maanantai 17. helmikuuta 2025

Viinejä, viikinkejä ja rubiineja

Kaksi viikkoa Suomessa hurahti huomaamattoman nopeasti. En edes poistunut pääkaupunkiseudulta.

Naudan lisäksi grillasimme myös saksanhirveä ja sikaa. Viineinä oli perinteisten Barbarescojen ja Duerojen lisäksi mm. erinomainen pullo libanonilaista Musarin viiniä Bekaan laaksosta. Ravintoloiden puolella tuli otettua myös saksalaista Zinnkellerissä ja ranskalaista Deliberissä. Zinnkellerin lisäksi löysin Krunikasta toisenkin hyvän saksalaisravintolan, hyvin pienen sellaisen, jossa kävin keskustassa pidettyjen seminaarieni lomassa muutaman kerran lounaalla. Omistaja kertoi valitettavasti pian lopettavansa ja muuttavansa Länsi-Eurooppaan, koska taloyhtiössä on inisty iltaisin kantautuvista vienoista elämän äänistä eikä ravintola ilman ilta-aukioloa kannata. Suomesta kuolee se vähäinenkin elämä, jota johonkin joskus pääsee syntymään.

Grillivieraina kävi tietokirjailija, joka lähti sitten asumaan Varsovaan, jotta hermot ja talous kestäisivät, muuan lintumies sekä kurdilainen näyttelijä-elokuvaohjaaja, jonka luona kävimme myöhemmin vastavuoroisella illallisella. Työn puolesta pääsin käymään myös remontoidussa Finlandia-talossa kansanedustajia ja liike-elämää tapaamassa ja tapasin metallimusiikkiveteraanin ja säveltäjän.

Niinä harvoina päivinä, jotka olivat vapaita sekä työstäni että puolisoni opiskelupaikasta, suunnittelimme aina edellispäivänä, että sitten menisimme johonkin, kävisimme edes jossain, jossa olisi varaa tehdä jotain, mutta joka kerran nukuimme pitkään ja laiskottelimme kotona, kunnes oli jo pimeää ja liian myöhäistä lähteä mihinkään keskustaa kauemmas. Jos sinnekään. Lähimetsään nyt kuitenkin joka päivä, koska koiran omistaminen siihen velvoitti.

*   *   *

Torstaina lähdin takaisin Pakistania kohti, perjantaiaamuna saavuin Islamabadiin. Lentokoneessa katsoin todella ilahduttavan hyvän suomalaisen elokuvan, Miia Tervon ohjaaman ja käsikirjoittaman Ohjuksen. Ohjus kertoo lappilaisesta toimittajattaresta Oonasta, joka ryhtyy tutkimaan hyssyteltyä neuvosto-ohjusta. Sellainen ammuttiin 1980-luvulla Barentsinmereltä Norjan alueen yli Suomeen ja upposi jäätyneeseen Inarijärveen. Kirjan tasot puhuvat toisilleen: väkivaltaisen miehen edessä hyssyttelemään joutuva ja itseään pettävä yksinhuoltajaäiti on samassa asemassa kuin Neuvostoliiton tyrannian alla hyssyttelevä ja itseään pettävä Suomi. Tällaista elokuvaa ei olisi voitu tehdä suomettuneessa Suomessa kylmän sodan aikana.

Perjantai-iltapäivä meni kokonaan poissaoloni aikana kertyneiden viestisumien perkaamiseen, vaikka siinä pääsikin yhdessä päivässä vasta pintaa raapaisemaan. Lauantai taas meni suomalaiskojuamme miehittämässä vuosittaisessa ulkotiloissa järjestettävässä massatapahtumassa. Sain tšekkiläisen teepaidan ja belgialaisen vohvelin. Kaikki Suomi-aineisto meni. 

Kuten täällä Islamabadissa yleensä käy, helmikuun puolivälissä alkaa selvästi kevät, ilmat ovat päivisin niin lämpimät, että paitasillaan pärjää. Yöt ovat yhä kylmiä.

Tänään sunnuntaina olin aikonut mennä Lake View Parkiin, koska sieltä oli viikon aikana raportoitu koko joukko mielenkiintoisia talvilintuja, mutta ruuhkat turhauttivat minut niin, että tein lopulta uukkarin ja ajoin järven länsipuolelle Ankara-puistoon, josta pääsee järven länsilaitaa seuraavalle keinotekoiselle kannakselle. Se on hyvä tähystyspaikka järven länsiosiin ja luoteispohjukassa yhä sinnitteleviin ruovikoihin, varsinkin jos on kaukoputki, kuten minulla on. Putkettomille Ankara-puiston kannas ei ole yhtä hedelmällinen paikka, minkä vuoksi täkäläiset harrastajat siellä harvemmin käyvät (linnut ovat liian kaukana kameroille).

Vesilintuja näytti viimein saapuneen suurempina massoina: satojen nokikanojen lisäksi oli satoja sorsia, mutta ne jakautuivat lähes kaikkiin yleisiin palearktisiin, joten yksittäisestä lajeista ainoastaan tavi taisi mennä yli sadan. Tavien lisäksi oli paljon erityisesti lapa-, sini- ja harmaasorsaa, pienempiä määriä jouhisorsaa, punasotkaa ja pikku-uikkua. Muutama haapanakin. Kaikenlaista siis, muttei mitään epätavallista.

Myös merimetsoja ja lokkeja oli viimein tullut suurempina määrinä. Parinsadan naurulokin joukossa oli kymmenisen mustapäälokkia, kaksi aroharmaalokkia ja yksi tiibetinlokki. Edellisvuosiin verrattuna köyhää, mutta toki parempaa kuin aiemmin tänä talvena. 

Nisäkkäistöä edustivat touhukkaina palkoja nakertavat palmuoravat, jotka ovat täällä hyvin yleisiä ja samaa lajia kuin Delhin seudulla Intiassa.

*   *   *

Matkan aikana kaksi lukuprojektiani olivat Ursula Le Guin ja Virpi Hämeen-Anttila, joissa kummassakin edistyin uuteen kirjaan, mutta niistä analyysiä joskus toiste. 

Kirjoitusprojektiksi on viime aikoina kehkeytynyt viikinkimaailmaan sijoittuva tarina, joka sai alkunsa siitä, että minä ja puolisoni näimme sarjan unia samoista henkilöistä, miljöistä ja tapahtumista. Siirsin näitä skenaarioita elementeiksi keinoälyn tuottamaan peliin, jolloin osasista kehkeytyi kiinteästi yhteen nivoutunut tarinakokonaisuus, jossa on johdonmukaiset henkilö- ja tapahtumakaaret. Vaikka olen viime vuosina kokeillut kaikenlaista keinoälyn kanssa, en ole aiemmin hyödyntänyt sitä tällaiseen. Joten kun Lyrikin taru lopulta valmistuu, se on omassa tuotannossani ensimmäinen laatuaan myös siinä suhteessa, että ihmishallusinaatioita on täydennetty keinoälyhallusinaatioilla, minkä jälkeen ihminen ottaa ja kirjoittaa sen kaiken proosaksi.

Ryhdyin kirjoittamaan tuota viikinkitarinaa kokeellisesti ja puolihuolimattomasti joskus tammikuussa ja hups, ensimmäisenä yönä sitä tuli yli 60 sivua ennen kuin pakotin itseni keskeyttämään. Sittemmin joka kerran, kun olen palannut sen pariin, nähdyt näyt ovat siirtyneet tekstiksi kuin itsestään, ja olen ympännyt siihen paljon sitä, mitä näin ja mitä puolisoni näki unissamme. Ainoa, mitä olen muuttanut, on se, että olen koettanut lähentää sitä paremmin oletusaikakauteensa. Mitään historiallista viikinkisaagaa siitä ei ole tarkoituskaan tulla, vaan puhdasta fiktiota ja fantasiaa. En myöskään karsi fantasiaelementtejä tarinasta kokonaan, vaan sovellan niitä - esimerkiksi muokkaamalla liian välimerelliset näyt sopimaan kevättalviseen Pohjolaan.

Lukija on saattanut törmätä sarjaan keinoälyavusteisesti tuottamiani viikinkilauluja. Ne ja niiden sisältämät tarinalliset elementit liittyvät juuri mainittuun uuteen hankkeeseen. Jostain syystä nimittäin samanlaiset hahmot kurkistelivat itsensä olevaisiksi sekä ihmisunista että keinoälyn hallusinoinneista. Unissamme päähenkilöllä ei ollut nimeä, joten kysyin keinoälyolennolta tämän nimeä ja alkuperää, mielellään tämän omalla kielellä, ja sain vastaukseksi lyhyen muinaisnorjaksi kirjoitetun runon, jossa tarinan päähenkilö kertoo, ettei siinnyt mistään maasta, vaan unista ja kerrotuista tarinoista. Olen tallettanut tämän runon sellaisenaan ja se - samoin kuin muutkin keinoälypäähenkilön muinaisnorjaksi tai islanniksi tuottamat runot - on hyödynnetty romaanikäsikirjoitukseen ja mainittuihin lauluihin. 

*   *   *

Puolisoni näki lisäksi unen, jossa lensi Kuuhun etsimään ihmeellistä rubiinia ja löysi sen. Hän myös tapasi haltioita ja mustan pantterin. Tarina herätti minussa heti mielleyhtymiä Tove Janssonin Taikurin hattuun, joten kävin etsimässä siitä englanninkielisen painoksen puolisolleni. Vaikka koulussa ihmetellään ja ihaillaan hänen nopeaa edistymistään suomen kielessä, kirjojen lukeminen suomeksi ei vielä onnistu. Tämä on sääli, koska Taikurin hatun englanninnos on luokattoman huono. Kirjan nimeksi on vaihdettu lapsellinen Finn Family Moomintroll. Se henkilö, jota kirjasta etsimme, ja joka alkukielellä on Trollkarlen ja suomeksi Taikuri, on jostain käsittämättömästä syystä käännetty englanninkielisessä versiossa Hobgobliniksi eli jonkinlaiseksi menninkäiseksi tai hiideksi, vaikka Janssonin kuvituksestakin voi nähdä, että kyseessä on ihmishahmoinen taikuri. Hetken kirjaa selattuamme löysimme sieltä kuvan, jossa Taikuri on Kuussa, ja taustalla totta tosiaan loikkii musta pantteri.

Minulla on ollut ammoisista ajoista Taikurin hattu kirjahyllyissäni joko suomeksi tai ruotsiksi (olen lukenut osan muumikirjoista suomeksi ja osan ruotsiksi enkä aina muista, kummalla kielellä ne omistan) ja olisi teoreettisesti mahdollista, että puolisoni olisi ottanut sen käteensä ja selaillut katsoen pelkkiä kuvia. Hän ei osaa ruotsia ja on osannut suomea vasta jonkin aikaa. En kuitenkaan usko hänen nähneen kirjaa, ja lisäksi selvisi jo vuosikausia sitten, että puolisollani on erityissuhde mustaan pantteriin. Minä jopa näin sellaisen kerran vuosia sitten vieraillessani unessa huoneessaan häntä etsimässä. Puolisoni ei tosin silloin vielä ollut puolisoni - eikä hän unessa ollut huoneessa, mutta kun käännyin lähteäkseni pois, näin mustan pantterin istumassa huoneen nurkassa, hiljaa ja minua tuijottaen.

Olen aina pitänyt Tove Janssonin kirjoja maagisina ja juuri Taikurin hattu pääsi viittaukseksi myös omaan romaaniini Titaanien aikaan. Luku 21 on nimeltään Kapteenin hattu, ja siinä Mikael saa oman salaisuuksia sisältävän päähineensä. Tuon luvun alussa Mikael on päätynyt Tukikohdan kirjastoon, mutta siellä tapaamansa pojat eivät tunnu erityisemmin perustavan hänen saapumisestaan keskuuteensa. Mikael silmäilee siksi ajankulukseen kirjahyllyjä ja muuan kirja tuntuu jotenkin kutsuvan häntä, joten hän poimii sen käteensä, ja kyseessä on juurikin Taikurin hattu. Kirjan nähdessään Mikael muistaa, että Helena oli pitänyt samaa kirjaa yöpöydällään, kun he asuivat sveitsiläisessä yliopistokaupungissaan. 

Kun Mikael sitten saa kapteenin hattunsa, jonka hän tunnistaa identtiseksi sarjakuvasankarinsa Corto Maltesen kantaman kanssa, ja joka saa puolestaan hatun antajan tunnistamaan Mikaelin aiemmin saarella eläneeksi hahmoksi, hatusta ei löydy rubiinia eikä hattu myöskään muuta asioita muuksi kuin mitä ne ovat, mutta useampi salaisuus ja avain hatusta silti putkahtaa ilmoille. Hatusta vedetään ratkaisu pariinkin mysteeriin ja kapteenin hattu on yksi niistä asioista, jotka lopulta kulkevat Mikaelin mukana läpi koko romaanitrilogian, vaikka hän muutaman kerran onkin vähällä kadottaa sen.

Muumikirjojen tavoin myös Titaanien aika on maaginen romaanitrilogia, minkä olen tiennyt sen alkuhämäristä saakka. Sehän ilmestyi minulle jo teini-iässä ja sen kohtaukset ilmestyivät minulle uudelleen Yorkshiren nummilla vaeltaessani kesällä 2015, minkä vuoksi etsin käsiini kaikki sitä koskeneet vanhat muistiinpanoni, kartta- ja henkilöpiirrokseni ja aloin kirjoittaa. Kirja kirjoitti suurelta osin itse itsensä. Sen ydinhenkilötkin olivat olemassa "aina". Myyttien ja tarinoiden aineettomassa eetterissä leijuu paljon hahmoja, jotka eivät voi tulla lihaksi, joten ne haluavat tulla ainakin sanaksi. Taikka maalauksiksi, piirroksiksi tai lauluiksi. Heikki Kännö on oikeassa sanoessaan, että jokainen tosi taiteilija on oikeastaan šamaani. Hän samoaa silloin tällöin alisissa ja ylisissä maailmoissa ja ammentaa niistä sekä hahmollisia että hahmottomia ideoita töihinsä.

sunnuntai 2. helmikuuta 2025

Kahden maailman arkea

Tammikuun viimeisenä päivänä matkustin lähes kolmen kuukauden poissaolon jälkeen jälleen Suomeen. Viimeksi kävin marraskuun alkupuoliskolla. Islamabadin kentällä oli kaaosta, matkalaukut tarkistettiin jo sisään terminaaliin mentäessä, mikä aiheutti säätöä. Päädyin lopulta antamaan pussillisen appelsiineja turvamiehelleni, jotteivät ne veisi tilaa ja purkautuisi käsimatkatavarana kulkevasta laukusta, kun se kuitenkin taas uudelleen ja uudelleen pitäisi aukoa ja sulkea. Pakistanissa oli tammikuussa appelsiinisesonki ja niitä tuli lahjoituksina joka suunnalta, kuten mangoja mangosesongin aikana.

Vaikka turvamiehen lapset nyt saavat ylimääräisen annoksen C-vitamiinia, eivät laukkuni suinkaan olleet Suomeen tullessa tyhjiä, vaan niin täysiä, etten Dohasta ostanut enää mitään lisää. Helsingissä hinnat ovat moninkertaistuneet muutamassa vuodessa, niin että ihan hyvästä syystä puolisoni patisti minua tekemään mahdollisimman paljon ostoksia Islamabadissa ennen tuloani. Toinkin yksityiskohtaisten toivomuslistojen mukaisesti paljon pähkinöitä, hunajaa, huiveja, muita vaatteita, parfyymejä, mystisiä yrttiöljyjä, kurkumaa ja muita mausteita, suitsukkeita ja sen sellaista, mitä on joko vaikea löytää Suomesta tai maksaa paljon.

Edellisessä postauksessani valittelin sitä, että kaksi viikonloppua tärväytyi viruksen kourissa. Viimeisenä viikonloppuna sentään pääsin katsastamaan Rawaljärven rannat Hunzassa majataloa pitävän eläköityneen YK-miehen ja Karachista hiljattain Islamabadiin muuttaneen lintuharrastajattaren kanssa. 

Jinnah Roadin pikkukosteikon suurista vanhoista puista löytyi taas intiantoko, Pakistanin ainoa vakituinen sarvinokkalaji. Siellä olivat myös paikan kaksi vakiotikkaa, intiantulitöyhtö ja helmiselkätikka. Rusopriinioita lauleli aktiivisesti heinissä ja ruo'oissa, tiaiset, tiltaltit ja kashmirinuunilinnut hilluivat puissa. Palmuoravat säksättivät.

Chak Shahzadin hevosfarmeilta ei löytynyt kovinkaan paljon odottamiamme kirvisiä, mutta tavanomaiset intiantaskut olivat maisemissa, paljon bulbuleita ja timaleita, harmaafrankoliineja ja yksi epätavallinen lintu, nimittäin nokitasku. Se ei toki ole muuten epätavallinen, vaan erittäin yleinen laji täällä, mutta se on yleensä kesävieras, ja ensimmäistä kertaa näin sen Islamabadissa tammikuussa. Molemmat sen tilalle talvisin ilmaantuvat taskut - harmaatasku ja sepeltasku - olivat myös maisemissa.

Bani Galan pohjukasta löytyi viimein jonkin verran kahlaajia ja vesilintuja, jotka kummatkin ovat olleet tänä talvena hyvin vähissä Islamabadissa. Liekö sitten Turkestanissa ollut aiempia vuosia lämpimämpi talvi, vai onko ampuminen Rawaljärvellä lisääntynyt. Satojen nokikanojen lauttojen lomassa kellui myös punasotkia sekä muutama lapasorsa ja tukkasotka. Kymmenien naurulokkien joukosta löytyi hädin tuskin kaksi mustapäälokkia. Satojen jaavanmerimetsojen joukossa ei ollut kuin pari tavallista merimetsoa. Valkovikloja, liroja ja metsävikloja oli melko paljon, samoin lapinsirrejä ja pikkutyllejä, mutta harvinaisempia kahlaajia erittäin vähän. Pitkäjalkoja tosin parikymmentä. Yleensä hyvin runsas kenttähyyppä oli todella vähissä - vain yksittäisiä. Sen sijaan tiesin heti ensinaukaisuista, että jossain oli töyhtöhyyppä - ja niitä lopulta lensikin yli 22 yksilön parvi. Töyhtöhyyppä on Islamabadissa epäsäännöllinen talvivieras.

Järven itäpohjukassa, missä Korangjoki laskee järveen, oli lopulta runsaammin tarjolla myös västäräkkien ja kirvisten talviparvia. Runsaimpana oli keltavästäräkki, lähinnä harmaapäisiä alalajeja. Tavallista västäräkkiä oli sekä meikävästäräkin näköistä siperialaista dukhunensista että keskiaasialaista naamiovästäräkkiä (personata). Sitruunavästäräkkejä, riisi-, himalajan- ja vuorikirvisiä oli niin ikään, kuten tähän aikaan vuodesta olisi odottanutkin. Pari aasiankiurua olivat läsnä tutussa paikassa, mutta aikaisemmin kuin yleensä olen ne kirjannut. Rannoilla näyttäytyi myös Islamabadin kahdesta mungolajista pienempi.

*   *   *

Minun on jo pidempään pitänyt uudelleenlukea fantasiaklassikko Ursula Le Guinin tuotanto ja tätä varten olin varannut neljä ensimmäistä Maameri-kirjaa käsittävän kokoelmaniteen englanniksi mukaani Islamabadiin. Muistan lukeneeni ainakin kaksi Maameri-kirjoista nuorena suomeksi ja pitäneeni, mutta jostain syystä ne sitten unohtuivat, kunnes näin Ghibli-studion animeversion Maameren tarinoista, jota paljon parjattiin siitä, ettei se ollut uskollinen Le Guinin kirjoille.

Olen joskus taannoin ohjinut keinoälyapulaiseni kirjoittamaan kuvitteellisia matkoja saarille, minkä jälkeen se on aika ajoin ehdottanut uutta tutkimusmatkaa milloin millekin saarelle. Useimmiten nuo saaret on valikoitu todellisesta maailmasta, esimerkiksi Kalifornian tai Japanin edustalta tai Karibialta. Nyt se kuitenkin ehdotti matkaa Gontin saarelle - tuo saari on se, mistä Le Guinin Maameri-sarja alkaa: saari, josta Ged alias Varpushaukka on kotoisin, ja missä käydään kirjojen mittaan useampia kertoja. Keinoäly taikoi meidät saaren rantaan ja ensin piti hieman selvittää, missä päin saarta oikeastaan olimme, mutta se selvisi seuraamalla jokea ensimmäiseen vastaan tulevaan kylään, joka oli Oak Village, kovin samankaltainen paikka kuin Ten Alders, josta Gedin elämäntaival sai alkunsa, ja jossa hän nuorena poikana torjui kargilaisten rosvojen hyökkäyksen loihtimalla nämä eksyttäneen sumun.

Keinoäly hallusinoi oikeista kirjoista otettuihin paikkoihin ihan uskottavantuntuisia henkilöitä, joiden kertomasta saattoi päätellä, että oltiin ajassa jälkeen Gedin seikkailujen. Usutin keinoälyn myös hallusinoimaan kuvittelevansa osaavan Maamerellä puhuttua kieltä, koska halusin nähdä lopputuloksen. Aiemmin osoittautui esimerkiksi, että väittäessään käyttävänsä keijujen kieltä, se kirjoitti yhdellä Tolkienin luomista haltiakielistä - ja vierailtaessa džinnien maassa, kieli, jota džinnit puhuivat, osoittautui olevan latinalaisin aakkosin kirjoitettua arabiaa. En ole kuitenkaan vielä tähän päivään mennessä selvittänyt, mistä keinoäly kehitti Gontin saarella ilmestyneen runon kielen, koskapa tiettävästi Ursula Le Guin ei jättänyt jälkeensä kokonaisiksi luotuja fantasiakieliä (kuten Tolkien teki), vaan vain muutamien kymmenien yksittäisten sanojen ja fraasien kokoelman, joka on siroteltu pitkin useita teoksia.

Joka tapauksessa vierailtuani tällä tavoin Oak Villagen lähellä olevalla pyhällä lähteellä Gontin saarella, päätin viimein tarttua Le Guinin tiiliskiveen, joka käsittää neljä ensimmäistä kirjaa: A Wizard of Earthsea, The Tombs of Atuan, The Farthest Shore sekä Tehanu. Suomeksi nämä on julkaistu nimillä Maameren velho, Atuanin holvihaudat, Kaukaisin ranta ja Tehanu, eli varsin uskollisesti alkukielisille nimille, mikä on hyvä asia. Lukiessani huomasin, että muistikuvani kirjoista olivat tulleet japanilaisten animejen värittämiksi, koskapa jotenkin olen aina kuvitellut Maameren maisemat mielessäni Japaniin. Mahdollisesti siksi, että tarinat tapahtuvat saaristossa ja tuo saaristo on talvisin melko kylmää seutua - luntakin sataa kirjoissa yhtenään.

Huomasin myös, että Le Guinin proosa on tavattoman helppoa ja ilmavaa. Yksityiskohtia on paljon, mikä on tärkeää fantasiakirjallisuudelle, sillä se luo todeksi kuvitteellista maailmaa. Nämä kuitenkin ripotellaan proosaan vaivattomasti eikä niitä tarvitse yleensä ryhtyä selittämään lukijalle, sillä kaikki se, mikä on myöhemmin tärkeää, avautuu aikanaan sen kautta, mitä on tapahtuva.

Muuan keskeisistä teemoista Maameri-kirjoissa on kamppailu oman itsensä, pimeän puolensa kanssa, jota symboloi varjo. Gedin tarinassa varjo vapautuu ihmisten maailmaan Gedin omien heikkouksien - turhamaisuuden, näyttämisen halun ja vanhempaa poikaa kohtaan tunnetun kateuden vuoksi. Ensimmäisellä kerralla Ged päästää varjon ilmestymään kajoamalla tytön mieliksi kiellettyihin loitsukirjoihin ja lukemalla sieltä kuolleista herättämisen loitsua, mutta vanha mestari Ogion on vielä pelastamassa tilanteen. Toisella kerralla Ged on jo teini-ikäinen halutessaan elvistellä ärsyttävän omahyväiselle vanhemmalle pojalle ja manaa esiin jotain, minkä ei pitänyt tulla tuonpuoleisesta. Tämän jälkeen varjo seuraakin häntä kaikkialle, niin kauan kunnes Ged päättää lopulta ajaa varjoaan takaa aina manan sijoille saakka ja integroida sen itseensä.

Vapauden kirouksestaan saa siis löytämällä itsensä ja oppimalla hallitsemaan pimeän puolensa. Teema toistuu eri muodoissaan muidenkin Le Guinin sankareiden kohdalla toisissa kirjoissa, joten se ei ole mikään sattumalta rakennettu juonikuvio, vaan Le Guinin ajattelun keskeisiä punaisia lankoja.

Ennen lähtöäni Islamabadista annoin Maameren neljä ensimmäistä kirjaa lahjaksi palvelijani vanhimmalle pojalle, koska kuulin tämän alkaneen lukea kaikenlaista ja kiinnostuneen tähdistä ja salaisuuksista, kuten ompelijatar-äitinsäkin. Minulla nimittäin oli tuota neljä kirjaa käsittävää nidettä kaksi kappaletta, koska luulin kadottaneeni aiemmin omistamani ja olin ostanut uuden, ennen kuin löysin myös vanhemman version.

*   *   *

Helsingissä olen grillannut naudanlihaa ja juonut Piemonten, Lombardian ja Dueron punaviinejä, eilen myös yhden elsassilaisen ja yhden mendozalaisen. Olen käynyt puolisoni ja hänen koiransa kanssa kotilähiömme nimikkokukkulalla, jossa pienen metsän sisällä lepäävät - toivottavasti ikuista lepoaan - Suvorovin juoksuhaudat muistuttamassa vanhan vainolaisen alati Suomen olemassaololle muodostamasta sodanuhasta. Se on toki tänä päivänä taas ajankohtaisempi kuin aikoihin.

Samaisella kukkulalla ehdin vielä tammikuun viimeisenä päivänä saamaan vuodareiksi koko joukon suomalaisia talvilintuja, tilhistä ja räksistä alkaen. Tilhet ja rastaat ovatkin nyt tyhjentäneet varsin perusteellisesti seudun marjoista punaisina notkuneet pihlajat. Tali- ja sinitiaiset hyörivät puissa, latvoista kuuluu viherpeippojen ja punatulkkujen ääniä, harakat kirskuvat suksisauvamaisesti ja käpytikka kiljahtelee metsän puolella. 

keskiviikko 22. tammikuuta 2025

Vanha suola janottaa Korsossa

Olin yli viikon hengityselinten virustaudissa, joka oli joko covid tai joku niistä kolmesta muusta kaupungilla riehuvasta viruksesta, jotka lääkärini mainitsi. Ainakin oireet olivat samankaltaisia kuin covidissa alkuvuonna 2020, ja samaan tapaan kuin silloin, parin päivän intensiivistä kuume-, lihas- ja luusärkyjaksoa seurasi pitkä ja laahaava toipuminen. Eniten minua ärsytti, että tautiin tärväytyi kaksi viikonloppua, joina olin aikonut käydä Angurissa, Uchali- ja Khabekijärvillä.

Sairasviikoilta ei kertynyt muita lintuhavaintoja kuin se, mitä kotiterassillani näin. Joku on lahdannut antaumuksella turkinkyyhkyn, jonka sulkia ja höyheniä oli tänä aamuna koko terassi täynnä. Surmatyö lienee tapahtunut eilen ollessani töissä. Pääepäiltyjä ovat naapurin kissa ja silloin tällöin pihassa näyttäytynyt šikra (arovarpushaukka). Höyhenten huolellinen kyniminen viittaisi ennemmin haukkaan kuin kissaan, vaikka kissan olen säännöllisesti häätänyt terassiltani, kun olen huomannut sen siellä kytiksellä. Nyt toivon, ettei uhri ollut kaksi ja puoli vuotta jokapäiväisenä kumppaninani terassilla hengaillut Riippusiipi. Täytyy alkaa tarkkailla ruokinnalla käyviä turkinkyyhkyjä, josko Riippusiipi olisi yhä tallella. Se on ainoa turkinkyyhkyistä, jonka tunnistan yksilötasolla, koska se kulkee siipi maassa.

*   *   *

Edellisessä blogimerkinnässäni mainitsin Virpi Hämeen-Anttilan romaanin Sokkopeli (Otava 2007), jonka lukaisin varsin nopeasti. Kiinnostuin siitä, kun entisen koulukaverini kirjablogi käsitteli teosta - mutta toisestakin syystä, joka sekin liittyi kouluaikoihin. Nimittäin toinen entinen koulukaverimme joutui takavuosina mielenvikaisen vainoajan uhriksi. Vainoaja lähetteli hänelle nimettömiä herjakirjeitä, kuolleita kaloja ja paskaa, vaani öiseen aikaan talon liepeillä ja tarkkaili akateemiselle uralle siirtyneen ystäväni elämää. Erinäisistä asioista saattoi päätellä, että vainoajakin liittyi entisiin kouluaikoihin.

Jostain kummallisesta syystä Sokkopelissä oli yllättävän monia yksityiskohtien ja nimien tasolla ilmeneviä yhtymäkohtia ystävämme vainoamistapaukseen. Ikävä kyllä myös Sokkopelin poliisien suhtautuminen oli alkuun hyvin samanlaista, vähättelevää ja halutonta kuin tosielämän vainoamistapauksessa. Ehkä Hämeen-Anttilalla on ollut omassa lähipiirissään jokin samantapainen kokemus.

Sokkopelin juoni kietoutuu lukiolaisten salaseuran ympärille - ja tässä on yhtymäkohtia myös aiemmin arvostelemaani, samoihin aikoihin ja sukupolvikokemuksiin viittaavaan Donna Tarttin menestysromaaniin Jumalat juhlivat öisin. 

Nimeltä mainitsemattomassa uusmaalaisessa lukiossa joskus 70-luvun viimeisinä ja 80-luvun ensimmäisinä vuosina neljä poikaa ja kolme tyttöä pyörittävät harrastuksenaan Comus-nimistä salaseuraa, joka toteuttaa mysteerinäytelmiä - nykykielellä larppausta - sekä tutkii esoteriaa ja mytologioita. Muinaiset mytologiat ja uskontojen pimeät osastot sekoittuvat Sokkopelissä populaarikulttuuriin, rock-lyriikkoihin ja tarot-kortteihin. Comus-nimen takana kerrotaan olevan erään antiikin pikkujumalan, orgioille ja hillittömyyksille omistautuneen Komoksen, joka oli tarun mukaan Dionysoksen ja Kirken vanhempiaankin kaoottisempi ja arvaamattomampi poika. Viimeksi mainittu tieto Komoksesta taisi tosin olla John Miltonin sepitettä, ja Hämeen-Anttilakin jäljittää hahmon nimenomaan Miltonin samannimiseen naamionäytelmään, josta brittiläinen progebändi oli vuorostaan saanut nimensä. Comuslaisten istunnoissaan pitämät eläinnaamiot toivat hauskasti mieleeni Fusangin rosvot omassa romaanissani Sangrialassa.

Sokkopelin nykyhetkessä, 2000-luvun puolivälissä, seitsemän entistä comuslaista ovat nyt keski-ikäisiä keskiluokkaisia suomalaisia - mainostoimiston osakas, menestynyt lääkäri, tietoturvayrittäjä, kirjakauppias, virkavapaalla oleva pappi, terveystoimittaja ja vaihtoehtohoitojen terapeutti. Nuoruudenaikainen salaseura on jo kauan sitten unohtunut ja porukka hajaantunut, lukuun ottamatta energiahoitajaa, joka oli taannoin ystävysryhmän keskushenkilö ja kaikkien poikien ihastus, ja joka tuntui vielä keski-ikäisenäkin pitäneen yhteyttä ainakin pariin ryhmän jäsenistä. Myös esoterian harrastus näyttää hävinneen porukasta salaseuran unhon myötä - vain energiahoitaja ja pappi ovat myöhemmässä elämässään operoineet hengellisten asioiden parissa.

Energiahoitajaksi päätynyt Pauliina on kirjan alkusivuilla juuri kuollut epäilyttävissä olosuhteissa. Vähän ennen kuolemaansa hän on saanut tarot-kortteja ja uhkaavia viestejä Puusepäksi itseään kutsuvalta henkilöltä, joka viestien perusteella on okkultismiin hurahtanut psykopaatti - ja joku, joka tietää jotakuinkin kaiken lukioaikaisesta salaseurasta. Pian selviää, että kaikki kuusi eloon jäänyttä comuslaista ovat saaneet samanlaisia viestejä ja arvoituksia Puusepältä. He alkavat miettiä kuumeisesti, kuka Puuseppä voisi olla - yksi heistäkö vai joku heidän lähipiireistään? Samoin he alkavat ymmärrettävästi miettiä, oliko Pauliinan kuolema onnettomuus vai murha, ja kenen kimppuun uhkaileva vainoaja seuraavaksi iskisi.

Kirjan alkuasetelma ja keskuskuvio vaikuttaisivat siis hyvinkin lupaavilta dekkariin, jännäriin tai mysteeriromaaniin, jossa kirjailija voisi hyödyntää laajaa lukeneisuuttaan ja tietojaan maailman myyteistä. Valitettavasti keskusjuoneensa nähden kirja oli hämmentävä kokemus - sanoisin jopa pettymys. Se ei lopulta panostanut paljoakaan hedelmällisiin ja jännittäviin lähtökohtiinsa eikä toisaalta lähtenyt seuraamaan dekkariproseduraalin eikä psykologisen trillerinkään polkuja, mihin psykopaattinen vainoaja olisi tarjonnut hyvät lähtökohdat. Näiden juonielementtien sijaan valtaosa kirjasta kuluu seitsemän salaseuralaisen vanhojen ja uusien ihmissuhteiden märehtimiseen. 

Kirjassa jaaritellaan aivan liian paljon 20 vuoden takaisia hauraita teinituntoja - sitä kuka tykkäsi kenestäkin, ja ketkä kaikki ovat ehtineet olla keiden kaa sillai. Tämä on toki sinänsä realistista kuvausta nelikymppisten entisten nuorten mielenmaisemista tilanteessa, jossa nuoruuden jo unohtuneet arvet äkkiä aukeavat. Samoin myös henkilöiden nykyisten perhe- ja parisuhdeasioiden vatvominen on sinänsä realistista ja vieläpä tavallisuutta korostavaa. Mutta miksi kaikki tämä on pitänyt ympätä kirjaan, jonka kehystarina pulppuaa aivan toisenlaisia elementtejä: salatieteitä, symboleja, antiikin ja keskiajan jumalmyyttejä, etruskilaisia demoneja, latinalaisia loitsuja, Arthur Rimbaud'n runoja ja gnostilaisia heresioita?

Maaginen realismi on varsinkin Välimeren-maissa ja latinalaisessa Amerikassa suosittu kirjallisuuden tyylilaji, jossa arkisista asioista tehdään sadunomaisia ja jännittäviä lisäämällä maagisia, fantastisia tai muuten erikoisia elementtejä. Hämeen-Anttilan Sokkopeli on jollain tapaa maagisen realismin vastakohta: siinä on heitetty keitokseen kasapäin maagisia aineksia - mutta sitten arkistettu kaikki tuo keski-ikäisten tavisten banaaliin tunteiluun. Mystiikka jää huutelemaan epätoivoisesti psykopaatin viesteistä, kun taas päähenkilöt vatvovat tunteita toisiaan kohtaan sekä omia kertyneitä elämänkokemuksiaan, joihin lukeutuu jälkikasvua, eksiä, nyksiä, eroja, leskeyttä, omaishoitajuutta ja keski-ikään kuuluvaa kipuilua omien unelmien katoamisesta harmaan tavallisuuden alle. Ironista kyllä, psykopaattinen vainoaja antaa hetkeksi merkitystä arkeensa turtuneiden ihmisten elämään. Ja nostaa teiniajan ihastuksia uudelleen pintaan, joskaan ei erityisen mystisesti. 

Kun siis maagista realismia lähenevissä teiniromaaneissa nuorten arkiset ihastumiset ja mustasukkaisuudet mystifioidaan jännittäviksi ja pelottaviksikin seikkailuiksi, joissa vilahtelee taikavoimia, vampyyreja, noitia ja skifielementtejä, Sokkopelissä suoritetaan päinvastainen manööveri: mystiset ja jännittävät elementit muuttuvat keski-ikäistyneiden päähenkilöiden arkituntemuksissa ristisanatehtäviksi, joita ratkotaan hieman kiusaantuneissa tunnelmissa lähiöasunnossa alkoholittoman boolin (tai villeimmillään valkoviinipullon) äärellä.

Voi olla, että Hämeen-Anttila on tehnyt kaiken tämän tarkoituksella, halunnutkin alun perin demystifioida maagisia elementtejä ja alleviivata sen sijaan keski-ikäisten ja keskiluokkaisten ihmisten tunnereflektioita omaan nuoruuteensa. Näin voi olla. Kirjan luettuani minulle jäi kuitenkin toisenlainen mielikuva: sellainen tunne, että kirjailija on aikonut alun perin kirjoittaa toisenlaisen kirjan, mutta on jäänyt niin pitkäksi aikaa kiinni henkilöidensä nuoruudenmuisteloihin ja elämäntilanteiden kuvaukseen, että koko kirja on muuttunut joksikin muuksi kuin miksi kirjailija sen ensirivejä kirjoittaessaan tarkoitti.

Aluksi näyttää, että keskiöön nousisi kaksi tai kolme porukan mieshenkilöä, mutta pian fokus siirtyy Mariin ja Peteen ja säilyy näissä kirjan loppuun saakka. Kaksi seitsemästä jää suurimmaksi osaksi taustalle.

Jossain kohtaa tarinaa - valitettavasti liian myöhään - kirjailija tuntuu havahtuvan, että ai niin, tästähän piti tulla jännittävä psykotrilleri tai mysteeriromaani. Niinpä seuraa lennossa tapahtuva vaihdetangon vääntäminen Dan Brown -vaihteelle. Mari ja Pete myös kirjaimellisesti siirtyvät auton rattiin ja alkaa tässä vaiheessa kirjaa redundantti juoksutus halki Helsingin esoteeristen kohteiden. Nopeassa tempossa juostaan läpi mystisiä rakennuksia, monumentteja ja niihin kätkeytyviä symboleja, mutta mihinkään ei ehditä perehtyä yhtään tarkemmin, koska juostaan trillerimäisesti aikaa vastaan - ja psykopaattia, joka uhkaa erään henkilön perheenjäsenen henkeä.

Paljon paremmin olisi toiminut sellainen ratkaisu, jossa nuo Helsingin esoteeriset kohteet olisi ripoteltu yksi kerrallaan kirjan varrelle, vaikkapa siten, että Puusepän viestit olisivat viitanneet niihin ja paikkoihin liittyvä esoteerinen historia olisi avannut tarot-kortteihin riipusteltuja arvoituksia. Henkilöt olisivat voineet käydä ihmissuhdekeskustelujaan näissä jännittävissä kohteissa sen sijaan, että luku luvun perään vatvoivat vanhoja juttujaan korsolaisessa lähiöasunnossa. Sillä tavoin kirjailija olisi päässyt loistamaan mielenkiintoisilla tiedoillaan ja lukija oppinut uusia asioita Helsingin sakraalimaantieteestä.

Pentagrammin arvoitus - ja siten murhayrityksen ja kesämökin tuhopolton motiivi - jää lopulta kirjan henkilöiltä ratkaisematta, vaikka olisi yllättävää, ellei kirjailijalla olisi ollut mielessään ratkaisu tuohon arvoitukseen. Tuossakin kohtauksessa kirjailijalta tuntuivat loppuvan aika ja käytettävissä olevat sivut. Tilaa olisi saanut raivaamalla pois kymmeniä sivuja henkilöiden päänsisäisiä pohdintoja kauan sitten päättyneistä mies- ja naissuhteistaan, joilla ei lopulta ollut juonen kannalta merkitystä.

Keski-ikäiset antisankarit onnistuvat lopulta amatöörimäisyyttään sössimään psykopaatin jäljityksensä ja saamaan vain itsensä pulaan. Poliisikaan ei tunnu heistä piittaavan - saati seulovan potentiaalisten Comus-tietäjien varsin rajallista joukkoa poissulkemalla epäiltyjä, kunnes jäljelle jäisi vain yksi. Onneksi pelastava ratsuväki lopulta saapuu kuin Deus ex machina asiansa osaavien parkour-poikien hahmossa. Ehkä se on kirjailijalta jonkinlainen nyökkäys nykynuorison kunnollisuuden suuntaan.

Itse arvasin Puusepän henkilöllisyyden kirjan puolivälin tietämillä, vaikka arvoitus onkin ihan näppärästi kätketty ihmissuhdeverkoston, psykologisten vihjeiden ja parin väärän johtolangan sekaan. Arvasin syyllisen lähinnä kahdesta asiasta: kyseisen henkilön ensiesittelystä sekä jossain kirjan puolivälin tienoolla ilmaantuvasta tiedosta, joka yhdistettynä Puusepän samoihin aikoihin lähettämiin viesteihin paljasti motiivin. Näiden kahden vihjeen perusteella jäljelle jäi vain yksi todennäköinen epäilty. Mutta kirjan kunniaksi sanottakoon, että puoliväliin saakka vaihtoehtoisia epäiltyjä oli useita ja pystyin kuvittelemaan mielekkään taustatarinan kuhunkin skenaarioon.

Jos Hämeen-Anttila on ladannut Sokkopeliin omia lukioajan muistojaan, se selittäisi kuvailemaani epätasapainoa jännittävän kehystarinan ja siihen ahdetun vähemmän jännittävän ihmissuhdejaarittelun välillä, koska silloin olisi ymmärrettävää, miksi kirjailija on katsonut arkisten tunteilujen ansaitsevan pikkutarkempaa proosallista kuvailua kuin okkultistinen psykopaatti, joka pommittaa entisiä salaseuralaisia kryptisillä arvoituksilla ja uhkaa tappaa heidät yksi toisensa jälkeen.

tiistai 7. tammikuuta 2025

Itämaan tietäjistä ja Syyriasta

Tänä vuonna vietin Islamabadissa koko joulun ajan ja uudenvuodenkin, johtuen siitä, että päällikköni, jonka sijainen olen, joutuu itsestään riippumattomista syistä viipymään Suomessa pari kuukautta putkeen. Tulin omalta Suomen-matkaltani marraskuun puolivälissä ja matkustan seuraavan kerran Eurooppaan vasta helmikuussa. Islamabadin jouluhan on tullut tutuksi jo edellisvuosina. Kakkuja ja kutsuja piisasi. Ulkomaalaisyhteisön keskinäisten kemujen lisäksi kävin mm. paikallisten kristittyjen kakunleikkajaisissa, paikallisen suurmaanomistajan, poliittisesta historiasta kiinnostuneiden opiskelijoiden ja suufilaisen veljeskunnan suurmestarin illallisilla.

Pyhien ja viikonloppujen aikana ehdin myös mainiosti retkeilemään tavanomaisissa kohteissani Margallakukkuloilla ja Rawaljärven rannoilla. Tuntuu, että varsinkin järvellä on paljon vähemmän lintuja kuin edellisinä talvina. Viime vierailulla sentään löysin joitain kymmeniä sini- ja harmaasorsia ja nokikanoja sekä muutamia lapasorsia ja haapanoita, mutta yleisesti ottaen vesilinnut ovat vähissä. Mistään massoista ei voi edes puhua. Vielä huonompi tilanne tuntuu olevan kahlaajien kohdalla, mutta niiden kohdalla tilanteen sentään ymmärtää, koska järven vesi on niin korkealla, ettei lietteitä ole paljaana. Lokkien kohdalla tilanne on niin ikään paljon vaatimattomampi kuin edellistalvina: vain naurulokkeja, eikä niitäkään sadoissa vaan vain kymmenissä.

Margallakukkuloiden metsiin on tullut tavanomaisia talvilintuja, kuten sinipyrstöjä ja tulirintatimaleita, mutta siellä puolestaan perinteiset lintujen juomapaikat ovat hyvin vähävetisiä eikä isoja kerääntymiä siksi oikein pääse syntymään. Viehko keltaviuhko on sentään ollut ilona täsmälleen samassa paikassa kuin edellistalvenakin. Epäilemättä sama yksilö. Uljas hopealakkisieppo on löytynyt viime retkillä pariin kertaan. Sen sijaan rastasparvet (runsain laji mustakaularastas), jotka yleensä ovat tähän aikaan vuodesta jo vahvasti läsnä Margallakukkuloilla, puuttuvat kokonaan.

Petolintujen suhteen on yhtä vaisua. Ensimmäisiä arokotkia ilmaantui lopulta harjujen ylle, mutta hyvin pieninä määrinä. Ja kerran joulukuussa näin Dhok Jeevanin polulta käsin taivaalla kuusi himalajankorppikotkaa. Siinä kuitenkin kaikki. Taivaalla on täällä tietenkin aina satoja haarahaukkoja, mutta kaikki ne paremmat lajit ovat erittäin vähissä. Hyvä kun näkee enää varpushaukkaakaan. Järvellä on vain pari pakollista ruskosuohaukkaa. Hyvinä talvina niitäkin on paljon.

Tänään loppiaisena kävin pindiläisen valokuvaajattaren ja ranskalaisen lintuharrastajan kanssa Volvon maasturillani Margallakukkuloiden tuollapuolen Khyber-Pakhtunkhwan puolella. Kävimme Kharianin pyhässä tammimetsässä ja Neelan Bhoton pyhäköllä kirkkaan ja mahseer-kalaa kuhisevan virran ääressä. Löysimme toki joitain niistä kivoista lajeista, joita laskeutuu talvisin Murreevuorilta ja Himalajalta Margallakukkuloiden laaksoihin - esimerkiksi pikkunauruleita, himalajanpunavarpusia, vuorisirkkuja, louhikkorautiaisia, kivikkoleppälintuja, harmaataskuja ja harlekiinipyrstötiaisia. Virran varsilta löytyi tavanomaisia joki- ja virtaleppälintuja, virtavästäräkkejä ja Neelan Bhoton pyhäköltä siellä yleensä oleileva keisarikalastaja. Monia lajeja, joita yleensä talvisin löydämme näiltä paikoilta, puuttui kuitenkin kokonaan: rastaita ei ollut (lukuun ottamatta sinijokirastasta) eikä liioin kirjonauruleita.

Jouluna luin ennen seuraavaan Kännöön siirtymistä kevyemmäksi lukemiseksi muutaman italialaisen dekkarin - Marco Vichin Firenzeen ja Donna Leonin Venetsiaan sijoittuvia. Tämän lukuhankkeen käynnistin lähinnä siksi, että noita kirjoja oli jäänyt käteen viime kesien matkoilta kyseisistä kaupungeista ja minua huvitti kirjojen firenzeläinen ja venetsialainen miljöö. Seuraavaksi siirryin Virpi Hämeen-Anttilan kirjoihin, alkaen Sokkopelistä, koska Ninan kirjava tupa suositteli sitä.

*   *   *

Loppiaisen nimi viittaa Suomessa joulupyhien päättäjäisiin, mutta varsinaisesti loppiaista vietetään sen kunniaksi, että kolme itämaan tietäjää toivat hieman aiemmin Betlehemissä syntyneelle Jeesukselle lahjoiksi kultaa, suitsukkeita ja mirhaa. Se, että ikuisen viisauden etsijöitä kutsutaan suomeksi itämaan tietäjiksi, on hyvä asia - monessa muussa kielessä näitä hahmoja on erheellisesti alettu kutsua "kolmeksi kuninkaaksi" tai "maagikuninkaiksi". Kyseessä eivät kuitenkaan liene olleet kuninkaat vaan nimenomaan tietäjät - tässä tapauksessa tähtien ja salatieteen tulkitsijat, joilla oli sekä salainen tieto - Zarathustran profetia - että tähtien johdatus - Betlehemin tähti eli planeettojen kirkas yhteenosuma - odotetun ja syntyneen Pojan luo.

Itämaan tietäjät olivat kristinuskoa vanhemman monoteistisen uskonnon, Persiasta lähtöisin olleen zarathustralaisuuden edustajia eli maageja. Myöhemmin juutalaisuus, kristinusko ja islam pyrkivät pyyhkimään vanhan uskonnon näkymättömiin, vaikka sen tietäjät kelpasivatkin Jeesuksen kunniaa tervehtimään. Siksi nykyaikana termit magia ja maagi liitetään enemmän temppujen tekemiseen ja silmänkääntöön kuin vanhaan uskontoon, joka monessa suhteessa oli kristinuskon edeltäjä ja vaikutti siihen syvällisesti - samaan tapaan kuin kristinusko oli vastaavanlainen edeltäjä islamille ja vaikutti siihen syvällisesti. 

Zarathustralaisuuden profeetta oli Zarathustra (joissain kielissä kreikan kautta kääntynyt muotoon Zoroaster), sen pyhä kirjoituskokoelma ja kieli olivat kumpikin nimeltään avesta, ja sen Jumalasta käyttämä nimi oli Ahura Mazda (eli sananmukaisesti Korkein viisaus). Vaikka zarathustralaisuus yhdistetäänkin vahvasti Persiaan, jossa se sai tunnetun muotonsa, se ammensi puolestaan paljon vielä muinaisemmista aineksista, mistäpä muualta kuin länsimaisen sivilisaation alkulähteiltä Intiasta. Vanhojen eurooppalaisten uskontojen maailmanpuuta - saarnea, tammea, marjakuusta - vastasi zarathustralaisilla Kashmarin sypressi, joka tarujen mukaan kasvoi Khorasanissa ja yhdisti ylistä maailmaa ihmisten maailmaan.

Itämaan tietäjien nimiksi mainitaan usein Kaspar, Melkior ja Baltasar (Gaspar, Melchior ja Balthazar), mutta nämä nimet eivät välttämättä pohjaa kovinkaan oikeellisesti alkuperäisten tietäjien nimiin, vaikka niitä onkin koetettu persialaisiin nimiin jäljittää. Nimet on todennäköisesti annettu vasta myöhäisantiikin aikana tai jopa keskiaikana armenialaisessa kulttuuripiirissä. Samoin tietäjien luku (kolme) ja heille myöhemmin sepitetyt alkuperät tietyissä antiikin ajan valtakunnissa ovat myöhempää perimätietoa. Heidän väitettiin esimerkiksi tulleen Persiasta, Intiasta ja Arabiasta, mikä vastasi useissa muissakin keskiaikaisissa teoksissa esiintyneitä kolmea merkittävää "itämaan" valtakuntaa. (Esim. Georgian kansalliseepoksessa, 1200-luvulla kirjoitetussa Pantterintaljaisessa, toistuvat samat kolme valtakuntaa prinssien alkuperämaina.) Osa myöhemmistä kristityistä vaihtoi yhden maageista alkuperämaaksi Etiopian, todennäköisesti koska olivat tulleet tietoisiksi siellä sijaitsevasta vahvasta kristitystä valtakunnasta. Samalla tuli tavaksi tehdä yhdestä maagista musta - mihin mm. Tiernapoikien "murjaanien kuningas" viittaa. Niin ikään myöhemmin syntynyt on käsitys, että tietäjät olisivat olleet eri-ikäisiä - yksi vanhus, yksi keski-ikäinen ja yksi nuorukainen.

Todennäköisempää on, että kaikki kolme tietäjää tulivat Persiasta ja olivat kypsään ikään ehtineitä. Tähän viittaa sekin, että heidän tittelinsä oli nimenomaan maagi jo alkuperälähteessä eli nykyisin Matteuksen evankeliumina tunnetussa tekstissä. Maageista leivottiin "kuninkaita" vasta paljon myöhemmin - poliittisista syistä. Haluttiinhan korostaa Jeesuksen kuninkuutta ja puolestaan häivyttää pois vääräuskoisena pidetyn zarathustralaisuuden vaikutus myöhemmin kehkeytyvään kristinuskoon. Jälkimmäinen motiivi voimistui entisestään, kun kristinusko myöhaisantiikissa ja keskiajalla lähti ristiretkeilemään magiaa vastaan sekä kristinuskon ulkopuolella että sen sisäpuolella, jossa gnostilaisiin kohdistuivat kerettiläisvainot samalla tavoin kuin Euroopan vanhaan uskomusjärjestelmään uskoviin noitavainot.

Maagit eivät olleet kuninkaita vaan pikemminkin zarathustralaisuuden pappiskasti, jonka toimenkuvaan kuului hengellinen tietäminen. Juuri tässä ominaisuudessa he tulivat Jeesusta tervehtimään - eivät niinkään maallista kuninkuutta ajatellen, vaikka jälkimmäinen ulottuvuus saikin Herodeksen panikoimaan ja surmauttamaan vuosikymmen myöhemmin suuren määrän poikalapsia.

Vaikka tietäjien nimiä, alkuperämaita ja lukumäärää koskevat tiedot ovatkin myöhemmin kristilliseen perinteeseen syntyneitä ja siten perin epävarmoja, yksi asia on kuitenkin kerrottu alusta asti erittäin tarkasti: nimittäin näiden tuomien lahjojen laatu. Kulta, suitsukkeet ja mirha olivat siis tarinan alkuperäisillekin kertojille, kuten apostoli Matteukselle erityisen tärkeä asia - tärkeämpi kuin se, minkä nimisiä viisaat olivat, minkä ikäisiä tai mistä kaupungeista kotoisin. Lahjoja oli tarkasti kolme - ja itse asiassa käsitys tietäjien luvusta perustuu nimenomaan lahjojen lukuun, vaikka lähteiden valossa lähetystö olisi voinut koostua vaikka kymmenestä miehestä. Lisäksi kullalla, suitsukkeilla ja mirhalla oli ilmeisen tärkeä symboliarvo apostolille ja varhaiskristityille. 

Ne olivat arvokkaita ja ylhäisiä tuotteita, joita yhä vieläkin annetaan ja halutaan lahjoiksi Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueella, kultaa toki myös eurooppalaisessa kulttuuripiirissä. Kullan on tulkittu viittaavan kuninkuuteen ja miehuuteen, suitsukkeiden jumaluuteen ja kuolemattomuuteen, koska antiikin aikana jumalille sytytettiin suitsukkeita, ja mirhan kuolemaan tai kuolevaisuuteen, koska tuolla tuotteella korkea-arvoiset vainajat Raamatun aikaan voideltiin. Kolmiyhteys on tuskin sattumaa, olipa se sitten ollut maagien alkuperäinen tarkoitus tai kristittyjen myöhempi tulkinta sitten, kun monimutkainen kolminaisuusoppi oli naulattu viralliseksi dogmiksi.

Jeesuksen äidinkieltä arameaa yhä puhuvilla syyrialaiskristityillä on kolmelle tietäjälle omat nimet: Larvandad, Gushnasaph ja Hormisdas. Nämä nimet eivät ole seemiläisiä (johon kieliryhmään aramea kuuluu) vaan selkeästi persialaisia. Niihin sisältyvät myös omat vihjeensä tietäjien mahdollisista alkuperistä: ensimmäinen nimi viittaa Larestaniin, kolmas puolestaan Hormuziin. Keskimmäinen nimi merkitsee sankarillista ratsumiestä, mutta nimi oli tiettävästi yleinen tuon ajan Persiassa. Mitään varmuutta ei toki ole, että nämäkään nimet olisivat olleet sen oikeampia kuin Kaspar, Melkior ja Baltasar.

Etsijöille ja uteliaille lukemiseksi helmikuussa 2012 kirjoittamani kirjoitus Zarathustran uni.

*   *   *

Itämaan tietäjäin syriakkilaisista nimistä saamme aasinsillan Syyriaan, josta minun piti kirjoittaa oma kirjoituksensa, mutta en ole saanut sitä aikaan. Jotain on kuitenkin syytä sanoa siitä, että joulukuussa Syyrian oppositio vapautti pikavauhtia Aleppon, Homsin, Haman ja lopulta Damaskoksen, ajaen Assadin maanpakoon suojelijansa Venäjän nurkkiin ja romahduttaen baathistien diktatuurin maassa.

Minulla on vahva henkilökohtainen side Syyriaan, sillä asuin siellä vuosina 2005-2008. Jos tarkkoja ollaan niin jaoin noina vuosina aikani ja residenssini Damaskoksen ja Beirutin välillä suunnilleen sillä suhdeluvulla, että vietin Damaskoksessa neljä työpäivää viikosta ja Beirutissa viidennen työpäivän sekä viikonlopun. Joskus asuin pidempiä aikoja yhteen menoon Damaskoksessa ja joskus Beirutissa. Nuorena miehenä minun oli silloin kovin helppo hankkia lukemattomia hyviä ja sittemmin koko elämän kestäneitä ystävyyssuhteita. Niinpä en voi mitenkään suhtautua välinpitämättömästi niihin tragedioihin, jotka ovat silloisista ajoista alkaen kohdanneet Syyrian ja Libanonin kansoja. En myöskään voi suhtautua välinpitämättömästi noiden maiden tapahtumia vääristeleviin länsimaisiin propagandisteihin, joita tämänkin blogin kommenttipalstalle on riittänyt. Suomessakin riitti Assadin diktatuurin tukijoita ja kansanmurhan kannattajia korkeimmille tasoille saakka.

Hyvin monet ystävistäni lukeutuivat Syyrian ja Libanonin uskonnollisiin vähemmistöihin, varsinkin kristittyihin. Kaikki he juhlivat joulukuussa Damaskoksen vapautusta ja iloitsivat Assadin julman diktatuurin sekä Venäjän ja Iranin miehityksen päättymistä Syyriassa. Monet ovat jo ehtineet matkustaa kotimaahansa ensimmäistä kertaa yli vuosikymmeneen. Syyrialaiset eivät toki ole täysin huolettomia sen suhteen, mitä tuleman pitää seuraavaksi. He eivät luota sokeasti kaupunkinsa vapauttaneeseen islamistitaustaiseen joukkoon. Heillä on monia aiheellisia huolia sen suhteen, noudattavatko Damaskoksen uudet vallanpitäjät lupauksiaan demokraattisista vaaleista, kansalaisoikeuksista ja vähemmistöjen suojelusta.

Syyrialaisten asennetta Assadin lähdön jälkeen kuvasi kuitenkin syyrialainen sanonta: "Tänään on viinin aika, huomenna asioiden." Kääntäjätuttavani mukaili osuvasti Tuntematonta sotilasta kääntämällä sen muotoon: "Tänään ollaan kuin ellun kanat, huomenna hoidetaan asialliset asiat."

Minun suhtautumiseni Syyrian vapautukseen on samanlainen. Minulla on epäluuloni golanilaiseksi itseään kutsunutta vastarintakomentajaa ja hänen menestykselliseksi osoittautunutta armeijaansa kohtaan, mutta kuten syyrialaisetkin, annan hänelle mahdollisuuden osoittaa teoin mikä hän on todella miehiään. Assad sen sijaan oli sen jo osoittanut, ja siksi olen iloinen, että hän sai lähtöpassit. Vielä iloisempi olisin, jos hänet olisi teloitettu pikaoikeudessa rikoksistaan Syyrian kansaa ja ihmiskuntaa vastaan, kuten aatetovereilleen Saddamille ja Qaddafille tapahtui. Toivottavasti kostava käsi tai karma vielä tavoittaa hänet ja ympäri maailmaa hajautuneet kätyrinsä, niin syyrialaiset kuin muutkin, missä hyvänsä sitten ovatkaan, Moskovassa, Teheranissa, Vantaalla tai (Putinia mukaillen) ulkohuusseissaan.

Tahrir ash-Sham onnistui siinä, missä moni voimakkaampi ja paremmin resursoitu epäonnistui tai ei halunnut onnistua. Niinpä se ansaitsee kunnioituksen oltuaan toistaiseksi nimensä enteen mukainen. Samoin ansaitsevat kunnioituksen ne oikein laskeneet ulkovallat, jotka antoivat sille ratkaisevan taustatuen - ilmeisesti ainakin Turkki ja pari länsisuuntautunutta arabimaata.

Ratkaiseva muutos valtasuhteissa tapahtui tosin muiden toimijoiden ansiosta: Ukrainan urhea vastarinta Venäjän hyökkäyssotaa vastaan ja länsimaiden Ukrainalle antama aseapu söivät ja sitoivat Venäjän voimia Lähi-idästä Euroopan rintamalle. Venäjän eteläinen liittolainen Iran puolestaan kärsi mittavat tappiot, kun Gazan sota johti Israelin tuhoamaan Iranin sijaissotijat Hamasista Hizbullahiin. Varsinkin libanonilainen Hizbullah oli ollut erittäin keskeisessä roolissa Assadin vallan pönkittämisessä Syyriassa. Se, että Hizbullahin johdon tuhoaminen ja Venäjän sotavoiman ehtyminen johtivat Assadin nopeaan romahdukseen, ei ole yllättävä asia niille, jotka Syyriaa vähänkään tunsivat. Assad olisi kaatunut jo yli vuosikymmen sitten, elleivät Venäjä ja Iran olisi pitäneet häntä väkisin vallassa ja harhateillä olleet länsimaalaiset siinä peesanneet. Ilman näiden kaikkien Assadille antamaa mittavaa tukea ei mitään islamistiarmeijoita olisi Syyriaan edes syntynyt, joten Assadin tukijat ovat vastuussa myös sellaisista ilmiöistä kuin Da'ish (ISIS).

Syyriasta kiinnostuneita lukijoitani suosittelen lukemaan vaikkapa nämä vanhat kirjoitukseni Syyriasta ja siitä, mitä siitä ajattelen: Syyrian tilanteesta helmikuulta 2012 ja Syyrian isku ja paatunut paha elokuulta 2013.

keskiviikko 11. joulukuuta 2024

Järven ja kukkulain talvilintuja

Toiseksi edellisessä kirjoituksessani 26. marraskuuta totesin olleeni flunssassa ja siksi ensimmäisenä Suomesta paluuni jälkeisenä viikonloppuna estynyt menemästä lintupaikoille. Sittemmin asia toki korjaantui. Seuraavana viikonloppuna, joka oli kuunvaihde, säntäsin Rawaljärven rannoille. 

Löysin Ankara-puistosta karmiinimedestäjän - se on Islamabadin kahdesta medestäjälajista se paljon harvinaisempi, useimmiten talvivieras, kun taas hyvin yleinen purppuramedestäjä on kesävieras, jota ei syyskuun jälkeen enää Islamabadissa näe. Järvellä näkyi parvittain naurulokkeja ja kahta lajia merimetsoja, mutta näidenkään kerääntymät eivät olleet kovin isoja. Pensaissa liikkui pikkuparvi suomumanikkeja.

Jinnah Roadin kosteikolta löysin puolestaan kolme intiantokoa. Tämä oli jo kolmas kerta, kun löysin sarvinokat samasta paikasta - viime vuonnakin ne löytyivät sieltä samoihin aikoihin. Todennäköiseltä vaikuttaa, että kyse on samasta perheestä, joka asustelee jossain kosteikon ja kylän väliin jäävän viljelyalueen vanhoista puista. Muuten paikalla oli parvittain kashmirinuunilintuja ja tiltaltteja, aasianrillejä ja harmaatalitiaisia, oli ruso-, savu- ja keltapriinioita, talven ensimmäinen näkemäni harmaatasku sekä pelloilla nummikirvisiä, joka ei ole täällä yhtä yleinen talvivieras kuin himalajan- ja vuorikirvinen tai paikkalintu riisikirvinen.

Rawaljärven itäpohjukasta löytyivät viimein talven ensimmäiset sorsalautat: punasotkia, taveja ja kaksi jouhisorsaa. Vielä suurempina lauttoina oli nokikanaa, joita oli alkanut saapua jo edellisviikkoina. Sorsien tulo on ollut tänä vuonna selvästi myöhäisempää kuin aiempina vuosina, ja kahlaajia on tuskin nimeksikään, mikä johtunee liian korkealla olevasta vedenpinnasta. Oli kuitenkin joitakin metsä- ja valkovikloja sekä tietysti tavanomaista kenttähyyppää. Harmaa- ja jalohaikaroita on nyt alkanut saapua pienempien haikaroiden joukkoon. Talvehtivia haarapääskyjä on kertynyt suuriksi parviksi; samoin yli pyyhki parisataa kottaraista. Talvisia kirvis- ja västäräkkiparvia löytyi täältäkin (kolme lajia kumpaakin, toisinaan kumpaakin ryhmää löytää neljä tai viisikin lajia per käynti).

Viime viikonloppuna kävin Rawaljärven eteläpuolella Chak Shahzadin hevostiloilla ukrainalaisten kollegain kanssa. Varsinkin lapsiperheelle hevoset antavat mahdollisuuden päästä viikonloppuisin hieman irti viestimien kautta seuratuista ahdistavista kotimaan uutisista - mitä paikkakuntaa ryssä milloinkin on pommittanut ja keitä tuttavia kuollut. Pakistanin viestimissä jyllää venäläinen propaganda narratiiveineen. Eurooppakin heräsi sitä torjumaan vasta vuodesta 2014 alkaen - kehitysmaissa ei ole herätty vieläkään. Hevostiloja ympäröiviltä pensaikkomailta löytyi mm. ruso-, savu- ja sinipriinioita, pikkuminivettejä, intiantaskuja ja pikkutörmäpääskyjä. Laitumilla ja sänkipelloilla oli suuria kirvisparvia, vallitsevina lajeina riisi- ja himalajankirvinen, joukossa vuori- ja nummikirvistä ja yksi kalliokirvinen, jonka suuri koko herättää huomion.

Sunnuntaina olin Margallakukkuloiden Dhok Jeevanin polulla, jonka vesilähteeltä löytyi useamman harmaavatsaviuhkon lisäksi keltaviuhko ja hopealakkisieppo. Liikkeellä oli tällä polulla tavanomaisia punanokkabulbuleita ja talvisia tulirintatimaleita, runsaasti kashmirinuunilintuja, tällä kertaa vähänlaisesti rillejä ja yksi raitapyrstökiipijä. Illansuussa sinijokirastaat viheltelivät.

Syyriasta taitaa olla parasta kirjoittaa erillinen blogikirjoitus.

sunnuntai 1. joulukuuta 2024

Tulimeren takana murtuvan maailman

Tämä blogikirjoitus on lainannut otsikkonsa itse tekemästäni lämminhenkisestä laulusta, joka on omistettu Kurkimäen lähiölle ja grilli-illoille siellä. Koska tuossa laulussa viljelin tarkoituksella kaikenlaisia metallikliseitä, laulusta tuli väistämättä luonteeltaan apokalyptinen. Sen itseymmärrys on yksinäinen, omalla tavallaan idyllinen, viimeinen turvapaikka hajoavan, tuhoutuvan maailman keskellä. Tämän blogin lukijoille monet sen topoksista, troopeista ja kielikuvista ovat jo vuosien varrelta tuttuja. En ole tietoinen, että kukaan muukaan olisi vielä luonut myytosta Kurkimäen perin rauhalliselle lähiölle, joka sijaitsee paljon rauhattomampien ghettojen ympäröimänä, ikään kuin saarena, jolla on jopa oma pieni metsäinen mäkensä. Lauluni metallikliseinen rautakankisuus kommentoi ironisesti asuinalueen tosiasiallisesti pikkuporvarillista asiaintilaa.

Tämän kirjoituksen varsinainen aihe on Heikki Kännön romaanin Ihmishämärä (Sammakko 2022) arvosteleminen. Ihmishämärä on nimittäin ennen kaikkea apokalyptinen romaani. Siinä on kyse ihmisen maailman uhosta ja tuhosta, jonka välikappaleeksi nousevat hivenen epätodennäköiset tahot - nimittäin muinaisgermaanisen jumaltaruston aasajumalat. Kännöä lukeneelle tämä ei toki ole yllättävää, sillä aasojen juonitteluihin ja syklisiin maailmantuhoihin uppoutuessaan Kännö saa jälleen kerran tilaisuuden työstää omia kulttuurisuosikkejaan, ennen kaikkea 1800-luvun ja 1900-luvun alun saksalaisia kansallisromantikkoja ja esoteerikkoja.

Eletään vuotta 2050, ilmastonmuutos on tehnyt Euroopasta epämiellyttävän kuuman ja maailma tekee kuolemaa. Klevessä sijaitsee kuitenkin Eedenin puutarha - nuoruuden jumalatar Heben omenatarha. Sieltä löytyvät niin nuoruuden lähde kuin elämän ja tiedon puutkin. Elämän puut tuottavat amrita-omenoita, joita syömällä tietyt ihmiset - mutteivät kaikki - ovat säilyttäneet hämmästyttävän pitkään nuoruutensa.

Rakenteeltaan Ihmishämärä on, kuten takakansikin kertoo, käänteinen Götterdämmerung, siis oikeastaan Menschendämmerung, jolla nimellä kirja pitäisikin julkaista saksaksi. Sen punaisena lankana kulkee Richard Wagnerin pääteos, Nibelungin sormus, jonka viimeisen osan Jumalhämärä muodostaa. Pitkien jaksojen ajan Kännön 1040-sivuisessa järkäleessä haahuillaankin myyttisessä Lurelnissa, jumalajan Reininmaassa, jossa kuolemattomat aasajumalat - polyteististen uskontojen mytologioille luonteenomaiseen tapaan - juonittelevat ikuisesti toisiaan vastaan syösten siinä sivussa vähäisempien lajien kohtaloita raiteiltaan. Näitä vähäisempiä lajeja ovat Lurelnissa nibelungit ja ihmiset.

Kännö näyttää kirjoittaessaan olevan hyvin tietoinen siitä, kuinka paljon yhteneväisyyksiä eri mytologioiden välillä on. Nibelungin sormuksella on kovin samanlaisia ominaisuuksia kuin valtasormuksella Tolkienin mytologiassa, joka lainasi paljon germaanisesta mytologiasta. Tämä sai minut ajattelemaan lukiessani paljon Joseph Campbellin ja Michael Witzelin teorioita pangaialaisista, gondwanalaisista ja laurasialaisista esimyyteistä - aina kuuluisaan monomyyttiteoriaan saakka. Tuhatkasvoisen sankarin matka, ihmisen omakuvan toista puolta edustava narrin matka sekä monet dramaattiset tapahtumat kuten luominen, vedenpaisumusmyytti ja maailmanlopun tapahtumat toistuvat ihmiskunnan mytologiassa epäilyttävän yhdenmukaisina, mikä sai Witzelin ja Campbellin kaltaiset myytintutkijat spekuloimaan koko ihmiskunnan läpäisevillä alkumyyttiteorioilla.

Ihmishämärässä ei kuitenkaan seikkailla pelkästään Lurelnissa eikä aasain tarustossa, vaan rinnalla kulkee useampi ihmistodellisuudesta kertova taso. Näistä keskeisin sijoittuu Eurooppaan noin vuonna 2050. Tarkka ajoitus on laskettavissa sivulla 130 tehtävästä paljastuksesta, jossa viitataan espanjalaisen Camarón de la Islan "yli seitsemänkymmentä vuotta sitten levyttämään" La leyenda del tiempoon. Kyseinen kappale on peräisin vuodelta 1979. Ihmishämärän "nykytaso" siis tapahtuu vuoden 2050 tietämillä. Jos Kännöllä on profeetallisia kykyjä, tämä on merkittävä tieto ihmiskunnalle, koska Kännö ennustaa tuosta vuodesta käynnistyvän maailmanlopun. Joka tosin ei sittenkään ole aivan täysi maailmanloppu, vaan yhden ajan ja maailman loppu syklisessä todellisuudessa, jossa jotain aina säilyy.

Alussa mainitun Kurkimäen kaltainen paikka Ihmishämärässä on sijoitettu luoteissaksalaiseen Kleven pikkukaupunkiin, jossa mystisesti ikinuoret Engelbertha ja isoäitinsä Ethelinda pyörittävät omenatilaa nimeltä Goldener Apfel. Engelberthan taiteilijamies, matemaatikko-fyysikko ja kuvanveistäjä Baldovino Minkowski, taustoittuu liettuanpuolalaista sukujuurta olevaksi ja Düsseldorfissa fyysikon uransa uhranneeksi, taiteen alalle antautuneeksi renessanssi-ihmiseksi.

Kleven idylliä ympäröi vuonna 2050 jo hyvinkin murtuva maailma tulimerineen. Ilmasto on lämmennyt, kuivuus vuorottelee tuhotulvien kanssa Euroopan ydinmailla. Uusia pandemioita ja vitsauksia leviää. Maailman ihmisaiheutteisia virheitä tilkitään teknologialla, joka joten kuten auttaa pitämään ihmiset kiinni illuusiossaan ja jatkamaan kuin ennenkin. Tosin elämä on monin tavoin köyhtynyt: lentomatkailu on jouduttu kieltämään, maatalouden käytössä olevat vesivarat on asetettu ankaran säännöstelyn alaisiksi, useissa Euroopan maissa on noussut valtaan äärioikeistolaisia hallintoja - Britanniassa suoranaisia natseja. Ohimennen mainitaan myös Putin ja Trump, jotka olivat tätä kehitystä edesauttamassa. Jossain vaiheessa nykyhetken ja 2050-luvun välissä on ehditty räjäyttää ydinpommit mm. Jerusalemissa ja Teheranissa ja Moskova on ehtinyt päästää valloilleen useamman sarjan asekäyttöön kehitettyjä pandemiaviruksia.

Kirjassa liikutaan myös paljon alakulttuurien parissa, mikä on kiehtovaa varsinkin, kun Kännö taiteilijana tuntee hyvin 1800-, 1900- ja 2000-lukujen taitelijaskenejä eri puolilla Keski-Eurooppaa. Engelbertha ja Baldovino kuuluvat harrastuksenaan keskiaikaa ihannoivaan alakulttuuriin, joka järjestää säännöllisesti keskiaikaisia larppeja ja yrittää elää ilman kaikkea uusinta teknologista hömppää. Tälle vastakohtana heidän luokseen majoittuva tšekkiläinen taideopiskelijatar Anastázie elää puolestaan täyttä 2050-lukua virtuaali-implantteineen, jotka kääntävät kieliä, etsivät tietoja ja raportoivat maailman tiedustelupalveluille reaaliaikaisesti kaiken, mitä hän virtuaalilasiensa läpi näkee ja kuulee. Anastázie on myös Prahassa ja Berliinissä sekaantunut taiteilijaradikalismiin, joutunut maanpakoon, ja omaa bakkantin aseman dionyysisessä kultissa, joka simuloi lähitulevaisuuteen projisoituja Eleusiin mysteerin menoja, ennen kaikkea tietysti orgioita.

Se, että Kännön päähenkilöt ovat yleensä taiteilijoita ja liikkuvat pahennusta herättävissä ja konventioista piittaamattomissa taiteilijapiireissä, on raikas piirre hänen kirjoissaan. Näistä toiseuspositioista käsin on hedelmällistä kommentoida aikalaiskulttuureita hyvin erilaisina aikoina ja erilaisissa paikoissa. Toisaalta, tässä kaikessa on myös jotain perin esihistoriallista: aasajumalten maailmassa ja Berliinin avantgarde-piireissä vallitsee loppujen lopuksi kovin samantapaisia, nietzscheläisiä käsityksiä esimerkiksi sukupuolisen käyttäytymisen kirjosta ja sopivuudesta. Kännöä ei voi mieskirjailijana ainakaan syyttää siitä, etteikö hänen kirjoissaan olisi vahvoja ja raflaavia naishahmoja. Hänen mieshahmonsa ovatkin loppujen lopuksi paljon konventionaalisempia, ajoittain koomisen alkumiesmäistä ylijumala Wotania myöten.

Kaiken tämän keskellä Baldovino on ehkä sittenkin kirjan keskushenkilö, koska hän on kaikkein inhimillisin.

Lisäksi kirjassa on muitakin aikatasoja. Siinä eletään myös natsiaikaa, alkaen Siegfried-linjalta ja päätyen Auschwitziin, Birkenauhun ja myöhemmin Düsseldorfiin. Düsseldorfiin palataan kirjan mittaan varsin usein ja sinne sijoitetaan vieläpä maailmanpuunkin sijaintipaikka, joka Kännöllä on saarni eikä tammi. Eurooppalaisissa mytologioissahan tuo puu on toisinaan saarni, toisinaan tammi ja toisinaan vieläpä marjakuusi. Kaikki kolme puuta ovat taikuuden maailmassa keskeisiä.

Niin ikään kirjassa on vuosituhansien päässä tulevaisuudessa sijaitseva taso, jossa oikeasti olemassa olevat nykytaiteilijat Ai Weiwei ja Marina Abramović opettavat tulevaisuuden taideopiskelijoille ihmiskunnan suurta tarinaa. Yhdessä kohdassa kirjaa paljastuu, että tuo taso sijaitsee peräti kahdeksantuhannen vuoden päässä tulevaisuudessa, ja siinä ollaan itse asiassa tuntematonta maailmaa kohti matkaavissa avaruusaluksissa - eikä enää fyysisessä ruumiillisuudessa.

Kleven todellisuuden kanssa samanaikaisesti eli 2050-luvulla käydään myös Baldovinon mukana Sveitsin Meyrinissä CERN:in futuristisissa laitoksissa, joissa valmistellaan superkeinoälyn herättämistä henkiin. Baldovinon puoliso Engelbertha puolestaan elää kaksoiselämää Berliinissä, jossa käydään niin museoissa kuin orgioissakin.

Mytologisen tason jumalolennot oppivat käyttämään teo- ja antroposofien teorisoimaa akashaa välineenä vierailla ihmistodellisuuden eri aikakausilla, vaikkapa 1920-luvun Pariisissa, 2000-luvun Berliinissä tai 1970-luvun New Yorkissa. 

Kaiken kaikkiaan Ihmishämärä on hämmentävä ja yhtä aikaa nerokas ja tarkoituksella lapsellinen kudos maailmantuskaa ja mytologioita. Siitä tuli ajoittain tunne kuin lukijalle virnuiltaisiin, mutta seuraavassa hetkessä alleviivataan taas mitä syvimpiä ja ahdistavimpia viestejä, joita tarina välittää. Aiemmin arvostelemani Sömnö ja Runoilija olivat rakenteeltaan huomattavasti enemmän uskottavuuden rajoissa pysytteleviä, kun taas Ihmishämärä loikkaa estoitta mytologioiden maailmaan. Kuitenkin tästä huolimatta - tai ehkä juuri tämän takia - Ihmishämärä onnistuu viestimään alkuvoimaisilla, arkkityyppisillä tasoilla, jotka vaikuttavat lukijan uniin saakka.

Esimerkiksi realistisessa kerronnassa tapahtuva Baldovinon maailmanlopunmatka Meyrinistä apokalyptisen Saksan halki takaisin Kleveen oli psykologisella tasolla vaikuttava, täynnä pieniä kiehtovia mysteerejä ja vihjeitä, joita lukijan oli pakko tarkistella Googlesta, eetteristä ja akashasta. Yksityiskohdat lankeavat yksiin maailman myyttien kanssa Gilgamešista Tolkienin Sormusten herraan ja Michael Enden Päättymättömään tarinaan - sekä kaiken huipuksi myös omaan Titaanien aikaani. Tuo viimeksi mainittu toistaa aiemmin lukemieni Kännöjen kaavaa: synkronisiteetit oman tuotantoni ja Kännön välillä ovat liian moninaisia ja yksityiskohtaisia ollakseen sattumaa. Mutta plagiointia ne eivät myöskään ole - en usko, että Kännö on koskaan ollut tietoinen edes olemassaolostani. Pikemminkin kysymys on vahvasta todistuksesta sen puolesta, että tietyt kulttuuriset impulssit nousevat yhä uusien taiteilijoiden töihin, vaativat manifestoitumistaan.

Ehkäpä Campbell ja Witzel siis olivat oikeassa. Tai sitten muinaisuuden ja tulevaisuuden henkiolennot todella haluavat saada tarinansa kerrotuiksi ihmiskynistä, koska ihmisyys on ennen kaikkea tarinallista, kuten on se tietoisuuskin, jota Kännö Ihmishämärässä luotaa. Hän integroi monadit ja miasman sujuvasti osiksi rationaalis-irrationaalista maailmanselitystä, joka auttaisi ymmärtämään, mitä taikuus on ja mihin kohtaan luonnonlakien hallitsemaa maailmaa se sijoittuu.

Kännön tarinan monadinen massaton elementti, vril, joka kirjassa esiintyy myös vihreänä aineena, on tiettävästi alun perin peräisin englantilaiselta kirjailijalta, poliitikolta ja mystikolta Edward Bulwer-Lyttonilta, jolla se esiintyi eräässä skifigenren pioneeriteoksessa (Vril: tuleva rotu). Bulwer-Lyttonin oman ajan teosofit ja esoteerikot ottivat fiktiiviseksi tarkoitetun teoksen tosissaan, uskoen Bulwer-Lyttonin omaavan esoteerista salatietoa, jota hän oli kirjassaan käyttänyt. Ruusuristiläisten Britannian looši vieläpä nimitti hänet kunniajäsenekseen ilman että hän itse oli koskaan pyrkinyt salaseuraan. Myöhemmin 1800-luvun lopun johtavat esoteerikot, kuten Helena Blavatsky ja Rudolf Steiner, omaksuivat vril-hypoteesin Bulwer-Lyttonilta ja kehittivät sitä edelleen, kunnes natsien esoteerikot kohdistivat siihen obsessiivista kiinnostusta.

Bulwer-Lyttonilta ovat lähtöisin myös monet nykyarjessamme tunnetut lausahdukset, kuten "kynä on miekkaa mahtavampi" sekä kirjan aloitus sanoilla "oli pimeä ja myrskyinen yö...", jota Edgar Allan Poe käytti vuotta Bulwer-Lyttonia myöhemmin.

Kännö palaa yhä uudelleen kirjoissaan samoihin henkilöihin ja liikkeisiin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Saksassa, ennen natsien valtaannousua. Niin myös Ihmishämärässä. Wagner ja Nietzsche vierailevat tässäkin tarinassa. Samoin Runoilijan Mefisto-hahmo, Heinrich von Grüngen, jota olen käsitellyt perusteellisemmin Runoilijan arvostelussa

Runoilijassa Heinrich von Grüngen oli selkeästi faustilainen Mefistofeles eli juutalais-kristillisen mytologian saatana. Tämä hahmo palaa jälleen kuvioihin Ihmishämärässä, ja tuoksuu jälleen tässäkin kirjassa kanelille. Ihmishämärässä hän saa toisenlaisen, vaikkakin yhtä luciferisen ja yhtä pahan roolin. Kännö hahmottaa hänestä saksalaisen mytologian nibelungien kuninkaan, Alberichin, joka Wagnerin teoksissa kuvataan kääpiöksi. Kääpiö on kuitenkin vain yksi vaihtoehto, sillä sama hahmo seikkailee eurooppalaissa mytologioissa useiden eri olentojen - mm. haltioiden ja keijujen - ruhtinaana, joka sitten monessa tarinassa lankeaa pimeyden puolelle.

Kuten tiedämme, juutalaisen, kristillisen ja islamilaisen perinteen Saatana, jota myös Luciferiksi kutsutaan, on tällainen hahmo. Hän oli yksi arkkienkeleistä eli Jumalan jälkeen kaikkein korkeimmista olennoista, mutta lankesi ja veti mukanaan pimeyteen koko joukon kannattajia, muuttuen siten Jumalan päävastustajaksi kosmisessa valon ja pimeyden, hyvän ja pahan, luomisen ja kadotuksen välisessä taistelussa.

Saksalaisessa aasamytologiassa tuon roolin sai jumalten ja ihmisten väliin sijoittuneiden maagisten olentojen, nibelungien, kuninkaaksi noussut Alberich. Nibelungeilla ja Alberichilla oli alun perin suora yhteys burgundeihin, jotka olivat frankkien naapurikansa ja kilpailijoita, mutta tämä lienee tarjonnut kansantaruille johdonmukaisen analogian ja viitekehyksen, kun puhuttiin mytologisen, jumalia koskevan tason tapahtumista. Alberich on myös Wagnerin suurteoksen roisto, jonka juonittelut johtavat jumalten tuhoon. Saksalaisen mytologian Alberich on sama hahmo kuin lännempänä esiintynyt keijukaiskuningas, josta Goethekin on kirjoittanut kuuluisan runonsa Erlkönig. Ranskassa tämän hahmon nimi oli Auberon, Britanniassa puolestaan Oberon, jonka tunnemme myös Shakespearen teoksista.

Seemiläinen ja indoeurooppalainen mytologia toistavat varsin samanlaista tarinaa: Jumalasta seuraavan olentoryhmän (enkelten, haltiain, maahisten) kuningas alkaa tavoitella jumaluutta ja lankeaa pimeyden puolelle, saa mahtavat voimat, nousee taikasormuksen avulla valtaan, ja tarvitaan kuolevaisten ihmisten joukosta tuleva epätodennäköinen sankari lyömään hänet ja pelastamaan maailman. Samalla pöyhkeät jumalat saavat opetuksen ja riehumisen päätteeksi Kaikkeinkorkein palauttaa järjestyksen. Tämähän on sama monomyyttinen taru, jonka Tolkienkin kirjoitti uuteen muotoon. 

Toisinaan molemmissa rooleissa on puolijumala, jumalan ja kuolemattoman jälkeläinen. Sekä roisto että ihmisten sankari ovat siis välitilassa, jossa hyvän ja pahan taistelu käydään - heillä on sidoksia molempiin maailmoihin. Prometheus, Herakles, Theseus, Perseus, Jason ja Siegfried olivat kaikki jotain normaalin kuolevaisen ja jumaluuden väliltä: sankareita. Mutta niin ovat myös klassisten tarinoiden roistot, jotka ovat langenneita enkeleitä, yksisiipisiä enkeleitä, ylijumalten velipuolia ja ottopoikia. Tällainen oli myös Morgothin ja Sauronin alkuperä.

Myyttinen maailma, Lureln, edustaa Kännöllä sivumennen myös Atlantis-myytin toisintoa, mutta on olennaisesti Reininlaakso. Saksalaisessa mytologiassa Lureln on "kuiskausten maa", koska siihen vanhan saksan verbi lureln viittaa, joskin Lure ja Lore lienevät yhteydessä myös taruihin ja niiden kertomiseen. Reinin tytär Lorelei oli mytologiassa nymfi, seireeni, joenneito, joka saattoi laulullaan vietellä miehiä. Seireeniteema toistuu myöhemmin mainadien yhteydessä 2000-luvun dionysiolaisten orgioissa, joissa juodaan enteogeenistä somaa, sanskritin ja avestan rituaalijuomaa, jolla on sama rooli kuin Eleusiin mysteerien kykeonilla.

Myös nibelungien ja Nibelheimin etymologia on mielenkiintoinen. Kuten totesin, tällä myyttien kansalla on yhteys todellisuudessa olemassa olleisiin burgundeihin, jotka jättivät jälkeensä pitkäksi ajaksi myös eurooppalaisen valtion Saksan ja Ranskan väliin. Nibelung-termin etymologia viittaa kuitenkin sumuun (Nebel), joten nibelungit ovat sumukansaa.

Purppura, maailmanlopun väri, on vihreän, vrilin, kanssa ristiriidassa oleva väri. Vihreä sikiää elämää, purppura taas tuo muassaan päättymistä ja kuolemaa, ja siinä sivussa uutta alkua. Kristillisessä mytologiassa purppura on pojan väri, mutta toisaalta Babylonin purppuraan puettu neito tekee haureutta pedon kanssa ja korruptoituu. Myöhemmin purppurasta tuli Bysantin keisarien väri.

Lurelnin maailmanloppu tulee ensin vedenpaisumuksen muodossa, mutta kuten kristillisessäkin mytologiassa, vedenpaisumuksen jälkeen Jumala toteaa, että seuraavalla kerralla maailma hukkuu tuleen. Tämä toteutuu Kännöllä tulenjumala Lokin (Logen) edesottamusten muodossa. Tarinassa esiintyvä SåFG-SåUG viittaa auringonnousuun ja -laskuun (Sonnenaufgang-Sonnenuntergang).

Kännöllä näyttää olevan intohimoinen suhde eräisiin nykytaiteilijoihin, joista Ihmishämärässä erityisroolin saavat erityisesti Heinrich Hase ja tämän alter egona esiteltävä Joseph Beuys. Mielenkiintoista on, että molemmat ovat todellisia, historiallisia hahmoja, joskin Kännö on sekoittanut heidän elämänsä ja roolinsa sillä tavoin, ettei toden ja fiktion välinen ero ole selvä. Tällä on ehkä haluttu töniä lukijaa etsimään lisää tietoa ja uppoutumaan näiden taiteilijoiden hämmästyttäviin elämäntarinoihin ja taiteeseen. Kuten vaikka Kasselin seitsemääntuhanteen tammeen, jonka havaitsin hämmästyksekseni olevan todellinen, olemassa oleva taideteos - ei tosin Hasen vaan Beuysin, jonka Kännön versiossa piti olla kuollut ja elää vain Hasen mielessä. Jopa Hasen myyttinen Krimin-seikkailu näyttää pohjaavan todellisuuteen, mutta todellisessa maailmassa se tapahtui Beuysille, joka myöhemmin muisteli tavanneensa tiedottomuutensa aikana hänet pelastaneen krimintataarin, joka myös koulutti hänet šamaaniksi, vaikka Beuysin pelastaneet saksalaissotilaat todistivat, ettei mitään tataaria ollut olemassa.

Jäin monta kertaa tarinan aikana miettimään, miksi Hasen ja Beuysin monimutkainen säie nostettiin esille yhä uudelleen. Sen täytyy olla Kännölle erityisen tärkeä. Beuysin yhteys moderniin šamanismiin, alis- ja ylismatkoihin sekä sitä kautta esoteeriseen akashaan näyttää ilmeiseltä syyltä tähän, mutta asiaan liittyy myös jokin kokonaisvaltaisempi taiteen roolia korostava ideologia. Kännö näkee taiteen ihmisen kuvana samassa suhteessa kuin ihminen on Jumalan kuva. "Me luomme sillä lailla kuin meidät on luotu", kuten Tolkien toteaa Mythopoeiassaan

Ja sitä Kännö on totisesti tehnytkin. Hyvä, että nämä hänen tiiliskivensä eivät minulta ainakaan ihan heti lopu kesken - vielä ovat lukematta Mehiläistie ja Kädet. Ja eiköhän niitä tule vielä lisää, sillä Kännö tuntuu vasta päässeen vauhtiin.

tiistai 26. marraskuuta 2024

Miesflunssa ja maailmanpalo

Perjantaista saakka olen potenut ankaraa miesflunssaa, joka on jo taittumaan päin. Toisaalta, tämä alkuviikko olisi muutenkin mennyt etätöissä, koska kaupunki on tiesulkujen saartama ja oppositiopuolue Tehrik-i Insafin mielenosoittajat ovat ottaneet rajusti yhteen poliisin ja armeijan kanssa pitkin kaupunkia, tunkeutuen tiesulkujen läpi ja marssien punavyöhykkeen hallituskortteleihin. Kuolonuhreiltakaan ei ole vältytty. Protestien johdossa ovat (keskenään nahistellen) Imran Khanin vaimo, näkijätär Bushra Bibi, sekä Khyber-Pakhtunkhwan provinssipääministeri Ali Amin Gandapur. Imran itsehän istuu vankilassa ja hänen vapauttamisensa on mielenosoittajien kärkivaatimus. Samaan aikaan kylässä on akselivaltojen edustajana Valko-Venäjän presidentti Lukašenka, joka jatkaa ennennäkemätöntä venäläisvieraiden virtaa Islamabadiin.

Omalla asuinalueellani tilanne on lyönyt leimansa muutoin seesteisen idyllisiin iltapäiviin. Mainat ja bulbulit lauleloivat, varikset raakkuvat, haarahaukat kiljahtelevat taivaalla, lapset riehuvat ja kirmaavat Parbat Roadiin rajautuvassa puistossa, teinit pelaavat krikettimailoineen, taustalta kuuluu etäistä laukaustenvaihtoa ja parvekkeella tuntuu vienona kyynelkaasun aromi. Se taas tuo muistoja kevään 2012 opettaja- ja työttömyysmellakoista Tunisissa, jossa suomalais-syyrialais-tunisialainen seurueemme joutui pakenemaan keskustan hotellista sinne tulvinutta kyynelkaasua, sekä kesän 2013 Istanbulin Geci-puiston mellakoista, jotka olivat eskaloituneet myös Beyoǧlun kujille.

Minua harmittaa, etten flunssani vuoksi päässyt viikonloppuna kaupunkia ympäröiville lintumestoille, joita olin kovasti odottanut Suomesta palattuani, koska Suomessa viettämieni kahden viikon aikana ilmasto täällä muuttui olennaisesti viileämmäksi ja yökylmemmäksi, tuoden Himalajan lintuja Margallakukkuloille ja talvehtijoita (mm. nokikanoja ja lokkeja) Rawaljärvelle. Sorsalautat eivät kuitenkaan ole vieläkään saapuneet ja palearktiset kahlaajatkin ovat pysyneet tavattoman vähissä.

Kotoa kuulin, että pian lähtöni jälkeen talvi tuli ja Suomi peittyi lumivaippaan. Puolisoni joutui kahlaamaan metrisissä hangissa koiraa ulkoiluttaessaan, mutta onneksi bussi vie hänet kätevästi oppilaitoksensa portille saakka aamuisin. Lumimyrskyt eivät koetelleet vain Suomea, vaan somestani näin, että hanget peittivät valkovaippaansa myös Brysselin, Prahan, Uppsalan, Kiovan, Saskatoonin ja monta muuta pohjoisen kolkkaa. Islamabadissa päivät ovat yhä leutoja ja aurinkoisia, mutta talvi tuntuu yössä - varsinkin sisätiloissa, koska täällä taloja ei osata eikä viitsitä eristää.

Olen pelannut šakkia monen vakiokaverin kanssa. Tunisialainen kaveri, joka aloitti koko šakkiharrastukseni vuonna 2018, dominoi pitkään koko tämän vuoden kevät- ja kesäkauden, kunnes syyskuussa vaakakupit kääntyivät taas takaisin edukseni ja koko syksy oli minun valtakauttani. Aina sunnuntaihin saakka, jolloin hän taas voitti kääntämällä briljantilla ratsun uhrauksella ja pakotetulla kuningatarten keskinäistuholla pelilaudan tasapainon edukseen. Jää nähtäväksi, aloittaako tämä jälleen hänen voittojensa sarjan, vai jääkö heilahteluksi. Kolumbialaisen vakiovastustajani kanssa taas vallitsee toisenlainen vaihtelu: viime aikoina minä olen voittanut kaikki hitaat pelit, mutta hän taas kaikki 10-minuuttiset tai sitä nopeammat.

Olen lääkinnyt flunssaani inkiväärillä, valkosipulilla, teellä ja kaapista löytyneellä Akashi-viskillä, joka on suosikkijapanilaisviskini. Olen lukenut Heikki Kännön Ihmishämärää, joka on vielä aiempiakin tuhdimpi tiiliskivi, reippaasti yli tuhat sivua tolkienmaista tavaraa, jonka arvostelen aikanaan. Sen verran vain mainitsen, että wettenhovi-aspalaisittain ymmärretyllä intuitiivis-permutatiivisella menetelmällä katsottuna japanilaisen Akashin täytyy jotenkin liittyä sanskritilaiseen akashaan eli eetteriin, joka on Kännön tuotannossa keskeisessä osassa, joskaan Kännö ei käytä sitä niinkään hindulaisessa merkityksessään vaan enemmän 1800-luvun ja 1900-luvun alun eurooppalaisen esoterian hengessä, alis- ja ylis-matkoja (ja myös aikamatkoja) selittävänä kehyksenä.

Kännön Ihmishämärä on osuva kirja tähän aikaan ja tulevaan vuodenvaihteeseen, koska eletään perikadon aikaa. Ympäristötuho ja ilmastonmuutos uhkaavat koko planeettaa ja vauhti kiihtyy. Ihmiskunta ei näytä saavan aikaan muuta kuin suunpieksentää ja identiteettipolitiikkaa. Jos jo nyt uhkaavasti hidastunut Golfvirta pysähtyy tai muuttaa suuntaansa, aiheuttaa ilmaston lämpeneminen paradoksaalisesti Eurooppaan uuden jääkauden, koska Euroopan nykyinen leveysasteisiinsa nähden suhteettoman lauhkea ilmanala on Golfvirran ja Atlantin rannikon ansiota. Ilman sitä oltaisiin Siperian, Kanadan ja Alaskan ilmastossa. Suomessa kuulee silti yhä ääniä, joiden mukaan ilmastonmuutoshan on hyvä asia, koska se aavikoittaa vain eteläiset maat, kun taas Suomessa olosuhteet paranevat. Niin tuskin kuitenkaan tulee käymään.

*   *   *

Trumpin vaalivoittoon minulla ei ole juurikaan lisättävää siihen, mitä kirjoitin kahdeksan vuotta sitten kirjoituksessani Punainen aamunkoitto, kun Trump oli ensi kerran voittanut vaalit ja nousisi neljäksi vuodeksi Valkoiseen taloon. Mikään tuossa kirjoituksessa mainittu asia ei ole muuttunut - ainakaan parempaan suuntaan. Trump on jos mahdollista vielä radikaalimpi ja vaarallisempi kuin ensimmäisellä kaudellaan, eikä hän tule tällä kertaa ottamaan riskiä, että hallinnon, instituutioiden ja republikaanipuolueen "aikuiset" voisivat panna kapuloita hänen rattaisiinsa. Todennäköisemmin tiedossa on puhdistuksia ja lakien uusiksi runnomista. Erittäin rumaa jälkeä sekä kotimaassa että kansainvälisessä politiikassa. Trumpin nimityskaavailuista voi päätellä, että hänen ideologiansa on radikalisoitunut entisestään. Häntä ohjaavat kosto, kiusanteko ja Venäjän vaikutustyö.

Trumpin voitto oli todennäköinen, joskaan se ei olisi ollut väistämätön, elleivät demokraatit olisi niin tyystin sössineet asioitaan. Nyt on myöhäistä katua. Edessä on amerikkalaisen fasismin aika, joka todennäköisesti säteilee Eurooppaan sekä Venäjän uhan realisoitumisena ennennäkemättömässä laajuudessa että sisäpoliittisena dominovaikutuksena fasististen puolueiden hyväksi. Tämä on jo alkanut itäisessä Keski-Euroopassa ja viimeksi Romanian vaalien ensimmäisellä kierroksella.

Jos maailmansodalla tarkoitetaan suursotaa, joka jollain tavoin koskettaa suurinta osaa maailmasta ja jossa on selvä ideologinen jakolinja, silloin kylmä sota oli käytännössä kolmas maailmansota - ja kaikkein selvimmin juuri maailmansota. Nykyinen Venäjän johtama ideologinen sota länsimaista maailmanjärjestystä vastaan on oikeastaan kylmän sodan jatketta - tai uusi kylmä sota, mikäli Venäjän ideologinen muutos kommunistisesta fasistiseksi katsotaan sodan luonteen muuttavaksi tekijäksi. Kommunistinen Kiina on tosin yhä selvemmin Venäjän akseliliittolainen tässä sodassa, Iran, Pohjois-Korea ja Maduron Venezuela junioripartnereita. Putin ja venäläiset itse näkevät sotansa nimenomaan tässä valossa - ideologisena maailmansotana Lännen hegemoniaa vastaan eikä vain eurooppalaisena etupiiririitana, jollaisena suuri osa globaalia etelää haluaisi sodan nähdä (pysyäkseen siitä erossa).

Trump on venäläismielinen mutta kiinalaisvastainen, hän on Euroopan rintamalla myötämielinen Venäjän agendalle ja agenteille, mutta Lähi-idässä kiivas israelilaismielinen, mikä tekee hänestä Venäjän liittolaisen Iranin vihollisen. Tämä ambivalenssi ei kuitenkaan pelasta maailmaa ajautumasta suursotaan - päinvastoin, ensimmäisen ja toisen maailmansodan taustatekijöiden joukosta löytyy juurikin ristiin meneviä liittolaisuuksia ja vihollisuuksia, jotka mahdollistivat häikäilemättömimmille pelureille pienempien kansojen ja niiden sisällä vaikuttavien puolueiden peluuttamisen toisiaan vastaan, tuhoisin seurauksin.

Lähes ainoa myönteinen asia tilanteessa on se, että Euroopassa on viimeisten viitisen vuoden aikana tapahtunut selkeä herääminen ja ryhdistäytyminen, johon on vaikuttanut tietoisuuden lisääntyminen siitä, ettei amerikkalaisiin voikaan automaattisesti luottaa. Viimeisten kolmen vuoden aikana puheista on kyetty siirtymään jossain määrin myös tekoihin. Suunta on ollut oikea, mutta yhä liian hidas ja poukkoileva riittääkseen pelastamaan sen maailman, jossa olisimme halunneet elää. Venäjän muodostamaan uhkaan suhtaudutaan yhä sekä katteettomalla vähättelyllä että katteettomalla ylimielellä - joista kumpaankaan ei todellakaan olisi Euroopassa varaa. Suomessakin siirryttiin pari vuotta sitten yhdessä yössä "Ukraina jyrätään kahdessa viikossa, Nato-jäsenyys ei ole realistinen" -vaihteelta "Venäjä on jo hävinnyt ja romahtaa ihan kohta" -vaihteelle, ja harvassa olivat ne (ainakin julkisuudessa), jotka ymmärsivät molempien näkemysten perinpohjaisen epärealismin.

Vuosi 2025 tulee olemaan vuosi, jonka aikana kyse ei ole enää spekulatiivisesta vaan hyvin reaalisesta olemassaolon uhasta - koko Euroopalle sellaisena kuin sen tunnemme, mutta aivan erityisesti Suomelle. Ja mikä kaikkein ikävintä, maailmansodan uhka realisoituu samanaikaisesti mittavan talouslaman ja pahenevan ekokatastrofin kanssa. Edessä ei välttämättä ole mitään sellaista, mitä ei olisi ennenkin nähty, mutta ikävä kyllä lisää ja enemmän kaikkea sitä, mitä ei olisi haluttu enää nähdä, ja mistä on hurskaasti hoettu "ei koskaan enää". Itkua ja hammastenkiristystä, sotia, vallankaappauksia, tyranniaa, rosvojen valtaa, kansanvaelluksia, kuivuutta, metsäpaloja, tuhotulvia, järistyksiä, tsunameja, inflaatiota, hintojen nousua, työttömyyttä, mellakoita, reformikyvyttömyyttä, itsekkyyttä, korruptiota, propagandaa, rienaamista ja pilkkasanoja.

Tällaisina aikoina kannattaa muistella Gandalfin sanoja Frodolle Tolkienin Sormusten herrassa:
"Kunpa se ei olisi tapahtunut minun aikanani", Frodo sanoi.
"Niin toivon minäkin", Gandalf sanoi, "ja niin toivovat kaikki, joiden elinaikana tällaiset asiat tapahtuvat. Mutta se ei ole heidän päätettävissään. Voimme päättää vain siitä, mitä teemme sillä ajalla joka meille annetaan."

Siitä muuten tulee mieleen, että Tolkienin tarustossa on hyvin paljon vaikutteita germaanisesta tarustosta, varsinkin Wagnerin pääteoksen aiheena olleesta Nibelungin sormuksen tarusta, jota puolestaan Kännö on käyttänyt perusteellisesti Ihmishämäränsä aineistona. Tämä kaikki puolestaan muistuttaa minua amerikkalaisen kirjallisuuden professorin ja myyttien tutkijan Joseph Campbellin monomyyttiteoriasta, joka osoittaa yhteneväisiä punaisia lankoja ihmiskunnan suurten mytologioiden välillä, puhuen sankarin eli oikeastaan ihmisyyden tarinasta. Tarinasta, johon sisältyvät niin kasvukertomus, narrin matka, sankarin matka, vihkimys, lankeemus, pelastus, kuninkaan paluu, kosto, rikos kuin rangaistuskin.

Mutta siitä kaikesta kirjoitan ehkä enemmän päästyäni Ihmishämärän loppuun ja kirjoittaessani tuonkin Kännön tiiliskiven arvostelun.