lauantai 28. maaliskuuta 2020

Rintamaviestiä karanteenista I

Keuhkoni tuntuvat kärsivän edelleen, vaikka muuten elän, puhun ja kävelen. Silloin tällöin jokin outo, kuten rintakipu tai huulten puutuminen herättää huolta, ettei tämä edelleenkään ole menossa ohi. Valkosipuli, inkivääri ja palestiinalainen harmaamaruna terästävät teetäni ja kahviani ja saavat minut älyllisesti kyllin pirteäksi lukemaan Hesseä ja pelaamaan šakkia täällä eristetyn Uudenmaan tulihelvetissä, toivon tuolla puolen.

Lääkitsin itseäni myös saunalla. Saunani lämpiää ketterästi yli 120 asteeseen ja ne verkostossani, joilla on samat oireet, ovat sanoneet kuumien vesihöyryjen hengittämisen auttavan. Mene ja tiedä. Netissä väitetään kaikenlaista. Miljoonat ovat jakaneet esimerkiksi "ohjeita", joissa väitetään viruksen kuolevan 26 asteessa. Sittenhän kellään ei pitäisi olla hätää, kun normaali ruumiinlämpökin on 37.

Ne meistä, jotka ovat sairaina, käyvät kukin omaa erillistaisteluaan henkensä puolesta, mutta samalla taistelevat he myös koko yhteiskunnan puolesta. Tämä on valinta, jonka hallituksemme ovat tehneet, ja vasta tuleva näyttää, miten meni. Paljon riippuu hypoteettisestä laumaimmuniteetista, jonka me sairauden läpikäyvät oletettavasti tuotamme. Me nyt vain satumme olemaan koekaniinien asemassa, koska kukaan ei todellisuudessa vielä pitkään aikaan tiedä, pitääkö hypoteesi paikkansa.

Ymmärrän hyvin, että terveyspalveluja ei haluta kuormittaa eikä terveysalan ammattilaisten haluta saavan tartuntoja. Siksi on ymmärrettävää, että niin monen kuin mahdollista halutaan sairastavan tauti pois kotona, ja kääntyvän ammattilaisten puoleen vasta jos oireet muuttuvat niin pahoiksi, että tarvitaan sairaalahoitoa. Eiväthän ammattilaiset muutenkaan voisi tehdä paljoa, kun virus on uusi eikä siihen ole vielä varmoja lääkkeitä.

Lieneekin kyse myös siitä, että kotona sairastavat kantavat itse riskin ja vastuun. Mikä tahansa hoito, mitä koronavirukseen voidaan antaa, on nimittäin tässä vaiheessa eksperimentaalista. Virheiden riski on erittäin korkea eikä kukaan halua niitä vastuulleen.

Parempi siis, että sairastamme kotona, emmekä vaivaa järjestelmää - ja tartuta samalla lisää ihmisiä käymällä lääkärien vastaanottohuoneissa, mahdollisesti vielä julkisilla liikennevälineillä.

Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi laajempaa testausta ei ole haluttu tehdä eikä edelleenkään tehdä. Eikö haluta tietää epidemian todellista laajuutta, tai kellä koronavirus on ja kellä ei? Jos kyse olisi testauskaluston puuttumisesta, silloin ei pitäisi samanaikaisesti toistella viestiä siitä, kuinka ollaan täysin varauduttuja kaikkeen.

Näyttää selvältä, että varautuminen petti jo hiihtolomalaisten kotiinpaluun yhteydessä. Siitä lähtien virusta ei enää ole voinut pysäyttää siitä oletuksesta käsin, että se tulee vain ulkomailta. Kun se kerran päästettiin hiihtolomalaisten mukana leviämään Suomeen, on ollut selvää, että se leviää täysin kotimaisesti. Torjuntatoimienkin olisi pitänyt lähteä tästä olettamasta.

Uskottavampi selitys koskee terveysalan henkilökuntaa. Suomessahan on kaikilla aloilla se tilanne, että raha pannaan mieluummin digitalisaatioon ja kehityshankkeisiin, kun taas henkilöstön määrä yritetään supistaa niin pieneksi kuin mahdollista, kuormittaen kohtuuttomasti niitä harvoja, jotka yhä työskentelevät suorittavalla portaalla - eli esimerkiksi sairaanhoitajina ja tavallisina lääkäreinä. Lisäksi näille sälytetään digitalisaation myötä kohtuuton määrä pois potkitun hallinnollisen henkilökunnan töitä.

Kun ammattitaitoinen henkilöstö on muutenkin vähissä, täytyy jäljellä olevia suojella siltä, ettei heistä tulisi koronaviruksen kantajia tai uhreja, kuten esimerkiksi Italiassa on käynyt. Viruksen ollessa niin superleviävä kuin on, mitkään suojavarustukset eivät lopulta takaa, etteikö osa testaamista tai potilaiden vastaanottamista hoitavista ihmisistä saisi tartuntaa. Ja vieläpä itsensä terveeksi luullessaan tartuttaisi eteenpäin.

Samaan aikaan tuntuu kuitenkin olevan myös tavattoman sopivaa, että sairastuneet läpikäyvät tautinsa kotona ilman diagnoosia, koska silloinhan he ovat omalla vastuullaan, eikä kukaan muu joudu vastuuseen. Jos olisi diagnoosi, joku varmaankin joutuisi tekemään jotain asialle - ilman että kuitenkaan pystyy varmuudella tekemään mitään, koska tautihan ei ole hyvin tunnettu.

Asioiden ollessa tällä tolalla, me sairastuneet olemme omillamme. Olemme tämän sodan eturintama. Sairastamme kotona, ja ehkä sitten kohoamme taas siivillemme kuin feenikslinnut mukanamme hypoteettinen laumaimmuniteetti.

Tämän hyväksyn. Mikäpä siinä. Sodin oman sotani, ja tuen siinä sivussa henkisesti muita sairastuneita verkostoissani.

En kuitenkaan ymmärrä, minkä takia meidät yritetään itsepintaisesti saada uskomaan, että sairastamamme tauti on vain "tavallinen flunssa" tai ainakin sellaiseen verrattava. Vaikken voikaan varmuudella tietää, mikä tauti minussa on, sen kuitenkin tiedän, ettei se ole ainakaan tavallinen flunssa. Flunssan oireita ei juurikaan ole - outoja, aiemmin kokemattomia oireita sen sijaan vaikka kuinka paljon.

Ihmisten ja heidän kokemustensa vähätteleminen ei koskaan ole kovin hyvä kriisiviestintämenetelmä. Mikään ei lietso paniikkia niin kuin epävarmuus. Epävarmuutta luo johdonmukaisuuden puute. Kun hallitukset kaikkialla maailmassa sulkevat rajoja, kieltävät kokoontumisia ja säätävät ulkonaliikkumiskieltoja, tuottaen mittaamatonta vahinkoa taloudelle ja arkielämälle, silloin ei kannata samaan aikaan väittää, että ihmisillä on vain tavallinen flunssa.

Jos laumaimmuniteettihypoteesi osoittautuu paikkansa pitäväksi, me taudin läpikäyneet palaudumme ennallemme ja elämä jatkuu. Uusi koronavirus katoaa otsikoista niin kuin lintuinfluenssa ja zikavirus aikoinaan. Mutta jos laumaimmuniteettihypoteesi ei pidäkään paikkansa, silloin laajojen väestömäärien tartuttaminen on ollut kohtalokas virhe, sillä virukselle on muodostunut maailmanlaajuinen ja käytännössä loputon reservi uusille tulemisille. Ja Suomessa, samoin kuin muuallakin maailmassa, tulee kaiken tämän jälkeen olemaan todella paljon vihaisia ihmisiä.

*   *   *

Siinä onkin toinen pelottava asia ajassamme. Jo nyt on nähtävissä, että Suomessa ja lukuisissa muissa maissa äärioikeisto on se, jonka laariin vihaisten ihmisten - varsinkin vanhemman väen - äänet satavat. Vaikka Trumpin hallinto on ryssinyt New Yorkin ja monen muun amerikkalaiskaupungin tilanteen ja niistä on tullut koronaviruksen tällä hetkellä pahimpia pesäkkeitä, on turha kuvitella, että katastrofi sataisi demokraattien laariin. Siitä populismin dynamiikka ja massapropaganda pitävät huolen. Hysteria palvelee aina ääripäitä - ei koskaan maltillisia voimia. Trumpin suosio onkin näissä lopun ajan tunnelmissa kohisten noussut. Lopultahan kaikesta voidaan syyttää mediaa - tai vaikka lääkäreitä.

Italiassa propaganda on lietsonut kansan syvää hylätyksi tulemisen tunnetta ja se on projisoitu EU:hun - aivan kuin EU:lla olisi valtaa tai lääkintäjoukkoja lähetettäviksi epidemian kohdanneisiin jäsenmaihin. Niinpä italialaiset ovat osoittaneet pettymystään hurraamalla neljälletoista kuljetuskoneelliselle Venäjän armeijan ja sotilastiedustelun erikoisjoukkoja, bioasejoukkoja ja vakoilukoneistoa, jotka ovat vyöryneet EU- ja NATO-maan kaupunkeihin. Italian oikeistopopulistien kotimaisten vastustajien kannattaa nyt olla varuillaan niin tautien kuin radioaktiivisten myrkkyjenkin suhteen.

Maailma on todella kummalisella tolalla. Suomessakin armeijaa käytetään sen valvomiseen, etteivät helsinkiläiset saisi eristäytyä taudilta suojaan kesämökeilleen, ainakaan Uudenmaan ulkopuolelle. Vedotaan pikkupaikkakuntien terveydenhuoltokapasiteettiin, vaikka jos ihmiset pystyvät ajamaan autolla mökeilleen, kai he sieltä pystyvät ajamaan Helsinkiin sairaalaan, jos ovat sairastuneet. Tai mihin tahansa, missä heille kerrotaan olevan kapasiteettia. Mökillä olo olisi kuitenkin myös estänyt sairastumisen monien kohdalla, kun taas tiheämmin asutulla pääkaupunkiseudulla nämä samat ihmiset osallistuvat viruksen levitystalkoisiin joutumalla kulkemaan kaupoissa ja liikennevälineissä ainakin ruokaa hakemassa.

No, tehty mikä tehty. Tietysti vasta sitten, kun väki oli jo liikkunut ja vahinko tapahtunut. Mutta sehän on tässä pandemiassa ollut toistuva kuvio Wuhanista alkaen.

*   *   *

Yksityiselämässä näkyy yleinen vilkkaus siinä, kuinka kotonaan ikävystynyt väki yhtäkkiä haluaa yhteyteen kaikkien tuntemiensa kanssa. Lisäksi esiin on kaivautunut tiettyjä inhimillisiä ilmiöitä, jotka alkavat vähitellen hieman väsyttää:

Ensinnäkin, tavattoman monet ihmiset ympäri maailmaa ovat yhtäkkiä omasta mielestään saaneet lääkärin pätevyyden ja latelevat ehdottomia ohjeita siitä, mitä sairastuneiden (ja kaikkien muidenkin) pitäisi tehdä ja mitä ei pitäisi. "Heti nyt tilaat ambulanssin ja menet sairaalaan ja vaadit hoitoa ja tarpeen vaatiessa lahjot, uhkailet, valehtelet, että saat sitä, muuten olet heti kohta kuollut ja ainakin vastuuton typerys, joka haluaa leikkiä marttyyriä." Ei nyt ehkä ihan noin suorasanaista, mutta olen viime viikon aikana väsynyt debatoimaan hyvää tarkoittavien ihmisten kanssa sitä, miksi en ole voinut ottaa testejä tai mennä fyysisesti lääkärin vastaanotolle. (Olen kyllä puhelimessa konsultoinut yhtä virallista lääkäriä ja kahta lääkärinpätevyyden omaavaa kaveria.)

Toiseksi, samanmoinen joukko toista ääripäätä edustavia ihmisiä haluaisi kovasti vakuuttaa minut siitä, ettei minulla mitään ole, ei ainakaan mitään flunssaa kummempaa, tai vaikka olisi koronavirus, niin sehän on vain eräänlainen flunssa sekin. Että olisin nyt vain tosimies, pitäisin turpani kiinni kaikesta ja parantaisin itseni hammasta purren. Mikäs siinä sitten. Mielestäni olen kuitenkin tehnyt juuri noin, eikä minun tarvitse valehdella itselleni sairastavani vain nuhakuumetta ilman nuhaa - onnistun kyllä olemaan mies ja sairastan sairauteni yksin, oli se mikä oli.

Kolmanneksi, kriisin äityessä ehkä kaikkein ärsyttävimmäksi ryhmäksi on muodostunut eräänlainen inkvisitio. Se koostuu niistä ihmisistä, joiden mielestä mikä tahansa kyseenalaistava tai kriittinen asennoituminen viranomaisten ja moninaisten kieltojen ylimaallista viisautta kohtaan on petturuutta. Nämä ihmiset myös aktiivisesti jahtaavat yhä uusia ihmisryhmiä, joiden koetaan jotenkin rikkovan (tai ainakin ehkä haluavan rikkoa) kaikkia näitä uusia ja suorastaan fetisoituja kieltoja, rajoituksia ja kurinpitotoimia.

Ei voi kuin sanoa, että tuollaisessa nostaa päätään peto, jota ei soisi päästettävän valloilleen varsinkaan nyt, kun maailma on täynnä vihaisia ja hysteerisiä ihmisiä. Suuri määrä ihmisistä kaipaa vaikeina aikoina vahvaa johtajaa, joka palkitsisi tottelevaisia ja mielisteleväisiä sekä rankaisisi ankaralla isänkädellä sääntöjen rikkojia ja ylipäätään vastustelijoita. Nämä ihmiset jotenkin aina onnistuvat sokeutumaan sille, että itsekin saattaisivat joutua rangaistavien joukkoon - vaikkapa niinkin vähäpätöisistä asioista kuin mökille menosta tai vessapaperin ostamisesta. Mutta tärkeintähän näille ihmisille ei olekaan se, että itse tulisi hallituksi, vaan se että pitää hallita heidän naapureitaan ja muita kanssaihmisiä. Nämä kun ovat autoritäärisen luonteen mielessä alituinen uhka - kanssaihmiset nimittäin.

tiistai 24. maaliskuuta 2020

Mietoja ja teräviä signaaleja

Kovat kuumeet tulivat maanantaina ja olivat jonkin verran pelottavia. Mutta otin panadolia, menin sänkyyn ja ne menivät pois aamuyöhön mennessä, jolloin pystyin myös nukkumaan. Herättyäni en ollut enää kuumeessa, vaan päinvastoin koko päivän olen ollut alilämpöinen, vain 34 astetta. Olen kuitenkin varmistanut, että reagoin yhä normaalisti valkosipuliin enkä ainakaan vielä himoitse verta, vaikka espanjalaiset punaviinit ovatkin ehtyneet. Krusifiksin kalpealle iholle jättämää merkkiä en ole vielä kokeillut.

Karanteenissa sosiaalinen elämäni on vilkkaampaa kuin tavanomaisessa elämässä. Tämä johtuu siitä, että kaikki pari tuhatta nettikaveriani pitkin maailmaa ovat sulkeutuneina koteihinsa, ikävystyneitä ja kaipaavat juttu- tai peliseuraa. Yksi pelikaveri, lääketieteen opiskelija, palasi kotikaupunkiinsa Bergamoon auttaakseen toisia. Toinen kertoi jo varhain olosuhteista eristyksissä Koreassa, kolmas kauppojen tyhjenemispaniikista Calíssa ja neljäs samanlaisesta hamstraus- ja hintapakokauhusta Manilan lähiöissä.

Marokkolainen koodari sairasti taudin lievemmän version eikä juuri muuttanut elintapojaan, koska muutenkin teki töitä kotoaan. Toinen marokkolainen, joka siirtelee ammatikseen sijoituksia, kertoi länsimaisten osakkeiden romahdettua Kiinan valtion bulvaanien ostaneen halvalla valtavia määriä omistuksia kriittisten alojen yrityksistä. Eri puolilla maailmaa Venäjä ja Kiina ovat hyödyntäneet koronakriisiä levittämällä propagandaa ja disinformaatiota, hyökkäämällä kybersodan keinoin länsimaiden viranomaisia ja yrityksiä vastaan, tunkeutumalla järjestelmiin sekä kylvämällä epäluottamusta ja eripuraa. Samaa ovat toki tehneet myös poliittista hyötyä tavoittelevat populistit samoin kuin yksityisiä voittoja hakevat keinottelijat.

Vaikka tieteellinen näyttö viittaakin siihen, että virus on luonnollista alkuperää eikä laboratoriossa valmistettu, monet pahantahtoiset tahot koettavat käyttää kriisiä yhteiskuntien ja poliittisten järjestelmien vahingoittamiseksi.

Olen myös sivistänyt itseäni, kun siihen kerrankin on aikaa. Kuumeet nimittäin lopettivat etätöiden tekemisen kotoa käsin sairaana. Jotain on silti tehtävä levon ohessa. Niinpä olen lukenut Hermann Hessen tuotantoa. Morgenlandfahrtista se alkoi ja sen jälkeen päätin lukea kaikki muutkin, sillä minunkin on palattava Morbio Inferioreen yhä uudelleen.

Hessen tuotannon lukeminen alkoi siitä, kun muuan historioitsijaystäväni, joka on kävelevä ensyklopedia, luki romaanini, ja totesi sen idean tuovan mieleensä Hessen Morgenlandfahrtin eli suuren itämaanmatkan, joka on suomennettu nimellä Matka aamun maahan. Ystäväni oli oikeassa. Tarinoiden syvimmissä ideoissa on totisesti paljon samaa.

Sairasvuoteella olen edennyt Demianiin saakka, ja lainaan tähän erityisesti pätkää nuoren Sinclairin keskusteluista urkuri Pistoriuksen kanssa. Urkuri valistaa nuorukaista tähän tapaan:
"Me vedämme persoonallisuutemme rajat aina liian ahtaiksi! Luemme omaksi itseksemme aina vain sen, minkä erotamme yksilölliseksi, minkä tunnemme heltiävän kokonaisuudesta. Mutta me olemme itse kukin koko maailman elimellinen osa, ja aivan niin kuin meillä on ruumiissamme kehityksen sukutaulu aina kalaan asti ja vielä paljon kauemmaksi taaksepäin, niin on meillä sielussammekin kaikki, mitä ikänään ihmissielussa on elänyt. Kaikki jumalat ja perkeleet mitä koskaan on ollut olemassa, kreikkalaisilla tai kiinalaisilla tai zulukaffereilla, samantekevää, kaikki ne piilevät meissä itsessämme, ovat tässä, tällä hetkellä, mahdollisuuksina, toiveina, pakoteinä. Vaikka ihmissuku kuolisi sukupuuttoon paitsi yhtä ainoaa kohtalaisen lahjakasta lasta, jolle ei koskaan ole opetettu mitään, niin tämä lapsi keksisi uudestaan kaikki asiayhteydet, taas syntyisi jumalia, demoneja, paratiiseja, käskyjä ja kieltoja, Vanhoja ja Uusia Testamentteja; hän pystyisi tuottamaan kaiken taas uudestaan." (...)
"Siinä on suuri ero, kannatteko vain maailmaa sisimmässänne, vai tiedättekö sen myös! Joku mielipuoli voi putkauttaa ajatuksia, jotka muistuttavat Platonia, ja pieni viaton koulupoika jossakin herrnhutilaisten instituutissa luo mielessään syviä mytologisia yhteyksiä, joita esiintyy gnostikoilla tai Zarathustralla. Mutta hän ei tiedä sitä!"

*   *   *

Meksikosta paluuni ja koronaviruksen välisenä lopputalven aikana luin Kaarlo Kivekkään elämäkerran, jonka ovat kirjoittaneet Jarmo Loikkanen ja Mirko Harjula. Kolmen armeijan kenraalilla oli sangen mielenkiintoinen elämä Turkestanissa, Pamirilla, Ukrainassa ja lopulta puolustusvoimiaan rakentavassa ja uuteen sotaan joutuvassa Suomessa.

Kivekäskin joutui Turkestanissa kesällä 1892 tekemisiin pandemian kanssa. Silloin meno oli jossain määrin toisenlaista, mikä asettaa nykypäivänkin mittasuhteisiinsa:
"Pian retkikunnan lähdettyä koko Ferghanassa puhkesi ankara kolera, joka sitten levisi koko Turkestaniin ja myöhempään Euroopan Venäjällekin. Ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä joka päivä. Vanhassa-Margelanissa kuolleitten tunnettu lukumäärä oli päivittäin keskimäärin noin 600 henkeä. Uudessa-Margelanissa ja sen liepeillä sijaitsevassa alkuasukaskaupunginosassa asukkaita kuoli vain muutamia kymmeniä päivittäin. Hallintoviranomaiset ryhtyivät nopeasti tarmokkaisiin ja menestyksellisiin toimenpiteisiin taudin hävitysten ehkäisemiseksi. Kun hallinto oli sotilaallinen, niin voitiin toimia nopeasti ja päättäväisesti ja niin tehtiinkin. Hätähätää järjestettiin lyhyitä sanitäärikursseja, joille kutsuttiin sivistyneitä sotilas- ja siviilivapaaehtoisia. Minä kävin myös semmoisen kurssin, sain komennuskunnan, johon kuului välskäri, muutamia sotamiehiä ja sanitääreiksi koulutettuja alkuasukkaita. Sellaisia komennuskuntia muodostettiin paljon. Muutamia sellaisia varten oli yhteinen lääkäri. Lääkäreitä ei tietenkään ollut riittävästi.
Kaikki oli mainion hyvin ja nopeasti järjestetty. Ankara kuri vallitsi. Meidät lähetettiin eri suuntiin kokoamaan ja lähettämään määräpaikkoihin tuota pikaa kokoon kyhättyihin eristettyihin koleraparakkeihin koleraan sairastuneita ihmisiä sekä suorittamaan desinfektiota heidän asunnoissaan, jotka usein olivat niin saastutetut, että ne piti polttaa. Pääasiallisena desinfektioaineena käytimme sublimaatti- ja karbolihappoliuoksia, joita meillä oli tarpeeksi. Asukasten piti noudattaa elämässään ankaria sanitäärimääräyksiä, joihin he alistuivatkin mielellään, kun pian huomasivat, kuinka hyvin ne tepsivät ja kuinka pian kuolevaisuus saatiin vähenemään yksinäisiä tapauksia lukuun ottamatta. Mitään epäjärjestystä tai mellakoita ei Turkestanissa tämän koleraepidemian aikana tapahtunut.
Kun se myöhempään levisi Euroopan Venäjälle, niin siellä etenkin Volgan rannoilla syntyi paljon mellakoita, joiden aikana murhattiin useita lääkäreitäkin ja tehtiin kaikenmoisia hävityksiä. Siellä levitettiin huhuja, että muka lääkärit tahallaan aiheuttivat koleran leviämistä myrkyttämällä kaivoja, jokien veden, ruokatavaroita yms. Mahdollista on, että näitä huhuja sivistymättömän kansan keskuuteen levittivät nihilistit, jotka aina ja kaikin keinoin taistelivat valtiovaltaa vastaan, eivätkä koskaan jättäneet mitään tilaisuutta hyväkseen käyttämättä saadakseen aikaan tyytymättömyyttä, epäjärjestystä ja hävitystä. He kävivät 'totaalisotaa' valtiovaltaa vastaan, josta lopulta oli seurauksena ensin vuoden 1905 epäonnistunut vallankumousyritys ja sitten vuoden 1917 suuri vallankumous, jota varten sen toimeenpanijat saivat saksalaisilta suunnattomia rahasummia ja vähän myöhempään tehokkainta avustusta järjestelytyössä eri aloilla."

Osat Saksan ja Venäjän välillä ovat sittemmin vaihtuneet, mutta ainakaan nykyinen koronavirus ei ole kuolettavuudeltaan koleran luokkaa, ellei siitä sellaista tehdä pystyttämällä yhteiskunnat konkurssiin ajavia totalitaristisia hallintoja - jollaisia kansa nyt huutaa - tai projisoimalla vihaa huonojen uutisten tuojiin tai muuten vain muukalaisiin.

Luin myös yhden David Ignatiuksen vähemmän tunnetuista romaaneista, CIA:sta kertovan SIRO:n. Sekin pyörii Turkestanin ympärillä, sillä muutama hieman omavaltaisesti toimiva syvävaltion edustaja on Iranin islamilaisen vallankumouksen jälkimasennuksessa turhautunut Yhdysvaltain hallinnon ja CIA:n kyvyttömyyteen panna lainkaan vastaan Neuvostoliitolle. Kun poliittisen tuen puutteessa ei voida oikeasti tukea Neuvostoliiton eri kansallisuuksien separatistisia tendenssejä - Yhdysvallat oli syvällä kylmässä sodassakin aina sitoutunut tukemaan neuvostovaltakunnan yhtenäisyyttä - niin ruokittiin sitten edes venäläisten valmista vainoharhaa siitä, että niin CIA varmaankin teki.

Tämän lähestymistavan ajatuksena oli saada vastapuoli - siis neuvostotiedustelu ja päätöksenteko - tuhlaamaan resurssejaan Afganistanin miehityksen kaltaisiin asioihin, mikä edesauttaisi pahuuden imperiumin tuhoutumista ja lietsoisi sen vielä hajoamaankin. Tässä fiktiivisessä tarinassa haluttiin siis rakentaa hiljaisista signaaleista venäläisille päähänpinttymä, josta tulisi itsensä toteuttava profetia - mutta profetian toimeenpanoon provosoisivat venäläiset imperialismillaan itse.

Ignatiuksella on isänsä puolelta armenialaista sukutaustaa Elâzığ'n suunnalla ja vaikka tarina alkuun keskittyykin Turkestaniin, Armeniasta tulee lopulta erään henkilön lempilapsi. Ignatiuksen vahvuus on CIA:n ja sen virastonsisäisten poliittisten ja hallinnollisten vastakkainasettelujen hyvä tuntemus pitkältä aikaväliltä, samoin kuin hänen kokemuksensa Lähi-idän kirjeenvaihtajana. Nämä vahvuudet tekivät esikoisromaanista Agents of Innocence niin realistisen tiedustelumaailman ja tuon ajan Beirutin kuvauksen. Se on yhä mielestäni paras Ignatiukselta lukemani kirja. Hän ei kaunokirjallisesti yllä John le Carrén tasolle, mutta kuvaa aihepiiriään vähemmällä poliittisella arvolatauksella ja realistisemmin, usein myös banaalimmin. Tämä pätee myös henkilöhahmojen kuvaamiseen, vaikka ihmisten psykologisten motiivien kuvaamisessa le Carré on paljon syvällisempi.

Ignatius kuvaa kirjassaan osuvasti Moskovaa amerikkalaisten työympäristönä:
"Kollegamme ulkoministeriössä eivät ole koskaan oikein ymmärtäneet sitä. (...) Kuinka läpitunkeva kontrollijärjestelmä on. He eivät ymmärrä, että KGB tarkkailee Moskovassa joka diplomaattia ja joka toimittajaa ja pelaa heitä toisiaan vastaan. Ne, jotka ovat yhteistyöhaluisia, saavat palkintoja - myönnytyksen neuvotteluissa, erikoishaastattelun. Niitä, jotka vastustelevat, rangaistaan - he eivät löydä asuntoa, heidän vessansa tukkeutuvat, heidän autonsa eivät toimi. Lopulta kovapintaisimmatkin antavat periksi ja lähtevät kotiin. Surullisinta on, kuinka diplomaattimme näyttelevät mukana tässä lumeteatterissa. Liberaali nuori ulkoasiainhallinnon virkailija kuvittelee menestyvänsä Moskovassa, koska on niin sensitiivinen ja järkevä kaveri, ja kuvittelee itsepäisemmän kollegansa epäonnistuvan, koska tämä ei riittävästi ymmärrä venäläisten luontoa tai heidän kieltään. Älytöntä! Nämä ihmiset eivät näytä lainkaan tajuavan, että Moskova on suuri Skinnerin laatikko, joka on suunniteltu ehdollistamaan tietynlaiseen käyttäytymiseen. Ja Yhdysvaltain diplomaattikunnasta on tullut elävä todiste siitä, että ehdollistaminen toimii!"

Tähän päättyy tämänkertainen tuokio karanteenipäiväkirjassa. Ehkä lukija näki asiayhteyksiä näiden toisistaan riippumattomien fragmenttien välillä. Onhan ihmiskunnan tarina kuitenkin yksi suuri monomyytti, vaikka se kulkeekin ruohoarolla kuin mastodontti, jota sokeat eri puolilta tunnustelevat, päätyen aivan eri hahmotelmiin sen muodosta ja luonteesta. Tai ehkäpä lukija näkee tässä vain kuumeen riivaaman mielen hajanaisia ja epäoleellisia havaintoja tiedon virrasta. Mies katselee ruohon kasvua, sillan ali virtaavaa vettä, ja odottaa. Pasilan Rauno Repomies, jonka toinen nimi on Ignatius, varmaan vetäisi yhteen paremmin, kettusetien sukua kun on.

Lienee viisainta jatkaa lääkinnällisiä kokeitani valkosipulilla ja inkiväärillä sekä paneutua siirtojani odottaviin sataanviiteenkymmeneen käynnissä olevaan šakkipeliin.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Viruksen varjossa

Minun on pitänyt kirjoittaa lukijakunnalle jotain karanteenilukemista jo pitkään, mutta etätöitä tehdessä työ ei suinkaan vähene - ei etenkään kriisiaikana, jolloin kaikki haluavat reagoida ja osoittaa tekevänsä jotain, vaikka sitten yhdentekevää, ja pommittavat toinen toisiaan selvitys- ja vastauspyynnöillä generoiden kaikille tehokkaasti lisää työtä. Pelkät viestitulvat ovat jo kauan sitten olleet mahdottomia kahlata läpi. On pakko suorittaa sumeaa valintaa sen perusteella, missä otsikossa tai ensimmäisellä rivillä näkyy indikaatioita, että juuri tuo viesti tulisi avata ensin.

Työni vuoksi en ole voinut noudattaa omia koronaohjeitani niin hyvin kuin olisin halunnut. Minullahan ei olisi mitään ongelmaa bunkkeroitua vessapapereineni ja säilykkeineni vaikka metsäpirttiin - ei ainakaan jos nettiyhteys siellä toimisi - mutta kun laskutkin pitää maksaa, on ollut pakko ravata ihmisten ilmoilla. Yksityisautokin olisi olemassa, mutta kaupunkimme on varmistanut, ettei missään ole kohtuuhintaisia parkkipaikkoja, joten on ollut pakko kulkea julkisilla.

Niinpä olen nyt itsekin viruksen kourissa omavaltaisessa kotieristyksessä ja yhtäkkiä aikaa riittää myös lukemiselle, kirjoittamiselle ja nettišakin pelaamiselle.

Minulla on alusta asti ollut vain kaksi olennaista neuvoa koronaviruksen suhteen:

1) Vältä tartuntaa.
2) Älä levitä tartuntaa.

Jos ihmiset olisivat näitä kahta ohjetta noudattaneet alusta asti, mitään pandemiaa ei olisi koskaan syntynyt. Yksilönähän koronan välttäminen olisi ollut varsin helppoa: välttää vain kaikkia sosiaalisia kontakteja, paitsi virtuaalisia, samoin kuin paikkoja, joissa suuret määrät ihmisiä kokoontuvat tai pakkautuvat lähelle toisiaan. Ovien kahvat ja vastaavat ovat kriittisiä pintoja, joissa virus kulkee käsistä käsiin.

On myös itsestään selvää, että pandemian käynnistyttyä olisi kannattanut välttää lomamatkoja ja ylipäätään lentämistä. Lentokoneet ja lentokentät kun ovat tavallisinakin aikoina tautipesäkkeitä.

No, tiedämme jo, mitä tapahtui. Kun Wuhanissa tuli tieto kaupungin sulkemisesta, seitsemän miljoonaa ihmistä lähti sieltä muualle Kiinaan ja ympäri maailmaa - osa vieläpä viranomaisten kehotuksesta kotimaihinsa evakuoituen. Ja kun tiedettiin jo aivan hyvin, että koronavirus oli räjähtänyt käsiin Pohjois-Italiassa samoin kuin Ranskan ja Itävallan hiihtokeskuksissa, palasivat tuhannet suomalaiset turistit näistä paikoista suoraan työpaikoilleen, laittaen lapsensa kouluihin, koska koulut koetaan Suomessa ilmeisesti päivähoitopaikoiksi aikuisten työssäkäyntiä varten.

Jätetään nyt kuitenkin sikseen Suomen hallituksen omituinen vetkuttelu ja THL:n vielä omituisempi denialismi WHO:n ja koko muun maailman koronatietoja kohtaan. Tietoa olisi kyllä ollut riittämiin. Mallia ei olisi tarvinnut hakea Kiinasta - siihen olisivat sopineet oikein hyvin Taiwanin, Korean, Singaporen, Georgian ja Saksan oikeat toimintatavat, joilla laaja testaaminen ja varhaiset toimenpiteet saivat tilanteen hallintaan ja siedettävälle tasolle.

Tämän lukijoiden kannalta olennaisempaa on se, millä tavoin tavalliset ihmiset ovat syyllisiä viruksen voittokulkuun. Nimenomaan paremmin toimeentulevat, keskiluokkaiset ihmiset, jotka palasivat lomamatkoiltaan ja lähtivät heti etätöihin jäätyään uusille, ovat vastuussa viruksen eksponentiaalisesta leviämisestä Euroopassa. Lomia ja töitä ei siirretty, tapoja ei muutettu. Aikuisten mukavuudentunne oli tärkeämpi kuin lasten altistuminen massalaitoksissa.

Suomalaiset ovat jääräpäistä kansaa, jonka kognitiivinen dissonanssi arkensa pasmoja sekaisin panevia tosiasioita kohtaan on poikkeuksellisenkin voimakasta, mutta eivät suomalaiset tässä suinkaan ole ainutlaatuisia olleet. Sama tarina kaikkialla maailmassa - joitain tottelevaisia Aasian kansoja lukuun ottamatta.

Olen viime viikkojen ajan ihmetellyt suuresti somepäivitysten virtaa omissa verkostoissani ympäri maailmaa. Koulujen, yliopistojen ja työpaikkojen sulkeminen on saanut ihmiset suorastaan vimmaisesti järjestämään kymmenien henkien perhe- ja sukutapaamisia, sukkuloimaan tuttavaperheen luota toiselle uutisia ja kuulumisia vaihtaakseen, suukotellen isoäitejään poskille, ja jopa järjestämään koronabileitä. Kaikkea tätä he ylpeänä kuvaavat ja jakavat somessa, samalla kuitenkin valittaen, kuinka hallituksensa joko ei tee mitään tai tekee vääriä asioita - ts. asioita, jotka hankaloittavat omaa elämää.

Ihmisten rajaton itsekkyys räjähti käsiin myös hamstrausilmiössä, joka somen välityksellä toistui samanmuotoisena kaikkialla maailmassa. Suomessa kaupat eivät sentään ole ainakaan vielä tyhjenneet kokonaan eivätkä sulkeutuneet lukkojen taakse. Erityisen paha tilanne on kuitenkin monien väkirikkaiden maiden suurkaupungeissa, joissa kaupat ovat tyhjentyneet ruoasta ja hinnat äkkiä nousseet kymmenkertaisiksi.

Koronaviruksen terveyshaittoja pelottavammiksi saattavatkin muuttua tämän maailmanlaajuisen kriisin sosiaaliset, taloudelliset ja poliittiset vaikutukset. On melko pelottavaa seurata, kuinka kiilusilmäisesti totalitaristi kuoriutuu esiin tavallisista kansalaisista, jotka kirkuvat lisää pakkotoimia ja kieltoja kaikkialle, mutta samaan aikaan kiroavat mitä tahansa, mikä hieman hankaloittaa heidän omien pinttyneiden tapojensa noudattamista. Kaikkia mahdollisia muita vaaditaan kantamaan vastuuta, mutta omaa itseä, omia läheisiä tai omaa toimialaa mikään tästä ei saa koskea.

Siinä sitä mennään, onnea vain ihmiskunta tästäkin suorituksesta.

Voi tästäkin kriisistä tietysti nousta myös jotain hyvää. Sankaruuden häivähdyksiä löytyy esimerkiksi toisia auttavista terveysalan ammattilaisista, jotka ovat viime vuosina olleet menettämässä uskoa elämänsä tarkoitukseen. Nyt sellainen tarkoitus on. Ehkäpä savun hälvettyä terveyssektori voisi hieman vähentää digitalisaatio- ja kehityshankkeita ja ryhtyä jälleen palkkaamaan lisää sairaanhoitajia. Ehkäpä lääketieteellisten tiedekuntien opiskelijapaikkoja kannattaisi sittenkin lisätä.

Tavallaan on ollut myös merkittävä kokemus, että hetken ajan koko maailmalla - niin hallituksilla kuin tavallisilla ihmisillä - on täsmälleen sama ongelma. Ratkaisukeinoissa ja lähestymistavoissa on eroja, mutta ihmiset kohtaavat sekä saman näkymättömän uhan että samanlaisia ongelmia, jotka seuraavat valtioiden toimeenpanemista torjuntakeinoista - kuten rajojen sulkemisista, lentojen ja liikenneyhteyksien katkeamisesta, koulujen ja työpaikkojen sulkemisista sekä ulkonaliikkumiskielloista. Kriisin tästä pitkittyessä tulevat myös tuotanto- ja jakeluketjujen katkeamisten seuraukset viiveellä ihmisten arkeen. Kaikkea, mitä on totuttu saamaan kaupasta, töpselistä, raanasta tai netistä, ei enää automaattisesti saakaan. Pulaa voi tulla paljon tärkeämmistäkin asioista kuin vessapaperista.

Jos olisin terve, kävisin nyt luontoretkillä siellä, missä ei ole ihmisiä. Tukisin ostoksilla paikallista tuotantoa, palveluja ja jakeluketjuja. Lukisin, kirjoittaisin ja seurustelisin yli 2000 nettikaverin kanssa vieläkin enemmän kuin nyt teen. Mutta katsotaan nyt ensin, tepsivätkö koronavirukseen inkivääritee ja valkosipuli, vai pitääkö turvautua viinaan, saunaan ja tervaan. Luonani ei kannata nyt käydä eikä inttää minua lähtemään kahville tai oluelle.