Mirpurissa

Kävin viikolla Mirpurissa, joka sijaitsee vain kolmen tunnin ajomatkan päässä Islamabadista, mutta kuitenkin eri maailmassa, nimittäin Kashmirissa. Kuten kaikki tiedämme, Kashmir on ollut brittiläisen Intian jakautumisesta alkaen kiista-alue itsenäistyneiden Intian ja Pakistanin välillä ja jaettu näiden välillä kontrollilinjalla, jota kumpikaan ei ole tunnustanut kansainväliseksi rajaksi. Intian hallinnassa ovat Kashmirin laakso, sen eteläpuolella sijaitseva Jammu sekä korkealla Himalajalla sijaitseva Ladakh. Pakistanin hallinnassa taas ovat Jammu-Kashmirin länsipuolelle jäävä Azad Kashmir sekä sen pohjoispuolella sijaitseva Gilgit-Baltistan, josta kirjoitin toukokuussa 2023. Kutsun nyt lyhyyssyistä Intian-puoleista osaa Itä-Kashmiriksi ja Pakistanin-puoleista osaa Länsi-Kashmiriksi.

Mirpur sijaitsee Länsi-Kashmirin eteläisimmässä osassa, ei kovin kaukana rajantakaisesta Jammusta, ja on Azad Kashmirin toiseksi suurin kaupunki pääkaupungin Muzaffarabadin jälkeen, jossa kävin lyhyesti vuonna 2002. Tie Mirpuriin kulkee pohjoisen Länsi-Punjabin kautta, joka alue tunnetaan nimellä Potohar. Potoharin tasangot ovat Induksen ja Jhelumin väliin jäävä hedelmällinen ja siten myös maatalousvaltainen tasankoalue, jossa soanilainen kulttuuri vaikutti jo 700 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, jättäen jälkeensä kivikautisia työkaluja ja sen sellaista. Niistä ajoista saakka alue onkin sitten ollut jatkuvasti asuttua ja viljeltyä. Indoeurooppalainen Gandharan kulttuuri, joka jätti jälkeensä Taxilan muinaiskaupungin, vaikutti samoilla seuduilla 1000-luvulla eKr, ja sitä seurasivat lukuisat indoiraaniset imperiumit aina Mogulivaltakuntaan saakka, jolta brittiläinen Radž ja itsenäiset Intia ja Pakistan perivät pääosan imperiaalisesta perinnöstään.

Tie Mirpuriin kulkee ensin Rawatin ja sitten monen potoharilaisen pikkukaupungin kautta: Mandra, Gujar Khan, Sohawa ja Dina. Dinassa on nykyisen rautatieverkoston päätepiste - Mirpuriin se ei yllä. Niinpä Dinasta käännytään pohjoiseen Manglan padon ja linnakkeen suuntaan, joiden kohdalla saavutaan sillan yli Kashmirin puolelle. Manglan padon taa jäävä Mirpurin tekojärvi hallitsee Mirpurin pohjoispuolista maisemaa - tekojärven alle jäi kokonaisia kyliä, kaupunkeja, temppeleitä ja pyhäköitä, joita sukeltajat käyvät siellä katsomassa.

Mirpur on kaupunkina ja piirikuntana verrattain vauras ja sen erityispiirteisiin kuuluu poikkeuksellisen vahva side Iso-Britanniaan. Täältä nimittäin on kotoisin suhteettoman suuri osuus Britannian kashmirilais- ja pakistanilaisyhteisöstä. Joka suvusta Mirpurissa tuntuu löytyvän Britannian passeja, diaspora rahoittaa lukuisia vaikutusvaltaisia säätiöitä ja järjestöjä (myös sitä, jonka vieraana Mirpurissa vierailin), ja Mirpurista ovat lähtöisin myös pisimmälle brittipolitiikassa päässeet pakistanilaiset, kuten ylähuoneen lordi Ahmed sekä useampi alahuoneessa vaikuttanut kansanedustaja. Huhun mukaan Mirpurissa voi maksaa myös Britannian punnilla, joskaan en punnattomana tätä kokeillut, vaan maksoin ostokseni rupioilla.

Kävin katsastamassa pari orpokotia ja koulua. Lisäksi kävin suufilaisen pyhimyksen ja runoilijan Mian Mohammad Bakhshin (1830-1907) haudalla, jonka ympärille on rakentunut merkittävä pyhäkkökompleksi useampine pyhimyshautoineen, basaareineen, vieraileville ja pyhiinvaeltaville mystikoille ja etsijöille varattuine asuintiloineen ja tietysti moskeijoineen. Pyhäkkö sijaitsee Mirpurin kaupungista etelään Khari Sharifissa, josta Bakhsh oli myös alun perin kotoisin. Hän niitti jo teininä mainetta runonlaulajana, joka sai aikaan hengellisiä hurmostiloja, joskin jo nuorena isältään Shamsuddin Qadrilta peritty hengellinen veljeskuntamandaatti luonnollisesti edesauttoi kunnioituksen ja ihailun kartuttamista. Kolmekymppisenä kirjoitettua runoeeposta Saif ul-Malukia pidetään hänen pääteoksenaan, mutta oli mies tuottelias muutenkin. Hän nivoi tietoisesti runoutensa suufilaisten mestarien ja punjabilaisten runoilijoiden jatkumoon, minkä vuoksi hänen tuotantoaan yhä pidetään niin tärkeänä koko myöhemmälle punjabinkieliselle kirjallisuudelle. Osasi hän toki myös persiaa ja arabiaa, kuten sivistyneelle miehelle kuului, mutta runoili samoin useilla vähemmän tunnetuilla paikalliskielillä.

Paluumatkalla kävin akaasiapuutarhoissa, joilta avautui näkymä tekojärven lahtiin ja niissä vilvoitteleviin vesipuhvelilaumoihin. Punjabin puolella pysähdyin iltapäivän tukahduttavassa kuumuudessa Rohtasin renessanssiaikaisille linnanraunioille, koska tämä näyttävä moguliajan kohde oli matkan varrella Dinan ulkopuolella. Rohtasin linnoituksen muurien harjoilta avautuivat kauniit näkymät yli Pohjois-Punjabin akaasiaa kasvavan kumpuilevan maaston ja Jhelumin sivujoen Kahanin.

Linnoituksen alkuperäinen rakennuttaja ei ollut kukaan mogulikeisareista vaan näiden kilpailija, pataanihallitsija Sher Shah Suri, jonka kuoltua linnoitus siirtyi mogulidynastialle. Tosin sekä Akbar että Jahangir yöpyivät siellä kumpikin tiettävästi vain kerran. Linnoitusalue on niin laaja, että muurien sisällä sijaitsee nykyisin myös kaksi yhä asuttua kylää.

Pikkukäen ilmestys

Monsuunisateista iltaisin ja aamuisin on tullut tavanomainen osa äänimaailmaa. Niitä edeltää aina tukahduttava kuumuus. Sateen jälkeen kaikki on hetken toisin: kuulaampaa, raikkaampaa.

Tähän aikaan vuodesta alkaa jo joidenkin lajien paluumuutto etelää kohti. Viime viikolla näin esimerkiksi taivaalla asuntoni yllä, lukemattomain pikkukiitäjäin joukossa, kaksi alppikiitäjää. Ja ensimmäisiä etelää kohti palaavia pohjoisen kahlaajia on alkanut ilmaantua Rawaljärven rannoille: metsäviklo, rantasipi... Varhaisimmat syysmuuttajat keskikesällä ovat usein niitä, jotka ovat jättäneet pesimättä tai joiden pesintä on mennyt pohjoisessa mönkään, joten ovat ajatelleet, että mitä minä suotta täällä enää hengaan, pitäkää tunkkinne, minä lähden siihen suuntaan, missä pippuri kasvaa.

Pohjoisen maissa, kuten Suomessa, ajatellaan usein muuttolinnuista, että ne ovat meikäläisiä lajeja, jotka käyvät vain talven ajaksi kääntymässä etelän maissa. Todellisuudessa monet niistä - esimerkiksi kiitäjät ja pääskyt - ovat pikemminkin etelän lintulajeja, joiden joukosta muutamat lajit ovat keksineet erikoistua siihen, että lentävät muita kauemmas pohjoiseen tiettynä vuodenaikana, pesivät syöden siellä rehottavia sääskiparvia, ja palaavat sitten heti kun hommat on hoidettu takaisin eteläisemmille maille. Suomalaistenkin verellä, jota sääsket ja mäkärät ensin imevät, elätetään siis käytännössä afrikkalaisia lintulajeja. Toisaalta, elleivät ne suurimman osan vuotta ahmisi afrikkalaisia hyönteismassoja, eivät ne koskaan jaksaisi lentää elävöittämään suomalaista suvea.

Lauantaina kävin Margallakukkulain kansallispuiston Dara Janglanin luontopolulla ja löysin sieltä huutelemasta pikkukäen. Kyseinen laji on hieman tavallista käkeä, idänkäkeä ja intiankäkeä pienempi, mutta muuten samannäköinen. Nämä kaikki neljä lajia tunnistaakin varmimmin äänistään, jotka ovat aivan erilaisia. Käki, kuten tiedämme, kukkuu kaksitavuisesti. Idänkäki puputtaa kolmitavuisesti. Intiankäki sanoo nelitavuisesti jotakuinkin ku-ku-ke-ku. Ja lauantaina kuulemani ja äänittämäni pikkukäki kiljahtelee peräti kuusitavuisesti melko bulbuloivalla rytmillä. Kaikki nämä poikkeavat merkittävästi Margallakukkuloiden kahdesta yleisimmästä käkilajista: variskäestä, joka sanoo kuu-eu taikka silloin tällöin wauku-wauku-wauku, sekä haukkakäestä, joka englanninkielisten mukaan sanoo brainfever, brainfever alati kiihkoisemmalla tahdilla (siitä sen kansanomaisempi nimitys Brainfeverbird). Harmaakäki, joka on pikkukäkeäkin pienempi, huutelee ty-diiy, ty-diiy. Ja jakobiinikäki päästelee melko epäsointisia kiljahduksia.

En tässä yhteydessä käsittele avoimempien alueiden aasiankukaalia ja viirumalkohaa, koska vaikka ne käkilintuja ovatkin, ovat ne varsin erilaisia kuin varsinaiskäet, eivätkä ole yllä mainittujen lajien tapaan pesäloisia.

Dara Janglanin polulta äänittämäni pikkukäki oli tiettävästi ensimmäinen Islamabadissa tavattu sitten vuoden 1995, jolloin muuan toinen täällä vaikuttanut suomalainen, Islamabadin linnuista kirjankin kirjoittanut Mikko Pyhälä, raportoi saman lajin samoilta kukkuloilta. Pakistanin vuoristoisemmista osista, ainakin Khyber-Pakhtunkhwasta ja Azad Kashmirista, laji tunnetaan harvalukuisena kesävieraana. Havaintojen puute ei toki tarkoita, etteikö pikkukäki todennäköisesti eläisi harvalukuisena Margallakukkuloiden lehtimetsäisillä rinteillä. Pakistanilaiset lintuharrastajat vain eivät ole sitä raportoineet, koska suurin osa heistä on valokuvaajia, jotka eivät kiinnitä tarpeeksi huomiota lintujen ääniin - ja ulkonäöltään Cuculus-sukuiset käet ovat niin samannäköisiä, ettei tähän lajiin ole ehkä kiinnitetty huomiota.

Paitsi ääniltään, käkilajit poikkeavat toisistaan myös isäntälajeiltaan, joiden pesissä loisivat. Pikkukäen isäntälaji on tiettävästi pensassilkkikerttunen - joka on Margallakukkuloilla yleinen, vaikkakin huomaamaton silloin kun ei laula.

Asuessani Islamabadissa vuonna 2002, muistan käyneeni Rawalin padon lähellä Rawaljärven rannoilla, jossa oli siihen aikaan vielä sulttaanikanojen ja ruskohaikaroiden kansoittamaa troopillista kosteikkokasvillisuutta. Sittemmin tuo kaikki on jyrätty kaupungin paisuessa ja virkistysalueiden vallatessa järven rantamat. Sunnuntaina tulin ajaneeksi Ankaranpuistoon, jossa en ole viimeisten kahden vuoden aikana käynyt, koska olen olettanut sen niin kesytetyksi virkistysalueeksi. Rawaljärven vedettömyys on kuitenkin johtanut siihen, että viime vuosien parhaat lintupaikat Korangjoen suussa ja järven itäpohjukassa ovat kuivuneet - jäljelle jääneiden vesialueiden linnut ovat liian kaukana kuivuneen mudan tuolla puolen jopa kaukoputkelle. Otaksuin - ja otaksuin oikein - että vettä olisi enemmän ja lähempänä rantaa järven länsipohjukassa, ja siksi sinne suuntasin.

Ankaranpuistosta löysin aidassa olevan aukon, josta muutama poika juuri puikki pusikkoon. Seurasin polkua, jota he olivat menneet, ja löysin järven rantaa seuraavalle kannakselle, josta olikin aivan erinomaiset näkymät järven tähän pohjukkaan. Pojat olivat kannakselta päässeet rantaan, johon virittelivät onkia ja piknikvarusteita. Minä sen sijaan jäin seuraamaan kannasta, jonka yllätyksekseni ymmärsin olevan sama, jota 22 vuotta aiemmin olin kulkenut lintuja nähdäkseni.

Järvenrannassa oli liikaa väkeä kalassa, että siellä olisi ollut paljon lintuja, mutta vähän ulompana olevilla hiekkasärkillä oli sentään jonkin verran silkki- ja riisihaikaroita ja pikkutyllejä. Enemmän lintuja oli sen sijaan kannaksen ja Ankaranpuiston väliin jäävissä rehevissä pöheiköissä samoin kuin tuota puistonlaitaa reunustavissa suurissa vanhoissa lehtipuissa, joihin näemmä nyt kerääntyivät sadat mehiläissyöjät, jotka edelliskesänä käyttivät yöpymispuinaan järven pohjoispuolisessa Lake View Parkissa sijaitsevan Jinnanpuronsuun suuria puita. Tuo alue on nyt vuorostaan tullut virkistysaluekehittämisen kohteeksi, joten mehiläissyöjät näyttävät evakuoituneen Ankaranpuiston reunuspuihin.

Islamabadissa tavataan neljää lajia mehiläissyöjiä, mutta kaksi niistä (mehiläissyöjä ja vihermehiläissyöjä) on vain harvinaisia läpimuuttajia. Paikalliset yleiset lajit ovat kuivempien paikkojen pikkumehiläissyöjä ja vedenläheisempien paikkojen safiirimehiläissyöjä, molemmat kesävieraita, jotka kaikkoavat talveksi. Molempia oli Ankaranpuiston pöheiköissä kymmenittäin ellei sadoittain, koska ilta alkoi saada ja nämä linnut parveutua hyönteispyynnistään yöpymäpuiden tuntumaan. Samaten rannan yllä hyöri kannasta viistäen suuria parvia pääskyjä: pikkutörmäpääskyjä, haara- ja jouhipääskyjä, intianpääskyjä ja ruostepääskyjä. 

Kannaksella käyskennellessäni taivas kuitenkin repesi, monsuunituuli yritti riistää minulta kolumbialaisen sombreroni ja saderyöppy piiskasi niin rannan kalamiehet ja selfieitä ottavat pojat kuin lopulta minutkin kiivaasti kohti parkkipaikkaa, jonne päästessäni olin jo läpimärkä. 

Tilasin kotiin kuuman sienikeiton leivän sisässä sekä pippuripihvin, jotka nautin salentolaisen Negroamaron kera, juhlistaen hieman myöhässä lauantaista pikkukäkeä. Tällaisen aterian kotiintilaus läheisellä markazilla sijaitsevasta ravintolasta maksaa noin seitsemän euroa, mikä on toki tavalliselle pakistanilaiselle jo perin porvarillinen hinta.

Askaniasta Butleriin ja pidemmällekin

Toukokuussa 2015 ajelin Etelä-Ukrainassa, Hersonin läänissä aron halki kohti Askania Novan erikoislaatuista reservaattia ja poimin tuolla tietaipaleella aronlaidasta kyytiin paikallisen biologin. Mainitsinkin siitä silloin tässä blogissa. Tänään huomasin somesta surukseni, että kyseinen mies on kaatunut rintamalla, taistelussa maansa ja kansansa puolesta venäläistä pahuutta vastaan.

Tuttujen ihmisten surmat ovat konkreettinen muistutus siitä, millä tavoin putinilainen Venäjä uhkaa meistä jokaisen elämää ja tulevaisuutta. Eurooppalaisilla ei oikein olisi varaa hävitä sotaa Ukrainassa, koska Euraasian sydänmaalta noussut peto ei tule tyytymään Ukrainaan jos sen annetaan siellä saada tahtomansa. Eurooppa on erityisessä vaarassa nyt, kun toinen peto - se, jonka kuolinhaava parani - on palaamassa valtaan meren takana.

Trumpin murhayrityksessä Pennsylvanian Butlerissa on paljon epäilyttäviä piirteitä, joten ei ole lainkaan ihme, että salaliittoteoriat alkoivat heti kukoistaa. Kumma kyllä nyt, kun kohteena oli Putinin mies, kukaan ei tunnu innostuvan tavanomaisista väärän lipun salaliittoteorioista, jotka leviävät kaikkialle joka kerran kun joku Putinin vastustaja murhataan. Tiedättehän, kuinka kosovolaiset muka vasiten murhasivat itse omiaan Raçakissa tammikuussa 1999 syyttääkseen serbejä. Kuinka Georgia muka hyökkäsi Venäjälle elokuussa 2008. Kuinka Syyrian oppositio muka ampui itse omia kannattajiaan sariinilla Damaskoksen esikaupungeissa elokuussa 2013. Kuinka Maidanin verilöylystä helmikuussa 2014 olikin muka vastuussa siellä mieltään osoittanut Ukrainan kansa voidakseen syyttää Janukovitšiä ja Venäjää. Tai kuinka Navalnyi myrkytti itse itsensä elokuussa 2020 voidakseen syyttää Putinia. Jostain syystä nyt kaikki ovat vakuuttuneita, että ammuskelijaksi tunnistettu nuorukainen Thomas Crooks oli demokraattien ja henkilökohtaisesti Bidenin asialla, vaikka olikin republikaanipuolueen jäsen, ja vaikka Trumpin omat turvamiehet olivat antaneet hänen hääräillä rauhassa, ja vasta katolle päästessään poliisit lähtivät tavoittamaan häntä.

Pidän täysin mahdollisena, että ampuja aikuisten oikeasti tarkoitti tappaa Trumpin. Voin kuvitella paljon ihmisiä, jotka olisivat moiseen johtopäätökseen tulleet, olivatpa kumman tahansa puolueen äänestäjiä. Tuskinpa kovin moni republikaani - tai kovin moni oikea uskovainen - katselee kovin suopein silmin trumpetöörien suorittamaa amerikkalaisen oikeiston kaappaamista äärioikeiston ja Venäjän asiaa palvelemaan. Mutta olosuhteet huomioiden pidän myös varteenotettavana mahdollisuutena sitä, että takana oli salaliitto - enkä pidä lainkaan mahdottomana sitäkään, että vielä jonain päivänä tulevaisuudessa tulemme tietämään, että takana olisi ollut myös Venäjän karvainen käsi, vaikkei mikään muu kuin motiivi, keinot ja tilaisuus siihen tällä hetkellä ilmeisesti viittaakaan.

Yleensä poliittisen väkivallan kohdalla kannattaa kuitenkin esittää cui bono -kysymys ("kuka hyötyy"). Jos Trump olisi kuollut, vastaus tuohon kysymykseen löytyisi epäilemättä hänen vastustajiensa - niin demokraattien kuin ei-trumpilaisten republikaanienkin - parista. Mutta Trumphan ei kuollut. Niin ollen cui bono -kysymys sai täysin päinvastaisen vastauksen: Suurimpia hyötyjiä murhayrityksestä (tai siltä näyttäneestä lavastuksesta) ovat Trump itse, hänen kannattajansa sekä tietysti Venäjä.

Mutta jos Trumpin murhayrityksessä olikin outoja ja epäilyttäviä piirteitä, vielä oudompaa ja epäilyttävämpää on ollut demokraattipuolueen toiminta. On kuin Yhdysvaltain demokraatit varta vasten haluaisivat paitsi hävitä nämä vaalit, myös tuhota itsensä ja amerikkalaisissa instituutioissa työskentelevät kannattajansa. Eivätkö he ymmärrä, että hävitessään ikälopun ja koherenttiin esiintymiseen kyvyttömän Bidenin kanssa nämä vaalit, he tuskin tulevat saamaan enää uutta mahdollisuutta? Trump ei tule toistamaan niitä virheitä, joiden vuoksi joutui luopumaan vallasta neljä vuotta sitten - tosin vasta sitten, kun oli ensin tehnyt epäonnistuneen vallankaappausyrityksen, joka huipentui Capitolin valtaukseen. Trumpin toinen tuleminen ei todellakaan tule enää antamaan instituutioissa sijaa vastustajille tai ylipäätään epälojaaleille aineksille. Yhdysvallat on erittäin suuressa vaarassa ajautua yksipuoluejärjestelmään - ja vieläpä fasistiseen sellaiseen. Venäjä on varmasti valmis auttamaan tässä päämäärässä.

Jokainen Trumpia inhoava ja Yhdysvaltain demokraatteja sympatisoiva on jo pitkään nähnyt, ettei Bidenista ole uusien vaalien voittajaksi. On täysin käsittämätöntä - kertoo ikäviä tosiasioita kulissien takaisesta korruptiosta - että puolue-eliitti hirttäytyy vanhaan ukkoon, joka olisi kannattanut jo päästää kunnialliselle eläkkeelle voitettuaan kerran vaaleissa Trumpin. Väitteet, ettei muita vaihtoehtoja muka ole, ovat jotakuinkin naurettavinta, mitä olen kuullut. Siitä olen samaa mieltä, ettei vaihtoehdoksi kannata nostaa ketään Clintonia, Obamaa, Sandersia eikä Kamalaa. Sen sijaan toimivaa olisi hyvä ajoitus ja uuden ehdokkaan poimiminen vaikka suoraan kadulta. Tuntemattomuus ei olisi ongelma, sillä tämänhetkisessä tilanteessa kuka tahansa - vaikka puun takaa tempaistu - saisi takuuvarmasti maailmanlaajuisen huomion. 

Kuka tahansa kohtuullisen karismaattinen ja dynaaminen, valtavirtaista poliittista keskustaa edustava demokraatti, jolla on edes vähän paikallista tai osavaltiotason kokemusta politiikasta, kävisi tehtävään - kunhan ei ole liian identiteettipoliittinen, vain johonkin marginaaliseen vähemmistöön vetoava. Vielä parempi jos kyseessä olisi "näyttelijätyyppi" - ulkonäöltään edustava hyvä puhuja, joka luo uskoa tulevaan. Sillä ei ole väliä, onko ehdokkaalla henkilökohtaisesti kovin vankkaa osaamista esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, kunhan hänellä on rautainen tiimi tähän. Ja kunhan hän ei tee siten kuin esimerkiksi Obama, joka ympäröi itsensä lähinnä PR:ään keskittyvillä jees-miehillä ja -naisilla, koska kuvitteli itse osaavansa kaiken substanssin. Näyttelijöitä suotta mollataan. Reagan oli erinomainen presidentti ja ilmeisesti myös Schwarzenegger oli Kalifornian kuvernöörinä kohtalaisen menestyksekäs.

Venäjällä asunut amerikkalainen gonzotoimittaja Matt Taibbi on artikkelissaan The Surrender ihmetellyt silmiään pyöritellen sitä, kuinka demokraatit ovat Trumpin murhayrityksen jälkeen käytännössä täysin antautuneet tämän tulevan presidenttiyden edessä. Se ilmentää hyvin sitä, millä tavoin demokraatit ja perinteisesti heihin kallellaan olleet instituutiot ovat kyvyttömyytensä vuoksi osavastuussa Trumpin palauttamisesta valtaan. Jos olisin putinisti, nauraisin partaani ja korkkaisin pullon Sovjetskoje šampanskojea.

Demokraatit ovat jo pitkään olleet vajonneita jonkinlaiseen absurdiin autismiin. Se tuntuu myötäilevän kulttuurista siirtymää postmoderniin uhrikulttuuriin, mutta en olisi aiemmin uskonut, että tuo oikeiston irvailema vasemmistolainen kulttuurimasokismi olisi niin todellista ja edennyt niin patologiselle asteelle, ettei edes kyynisistä puoluepelaajista ja syvien instituutioiden miehistä ja naisista löydy minkäänlaista oikeaa vastusta räikeän rikollisten ja silti samalla naurettavien petosmiesten vallankaappaukselle. Kaipa amerikkalaiset ovat sitten itse ansainneet alennustilansa, kun ovat kerran menneet halpaan, antaneet polarisoida itsensä ja vajonneet nykyisiin poteroihinsa niin oikealla kuin vasemmalla.

Sitä vain, että tästä on erittäin huonoja seurauksia Euroopassa - ja tietysti kaikkialla muuallakin Pohjois-Amerikan ulkopuolisessa maailmassa. Mutta ainakin jokunen kulissien takainen vaikuttaja Euroopassa lienee tämän jo ymmärtänyt. Esimerkiksi Ranska pelasi itsensä taas kerran hetkeksi pois kuilun reunalta. Ja kun lukee Suomen hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa, on vaikea uskoa, että ollaan samalla planeetalla kuin vielä kymmenen vuotta sitten - sen verran eri kieltä nyt puhutaan. Jo selonteon ytimekäs tiivistelmä olisi ollut ei-niin-kauan-sitten täysin mahdotonta kielenkäyttöä Suomen korkeimmassa poliittisessa eliitissä: 

"Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka pohjautuu arvopohjaiseen realismiin. Sen päämääränä on turvata Suomen itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus, estää Suomen joutuminen sotilaalliseen konfliktiin ja taata suomalaisten turvallisuus ja hyvinvointi. Toiminnan perustana ovat demokratia, oikeusvaltioperiaate, ihmisoikeudet, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus.

Suomi ylläpitää vahvaa kansallista puolustuskykyä osana Naton yhteistä pelotetta ja puolustusta. Suomi on rakentava, luotettava ja suorituskykyinen Nato-liittolainen. Euroopan unioni on Suomen tärkein arvo- ja turvallisuusyhteisö sekä keskeisin ulkopoliittinen vaikutuskanava. Suomi tiivistää kahdenvälistä yhteistyötä liittolaisten ja kumppanien kanssa ja hakee tasaveroista vuoropuhelua ja yhteistyömahdollisuuksia myös muiden kuin viiteryhmämme maiden kanssa. Suomi jatkaa vahvaa tukeaan Ukrainalle puolustustaistelussa ja sen edetessä kohti EU:n ja Naton jäsenyyttä. Suomi toimii kansainvälisen oikeuden ja sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän vahvistamiseksi."

*   *   *

Täällä Pakistanissa on jo pidempään odoteltu myöhässä ollutta monsuunia, kun vuosi on ollut poikkeuksellisen kuiva. Nyt se on viimein alkanut - tosin ikään kuin varovasti, myrsky silloin, toinen tällöin, ja lopulta viime päivinä jatkuvina yösateina. Vuoristoisemmilla alueilla Balutšistanissa ja Kashmirissa se on jo johtanut maanvyörymiin ja Lahoressa kadut tulvivat. Islamabadin ja Pindin välinen Rawaljärvi sen sijaan oli yhä eilen illalla käydessäni aivan vedetönnä.

Sentään järveen laskevan Korangjoen rippeisiin oli kerääntynyt tusinoittain silkki- ja yöhaikaroita ja jaavanmerimetsoja. Pitkään järvellä hengailleet pronssi-iibisten parvet sen sijaan olivat kadonneet. Safiirimehiläissyöjiä parveili ilmassa hyönteispyynnissä, mutta Rawaljärven rantojen kasvustoja kansoittivat nyt vain kuivien maiden priiniat ja heinähertut. Pitäisi varmaan käydä Jinnah Roadin pikkukosteikolla katsomassa, ovatko riisikutojat työn touhussa pesimässä, kuten yleensä monsuunin alettua tekevät.

Šiialaisten ašura-pyhää vietetään muharramin yhdeksäntenä ja kymmenentenä (tänä vuonna 16.-17. heinäkuuta länsimaisessa kalenterissa). Noina päivinä šiiojen kulkueet ruoskivat itseään ja vaikertavat Alin ja Huseinin nimiä muistaen Huseinin marttyroitumista Kerbalan taistelussa vuonna 680 umaijadien kalifi Yazid I:n joukkoja vastaan. Ašuran aikaan on muslimimaailmassa tavannut esiintyä väkivaltaisuuksia sunnien ja šiiojen välillä. Sellaisiin oli varauduttu tänäkin ašurana, mutta tällä kertaa perinteisesti rauhattomassa Pakistanissa kulkueet sujuivat varsin väkivallattomasti, kun taas perinteisesti hyvin rauhallisen Omanin pääkaupungissa Masqatissa Da'ish teki terrori-iskun šiialaista moskeijaa vastaan, missä yhteydessä marttyroitui ainakin neljä pakistanilaista.

*   *   *

Saara Ylösen kirjablogi Lukutoukan luetut sivut on muuten arvostellut romaanitrilogiani ensimmäisen kirjan, Titaanien ajan. Arvostelu löytyy täältä. Toivottavasti kirjojeni arvosteluja vielä ilmestyy muuallekin, koska se on ilman markkinointikoneistoa jotakuinkin ainoa keino, jolla kirjani löytävät muita lukijoita kuin niitä, jotka jo valmiiksi ovat ystäväpiirissäni. 

Niille, jotka ovat lukemastaan pitäneet, voin vihjata, että hyviä uutisia on luvassa. Olen löytänyt kasan vanhoja käsikirjoituksiani, jotka edustavat dekkarigenreä (ja joissa kaikissa on sama päähenkilö, Hallan), ja ryhtynyt uuteen kirjalliseen projektiin - niiden editoimiseen aikuisemmasta näkökulmasta julkaistavissa olevaan muotoon.

Lämpöaallosta ja Mikael Hakimista

En voi ymmärtää, kuinka suomalaiset valittavat hellettä ja kuumaa, kun lämpötilat ovat 25-27 asteessa eli jotakuinkin yleisinhimillisessä optimissa, josta parempaa ilmastoa ei voisi olla. Ei sellaisia päiviä kovin monta vuodessa Suomeen siunaannu.

Islamabadissa, jossa viimeiset kolme viikkoa lämpötila on ollut koko ajan yli 40 asteen, ajoittaen saavuttaen 45-47 asteen ahdistavan kostean säämiskäkelin, olen ottanut tavakseni käydä linturetkillä vain kahteen aikaan vuorokaudesta: joko klo 5:30-7:30 aamulla tai klo 17:30-19:30 illalla. Aamukahdeksalta lämpötila on jo sietämättömän hiostava. Työpäivinä toki päivät kuluvat aamuyhdeksästä iltakuuteen pääosin ilmastoiduissa toimistoissa, joissa ilmastointilaitteet hoosiannaa huutaen tuhlaavat rajattomat määrät sähköä ja muuttavat energiaa kuumaksi ilmaksi, josta ei muutenkaan ole planeetalla pulaa. Kotona ilmastoin vain kahta huonetta - olohuonetta ja makuuhuonetta - ja niitäkin vain kun niissä oleilen. Muutama minuutti ilmastointilaitteen sulkemisesta mikä tahansa huone on jo sauna.

Aamuisin Pakistanissa liikkuu vain aniharva paikallinen, joten tänä aamuna, kun kävin Rawaljärvellä, siellä ei ollut muita ihmisiä kuin muutama kalastaja, jotka ovat havainneet saman kuin minä siitä, mihin aikaan järvelle kannattaa tulla. Tavallinen kansa valtaa järvenrannat ja muut virkistyspaikat vasta illan pimetessä, täyttäen joka paikan metelillä, roskalla, kanankoivilla ja chilillä. Aamun varhaisimpina tunteina varikset, haarahaukat, mungot, šakaalit, kulkukoirat, varaanit ja monet muut luontokappaleet jotenkin prosessoivat 90 % kaikesta tuosta, niin että vain muoviroska jää. En voi kuvitella, millainen mädänlöyhkä joka paikassa vallitsisi ilman noita hyötyeläimiä.

Rawaljärven vesi on matalammalla kuin koskaan täällä oloni aikana. Järvestä on jäljellä alle kolmannes jos sitäkään. Tuon jäljellä olevan lätäkön laidoilla oli tosin tänäkin aamuna satakunta pronssi-iibistä, saman verran silkkihaikaroita sekä pienempiä määriä muita haikaralintuja, kenttähyyppiä, pitkäjalkoja sekä lieju- ja ojasuokanoja. Lätäköissä polskii henkitoreissaan monneja ja muita vesieläimiä, joita haikarat ja iibikset ahmivat kitoihinsa. Uutena lajina tälle paikalle järvellä oli myös hietatiira. Olen nähnyt niitä aiemmin Sindissä, mutten Rawaljärvellä.

*   *   *

Iltaisin luen Mika Waltarin Mikael Hakimia ja olen vaikuttunut siitä, kuinka syvällinen ja viisas tutkielma ihmisyydestä tuo kirja on. Ensimmäisen kerran luin Mikaelit niin nuorena, että olen ehtinyt unohtaa niistä todella paljon. Mikael Karvajalan luin uudestaan aikuisena vuosia sitten, ja Hakimin piti mennä samaa rataa, mutta sitten tuli kai väliin taas jotain, mikä jätti kirjan kadoksiin. Nyt kun sitä luen sellaisen miehen ominaisuudessa, joka on asunut vuosikausia useassa eri muslimimaassa, olen hämmästynyt Waltarin havaintokyvyn ja kynän tarkkuudesta samoin kuin hänen herkullisen sarkastisesta huumoristaan sekä päähenkilöään että musulmaaneja kohtaan.

Tuohon aikaan, kun Waltari kirjoitti kirjansa, ei islaminuskon sanasto ollut Suomessa vielä kovin vakiintunutta, minkä vuoksi Waltarin sanasto kirjoitusasuineen onkin vaihtelevasti välittynyt milloin saksan ja milloin ranskan kautta. Hyvin sanojen ja nimien alkuperistä silti saa selvän ja historialliset henkilöt tulevat kyllä tunnistettavaan muotoon, vaikka joidenkin nimet onkin kirjoitettu oudoilla tavoilla. Ei esimerkiksi ole ainakaan minulle selvää, miksi Waltari on kirjoittanut kuuluisan ja karismaattisen suurvisiiri Ibrahimin nimen "Ibdrahim". Suurvisiiri Ibrahimin lisäksi tarinassa seikkailee värikkäästi kuvattuna hahmona myös tämän vastajuonittelija, sulttaanin suosikkivaimo, ukrainalaissyntyinen Roxelana, myöhempi Hürrem-sultana, joka oli kotoisin nykyisen Länsi-Ukrainan Rohatynistä ja mahdollisesti etninen ruteeni.

Toinen yksityiskohta, joka pakotti minut tekemään hieman omia hakujani, oli Mikaelin Algerissa tapaama mainitun suurvisiirin vakooja, yhtä lailla karismaattinen "kuolonenkelin poika" Mustafa ben Nakir, joka edustaa salaperäistä geomailereiden veljeskuntaa. Kyseessä on mitä ilmeisimmin jokin karismaattinen suufilainen veljeskunta, joka on ehkä myös säilyttänyt vaeltavien maagien perinteitä, mutta kaikki lähteet, joissa nimenomaan tuota nimitystä käytetään johtavat joko Waltarin kirjaan tai sitten keskiaikaiseen ranskalaiseen Nicolas de Nicolayn käsikirjoitukseen, joka lienee toiminut Waltarin lähteenä, koskapa geomailerin hahmo on Waltarilla niin tarkoin kopioitu tuosta lähteestä ja sen kuvituskuvasta. Waltari ei kuitenkaan olisi perusteitta maininnut suurvisiiri Ibrahimia kyseisen veljeskunnan suurmestariksi, ellei veljeskunta jossain muodossa olisi varmasti ollut olemassa. Koska "geomailer" ei kuulosta sen enempää turkilta, persialta kuin arabialtakaan, sen täytyy olla väärinkirjoitettu versio oikean historiallisen veljeskunnan nimestä, mikä se sitten onkaan ollut. "Geomailer" voisi olla latinalaisten kielten välittämä versio turkkilaisesta muodosta cümeyliler eli jumaylaiset, mikä jo tosiaan kuulostaa suufilaisen liikkeen nimeltä. 

Koska puolisoni luulisi tietävän jotain tällaisista asioista, ja koska Mikael Hakimissa seikkaillaan jonkin aikaa Tunisiassa (alussa Djerban saarella, loppupuolella Tunisissa) ja pitkään Algeriassa (Algerin kaupungissa), kysyin asiaa häneltä, mutta hänkin päätyi etsinnöissään samoihin lähteisiin, jotka jo olin itse löytänyt. Hahmo itsessään ja se, mitä Waltari hänestä ja hänen aatteestaan kirjoittaa, herätti toki kiinnostusta. Harmi, että vaikka Mustafan hahmo yhtenään lukee runoja persialaiseksi mainitusta runokirjasta, Waltari välttää visusti nimeämästä tuota kirjaa, joka olisi vaivattomasti johdattanut oikeille jäljille. Ehkäpä Waltari ei sitten tarkoittanut kaikkea löydettäväksi. Jotkin mysteerit jäävät mysteereiksi - ainakin siihen, kunnes niihin törmää jonkin kasbahin sivukujalla tai osmanilaisen pyhimyshaudan yllä kohoavan plataanin varjossa.

Ajoittain Mikael Hakimia lukiessa mieleeni tulee egyptiläisen kirjailijan Youssef Ziedanin paljon uudempi historiallinen romaani Azazeel (2008), jota minun olisi pitänyt käsitellä myös tässä blogissani silloin, kun sen olin tuoreeltaan lukenut, mutta jostain käsittämättömästä syystä en näemmä ole niin tehnyt, koska löydän kyseistä kirjasta vain seuraavan maininnan Turkkiin sijoittuvasta blogikirjoituksestani huhtikuussa 2015: 

"Saavuin aamu-usvassa Gümüşlerin kylään ja löysin siellä tieni historialliselle luolaluostarille. Paikalle oli osunut aamuvarhain myös toinen ihmisolento, joka osoittautui amerikkalaiseksi Indianan osavaltion Huntingtonin yliopiston roomalaisen ja bysanttilaisen kristillisen historian professoriksi. Katselimme aikamme vaikuttavan hyvin säilyneitä freskoja, joiden joiltain hahmoilta olivat tosin ikonoklastit hakanneet kasvot näkymättömiin. Keskustelimme muinaisajoista, luolakaupunkien historiasta, Syyriasta, Mardinista ja Yusef Ziedanin kirjasta, jossa liikutaan nestoriolaisten ajassa."

Ziedanin romaanissa olemukseltaan ja luonteeltaan varsin waltarilainen nuorukainen, taustaltaan kristitty etsijä Ylä-Egyptistä, vaeltaa Alexandriaan, jossa joutuu todistamaan karismaattisen naisoppineen Hypatian hirvittävän kuoleman kiihkoilevien kristittyjen käsissä, ja jatkaa sitten Syyriaan käyden jatkuvaa sisäistä kamppailua uskon ja elämänilon välillä. Ziedan sai kirjastaan niskoilleen koptilaiskristittyjen raivon, vaikka jos kirjan tarkemmin lukee, sen kritiikki huomattavasti todennäköisemmin kohdistuu islamiin, vaikkei tuota uutta uskontoa vielä kirjan tapahtumien aikaan ollut, vaan sitä vasta enteilivät kristittyjen keskinäiset skismat. 

Waltarin Mikael Hakim taas sai oman aikansa Suomessa kylmäkiskoisen ja vähättelevän vastaanoton, koska suomalainen kulttuurieliitti oli tuolloin päättänyt, että ainoastaan sosialistis-sävytteinen inhorealismi oli oikeaa kirjallisuutta. Oikeastihan Mikael Hakim edustaa mitä realistisinta kuvausta ihmisyydestä ja hallitsijoiden keskinäisistä juonitteluista, joiden alle pieni ihminen pyrintöineen kovin herkästi polkeutuu. 

Ehkei aikalaisto myöskään ollut valmis teokseen, jossa kuvataan niin realistisesti ja normaalisti Pohjois-Afrikan arabivaltioita tai Osmanivaltakuntaa, näistä kun oli totuttu kuulemaan vain joko julmuutta ja ei-eurooppalaisuutta korostavaa demonisoivaa narratiivia tai Tuhannen ja yhden yön satuja. Waltari sen sijaan paljastaa väkevän sivistystasonsa pystymällä käsittelemään kaikenlaisia valtakuntia niin suurella suhteellisuudentajulla, ujuttaen myös sinne ja tänne omia perin synkretistisiä ajatuksiaan, jotka ainakin vielä hänen aikanaan olivat tulenarkoja, sillä konservatiiviset ja oikeistolaiset tahot loukkaantuivat kristinuskon rinnastamisesta islamiin, kun taas ateistinen vasemmisto ei liene voinut sulattaa Waltarin sittenkin sympaattista asennoitumista hengellisyyteen.

Waltari ei Karvajalassa lainkaan säästellyt uskonsotia ja noitavainoja käyneitä Euroopan kristillisiä valtakuntia - Mikaelin hyvän vaimon Barbaran ansaitsematon kohtalo oli Waltarin muuten kaikkea ironisella etäisyydellä tarkastelevassa kerronnassa aidosti koskettavalla tavalla kauhea. Tätä taustaa vasten hän ei kuitenkaan sorru siihen, että kuvaisi Hakimissa islamin maita yhtään hellävaraisemmin, vaan soveltaa myös niihin samaa ihmisyyden kyltymätöntä ahneutta ja vallanhimoa luotaavaa tarkkanäköisyyttä. Hän näkee molemmissa samoja ongelmia - mutta toki juuri siinä suhteessa hän oli itämaiden kuvauksessaan eurooppalaista valtavirtaa lahjakkaampi, että hän ymmärsi tämän sekä myös Osmanivaltakunnan ja sen vasallivaltioiden merkityksen koko Euroopan historialle. Näkee väitettävän, että Waltari olisi teoksessaan kuvannut läntisen ja islamilaisen maailman vastakkainasettelua. Minusta tämä tulkinta on väärä: Waltari päinvastoin kuvaa Hakimissa sitä, kuinka nämä kaksi maailmaa nivoutuvat yhteen ja koostuvat melko samanlaisista ihmisolennoista.

Huhutaan, että Waltarilla olisi ollut suunnitelmia vielä kolmanteenkin Mikaeliin, joka olisi vienyt tämän joko yhä kauemmas itään - Persiaan, Intiaan ja Kiinaan - tai sitten Atlantin toiselle puolen Uuteen maailmaan. Näitä suunnitelmia Waltari ei kuitenkaan koskaan tullut toteuttaneeksi.

Mikael Hakimin jälkeen sormet syyhyävätkin lukea ne Waltarit, joita en ole vielä eläissäni lukenut (kuten Nuori Johannes) sekä kaivaa kirjahyllyistä esiin useat muut Konstantinopoliin ja Istanbuliin sijoittuvat historialliset romaanit, joita omistan, mutta ne sijaitsevat Suomen residenssissäni ja täällä minua odottaa seuraavina vähintään yhtä mieluisa pino Heikki Kännön tiiliskiviä.