Kävin elokuussa Euroopassa kahden viikon kesälomalla. Kesäkuinen matkani suuntautui pohjoiseen, Lappiin ja Ruijaan. Nyt elokuussa suurin osa matkasta meni puolisoni toiveesta eteläisemmillä leveysvyöhykkeillä Italiassa ja Alppimaissa. Alussa ja lopussa ehdin kuitenkin viettää päiviä Suomessa.
Matkan alkupäivinä Suomessa oli melko aurinkoista, vaikka sitä oli edeltänyt sateinen ja pilvinen jakso. Landasin lämpimänä lauantai-iltapäivänä Helsinki-Vantaalle ja sieltä Itä-Helsinkiin, jossa onneni ja elämänkumppani oli minua vastassa. Serkkuni ei sinä viikonloppuna ollut maisemissa, koska oli tapansa mukaan saaristossa, joten riensimme puolisoineni Itäkeskuksen kurdimarkettiin lihaostoksille ja paistoimme nautaa sitten serkkuni grillillä. Dohan lentokentältä olin poiminut tätä varten mukaan pari pulloa vuoden 2016 Campo Viejon Riojaa, Dueroa kun ei Dohan varsin suppeasta valikoimasta löytynyt.
Olimme sunnuntaina Porvoossa, joka on aina vain etelärannikon viehättävimpiä kesäkaupunkeja. Käytimme sekä mennessä että tullessa valtatien sijaan vanhaa maantietä, joten tulimme samalla reissulla käyneeksi ostoksilla Söderkullassa ja kahvilla Eestinmäessä. Läntinen etelärannikko on minulle alueena tutumpaa, mutta itäinenkin etelärannikko on miellyttävää ja rauhallista seutua.
Maanantaina lähdimme illansuussa Ryanairin suoralla lennolla Bergamoon, joka on Lombardian toiseksi suurin kaupunki, ja jossa yksi Milanoa palvelevista kansainvälisistä lentokentistä sijaitsee. Majoituksemme oli kaupungin eteläisessä Malpensatan esikaupungissa, mutta koska oltiin Italiassa, paremmasta elämänlaadusta pääsi nauttimaan saman tien vain käymällä kahviloissa ja tavallisissa ruokakaupoissa, joiden notkuvien leipä-, juusto- ja lihapöytien anti oli alle kolmanneksen Suomen nykyisistä hinnoista. Vaikka lentojen hinnat ovatkin kallistuneet ympäri maailmaa, Helsingistä kannattaa melkeinpä lentää Italiaan vaikka vain yhden viikonlopun ulkonasyömisten vuoksi - maksaa itsensä takaisin, verrattuna siihen, että sen tekisi Helsingissä.
* * *
Olen ennenkin kirjoittanut siitä, kuinka Suomessa keskiluokka elää alaluokkaista elämää, vaikka kuvitteleekin asioiden olevan paremmin kuin muualla. Suomalaisen elämänlaadun heikkoudella on osin ilmastolliset syyt - ilmasto lienee pääsyynä tiettyihin kulttuurisiin asioihin, kuten siihen, että suomalainen sosiaalinen elämä keskittyy niin voimakkaasti neljän seinän sisään ja ydinperheeseen eikä suosi ulkona käymistä. Koska moinen kuitenkin tuntuu sopivan suomalaisten kansanluonteeseen, ei ilmastoa voi pitää pääsyyllisenä suomalaisen elämän ankeuteen, vaan tuo pääsyy löytyy hintatasosta, johon taas vaikuttaa varsinkin verotus.
Elintarvikkeiden hinnat ovat viimeisten kahden vuoden aikana Suomessa räjähtäneet täysin käsistä, minkä saattoi tuntea nahoissaan Belgiassakin, mutta koska Belgia on Suomen tavoin melko kallis maa, asian kärjistymisen tajusi kouriintuntuvammin Italiassa. Hyvänä esimerkkinä patonki helsinkiläisessä marketissa maksaa nykyään lähemmäs 5 €, kun se Italiassa on yhä jotakuinkin normaalihinnoissa, n. 40-60 senttiä. Kahvilassa juotu kahvi maksaa Italiassa 90 senttiä, kun se Helsingissä on 2,5 €. Ulkomaalaisille, jotka eivät ymmärrä, miksi suomalaiset äänestivät seksikkään ja menevän Sanna Marinin hallituksen vaihtoon ja tilalle kauheita natsikohuja kärsivän oikeistohallituksen, voi siteerata näitä ja vastaavia lukuja - perus ruokaostoskassin hinta on Helsingissä nelinkertaistunut viimeisten parin vuoden aikana. Toisaalta ainakaan vielä oikeistohallitus ei ole saanut aikaan hintatason tai muunkaan elämän inhimillistämistä. Suokaamme heille kuitenkin vielä mahdollisuus.
* * *
Palataanpa elämänlaatua koskevista ensitunnoista kuitenkin tien päälle. Kosmisten leijonaporttien naristessa auki elokuun kahdeksannen aamuna matkustimme Bergamosta Lombardian ja koko pohjoisen Italian pääkaupunkiin Milanoon, joka tätä nykyä on väkiluvultaankin ohittanut Rooman - taloudellisesta vauraudesta puhumattakaan.
Ajelimme Lombardian maaseudun halki maksuttomia teitä pitkin, koska aikaa oli. Euroopassa autoillessa on ylipäätään kaksi vaihtoehtoista matkustustapaa, joita voi vuorotella. Silloin, kun haluaa taittaa pitkiä matkoja ja säästää aikaa, on järkevää ajaa maksullisia motareita pitkin kaupungista toiseen. Ne ovat nopeita, mutta loputtoman tylsiä - kaikki taukopaikatkin ovat kopioita toisistaan - ja lisäksi tulevat tietysti kustannukset: tiemaksujen lisäksi bensa maksaa motarien varrella usein huomattavastikin enemmän kuin pikkuteiden varsilla, ja korkeammilla nopeuksilla polttoainetta myös kuluu enemmän kuin provinssimaanteiden 80-100 km/h keskinopeuksilla.
Milanossa meillä oli majoituksena kokonainen kerrostaloasunto hiljaisessa Calvairaten kaupunginosassa Emilio Alessandrinin puiston kupeessa. Puolisoni oli paikan viboihin hyvin tykästynyt varsinkin nähtyään avaimet antaneen emännän auran. Päivän kuumimpana hetkenä vain oleilimme, söimme, joimme punaviiniä. Iltapäivällä siirryimme bussilla Milanon keskustaan - yksi bussilinja vie tuolta asuinalueelta suoraan Piazza del Duomolle (tuomiokirkonaukiolle) ja myös julkinen liikenne on 3-4 kertaa Helsinkiä edullisempaa. (Suomen puolustukseksi voi sen sijaan sanoa, että Uber ei tuntunut toimivan ja varsinaistaksit olivat selkeän ylihintaisia. Voi tosin olla, että Italiassa on jokin oma edullinen taksiäppi, joka olisi pitänyt tietää.)
Iltamme Milanossa oli kaikin puolin onnellinen ja seesteinen. Erityisesti ilahdutti täsmälleen kahdeksan yli kahdeksan illalla Ukrainan kansallislaulun kajahtaminen tuomiokirkon edessä, auringon värjätessä taivasta ruusunpunaan ja purppuraan. Oli kansallislaulun kajahdushetki sattumaa tai tarkoituksella valittu, puolisoni kosmologisessa katsannossa 8. elokuuta kello 8:08 ilta-aikaa oli se hetki, jolloin leijonaportit olivat apposimmillaan auki, joten toivottavasti ukrainalaisten viesti kantoi samoin tein suoraan universumin ytimiin, joissa toiveet tulevat tosiksi. Laulussa lauletaan:
Eivät ole kuolleet Ukraina, sen vapaus, sen kunnia,
kohtalo on vielä hymyilevä meille, veljet ukrainalaiset;
vihollisemme ovat haihtuva kuin kaste aamunkoitossa,
ja meidänkin osamme on hallita omassa, vapaassa maassamme.
* * *
Milanosta matkustimme seuraavana päivänä Ligurian rannikolle, jossa valitsimme taas tylsän moottoritien sijaan Välimeren turkoosista rannikkoa seurailevan polveilevan maantien, josta poikkesimme kahdelle kaupunkivierailulle, ensin Savonaan ja sitten Imperiaan. Aurinkoisia ja välimerellisiä paikkoja, joissa kahvilakulttuuri ja oleilevan promeneeraava elämänmeno kukoistivat. Lopulta saavuimme Ranskan puolelle Rivieraa, Mentonin rantakaupunkiin.
Jatkoimme Monacoon, jossa teimme pidemmän pysähdyksen ja söimme illallisen, jotta puolisoni sai uuden maapinnan. Siellä kuuli ranskan ja italian jälkeen eniten arabiaa ja venäjää ja sai väistellä humalaisia lamborghinejä ja ferrareita. Kalliita eurooppalaisia escort-tyttöjä kulki pieninä ryhminä kasinoiden edessä parveilevien uusrikkaiden arabien ja venäläisten joukossa - yksi fifi-koiraa kanniskellen ja päivitellen, ettei voinut uskoa joutuvansa kävelemään korttelin pituisen matkan uusissa timanttikoristeisissa Dolce & Gabbana -kengissään. Suomalaisiakin ammattilaistyttöjä kaupungissa näemmä oleilee - kahden kuulimme keskustelevan keskenään suomeksi. Vähemmän ökyrikas nuoriso tulee näköjään Monacoon lähinnä ottamaan selfieitä itsestään ravintoloiden ja klubien eteen jätettyjen urheiluautojen ja kaupunkijeeppien vierellä.
Yöpymään emme Monacoon jääneet, vaan ajoimme sieltä Ranskan puolelle Nizzaan, jonka ranskankielinen nimi on Nice. Suomalaiset lienevät tutustuneet aikoinaan Nizzaan ja koko Ranskan Rivierana tunnettuun Côte d'Azuriin jo silloin, kun ne vielä eivät olleet osa Ranskaa, koskapa niitä kutsutaan suomen kielessä italiankielisillä nimillään. Toisaalta italian äänteistö sovittuu suomalaiseen suuhun paljon ranskaa helpommin.
Nizza oli viihtyisä, tosin yleishintatasoltaan selvästi italialaisia vastineitaan kalliimpi. Vaikkei siellä ole lainkaan yhtä paljon pohjoisafrikkalaisia kuin Marseillessa, ilmasto, arkkitehtuuri ja yleinen elämänmeno saivat puolisoni tuntemaan itsensä hyvin kotoiseksi. Muuten en tällä matkalla kovin paljon ehtinyt lintuja katselemaan, mutta Nizzasta sain vahingossa itselleni uuden Euroopan-pinnan, nimittäin idänhopeanokan, joka näyttää villiintyneen vakiintuneeksi lajiksi Ranskan kaakkoisrannikolla.
Nizzan jälkeen siirryimme nopeampaan etenemiseen maksullisia moottoriteitä pitkin iltapäiväkohteeseemme Avignoniin. Jo kahdesti aiemmin käyntini Avignonissa ovat jääneet läpikulkumatkoiksi siksi, että juuri niinä päivinä on satanut kaatamalla, mutta tällä kertaa aurinko paistoi täydeltä terältä ja lämpöä oli reippaasti yli 30 astetta. Avignon oli majesteetillinen ja mystinen. Meillä oli siellä oikein hyvä vierailu ja päivällinen tunnelmallisella pikkuaukiolla plataanien varjossa. On vielä syytä mainita, että Avignonissa on katu nimettynä "hyönteisten Homerokselle" Jean-Henri Fabrelle, jonka kirjoja (Muistelmia hyönteismaailmasta I ja II) oli vielä viime vuosisadan alkupuolella saatavissa suomeksikin käännettyinä. Kahviloita, juustokakkuja, kukkeita kirkkojen takapihoja, salakäytäviä. Avignonissa voisi viihtyä pidempäänkin.
Illaksi ajoimme Grenobleen päästäksemme lähemmäs seuraavan päivän kohdettamme Sveitsiä. Hotellimme oli aivan kaupungin vanhassa keskustassa Victor Hugon puiston kupeessa ja parvekkeeltamme oli hieno näköala kaupungin takana kohoaville vuorille. Kävimme syömässä tunisialaisten omistamassa paikassa ja muutenkin koko Grenoble oli niin täynnä tunisialaisia, että puolisoni jopa vahingossa tunnisti kadulla jonkun kotikadultaan kotoisin olleen, jota ei ollut nähnyt sitten teinivuosiensa. Kun algerialaiset keskittyvät Marseilleen, tunisialaiset näyttävät omineen Grenoblen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti