Sunnuntaina aamukuudelta tunsin itseni siinä määrin taudistani toipuneeksi, että suuntasin hollantilais-pakistanilaisen lintuharrastajapariskunnan kanssa Shahdaran laaksoon, jossa kävin myös maaliskuussa. Teimme jälleen pitkän pysähdyksen Bajranin maatilan kohdalla oleville pensaikkomaille, joiden halki kulkee tunnelmallinen puro ja risteilee polkuja.
Varis- ja haukkakäet huutelevat nyt kaikkialla, turkoosisepät rullaavat monotonista tururu-ääntään. Pikkumehiläissyöjät ja mustadrongot väijyvät isoja hyönteisiä pensaiden latvoissa ja puissa. Mustafrankoliini päästeli kauaskantoista soidinhuutoaan lohkareella seisoen. Äänessä oli paljon pensassavannin tunnuslajeja: savu- ja sinipriinioita, nokitaskuja, purppuramedestäjiä. Pensastimalit järjestivät jengikahakan polulla puron ääressä.
Shahdaran kylässä vesipuhveleita paimentanut poika tiedusteli minulta, mistä olimme. Kun sanoin Suomesta, hän sanoi "ahaa, Lontoosta". Hän tiedusteli sukulaisuussuhteitamme, ja kuultuaan, ettemme ole naimisissa tai sukua, joskin nuo toiset kaksi ovat naimisissa, hän päätti, että olen siis aviomiehen veli.
Taivaalla oli ilmeisesti hyvät nousevat ilmavirtaukset, sillä siellä kaarteli parikymmentä isoa petolintua. Ennen niiden lipumista harjunharjan taa, ehdin määrittää kaksi varmuudella idänmehiläishaukoiksi, yhden haarahaukaksi ja yhden arovarpushaukaksi. Loppujen joukosta suurin osa lienee ollut idänmehiläishaukkoja. Vähän myöhemmin näimme myös jotain jyrsijää saaliinaan kantavan valkosilmähaukan, joka on paikallinen laji, sekä kirkkaassa päivänvalossa hätääntyneiden bulbuleiden ahdistelemana puunlatvassa istuneen raitavarpuspöllön. Molemmat täällä säännöllisimmin havaittavista pöllölajeista - brahmanpöllö ja raitavarpuspöllö - näyttäytyvät usein avoimesti päivänvalossa.
Illansuussa menin vielä Margallakukkuloiden polulle viisi, joka on Margallan luontopoluista yleensä paras, koska siellä on eniten vesilähteitä. Ne vetävät lintuja puoleensa - valitettavasti myös ihmisiä. Mutta olen havainnut, että polulla numero viisi retkeilijöiden ylitarjontaa voi välttää sillä, että luontopolun asemesta seuraakin kuivunutta puronuomaa, joka kulkee viidakossa luontopolun kanssa rinnakkain mutta erillään. Kuiva puronuoma on samalla villinisäkkäiden valtaväylä - sitä käyttävät niin villisiat, muntjakit kuin šakaalit ja leoparditkin. Muntjakkeja olikin tuona iltana paljon äänessä, karjahdellen pöpeliköissä kuuluvasti muttei koskaan näyttäytyen. Ei ihme, että tätä pientä hirvieläintä kutsutaan englanniksi haukkupeuraksi.
Puronuoman puissa parveili paljon Margallan tyyppilajeja: töyhtö- ja mustabulbuleita, aasianrillejä, himalajansieppokerttuja, tamariskipyrstötiaisia, metsä- ja punakylkitimaleita. Harakkataskut lauloivat kaikkialla, illansuussa huiluaan luritteli myös harmaasiipirastas. Muutolla olevia punavarpusparvia on edelleen kaikkialla, missä on marjovia puita ja pensaita. Harvinaisin tällä kertaa löytämäni lintu oli himalajanharmaasieppo - ruskea, punapyrstöinen sieppo, joka pesii Gilgit-Baltistanissa ja on Islamabadin alueella vain harvinainen läpimuuttaja.
Eidiä juhlitaan muun muassa siten, että jokaiselle pyhäpäivälle on hankittava upouusi vaatekerta, ja sitten lähdetään ulos ottamaan selfieitä ja ryhmäkuvia kaikenlaisissa cooleissa paikoissa, kuten ostareilla, kalliiden autojen edessä - mutta myös luonnonsuojelualueella. Niinpä Margallakukkuloillakaan ei voinut välttyä pyhäpukeissaan kulkevilta teiniporukoilta, jotka halusivat ottaa valokuvia ja esittää englanniksi vakiokysymyksiä. Mistä kaukaa? Saksastako? Miten saa viisumin, opiskelupaikan tai työpaikan? Naimisissako? Kuinka monta lasta? Ja sitten, kun on hyvästellyt heidät ja kääntynyt omalle tielleen, he huudahtelevat perään "I love you" ja kikattavat ankarasti, kadoten kiireesti pensaikkoon. Myös vanhemmat partasedät esittävät samat kysymyssarjat, olettavat saksalaiseksi, mutta harvemmin julistavat rakkautta.
Palasin vitospolulta kolmospolulle kulkevaa yhdyspolkua, koska viime kerralla tapaamani mies oli täällä hiljattain nähnyt leopardin. Minulle kissapeto ei vieläkään näyttäytynyt. No, useimmat kulkevat polkuja vuosien ajan eivätkä koskaan näe sitä. Leopardi onkin yleensä viimeinen jäljellä oleva suurpeto laajoilla alueilla juuri siksi, että se onnistuu elämään elämäänsä salamyhkäisesti ja ihmisiä viimeiseen saakka vältellen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti