksin kasslerin ja Douron ääressä. Loppuillasta tosin kaivettiin esiin myös ahvenanmaalainen Ö-rommi ja venezuelalainen Diplomático. Pari päivää myöhemmin vietettiin iltaa minun puolellani. Douroa löytyi yhä. Kanadalaisvieras toi mukanaan bolivialaista viiniä. Kaapistani löytyi myös japanilaista Akashi-viskiä, joka pullo on tehnyt pitkän matkan rotterdamilaisesta viskien erikoisliikkeestä. Kannatti pihdata sitä Brysselissä.
Sunnuntaiaamuna lähdin lopulta laukut täynnä ruisleipää ja Fazerin suklaata sekä sen verran kirjoja kuin 29 kiloon sai mahtumaan. Bussilla Vantaalle, lentäen Istanbuliin, siellä ehdin vielä ostaa lokumeja ja teetä, ja sitten yön yli Islamabadiin. Laskeuduttuani aamuviideltä ja päästyäni asunnolleni sain havaita, että kahden poissaoloviikkoni aikana Islamabadissa oli tapahtunut ilmastonmuutos: päivät ovat yhä aurinkoisia ja leutoja mutta öistä on tullut hyisen kylmiä. Täällä - kuten suurimmassa osassa maailmaa - taloja ei rakenneta suomalaiseen tapaan lämmönpitäviksi, joten sisällä palelee. Lämmitys taas maksaa nykyisillä sähkönhinnoilla maltaita. Osa puista on saanut keltaisen tai punaisen värin, mutta suurin osa pysyy vihreinä yli talven. Vuoristolintuja on tullut alemmas - niinpä minua tervehti saapuessani pihapuussa viuhahteleva harmaavatsaviuhko luonteenomaisine vihellyksineen.
Pihamainat ja metsätimalit käyvät silloin tällöin hakkaamassa olohuoneen ikkunoita ja tuijottamassa minua vaativasti. Ilmeisesti edellisellä asukkaalla on ollut tapana antaa linnuille ruokaa. Minulla ei minkäänlaista lintulautaa vielä ole, mutta koetin antaa jouluaamun varpusille, mainoille, bulbuleille ja timaleille kuivaksi menneitä leivänmuruja ja vanhaksi menneitä jämiä täkäläisestä talviherkusta, joka tehdään porkkanasta, voista ja sokerista. Ongelmana on vain se, että taivaalla alati kaartelevat haarahaukat näkevät kaikkinäkevillä silmillään korkeuksista kaiken eikä edes leivänpala ole liian halpa-arvoinen niille syöksyä taivaalta terassilleni ja tapella siinä jämistä pikkulintujen suureksi kauhistukseksi. Ja milloin haukat sitä eivät tee, intianvarikset toteuttavat saman.
Tänään kukkivaa pihapuuta kolusi kaksi pitkäpyrstöräätäliä ja kashmirinuunilinnut päästelevät korkeammissa puissa hieman lespaavaa kutsuääntään. Kauluskaijojakin viiletti tätä kirjoittaessani yli. Ne harvoin pysähtyvät pihassani, vaikka ylilentävinä näenkin niitä päivittäin.
Yliluonnollisia asioita näkevän kolumbialaisen ystäväni mukaan en asu asunnossani yksin, vaan täällä liikuskelee henkiolentona noin kuusikymppinen valkeaan pukeutunut mies. Liekö sitten kyseessä alakerrassa asuvan vuokraemäntäni, kirjailijan ja leskirouvan, hiljattain edesmennyt aviomies, joka oli valtion virkamies ja taloon hyvin kiintynyt. Parempi kai olisi, mitä nopeammin vainajain sielut menisivät valoa kohti, mutta jos täällä joku viipyilijä kuljeksii, ei minulla siitä ole toistaiseksi havaintoja eikä siten haittaakaan.
Marraskuussa aloin lukea kollegani minulle lainaamaa Elif Shafakin romaania The Forty Rules of Love (ilmestynyt vuosikymmen sitten suomeksi nimellä Rakkauden aikakirja), joka kertoo suufilaisista mystikoista - Jalaluddin Rumista ja Shams Täbrizläisestä. Nykyaikaan sijoittuvassa rinnakkaistarinassa amerikkalainen kotirouva ja kustantamon arvioija elää omaa neljänkympin kriisiään ja alkaa etsiä itseään - ja rakkautta. Shafak on turkkilainen nainen, joka on syntynyt Strasbourgissa ja elää nykyään puoliksi Lontoossa ja puoliksi Istanbulissa. Kiehtovaa kirjassa on se, että se tuntuu päivästä toiseen ottavan esiin samoja teemoja, jotka ovat juuri olleet esillä keskusteluissani puolisoni kanssa. Ja samana iltana kun kolumbialainen ystäväni oli kertonut minulle asunnossani näkemästään hengestä, oli kirjassa vuorossa luku vainajien henkiä näkevästä tytöstä Kimyasta, jonka Rumi adoptoi.
Taikuriprinssin maailmankuvassa on selvää, miksi näin tapahtuu. Tieteellisessä maailmankuvassa kyse lienee sen sijaan siitä, mihin asioihin mieli kulloinkin kiinnittää huomionsa. Kun jokin tulee vastaan yhtä kanavaa pitkin, pian saman kohtaa myös lukemassaan kirjassa, radiosta sattumalta kantautuvassa laulussa, yhteydenotossa tuttavalta, josta ei ole kuullut mitään vuosiin, ja niin edelleen. Jotenkin tähän tapaan ympärillämme oleva maailma, johon tietoisuutemme ulottuu, lähettää meille viestejään. Jotkut sattumanvaraisia ja yhdentekeviä - toiset tärkeämpiä ja syvempiä.
Toistaiseksi Shafakin kirja on ollut hienoa luettavaa - monellakin tasolla - mutta yhdessä luvussa minua eivät voineet olla ärsyttämättä virheet, mitä tulee Bagdadin oloihin. Kylmä luminen talvi olisi mennyt läpi, jos kyse olisi ollut Konyasta, johon tarina Bagdadista siirtyy, mutta Bagdadissa ei moisia talvia koeta - enkä usko, että sellaisia siellä oli 1200-luvullakaan. Myös peukaloisen valinta laululinnuksi, joka muka muuttaisi Bagdadista talvea pakoon ja palaisi keväällä, on epäonnistunut. Noilla leveysasteilla peukaloinen on vuoristoalueiden paikkalintu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti