Elokuinen Euroopan-matka, osa II

Grenoblesta lähdimme pohjoiseen, Chambéryn ja Annecyn kautta Sveitsin puolelle Geneveen. Paikoitimme auton Plainpalais'lle ja käveleskelimme sieltä verkkaisesti kuumia katuja pitkin Rhônen jokisuuhun. Istuimme jäätelöllä ja kahvilla Rousseaunsaaressa. Katselimme kyhmyjoutsenia, isokoskeloita ja paikalla viihtynyttä punakaulahanhea, joka lienee jostain lintutarhasta. Kävimme kirjatorilla.

Jatkoimme sitten Genevejärven maisemallista rantareittiä pitkin kohti Lausannea. Lausannen laitamilla Lutryssä kävimme rantaravintolassa syömässä pizzat ja sitten ostarilla hankkimassa piknik-aineksia tarkoituksenamme etsiä sama Genevejärven pikkukylän ranta, jossa pysähdyimme syksyllä 2021 ja olimme onnellisia. Silloin jatkoimme sieltä edelleen Montreux'hön, jossa pidimme isomman pysäkin Mannerheimin muistomerkillä ja puistossa.

Löysimme paikan helposti, koska olin silloin pari vuotta sitten valokuvasta bongannut sillä kohdalla olevan junaseisakkeen nimen: Épesses. Pysäkin yläpuolella maantien varressa on muutama parkkipaikka ja sinne saimme ongelmitta tällätyksi auton. Sitten alikulun ja mainitun rautatiepysäkin kautta alas rannalle. Syksyllä siellä oli ollut vain yksi viileää uhmannut nainen uimassa, mutta nyt ranta oli vähän kiusallisen täynnä väkeä - ei sentään niin täynnä kuin Lutryssä tai muilla isommilla rantapaikoilla.

Kun Sveitsissä oltiin, puolisoni halusi myös vuoristomaisemia. Edelliskerralla ajoimme Montreux'stä ranskankielisen Valais'n kantonin uljaiden vuoristomaisemien kautta Aostanlaaksoon, ja vaikka pidimmekin suuresti sekä siitä tiestä että Aostan yläpuolisella rinteellä olleesta hotellistamme, olimme tällä kertaa matkalla toiseen suuntaan ja halusimme nähdä enemmän saksankielistä Sveitsiä, joten ehdotin Bernin kantonin vuoristo-osia.

Käännyimme siis järveltä suoraan ylös vuorille - välillä pienen vuokra-Fiatin hevosvoimia rääkäten - ja etenimme pikkuteitä pitkin halki ensin ranskan- ja sitten saksankielisten maaseutukylien. Saimme mitä halusimme: niittyjä, kylien keskellä olevia suihkulähteitä, lehmänkellojen kilkahtelua iltausvassa. Eräällä laitumella vastaan tuli vieläpä erikoinen näky, kun edessämme äkkiä laidunsi lauma biisoneja. Tosin jossain kohtaa matkan varrella laitumella oli myös alpakoita. Yöksi päädyimme Herzogenbuchseehen ja italiankielisen perheen omistamaan ravintola-majataloon, jossa ruoka ja olut olivat kunnollisia.

Olimme tulleet skipanneeksi Bernin kaupungin ajoituksellisista syistä - sekä siksi, ettei siellä ollut illalla tarjolla yhtäkään majoituspaikkaa alle 200 euron, kun taas Herzogenbuchseen majatalo meni ihan mukavasti alle itsellemme asettamamme kattohinnan. Niinpä suuntasimme seuraavana päivänä kohti Sveitsin suurinta kaupunkia Zürichiä. Ei kuitenkaan edelleenkään valtateitä pitkin, vaan pikkuteitä, jotka polveilivat Aargaun kantonin pikkukaupunkien sekä niiden väliin jäävän maaseudun ja metsien kautta: Safenwil, Lenzburg, Dottikon, Wohlen ja Bremgarten ennen laskeutumista kohti Züriseetä ja Zürichin kaupunkia. Bremgartenissa kävimme metsässä. Taivaalla kaarteli hiiri-, haara- ja isohaarahaukkoja; metsässä ajanjakson yleisestä vaisuudesta huolimatta oli liikkeellä etelänpuukiipijöitä, tulipäähippiäisiä ja töyhtötiaisia.

Zürichiin saapuessamme ihmettelimme, mihin ihmeen Sodomaan ja Gomorraan olimme päätyneet. Meno oli kuin maailmanlopun edellä. Väki hillui sekä päihteissä että päihteittä - olipa osa bileväestä tuonut lapsensakin mukaan. Vähitellen meille selvisi, että olimme sattuneet Zürichiin samaan aikaan, kun siellä oli käynnissä Euroopan suurimpana teknotapahtumana mainostettu Street Parade. Järven rantaan ei kannattanut oikeastaan edes yrittää ja sinne johtanut kävelykatu oli täynnä kuin Mumbain raitti. Mutta koska Sveitsissä oltiin, kaikki oli kuitenkin järjestetty huolellisesti ja väki käyttäytyi ihmeen ihmisiksi. Rumaa örvellystä ei näkynyt, ainakaan julkisimmilla paikoilla - känniväkivallasta puhumattakaan. Suomessa olisi epäilemättä käynyt toisin. Teknoväki tosin suosiikin hieman eri päihteitä kuin rähinäviinaa.

Kävimme Pietarinkirkossa, kirjakaupassa ja söimme matkamme kalleimman aterian italialaisessa ravintolassa vanhassakaupungissa. Vaikka elintarvikkeet ruokakaupoissa ovat jopa Sveitsissä edullisempia kuin Suomessa (asia, joka on muuttunut vasta viime vuosina), ravintolassa syöminen ja juominen on Suomen hinnoissa eli sellaisissa, että keskiluokkainen ihminen voi sitä tehdä vain harvoin. Aloimme kaivata edullisen hintatason Italiaan. Edessä olisi kuitenkin vielä lisää alppimaita ennen vuorilta laskeutumista.

Zürichiläisen parkkihallin taustamusiikkina oli jodlausta - kontrastiksi yläpuolisilla kaduilla jumputtavaan teknoon. Kaupungista ulos päästyämme käytimme jälleen maisemareittejä valtateiden sijaan ja saavuimme Sankt-Gallenin kantoniin Eschenbachissa, jatkoimme sieltä Nesslaun ja Wildhaus-Alt-Sankt-Johannin kautta Gamsiin ja Buchsiin, josta rajajoen yli Liechtensteiniin. Tuolla Alt-Sankt-Johannin ja Gamsin seuduilla oli erityisen sievät maisemat. Kylät itsessään aika uneliaita, joskin paikallinen ampumakerho näytti olevan (miesväestön) sosiaalisen elämän keskus.

Liechtensteiniin saavuimme Schaanin kautta ja ajoimme Vaduzin keskustaan. Elämää ei aluksi näyttänyt olevan missään. Ainoa ravintola, jossa oli väkeä, piti sisällään yksityistilaisuutta, joten ulkopuoliset eivät sinne päässeet. Lopulta syy selvisi musiikin ääniä seuraamalla: lähellä raatihuoneentoria oli kesätapahtuma, jossa ilmeisesti merkittävä osa Liechtensteinin väestöstä - ainakin keski-ikäisestä ja vanhemmasta väestä - litki olutta ja söi makkaraa humppaorkesterin pauhatessa taustalla keinahtelevia schlagereita. Puolisoni ei ole yleisesti ottaen innostunut makkarasta, oluesta sen enempää kuin perinnemusiikistakaan, minkä lisäksi olut ja makkara olisi pitänyt tilata jonkin kännykkä-äppin kautta, joten ainoa muu auki oleva vaihtoehtomme oli turkkilaisen pitämä pizzeria - varmaankin Norjan jälkeen kallein, jonka elämässäni olen kokenut.

Auringon painuessa vuorten taa ajoimme Liechtensteinin pohjoiskärkeen ja sieltä edelleen Itävaltaan. Tulin huomanneeksi siinä yhteydessä, että Liechtensteinissa on itse asiassa kaupungin lisäksi useampia kyliä ja kunnolla luontoakin. Pitänee joskus käydä siellä metsässä ja avata maalle oma lintulista - olen jättänyt monet kääpiövaltiot listaamatta siksi, etten ole nähnyt niissä mitään sellaista lajia, jota en olisi nähnyt isommassa naapurimaassa, ja jotta Euroopan-listani mahtuisi edelleen printattuna vaaka-A4:lle. Nytkin tekee tiukkaa.

Ensimmäinen kaupunki Itävallan puolella oli Feldkirch ja pian sen jälkeen tuli pimeää, joten Vorarlbergin maisemat jäivät pääosin näkemättä. Majapaikkamme oli fantastisen mukava perhehotelli Tirolin puolella Sankt-Anton am Arlbergissä. Hotellia pyörittävä perhe oli hyviä ihmisiä ja heidän koiransa ihastui puolisooni. Mahtaako koskaan toipua erosta. Meillä oli pikkuinen huone, mutta tilava terassi, josta oli näköala vuoristopurolle ja Vallugan rinteille.

Oli helposti pääteltävissä, että Sankt-Anton on pääasiallisesti talvisesonkikaupunki. Kävelimme aamulla sen päästä päähän ja havaitsimme, että enemmistö hotelleista ja majataloista oli suljettuina. Kesäsesonkikin oli toki tuonut kylään jonkin verran retkeilijöitä ja vuoriston kesästä nauttijoita, me mukaan lukien. Tiklejä pyöri kaupungin laidoilla ja pähkinähakki lepatteli ohi kuusimetsän suuntaan. Iloksemme havaitsimme myös, että Itävallan hintataso oli selvästi Sveitsiä alempi.

Matkamme jatkui Sankt-Antonista tirolilaisten alppimaisemien ja idyllisten kylien kautta Pohjois-Tirolin pääkaupunkiin Innsbruckiin, joka sai toimia puolisolleni esimerkkinä isommasta itävaltalaiskaupungista. Hän tykästyi sen viboihin nopeasti, etenkin kun heti parkkihallimme yläpuolella sattui olemaan häntä miellyttänyt basaari. Olimme lähinnä Innenstadtissa ja Innjoen varsilla. Jokunen kauppa tsekattiin, kahvia juotiin.

Sitten tien päälle uusien vuoriharjanteiden yli kohti Brennersolaa ja Vipitenon eli Sterzingin kylää Italian puolella Tirolia halkovaa valtionrajaa. Siitä tämän matkakertomuksen kolmannessa osassa.

Elokuinen Euroopan-matka, osa I

Kävin elokuussa Euroopassa kahden viikon kesälomalla. Kesäkuinen matkani suuntautui pohjoiseen, Lappiin ja Ruijaan. Nyt elokuussa suurin osa matkasta meni puolisoni toiveesta eteläisemmillä leveysvyöhykkeillä Italiassa ja Alppimaissa. Alussa ja lopussa ehdin kuitenkin viettää päiviä Suomessa.

Matkan alkupäivinä Suomessa oli melko aurinkoista, vaikka sitä oli edeltänyt sateinen ja pilvinen jakso. Landasin lämpimänä lauantai-iltapäivänä Helsinki-Vantaalle ja sieltä Itä-Helsinkiin, jossa onneni ja elämänkumppani oli minua vastassa. Serkkuni ei sinä viikonloppuna ollut maisemissa, koska oli tapansa mukaan saaristossa, joten riensimme puolisoineni Itäkeskuksen kurdimarkettiin lihaostoksille ja paistoimme nautaa sitten serkkuni grillillä. Dohan lentokentältä olin poiminut tätä varten mukaan pari pulloa vuoden 2016 Campo Viejon Riojaa, Dueroa kun ei Dohan varsin suppeasta valikoimasta löytynyt.

Olimme sunnuntaina Porvoossa, joka on aina vain etelärannikon viehättävimpiä kesäkaupunkeja. Käytimme sekä mennessä että tullessa valtatien sijaan vanhaa maantietä, joten tulimme samalla reissulla käyneeksi ostoksilla Söderkullassa ja kahvilla Eestinmäessä. Läntinen etelärannikko on minulle alueena tutumpaa, mutta itäinenkin etelärannikko on miellyttävää ja rauhallista seutua.

Maanantaina lähdimme illansuussa Ryanairin suoralla lennolla Bergamoon, joka on Lombardian toiseksi suurin kaupunki, ja jossa yksi Milanoa palvelevista kansainvälisistä lentokentistä sijaitsee. Majoituksemme oli kaupungin eteläisessä Malpensatan esikaupungissa, mutta koska oltiin Italiassa, paremmasta elämänlaadusta pääsi nauttimaan saman tien vain käymällä kahviloissa ja tavallisissa ruokakaupoissa, joiden notkuvien leipä-, juusto- ja lihapöytien anti oli alle kolmanneksen Suomen nykyisistä hinnoista. Vaikka lentojen hinnat ovatkin kallistuneet ympäri maailmaa, Helsingistä kannattaa melkeinpä lentää Italiaan vaikka vain yhden viikonlopun ulkonasyömisten vuoksi - maksaa itsensä takaisin, verrattuna siihen, että sen tekisi Helsingissä.

*   *   *

Olen ennenkin kirjoittanut siitä, kuinka Suomessa keskiluokka elää alaluokkaista elämää, vaikka kuvitteleekin asioiden olevan paremmin kuin muualla. Suomalaisen elämänlaadun heikkoudella on osin ilmastolliset syyt - ilmasto lienee pääsyynä tiettyihin kulttuurisiin asioihin, kuten siihen, että suomalainen sosiaalinen elämä keskittyy niin voimakkaasti neljän seinän sisään ja ydinperheeseen eikä suosi ulkona käymistä. Koska moinen kuitenkin tuntuu sopivan suomalaisten kansanluonteeseen, ei ilmastoa voi pitää pääsyyllisenä suomalaisen elämän ankeuteen, vaan tuo pääsyy löytyy hintatasosta, johon taas vaikuttaa varsinkin verotus. 

Elintarvikkeiden hinnat ovat viimeisten kahden vuoden aikana Suomessa räjähtäneet täysin käsistä, minkä saattoi tuntea nahoissaan Belgiassakin, mutta koska Belgia on Suomen tavoin melko kallis maa, asian kärjistymisen tajusi kouriintuntuvammin Italiassa. Hyvänä esimerkkinä patonki helsinkiläisessä marketissa maksaa nykyään lähemmäs 5 €, kun se Italiassa on yhä jotakuinkin normaalihinnoissa, n. 40-60 senttiä. Kahvilassa juotu kahvi maksaa Italiassa 90 senttiä, kun se Helsingissä on 2,5 €. Ulkomaalaisille, jotka eivät ymmärrä, miksi suomalaiset äänestivät seksikkään ja menevän Sanna Marinin hallituksen vaihtoon ja tilalle kauheita natsikohuja kärsivän oikeistohallituksen, voi siteerata näitä ja vastaavia lukuja - perus ruokaostoskassin hinta on Helsingissä nelinkertaistunut viimeisten parin vuoden aikana. Toisaalta ainakaan vielä oikeistohallitus ei ole saanut aikaan hintatason tai muunkaan elämän inhimillistämistä. Suokaamme heille kuitenkin vielä mahdollisuus.

*   *   *

Palataanpa elämänlaatua koskevista ensitunnoista kuitenkin tien päälle. Kosmisten leijonaporttien naristessa auki elokuun kahdeksannen aamuna matkustimme Bergamosta Lombardian ja koko pohjoisen Italian pääkaupunkiin Milanoon, joka tätä nykyä on väkiluvultaankin ohittanut Rooman - taloudellisesta vauraudesta puhumattakaan. 

Ajelimme Lombardian maaseudun halki maksuttomia teitä pitkin, koska aikaa oli. Euroopassa autoillessa on ylipäätään kaksi vaihtoehtoista matkustustapaa, joita voi vuorotella. Silloin, kun haluaa taittaa pitkiä matkoja ja säästää aikaa, on järkevää ajaa maksullisia motareita pitkin kaupungista toiseen. Ne ovat nopeita, mutta loputtoman tylsiä - kaikki taukopaikatkin ovat kopioita toisistaan - ja lisäksi tulevat tietysti kustannukset: tiemaksujen lisäksi bensa maksaa motarien varrella usein huomattavastikin enemmän kuin pikkuteiden varsilla, ja korkeammilla nopeuksilla polttoainetta myös kuluu enemmän kuin provinssimaanteiden 80-100 km/h keskinopeuksilla.

Milanossa meillä oli majoituksena kokonainen kerrostaloasunto hiljaisessa Calvairaten kaupunginosassa Emilio Alessandrinin puiston kupeessa. Puolisoni oli paikan viboihin hyvin tykästynyt varsinkin nähtyään avaimet antaneen emännän auran. Päivän kuumimpana hetkenä vain oleilimme, söimme, joimme punaviiniä. Iltapäivällä siirryimme bussilla Milanon keskustaan - yksi bussilinja vie tuolta asuinalueelta suoraan Piazza del Duomolle (tuomiokirkonaukiolle) ja myös julkinen liikenne on 3-4 kertaa Helsinkiä edullisempaa. (Suomen puolustukseksi voi sen sijaan sanoa, että Uber ei tuntunut toimivan ja varsinaistaksit olivat selkeän ylihintaisia. Voi tosin olla, että Italiassa on jokin oma edullinen taksiäppi, joka olisi pitänyt tietää.)

Iltamme Milanossa oli kaikin puolin onnellinen ja seesteinen. Erityisesti ilahdutti täsmälleen kahdeksan yli kahdeksan illalla Ukrainan kansallislaulun kajahtaminen tuomiokirkon edessä, auringon värjätessä taivasta ruusunpunaan ja purppuraan. Oli kansallislaulun kajahdushetki sattumaa tai tarkoituksella valittu, puolisoni kosmologisessa katsannossa 8. elokuuta kello 8:08 ilta-aikaa oli se hetki, jolloin leijonaportit olivat apposimmillaan auki, joten toivottavasti ukrainalaisten viesti kantoi samoin tein suoraan universumin ytimiin, joissa toiveet tulevat tosiksi. Laulussa lauletaan: 

Eivät ole kuolleet Ukraina, sen vapaus, sen kunnia,
kohtalo on vielä hymyilevä meille, veljet ukrainalaiset;
vihollisemme ovat haihtuva kuin kaste aamunkoitossa,
ja meidänkin osamme on hallita omassa, vapaassa maassamme.

*   *   *

Milanosta matkustimme seuraavana päivänä Ligurian rannikolle, jossa valitsimme taas tylsän moottoritien sijaan Välimeren turkoosista rannikkoa seurailevan polveilevan maantien, josta poikkesimme kahdelle kaupunkivierailulle, ensin Savonaan ja sitten Imperiaan. Aurinkoisia ja välimerellisiä paikkoja, joissa kahvilakulttuuri ja oleilevan promeneeraava elämänmeno kukoistivat. Lopulta saavuimme Ranskan puolelle Rivieraa, Mentonin rantakaupunkiin.

Jatkoimme Monacoon, jossa teimme pidemmän pysähdyksen ja söimme illallisen, jotta puolisoni sai uuden maapinnan. Siellä kuuli ranskan ja italian jälkeen eniten arabiaa ja venäjää ja sai väistellä humalaisia lamborghinejä ja ferrareita. Kalliita eurooppalaisia escort-tyttöjä kulki pieninä ryhminä kasinoiden edessä parveilevien uusrikkaiden arabien ja venäläisten joukossa - yksi fifi-koiraa kanniskellen ja päivitellen, ettei voinut uskoa joutuvansa kävelemään korttelin pituisen matkan uusissa timanttikoristeisissa Dolce & Gabbana -kengissään. Suomalaisiakin ammattilaistyttöjä kaupungissa näemmä oleilee - kahden kuulimme keskustelevan keskenään suomeksi. Vähemmän ökyrikas nuoriso tulee näköjään Monacoon lähinnä ottamaan selfieitä itsestään ravintoloiden ja klubien eteen jätettyjen urheiluautojen ja kaupunkijeeppien vierellä.

Yöpymään emme Monacoon jääneet, vaan ajoimme sieltä Ranskan puolelle Nizzaan, jonka ranskankielinen nimi on Nice. Suomalaiset lienevät tutustuneet aikoinaan Nizzaan ja koko Ranskan Rivierana tunnettuun Côte d'Azuriin jo silloin, kun ne vielä eivät olleet osa Ranskaa, koskapa niitä kutsutaan suomen kielessä italiankielisillä nimillään. Toisaalta italian äänteistö sovittuu suomalaiseen suuhun paljon ranskaa helpommin.

Nizza oli viihtyisä, tosin yleishintatasoltaan selvästi italialaisia vastineitaan kalliimpi. Vaikkei siellä ole lainkaan yhtä paljon pohjoisafrikkalaisia kuin Marseillessa, ilmasto, arkkitehtuuri ja yleinen elämänmeno saivat puolisoni tuntemaan itsensä hyvin kotoiseksi. Muuten en tällä matkalla kovin paljon ehtinyt lintuja katselemaan, mutta Nizzasta sain vahingossa itselleni uuden Euroopan-pinnan, nimittäin idänhopeanokan, joka näyttää villiintyneen vakiintuneeksi lajiksi Ranskan kaakkoisrannikolla.

Nizzan jälkeen siirryimme nopeampaan etenemiseen maksullisia moottoriteitä pitkin iltapäiväkohteeseemme Avignoniin. Jo kahdesti aiemmin käyntini Avignonissa ovat jääneet läpikulkumatkoiksi siksi, että juuri niinä päivinä on satanut kaatamalla, mutta tällä kertaa aurinko paistoi täydeltä terältä ja lämpöä oli reippaasti yli 30 astetta. Avignon oli majesteetillinen ja mystinen. Meillä oli siellä oikein hyvä vierailu ja päivällinen tunnelmallisella pikkuaukiolla plataanien varjossa. On vielä syytä mainita, että Avignonissa on katu nimettynä "hyönteisten Homerokselle" Jean-Henri Fabrelle, jonka kirjoja (Muistelmia hyönteismaailmasta I ja II) oli vielä viime vuosisadan alkupuolella saatavissa suomeksikin käännettyinä. Kahviloita, juustokakkuja, kukkeita kirkkojen takapihoja, salakäytäviä. Avignonissa voisi viihtyä pidempäänkin.

Illaksi ajoimme Grenobleen päästäksemme lähemmäs seuraavan päivän kohdettamme Sveitsiä. Hotellimme oli aivan kaupungin vanhassa keskustassa Victor Hugon puiston kupeessa ja parvekkeeltamme oli hieno näköala kaupungin takana kohoaville vuorille. Kävimme syömässä tunisialaisten omistamassa paikassa ja muutenkin koko Grenoble oli niin täynnä tunisialaisia, että puolisoni jopa vahingossa tunnisti kadulla jonkun kotikadultaan kotoisin olleen, jota ei ollut nähnyt sitten teinivuosiensa. Kun algerialaiset keskittyvät Marseilleen, tunisialaiset näyttävät omineen Grenoblen.

Paikallista ja maailmallista

Niin jo alkoi elokuu. Heinäkuun viimeisenä viikonloppuna täällä oli vieraana kanadalainen lintuharrastaja, jonka kanssa kävin eri puolilla Rawaljärveä sekä kahdella eri Margallakukkuloiden luontopolulla, vitosella ja nelosella. Kuutonen on vieläkin suljettuna yleisöltä leopardiperheen reviirin vuoksi. Kun maahan saapui iso kiinalaisvaltuuskunta, viranomaiset päättivät sekä pidentää ashura-pyhää kahdella lisäpäivällä että sulkea myös vitos- ja kolmospolut yleisöltä tilapäisesti. Tämä hieman yllätti, sillä en usko kiinalaisministereitä kuitenkaan vietävän viidakkoon retkeilemään.

Ehdimme joka tapauksessa käydä vitospolulla ennen sen sulkemista eikä nelospolkua missään vaiheessa suljettu. Myös Lake View Parkissa käydessämme oli pääsy parkkipaikoille suljettu, mutta se vain tarkoitti, että puistossa oli aamuvarhain rauhallista ilman töllistelijöitä ja selfieiden kinuajia.

Monsuunin kesälinnustoon kuuluvat useat äänessä olevat käkilajit ja monet sellaiset lajit, jotka ovat täällä kesävieraita, kuten mehiläissyöjät, paratiisimonarkit ja sinikurkkusiepot. Rawaljärven vedenkorkeus kohosi siinä määrin, että se karkotti maisemista syysmuutolla olleet palearktiset kahlaajat. Myös paikalliset pitkäjalat katosivat ja kenttähyyppien aiemmin kymmenpäiset parvet kutistuivat muutamiin. Rantakanatkin pysyvät veden ollessa korkealla piiloissaan eivätkä käyskentele lietteillä.

On ollut silti havaittavissa, että syysmuutto on heinäkuussa hyvin käynnissä: tervapääskyjä ja alppikiitäjiä on ollut taivaalla yhdessä paljon runsaamman paikallisen pikkukiitäjän kanssa. Tervapääsky ja alppikiitäjä ovat Islamabadissa vain läpimuuttajia - pesivät lähimmillään Gilgit-Baltistanin vuoristoissa. Niin ikään olen nähnyt jo muutamia tavallisia käkiä, joka sekin on täällä läpimuuttaja. Margallakukkuloilla sen sijaan huutelevat paikalliset kesävieraat: haukkakäet, variskäet, harmaakäet, viime käynnillä myös intiankäki. Järven rantalehdoista löytyi siperiansieppo - läpimuuttaja sekin. Nelospolulla kolusi lehvästöjä rilliparvessa syysmuuton ensimmäinen idänuunilintu.

Nisäkäshavaintojakin on kertynyt. Illansuussa vitospolun parkkipaikan, pyhätön ja metsänvartijain majan liepeillä jolkottelee lähes joka kerta kettu, usein hyvin kesynä. Ja poluilla alkavat iltaisin karjahdella muntjakit, joita intianenglannissa haukkupeuroiksi kutsutaan. Makakeja on usein varsinkin vesilähteiden ääressä. Piikkisiat pöhistelevät pimeän langettua menemään myös poluilla. Lenkot (lentävätkoirat eli suuret hedelmälepakot) lentävät varjoina ylitse kuin yön varikset.

Päivän varikset puolestaan tuovat yhä minulle lahjoiksi luita ja joskus muita esineitä. Toiminta terassilla on eskaloitunut, sillä joinain päivinä joudun siivoamaan sieltä pois monta luuta. Joku voisi tietysti kysyä, onko kyse sittenkin mustan magian harjoittajista, mutta olen todistanut ikkunasta silminnäkijänä, kuinka varikset niitä tuovat. Ne liottelevat niitä linnuille tarkoitetussa juomakipossa tai ilmastointilaitteen tippuman veden muodostamassa lätäkössä, leikkivät niillä ja asettavat sitten kummallisiin paikkoihin. Mutta ainakaan vielä ne eivät ole oma-aloitteisesti muodostaneet luista ristejä, pentagrammeja tai silmän kuvia.

*   *   *

Bajaurin heimoalueen päätaajamassa Kharissa tehtiin terrori-isku hallituskoalitioon osallistuvan islamistipuolueen Uskonoppineiden liiton Fazlurrahmanin siiven (JUI-F) tapahtumaan, jossa viitisenkymmentä ihmistä kuoli. Puoluetta johtava uskonoppinut maulana Fazlurrahman ei kuitenkaan itse ollut iskun aikaan paikalla. Epäilyt kohdistuvat Talibaniin, jonka kilpailija JUI-F on. Taliban pitää heimoalueita perinteisesti omana reviirinään - Bajaurin väestö on kokonaan paštuja ja ylipäätään maan vanhoillisimpia kolkkia. Sekä Pakistanin että Afganistanin Taliban on kuitenkin irtisanoutunut iskusta - ehkä näyttäisi omienkin parissa liian pahalta tappaa kymmeniä erittäin konservatiivisen islamistipuolueen edustajia, heitä kun on vaikea millään verbaalisella kuperkeikalla kehystää maallistuneiksi tai länsimielisiksi liberaaleiksi. Voi olla, että teko on ulkoistettu Da'ishin paikallisille soluille tai että nämä ovat toimineet ilman Talibanin lupaa.

*   *   *

Ruotsin koraaninpoltot ovat aiheuttaneet koko kesän perjantaisin huolta siitä, mitä Ruotsin tuomitsevien mielenosoitusten yhteydessä tällä kertaa tapahtuu. Uutisointi on keskittynyt pinnallisesti islamofobian kauhisteluun yhdellä puolen rintamaa ja islamofobiseen öyhötykseen toisella puolella. Huomiotta on jäänyt tekijän tausta, josta asioita vähänkään ymmärtävän olisi ollut helppo ynnätä, että yksi plus yksi on kaksi.

Tekijän tausta on Irakin kristityissä, joskin hän on julkisuudessa ilmoittanut olevansa ateisti. Tämä ei ole estänyt häntä taistelemasta Irakissa iranilaismielisen šiiamilitian riveissä, joista on sitten tullut Ruotsiin turvapaikanhakijaksi - monien muiden militiamiesten tavoin. Hänelle on myönnetty turvapaikka, mutta kun hän on sen turvin rötöstellyt - mm. militiatyyliin uhkaillut aitoja turvapaikanhakijoita, jotka hakevat turvapaikkaa juuri hänen kaltaisiltaan - ei hänelle ole myönnetty pysyvää oleskelulupaa.

Vielä paljastavammaksi miehen taustan tekee se, että Irakissa hänen koraaninpoltoistaan raivostuneet militiat, jotka hyökkäsivät jo useasti Ruotsin suurlähetystön tiloihin (siinä sivussa aiheuttaen vahinkoa myös Suomelle), edustivat iranilaismielistä šiiamilitiaa. Toisin sanoen, Koraanin julkista polttelua ja tallomista harrastava provokaattori ja hänen provokaatioistaan raivostuvat organisaatiot ovat samaa porukkaa. Sattumaako?

Tuskinpa. Iran on Venäjän liittolainen. Venäjän turvallisuusorgaanit ovat rekrytoineet runsaasti sekä Iranin ja Assadin puolella olleita militiamiehiä että erityisesti Lähi-idän kristittyjä. Näiden kautta on pyritty saamaan hallintaote länsimaissa olevista diasporayhteisöistä, joita Venäjä on ennenkin käyttänyt provokaatioihin ja polarisaation aiheuttamiseen Euroopassa.

Niin kauan kuin Turkin parlamentti ei ole ratifioinut Ruotsin Nato-jäsenyyttä, asia on poliittisten konspiraattoreiden mielissä yhä avattavissa. Ruotsin ja Turkin välillä Vilnassa saavutettu yhteisymmärrys on helposti heitettävissä roskakoriin, mikäli provokaattorit onnistuisivat aiheuttamaan riittävän suuren raivostumisen, että se saisi turkkilaiset kansanedustajat äänestämään asian nurin. Erdoǧan voisi silloin levitellä käsiään ja kysyä, eivätkö eurooppalaiset uskokaan parlamentaariseen demokratiaan.

*   *   *

Venäjän Wagner-kapinasta on esitetty runsaasti tulkintoja, toiset parempia ja toiset huonompia. Venäjällä on kuitenkin jo tsaarinajalta saakka esiintynyt perinteenä sellaisia kenraaleja, jotka toimivat omapäisesti ja rellestävät maailmalla, saavat vieläpä arvostella ja nöyryyttää tsaarin pajareita, koska kuitenkin loppupeleissä ovat tsaarin kontrollissa ja tuovat tsaarille voittoja. Usein sellaisilla keinoilla, joita olisi ollut diplomaattisesti hankalaa tehdä valtion virallisina operaatioina.

Se, että Venäjä on siirtänyt sekä ydinaseita että Wagner-joukot Valko-Venäjälle, kertoo paitsi Valko-Venäjän haltuunotosta, myös siitä, että Venäjä ei ole millään muotoa luopumassa imperialistisesta sodastaan Eurooppaa vastaan. Tuon sodan pääasiana on territoriaalinen laajentuminen. Kun se ei ota onnistuakseen Ukrainassa - ainakaan ennen Trumpin paluuta Valkoiseen taloon - Venäjä ei ole tällä välin lakannut laajentumasta, vaan tehnyt sen muualla. Valko-Venäjän yhä syvemmän haltuunoton lisäksi Venäjä on ottanut haltuun Ranskan entisiä siirtomaita Afrikassa yhden toisensa jälkeen: Keski-Afrikan tasavalta, Mali, Burkinamaa ja viimeksi Niger. Sotilasvallankaappauksissa Wagnerin ja sen takana olevan Venäjän sotilastiedustelun rooli on ollut keskeinen. Myös Sudanissa ja Tšadissa ovat Venäjän kädet veressä. Algeria on perinteisesti ollut Venäjän alueellinen liittolainen - se voi pyrkiä uudelleen haastamaan Marokon hegemonian Atlantin rannikolla ja Mauritaniassa.

Venäjä myy ylihinnoilla öljyä ja Ukrainasta varastettua viljaa Afrikkaan, Lähi-itään ja Aasiaan ja niinpä sen sotakassa ei ole lainkaan ehtymässä, tästä pitää maailmanlaajuinen hintojen nousu huolen. Lännen hylkäämiksi itsensä kokevat valtiot, kuten Saudi-Arabia, Egypti ja Pakistan, ovat navigoituneet yhä selvemmin Kiinan vetovoimaan, ja Kiinan yuaneilla Venäjän öljystä ja viljasta nyt Venäjälle maksetaan.

Lännessä on jo jonkin aikaa ennenaikaisesti julisteltu Venäjän romahdusta, jota emme tule näkemään. Putin odottaa tällä hetkellä Trumpin toista tulemista. Trump on luvannut lopettaa Ukrainan tukemisen saman tien valtaan päästyään - ja uhannut myös irrottaa Yhdysvallat Natosta. Vaikka Capitolin vallankaappausyrityksen lässähtäminen onkin optimistisessa Lännessä tulkittu osoitukseksi demokratian voimasta, asia voidaan myös nähdä hieman toisin: Lännen suurin demokratia ehti käydä senttimetrien päässä kuilun partaasta, ja sittenkin voitti ainoastaan neljä vuotta lisäaikaa. Noiden neljän vuoden aikana ei ole toistaiseksi saatu Trumpia telkien taa saati neutraloitua venäläismielisen fasismin yleisesti Lännelle muodostamaa uhkaa.

Suomikin on lietsottu täysin absurdiin polarisaatioon suuren maailman mallin mukaan. Vasemmisto on toistamassa samoja virheitä, joilla saatiin aikaan Brexit ja Trump. Kiihko, jolla maltillista oikeistoa vastaan hyökätään ja heilutellaan natsileimakirveitä, hyödyttää lopulta lähinnä äärioikeistoa. Jos nykyhallitus kaatuu, seuraava hallitusohjelma ei ehkä enää irtisanoudukaan rasismista. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö äärioikeiston öyhöttäjien ja maalittajien laumat (venäläisten trollien selustatulella) tekisi osaansa maan ajamisessa polarisaatioon, mutta he tekevät niin omaksi edukseen. Vasemmisto on lähtenyt mukaan leikkiin tavalla, joka tulee kääntymään kivuliaasti sen pitkän tähtäimen arvoja vastaan. Luokkataistelun rintamat kun eivät enää ole samoilla paikoilla kuin ne joskus varhaisteollisen yhteiskunnan aikana olivat.