lauantai 24. syyskuuta 2022

Paluu muistojen juurille

Ensimmäinen kuukausi Pakistanissa lähenee loppuaan. Jos loppuajat Brysselissä olivatkin aikaa vastaan juoksemista kaikenlaisten käytännön ongelmien kanssa, alkuajat Islamabadissa ovat sitä toisella tavalla: nurkan takana ei vaani takaraja ajolähtöineen, jonka jälkeen ei ole enää fyysisesti paikalla, mutta sen sijaan alkua hallitsee palapeli kaiken sen kanssa, mikä pitää ensin hoitaa ennen kuin jonkun toisen asian saa hoidettua. Ilman verkkaisesti eteneviä byrokraattisia rekisteröintiprosesseja ei saa pankkitiliä, paikallista puhelinliittymää eikä nettiä, ilman niitä taas on aika vaikea saada mitään muuta järjestykseen. Merkittävä virstanpylväs saavutettiin kuitenkin eilen illalla, kun allekirjoitin vuokrasopimuksen talonpuolikkaasta, josta on tarkoitus tulla tukikohtani seuraaviksi muutamaksi vuodeksi.

Lukija ihmettelee nyt tietysti, kuinka minulla on aikaa kiinteistöihin ja byrokratiaan, kun kolmannes Pakistanin pinta-alasta on tulva-aluetta ja 33 miljoonaa ihmistä jäänyt kodittomiksi tuhotulvien myötä. Niin pahalta kuin tulvat tiedotusvälineissä näyttävätkin, ne eivät ole kuitenkaan upottaneet Islamabadia sen enempää kuin mitään muutakaan Pakistanin suurkaupungeista. Tulvien alle on jäänyt lähinnä valtavat määrät tulvamaille rakennettuja maatalousyhteisöjä Induksen ja sen sivujokien alavilla mailla, jotka kuuluvat ihmiskunnan vanhimpiin ja tiheimmin asuttuihin maatalousalueisiin.

Pakistan on maailman viidenneksi väkirikkain valtio (Kiinan, Intian, Yhdysvaltain ja Indonesian jälkeen) ja kilpailee Indonesian kanssa suurimman muslimimaan tittelistä - Indonesiassa kokonaisväkiluku on suurempi ja se on siten suurin muslimienemmistöinen maa, mutta Pakistanissa suurempi osuus väestöstä on muslimeja. Molemmissa maissa toki uskonnollisten vähemmistöjen, erityisesti kristittyjen, luku lasketaan monissa miljoonissa, mikä on usein yllätys länsimaalaisille, koska maita niin usein tarkastellaan vain enemmistöuskontonsa kautta.

Pakistan herättää Euroopassa kielteisiä mielikuvia, koska se pääsee uutisiin lähinnä silloin, kun maassa tapahtuu jotain pahaa - terrorismia ja ääriliikkeitä, Afganistanin ja Kashmirin konflikteja, luonnonkatastrofeja kuten säännölliset tulvat ja maanjäristykset. Koska ihmisiä on paljon ja he ovat tiheässä, heitä myös kuolee aina, kun jotain pahaa tapahtuu. Harvemmin tästä maasta Suomessa uutisoidaan mitään hyvää - ja silloinkin, kun niin tehdään, se tapahtuu jonkin pahan taustaa vastaan: esimerkiksi sankaritarinat Talibania vastaan asettuneesta teinitytöstä, hädänalaisten avustamisesta tai puiden istuttamisesta Himalajan ja Hindukushin rinteille - joiden paljaiksi hakkaaminen on muuten ollut vähintään yhtä suuri syy tuhotulviin kuin ilmastonmuutos.

Jos kuitenkin vertaamme Pakistanin itsenäisyysajan toteumaa niihin apokalyptisiin uutisiin ja ennusteisiin, joita maan kohtalosta länsimaissa vuodesta toiseen tuotetaan - Pakistanhan on aina epävakaa, aina talousvaikeuksissa, aina korruptoitunut, aina ihan kohta romahtamaisillaan - kiinnittää huomiota kaikki se, mitä ei ole tapahtunut. Pakistan ei ole romahtanut. Pakistan ei ole muuttunut kalifaatiksi. Pakistan ei ole useista sotilasvallankaappauksista huolimatta muuttunut täysautoritääriseksi valtioksi, vaan on läpi itsenäisyytensä säilyttänyt demokraattisen monipuoluejärjestelmän ja liittovaltiomuodon. Intia ja Pakistan eivät ole päätyneet ydinsotaan. Ja vaikka Taliban vuonna 2008 hallitsi laajimmillaan niin suuria alueita Khyber-Pakhtunkhwassa (ent. Luoteismaakunta), että sen nähtiin kolkuttelevan jo Islamabadin porteilla, tämäkin konflikti saatiin lopulta jotenkuten hallintaan. Tosin Talibanin voitto Afganistanissa kasaa uudelleen tummia pilviä myös Pakistanin paštualueiden taivaille.

Pakistanin suoriutuminen tässä kaikessa ei ole mikään mallisuoritus. Pakistan on koko historiansa ajan pysynyt poliittisesti epävakaana ja taloudellisesti köyhänä kehitysmaana, minkä vuoksi sillä ei olekaan kokonsa mukaista vaikutusvaltaa maailman asioihin. Sillä on itänaapurinaan ja itsenäisyysajan keskeisimpänä vastustajanaan jättiläinen, Intia, ja sen tähden se tukeutuu liittolaisenaan toiseen jättiläiseen, Kiinaan - etenkin kylmän sodan jälkeen, jolloin se koki Lännen pettäneen entisen liittolaisensa. Etelänaapurit Arabian niemimaalla ovat upporikkaita ja länsinaapuri Irankin Pakistania vauraampi, ja nuo maat kilpailevat keskenään ja ajoittain ottavat yhteen Pakistanin uskonnollisten liikkeiden rahoittamisessa. 

Niinpä ainoa ilmansuunta, johon Pakistan on voinut projisoida poliittista ja sotilaallista voimaansa on vielä kaoottisempi ja köyhempi pohjoisnaapuri, Afganistan, jossa Pakistanin politiikka on seurannut patoamispolitiikan logiikkaa - ulospäin usein kyyniseltä näyttävää, mutta perustavoitteissaan johdonmukaista. Aina kun Pakistanin kontrolli Afganistanista on herpaantunut, ongelmat ovat vyöryneet sieltä Pakistanin omille alueille.

*   *   *

Ennen Brittiläisen Intian hajoamista, joka tuotti nykyiset Etelä-Aasian valtiot yhä vielä kiistanalaisine rajoineen, hallitsi suurinta osaa alueesta Mogulivaltakunta. Se oli keskiaasialaista alkuperää olevan muslimidynastian johtama keisarikunta, jonka perusti Babur, mutta joka sai hallintaansa koko Intian niemimaan sadoiksi vuosiksi, 1500-luvulta aina vuoteen 1858, jolloin britit syöksivät vallasta viimeisen mogulikeisarin, Bahadur Shah Zafarin, ja vähän myöhemmin omivat Intian keisarinnan arvonimen kuningatar Viktorialle. Sekä Intia että Pakistan ovat Mogulivaltakunnan jälkeläisiä, vaikka brittien lähdettyä niemimaa jakautuikin verisissä uskonsodissa hindujen ja muslimien johtamiin uusiin valtioihin.

Omana aikanaan Mogulivaltakunta oli se tarunhohtoinen valtakunta, jonka tunnemme tuhannen ja yhden yön saduista ja paljosta muusta tarustosta, jonka persialaiset ja arabit välittivät Eurooppaan. Tuo menneisyys on aina läsnä tätä maata katsellessa.

Intialaisen taruston kulkeutuminen Eurooppaan oli tietysti jo paljon Mogulivaltakuntaa - tai ylipäätään islamia ja kristinuskoa - vanhempi asia. Onhan Induksen ja Gangesin laaksoissa euraasialaisten sivilisaatioiden alkukoti, josta vaikutteet säteilivät kahteen suuntaan. Itäinen virtaus vei Kiinaan ja Kaakkois-Aasiaan, joissa se hybridisoitui Kiinan suurten jokilaaksojen itsenäisesti kehittyneeseen sivilisaatioon. Läntinen virtaus yhdistyi Lähi-idän ja Niilinlaakson niin ikään itsenäisesti kehittyneeseen hedelmällisen puolikuun sivilisaatioon, josta myös välimerellinen ja sittemmin eurooppalainen sivilisaatio kumpusi.

Pakistanista löytyvät Induksen kulttuurin muinaiskaupungit Mohenjo-daro (Sindissä) ja Harappa (Punjabissa) samoin kuin muinaisen Intian tärkeä muinaiskaupunki Taxila (pohjoisimmassa Punjabissa), joissa voi kokea olevansa tuntemamme sivilisaation alkulähteillä. Muistan 20 vuotta sitten Taxilassa käydessäni kokeneeni jonkinmoisen tajunnanjysäyksen, kun löysin raunioiden kaiverruksista niin hakaristejä, kaksitoista tähteä kehässä kuin myös kaksipäisen kotkan - kaikki ilmeisesti muinaisesta Intiasta peräisin olevia symboleja, jotka sittemmin ovat länteen kulkeutuessaan tulleet jos jonkinmoiseen käyttöön.

Hakaristi on muinoin ihmiskunnan alkuhämärissä elämän lähteenä palvotun auringon tyylitelmä, joka oli Euraasiassa laajalle levinnyt jo esihistoriallisena aikana, ja varsinkin Intiassa sai merkittävän uskonnollisen ja kulttuurisen merkityksen. Sitä on tosin aurinkosymboliikan lisäksi selitetty myös ilmansuuntien kuvauksena ja siten "kaikkivallan" symbolina. Se löydetään jo myöhäiskivikautisista lähteistä ja Induksen laakson sivilisaatiossa se oli runsaassa käytössä. Aasiassa se on yhä vieläkin onnen ja hedelmällisyyden symboli - Euraasian läntisimmissä osissa se sai sattuneista syistä hiljattain ikävän sivumerkityksen.

Kaksitoista tähteä kehässä, joka nykyisin yhdistetään EU:n ja sitä edeltäneiden Eurooppa-liikkeiden aatteeseen, on niin ikään muinainen symboli. Luku kaksitoista on ollut kulttuurista toiseen pyhä luku, minkä vuoksi sen voikin oman valintansa mukaan yhdistää moneen asiaan: jo muinaisista ajoista periytyvään astrologiseen tähtikarttaan, luojajumalattaren kruunuun (joka viittaa suoraan tähtikarttaan), pantheonin jumalten lukuun, alkuperäisiin Israelin heimoihin, apostolien lukuun, roomalaisen oikeuden tuomarien lukuun, tuntien ja kuunkierron lukuun, valamiehiin ja niin edelleen. Kahtatoista on pidetty täydellistymisen lukuna (sitä edeltää yksitoista, viimeinen hetki ennen täyttymystä). Joku joskus kertoi minulle, että kaksitoista tähteä ovat se viimeinen silaus, joka tarvitaan täytettäessä optimaalisella mosaiikkikuviolla eli mehiläiskennon muodolla katetun pinnan viimeinen jäljelle jäänyt tila. Toisin sanoen, täydellistämään muutoin epätäydelliseksi jäävä laatoitus. Ei siis liene ihme, jos se on astrologien lisäksi ollut tärkeä symboli temppeleitä ja palatseja rakentaneiden muurarien ammattikilloille.

Kaksipäinen kotka symboloi keisarikuntia jo pronssikauden assyrialaisilla ja heettiläisillä - minkä lisäksi sillä lienee ilmeinen yhteys Egyptin faaraoiden symboliin, Ylä- ja Ala-Egyptin yhdistymistä kuvanneeseen kuvioon, jossa korppikotkan ja kobran päät muodostavat ikään kuin kaksi päätä siivelliselle hahmolle. Myöhemmät kristilliset ja islaminuskoiset imperiumit perivät kaksipäisen kotkan muinaisilta edeltäjiltään. Nykyajan huuhaa-nationalistit voivat tietysti sepitellä kaikenlaisia omaa muinaisuuttaan korostavia tarinoita (tyyliin "serbit perustivat Induksen sivilisaation"), mutta heiltä jää silloin huomaamatta, että tuo muinaisuus on nimenomaan ihmiskunnan yhteistä ja koskee yhtä hyvin myös heidän naapurikansojaan.

*   *   *

Paljon äärellä siis olen täällä ja kaikessa ympärillä olevassa voi aistia ihmiskunnan historian havinaa. Käytän tätä aasinsiltana palatakseni omaan henkilökohtaiseen kokemukseeni. Minulle paluu Islamabadiin on samalla paluu kansainvälisen urani juurille. 20 vuotta sitten opiskelijana ja nuorena miehenä asuin täällä kuusi kuukautta ja tuo kokemus oli oleva ratkaiseva ponnahduslauta, josta päädyin sille ammatilliselle tielle, jolla yhä olen. 

Pakistan ei tuolloin ollut ensimmäinen kokemukseni Etelä-Aasiasta, sillä olin tehnyt elämäni ensimmäisen Euroopan ulkopuolelle suuntautuneen matkani Intiaan jo 18-vuotiaana. Ei se ollut myöskään ensimmäinen kokemukseni islamilaisesta maailmasta, sillä olin niin ikään matkustanut Turkissa ja Tunisiassa jo 19-vuotiaana. Ennen Pakistaniin töihin saapumista plakkarissani oli opiskelijavuosilta jo kohtalainen kasa arabimaita, Kaukasiaa, Keski-Aasiaa ja Kaakkois-Aasiaa. Kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen kerta kun asuin pidemmän aikaa eurooppalaisen kulttuuripiirin ulkopuolisessa maassa.

Olin tuohon aikaan myös hyvin köyhä. Työnantajani ei rahoittanut asuntoani, terveydenhuoltoani tai muitakaan sellaisia asioita, joita vakituisesti työsuhteiset pitävät selviöinä ulkomaankomennuksille lähtiessään. Vuokrasin palvelijalle tarkoitettua ullakkohuonetta paikalliselta kansalaisjärjestönaiselta (joka paljastui paitsi ahneeksi, myös kotityranniksi, joka mm. hakkasi omia palvelijattariaan). Huoneessa vilisi öisin rottia, torakoita ja muurahaisia. Ikkunan ulkopuolella puussa roikkuivat päivisin variksen kokoiset hedelmälepakot. Villisiat ja šakaalit tulivat öisin Margalla Roadin yli asuinalueille.

Kun laskeuduin Istanbulista saapuvalla lennolla tänne ensivalon aikaan, tunsin nostalgiaa jo automatkalla lentokentältä Islamabadin kaupunkiin. Taivaan utuinen punahehku, taivaanrannassa siintävät vihreät Margallakukkulat, taivaalle kohoavat haarahaukat, kaikkialla heräilevien varisten raakunnat, mainojen rääkäisyt ja kirskutukset. Kaikki tuo tuntui jollain oudolla tavalla tutulta, kuin kuuluisi johonkin entiseen elämääni. Ihmisten puhuma intianenglanti, eleet ja fraasit - ne tarttuivat kuin olisivat palautuneet pitkän tauon jälkeen jostain syvälle muistiin hautautuneesta. Eivät harkitusti ja tietoisesti vaan vaistomaisina reaktioina.

*   *   *

Islamabad ei ole kovin historiallinen kaupunki. Ayub Khan siirsi liittovaltion pääkaupungin Karachista ensin Rawalpindiin vuonna 1959 ja sitten tänne vuonna 1967 eikä Islamabadissa siten ole juurikaan vanhempaa kuin 60-70-luvuilla rakennettua arkkitehtuuria. Islamabad on insinöörien suunnittelema hallintokaupunki samaan tyyliin kuin Brasília. Koko kaupunki on luotu neliömäisten ruutujen kaavaan ja useimmilla ruuduilla on varsin tylsästi vain koodinimet: G-6, F-6, F-7, F-8, E-7 jne. Kullakin sektorilla on keskellään markaz, ostoskeskus, jossa on suuri keskittymä kauppoja ja liikkeitä. Lisäksi koko kaupungin halki kulkee itä-länsisuunnassa niin kutsuttu Sininen vyöhyke, joka on tarkoitettu liike-elämän keskukseksi, ja jota pitkin myös moderni joukkoliikennejärjestelmä (metro ja bussilinjat) kulkee.

Noin miljoonan asukkaan Islamabad ja sitä ympäröivä alue (mm. Margallakukkulat ja Rawaljärven pohjoisosa) muodostavat liittovaltion pääkaupunkialueen, samaan tapaan kuin Washington D.C., Mexico City tai Delhi omana osavaltionaan Intiassa. Heti osavaltiorajan takana kaupungin eteläpuolella on Islamabadia tuplasti suurempi Rawalpindi eli tuttavallisemmin Pindi (2 milj. asukasta). Pakistanilaisittain nämä ovat kuitenkin vain keskisuuria kaupunkeja. Vertailun vuoksi, Sindin osavaltion pääkaupungissa Karachissa on yli 15 miljoonaa ja Punjabin osavaltion pääkaupungissa Lahoressa yli 11 miljoonaa asukasta.

Parasta Islamabadissa ei olekaan kulttuuriperintö tai arkkitehtuuri vaan kaupungin vihreys. Asuinalueet ovat itsessään puutarhamaisia huvila-alueita, minkä lisäksi heti kaupunkia pohjoisessa rajaavan Margalla Roadin toisella puolella alkaa Margallakukkuloiden kansallispuisto, suuri ja luonnonarvoiltaan merkittävä matalien vuoriharjanteiden ja niiden väliin jäävien vehreiden laaksojen muodostama vaihteleva maasto täynnä eri metsätyyppejä, avoimempia kivikkoisia maastoja sekä villieläimiä. Villisika, muntjakki, kultašakaali, reesusmakaki ja intianpiikkisika ovat yleisiä. Lueskelin hiljattain espanjalaisen järjestön tekemää tutkimusta Margallan faunasta, josta kävi ilmi, että myös leopardi ja muurahaiskäpy yhä sinnittelevät alueella, vaikka entisaikaan yleinen paikallinen villilammas näyttää hävinneen sukupuuttoon.

Makakit tulevat yleisesti kukkuloilta alas kaupungin pohjoispuolisten moskeijojen alueille ja pohjoisimmalle asuinalueelle E-7:lle, jossa apinoita voikin nähdä yleisesti pieninä ryhminä - ja ne aiheuttavat kaikenlaista pikkuharmia ihmisten puutarhoissa riehuessaan. Myös lentäviäkoiria eli suuria hedelmälepakoita (nykyiseltä suomenkieliseltä nimeltään lenkkoja) näkyy kaupungin puutarha-alueilla yhä, vaikka minulla onkin tunne, että niiden määrä on paljon pienempi kuin 20 vuotta sitten. 

Brysselistäkin tutut kauluskaijat ovat täällä vakiolinnustoa, samoin kaikkialla läsnä olevat intianvarikset, pihamainat ja haarahaukat, punaperä- ja töyhtöbulbulit, pensas- ja metsätimalit, mustadrongot, ruosteperälepinkäiset, harjalinnut, bramiinikottaraiset ja kolme lajia yleisiä Streptopelia-kyyhkyjä (palmukyyhky, turkinkyyhky ja intianturturikyyhky). Puutarhojen puista ja pensaista kuuluu pitkäpyrstöräätälin ja aasianrillin ääniä. Kukissa vierailee purppuramedestäjiä - urokset metallinsinisiä, naaraat vihreänkeltaisia. 

Asunnossani tulee olemaan kaksi eri suuntiin osoittavaa terassia, joista moisia luonnonihmeitä voi katsella. Vuokraisäntä ehdotti sen tekemistä viinilasin äärestä, joten kovin ahdasmielinen hän ei ainakaan ole. Ja grillille olisi hyvä paikka, kunhan ehdin sellaisille ostoksille. Ensin on vuorossa koko liuta kiireellisempiä käytännön hankintoja.

keskiviikko 31. elokuuta 2022

Jäähyväiset Brysselille

Elokuun lopussa koitti aika jättää Bryssel taakse, palata muutamaksi päiväksi Suomeen ja siirtyä sitten syyskuun ensimmäisenä uuteen kotiin Aasian mantereelle. Siitä myöhemmin.

Kaksi vuottani Brysselissä olivat antoisia, vaikka suuri osa tuosta ajasta kuluikin pandemian merkeissä: työpaikat olivat tyhjillään, ihmiset etätöissä kodeistaan käsin, ravintolat ja kahvilat suljettuina, kaduilla kävellessäkin maskipakko. Nyt tuntuu kuin nuo ajat olisivat kaukana takana. Vaikka ihmiset yhä sairastuvat sankoin joukoin covidiin, taudista ei enää paljoa kohkata. 

Olisin voinut jatkaa pidempäänkin, mutta sopimukseni Brysselissä oli sidottu aikaan, jonka toinen henkilö oli aiemmin ollut lainassa toisinpäin, Brysselistä Suomeen. Joten kaksi vuotta sitten.

Sinä aikana ehti tapahtua paljon. Afganistan luhistui Talibanin käsiin. Venäjä käynnisti hyökkäyssodan ja kansanmurhan Ukrainassa. Suomi päätti viimein liittyä Natoon. Yksityiselämässäni menin naimisiin ja julkaisin romaanin, joka löytyy suomeksi täältä. Lukekaa tuo kirja. Se sisältää paljon ajatuksiani monista asioista ja on lisäksi kaunista kieltä. Jos olette jo lukeneet sen jommallakummalla kielellä, arvostaisin kovasti arvostelujen kirjoittamista julkaisualustoille tai mihin tahansa muualle, koska ne ovat jotakuinkin ainoa keino, joilla minua tuntemattomat ihmiset saavat kirjasta tietää ja voivat sen halutessaan tilata.

Sen jälkeen, kun Bryssel lakkasi olemasta pandeeminen aavekaupunki, jossa kaikki paitsi ruokakaupat oli suljettu, se oli itse asiassa monin tavoin viihtyisä kaupunki asua. En oikein ymmärrä kaikkia niitä ulkomaalaisia, jotka väheksyvät ja mollaavat Brysseliä. En tosin tiedä, mikä heidän vertauskohtansa on. Omista vertauskohdistani luokittelisin Brysselin sijoituksen alemmas kuin Tartto, Beirut ja Kiova, mutta toisaalta Bryssel menee edelle Helsingistä, Turusta, Jyväskylästä, Lundista, Damaskoksesta sekä tietysti Kabulista ja Addis Abebasta. 

Suurin Brysseliä alaspäin pudottava viihtyisyystekijä on sama kuin suomalaiskaupunkien kohdalla: korkea hintataso. Kahden siellä asumani vuoden aikana tuo hintataso vieläpä tuntui tuplaantuvan, ainakin viikottaisten ruokakauppaostosten osalta. Hinnat tosin näyttävät kohonneen pilviin Suomessakin niin, että Bryssel on hintainnoususta huolimatta pysynyt nipin napin Suomea edullisempana. Riippuu tosin asiasta, jota mittaa. Osuin myös aikoinaan asumaan Beirutissa aikana, jolloin siellä oli hyvinkin kohtuullinen hintataso hyvään elämään - näin ei enää viime vuosina ole hyperinflaation ansiosta ollut. Tartossakin hinnat ovat nousseet rajusti, mutteivät sentään Tallinnan lukemiin. Ja Kiovan nykyviihtyisyyttä lienee tuntuvasti laskenut venäläinen sotakiihko, joka ei jätä naapureitaan rauhaan, koska Venäjä elää sodassa ja sodasta.

Viimeisiksi viikoikseni Prinssi tuli Suomesta seurakseni ja milloin minulla oli vapaata, kävimme lähialueilla: Antwerpenissä söimme japanilaisessa salaisessa puutarhassa. Rotterdamissa tapasimme sinne kotiutuneen ukrainalaisen ystäväni. Brysselin lähistöllä kävimme Mechelenin viehättävässä pikkukaupungissa. Ja itse Brysselissä vanhassakaupungissa, Ixelles'issä, Flageylla ja siinä ainoassa kotini lähistön kahvilassa, jossa emme olleet vielä koskaan aiemmin käyneet, vaikka aina olemme siitä menneet ohi. Se olikin ihan hyvä paikka viimeisen illan oluille setien pelatessa pihalla petankia.

Perjantaina koitti muuttorumba, piti vielä palautella modeemeja ja avaimia pitkin kaupunkia, ja sitten täyteen lastatulla autolla tien päälle kohti Alankomaita ja Saksaa. Vähän Brysselistä poistumisen jälkeen alkoi sataa - sekin loi jäähyväisten tuntua, etenkin niin pitkän kuuman ja sateettoman kesän jälkeen. Tihkuinen ilma jatkui pitkin matkaa. Yövyimme Kielissä, jossa Prinssi tilasi yöpalaksi pizzaa, joka ei koskaan tullut - tilauksen vastaanottanut ja kuitannut asiakaspalvelija oli botti, joka ei tajunnut ravintolansa olevan kiinni.

Lauantaiaamuna Tanskaan, kahvit Koldingin lähellä, Vähä-Beltin sillan yli Fynin saarelle. Siellä kävimme ulkoilemassa Knudshovedin niemenkärjen ja majakan maisemissa. Kuten olin toivonutkin, siellä oli kova kahlaajaryntäys jo syysmuutolla: avosettejä, kuoveja, vikloja ja useamman lajin sirrejä rantaliete mustanaan. Myös pääskyjä, pensastaskuja ja kerttuja muuttotunnelmissa koleassa kelissä. Ison-Beltin ylitettyämme ajoimme Kööpenhaminaan kaupunkikäynnille. Siellä oli sateista mutta söimme sentään kunnon Hereford-pihvit ja kohtasimme aukiolla islamilaisten saarnamiesten jehovalaiseen tyyliin toteutetun Allah pelastaa - oletko valmis -kampanjan. Tanska oli äitynyt Suomeakin kalliimmaksi maaksi. Niin toki myös Ruotsi, jonka pitkä ajotaival ei jättänyt meille enää aikaa kunnon kaupunki- tai luontovierailuille. Sitä paitsi koko ajan tihutti ja oli koleaa.

Sunnuntai meni Itämeren prinsessalla rauhanmerta kyntäen. Naton turvatakeet uhkaavat tehdä Itämerestä ihan oikean rauhanmeren, joskin Inkerin ja Itä-Preussin rannoilla vallitsee yhä sodanmeri. Katselimme Tukholman, Ahvenanmaan ja Turun saaristoja. Varsinais-Suomessa oli suuria hanhikerääntymiä pelloilla. Niin ikään syysmuutolla oli itähelsinkiläisen asuntoni etupihalla viihtynyt nuori pikkulepinkäinen, uusi pihapinna tänne.

Kolme päivää Helsingissä ovat menneet valmistautumisessa seuraavaan lähtöön: laitteiden vaihtoa ja päivitystä, rokotuksia, kelpoisuuslausuntoja ja notaariasioita. Seuraavan kerran kirjoitan tätä blogia varsin toisenlaisista maisemista - mutten aivan oudoista, sillä kyseessä on paluu maahan ja kaupunkiin, jossa olen viettänyt puoli vuotta varsin nuorena miehenä 20 vuotta sitten.

perjantai 12. elokuuta 2022

Kuuma kesä

Kesä on ollut antiteesi edelliselle, sateiselle kesälleni täällä. Harvassa ovat olleet ne päivät, jolloin lämpötila ei ole ollut hellelukemissa. Siihen kun yhdistää Brysselissä alati vallitsevan korkean ilmankosteuden ja puuttuvan ilmastoinnin (koska Suomen tapaan sitä ei ole totuttu täällä tarvitsemaan), elon yleinen tuntu on ollut trooppinen ennemmin kuin atlanttinen.

Kävin maan eteläosissa Valloniassa. Ensin rajamutkan taskuun ranskalaisten kukkuloiden väliin jäävässä Bersillies-L'Abbayen kylässä, jossa tapasin paikallisen eläinlääkärin, joka on rakentanut mailleen oman aron. Isojen hyönteisten ja niitä syövien lintujen katoamiseen oli miehellä kertoa konkreettinen syykin: kotieläinten lääkinnässä käytetty ivermektiini, jonka tuloksena lanta muuttuu myrkylliseksi lantiaisille ja muille suurille lannansyöjähyönteisille - ja jää usein myös hajoamatta.

Toinen asia, jonka sain kuulla, oli erään rajapyykin tapaus. Belgian ja Ranskan välinen rajahan on monin paikoin merkitty maastoon vain historiallisilla kivisillä rajapyykeillä, jotka ovat olleet paikoillaan iät ajat. Isommilla valtateillä on sentään tien varressa kyltti, jossa lukee "Ranska" tai "Belgia", kun maa vaihtuu, mutta pikkuteillä ja pikkukylien ympäröivällä maaseudulla paikalliset vain tietävät, mikä kukkula ja mikä pelto on Ranskaa, mikä Belgiaa. EU:n ansiosta sillä ei ole enää niin kauhean suurta väliä. Mutta silloin tällöin jokin tapaus muistuttaa siitä, kuinka valtava psykologinen merkitys rajoilla ja territorioilla yhä on länsimaisillekin ihmisille. Bersillies'n kulmilla oli muuan maanviljelijä mennyt siirtämään omin toimin maidensa laidalla ollutta, Napoleonin sodista asti paikoillaan jököttänyttä rajapyykkiä pari metriä, jotta pääsisi paremmin oikaisemaan traktorillaan. Näin tehdessään hän tuli vahingossa siirtäneeksi Ranskan ja Belgian välistä rajaa melkoiselta matkalta - koska rajapyykit eivät ole tiheässä. Paikallinen historiafriikki havaitsi rajapyykin siirtyneen. Nousi haloo, kansallistunteet leimahtivat ja viljelijä taisi saada vakavan rangaistuksenkin teostaan, vaikka nopeasti pormestarit molemmin puolin rajaa hymyilivät rajavälikohtauksen tapahtumapaikalle sännänneelle lehdistölle ja useimmat jutut tehtiin humoristiseen sävyyn.

Poimin eläinlääkärin luota kaksi puolalaistyttöä, jotka tunnen Kiovan vuosilta saakka, ja joista toinen on asunut viime vuodet Taiwanilla - joten sain myös loppukesäksi harvinaisen erinomaista taiwanilaista teetä. Ajoimme belgialaisen Philippevillen kautta ranskalaiseen Givet'n pikkukaupunkiin, josta eteenpäin Etelä-Ardennien maisemissa kapeassa jokilaaksossa sijaitsevaan kuvankauniiseen Bouillonin kylään. Tai pikkukaupunkiin. Miten sitä nyt ottaa. Keski-Euroopan vanhoilla asutusseuduilla kylät näyttävät pieniltä kaupungeilta ja pikkukaupungit toisinaan suurilta kyliltä. Bouillon oli joka tapauksessa kätketty helmi. Harvinaisen kaunis ja idyllinen paikka.

Sittemmin puolattaret viipyivät luonani Brysselissä jokusen päivän. Minun ollessani töissä kolusivat kaupunkia. Iltaisin kävimme oluella Ixelles'issä. Puhuimme paljon Ukrainasta ja Taiwanista.

*   *   *

Suomen Nato-prosessi on edennyt, kun suurin osa jäsenmaista on jo ratifioinut Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden. Jäljellä ovat tosin vielä ongelmallisimmiksi odotetut Turkki, Unkari ja Kreikka sekä muutama muu (Espanja, Portugali ja Slovakia). Syyskuun jälkeen jäljellä lienevät enää hankalimmat. Olen iloisesti yllättynyt, jos iltalypsijöitä ei tässä vaiheessa enää ilmaannu. Valitettavasti tilaisuus on yhä olemassa. Siksipä Suomessa onkin käynyt tasaisena virtana sotilasvierailuja Yhdysvalloista ja Britanniasta, niin että Venäjän käynnistäessä hybridioperaation suuret länsimaat olisivat väistämättä osallisina eikä Suomi jäisi yksin. Sotalaiva USS Kearsarge toi Helsinkiin 40 000 tonnia vapautta, ja kansa kävi pällistelemässä.

Yhdysvaltain ratifiointiprosessin yhteydessä suomalaisten suosioon ylsi varsinkin Arkansas'n republikaanisenaattori Tom Cottonin kirkasotsainen puhe Suomen ylistykseksi, jossa viittailtiin taajaan talvisotaan ja Simo Häyhään. Suomea vastaan äänesti vain Trump-lojalisti Josh Hawley, joskin teekutsumies Rand Paul äänesti tyhjää. Toivottavasti ne amerikansuomalaiset ja -ruotsalaiset, jotka äänestävät republikaaneja, panevat jyvät ja akanat merkille esivaalien koittaessa.

*   *   *

Kesän päättyessä tämän blogin kirjoittaja jättää tältä erää Brysselin ja suuntaa kaukaisempiin maailmankolkkiin, josta käsin kirjoittelu toivottavasti jatkuu. Sillä välin lukijoita ehkä kiinnostaa tieto, että romaanini Titaanien aika on nyt myynnissä myös suomeksi.

Tuon kirjan voi lukea ainakin kahdella hyvin erilaisella tavalla. Joko fantasian tai spefin genreen kuuluvana suurena seikkailuna tai sitten filosofis-psykologisena, symboleja ja viittauksia vilisevänä mysteeriromaanina varttuneemmille ja syvälentoisemmille lukijoille. Kumpikin lukutapa mielestäni toimii eikä kohtuuttomasti häiritse toista, koska varmistaakseni, että tarina toimisi suurena seikkailuna, en ole tehnyt kehystarinasta sen enempää kuin kerronnastakaan liian raskasta. Toisaalta, jotta se toimisi myös syvällisenä, ihmisyyttä luotaavana mysteeriromaanina, pitäisi niin henkilöissä, tapahtumissa kuin viittausten tiheydessäkin olla yllin kyllin ratkottavaa sille, jota kehystarina puitteineen ei sellaisenaan innostaisi.

Lisäksi siinä on jotain monen eri genren ystäville: psykologisesti koherentteja henkilökuvia niille, jotka lukevat ensi sijaisesti henkilöitä; murhamysteeri ja koko joukko muita arvoituksia dekkarien ystäville; skifiä, spekulaatiota ja biologisesti uskottavaa luonnonkuvausta niille, joita kiehtoo maailmojen rakennus; jännittäviä ja pelottaviakin asioita trillerin ja kauhun ystäville; filosofista ja moraalista pohdintaa niille, jotka etsivät kirjoista jotain opettavaista.

Vaikka englanninkielisen version saa tällä hetkellä viidenneksellä suomenkielisen painoksen hinnasta, suosittelen silti suomenkieliselle lukijalle suomenkielistä versiota. Kirjavan lukijajoukon vuoksi kirjoitin kirjan rinnakkain sekä suomeksi että englanniksi, mutta suomea voidaan pitää teoksen alkukielenä oman äidinkieleni vuoksi - ja onhan siinä myös suomalaisesta perinteestä ja mytologiasta ammennettuja elementtejä. Uskon olevan antoisampaa lukea kaunista suomea kuin ulkomaalaisen kirjoittamaa englantia.

On myös pakko sanoa, että suomenkielinen painos on tyylikäs ja kaunis kirjana. Myös taitto on ilo lukevan ihmisen silmälle. Ja vaikka tarina on sama kuin englanniksi, on lisäeditointi tässä välillä tuonut siihenkin pientä parantelua paikoittain.

tiistai 2. elokuuta 2022

Vapaudesta ja sen vihaajista

Somen keinoälymuisti poimi esiin tekstin, jonka olen näemmä kirjoittanut neljä vuotta sitten, heinäkuun viimeisenä vuonna 2018. Se on yhä yhtä ajankohtainen:

Ihmiset, jotka vihaavat liberalismia ja flirttailevat autoritarismin kanssa, vihaavat yhtä tai useampaa seuraavista kolmesta asiasta: vapautta, vastuuta tai kilpailua.

Vapauden vihaaminen on oikeastaan ihmisen vihaamista. Kun ihmiskuva perustuu ajatukselle, että ihminen on raakalainen, käy järkeen olettaa, että ihmisen voi kesyttää vain kahleilla. Jos ihmisiä ei ole vangittu ja alistettu jatkuvalla pelolla, he eivät ilmeisesti tee muuta kuin tuhoavat, tappavat, raiskaavat ja kylvävät kaaosta.

Vastuun vihaaminen on eräänlainen kieroutunut muoto vapauden vihaamisesta. Koska vastuu kulkee käsi kädessä vapauden kanssa, on oireellista, että itsenäisyyteen ja kypsyyteen kykenemättömät ihmiset välttelevät vastuuta alistumalla vapaaehtoisesti jonkun muun valtaan. Heidän on silloin helpompi ajatella, että vaikka pahoja asioita tuntuu koko ajan tapahtuvan, ne ovat jonkun muun vastuulla.

Jos pakkomielle lyödä ihmisiä kahleisiin ja ruoskia heitä on eräänlaista kulttuurista sadismia, pakkomielteinen vastuunvälttely on puolestaan eräänlaista kulttuurista masokismia. Nämä tuppaavat esiintymään yhdessä kaikissa autoritarismin muodoissa. Mutta ymmärtääksemme autoritarismin suosiota meidän on lisättävä näiden kahden lisäksi vielä kolmas kieroutuma:

Kilpailun vihaaminen perustuu heikkoon itsetuntoon ja heikkoon itseluottamukseen – vaikka se usein naamioituisikin ylimielisyydeksi. Ihmiset vihaavat kilpailua, koska pelkäävät, että reilussa pelissä he häviäisivät kilpailijoilleen. Jos yhteiskunta on vapaa, joku muu veisi heiltä työpaikat, naiset ja arvonimet. He suosivat autoritäärisiä ratkaisuja, joissa ihmisten menestys ei ole yhteydessä heidän taitoihinsa tai omiin ponnistuksiinsa, vaan johonkin kategoriseen ominaisuuteen, joka heillä on: ihonväriin, kansallisuuten, sukupuoleen, luokkaan. He haluavat menestyksen olevan oikeus, joka kuuluu heille, ei asia, josta pitäisi kilpailla, varsinkaan alempiarvoisten kuten nuorempien, naisten, vierasrotuisten, väärään yhteiskuntaluokkaan kuuluvien tai väärästä koulusta tulevien kanssa.

Kaikki kolme ryhmää – vapaudenvihaajat, vastuunvihaajat ja kilpailunvihaajat – ovat kuitenkin erittäin väärässä olettaessaan, että autoritarismi ratkaisisi heidän ongelmansa.

Ensinnäkin autoritarismi asettaa säännöllisesti valtaan pahimpia ja häikäilemättömimpiä yksilöitä, jotka tietävät vallan hyvin, kuinka järjestää oman vapautensa toisten kustannuksella. ”Valistunut itsevaltias” on todennäköisesti poliittisen filosofian pitkäkestoisin ja haitallisin myytti. Lisäksi itsevaltiaat myös säännöllisesti turvautuvat tappamiseen, raiskaamiseen ja hävittämiseen, joten ajatus ihmisten sivistämisestä pakkovallalla ei toimi.

Toiseksi, vastuun välttely periaatteesta ei suinkaan estä hallitsijoita pitämästä vastuunvälttelijää vastuullisena. Erona on vain se, että autoritarismissa pieni ihminen ei enää voi tehdä asialle muuta kuin nuolla hallitsijoiden takapuolia. Autoritarismissa hallitsijat eivät milloinkaan joudu vastuuseen. Vastuuseen joutuu aina alamainen – sinä siis. Ruikuttaminen määräysten noudattamisesta ei auta, koska määräykset muuttuvat hallitsijoiden oikuista.

Kolmanneksi, kilpailu ei suinkaan katoa mihinkään autoritarismissa, se vain kanavoituu toisin. Vapaassa yhteiskunnassa kilpailu tarkoittaa enemmän tai vähemmän sitä, että paras voittaa. Tämä kannustaa erilaistumiseen ja erikoistumiseen, niin että jokainen löytäisi itselleen sopivan lokeron, jossa on hyvä. Autoritarismissa sen sijaan ihmisten on kaikilla tasoilla kilpailtava hallitsijoiden suosiosta. Yleneminen ei onnistu olemalla taitavampi tai pätevämpi, vaan miellyttämällä ylempiään. Tämä vaatii jatkuvia lojaalisuuden osoituksia samalla kun yksilön pitää myös osoittaa olevansa harmiton, jotta ylemmät eivät huolestu tämän tavoittelevan heidän paikkaansa.

Ottakaa tästä vaarin nyt, kun maailma menee kohti vähempää vapautta ja enempää autoritarismia. Tämä nimittäin on se, mitä haluatte kun inisette vapaata yhteiskuntaa vastaan.

Mitä demokratiaan tulee, olennainen asia demokratiassa ei ole se, että ”kansan tahto” toteutuu – sellaista asiaa kuin kansan tahto kun ei ole olemassa. Olennaista demokratiassa ovat vallan pidäkkeet, jotka asettavat rajat vallassaolijoiden vallankäytölle. Ne ovat syy siihen, miksi demokratia korreloi niin voimakkaasti liberalismin ja yhteiskunnallisen vapauden kanssa.

Samana päivänä neljä vuotta sitten olen näemmä kirjoittanut toisenkin kuolemattoman viisauden: 

Moukkia on kolmenlaisia. Niitä, jotka ovat liian tyhmiä osatakseen uskottavasti teeskennellä sivistystä, niitä, jotka eivät käsitä, mitä arvostettavaa sivistyksessä on, ja niitä, jotka ovat sivistyneitä, mutteivät ymmärrä, että heidän tietoonsa tulleet asiat eivät määritä sivistyksen rajoja. 


torstai 21. heinäkuuta 2022

Kolme kesädekkaria

On aikoihin eletty, kun Brysselin viime viikot ovat huidelleet yli neljänkymmenen lämpöasteen. Tämän kaupungin muutenkin perin kosteassa ilmanalassa on se tarkoittanut troopillisia olosuhteita. On kuin tämä olisi jo harjoitusta seuraavaan kotikaupunkiini. 

Tässä kuumuudessa olen saanut myös uudelleen kärsiäkseni joitain pitkän covidin tai minkä lie oireista. On jo yli puoli vuotta kolmannesta rokotuksestani, joten se voi olla myös vähäoireista covidia, joka viime aikoina on niittänyt runsaasti työtovereita sairaslomille tai etätöihin. Korkea verenpaine, sydänoireet, silmäsäryt ja päänsärky ovat alituiseen riesana. Pandemia ei siis ole lähtenyt elämästämme mihinkään, vaikka kaikki lakkasivatkin välittämästä siitä, kun Mordor käynnisti uuden hyökkäyssodan sivistynyttä maailmaa vastaan.

*   *   *

Suomalaiset lukevat kesäisin ahkerasti dekkareita, joten olen itsekin lukaissut nurkissa yhä olleita kotimaisia dekkareita - suurimman osan kirjastostahan vein jo toukokuun lopulla Suomeen. On kirja-arvostelujen aika.

Ensimmäiset kaksi lukemaani olivat 2000-luvun tuotantoa: Pentti Kirstilän Hanhivaara ja sateisen saaren tappaja (WSOY 2000) sekä Anja Angelin Marokkolainen makeinen (WSOY 2004). Nämä kumpikin saivat edustaa pyrkimystäni tutustua mahdollisimman moneen useampia kirjoja kirjoittaneeseen suomalaisdekkaristiin. Kirstilän kirja näkyy tulleen poimituksi jossain välissä Helsingistä, sillä löysin sen laukustani, kun taas Angelin kirjan minulle antoi kaveri Varsovassa.

Näitä kahta lukiessani minulle tuli outo tunne kuin kirjat keskustelisivat keskenään. Niissä esiintyi samoja sanoja samanlaisissa yhteyksissä, henkilöt puhuivat samaan tyyliin, aivan kuin olisivat tunteneet toisensa, ja lopulta Hanhivaara ilmaantui vierailemaan myös Angelin kirjassa. Ihmiskäsitykset ja ihmiskuvaus vaikuttivat jotenkin samanlaisilta. Kirjoissa aisti sisäpiirille ominaisia sisäisiä viittauksia toisiinsa, usein humoristisia. Selitys ilmiölle löytyi kuitenkin nopeasti: Kirstilä ja Angel olivat keskenään naimisissa. Ihmekös kun Hanhivaara ja Maire tuntuivat olevan läsnä myös Angelin kirjassa. Tosin havaitsin kirjailijat googlettaessani myös, että molemmat ovat kuolleet aivan hiljattain - ensin Angel v. 2020 ja sitten Kirstilä v. 2021. Kirstilä ehti Sateisen saaren tappajan jälkeen julkaista vielä neljä dekkaria, kun taas Marokkolainen makeinen näyttää jääneen Angelin viimeiseksi. Tosin sen jälkeen pariskunta julkaisi vielä kolme yhdessä kirjoitettua dekkaria salanimellä Ursula Auer.

Sateisen saaren tappaja sijoittuu Irlannin etelärannikolle Dunmore Eastin kylään, joka on oikeasti olemassa, ja jonka ympäristöstä löytyvät kirjassa mainitut paikat, kadut ja näkymät. Hanhivaara on siellä virkavapaalla ja keskittyy ryyppäämään pubeissa ja hotellien baareissa (kaikki nimeltä mainiten) naisystävänsä Mairen kanssa. Pariskunta sanailee jatkuvasti sarkastisesti - ja sekaantuu tietysti lopulta murhajuttuun, kun tuttu baarityttö löytyy murhattuna metsästä. 

Kylässä on pari muutakin suomalaista, mutta suurin osa sivuhenkilöistä ja siten epäillyistä on paikallisia. Heidät on kuvattu varsin arkisesti ja uskottavasti - tavallisiksi ihmisiksi. Irlantilaisuutta ei ole juuri eksotisoitu eikä henkilöitä stereotypisoitu nimenomaan irlantilaisiksi. Tapahtumat ja henkilöt voisivat olla melkein missä vain, sillä juoni polveilee perinteisissä, yksityiselämään liittyvissä asioissa, jotka ovat rikosromaanien peruskauraa kautta maailman: irtosuhteita ja vakavampia, mustasukkaisuutta, perintöjuttu, salattu ja sitten paljastuva avioton lapsi.

On selvää, että Kirstilä on notkunut kirjaa kirjoittaessaan tai ennen sitä tuossa Irlannin rannikon kylässä, mahdollisesti myös kallistellut tuoppeja yhtä ahkerasti kuin päähenkilönsä. Sekä Hanhivaara että Maire vaikuttavat jossain määrin alkoholisoituneilta, hieman päämäärättömiltä ihmisiltä, eikä Hanhivaaran käyttäytyminen ole kovin poliisimaista. Toisaalta, hänhän onkin lomalla. Jännitteitä paikallisen poliisin kanssa ei voi välttää, mutta melko pitkä pinna heillä lopulta suomalaisvieraansa kanssa on.

Parasta kirjassa eivät ole rikos, ratkaisu tai se, kuinka ns. tutkimukset - eli baareissa notkuminen ja eri henkilöiden kanssa lörpottely - johtavat rikoksen ratkaisuun (eli ns. proseduuri), vaan henkilöiden sarkastisella huumorilla sävytetty sanailu toisilleen. Joskus se näyttää siltä, että se toimisi myös englanniksi. Kirjailija on ehkä ajatellut niin. En tiedä, onko kirjaa lopulta käännetty. Juoni on keskinkertainen, mutta henkilökuvat realistisia. Usein siinä määrin sympaattisia, että niillä voi olla esikuvat, joiden kirjailija ehkä pelkäsi jonain päivänä lukevan kirjansa.

*   *   *

Anja Angelin Marokkolainen makeinen edustaa toista dekkarien klassikkoasetelmaa. Poliisin sijaan päähenkilönä on eksentrinen ja erakkomainen yksityisetsivä, jolla on oma watsoninsa, jonka kautta asioita paljolti tarkastellaan. En ole lukenut Angelin kirjoja aiemmin, joten en tiedä, onko hänen yksityisetsivähahmonsa vakiosankari: pelkällä sukunimellä Laitinen esiintyvä suomalainen versio Nero Wolfesta, törkeästi ylipainoinen nainen, joka ei kovin mielellään lähde eiralaisesta asunnostaan, ja joka jatkuvasti ahmii herkkuja, siemailee väkijuomia, polttaa sikareita ja röyhtäilee. Hän värvää apurikseen Marco-nimisen homopojan, joka saa sitten juosta Laitisen asioilla kyttäämässä epäiltyjä, usein valepuvussa. Marco on kuvattu melko runsain homoklisein, mutta sinänsä sympaattisesti, ja vaikka kirja on kirjoitettu kolmannessa persoonassa, näkökulma on useimmiten hänen - tämä tarjoaa kirjailijalle oivan välineen kauhistella ja ihastella eksentrisen Laitisen persoonaa. Joka, kuten totesin, on suomalainen ja naispuolinen versio Nero Wolfesta.

Päähenkilöt eivät siis ole välttämättä aivan realistisia (ainakaan siihen työhön, jota tekevät), mutta sitäkin värikkäämpiä, ja kirja kulkeekin paljolti heidän varassaan lukijaa viihdyttäen. Laitisen ylilihavuus, jossain määrin koominen ylimielisyys ja töykeät tavat, Marcon homous ja siihen ilmeisesti yhdistyvä taipumus lähestyä kaikkea esteettisestä näkökulmasta, kommentoida henkilöiden ulkonäköä ja vaatetusta, sisustaa uudelleen Laitisen nuhjuisen hienostoasunnon, märehtiä yön kuningattaren kukkaan puhkeamista ja hengailla alakulttuuribaareissa - nämä päähenkilöiden ominaisuudet paitsi rikkovat nykyisen muodin mukaisesti sukupuolirooleja ja odotuksia, myös tekevät heistä yksityisetsivägenren konvention mukaisesti jollain tavoin haavoittuneita henkilöitä, mikä ilmeisesti tekee heidän muutoin yliluonnolliset kykynsä rikosten selvittäjinä helpommiksi sulattaa. 

Tämä konventio on laajalti vakiintunut genreen: Auguste Dupinilla on pimeä puolensa, Sherlock Holmes käyttää huumeita, Nero Wolfe on ylilihavuutensa ja syöpöttelynsä uhri, Hercule Poirot on hienosteleva ja ulkomaalainen, Erast Fandorin änkyttää, jne. Useimmat näistä ovat myös - ainakin suurimman osan aikaa - poikamiehiä, joiden lähin ihmissuhde on yleensä apulaiseensa. Fandorin tosin kuuluu toiseen lajityypin yleiseen traditioon: naistenmies, jonka naiset vaihtuvat tiuhaan. Se, että Angel on tehnyt Laitisesta naisen ja tämän apurista homon, ei muuta sitä tosiasiaa, että he ovat genren arkkityyppikaksikko. Myös heidän keskinäinen suhteensa alun jännitteineen, jotka kuitenkin helposti muuttuvat toveruudeksi, seuraa genren perinteistä kaavaa. Jos kirja olisi kirjoitettu muutama vuosikymmen aiemmin, Laitinen olisi mies ja Marco olisi sievä sihteerikkö, joka toisinaan puhuu ja tekee rohkeita, mutta muuten melkein kaikki olisi samoin.

Tarinan juoni kietoutuu alun polveilun jälkeen tapaukseen, jossa kylmäkiskoiseksi kuvattu suomalaisnainen (kulta- ja koruliikkeen omistaja) on tuonut Marokosta itselleen nuoren ja kauniin heilan, Ahmedin, jolla ei tunnu olevan Suomessa muuta tekemistä kuin hengailla Itäkeskuksen ostarilla muslimikaveriensa kanssa ja käydä yhtenään moskeijassa. Nainen palkkaa yksityisetsivät alun perin selvittämään, onko Ahmed uskoton, mutta kun käy ilmi, ettei ole, nainen kehittää muita verukkeita miehensä pään menoksi. Ja lopulta Ahmed tietysti murhataan. Epäiltyjen ja ylipäätään sivuhenkilöiden joukko jää varsin pieneksi ja harvenee vielä entisestään - eikä näitä henkilöitä ole kuvattu kovin syvällisesti, vaikka he ovatkin edellisen kirjailijan henkilökaartin tavoin varsin banaaleja hahmoja. Tähän nähden loppuratkaisu on hieman päälle liimatun tuntuinen keitos petoksia, salakuljetusta, terroristiepäilyjä ja vieläpä kansainvälistä vakoilua. Juoni olisi toiminut paremmin, jos mystiset vakoilu- ja terroristikuviot olisi ladannut kirjan alkupuolelle ja kuorinut lopulta pois banaalin tavanomaisen rikollisuuden päältä, jolloin juttu olisi paljastunut.

Myös osa juonenkäänteistä on epäuskottavia: Miksi ensin yksi ja sitten toinen epäillyistä vasiten sotkee yksityisetsivät juttuun? Miksi juuri Marco sattuu löytämään ruumiin, vaikka se on aivan muualla kuin tutkimukset? Vakoiluyhteys kirjan lopussa ei ole toiminnallisesti uskottava eikä tarkoituksenmukainen. Murhaajan tekojen häikäilemättömyys ja fyysinen suoritus eivät tunnu sopivan hänen persoonaansa - eikä perusteeksi käy yllätyksen hakeminen, koska kirjailija on käytännössä leimannut kyseisen henkilön ilmeiseksi epäillyksi jo alusta alkaen.

Siihen nähden, että kirja on kirjoitettu 2000-luvulla, ja että päähenkilöiden persoonat ovat ilmeisiä yrityksiä rikkoa stereotypioita, kohdellaan marokkolaista maahanmuuttajaa varsin estoitta stereotypioiden ja kliseiden kautta, jonkinlaisena suurena lapsena, jolle voi syöttää posketonta pajunköyttä, ja jolla ei oikein ole omaa toimijuutta - siitä huolimatta, että hän päihittää varjostajansa ja näyttää omaavan huumorintajua. Kun jutussa on eksoottinen ulkomaalainen, tuntuu vähän siltä, että ratkaisuun täytyy sitten jotenkin kietoa tuon yhteyden eksoottisia, suomalaisnormista poikkeavia piirteitä - vaikkei tarinassa käydä Marokossa eikä tutustuta Itäkeskuksen maahanmuuttajapiireihin.

*   *   *

Kolmas tämän katsauksen kirja, Vilho Helasen Rauhaton rannikko (Gummerus 1947) vie meidät aivan eri aikakaudelle ja eri maailmaan: Pohjanmaan rannikolle lokakuussa 1944 - suomalaiseen sodanjälkeiseen yhteiskuntaan, joka on yhä agraarinen luokkayhteiskunta, köyhä, sodan runtelema ja täynnä sodasta muistuttavia yksityiskohtia, kuten miesten hiljattainen rintamakokemus, elintarvikesäännöstely, korvikkeen juominen ja vaikeneminen tai hiljainen kyräily sodan lopputuloksesta ja sen myötä tapahtuneesta poliittisesta muutoksesta.

Helanen oli oikeistoradikaali - AKS:n ja IKL:n aktivisti - joka päätyi sodan jälkeen vankilaan Saksalle vakoilleen tanskalaisagentin Kyrren avustamisesta ja ryhtyi harmittomaksi kirjailijaksi. Hän kuoli hivenen epäilyttävissä olosuhteissa Frankfurtin rautatieasemalla kesäkuussa 1952, ollessaan juttumatkalla Helsingin Sanomille. Hän ehti kirjoittaa sodanjälkeisestä Länsi-Saksasta kolme artikkelia Hesariin ennen kuolemaansa.

Ennen sotia kirjoitetuissa koululaisromaani Sarastuksessa ja esikoisdekkarissa Helsingissä tapahtuu (salanimellä Heikki Aksila) näkyy vielä Helasen neuvostovastainen poliittinen väri. Sotien jälkeen kirjoitetuissa kirjoissa Neuvostoliitto ja venäläiset sen sijaan häivytetään näkymättömiin, pienten viittausten varaan. Tämä on epäilemättä ollut seurausta olosuhteiden pakosta - Helanen ei olisi voinut 40-luvun lopulla ja 50-luvun alussa kirjoittaa avoimesti venäläis- tai neuvostovastaisia romaaneja.

Mielenkiintoista Helasen tuotanto on ennen kaikkea aikalaiskuvan vuoksi. Hänen kirjoissaan elää yhä se konservatiivinen, kunnollisuutta ja kunniallisuutta vaativa suomalainen yhteiskunta, joka jo 50-luvun lopulla katosi suomalaisesta kirjallisuudesta ja tietoisuudesta. Helasen kirjoja lukiessa voi suorastaan kuulla mustavalkoisten suomifilmien äänen - onhan myös kielenkäyttö ja dialogi menneeltä aikakaudelta. Vaikken ole koskaan itse elänyt tuota aikaa, jokin käytetyissä sanoissa, ilmaisuissa ja arvoissa herättää minussa oudon tuttuuden ja kodikkuuden tunteen - olen ilmeisesti vielä isovanhempieni sukupolvelta ammentanut paljon tuosta lapsuuteni aikana, ennen näiden kuolemaa.

Helasen omaan poliittiseen taustaan nähden ehkä nykylukijan kannalta yllättävästi kirjoista ei löydy oikeastaan lainkaan fasistista tai muutenkaan äärioikeistolaista arvomaailmaa. Sen sijaan niiden eetos on vankasti konservatiivinen. Ihmisiä arvotetaan sen mukaan, kuinka kunnollisia he ovat - miehet miehekkäitä ja naiset naisellisia. Miehille on kunniaksi, jos he ovat olleet rintamalla ja ovat fyysisesti vahvoja - kotirintamalla saati ulkomailla oleskelu tai fyysisesti naismaiset piirteet (hentous, kimeä ääni, liiallinen nuoruus) ovat epäilyttäviä. Naisia arvotetaan sen mukaan, ovatko he kunnollisia vaimoja ja äitejä, miehilleen uskollisia ja ulospäin viattomia. Avoin seksuaalisuus on merkki moraalisesta rappiosta, sekä miehillä että naisilla, mutta erityisesti naisilla, joista sellainen tekee kavalia ja hillittömiä. Pääsääntö myös on, että mitä vaaleampi ja suomalaisemman näköinen henkilö, sitä rehdimpi ja reilumpi - ulkomaiset piirteet, kuten tummat hiukset tai ruskeat silmät, eivät tee henkilöstä välttämättä roistoa, mutta vähäsen kuitenkin epäilyttävän.

Niinpä ei ole yllättävää, että Helasen sankari on arjalaiset rotupiirteet omaava supermies, sekä fyysisesti vahva että älykäs tuomari Kaarlo Rauta, jonka nimikin jo kertoo, millaisia mielikuvia kirjailija on halunnut herättää päähenkilöllään. Rauta on klassinen ihanteellistettu versio kirjailijasta itsestään - se, että hän on kirjailijan miesihanne joka suhteessa, ei pysy mitenkään salassa. Sama koskee kirjan vakiosankaritarta, Inkeriä, joka on ensimmäisessä kirjassa Raudan sihteerikkö ja siitä eteenpäin hänen ihana vaimonsa. Inkeri on tietysti vaalea ja siro, kansallisromanttisen luonnonkaunis, mutta myös älykäs ja huumorintajuinen, silmiinpistävän tyttömäinen, kirjasta toiseen vielä hyveellisempi ja täydellisempi kuin miehensä (koska tokihan naisen kuuluu olla vielä miestäänkin kunnollisempi). Hän toimii myös Raudan watsonina, vaikka tämän tuon tuosta kirjoissa kiistääkin - hän on sankarin pääasiallinen apulainen rikosten ratkaisemisessa. Tässä suhteessa Helasen tuotanto on raikas poikkeus genren kansainvälisiin konventioihin, joissa sankarit harvemmin ovat perheellisiä. Raudalla on vaimon lisäksi myös kaksi lasta. On selvää, että paitsi Rauta ja Inkeri, myös heidän avioliittonsa ja kirjoissa usein kuvattu perhe-elämänsä on osa Helasen tietoista arvopoliittista linjaa: he ovat paitsi yksilöinä, myös avioparina ja perheenä manifestaatio siitä konservatiivisesta, kunnollisesta suomalaisuudesta, jota Helanen haluaa lukijoilleen korostaa.

Raudan rautaisuus ei ole kylmyyttä tai julmuutta. Päinvastoin, hän on monien isokokoisten ja lihaksikkaiden sankarihahmojen tavoin luonteeltaan lempeä ja hyveellinen. Vaimolleenkin hän usein antaa periksi. Hän on kuitenkin periksiantamaton ja sisukas - eikä kaihda tarpeen vaatiessa käytellä rautaisia nyrkkejään roistoihin. Silläkin kerralla, kun hän lyö tajun kankaalle viattomalta, tämä saa siitä opetuksen ja ihailee vastedes Rautaa. Pitkin kirjoja hairahtuneet tai eksyneet nuoret, naimattomat miehet yleensä päätyvät ihailemaan Rautaa ja parantamaan tapansa, mikä vain alleviivaa kirjailijan viestittämää käsitystä siitä, millainen ihannemiehen pitäisi olla: fyysisesti vahva, oikeamielinen, perheellinen.

Helasella on taipumus alleviivata myös sitä, mistä hän ei ihmisissä pidä, henkilöiden kautta. Vaikka tarinoiden murhaajat ja roistot saattavat olla hyvin kätkettyjä ja yllätyksellisiä (tämä vaihtelee kirjasta toiseen), yleensä jo henkilön ensiesittelystä ilmenee, pitääkö Rauta tai Inkeri - ja siten kirjailija itse - kyseisestä henkilöstä. Näiden heikkouksia käsitellään sekä auki kirjoittaen että symbolisesti. Auki on kirjoitettu esimerkiksi hienostelun, turhantärkeyden, valittamisen, kevytkenkäisyyden, ahneuden tai rintamakarkuruuden kaltaisia ilmeisiä syntejä. Piilotetumpia tabuja, kuten seksuaalisia taipumuksia tai liiallista avomielisyyttä käsitellään vihjausten ja ulkonäköön liitettyjen ominaisuuksien kautta. Ihmiset, joilla on heikkouksia tai ikäviä piirteitä, eivät automaattisesti ole roistoja, mutta heitä on silti syytä paheksua. Ne, joiden synti istuu liian syvässä, joko kuolevat tai osoittautuvat roistoiksi. Pienemmistä synneistä voi tarinoissa myös parantua - usein hyveellisen Raudan vaikutuksesta.

Helasen arvomaailma on ilmeisen kristillistä, mutta uskonto näkyy hänen tarinoissaan tähän nähden erittäin vähän. Hänen vakaumuksensa ovatkin saaneet sekulaarin isänmaallisuuden, perhekeskeisyyden ja kansansivistyksellisyyden muodon. Kirjojen eetos on hyvin lähellä runebergiläistä kunnollisuusmoraalia, mutta ilman uskonnollista paatosta. Jonkinlainen kohtalo tai johdatus tuntuu kuitenkin aina ratkaisevan asiat siten, että paha saa palkkansa - ja usein hyväkin. Kirjailija on ajalleen ominaisesti ikään kuin itse asettunut jumalan rooliin - hän tarjoilee lukijoilleen opetuksia nimenomaan sen kautta, kuinka paheellisille ja hyveellisille henkilöille lopulta käy, eikä, kuten monet myöhempien aikojen kirjailijat, alleviivaa pahuutta epäoikeudenmukaisten tapahtumien kautta. Tässä mielessä Helasen tuotanto edustaa eskapistista kirjallisuutta, jollaiselle oli varmaan sodan jälkeen suuri kysyntä. Ja samasta syystä sota itsessään, samoin kuin sen katkerat seuraukset, näkyvät kirjoissa enemmän taustana ja sivulauseissa - eivät pääroolissa. Päinvastoin, Raudan perheessä juodaan yhtenään oikeaa kahvia, vaikka muu yhteiskunta joutuu tyytymään korvikkeeseen, eikä heidän vaurautensa missään vaiheessa näyttäydy epäoikeudenmukaisena maalaisia tai rahvasta kohtaan, vaan eräänlaisena ansaittuna kohtalon suomana hyvänä. Raudan varallisuus on selitetty rikkaalta sedältä saaduksi perinnöksi, joten hänen asianajajan (käytännössä yksityisetsivän) toimensa ei tarvitse kannattaa taloudellisesti.

Rauhattoman rannikon miljöö on Vaasan lähellä Pohjanlahden rannikolla sijaitseva pitäjä, jolla on kirkonkylä ja kunnantalo, yhteys mereen (luotoja edustallaan), ja jonka läpi virtaa joki, jonka ylittävät yksi isompi ja yksi pienempi silta. Paikkakuntaa ei missään vaiheessa nimetä ja se saattaa olla kuvitteellinen, ellei se sitten kuvaa esim. Kokkolaa. Silmiinpistävää on, että se on suomenkielinen - suomenruotsalaiset ovat läsnä, mutta selvästi vähemmistöasemassa. Helanen paljastaa suomenmielisyytensä kohtelemalla suomenruotsalaisia usein kliseisesti ylimielisinä hienostelijoina - Porvoosta kotoisin oleva mutta suomenkieliseen pappilaan naitu ruotsinkielinen ruustinna, joka on paitsi hienostelija, myös pahansuopa juorukello, on jonkinlainen arkkityyppi. Hän valittaa kovasta kohtalostaan, kun ei pappilassa ole varaa oikeaan kahviin, ja kun kylässä on liian vähän säätyläisiä, että voisi seurustella. Tällaisten henkilöiden kautta vihjataan myös Pohjanmaan rannikolla sitkeästi eläneisiin kieliriitoihin ja kieliryhmien välisiin huonoihin väleihin.

Rauta päätyy vaimoineen ja palvelijattarineen tähän miljööseen siksi, että paikallisen nimismiehen vaimo - paheellinen rikas leski - on murhattu ja nimismies itse uhkaa joutua murhasta tilille, koska kieltäytyy puolustautumasta hänet jo tuominnutta yleistä mielipidettä vastaan. Syy tähän käytökseen paljastuu vasta kirjan keskivaiheilla ja epäsuorasti - liittyen nykylukijalle ehkä vieraaseen kunniakulttuuriin. Rauta tietysti uskoo tuttavansa nimismiehen syyttömyyteen ja suostuu siksi vaasalaisen poliisipäällikön pyyntöön tutkia juttua incognito, mutta kuitenkin virallisella valtakirjalla.

Epäiltyjen joukko on värikäs katras pitäjän ylempää keskiluokkaa: nimismiehen perheen lisäksi on apteekkari ja apteekerska, rovasti ja ruustinna, kunnanlääkäri ja tohtorinna, pankinjohtaja ja rouvansa, epäilyttävän komea ja ulkomaalaisen näköinen kamreeri, näiden perheenjäseniä ja palveluskuntaa - sekä toiminnallisia ja jännityksellisiä elementtejä tarjoava rikollisliiga: Ruotsiin pakenevia ihmisiä salakuljettava saaristolaisjoukkio. Henkilökuvaukset ovat usein alleviivaavia (hyviä tai huonoja ihmisiä), mutta siitä huolimatta psykologisesti tarkkoja ja mielenkiintoisia. Ihmisten motiivit tekoihinsa aukeavat dialogien kautta - niitä ei tarvitse vääntää rautalangasta. 

Tarinan juoni etenee erään dekkarien klassisen kaavan mukaan siten, että Rauta epäilee kerrallaan kutakin todennäköisimmältä näyttävää syyllisehdokasta, kunnes tämän salaisuudeksi paljastuu jotain muuta kuin selviteltävä murha. Kun totuus kustakin on kaivettu esiin, siirrytään seuraavaan. Lopulta jäljelle jää vain syyllinen. Loppuratkaisu on brittidekkarien tapaan spektaakkeli, jossa päähenkilö kokoaa epäillyt vielä kerran yhteen ja pienen lavastuksen avulla paljastaa syyllisen.

Helanen oli aikanaan ilmeisen lahjakas dekkaristi, joka on tuonut Suomeen paljon vaikutteita englantilaisesta ja amerikkalaisesta dekkariperinteestä. Hän oli hetken ajan, 40-luvun loppupuoliskon, ilmeisen suosittu, mutta katosi sitten 50-luvun mittaan suomalaisten tietoisuudesta, uuden aikakauden tekijän, Mauri Sariolan, ottaessa paikan. Helasen mukana katosi myös eräs maailma - tuo menneen ajan "kunnollisuuden" Suomi, joka hänen kirjoissaan vielä hengittää. Tilalle tuli kylmän sodan Suomi, jonka henkistä ilmapiiriä hallitsivat harmaansävyinen realismi ja tummemmat piirteet.

torstai 7. heinäkuuta 2022

Sotavalta ja Euroopan skenaariot

Moskoviittinen Venäjä on ikuisen sodan maa, sotavalta. Lännessä harvoin halutaan ymmärtää, että länsimaiden ja Venäjän välinen jatkuva epäsymmetria, joka vuosikymmen toisensa jälkeen aiheuttaa epävakauden suhteisiimme, pohjaa perimmillään Venäjän valtioaatteeseen, joka Venäjällä nähdään vieläpä olemassaolon perustaksi. Ja koska valtiolle on oltava lojaali, venäläisyys itsessään alkaa olla sodan identiteetti.

Länsimaat eivät ole sotatalouksia. Ne ovat toki joskus olleet imperialistisia ja ekspansionistisia valtioita, jotka yhtenään sotivat Euroopassa ja siirtomaavalloitustensa kautta veivät sotansa muuhunkin maailmaan. Länsimaat ovat kuitenkin jo kauan sitten lakanneet olemasta tällaisia. Ne ovat sen sijaan alkaneet pitää olemassaolonsa perusteena hyvinvoinnin ja onnellisen elämän tuottamista kansalaisilleen - muutama länsimaa (Yhdysvallat, Ranska, Ruotsi) näkee vielä itsellään jonkinlaisia maailmanlaajuisia sivistysmissioita, mutta niitäkään ei ole enää aikoihin ajettu entisellä ristiretkeläishengellä.

Venäjä on sotatalous. Se elää ikuista maailmansotaa ja valjastaa myös ase- ja ammustuotantonsa, energiapolitiikkansa, oligarkkien bisnesverkostot, propagandansa ja eräällä lailla koko kulttuurinsa sotaisaan olemassaolon muottiin. Venäläisessä maailmansodassa vihollinen on pysyvästi Lännessä.

Euroopalle tilanne muodostaa pysyvän turvallisuusongelman, jota Ukrainan sodan lopputulos - olipa se mikä tahansa - ei muuta. Venäjä sotii pysyvää maailmansotaa meitä ja länsimaisen elämämme perusedellytyksiä kuten vapautta, tasa-arvoa ja laajalle levinnyttä hyvinvointia vastaan. Vaikka toisen maailmansodan jälkeen Venäjä korvasi aiemmat eurooppalaiset suurvaltakilpailijansa Atlantin takaisella päävihollisella, tämä ei suinkaan helpottanut Euroopan asemaa, koska Venäjä kamppailee atlanttista päävihollistaan vastaan nimenomaan Euroopan alueen herruudesta. Siinä vaiheessa, kun Venäjä viimein taistelisi suoraan Yhdysvaltoja vastaan Atlantilla, olisi Eurooppa jo murskattu ja minun ja lukijoideni kaltaiset yksityisajattelevat ihmiset joko kuolleita, vankilassa tai maanpaossa Amerikoissa.

Venäjä ei tunnetusti katso koskaan aloittaneensa tai hävinneensä ainuttakaan sotaa ja sama suhtautuminen sillä on myös ikuiseen maailmansotaansa Länttä vastaan. Venäjä näkee sotiensa lopputulokset vain kahdella tavalla: voittona tai marttyyriutena. Useimmiten molempina, sillä silloinkin, kun voitolla uhoamisella on todelliset perusteet, Venäjä ei silti ole tyydyttänyt kyltymätöntä tyytymättömyyttään maailman tilaan vaan luo rinnakkaistarinan marttyyrikansakunnasta, jota kaikki muut kiusaavat, pettävät ja halveksivat. Sillä tavoin Venäjä näki itsensä ja sotansa jo tsaarinaikana, sama meno jatkui Neuvostoliitossa ja nykymeno on niin ikään vankasti vanhoilla linjoilla. Moskoviitti ei hevin muutu.

Venäjä ei myönnä tappioita eikä väärässä olemista, ellei maassa tapahdu oikeaa regiiminmuutosta. Sellainen on tapahtunut vain muutaman kerran - esimerkiksi Putinin kuolema ja korvautuminen uudella autoritäärillä ei muuttaisi Venäjän valtioaatetta miksikään. Venäjän maailmansotaa käyvät viranomaiset KGB:stä armeijaan ja polit-teknologeihin analysoivat toki salaa tehtyjä virheitä ja epäonnistumisia, mutta tästä ei seuraa, että niitä myönnettäisiin, tai että niistä vedettäisiin johtopäätöksiä, jotka muuttaisivat Venäjän käyttäytymistä vähemmän vihamieliseksi. Venäjä oppii virheistään lähinnä siten, että se pyrkii sodan seuraavalla kierroksella korjaamaan, mitä edellisellä meni omasta mielestä pieleen. 

Putin ei tunnusta Neuvostoliiton romahdusta tappioksi, vaan käsittelee sitä marttyyritarinana, jonka aiheutti pettureiden ja länsimaisten vihollisten vehkeily. Vika ei ollut neuvostojärjestelmässä vaan perestroikassa ja glasnostissa. Gorbatšov ja Jeltsin olivat Venäjän aatteen pettureita, jotka lankesivat petollisen Lännen valheisiin. Putin ei ole milloinkaan myöntänyt tappiota kylmässä sodassa, sillä hänelle kylmä sota ei koskaan päättynyt - eikä pääty, ennen kuin Länsi sellaisena kuin sen tunnemme on kukistettu, nöyryytetty ja tuhottu. Tähän Venäjän maailmansota pyrkii - voittoon Lännestä. Lännessä ei sen sijaan pyritä vastakohtaan - voittoon Venäjästä. Tästä epäsymmetriasta seuraa suuri osa aikamme tragediaa.

Venäjän seuraava johtaja (paitsi jos siellä tapahtuu todellinen regiiminmuutos) saattaa hyvinkin kuvata nykypäivän epäonnistumiset Putinin syyksi, muttei suinkaan myönnä Venäjän kärsineen tappiota - tai että sota olisi ollut lähtökohtaisesti huono ajatus. Hän tulee kuvaamaan Venäjän mahdollisesti kokemat takaiskut marttyyriutena, jonka aiheuttivat leppymätön läntinen vihamieli samoin kuin Venäjän asian petturit, joihin lukeutuvat mm. ukrainalaiset, muut itäeurooppalaiset samoin kuin Venäjän liberaalit. Hän tulee argumentoimaan, ettei Putinin strategia ollut vieläkään riittävän häikäilemätön ja julma, ja että vain epäreilut ulkoiset tekijät ja sisäiset selkäänpuukottajat sabotoivat Venäjän täydellisen ja nopean voiton.

Nykyisenkaltaisen Venäjän kanssa Euroopalla ei ole pysyvän rauhan optiota. Euroopalla on Venäjän suhteen kolme pitkän aikavälin vaihtoehtoa (1-3) ja yksi lyhyen aikavälin ylimenokausi (4), joka lopulta johtaa johonkin kolmesta edellisestä.

1) Patoamispolitiikka. Venäjää on padottava riittävän vahvasti ja valmistauduttava hyvin pitkäaikaiseen pohjimmiltaan vihamieliseen rinnakkaiseloon, joka jossain määrin muistuttaa ensimmäistä kylmää sotaa, mutta uusin muodoin. Tämä vaikuttaa tällä hetkellä todennäköisimmältä skenaariolta. Venäjän rajallinen tappio tai pattitilanne Ukrainassa ei riitä tuomaan pysyvää rauhaa Itä-Eurooppaan eikä käynnistä Venäjän imperiaalisten ambitioiden romahdusta. Se vain viivästyttää sodan seuraavaa erää siihen verrattuna, että Ukraina romahtaa ja sotaväsymystä poteva Länsi hylkää sen Venäjän armoille. Ukrainasta riippuu siis lähinnä se, missä kohtaa kartalla rintamalinja tulee jatkossa sijaitsemaan.

2) Voittoon pyrkiminen. Pyrkimys Venäjän kukistamiseen aiheuttaen siellä todellisen regiiminvaihdoksen sekä ainakin puolipysyvän muutoksen Venäjän käyttäytymiseen ja maailmanpoliittiseen rooliin. Tässä skenaariossa tuloksena olisi pitkäaikainen rauhan jakso ja se olisi epäilemättä lopputuloksiltaan Euroopan kannalta kaikkein paras skenaario, mutta ongelmana on toteutusvaihe, joka taas tekisi rumaa jälkeä. Tiedossa olisi luultavasti usean rintaman kuumaa sotaa Euroopan itä- ja kaakkoisosissa ja etelänaapurustossa samoin kuin muualla maailmassa, mikä vaatisi vuosikausiksi sotataloutta myös länsimaissa. Lisäksi pitäisi pyrkiä aktiivisesti Venäjän hallitsijaluokan ja valtainstituutioiden kukistamiseen ja korvaamiseen kokonaan uusilla. 

Tästä on ennakkotapaus Euroopassa - nimittäin Saksan uudelleenohjelmointi ja uudelleenkoulutus toisen maailmansodan jälkeen. Aasiassa sama tehtiin Japanille. Tuloksena oli todellinen ja dramaattinen muutos molempien käyttäytymisessä. Koska kyse on kuitenkin niin ainutlaatuisesta prosessista, ei ole taattua, että sama kehikko toimisi uudelleen. Toisaalta on vaikea nähdä, että mikään sitä vähempi riittäisi pysyvän muutoksen aikaansaamiseen Venäjällä. Matalamman kunnianhimon tavoitteena voisi olla samanlainen muutosikkuna kuin Venäjällä vuosina 1989-1992. Se, että tuo toisenlaisen Venäjän aika jäi niinkin lyhyeksi, saattaa kuitenkin vihjata, ettei mallilla uudelleen kokeiltunakaan olisi pysyvyyttä. Lisäksi on epäselvää, pystyisikö Länsi nyt suurempaan yhtenäisyyteen, päättäväisyyteen ja valmiuteen kuin 90-luvun alussa, jolloin se päästi kylmän sodan voiton lipsumaan pois käsistään. Voidaan tosin sanoa, että kylmän sodan voitto menetettiin lähinnä Venäjän osalta - suuri joukko sen entisiä alusmaita sen sijaan muuttui ja asemoitui uudelleen pysyvämmin Lännen voiton seurauksena. Ja tätä marttyyriutta Venäjä nyt putinilaisella uusimperialismillaan yrittää korjata.

3) Antautuminen. Eurooppa voi myös alistua Venäjän hegemoniaan, varsinkin Yhdysvaltain kääntäessä jälleen selkänsä vanhalle mantereelle trumpismin valtaanpaluun myötä. Miltä antautunut Eurooppa tulisi näyttämään? Luultavasti suurelle osalle Eurooppaa jonkinlaiselta kansallissosialistiselta tai fasistiselta versiolta Itä-Euroopan kaalimaahallinnoista kylmän sodan aikana - ja onnekkaimpien (läntisimpien) osana voisi olla suomettuneen Suomen kaltainen tila. Venäjän hegemonia Euroopassa merkitsisi runsaasti epäoikeudenmukaisia ja fantasiapohjaisia revisioita rajoihin ja alueiden hallintoihin, etnisiä puhdistuksia, kansanmurhia ja aktiivisia sortotoimia entisten yhteiskuntien ja niiden instituutioiden murskaamiseksi. Tilalle luotaisiin uutta rautaista fiktiota historiakäsityksineen - ne muistuttaisivat tsaarinajan Novorossijaa ja neuvostoajan omaleimaista hajoita ja hallitse -periaatteella toteutettua kansatiedettä.

Tilanne nykyisellään on se, että Venäjä uskoo yhä vakaasti kolmanteen skenaarioon. Se uskoo ukrainalaisten pystyvän käymään vastarintaansa vain niin kauan kuin Länsi tukee heitä, mutta Lännen tuki ja yhtenäisyys tulevat Venäjän visioissa vääjäämättä murenemaan. Länsihän on venäläisessä katsannossa kaikin puolin heikko ja naurettava. Täysin epäsymmetrisesti Venäjään nähden Lännessä puolestaan pidetään tänä päivänä kolmatta skenaariota "mahdottomana ajatella" ja paukutellaan henkseleitä, vaikka jatkuvasti moni on jo käytännössä ohjaamassa Euroopan junaa kolmanteen skenaarioon johtavalle liukkaalle rinteelle. Lännessä epäröidään sitäkin, onko edes ensimmäinen skenaario taistelun arvoinen. Niinpä lyhyellä tähtäimellä edessä lienee neljäs skenaario:

4) Jakautunut Eurooppa. Eurooppa haluaisi resetiä Venäjän-suhteisiinsa, mutta Venäjä sen sijaan ei muutu. Yhdysvallat siirtää huomionsa pysyvästi Aasian-Tyynenmeren rintamalle. Jotkut Euroopan maat antautuvat Venäjän edessä, toiset jatkavat patoamispolitiikan ajamista. Varsinkin mantereen uhanalaisella itäreunalla esiintyy myös vaatimuksia toisen skenaarion toteuttamiseksi, mutta teot eivät vastaa kovia puheita. Yksi toisensa jälkeen Euroopan itä- ja kaakkoislaitojen maat lankeavat Venäjän vaikutusvaltaan ja autoritäärisiin hallintoihin. Tämä epäsymmetrinen ja dynaaminen skenaario ei voi kestää kovin kauaa, vaan sen korvaa lopulta jokin kolmesta aiemmin mainitusta, mutta vasta kun Eurooppa on jo välivaiheen kautta merkittävästi heikentynyt ja mahdollisesti sirpaloitunut ja sen maailmanlaajuinen vaikutusvalta on heikentynyt tuntuvasti yhä moninapaistuvammassa maailmassa, jossa suurvallat toimeenpanevat etupiiripolitiikkaa.