Tämänkertainen matkamme Italiaan seuraili oikeastaan Ljubljanasta alkaen monin paikoin samoja teitä kuin ukrainattaren kanssa vuosikymmen aiemmin: saapuminen Sloveniasta Triesteen, sitten Veneton halki Emilia-Romagnaan, pysähtyminen Ferrarassa ja päätyminen Firenzeen. Tosin ukrainattaren kanssa kävin Venetsiassa ja Chioggiassa tuon matkan varrella, kun taas foinikialaisen prinssin kanssa kävimme Venetsiassa, Veronassa ja Padovassa viime elokuussa. Hetmannittaren kanssa jatkoimme Roomaan saakka ja takaisin, mitä emme ole vieläkään tehneet Prinssin kanssa, koska matka-aikamme tuntuu aina kuluneen Firenzeen päästessä liian vähiin.
Vuosikymmen sitten kirjoitin Triestestä tällä tavoin:
Laskeutuessani vuorilta Triesteen Prinssin kanssa, satoi, ja sääolosuhteet ilmeisesti myös sekoittivat navigaattorin GPS-yhteyttä sen verran, että parkkipaikkaa etsiessämme tulimme kruisailleeksi läpi vanhan keskustan pääkadut ja satamanvarret. Päädyimme lopulta ulos parkkihallista ylhäällä kukkulalla San Giuston linnan ja katedraalin kupeesta ja kävelimme sieltä takaisin alakaupunkiin kapeita rinteessä olevia kujia, sateen piiskatessa taivaalta. San Giustoa ylempänä kukkulalla olisi ollut kasvitieteellinen puutarha ja taikametsä (bosco incantato), mutta sääolosuhteet eivät suosineet enää sinä iltapäivänä ulkoilua. Pelastauduimme pizzeriaan, jossa saimmekin nauttia Italian antimista."Me jatkoimme keskimmäistä reittiä vuorten yli kohti Italian viimeistä saareketta Balkanilla, Triesteä, jonne avautuivat vuorilta näkymät Triestenlahden sinisessä pohjukassa samalla kun näimme Adrianmeren ensimmäistä kertaa. Olimme saapuneet Keski-Euroopan maailmasta Välimeren rantaan.
Triesten kaupungilla on mielenkiintoinen historia. Se on nykyäänkin toisaalta Balkanin portti Italiaan ja toisaalta Italian portti Balkanille. Kaupunkia ympäröivien kukkuloiden kylissä asuu paljon sloveeneja ja kroaatteja ja kyltitkin ovat usein kaksikielisiä. Trieste oli myös aikoinaan pitkään Itävalta-Unkarin hallinnassa ja toimi kaksoismonarkian viimeisenä satamakaupunkina Välimerelle, ennen kuin imperiumi menetti yhteytensä mereen. Seuraavana rannikolla olleen kaupunkinsa Fiumen (nykyinen Rijeka) Italia menetti Jugoslavialle ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Triestessä oli aikoinaan myös merkittävä juutalaisväestö, jonka muistona siellä on edelleen näyttävä synagoga."
Sateen hellittäessä oli yhä valoisaa. Aurinko oli laskemassa Adrianmeren taa ja me läksimme Italian yhtenäisyyden aukiolle sitä katsomaan. Sukkar oli iloinen saadessaan kirmata cornichella, vaikka Triesten kaupunki onkin hukannut verrattoman mahdollisuuden uhratessaan lähes koko kauniin rantaviivansa vilkasliikenteiselle valtatielle.
Hankimme itsellemme yöpaikaksi talonpuolikkaan Latisanan maaseudulta Tagliamentojoen varrelta, pienestä San Michelen kylästä, käytännössä Friuli-Venezia-Giulian ja Veneton rajalta. Huomasimme jo tuolloin, että Italiassa auton kanssa matkustellessa hinta-laatusuhteessa on paljon parempi yöpyä maaseudulla, jossa majoituskohteet voivat olla mitä tahansa maatalosta tai kerrostaloasunnosta huvilaan, luostariin tai linnaan, ja hinnat alle puolet siitä, mitä kämäiset kaupunkihotellit maksavat turistien eniten suosimissa kaupungeissa. Niihinhän pääsee vaikka heti aamusta autolla. Lisäksi tarvitsimme läpi matkan sellaisia majapaikkoja, joissa oli parkkipaikka joko omasta takaa tai lähellä, ja joihin pieni koiramme oli tervetullut. Nämä kaksi kriteeriä eivät yleensä suosineet kaupunkien keskustoissa sijaitsevia paikkoja.
Aamulla vietimme jonkin verran aikaa Friulin ja Veneton kylissä - tehden kompromissin, että mikäli Prinssi jaksoi olla kärsivällinen minun käydessäni kosteikkojen laidoilla lintuja katsomassa, minä olisin puolestani pitkämielinen ostoskeskusten ja megamarkettien suhteen. Kolusimme sinä päivänä useampia molempia, sekä eBirdistä löytyneitä lintupaikkoja että Prinssin netistä katsomia hyvin varustettuja ostoskeskuksia.
Illaksi päädyimme Etelä-Venetoon, Rovigon maakunnan Fenil del Turcon kylään, jossa majoituksemme oli vielä parempi kuin Latisanassa - historiallinen kartano, jonka nimi, Millefiori ("tuhat kukkaa"), oli kirjaimellisesti totta. Omistajarouvat olivat totisesti panostaneet ruusuihin ja muihin kukkaihmeisiin. Paikkaa voi ilmeisesti vuokrata häiden ja vastaavien tapahtumien järjestämiseen, mutta oli se oikein mukava myös yhden yön turistimajoitukseksi. Lintuja oli kylän maatalousympäristössä kivasti - mehiläissyöjiä, harjalintuja ja sen sellaista. Kävelimme auringonlaskun aikaan kylän keskustaan tavernaan syömään pihviä ja juomaan venetolaista viiniä. Alkuasukkaat loivat viinipäisellä hirnumisellaan suomalaisittain kotoisan taustahälyn. Koirat haukkuivat (varsinkin meidän), tervapääskyt kirkuivat.
Se ei selvinnyt, miksi kylä on nimetty jonkun turkkilaisen mukaan. Fenil del Turco (tai yleisitaliaksi Fienil del Turco) merkitsee kirjaimellisesti "Turkkilaisen latoa". Keinoälyapulaiseni arveli, että nimi on tullut joko Venetsian tasavallan kauppayhteyksistä Osmanivaltakuntaan tai sitten se on ollut jonkun mahdollisesti siellä päin maailmaa kauppaa tehneen suvun nimi. Kaipa sekin on mahdollista, että joku turkkilainen olisi aikoinaan asettunut Venetoon ja antanut nimensä - tai latonsa nimen - paikalle nousseelle kylälle.
Seuraavana päivänä teimme pitkän pysähdyksen Ferraraan, joka oli Esten suvun valtakunta ja merkittävä renessanssiajan intellektuaalinen keskus. Esten linna on Ferrarassa ja kaupungin arkkitehtuuri nauttii Unescon maailmanperintökohteen asemaa. Ferrara näytteli osaansa renessanssiajan aatteellisissa kiistoissa, sillä siellä vaikuttivat sekä Giovanni Pico della Mirandolan kaltaiset mystikot että Girolamo Savonarolan kaltaiset uskonnolliset fanaatikot.
Vaikka Giovanni Pico oli kotoisin Mirandolan pikkukaupungista, hän karisti kotikaupunkinsa tomut jo nuorena viitanliepeistään ja muutti Ferraraan, jossa tuli yhteyteen usean formatiivisen mestarinsa ja ystävänsä kanssa. Vaikka hänet muistetaan humanismin profeettana ja salatieteiden harjoittajana, Pico della Mirandolalla oli myös kausi, jolloin hän vaikuttui Savonarolan saarnoista - siinä määrin että esimerkiksi hävitti mittavan runotuotantonsa.
Ferrara oli myös Ludovico Arioston ja Torquato Tasson kotikaupunki. Ariosto kirjoitti 1500-luvulla Orlando Furioson juuri Ferrarassa, jossa hänen suojelijoitaan olivat herttua Alfonso d'Este ja kardinaali Ippolito d'Este. Suomessa tuo suuri tarina on tunnetumpi ranskalaisesta versiostaan, Raivoisa Roland.
Vaikka Giovanni Picon mystinen mestari Marsilio Ficino vaikutti lähinnä Firenzessä, hänen aatteidensa leviämisen kannalta Ferrara oli mitä tärkein paikka, koska kaupunkia hallitseva Este-suku tuki uusplatonistista ja hermeettistä oppineisuutta. Toisaalta Ferrara oli Savonarolan synnyinkaupunki, vaikka hän päätyikin saarnaamaan puritaanista sanomaansa Firenzessä - ja kohtasi lopulta siellä rovion, kun suhdanteet kääntyivät häntä vastaan.
Vuosikymmen sitten, kun olin Ferrarassa ukrainattaren kanssa, kirjoitin siitä seuraavaa:
Nyt vuosikymmentä myöhemmin osuin Prinssin kanssa Ferrarassa maagisille markkinoille. Toki ne olivat samalla myös tavanomaiset markkinat divarikirjoineen ja antiikkitavaroineen, mutta mystiikan harjoittajilla oli suuri edustus ja Prinssi löysi kaikenlaista mielenkiintoista viemisiksi Suomeen. Pieni koiramme tosin herätti markkinoilla ja myöhemmin kirjakaupoissa turhan paljon huomiota erityislaatuisten henkilöiden keskuudessa. Meillä oli kuitenkin kaupungissa myös suojelija, kuten myöhemmin Veronassa."Venetsiasta matkamme jatkui etelään ja sisämaahan, iltakohteena tällä kertaa Ferrara, sekin aikanaan itsenäinen renessanssiruhtinaskunta. Koska Ferrara ei ole rannikolla eikä yhtä kuuluisa turistien keskuudessa kuin Venetsia, Milano tai Firenze, siellä oli mukavan paikallista, väljää ja edullista. Paikallinen piispanistuin osoitti solidaarisuuttaan Irakin assyrialaiskristityille, joita totalitäärinen Da'ish on vainonnut ja merkinnyt arabialaisella n-kirjaimella - nasrani, nasaretilainen, viittaa kristittyihin. Paikallisessa osteriassa saimme jälleen kerran aivan mainion aterian Sangiovesen kera. Ja tietysti melonin ja kinkun.
Katselimme Ferraraa aamupäivän ja tapasimme galleriassa taiteilijan, joka oli viettänyt paljon aikaa Ukrainassa, erityisesti Krimillä. Hänen vaimonsa juuret olivat Sevastopolissa. Hän ei kuitenkaan puhunut venäjää sen enempää kuin englantiakaan; italiaksi keskustelimme siitä, mitä Krimillä ja muualla Ukrainassa on tapahtunut. Ilmeisesti hänen maalaamansa näkymät Ai Petrin maagisista metsistä ja muualta jäävät heidänkin perheensä osalta kaihoisiksi muistoiksi."
Ferrarasta matkasimme Apenniinien yli Firenzeen, kuten teimme viime elokuussa Bolognasta käsin. Marraskuussa 2021, jolloin saavuimme sinne Genovan, Pisan ja Luccan kautta luoteesta, kirjoitin Firenzestä blogissani tähän tapaan:
"Firenzessä vietimme kaksi yötä ja kaksi päivää. Prinssi ihastui kaupunkiin. Minä ihastuin siihen jo kauan sitten, koska laskeskelen olleeni Firenzessä tähän mennessä jo neljä kertaa. Lupasin hankkia ystävälleni Salman Rushdien Firenzen lumoojattaren, joka hänellä tosin on kirjastossani Suomessa, mutta hankin sen hänelle jollain muulla kielellä.(...)
Kävelimme käsittämättömiä määriä. Mutta olisimme voineet olla myös paikoillamme, sillä asuntomme oli vanhassa talossa aivan tuomiokirkon kupeessa. Auton saaminen kujia pitkin sen sisäpihan parkkipaikalle oli tosin taiteilua, jossa onneksi auttoi, että olen tämän elämän puolella asunut myös Damaskoksessa ja Beirutissa.
Jo ennen kuin ensimmäisen kerran saavuimme Piazza della Signorialle, jossa sijaitsee joukko kuuluisia veistoksia - Neptunuksen lähde, Cosimo de Medicin ratsastajapatsas, Michelangelon Daavid jne. - varoitin prinssillistä ystävääni, että eräällä patsaalla on aivan hänen piirteensä, nimittäin Benvenuto Cellinin veistoksella, jossa puolijumala Perseus pönöttää ylväästi alasti, miekka yhdessä kädessä ja Medusan irtileikattu pää toisessa. Ystäväni olikin yhdennäköisyydestä niin hämmästynyt, että koki patsaan pään liikkuvan katsottaessa ja katsovan häneen takaisin. Ja siltä tosiaan näytti. Mestareiden töissä on usein tuo outo efekti, joka tunnetaan hyvin esimerkiksi Mona Lisasta - kun katsoo tiettyyn kohtaan, patsaan tai maalauksen kasvot näyttävät ikään kuin elävän. Suuret taiteilijat, kuten taikuritkin, hallitsevat illuusioiden luomisen. Eivätkä tietenkään paljasta temppujaan paitsi ehkä kuolinvuoteella kisälleilleen - koska eihän kukaan halua ihan joka salaisuuden menevän mukanaan hautaan."
Elokuussa 2023 meillä oli Firenzessä ihastuttava renessanssihuvila asuinpaikkanamme. Se sijaitsi Kapusiinikadulla rinteessä kaupungin yläpuolella. Tällä kertaa tuo paikka oli joko täyteen buukattu tai ei sietänyt lemmikkejä, joten jouduimme majoittumaan Firenzessä kaupunkihotelliin rautatieaseman lähettyvillä. Auto oli maksullisessa parkkihallissa.
Kävelimme taas Firenzessä kymmenien kilometrien verran. Kävimme sielläkin basaarissa ja ostin itselleni samanlaisen olkihatun, jollainen Prinssillä on ollut jo elokuun 2023 matkalta alkaen, jossa hän sai sen Veronan Piazza dell'Erbeltä. Illalla söimme aidon rasvaisen firenzeläispihvin paikallisella viinillä Bondi-kadun trattoriassa. Kaupunki oli täynnä amerikkalaisia ja aasialaisia matkailijoita. Jopa Fiesolen pikkukaupunki oli täynnä ulkomaalaisia, siellä sijaitsevan Eurooppa-instituutin vuoksi.
Firenzeläinen ystäväni, joka oli aikaisemmalla matkallamme koronaviruksen kourissa, oli tällä kertaa maisemissa - tosin vasta jälkimmäisenä Firenzen päivänämme - joten ehdimme tutustua myös Fiesolen kylään, käydä metsissä sen yläpuolisilla vuorilla sekä syödä illallisen hänen luonaan, ennen kuin lähdimme pitkälle paluumatkallemme kohti pohjoista.
Mutta siitä enemmän matkakertomuksen neljännessä ja viimeisessä osassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti