tiistai 16. toukokuuta 2023

Gilgit-Baltistanissa

Vietin toukokuun toisen viikon Pakistanin pohjoisosissa Gilgit-Baltistanissa. Gilgit-Baltistan on yksi neljästä alueesta, joihin Intian ja Pakistanin veriseksi kiistakapulaksi joutunut vuoristomaa Kashmir on perinteisesti jakautunut. Muut kolme osaa ovat varsinainen Kashmir, Jammu sekä Ladakh. Jos minulta kysyttäisiin, olisi vältytty paljolta pahalta, vihollisuudelta ja verenvuodatukselta jos Kashmirista olisi siirtomaavallan purkautuessa tehty itsenäinen valtio, johon kaikki neljä mainittua aluetta olisivat kuuluneet. Se olisi mitä todennäköisimmin vastannut alueen asukkaiden suuren enemmistön tahtoa - ja ratkaissut samalla elegantisti Intian ja Pakistanin välille syntyneen ja näemmä Palestiinan tapaan maailmanpoliittiseksi ikuisuusongelmaksi muuttuneen alueriidan, kun kumpikaan maa ei olisi saanut yksinoikeutta Kashmiriin, mutta kummallakin olisi ollut hyvät mahdollisuudet luoda siihen vaikutusvaltaiset suhteet.

Joidenkin mielestä moinen ajatus oli epärealistista haihattelua alun alkaenkin, koska Kashmir - vaikka onkin vaikuttava alue maantieteellisesti - on niin pieni ja harvaan asuttu verrattuna jättiläismäiseen Intiaan ja valtavaan Pakistaniin, unohtamatta Tiibetin ylängöltä käsin vaanivaa Kiinaa (joka myös anasti itselleen kaksi harvaan asuttua vuoristosiivua Kashmirista). Näille epäilijöille muistutettakoon, että samalla alueella Nepal, Bhutan ja Afganistan ovat selvinneet itsenäisinä puskurivaltioina jättiläisten välissä. Piskuinen Sikkimkin yritti, mutta Intia nielaisi sen.

Itsenäisenä vuoristovaltiona Kashmir olisi voinut olla menestyksellinen ja vauras aasialainen Sveitsi Etelä-, Keski- ja Itä-Aasian suuralueiden välissä ja muinaisten kauppareittien risteyksessä. Silkkitie on yhä näkyvissä tuhansien karavaanien jylhiin vuorenkupeisiin kaivertamana - sitä voi nykyisin katsella ihmetyksellä samojen jokirotkojen toista puolta kulkevalta Karakorumin valtatieltä, joka nykyisin yhdistää Pakistania Kiinaan ja Keski-Aasiaan. Kuten Sveitsissä, myös Kashmirissa puhutaan useita eri kieliä, tunnustetaan useita versioita pääuskonnoista, jokainen laakso on perinteisesti toiminut kuin itsenäinen valtio, ja joka miehellä on kotona ase - tai useampikin.

Kashmirin kohtaloksi koitui kuitenkin usean epäonnisen ratkaisun sarja siinä vaiheessa, kun brittien siirtomaavalta Intiassa purkautui ja Intia ja Pakistan itsenäistyivät veristen uskonsotien saattelemina kahdeksi eri kokonaisuudeksi. Jako tapahtui siten, että hinduenemmistöiset alueet liittyivät Intiaan, muslimienemmistöiset taas Pakistaniin - joka alkuun käsitti myös Itä-Bengalin. Jokusesta alueesta syntyi kiistoja ja selkkauksia - yleensä siksi, että alueen hallitsija oli eri mieltä kuin alamaistensa enemmistö siitä, kumpaan kokonaisuuteen maan pitäisi liittyä. Historialliset kokonaisuudet Punjab ja Bengali jaettiin kahtia Intian ja Pakistanin välillä, niin että Pakistan sai Länsi-Punjabin ja Itä-Bengalin, kun taas Intia sai Itä-Punjabin ja Länsi-Bengalin. Myöhemmin Itä-Bengali erosi sisällissodassa Pakistanista ja muodosti kolmannen itsenäisen valtion nimellä Bangladesh ("Bengalivaltio").

Hindujen ja muslimien välisissä väkivaltaisuuksissa miljoonat joutuivat jättämään kotinsa - muslimeja pakeni Intiasta Pakistaniin ja hinduja Pakistanista Intiaan. Väliin ja jalkoihin jäi monia pienempiä vähemmistöjä, jotka monenlaisin kohtaloin löysivät itsensä lopulta jommastakummasta uudesta valtiosta. Esimerkiksi kotikatuni kristitty yhteisö jäljittää juurensa nykyisen Intian puolelle Itä-Punjabiin, joka on sikhien tärkein keskus.

Suurin geopoliittinen kiista syntyi kuitenkin Kashmirista. Intian ja Pakistanin jaon pääperiaatteen mukaan alueen olisi pitänyt liittyä Pakistaniin, sillä siellä on selkeä ja iso muslimienemmistö. Jammussa oli ja on yhä kuitenkin merkittävä hinduväestö ja vuoristoinen Ladakh on buddhalaisenemmistöinen. Nämä seikat eivät kuitenkaan Kashmirin kohtaloa ratkaisseet, vaan syyllinen nykypäiviin asti jatkuneeseen sotatilaan Intian ja Pakistanin välillä oli Kashmirin viimeinen maharadža Hari Singh, joka kieltäytyi järjestämästä kansanäänestystä Kashmirin kuulumisesta joko Intiaan tai Pakistaniin tai itsenäistymisestä, sillä tiesi kashmirilaisten valitsevan itsensä kannalta "väärin". Kansan kuulemisen sijaan hän kutsui Intian joukot tuekseen väestöä kukistamaan, mikä käynnisti ketjureaktion, kun sekä Intia että Pakistan lähettivät joukot valtaamaan niin paljon Kashmirista kuin pystyivät. Kilpajuoksu päätyi nykyiselle valvontalinjalle, jota kumpikaan maa ei tunnusta kansainväliseksi rajaksi, sillä kumpikin vaatii yhä itselleen koko Kashmiria.

Intia miehitti Jammun ja pääosan Kashmirin keskuslaaksosta, mukaan lukien pääkaupunki Srinagarin, sekä Ladakhin. Pakistan puolestaan miehitti Kashmirin länsiosan sekä Gilgit-Baltistanin. Nämä pidettiin aluksi yhdessä niin että Gilgit-Baltistania nimellisesti johdettiin Azad Kashmirin pääkaupungista Muzaffarabadista, mutta koska Gilgit-Baltistan muodostaa maantieteellisesti, kulttuurisesti ja uskonnollisesti sangen omaleimaisen alueen kashmirilaiseen Azad Kashmiriin verrattuna, se erotettiin lopulta liittovaltion alaiseksi itsehallinnolliseksi maakunnaksi.

*   *   *

Maailmasta ei löydy montaa kolkkaa, jonka maisemat olisivat yhtä jylhät ja dramaattiset kuin Gilgit-Baltistanin. Siellä kohtaavat neljä mahtavaa vuoriketjua: Himalaja, Hindukush, Karakorum ja Pamir. Useampi maailman korkeimmista vuorista sijaitsee Gilgit-Baltistanin alueella: K2, Nanga Parbat, Rakaposhi, Gasherbrum ja Batura Sar. Hunzan ja Nagarin jokilaaksot laskevat Gilgitiin, jossa virta yhtyy Skardun suunnasta alkunsa saavaan Indukseen. Lumihuippuiset vuoret reunustavat kaikkialla jyrkkäreunaisia rotkoja, joiden pohjalla kirkasvetiset vuolaat virrat pauhaavat. 

Väestö keskittyy jokilaaksojen vihreisiin vöihin, joissa kasvatetaan aprikoosia, mantelia, kirsikkaa ja omenaa sekä viljellään olosuhteiden sallimia viljoja. Laitumilla pidetään lampaita, vuohia ja lehmiä, korkeimmilla ylängöillä jakkeja. Alueen tyyppipuita ovat pylväsmäiset poppelit ja sypressit, mutta osassa laaksoista on mänty-, kuusi- ja tammimetsiä. Korkeammilla rinteillä kasvaa usein katajaa, koivua ja tyrniä.

Gilgit-Baltistan on harvaan asuttu vuoristoalue - siellä on ainoastaan puolitoista miljoonaa ihmistä, mikä on saman verran kuin banaalissa pakistanilaisessa maakuntakaupungissa. Kun maa muodostuu maailman korkeimpiin kuuluvien vuoriketjujen väliin jäävistä rotkolaaksoista viljelmineen ja näiden yläpuolisista kesälaitumista, on selvää, että maantiede on tuottanut myös kulttuurista omaleimaisuutta: Gilgit-Baltistanissa puhutaankin noin kymmentä endeemistä kieltä - käytännössä joka laaksoryppäässä omaansa. Urdua ja englantia osataan, mutta ne on opittu vieraina kielinä.

Myös uskonnollisesti Gilgit-Baltistan on omaleimainen sekä Pakistaniin että Kashmirin ydinalueisiin verrattuna: se on nimittäin šiialaisen ismailiittilahkon eli nizarilaisten päälinnake maailmassa. Hunzan historialliseen kuningassukuun kuuluva prinssi on samalla ismailiittien nykyinen uskonnollinen johtaja, agakaani, joka titteli on perinnöllinen ja omaa samantapaisen uskonnollisen aseman kuin tiibetinbuddhalaisten dalai-lama. Nykyinen eli neljäs agakaani on ruhtinas Karim al-Husseini. Historiasta tunnemme ismailiitit aikoinaan kalifeja vastaan taistelleista assassiineista - vuoren vanhus oli siis nykyisten agakaanien edeltäjä. Ismailiitit ovat kuitenkin jo kauan sitten karistaneet assassiinien sotaisuuden harteiltaan ja heidän nykyiset asuinalueensa Gilgit-Baltistanin ja Tadžikistanin vuoristoissa ovat säilyneet rauhallisina, joskin osittain juuri siksi, että tietoisuus omasta vähemmistöasemasta ympäröiviin alueisiin nähden on saanut vuoristolaiset pitämään tiiviisti yhtä.

Viimeksi mainittu asia kävi ilmi myös omalla matkallani Gilgit-Baltistaniin, mikä sattui yhteen Pakistanin ydinalueita riivanneen poliittisen konfliktin kanssa. PTI:n ja PML:n kannattajien ottaessa yhteen Punjabissa ja Islamabadissa, Gilgit-Baltistanissa tapaamani vuoristolaiset ilmaisivat kyllästyksensä kumpaakin puoluetta kohtaan. Yksi isännistämme totesi: "Miksi me lähtisimme polttamaan omia hallintorakennuksiamme, niin kuin etelässä tekevät? Eivät he ole tähänkään asti välittäneet meidän alueestamme. Me olemme pieni vähemmistö, mutta rakastamme (yhtenäistä) Pakistania enemmän kuin kukaan noista etelän puolueista."

*   *   *

Matkamme aluksi lensimme Gilgitiin, jossa majoituimme marttyroituneen everstin majataloksi muutetussa talossa. Vuorten rinteillä talon yläpuolella leijaili satoja alppivariksia ja alppinaakkoja ja näimme myös ensimmäiset pikkukotkat ja himalajankorppikotkat.

Vietimme yhden päivän Hindukushin laaksoissa, joista löysimme mm. laulavia intianrastaita ja tiibetinmustarastaita, virtojen varsilta lukemattomia sinijokirastaita, joki- ja virtaleppälintuja sekä aasiankoskikaroja. Joka vihreältä saarekkeelta löytyi yleensä vuoritiltaltteja, kashmirinuunilintuja, harmaatalitiaisia, mustaleppälintuja, vuorihernekerttuja, kultahemppoja ja vuorisirkkuja. Avoimien louhikoiden peruslajeja olivat sinirastas, louhikkotasku ja nunnatasku. Intiankuhankeittäjät ja punavarpuset saapuivat Gilgit-Baltistaniin vasta samalla viikolla. Yöllä majapaikkamme puutarhassa huutelivat kyläpöllöset.

Seuraavat päivät vietimme käymällä läpi Nagarin ja Hunzan laaksojen kyliä ja erilaisia habitaatteja kuivista piikkipensaikoista katajaisiin rinteisiin sekä poppeli- ja aprikoosilehtoihin. Kussakin elinympäristössä oli omat tyyppilajinsa - esimerkiksi katajametsissä katajanokkavarpunen ja mustatöyhtötiainen, jonka nimeksi sopisi paremmin katajatiainen. Rotkolaaksoja pitkin kulki myös jatkuva virta muuttolintuja kohti Keski-Aasiaa ja Siperiaa: milloin satoja haarahaukkoja (muuttava alalaji lineatus), milloin mustahaikaroita, milloin lukuisia pääskylajeja.

Ganishin kylän liepeiltä, läheltä Hunza- ja Nagarjokien yhtymäkohtaa, löysimme Pakistanin ensimmäisen pensastaskun - lukuisien sepeltaskujen joukosta. Lintu saatiin onneksi hyvin valokuvattua, koska yksi retkikuntamme jäsenistä on valokuvaajatar, ja siitä tehtäneen jonkinlainen julkaistava artikkeli.

Hunzan tukikohtamme oli Aliabadissa, Kahden harakan majatalossa, josta käsin teimme myös kaksi tutkimusmatkaa vielä jylhemmille pohjoisille alueille: ensin Borithjärvelle, jossa vietimme yön, ja sitten Khunjerabin kansallispuistoon, jonka alueella sijaitsee myös maailman korkeimmalla sijaitseva kansainvälinen raja-asema, nimittäin Pakistanin ja Kiinan välinen.

Borithjärvi on alpiininen järvi Husseinin kylän yläpuolella ja tunnettu harvinaisuuksien magneettina. Olen käynyt siellä 20 vuotta sitten, kuten monessa muussakin Karakorumin valtatien varren paikassa. Saimme seuraksemme Gilgit-Baltistanin johtavan lintutieteilijän, joka myös ylläpitää Gilgit-Baltistanin linnustolle omistettua verkkosivustoa. Järvellä oli jonkin verran palearktisia sorsia ja kahlaajia, muutama kutakin lajia. Lisäksi noki- ja liejukanoja sekä yksi luhtahuitti. Rannoilta löytyi epätavallisempia lajeja, kuten karakoruminkiuru, kivitasku, leppälintu (kymmenien mustaleppälintujen joukosta), muutamia ruusupunavarpusia sekä yksinäinen lumikyyhky. Aamulla sadat alppivarikset ja alppinaakat laskeutuivat vuorilta kylän pelloille. Kultahemppojen parvet sirisivät kaikkialla.

Khunjerabin ylämailta löysimme kymmenittäin aavikkotaskuja, vuorileppälintuja ja paljakkarautiaisia. Kahden rotkon suilla huusivat himalajanlumikanat soidinhuutojaan. Näimme myös viisi niistä oikein hyvin - varmistuen siitä, että kyseessä oli juuri tämä Pakistanin lumikanoista yleisempi. Samalla alueella tavataan nimittäin toistakin lajia, tiibetinlumikanaa - ja paikka lieneekin ainoita maailmassa, jossa kaksi lumikanalajia esiintyy päällekkäin. Lumikanojen lisäksi vuoriniityillä esiintyy yleisenä vuoripyytä ja harvinaisempana himalajanpyytä. Useamman kerran yllämme lipui himalajankorppikotkia ja maakotkia, lopulta myös majesteetillinen partakorppikotka.

Erityisen jännittävä lintulaji, jonka löysimme Khunjerabin alpiinisilta paljakoilta, oli maatiainen. Tämä omituinen naskalinokkainen pikkulintu puuttuu yhä Pakistanin lintukirjoista, vaikkakin aiemmin mainittu, Gilgit-Baltistanin linnustolle omistettua verkkosivua ylläpitävä ornitologi on sen jo listannut vakituiseksi lajiksi pohjoisimmille vuorialueille. Lajia pidettiin aiemmin pienimpänä aavikkonärhistä - sillä oli suomenkielisenä nimenäkin pikkuaavikkonärhi. Nykyisin sen tiedetään olevan maaelämään ja ylätasankoihin erikoistunut tiainen. Tiaismaisuus näkyy parhaiten linnun pomppiessa tasajalkaa paikasta toiseen.

Näimme Khunjerabissa myös kiitettävästi nisäkkäitä: Laumoittain himalajanvuorivuohia laidunsi rinteillä yllättävänkin lähellä ja näkyvillä, mikä lienee selittynyt sillä, että olimme jo varhain aamulla liikkeellä eikä maantiellä näyttänyt sinä päivänä olevan tavanomaista rekkaliikennettä. Toinen villinisäkäs, jota näimme runsaasti, oli kultaturkkinen himalajanmurmeli, joita jökötti ja lömppi pesäkolojensa ulkopuolella ja kiljahteli rinteissä lintuja etsiessämme. Myös jakkeja laidunsi varsin paljon Khunjerabin korkeimmissa osissa.

Minatinin yläpuolisilla rinteillä, joilla sijaitseva Pissanin maailman korkeimmalla sijaitseva krikettikenttä on hyvä lintupaikka, näimme myös pikoja eli piiskujäniksiä. Nekin kiljahtelevat. Lumileopardia emme matkallamme nähneet, mutta metsänvartijat kertoivat meille lumileopardin hiljattain surmanneen kaksi jakkia ja käyvän säännöllisesti pimeän aikaan näiden raadoilla.

Viikkomme päättyessä palasimme Hunzan maisemista ja isäntämme majatalosta etelään Gilgitiin vain saadaksemme tietää, että lentomme oli peruttu - ja kolmen seuraavan päivän lennot kaikki täyteen buukattuja. Niinpä edessämme oli henkeäsalpaava serpentiiniteitä seurannut ajomatka Induksen yläjuoksun rotkon vartta seuraten Skarduun, jossa vietimme yön, ja josta pääsimme seuraavana päivänä lentämään Islamabadiin.

Islamabadiin lentokentältä pääseminen osoittautuikin sitten omaksi seikkailukseen - tuo maanantai oli nimittäin mielenosoitusten ja vastamielenosoitusten päivä ja kaikki päätiet oli tukittu barrikadeilla. Jouduimme koukkaamaan kymmenien kilometrien matkan pohjoisen kautta ja soluttautumaan pääkaupunkiin Shah Allah Dittan kylän kautta. Loppu hyvin kaikki hyvin lopulta kuitenkin, ja pääsin istuskelemaan terassilleni somepäivityksiä katsomaan ja tervehtimään kaikkia niitä yleisiä eteläaasialaisia lintulajeja, kuten mainoja, bulbuleita, intianvariksia ja drongoja, jotka Gilgit-Baltistanista olivat puuttuneet.

Ei kommentteja: