Ceutasta ja Melillasta

Ceuta (arabiaksi Sebta) ja Melilla (berberiksi Mřič) ovat kaksi Espanjalle kuuluvaa enklaavia Marokon pohjoisrannikolla. Marokon mielestä ne ovat jäänteitä Espanjan ja Ranskan siirtomaavallasta Marokon alueilla ja kuuluisivat Marokkoon, kun taas Espanjalla on perusteensa säilyttää noita kahta kaupunkia itsellään, sillä ne päätyivät espanjalaisten hallintaan jo 1400- ja 1500-luvuilla, joten ne eivät ole koskaan olleet osa modernia Marokon kuningaskuntaa.

Kaikki riippuu tietysti siitä, mistä kohtaa historiaa ajanlasku aloitetaan, ja mikä nykyvaltio katsotaan minkäkin historiallisen entiteetin legitiimiksi perilliseksi. Marokko katsoo melko oikeutetuksi itsensä niiden muslimivaltakuntien perilliseksi - ja siten maiden hallitsijaksi - jotka olivat alueella jo kauan ennen Iberian reconquistaa. Toisaalta, tuolloin muslimivaltakunnat ulottuivat kauas Iberian niemimaalle ja uhkasivat jo Ranskaa. Pisimpään sinnittelivät Córdoban ja Granadan emiirikunnat Andalusiassa, ja kun ne kukistettiin, päätyivät myös jotkin Pohjois-Afrikan rannikon osat Espanjan ja Portugalin haltuun. Ceutan valtasivat muslimihallitsijoilta portugalilaiset, mutta kaupunki siirtyi myöhemmin valtakuntien jakautuessa espanjalaisille. Melilla oli espanjalaisvalloittajien saapuessa jo valmiiksi kiistelty kahden muslimihallitsijan välillä, mikä lienee helpottanut valtausta.

Kaupungeista taisteltiin vielä muutamaan otteeseen tämän jälkeenkin, mutta Espanjan hallussa ne lopulta pysyivät, vaikka muut osat Espanjan Marokkoa, Länsi-Saharaa myöten, päätyivät Marokon kuningaskunnan hallintaan entisen Ranskan Marokon jatkoksi.

Nykyisin sekä Ceutassa että Melillassa on kummassakin yli 80 000 asukasta, jotka jakautuvat jotakuinkin puolet ja puolet kristittyihin ja muslimeihin. Kristityistä kuitenkin vain osa on etnisiä espanjalaisia, suurin osa on taustaltaan pohjoisafrikkalaisia - Ceutassa enimmäkseen arabiaa puhuvia, kun taas Melillassa enimmäkseen pohjoisinta berberikieltä tarifitia puhuvia.

Sekä Ceutassa että Melillassa elää vanhoina vähemmistöinä myös juutalaisia sekä Sindistä peräisin olevia hinduja.

*   *   *

Nykyisin on yleistä, että kaikista berberikansoista puhutaan mieluummin amazigheinä, koska berberi-sana on koettu koloniaaliseksi, mutta tosiasiassa vain osa berbereistä puhuu äidinkielenään tunnetuinta berberikieltä tamazightiä. Trendi on kuitenkin se, että kaikkia berberikansoja kutsutaan mieluummin amazigheiksi ja siitä on tullut eräänlainen poliittisesti korrekti yleisnimitys Pohjois-Afrikan pohjoisosien alkuperäiskansoille. Siksi käytän minäkin tässä amazighejä yleisnimityksenä, jottei minua kanseloitaisi berberi-sanan käytöstä.

Amazigheillä on Marokossa nykyisin virallinen asema ja kielensä on tunnustettu ja käytössä. Saharan ja Sahelin aavikkoalueita asuttavat tuaregit ovat toinen laaja Pohjois-Afrikan alkuperäiskansojen ryhmä, joka niin ikään jakautuu useampiin paikalliskieliin. Näiden kummankin ryhmän kansallistunteet ja identiteetit ovat olleet pikemminkin vahvistumaan kuin assimiloitumaan päin, mikä Marokossa on tunnustettu paremmin kuin muissa alueen maissa. 

Rifvuorten tarifitia puhuu äidinkielenään pari miljoonaa, Keski-Atlaksen tamazightia viitisen miljoonaa ja Korkean sekä Anti-Atlaksen taselhitiä neljästä kahdeksaan miljoonaa ihmistä. Algerian Kabyliassa ja Auresvuorilla berberikieliä puhuu yhä äidinkielenään miljoonia ihmisiä, Tunisiassa enää muutama kymmenen tuhatta syrjäisissä kylissä. Tähän kieliryhmään kuuluivat myös Kanariansaarten alkuperäiskansan, guanchejen, puhumat kielet. Läheisyyteen viittaa myös se, että Kanarialla käytetyt riimut olivat kovin samannäköisiä kuin nykyisten berberikansojen käyttämät. Amazighit käyttävät yhä tänä päivänä monia samoja merkkejä, joita muinaiset foinikialaiset, puunilaiset ja kreetalaiset käyttivät, ja joista monet ovat jääneet elämään myös esoteerisinä merkkeinä. Tämän ei tosin pitäisi yllättää, sillä Välimeri oli kansojen, uskomusten ja aatteiden yhdistäjä, ei erottaja.

Vertailun vuoksi, sahrawiheimo, jonka asiaan vedoten sosialistinen taistelujärjestö Polisario vaatii Länsi-Saharan itsenäisyyttä, ei edusta amazighejä sen enempää kuin tuaregejakaan, vaan se on arabiaa puhuva heimo, jolla on toki sekä geeneissään että sanastossaan jäänteitä amazigheiltä, tuaregeiltä ja joskus historiassa Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tuoduilta ihmisiltä. Sahraweja on vähemmistö nykyisen Länsi-Saharan asukkaista, tosin eron tekeminen muihin marokkolaisiin on varsin vaikeaa, koska suurin osa muistakin marokkolaisista on etniseltä perimältään sekoitus amazighejä, arabeja ja muita alueen kansoja. Marokon arabia - samoin kuin muut Marokossa puhutut arabian variantit - on täynnä amazighilaisia sanoja, ranskalaisia lainasanoja ynnä muuta, mikä tekee siitä todellisuudessa eri kielen kuin vaikkapa Egyptissä tai Arabian niemimaalla puhuttu arabia.

Jottei asia olisi liian yksinkertainen, marokkolaisista merkittävä osa on perimältään myös eurooppalaisia. Tämä johtuu Iberian niemimaan reconquistasta, jossa pohjoisesta vyöryneet kristityt valloittajat ajoivat maurit pois nykyisin Espanjana ja Portugalina tunnetulta alueelta. Nämä olivat kuitenkin ehtineet olla Iberiassa vuosisatoja ja sekoittuneet paikallisväestöön, joten lopulta kyse oli uskonnosta: kristityt pohjoiseen, muslimit etelään, riippumatta siitä, virtasiko suonissa enemmän eurooppalaista vai pohjoisafrikkalaista verta. Raja lankesi Gibraltarinsalmeen. Niin, paitsi että Ceuta ja Melilla jäivät Espanjalle. Ja Britannia valtasi Gibraltarin, joka sekin oli etnisesti omaleimainen niemenkärki. Mutta siihen emme nyt tässä kirjoituksessa puutu.

Marokko siis katsoo, että Espanja on siirtomaavaloittaja, jonka pitäisi lähteä viimeisistäkin linnakkeistaan Afrikan puolella ja jättää ne Marokolle. Jos näin on, silloin sama argumentaatio voitaisiin ulottaa Marokkoon itseensä, sillä onhan sekin aiemman kolonisaation tulosta - arabit eivät suinkaan olleet Maghrebin, auringonlaskunmaan, alkuperäisväestöä. Mutta vuosituhannen saatossa arabit ja amazighit ovat sekoittuneet ja monet arabivalloitusta Espanjassa johtaneet maurilaiset hallitsijat olivat pikemminkin amazighejä kuin arabeja.

Kun islam tuli Pohjois-Afrikkaan, tuli myös arabian kieli. Nykyiset pohjoisafrikkalaiset eivät ole joko arabeja tai amazighejä, vaan molempia. Niiden kohdalla, jotka yhä puhuvat berberikieliä äidinkielenään, asia on yksiselitteisempi, mutta paljon näitä laajempi joukko edustaa amazighien verenperintöä, kulttuuria ja perinteitä. Marokossa kolme berberikieltä voivat edelleen erittäin hyvin. Algeriassa kabyylit ovat yhä väkevästi amazighilaisia. Tunisiassa sen sijaan väki oli 1800-luvun lopulle tultaessa assimiloitunut kielellisesti tunisianarabiaan, mutta tunnustaa hyvin ylpeästi amazighilaiset juurensa. Esimerkiksi puolisoni suvussa ei ole enää vuosisataan puhuttu amazighiä, mutta silti kaikki ovat ylpeitä siitä osasta kulttuuriaan, joka kumpuaa suoraan maaperästä ja imee voimansa tuosta poikkeuksellisen maagisesta maasta kuin oliivipuu. On varmaan olemassa sellaisiakin ihmisiä ja perheitä, jotka katsovat olevansa vain arabeja tai vain amazighejä, mutta ulkopuolisen ei kannata heille sitä kahtiajakoa tuputtaa.

Jäljittäessämme kansakuntien vaiheita ja arvioidessamme, kuka on kenenkin perillinen, meidän on hyvä muistaa, että genetiikka, kieli, uskonto ja politiikka eivät seuraa samoja lakeja. Ne vaikuttavat toisiinsa ja siihen, keitä ihmiset lopulta ovat, mutta ne menevät moneen kertaan ristiin, jättäen jälkeensä sen sekoituksen, jota ihmiset tosiasiallisesti ovat.

Tämä ei päde vain Pohjois-Afrikkaan, vaan myös Espanjaan. Jos katsomme, että Marokko edustaa koloniaalista arabivalloittajaa eikä alueen alkuperäiskansoja, pätee sama silloin myös Espanjaan. Antiikin aikoina, kun Välimeren johtavia kauppakansoja olivat kreikkalaiset ja foinikialaiset, tämä Välimeren läntisin ääri oli erityisesti foinikialaisten siirtokuntien kohteena. Noita siirtokuntia olivat esimerkiksi nykyisen Andalusian Cádiz (antiikin Gades, foinikiaksi Ghadir) sekä tässä puheena olevat Ceuta ja Melilla.

Ceutan vanhin tunnettu nimi antiikin aikana oli Abyla, mutta se oli ilmeisesti kreikkalaisten antama. Roomalaiset muuttivat kaupungin nimeksi Septem Fratres eli Seitsemän veljestä, josta jäi arabiaksi jäljelle Sebta, johon nimeen puolestaan espanjalainen Ceuta pohjaa. Melillan vanhin tunnettu nimi oli foinikialaisten ja puunilaisten aikana Rusadir, joka viittasi kolmeen niemeen. Roomalaiset kutsuivat kaupunkia jonkin aikaa Flaviaksi, jonka jälkeen siellä ehtivät hallita myös vandaalit, bysanttilaiset ja visigootit, ennen kuin se siirtyi Fèsin kuningaskunnan rajakaupungiksi aina espanjalaisvalloitukseen saakka. Nykyinen nimi Melilla tulee luultavasti amazighin valkeaa tarkoittaneesta sanasta mlilet arabian kautta (Melilia), vaikkakin on esitetty myös, että nimi olisi kreikkalaista alkuperää ja viittaisi hunajaan (méli).

Kun nykyisen Tunisian paikalla sijainnut Karthago nousi Välimeren toiseksi suurvallaksi ja tunnetusti Rooman tärkeimmäksi kilpailijaksi, se peri foinikialaisten läntiset siirtokunnat nykyisissä Etelä-Espanjassa ja Pohjois-Marokossa. Uudeksi läntiseksi pääkaupungikseen se perusti Carthago Novan, joka on nykyinen Cartagena Andalusiassa. Foinikialaisten ja heidän seuraajiensa puunilaisten eli karthagolaisten kolonisaatio alueella oli kauppakaupunkien kautta merkittävää, sillä nykyisestä Espanjasta muodostui keskeisin miesvoiman lähde esimerkiksi sille armeijalle, jonka Hannibal marssitti sotanorsuineen Alppien yli Italiaan.

Tiedetään varsin vähän siitä, keitä Etelä-Espanjan asukkaat ennen puunilaisia ja roomalaisia olivat kielellisesti, vaikka geneettisesti he toki elävätkin nykyisissä espanjalaisissa ja marokkolaisissa - ynnä muualla alueella ja varsinkin Latinalaisessa Amerikassa. Sen verran on kuitenkin pääteltävissä, että eteläinen Espanja, ainakin nykyinen Andalusia, oli kielellisesti seemiläistä, ja ennen puunilaistumistaan tuo väestö on hyvinkin saattanut olla sukua amazigheille. Pohjoisempana eli puolestaan kansoja, jotka lienevät puhuneet nykyisen baskin lähikieliä. Baskien kieli edustaa vanhimpia reliktikieliä Euroopassa ajalta ennen indoeurooppalaisten vyöryä, ja tämä näkyy myös geneettisinä yhteyksinä Iberian niemimaan ja Kaukasian välillä. Samaa joukkoa ovat saattaneet olla myös Italian niemimaan etruskit, joiden kieli on kadonnut.

Kuten historiasta tiedämme, Rooman valtakunta löi kolmen suuren puunilaissodan jälkeen Karthagon ja hävitti sen maan tasalle, kylväen suolaa sinne, missä nykyinen Tunisin hienostoesikaupunki Karthago sijaitsee. Puunilaisten siirtokunnista tuli roomalaisia kaupunkeja, ja Iberian niemimaasta Hispanian ja Lusitanian provinssit, jotka olivat nykyisten Espanjan ja Portugalin edeltäjiä. Roomalainen kolonisaatio roomalaisti väestöä Välimeren kaikilla puolilla, nykyisten romaanisten kielten puhujien lisäksi myös Pohjois-Afrikassa, jossa puhuttiin vielä pitkään sittemmin kadonnutta romaanista kieltä. Espanjalaiset kuitenkin säilyttivät romaanisen kielensä, ja romanisoivat mm. Galician ja Asturian keltit, Katalonian alun perin ibeeristä (ei-indoeurooppalaista) kieltä puhuneen väestön sekä kansainvaellusten alueelle tuomat germaaniheimot.

Kun Välimeri sitten keskiajalla muodostui uskonnolliseksi rajaksi kristikunnan ja islamin välille, on ymmärrettävää, että espanjalaiset näkevät itsensä enemmän roomalaisten kuin puunilaisten tai kelttien jälkeläisinä, ja että marokkolaiset näkevät itsensä enemmän arabien ja amazighien kuin puunilaisten, bysanttilaisten tai Iberiassa islamiin kääntyneiden eurooppalaisten jälkeläisinä. Mutta silti he voivat halutessaan löytää geeneistään, kielestään, tavoistaan ja historiastaan toisensa, milloin vain raaputtavat pintaa.

*   *   *

Edellä mainittu oli pitkä johdatus kysymykseen siitä, keitä espanjalaiset ja marokkolaiset oikeastaan ovat, jottei lukijalla olisi niin suurta houkutusta heittäytyä varmasti tietämään, miten asioiden pitäisi olla.

Nykyisten Ceutan ja Melillan asukkaat, vaikkeivät olekaan yksiselitteisesti espanjalaisia paitsi kansalaisuudeltaan, ovat useissa yhteyksissä osoittaneet, että enemmistö heistä - myös muslimiasukkaista - haluaa kuulua mieluummin Espanjaan kuin Marokkoon. Tätä on siis syytä kunnioittaa. Heidän tilannettaan on entisestään parantanut se, että Espanja myönsi kaupungeille itsehallinnon vuonna 1995. He ovat siis nyt vähän kuin ahvenanmaalaiset, joilla on yhdistäviä tekijöitä sekä Suomeen että Ruotsiin, mutta joille erikoisasema tuo etuja. Toki kummassakin, Ceutassa (83 000) ja Melillassa (87 000), on paljon enemmän asukkaita kuin koko Ahvenanmaan saaristossa (30 000) - ja yhteensä noin puolet siitä, mitä Islannissa (370 000).

Näillä siis mennään. Marokko on de facto tunnustanut kaupungit Espanjan hallinnassa oleviksi, vaikkei hyväksykään asiaa lopulliseksi. Espanja on de facto tunnustanut Marokon hallitsevan Länsi-Saharaa (entistä Espanjan Saharaa), vaikkei olekaan tunnustanut virallisesti Marokon suvereenisuutta tuohon alueeseen, kuten esimerkiksi Yhdysvallat on tehnyt kiitokseksi Marokon liittymisestä Abrahamilaiseen sopimukseen Israelin kanssa.

Länsi-Saharan konfliktia pitää yllä lähinnä Marokon itänaapuri Algeria, joka ylläpitää sissiliike Polisarion leirejä ja pitäytyy pyrkimyksessään päästä tuon alueen läpi Atlantille. Länsi-Sahara liittyy Ceutan kriisiin lähinnä siten, että kun Espanja ja Marokko ovat riidelleet aiheesta, yksi Marokon käytössä olleista painostuskeinoista on ollut jättää estämättä siirtolaisten pääsy Ceutaan ja Melillaan. Tämä on ollut taustalla useammassa takavuosina tapahtuneessa ryntäyksessä - joskin ne olivat pienempiä kuin nyt koettu.

Mitä nyt siis tapahtui? Noin 60 000 ihmistä, joista suurin osa oli nuoria miehiä ja ilmeisesti enimmäkseen marokkolaisia eikä kauempaa Afrikasta Marokkoon tulleita, rynni sekä uimalla että aitojen yli Ceutaan. Pienempi määrä, pari tuhatta, teki saman Melillassa. Ryntäys oli poikkeuksellisen intensiivinen, koska se tapahtui vain noin vuorokaudessa. Pienempi määrä yrittäjiä on pyrkinyt Ceutaan ja Melillaan vähän väliä, mutta siitä selvitään, sillä Ceuta ja Melilla ovat irrallaan Schengen-vyöhykkeestä, eivätkä näihin enklaaveihin päässeet pääse matkustamaan manner-Espanjaan vapaasti.

Taustalla oli villitys, joka levisi somessa - erityisesti TikTokissa, Whatsapp-ryhmissä ja näemmä myös Instagramissa. Voi olla, että muuallakin. Osa oli ilmeisen masinoitua. Osa oli ilmeisen spontaania. Masinoitua oli esimerkiksi selvien kehotusten, propagandan ja ohjeiden jakaminen, jolla saatiin aikaan ryntäyksen yhtäaikainen ajoitus. Spontaania oli puolestaan tämän moninkertaistava vertaisjakaminen, johon yhdistyi taannoisen Syyrian pakolaisryntäyksen tapaan videoiden jakaminen sankarilliselta matkalta Eurooppaan.

TikTokin ja Whatsappin videoissa väitettiin, että Espanjan raja on auki eikä ketään voitaisi enää palauttaa suoralta kädeltä. Väitteet perustuivat tahallisesti vääristeltyyn versioon Espanjassa hiljattain tehdystä lakimuutoksesta. Videot jakoivat myös tietoa reiteistä Ceutan läheisyyteen, lahden ylittämisestä sekä kaupoista, joista saattoi ostaa märkäpukuja, kellukkeita ja vedenpitäviä pusseja kännyköille ja lompakoille. Disinformaatiokampanjan käynnistystä oli kuitenkin edeltänyt aika, jonka aikana "asiakkaita", ts. lähtöhaluisia nuoria, oli kerätty ryhmien seuraajiksi. Tämä osa toimintaa ei ollut spontaania.

Kun ryntäys Ceutaan oli alkanut, alkoi hybridioperaation toinen osa: propagandavyörytys länsimaihin. Tästä vastasivat erityisesti Venäjä tuhansine varta vasten perustettuine tileineen, Trumpin Amerikka, MAGA-liike ja Elon Musk monistaen Venäjän propagandan megafonitasolle. Näitä resonoi välittömästi eurooppalainen äärioikeisto, joka saatiin helposti lankeamaan heille tarkoitettuun ansaan ja hajottamaan Euroopan solidaarisuutta hetkellä, jona sitä olisi pitänyt Espanjalle antaa.

Missä määrin nämä samat tahot olivat osallisia Ceutan siirtolaisryntäyksen somemasinointiin ja missä määrin vain hyödynsivät sitä nopeasti omiin tarkoituksiinsa, ei ole vielä kovin hyvin selvillä, mutta on syytä kiinnittää huomiota siihen, että Trumpin hallinnon propaganda Espanjan vasemmistohallitusta ja sen maahanmuuttopolitiikkaa oli alkanut jo merkittävästi ennen siirtolaisten syöksyä Ceutaan. Ja mikä vielä merkittävämpää, tuo propaganda oli myös kyseenalaistanut Ceutan ja Melillan kuulumisen Espanjaan, aivan kuin käsikirjoitus olisi toimitettu heille jostain muualta.

Espanjassa syyttävät sormet osoittivat nopeasti Marokkoon, mutta tämäkään selitys ei ollut tyhjentävä. Marokon viranomaiset olivat kiistatta passiivisia kriisin alkaessa, mutta ryhtyivät kuitenkin rivakkaan yhteistyöhön Espanjan kanssa vain vuorokauden sisällä kriisin käynnistymisestä, minkä ansiosta suurin osa Ceutaan rynnänneistä saatiin palautettua Marokkoon jo seuraavan päivän aikana. Osa lähti vapaaehtoisesti havaittuaan, etteivät heitä masinoineet huhut pitäneetkään paikkansa - Ceutassa ei odottanut vapaa pääsy Eurooppaan. Osan taas viranomaiset saattelivat rajan yli takaisin.

Muutamia tuhansia on yhä Ceutassa ja ehkä myös Melillassa. Näistä ainakin osa on alaikäisiä, joita Espanja ei katsonut voivansa palauttaa aikuisten lailla, vaan ryhtyi rekisteröimään heitä ylikuormitetuissa vastaanottokeskuksissa.

Kukaan ei kuitenkaan jatkanut Ceutasta ja Melillasta manner-Eurooppaan. Yksikään ei tullut Viron-laivoilla Suomeen, vaikka tuhat sometietäjää näin väitti. Tosin laivaan ajettaessa kysyttiin ensi kertaa pitkään aikaan oleskelulupaa puolisoltani, mikä lienee ollut seurausta tästä kriisistä, eikä se meitä haitannut tai loukannut, koska joka tapauksessa tuossa kohtaa joutuu pysähtymään luukulle ja näyttämään henkilöllisyystodistuksia.

*   *   *

Näin kriisin alusta alkaen somevirrassani kaksi täysin eri todellisuutta.

Yhdessä todellisuudessa oli marokkolaisnuorten yhtäkkiä joka paikkaan jakamia videoita, joissa mentiin nauraen ja huudahdellen moottorikumiveneillä merelle tai keräännyttiin Espanjan lippujen ja Viva España! -huutojen kanssa Ceutaa lähellä olevaan Fnideqin marokkolaiskaupunkiin. Ensimmäisiä tuollaisia videoita nähdessäni ajattelin hajamielisesti, että ovat varmaan jalkapallofaneja, jotka kannattavat Espanjan maailmanmestaruutta. Näitä videoita alkoi tupsahdella runsaasti myös pohjoisafrikkalaisilta, jotka jo olivat Euroopassa, esimerkiksi Ranskassa tai Espanjassa.

Jälkeenpäin ajatellen oli huomiota herättävää, että minä näin niin paljon näitä itselleni täysin tuntemattomien nuorten videoita. Taustalla täytyy olla algoritmista vaikuttamista niiden näkyvyyden lisäämiseksi, mikä tietysti herättää kysymyksen amerikkalaisten somealustayhtiöiden osallisuudesta Ceutan kriisin masinointiin - joko tahallisesti tai välikappaleena vaikuttamisen maksaneille tahoille, esimerkiksi venäläisille. Minulla on verkostoissani molempien vaikuttamisen kohteina olleiden ryhmien edustajia - pohjoisafrikkalaisia nuoria aikuisia ja maahanmuuttokriittisiä eurooppalaisia. Näin ollen olen voinut valikoitua algoritmisesti näiden videoiden näkijäksi.

Toisessa todellisuudessa oli miltei reaaliaikaisesti joka tuutista tulvinutta länsimaisen äärioikeiston hysteriaa: matuinvaasio, zombiapokalypsi, joukkoraiskauksia, kristittyjen vainoja, sydänten syömisiä. Eurooppa romahti jo, islamistit karjuvat Allahu akbaria, vihaisia partanaamoja Koraanien kanssa (jostain aivan muualta maailmasta, aivan muuna ajankohtana), ja niin edelleen. Monet aiemmin ihan järkevinä pitämäni ihmiset, jotka eivät edes ole persuja, käyttivät sellaisia sanoja kuin roskaväki, ali-ihmiset, suosittelivat tilanteen ratkaisemista konekivääreillä tai myrkkykaasuilla.

Solidaarisuuden sijaan vyörytyksen kohteeksi joutunut Espanja joutui toisen vyörytyksen, äärioikeistolaisen propagandatulvan, kohteeksi. Kaikki mahdollinen paha ja iljettävä kaivettiin esiin Espanjasta, sen vasemmistohallituksesta ja pääministeri Pedro Sánchezista. Tai siis ei kaivettu vaan kopioitiin valmiiksi syötetystä venäläisestä ja trumpilaisesta propagandasta.

Eurooppa meni vuorokaudessa täysin sekaisin ja raiteiltaan, ja sitä oli todella rumaa katsoa.

Mainitsin edellä, että näin somessani kaksi täysin eri maailmaa. Toistan vielä, miltä nämä kaksi maailmaa näyttivät: 

Marokkolaisten nuorten videoissa hurrattiin, naurettiin, ylistettiin Espanjaa ja liehutettiin sen lippuja. Nämä olivat tavallisia siirtolaisiksi haluavia nuoria, jotka haaveilivat paremmasta elämästä Euroopassa - työpaikoista, paremmista palkoista, vapaudesta. Videoilla ei näkynyt vihaisia islamisteja huutamassa kuolemaa Euroopalle, Amerikalle, Israelille tai ylipäätään kellekään.

Hysteeristen eurooppalaisten videoissa sen sijaan oli elokuvaklippejä muureja päin ryntäävistä zombeista, videokuvaa jostain islamistisesta mielenosoituksesta jossain päin maailmaa kaukana Marokosta, meemejä, joissa leikiteltiin ajatuksilla kansanmurhista, joukkoraiskauksista ja hassuteltiin kivoilla pelihetkillä ja muilla oletetusti suvaitsevaiston suista kuulluilla ilmauksilla. Vaatimuksia Espanjan sanktioimiseksi ja erottamiseksi Schengen-alueesta, vaikka yksikään Ceutaan ryntääjä ei ollut tullut eikä tulossa Schengen-alueelle.

Näiden kahden todellisuuden välinen ero oli absurdi, eikä mairittele eurooppalaista sivilisaatiota.

Koko Viron-matkamme aikana puolisoni ei juuri kommentoinut Ceutaa mitenkään, vaikka varmasti näki omassa somessaan videoita molemmista todellisuuksista. Me kuitenkin tunnemme molemmat maailmat. Tiedämme, mistä pohjoisafrikkalaiset nuoret aikuiset haaveilevat, ja kuinka kaukana nuo haavekuvat usein ovat Eurooppaan päässeiden siirtolaisten todellisuudesta. Tiedämme, kuinka Euroopassa olevat omalta osaltaan lisäävät epärealistisia haavekuvia yrittämällä esittää somessa elämänsä täällä olevan paljon leveämpää ja menevämpää kuin se todellisuudessa on. Tiedämme myös, mitä eurooppalaiset näistä ihmisistä ajattelevat - joko suorasukaisemmin tai holhoavan kohteliaammin.

Nämä maailmat eivät kerta kaikkiaan kohtaa. Välissä ei niinkään ole uskonnollinen, kulttuurinen eikä rodullinen muuri, vaan sukupolvien ja propagandalla luotujen harhaisten todellisuuksien muuri. Ja tietysti kasa surullisia rakenteellisia ongelmia, joita niin Eurooppa kuin Pohjois-Afrikan maatkin näyttävät olevan kykenemättömiä korjaamaan. Ja niinpä tämä sama jatkuu, ruokkii epätoivoa yhtäällä ja vihaa toisaalla, katkeruutta yhtäällä ja hysteriaa toisaalla.

*   *   *

Eikä mikään tästä ole tietenkään sattumaa. Espanjan ja Ranskan vaalit häämöttävät. Putinin Venäjällä ja Trumpin hallinnolla tekno-oligarkkeineen on yhteinen intressi vaihtaa valta näissä suurissa Euroopan maissa. Ei ole tietenkään sattumaa sekään, että Espanjan vastaiseen hyökkäykseen lähtivät heti mukaan Italian oikeistohallitus, Saksan AfD ja Suomen Perussuomalaiset.

Vaan oli asian kehkeytymisessä toki osansa myös Sánchezin hallituksella. Hän sai äärioikeistojen vihat päälleen erityisesti pyrkimyksellään laillistaa suuren määrän paperittomia siirtolaisia Espanjassa. Kun aloite käynnistyi, kävi nopeasti ilmi, että laittomasti Espanjassa olevia siirtolaisia olikin paljon enemmän kuin hallitus oli olettanut; määrä nousi nopeasti kohti kahta miljoonaa. Muun Euroopan mielikuvituksessa nämä tietysti olivat muslimisiirtolaisia Afrikasta ja Lähi-idästä, mutta todellisuus oli toinen: Espanjassa ylivoimaisesti suurin paperittomien maahanmuuttajien joukko olivat Latinalaisesta Amerikasta tulleet, joita osoittautui olevan kaksi kolmannesta laillistamista anoneista. 

Nämä puhuvat espanjaa, joten heidän on ollut varsin helppo päästä halpatöihin Espanjaan, ja heidän on myös ollut melko vaivatonta päästä sinne, jos vain ovat onnistuneet saamaan viisumin ja lentoliput. Yksinään venezuelalaiset muodostivat suurimman yksittäisen Eurooppaan saapuneiden maahantulijoiden ryhmän - ja näistä suurin osa tuli juuri Espanjaan, jossa tiedettiin jo vuoden 2025 alussa olevan 700 000 venezuelalaista. Noin neljännes Sánchezin aloitteessa laillistamista anoneista ihmisistä oli venezuelalaisia. Perspektiivin saamiseksi tätä määrää kannattaa verrata vaikkapa siihen, että kaikkien Suomeen tulevien turvapaikanhakijoiden kokonaisluku on vuosittain noin 1500-2500 henkeä.

Espanja on kausityömaa, jossa sekä maatalous että turismi pyörivät hyvin suurelta osin kausiluonteisella vierastyövoimalla. Tämä myös selittää sen, miksi Espanja on tarkoituksella päästänyt maahan suurempia määriä ulkoeurooppalaisia kuin moni muu Euroopan maa. Näitä on toki perinteisesti tullut myös naapurimaasta Marokosta, mutta Espanjan poikkeukselliset paperittomien luvut selittyvät ennen kaikkea latinalaisamerikkalaisilla.

Joka tapauksessa, Ceutan kriisin ensipäivinä Euroopan yhtenäisyys ja solidaarisuus pettivät. Monien tavallisten somenkäyttäjien lisäksi päättävissä asemissakin olevat vajosivat hysteriaan ja lankesivat helppoon ansaan - tai sitten käyttivät kyynisesti hyväkseen tilaisuutta rumaan keppihevosteluun.

Onneksi Eurooppa on kuitenkin myös oppinut saamaan itsensä ruotuun. Kun Euroopan sisäministerit pitivät kriisikokouksensa, solidaarisuutta jo löytyi.

Myös Espanja ja Marokko saivat nopeasti rivinsä ruotuun. Molemmat antoivat ulos samansuuntaista tiedustelutietoa - epäilemättä koordinoidusti. Ikävät tökkimiset jätettiin medialle ja syytettiin laitonta maahanmuuttoa organisoivaa järjestäytynyttä rikollisuutta. Sitä vastaanhan sopiikin kamppailla, eikä ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun Euroopan porttien ulkopuoliset portinvartijat ulosmittaavat ongelmista tukirahoja poliiseilleen, rajavalvojilleen ja tiedustelutoimialoilleen.

Suurin osa Ceutaan tunkeutuneista palasi vuorokauden sisällä vähin äänin takaisin Marokkoon. En ole nähnyt heidän videoitaan enää somessa. Sen sijaan jokunen Ceutan vastaanottokeskuksessa tai sen pihalla maleksiva yhä postailee ja heiluttelee toiveikkaasti Espanjan lippua.

Osalle tämä oli viimeinen retki. Suuren ryntäyksen jälkeen Marokon viranomaiset poimivat 11 kuollutta omalta alueeltaan ja Ceutan viranomaiset taas ensin viitisenkymmentä, sitten luku nousi 72:een ja nyt voitaneen puhua noin sadasta kuolonuhrista, joista suurin osa hukkui. Se on todella ikävä hinta yhden viikonlopun somehysteriasta.

Viikonloppu Virossa

Heinäkuu vaihtui elokuuksi ja vaikka loma- ja hellekausi jatkuu Keski- ja Etelä-Euroopassa ja maastopalot riivaavat vanhoja ja uusia alueita, Suomessa saavan syksyn merkit vahvistuvat. Säät pysyvät kauniina ja suopeina, mutta puista putoilee jo keltaisia lehtiä, laululinnut ovat pääosin vaienneet ja taivaalla menee yli maamme pikku hiljaa jättävien hyönteissyöjälintujen (eli hysyjen) parvia, päivällä pääskyjä ja tervapääskyjä, yöllä kerttuja, pajulintuja, sieppoja, metsäkirvisiä ja muita. 

Hysyjen ahdinko Suomessa jatkuu. Hyönteiskato on pahentunut kesä kesältä ja lintukannat romahtavat loogisesti samaa tahtia. Pohjois-Suomen lintukantojen nousu on sekin tuhon alkua Lapin linnuille, sillä se koostuu pohjoista kohti levittäytyvistä etelän lajeista, joiden kokonaismäärät etelässä puolestaan putoavat. Tuntureilla ja nevoilla on ollut viime kesinä autiota, pesinnät ovat epäonnistuneet, hyönteisiä ei vain ole. Ihmiset ovat ehkä iloinneet hyttysten poissaolosta, mutta maapallon tasapainoa ajatellen hyönteiskato enteilee katastrofia, hyönteiset kun vastaavat sekä suurimmasta lajimäärästä että suurimmasta biomassasta.

Mitä biomassaan tulee, ihminen on yksittäisistä lajeista ehdottomasti yksi suurimmista biomassoista, vaikkakin nautakarja tulee kintereillä. Eräiden puulajien ja antarktisen krillin biomassat ovat ainakin menneisyydessä ylittäneet ihmisen, mutta tänä päivänä asia ei välttämättä enää ole niin, sillä krilliä on jo pitkään ryöstökalastettu meristä ja metsiä hakattu. Toisaalta, hakattujen metsien tilalle on usein istutettu juuri yleisimmistä puulajeista koostuvia monokulttuureja ja krillien ja kalojen tilalla meriä täyttävät nyt meduusat ja kalmarit. Nisäkkäiden keskuudessa ihminen muodostaa kolmanneksen maailman biomassasta, kaikki kotieläimet yhdessä kaksi kolmannesta, ja villieläimet enää muutaman prosentin. Surullista.

*   *   *

Kuunvaihteen viikonloppuna olimme puolison ja koiran kanssa Virossa. Menimme jo perjantaina, jonka olin ottanut vapaaksi. Palasimme maanantaiaamun aikaisimmalla laivalla, jolla ehti vielä töihin aamuksi. Olisimme palanneet jo sunnuntaina, mutta paluuliikenteen laivoissa ei ollut enää autopaikkoja.

Viron-matkan kimmoke oli osallistuminen perjantaina erään virolaisen liikemiesystävän syntymäpäiväpidoille, jotka pidettiin Sahan kylässä Harjumaalla. Kahvin maahantuojana vaurastunut ja maailmaa nähnyt isäntä täytti 60 vuotta ja oli kutsunut yli 300 vierasta kaikkialta maailmasta. Viroa, venäjää ja ukrainaa kuuli joukosta paljon, mutta myös espanjaa, sillä paikalla oli hyvä kontingentti argentiinalaisia. Isäntä on joskus elämänsä aikana asunutkin siellä, ja Argentiinasta tulivat juhliin myös liha ja viini. Kokonaiset sorkkaeläinten ruhot tirisivät tulilla rosvopaisteina ja kun pyysin baaritiskiltä meille lasit punaviiniä, sain heti kättelyssä käteen koko pullollisen ja myöhemmin neljä pulloa mendozalaista. Oli kunnollista.

Monet vieraista majoittuivat pitopaikalla, mutta me olimme asettuneet Vandjalan kylään kukkaketojen keskelle. Seuraavana päivänä, kiireettömän aamun ajan edellisillan pidoista toivuttuamme, menimme Jägalan putouksille ja jatkoimme sieltä joenvarsilehtojen ja muinaislinnan kautta Neemen niemennokkaan. Siellä oli monen monta yksityistaloon rakennettua kesäkahvilaa, muttei juurikaan vapaita kaistaleita rantaa, joten menimme merituulesta ja dyyneistä nauttimaan Neemen satamaan. Kala- ja lapintiiroja lenteli vielä varsin paljon ja riuttatiirakin suoritti näyttävän ohilennon narskauttaen amalgaamisen äänensä.

Myöhemmin keskivirolaisten Paiden ja Põltsamaan tienoita ohittaessamme kävimme Annan kyläkaupassa ja Puurmanin Lidlissä, mutta suuntasimme lopulta Tartonmaalle. Olisin oikeastaan halunnut viikonloppuna käydä Saarenmaalla, mutta omista selittämättömistä syistään puolisoni halusi mieluummin Tarton seudulle, eikä minulla tietenkään ole koskaan mitään Tartossa käymistä vastaan, sillä niin monet muistot ovat elämässäni tuolta seudulta. Sielläkin minulla oli kerran parin vuoden ajan koti.

Emme kuitenkaan majoittuneet Tarton kaupungissa, vaan Ilmatsalun järvenrantaidyllissä vähän Tarton ulkopuolella. Siellä sijaitsi entisaikaan eräs Tarton legendaarisimmista lintupaikoista, nimittäin Ilmatsalun kala-altaat, joissa oli neuvostoajoista saakka viljelty karppia. Kala-altaiden ympärille syntyi ajan saatossa mosaiikkimaisten lampien muodostama lintuparatiisi.

Karpinviljely lopetettiin kuitenkin Ilmatsalussa vuonna 2013, koska se oli paitsi käynyt taloudellisesti kannattamattomaksi, myös aiheutti ympäristöongelmia saastuttaessaan paikallisen joen. Lintujen kannalta kalanviljelyn lopettaminen vain paransi hetkeksi alueen arvoa, mutta vuonna 2021 kala-altaat kuivatettiin kokonaan ja niitä jokeen yhdistäneet kanavat tukittiin. Kosteikko muuttui rikkaruohoa puskeviksi savikentiksi.

Nyt kuuluu Tarton kaupunki suunnittelevan alueelle golfkenttää ja uusia moderneja asuinalueita virkistysalueineen. Vaikka näyttääkin siltä, että laajeneva Tartto ahmaisee Ilmatsalun kylän ja tekee siitä uuden esikaupungin, kaikki ei kuitenkaan ole tuhoutunut, ainakaan vielä. Suurin järvi on yhä paikoillaan, ja vaikka sekin on joen patoamisesta syntynyt tekojärvi, on sillä jo ihan hyvän näköiset rantaruovikot, joissa kahlaili useita jalo- ja harmaahaikaroita.

Luontopolku johtaa yhä lintutornille, ja vaikkei tornista enää näekään oikein mitään, polun varsilla on vielä muutamia pienempiä lampia sekä yhteys joenvarsikosteikkoon, joka on tarkoitus suojella vihreäksi käytäväksi. Ja tällä vyöhykkeellä lintuja oli yhä varsin kivasti: lammet olivat täynnä sorsia, ruovikoissa oli jo syysmuuttoa käynnisteleviä kerttusia, nokkavarpusia pyöri tuomien latvuksissa ja löysin pitkästä aikaa uuden lajin Viron-listalleni, nimittäin kosteikoissa ja pajukoissa viihtyvän pussitiaisen.

Illalla suuntasimme Tarton hyvään kaupunkiin. Käyskentelimme Emajoen rannoilla ja kaupungin eloisilla kaduilla. Kahvi saavutti Tarton jo 1600-luvun lopussa, kuten vastikään opin tarkistellessani Meelis Friedenthalin kirjan taustafaktoja - siis jo ennen kuin sitä opittiin juomaan vaikkapa Turun hyvässä kaupungissa. Ainoana riesana olivat hyttyset, joita sekä Tartossa että Ilmatsalussa oli tänä kesänä illassa paljon sakeammin kuin Suomessa.

Puolisoni on hyvä ratsastaja - mitäpä hän ei osaisi, ja kylläpä sitä taitoa, kuten miekkailuakin, varmasti tarvitsi keskiajan maailmoissa. Hän on jo pitkään toivonut mahdollisuutta tämän taitonsa harjoittamiseen, mutta Helsingin ympäristössä hevosurheilu on hillittömän kallista. Ostovoimamme on muutenkin alimmalla tasollaan sitten opiskeluvuosieni kurjistelun. Virossa ratsastamaan pääsee kuitenkin jo muutamalla kympillä ja otollisia kartanomiljöitä maassa riittää.

Valitettavasti elettiin selvästi korkeaa kesäsesonkia. Suurin osa kartanoista oli majoituspaikkoina täyteen buukattu, koska niissä ilmeisesti järjestetään runsaasti häitä, ja myös Jõgevanmaalla sijaitseva maatila, jolle löysimme tiemme, oli varannut kaikki hevosensa jo sen sunnuntain ajaksi. Olisimme kovin tervetulleita, mutta pitäisi varata aika vähintään pari päivää ennen.

Niinpä suuntasimme läheiselle Kuremaan kartanolle ja sen ympärillä olevalle suojelualueelle, josta löytyi kauniita lehtoja ja muutama keto. Kartanossa joimme kahvit ja katselimme taidenäyttelyn, jossa meitä yllättivät arabiankieliset lauseet ja muutenkin suufilaiset aiheet. Taiteilijatar oli kylläkin virolainen, Tartossa syntynyt, mutta kakkossukunimestään päätellen naimisissa muslimimiehen kanssa, mikä saattoi selittää viehtymyksen islamilaiseen mystiikkaan maalaustensa aiheissa.

Kartanon puutarhassa huutelivat pähkinänakkelit ja kylän halki kulki suomalaisittain pahaenteiseltä kuulostanut Soomevere tee. Varsinkin Etelä-Virossa on runsain mitoin kyliä ja maatiloja, joiden nimessä esiintyy vere, ja nykyviroksi ne kuulostavat siltä kuin paikat olisi nimetty veren mukaan. Kyseessä on vanha sana, jonka merkityksestä on kilpailevia teorioita, mutta se on epäilemättä liittynyt jotenkin joko sukuperintöön tai jonkin äärellä tai laidalla olemiseen - vrt. suomen kielen vieri. Soomevere voisi siis viitata joko suomalaiseen verenperintöön tai "Suomenviereen".

Rutikveren maastossa tuli vastaan kaksi pikkukiljukotkaa, ilmeisesti pari. Pikkukiljukotka on nykyään Virossa normaali pesimälaji, kun taas soisempien korpimaiden perinteinen kiljukotka on hävinnyt ja vetäytynyt levinneisyydeltään yhä kauemmas itään. Kattohaikaroita näkyi yhtenään niityillä.

Pohjoiseen palatessamme kävimme Puolassa suuren suosiomme saavuttaneen HalfPricen myymälässä, jonka edellismatkalla havaitsimme saapuneen Tallinnaan. Sijaitsee Ülemistessä, Peterburi teellä. Ikävä kyllä siellä ei ollut lainkaan yhtä edullista kuin saman ketjun puolalaisissa myymälöissä.

Kävimme myös Paljassaaren niemenkärjen suojelualueella, jossa oli tosin sunnuntai-iltapäivänä vähän turhan paljon väkeä. Pohjoisimmalta parkkipaikalta luonnonsuojelualueelle oikaistessa matkalla kuljetaan nudistirannan ohi, ja tuon skandaalin välttääksemme yritimme oikaista metsän kautta, mutta metsä olikin täynnä piileksiviä perverttejä. Lintutornikin oli vanhassa neuvostobetoniröhjässä, joka oli lasinsiruineen ja kusineen varsin epämiellyttävä, kunnes pääsi portaat ylös. Jonain rauhallisempana ajankohtana Paljassaare lienee kuitenkin maineensa mukainen hyvä lintupaikka ja varsinkin kahlaajamekka aivan Tallinnan kupeessa.

Maailma liekeissä

Suomessa on ollut perin miellyttäviä kesäpäiviä sekä sateisempina että aurinkoisempina jaksoina, mutta muualla raivoavat ennätyshelteet. Niiden ei pitäisi olla yllätys, onhan ilmastonmuutoksesta puhuttu. Ikävä kyllä puheiksi se aina tuntuu jäävån. Symbolisesta on tullut tekoja tärkeämpää. Kunhan räksyttää ja signaloi, sen jotenkin oletetaan riittävän. Varsinainen tekeminen on aina jonkun muun vastuulla.

Helteitä on seurannut toinen ilmestyskirjan ratsastaja, tulipalot. Ennätyssuuret ja tuhoisat maastopalot ovat raivonneet viime viikkoina ainakin Ranskassa, Espanjassa, Tunisiassa, Kreikassa ja Turkissa. Ranskassa ne näyttävät keskittyneen Girondeen, Espanjassa Ávilaan, Kreikassa Kreetalle, Lesbokselle ja Peloponnesokselle, Turkissa sekä läntiselle että eteläiselle rannikoille.

Tunisiassa maastopalot ja niiden lisäksi sähkönjakelun kaatuilu 50 asteen helteissä on tuonut kansan kaduille uutta vallankumousta vaatimaan. Samalla on noussut esille se tosiasia, että merkittävä osa tuhoisista maastopaloista on tahallaan sytytettyjä. Sama koskee Ranskan, Espanjan, Kreikan ja Turkin maastopaloja.

Osa maastopaloista sytytetään vakuutuspetosten ja maankäyttökeinottelun vuoksi. Osa taas yleisestä vastuuttomuudesta - palot alkavat yleensä ihmisten tupakantumpeista, roskienpoltosta ja grillauksista. Niitä ilmeisesti sytyttelevät lähinnä samat ihmisryhmät, jotka myös jättävät roskansa maastoon tai heittelevät ne teiden varsille autojensa ikkunoista.

Pahinta ei tietenkään ole savusumu eikä se, että muutama rikas julkkis on joutunut pakosalle Välimeren-huviloistaan. Pahinta on se, että maastopaloissa tuhoutuu joka vuosi yhä suurempia alueita korvaamatonta satoja vuosia vanhoista puista koostuvaa metsää sekä Välimerelle ominaista biologisesti rikasta pensasmaastoa, macchiaa ja gariguea.

Uutisissa on myös kerrottu, että keski- ja eteläeurooppalaiset pakenevat nyt lomillaan sankoin joukoin pohjoisen viileille alueille, minkä ansiosta turismi Norjaan, Ruotsiin, Tanskaan, Islantiin ja Skotlantiin on lisääntynyt tuntuvasti. Jostain syystä Suomi ei näytä saaneen osaansa - tai ainakaan mainintaa uutisoinnissa - vaikka Helsingissä kyllä näkee ja kuulee paljon turistiryhmiä heinä- ja elokuiden aikana.

Eikö Suomi ole edelleenkään oppinut, ettei keskittäminen ole aina siunaus? Turismin volyymin lisäämiseksi sitä pitäisi kyetä hajauttamaan alueellisesti, Helsingissä kun ei riitä sesonkien aikana majoituskapasiteettikaan. Ei vaikka suomalaiset pakenevatkin kuumilta kaduilta ja suljetuista palveluista heinäkuussa.

*   *   *

Ukrainan sota jatkuu ja rintamalinja Donbasista Hersonin lääniin pysyy varsin samanlaisena kuin on ollut jo vuosia. Sotaa käydään yhä enemmän kaukana rintamalta, drooni- ja ohjusiskuin. Tässä suhteessa Ukraina on parantanut kykyään hyökkäyksellisiin iskuihin, jotka yhä kohdistuvat varsinkin energiaan ja logistiikkaan. Valitettavasti Ukrainan kyky torjua Venäjän uusimpia ohjustyyppejä ei ole yhtä hyvä.

Eikä Venäjä ole romahtamassa, jos ei Ukrainakaan. Venäjä on sotavalta, kuten olen vuosia blogissani kansaa valistanut, ja sota on Venäjän mukavuusaluetta. Tämän totesi hiljattain Putin itsekin toteamalla ääneen, että Venäjä tarvitsee sotaa, koska mikä muukaan olisi elämän tarkoitus, ja mitä sitten tehtäisiin, jos ei ole sotaa?

Trumpin Amerikkakin haluaa olla sotavalta, vaikka merkittävä osa Trumpin vaalilupauksista keskittyi väittämään tasan päinvastaista. Niinpä Ukrainan lisäksi myös Iranin sota jatkuu, on ja off. Hormuzinsalmi on auki ja kiinni. Rahtilaivoihin tehdään iskuja ja ei tehdä. Tuskin yllättävästi Iran pyrkii sysäämään osan iskujen tekemisestä sijaissotijoilleen, joita riittää mm. Irakin šiialaisissa militioissa ja Jemenin hutheissa. Iranin aiemmin merkittävimmät sijaissotijat, libanonilainen Hizbullah ja palestiinalainen Hamas, ovat ottaneet viime aikoina niin paljon osumaa, että niiden kyky sotilaallisiin operaatioihin kaukana rajoistaan on heikentynyt. Irakilaisryhmistä ja hutheista on tullut keskeisempiä ruoskia kaukovaikuttamiseen.

Tämä huomioon ottaen ei ole yllättävää sekään, että huthit ryhtyivät iskemään saudiarabialaisiin aluksiin Punaisellamerellä, tarkoituksena tukkia Bab al-Mandib samoin tavoin kuin emo-Iran on tehnyt Persianlahden Hormuzinsalmella. Jos molemmat salmet pysyvät kiinni tai merkittävästi häirittyinä, maailman rahtiliikenteestä merkittävä osa - eli lähes kaikki Euroopan ja Aasian välinen meriliikenne, mukaan lukien energiakuljetukset - joutuu kiertämään Afrikan. Tästä kärsisi Euroopan lisäksi koko Aasia, myös Venäjää ja siten välillisesti Irania tukeva Kiina.

*   *   *

Tulipalojen yhteydessä mainitsin, että Tunisiassa orastaa uusi vallankumous, joka muiden meneillään olevien tapahtumasarjojen varjoon jääneenä ei ole herättänyt kovin suurta huomiota Euroopassa. Epäpoliittisena teknokraattina ja oikeustieteen professorina vuonna 2019 valtaan noussut presidentti Kaïs Saïed (Qays Sayed) nautti pitkään suurta kansansuosiota varsinkin sekulaarimman ja koulutetumman kaupunkiväestön keskuudessa. Hän sai suosiota käymällä näkyvästi korruptiota vastaan, mutta myös kurittamalla islamisteja ja järjestäytynyttä rikollisuutta. Valitettavasti, kuten usein käy, valta meni hänelläkin varsin pian hattuun ja hän suoritti heinäkuussa 2021 eräänlaisen vallankaappauksen, jossa valta keskitettiin presidentille ja riisuttiin parlamentilta ja pääministeriltä, näennäisenä perusteena riitaisan pattitilanteen ratkaiseminen.

Tämän jälkeen ei kuitenkaan palattu normaaliin vallan kolmijakoon eikä palautettu demokraattisia instituutioita toimintakykyisiksi esimerkiksi henkilövaihdoksin, vaan Kaïs jatkoi hallitsemista presidentin asetuksella ja poikkeustilalla sekä kirjoitti vaalilain uusiksi ilman poliittista prosessia. Tässä hän seurasi juuri niitä arabimaiden perinteitä, joita oli alkujaan vastustanut. Kaïsin kannattajat, kuten puolisoni, joka oli aikoinaan hänen opiskelijansa ja piti miestä miljoonien muiden tavoin Mr Cleaninä, argumentoivat, että suurin osa Kaïsin erottamista poliitikoista ja tuomareista ansaitsi puhdistuksen, koska olivat korruptoituneita. Ja näin epäilemättä olikin. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Kaïs lakkasi olemasta demokraattinen hallitsija. Hänellä oli vaalit voittaessaan 70 % kansansuosio, mutta se ei anna ikuista mandaattia.

Kaïs saattaa nähdä itsensä välttämättömänä välineenä korruption puhdistamisessa järjestelmästä, mutta mitä kauemmin poikkeustila ja yksinvaltaoikeudet jatkuvat, sitä todennäköisemmin hänestä tulee valtaan juuttuva autoritääri, jollaisia poikkeuksetta seuraa myös korruptio, koska autoritaria ja korruptio korreloivat, eivätkä ilman kausaliteettia. Poliittinen kilpailu - mm. monipuoluejärjestelmä ja vapaa media - ovat riitaisuudesta ja polarisaatiosta huolimatta demokratian edellytyksiä. Myös hyvän hallinnon.

Helteistä ja maastopaloista käynnistynyt protestiaalto kohdistui alkuun korruptoituneita valtionyhtiöitä vastaan, mutta laajeni sitten Kaïsin eroa vaativiksi mellakoiksi, joissa näkyvät niin arabikevään vallankumousten iskulauseet kuin viime vuosien Z-sukupolven vallankumousten käyttämä animehahmo Monkey D. Luffy. Kaduilla on nuorison lisäksi ammattiyhdistysväkeä ja korruptiosta vangittujen oppositiopoliitikkojen kannattajia, mukaan lukien islamistit. Toistaiseksi mielenosoitusten osanottajapohja on siis erittäin heterogeeninen, ja ryhmillä on myös täysin toisilleen vastakkaisia tavoitteita.

Liroja lappaa

On paistanut. On satanut. Pihojemme puskemat koivut ovat kasvaneet sellaista vauhtia, että naapuri taas halusi niitä poistettavan. Jouduin siis raskain sydämin murhaamaan parisenkymmentä puuntainta, joista suurin osa koivuja, mutta joukossa muutama pihlaja ja paju. Jätin kuitenkin sekä etu- että takapihalle koivuista suurimmat, jotta ne saisivat olla rauhassa ja kasvaa puiksi saakka. En myöskään kajonnut tulipunaisia ruusuja kukkiviin ruusupensaisiin, joiden lajia en tunne - paitsi että kurtturuusuja ne eivät ole.

Olin vasta päässyt valittelemasta sitä syksyn ensituntua, joka tuntuu väräjävän ilmassa, ja sen myötä laululintujen vaikenemista, vaikka eivät ne toki kaikki ole vaienneet. Mustarastaat ovat äänessä entiseen malliin ja niistähän aika suuri osa helsinkiläisen lähiömetsän linnunlaulusta lähteekin. Tänään oli myös hämmästyttävä päivä Kivikon lätäköllä, sillä siellä oli vakiosinisorsien lisäksi peräti kolme epätavallista vierasta kerralla: siipiään levittelevä merimetso, mudassa kipittävä liro sekä vaivihkaa sorsien takana uiva tavinaaras. Viimeksi mainittu saattaa olla sama, jonka olen nähnyt joko lätäkössä tai sinne johtavan Mellunpuron varrella jo useaan otteeseen, jopa talvella. Merimetso ja liro sen sijaan olivat kokonaan uusia lajeja koiralenkkilistalle, joka käsittää jo 97 lintulajia. On aika hyvät mahdollisuudet päästä yli sadan syysmuuton aikana.

Viime viikot minut piti kiireisenä muuan korkean tason aasialainen kaupparetkikunta ja sen myötä Säätytalolla järjestetyt tilaisuudet. Ulkomaankauppamme kun ei pysähdy silloinkaan, kun suurin osa suomalaisista on kesälomillaan. Ja hyvä niin. Maamme talous on kaikkea muuta kuin parhaalla mahdollisella tolallaan.

Tuosta vierailusta kuitenkin seurasi myös yksi luontoretki lisää, kun kävi ilmi, että intialainen kollegani harrastaa luontovalokuvausta. Hän vaikuttui, kun pystyin tunnistamaan kaikki selkärankaiset ja suurimman osan selkärangattomistakin hänen Suomessa ottamistaan kuvista - ja kaikki linnut ja nisäkkäät myös Intiassa otetuista. Niinpä vein hänet viikonlopun koittaessa tutustumisretkelle Viikkiin, jossa kuljimme pitkän lenkin peltojen, metsien ja Vanhankaupunginlahden rantaruovikoiden halki. Lintuelämä ei heinäkuun puolivälin jälkeen ollut vilkkaimmillaan, mutta olipa siellä silti mm. näyttävä kurkipari ja melko paljon kahlaajamuuttoa - liroja, valkovikloja, suokukkoja, töyhtöhyyppiä... taas lisää liroja.

Kasvitieteellinen osaamiseni on kasvanut yhtä kohisten kuin pihan koivut. Olen tunnistanut koiralenkin varsilta jo miltei 200 kasvilajia. Tuntuu oudolta, että jotkin yleisimmistä lähiöluonnon kasveista ovat sellaisia, etten ollut koskaan moisia nimiä kuullutkaan. Esimerkiksi sarjakeltano, jota tuntuu kasvavan aivan joka paikassa. Koskaan kuullutkaan.

Sydänkesän hiljaiseloa

On jo tultu heinäkuun puoliväliin ja pitää pinnistellä muistia, mitä olemme tehneet viimeiset pari viikkoa edellisen kirjoituksen jälkeen. 

Arkipäivät ovat kuluneet töissä. Pidin pääkesälomani jo touko-kesäkuussa sitä ajatellen, että olen sitten töissä heinäkuun, kun suurin osa suomalaisista haluaa olla lomilla. Tämä järjestely on sopinut minulle vuodesta toiseen, koska lintuharrastajana minulle paras aika vuodesta ovat touko- ja kesäkuut. Kääntöpuolena on se, että aina kun heinäkuussa sitten tapahtuu työrintamalla jotain yllättävää - kuten aina käy - on sitten toimistolla miltei yksin sitä selvittämässä, tai järjestämässä vierailua tai tapahtumaa, tai sijaistamassa yhtä aikaa kaikkia kollegoja.

Kesä on ollut suomalainen. On satanut ja paistanut vuorotellen. Kesäkuun lopussa kävin Hyvinkään seudulla. Nopossa juhlittiin veljentyttäreni valmistumista Prometheus-leiriltä ja kälyni syntymäpäivää. Piipahdimme myös Ridasjärvellä, mutta päivä oli sateinen ja siellä oli näemmä vihamielinen kyläyhteisö halunnut estää lintuharrastajia käymästä tornilla. Naurulokkeja ja kalatiiroja oli paljon, jokunen pajusirkku lauloi. Hiekkakuopilla oli kivitasku ja rantasipi.

Heinäkuun puolella kävin puolisoineni ja koirinemme Fiskarsissa, jossa oli antiikkimessut ja kaikenlaista tilpehööriä kaupan. Ostimme vanhan tikarin ja voimaeläimelläni korpilla varustetun muistikirjan. Raaseporin, Karjalohjan ja Sammatin alueilla on paljon kauniita maisemia ja kyliä.

Jossain vaiheessa syvää heinäkuuta kävimme myös Tammistossa ja Malmilla.

Kurkimäen, Kivikon ja Kontulan koiranulkoilutusreiteillä ei enää näe ja kuule yhtä runsasta linnustoa kuin touko-kesäkuussa. Nyt ollaan maastopoikasten piipityksen ajassa. Kahlaajat ja osa hysyistä muuttavat jo vähitellen etelää kohti. Silti lähes joka päivä tulee vastaan ainakin jotain ei aivan jokapäiväistä, mikä ilahduttaa. Lätäköllä oli yhä pikkutylli, seljoissa liikkuu pensas- ja hernekerttuja. Kultarinta, leppälintu ja mustapääkerttu päästelevät yhä katkelmia lauluistaan. Kirjosiepot eivät enää laula, mutta niitä yhä näkyy. Pajulinnut sen sijaan laulavat yhä. Tervapääskyt kiirivät taivaalla. Rastaiden ja tiaisten maastopoikasia on kaikkialla.

Puolisoni on tuonut Välimeren arollemme. Hän on tehnyt maailman parasta tajinea, jonka veroista ei ole. On grillattu nautaa, sikaa, kanaa ja ribsejä. On juotu Trentinon, Chiantin ja Sisilian viinejä, oluina Velkopopovickýä, Krušoviceä ja Mežpilsiä, joita toimme kesäkuiselta automatkalta Eurooppaan. Eipä moisiin täällä olisikaan ollut varaa.

Julkaisin englanniksi jo toisen osan Sudenhuutelijan päiväkirjoja, nimittäin Ukrainaan keskittyvän tiiliskiven, jonka voi siis nyt lukea sekä suomeksi että englanniksi. Muistan jonkun tämän blogin lukijan joskus toivoneen, että saattaisin nuo kirjoitukset saataville myös maailmankielillä. Tämä on nyt täytetty. Myös Sudenhuutelijoiden ensimmäinen, islamilaiseen maailmaan keskittyvä kirja on keväästä saakka ollut saatavilla sekä suomeksi että englanniksi.

Englanninkielisten editioiden julkaiseminen onnistuu halvemmalla, joten jos suomenkieliset kirjani ovat jollekin niiden lukemista halajavalle liian kalliita, englanninkieliset saa edullisemmin. Ilmaiseksikin voi suomenkielisiä kirjoja lukea kirjastoista kysymällä tai sitten tästä blogista. Toki kirjailijana toivon, että ne lukijat, jotka pitävät kirjoituksistani, harkitsevat myös kirjojen ostamista hyllyynsä, sillä tässä perin epävarmassa maailmassa luotan vanhanaikaisen painetun kirjan säilyvyyteen enemmän kuin eetterissä leijuvaan. Kun minusta aika jättää, kirjojani ei ole kovin paljon liikenteessä, joten niillä saattaa sitten olla arvoa. Kunkin ostetun kirjan tuotolla saamme melkein kokonaisen Hau-Hau-koiranruoan, joka riittää ruokkimaan kyltymättömän koiramme yhdeksi vuorokaudeksi.

Myös puolisoni ryhtyi kirjailijaksi. Ei siksi, että sillä tahkoaisi rahaa, vaan koska voi. Niinpä hän tekaisi eräänä koodauksen parissa valvottuna yönä suomenkielisen kirjan maailman parhaista salaateista sekä oma-arvontuntoa opettavan lastenkirjan mitä pienimmän Tuike-tähden seikkailuista yötaivaalla, valaisten tietä parvestaan eksyneelle yömuuttajalle. Minä tietysti tein niille suomen kielen kielentarkistukset, mutta kun puolisoni osaa koodata omia keinoälyagentteja tekemään askareensa, eihän niistä enää kovin monta kirjoitusvirhettä löytynyt. Kirjat ovat tietysti myös esteettisesti hyvin kauniita, kuten myös minun englanninkieliset Sudenhuutelija-kirjani, koska puolisoni vastasi niiden kansista ja graafisesta toteutuksesta.

Puolisoni ei ole vielä julkaissut kirjojaan. Toivottavasti julkaisee, ne ansaitsisivat tulla painettuun muotoonsa. Mutta perfektionistin työ ei tunnu koskaan olevan valmis; aina jotain detaljeja pitää vielä muokata, tai odottaa otollisinta tähtien asentoa.

Kukkia ja kyitä

Palattuamme automatkalta Euroopan halki on säitä pidellyt, väliin sateista, väliin aurinkoista. Kurkimäen ja Kivikon koiralenkki - välillä varioituna Kontulan kelkkapuiston alueella - on niin kukkeana erilaisista niittykasveista, että päätin asentaa iNaturalistin ja korjata sen luonnontuntemuksessani olevan ison aukon, että vaikken olekaan kasvien suhteen aivan täysi ummikko, lajintuntemukseni on kasvikunnan puolella ollut sangen hataraa.

Tuon sovelluksen kanssa alkoikin lyyti kirjoittaa. Jo sata kasvilajia aivan lähipoluilta, ja monien suomenkielisiä nimiä en olisi tuntenut ilman sovellusta. Nyt tiedän esimerkiksi, että kansanomaisesti koiranputkina pitämäni valkokukkaiset kasvustot kaikkialla ovatkin vuohenputkea, joiden lisäksi valkeina lainehtivat myös päivänkakkarain, peltosaunioiden ja mesiangervojen rykelmät. Keltaisina hohtavat yöttömässä illassa puolestaan rönsy- ja niittyleinikit, keltamot, ketokeltot, linnunkaalit ja ranta-alpit. Ja punaisina liekehtivät maitohorsma, metsäapila, puna-ailakki ja oranssivoikeltano.

Nyt kun kasvilajisto tulee tunnistetuksi lajilleen, huomaa myös sen, että itähelsinkiläinen lähiöluonto on sekoitus luonnonvaraisia kotimaisia kasveja ja ihmisten puutarhoista ja viljelmiltä villiintyneitä vieraslajeja. Jälkimmäiset eivät ole sentään enemmistössä, mutta yllättävän paljon niitä on metsäpoluillakin. Mikäs luontoa pidättelisi, kun siemenet leviävät lintujen, eläinten, tuulen ja milloin minkä mukana.

Lintumaailmassa monen lajin laulu on vähitellen tyrehtynyt, kuten juhannuksen jälkeen yleensä käy. Eletään maastopoikasten kaikkialta kantautuvien sirahdusten, ohuiden tsii-äänten ja kerjuupiipitysten aikaa. Yhä laulavat kuitenkin mustarastaat, pajulinnut, peipot ja leppälinnut, siellä täällä herne- ja pensaskerttu ja kultarintakin vielä. Tervapääskyt kiitävät taivaalla ja sateisina päivinä kalalokit keräilevät maan pinnalle pakotettuja kastematoja.

Kivikossa tuli koiralenkillä vastaan myös kyy. Käärmeiden olemassaolo alueellamme sai puolisoni hermoilemaan kovasti koiramme puolesta ja parina päivänä hän ei edes uskaltanut enää lähettää koiraa minun kanssani maastoon. Onneksi tilanne on palautunut, kun kyyhavainto jäi toistaiseksi ainoaksi vakioreitillä.

Lammassaaren pitkospuilla lauloivat yhä punavarpuset, pajusirkut, ruoko-, ryti- ja luhtakerttuset. Pornaistenniemen torniin ja piilokojulle kuului hyvin ruokosirkkalintu. Se oli minun nuoruudessani suurharvinaisuus Suomessa, mutta nykyisin siitä on tullut Etelä-Suomen kosteikoilla helpommin löytyvä laji kuin lehdoissa piileksivä viitasirkkalintu sirkkeleineen.

Ramsinniemellä karjahteli kiimainen kauris ja valkoposkihanhet olivat kerääntyneet kaikki yhteen poukamaan. Silkkiuikkuja ja isokoskeloita seilasi lahdella.

*   *   *

Hallituksen päätös sallia valkoposkihanhen ja merimetson metsästys kaikkina aikoina kaikkialla johtanee näiden hienojen lajien romahdukseen Suomessa, sillä suomalaiset ovat luontovihassaan kyltymätön ja kiihkoisa rotu, joka ei tunne välimuotoja kielletyn ja totaalisen välillä ja voi onnistua hävittämään näiden lajien paikalliset kannat yhdessä kesässä - ja merkittävän osan valkoposkihanhen koko maailmankannasta.

Valkoposkihanhi ja merimetso ovat täysin suomalaisen, vuosia jatkuneen propagandakampanjan ja misinformaation uhreja. Niitä kohtaan lietsottu viha on rummutettu huippuunsa toimittajien ja poliitikkojen jokakesäisellä kiihotuksella, eikä perustu mihinkään muuhun kuin siihen, että Suomesta kerran liikametsästyksellä hävitetyt lajit, jotka viimein ovat palanneet, ovat jääneet nykyaikuisten sukupolvelle tuntemattomiksi.

Muualla Euroopassa kumpikaan laji ei aiheuta tällaisia patologisia vihantunteita kuin Suomessa. Pitkin Keski- ja Länsi-Eurooppaa valkoposkihanhea on päinvastoin istutettu puistolinnuksi vesistöihin, siitä kun pidetään.

Suomessa sekä valkoposkihanhi että merimetso ovat paluumuuttajia, jotka syötiin loppuun keskiajan jälkeen ja vetäytyivät siksi arktisille reuna-alueilleen, mutta ovat silmittömän vainon ja munankeruun loputtua pikku hiljaa palanneet normaaleiksi lajeiksi myös lauhkeille vyöhykkeille.

Valkoposkihanhi syö lyhyttä tuoretta ruohoa, ja ironisesti sen ovat tuoneet kaupunkilinnuksi juuri ihmisten harrastamat leikatut nurmet. Ne muistuttavat valkoposkihanhien näkökulmasta tuoretta tundraa. Laji myös kestää pienempiä sorsalintuja paremmin minkkien ja supikoirien saalistuspainetta, vaikkakin merikotka ja kettu - molemmat runsastuneita kaupunkialueilla - ovat alkaneet hyödyntää valkoposkihanhea merkittävänä saalislajina.

Suomalaiset inhoavat valkoposkihanhien jätöksiä, vaikka ne koostuvat silkasta ruohosta, ja vaikka vastaavista tuotteista maksetaan maltaita lannoitteina. Kananpaskaa kyllä sitten kylvetään nurmet ja puutarhat täyteen ilman että se häiritsee ketään.

Merimetso syö luontaisesti niin kutsuttuja roskakaloja, Suomen sisävesillä varsinkin särkikaloja, ja siirtää näin nielemänsä fosfaatit ja muut ravinteet pesimäluodoilleen. Yhdyskunnat tappavat kerrallaan joitain pesimäpuita, mutta muuttavat ennen pitkää muualle, minkä jälkeen niiden entinen pesimäluoto toipuu ennennäkemättömäksi kukkamereksi. Merimetso siis auttaa vesistöjen liikarehevöitymiseen hyvin merkittävästi siirtämällä pikkukalojen sisältämiä ravinteita karuille luodoille.

Keskiaikaiset kronikat kertovat Suomen järvillä yhdyskuntina eläneistä "mustista pelikaaneista", joilla on tarkoitettu juuri merimetsoja. Yhdyskuntalintuna laji oli kuitenkin haavoittuvainen, sillä koko populaation munat voitiin kerätä yhdellä ainoalla venekunnalla, joka rantautui niiden pesimäsaareen.

Edessä tulee todennäköisesti olemaan kasapäin ympäristörikoksia ja kaikkien hanhilajien kantojen romahdus, joka säteilee pitkälle Suomen rajojen ulkopuolelle. Epäilemättä myös kuikat ja kaakkurit ammutaan vastedes merimetsoina.

*   *   *

Kolumbiassa oli presidentinvaalit ja vasemmistopopulisti Gustavo Petro sai seuraajakseen oikeistopopulisti Abelardo de la Espriellan, joka on Trumpin aatetovereita. Samaten oikeistopopulismi jyräsi Perussa, jossa vaalit voitti taannoisen diktaattorin tytär Keiko Fujimori.

Venezuelaa puolestaan ravisteli erityisen tuhoisa maanjäristys, joka sai rannikon kaupungit luksuskaupunginosia myöten sortumaan mereen. Tuhansia on kuollut. Aiemmin Kolumbiaan paenneet ystäväni palaamaan kotimaahansa vapaaehtoisina. Siellä ovat he raivanneet raunioista kuolleita ja loukkuun jääneitä, kärränneet vettä ja ruokaa tuhoalueille ja sadatelleet maata yhä Maduron sieppauksen jälkeen johtavan vasemmistopopulistisen diktatuurin posketonta korruptiota, joka ystäväni mukaan on vain entisestään pahentunut, kun siltä poistuivat Yhdysvaltain asettamat pidäkkeet.

Ranskaa ja muuta Länsi- ja Etelä-Eurooppaa koettelee ennätyshelleaalto. Pariisissa on julistettu äärimmäisestä hätätilasta kertovia rajoitteita alkoholin saatavuudelle. Britanniassa puolestaan pääministeri Starmer erosi. Hän oli jo kuudes paikkansa etuajassa jättänyt pääministeri kymmenen vuoden sisään. Tuulinen paikka. Ei sitten tullut Brexitistä kaiken kattavaa pelastusta, kuten Farage ja Johnson lupailivat. Ehkä kaikki paha ei sitten ollutkaan Brysselin byrokraattien ja puolalaisten putkimiesten syytä.

Iranin sodassa saatiin aikaan Yhdysvalloille kaikin puolin tappiollinen tulitauko, jonka jälkeen sotatoimet ovat sittemmin jatkuneet. Öljyn hinta ehti jo laskea, kun Hormuzinsalmen liikenne vähäksi aikaa palautui. Suomessa tämä ei toki näy.

Jalkapallosta kiivaillaan taas. Jääkiekon maailmanmestaruus, jonka Suomi voitti, meni meiltä sivu suun, koska olimme silloin matkoilla.

*   *   *

Kevyenä kesälukemisena luin Tuire Malmstedtin dekkarit Lasitarhan ja Lumihaudan, joita joku - en muista enää kuka - oli kovasti suositellut. Ne olivat ihan meneviä, varsinkin jälkimmäinen, jossa päästiin Lapin ja saamelaisperinteiden mystiikkaan. Jyväskylään sijoittunut Lasitarha jäi miljööltään varsin persoonattomaksi, Keski-Suomea olisi voinut tuoda samalla tapaa esiin kuin Inaria kylineen Lumihaudassa. Pienenä asiavirheenä jäi mieleen, että järven pintaa kimittäen kiitävä lintu ei kyllä ole kiuru, vaan kuvaus sopisi paljon paremmin vaikkapa rantasipiin.

Malmstedtin molemmissa kirjoissa oli tavanomaisen dekkarijuonen lisäksi yliluonnollisia elementtejä, jotka lähentävät niitä hieman kauhugenreen - muttei niin paljon, että ne kampeaisivat kirjoja pois hyvin perinteisestä poliisiproseduraalidekkarista. Muita yhteisiä tekijöitä kirjoissa olivat lastenmurhat ja piiloon jääneet sukulaisuussuhteet, jotka palaavat kummittelemaan.

Kirjoitin jokin aika sitten Meelis Friedenthalin romaanista Mesilased, jota en onnistunut löytämään Virosta, koska se oli kaikkialta loppuun myyty. Onnistuin kuitenkin saamaan sen englanniksi ulkomailta nimellä The Willow King, joten luen sitä nyt englanniksi, vaikka sivu sivulta harmittelen hieman, koska se pitäisi lukea viroksi tai edes suomeksi, jotta 1600-luvun Tarton miljöö pääsisi paremmin oikeuksiinsa.

Kevyttä kesälukemista edustaa myös Pekka Virkin Suomalaisen kommunismin ruumiinavaus, joka on työn alla tuoreesta tietokirjallisuudesta.

Vuosipäiväksi Venetoon II

Wienissä majoituksemme oli Liesingissä ja vietettiin pyhän ruumiin pyhää eli Corpus Christiä. Keskustaan pääsimme lähijunalla. Wienin vanhankaupungin kauneudesta, yksityiskohtien ja symbolien runsaudesta ei voi olla vaikuttumatta, mutta hinnat ahdistivat Puolan ja Tšekin edullisen hyvän elämän jälkeen. Tapaninkirkkoon oli liian pitkät jonot, mutta Pietarinkirkkoon pääsi helposti. Turisteja kärräävien hevosten virtsa piinasi eräitä muutoin niin viehättävistä vanhankaupungin kahviloista - niiden pitäisi vetää hevostelijat oikeuteen elinkeinonharjoittamisensa tuhoamisesta.

Seuraavana päivänä suuntasimme Wienistä pitkälle matkalle lounaaseen koko Itävallan halki. Käytimme ainoastaan maksuttomia teitä - mutkittelevia, idyllisiä reittejä halki jokilaaksojen ja vuorenharjanteiden. Ensin halki Steiermarkin, jota oli suurin osa reitistämme, ja lopulta Kärntenin läpi. Matkalle mahtui lehtimetsiä, kuusta ja lehtikuusta kasvavia rinteitä, viljeltyjä laaksoja, kyliä ja pikkukaupunkeja, keskiaikaisia linnoja, kirkkoja eri tyyleillä mutta kaikki katolisia, luontopolkuja, koskia ja lehmäin laitumia.

Pysähdyimme Thennebergissä leipomokahvilaan, joka oli tihkusateessakin erittäin ystävällinen ja myi meille myös ensiluokkaista hunajaa. Puolisoni palasi vielä lähtiessämme ostamaan ison törpön samaa. Kuten tiedämme, oikea yrttikasviniityiltä voimansa saanut vuoristolaishunaja on mitä maagisin substanssi. Faaraoiden Egyptissäkin hautoihin haudattu hunaja on säilynyt virheettömänä vuosituhannen. Ei ihme, että siihen ja lehtikultaan kääriytyneinä Kännön Mehiläistien hahmot lentelevät ajan ja ulottuvuuksien halki.

Mustapääkerttu lukeutuu varmasti Euroopan yleisimpiin lintuihin, sillä vaikka Suomessa se keskittyy varsin paljon etelään, sen levinneisyys kattaa koko mantereen ja tämänvuotisellakin Euroopan-matkalla se laulaa luritteli jotakuinkin jok'ikisellä sellaisella pysähdyksellä, jossa oli edes jokin vanhempi lehtipuu jossain näköpiirissä. Vain mustarastas ja talitiainen pystyvät samaan suoritukseen - ja Suomenlahden eteläpuolella ehkä tiltaltti.

Ajoimme myös Kännön Käsistä tutun Neulengbachin ohitse sinne kääntymättä - eihän tuo paikka loppujen lopuksi esiintynyt kovin edukseen myöskään Egon Schielen traagisessa elämässä. Saavuimme jossain vaiheessa Frankenfelsin linnalle ja panimme siellä pystyyn pienen tauon. Sukkar kirmasi vuoripuroon ja me käyskentelimme vesiputouksen tykönä. Koskessa säntäilivät virtavästäräkit sinne ja tänne, peukaloinen ja punarinta lauloivat - ja tietysti ne tavanomaiset mustarastas ja mustapääkerttu.

Kävimme luontopoluilla Gesäusen kansallispuistossa ja Nixhöhlessä. Admontissa löytyi koskesta myös rantasipi. Kuusitiaisia oli äänessä kaikkialla, siellä täällä myös viitatiaisia. Neumarktin läpi ajettiin ja käytiin kahvilla. Feldkirchenin ja Villachin välillä pysähdyttiin Ossiachinjärven rannoille. Siellä kuului etelänsatakieltä, keltahemppoa. Joka kylässä mustaleppälintu rahisi jossain katoilla.

Kärntenin laaksoista mutkittelimme lopulta rajan yli Italian puolelle, jossa ensimmäinen vastaantuleva pikkukaupunki on Tarvisio. Oli tultu Friulin Alpeille, jossa pääkielenä on hieman retoromaaniin vivahtava friuli ja alueellispatriotismi näytti olevan voimissaan, sillä Friulin lippuja näkyi kylissä enemmän kuin Italian ja luonnonsuojelualueillakin opasteet olivat friuliksi, saksaksi ja englanniksi ennen italiaa. Vuoristolaiset nyt ovat hieman sellaisia kaikkialla maailmassa. Majoituksemme oli jylhää jokivartta pitkin eteenpäin Pontebbassa, jossa majoituimme aikoinaan ilmeisen vauraaseen mutta sittemmin hieman kulahtaneeseen palatsiin. Vuoristonäköalan toki saimme kattoikkunasta ja kylillä oli vielä muutama ravintola auki, oltiinhan Italiassa, jossa ruoka ja viini otetaan vakavasti.

Seuraavana aamuna Trasaghisin tulvaniityillä ja ruderaattipensaikoissa näin lulluttelevia kangaskiuruja ja aneemisia säkeitään veivaavia pensassirkkuja. Pikkutyllikin siellä kipitti. Jonkin matkaa jylhiä rinteitä ja vuoristometsiä eteenpäin ja saavuimme kristallisen pikku järven, Lago di Corninon rantamille. Sieltä löytyi kansallispuisto, luontotalo ja viitisenkymmentä hanhikorppikotkaa kaartelemassa jyrkänteiden liepeillä. Seuranaan niillä oli joukoittain korppeja ja hiirihaukka. Järven ympäriltä löytyi myös viitatiaisia, pähkinänakkeleita ja muuta.

Corninon kylässä olisi ollut muutama vuoripurojen kalaa tarjoava ravintola, mutta puolisoni oli varjossa minua odotellessaan jo löytänyt meille lounaspaikan alarinteistä San Pietron kylästä, Ragognan linnan alapuolisesta ravintolasta. Siellä oli hyvää ruokaa edullisesti ja perin ystävällinen vastaanotto. Ravintola oli serpentiinitien päässä ja tyhjä tullessamme, täysi lähtiessämme. Mustaleppälintu raksutti ja pyrstötiaiset sirahtelivat puissa.

Iltapäivällä ajoimme Pordenonen ja Trevison suuntaan, Veneton alangoille ja lopulta Venetsian laguuneille. Majoituksemme oli pienessä Porto Levanten kylässä laguunien ja aallonmurtajain maailmassa, josta löytyi tuntien iltakävelyllä 66 lintulajia. Laguuneilla kahlaili satoja flamingoja, kymmeniä silkkihaikaroita, siellä täällä harmaa- ja ruskohaikaroita, pronssi- ja pyhäiibiksiä sekä paljon avosettejä, pitkäjalkoja ja meriharakoita. Kyhmyjoutsenten lisäksi laguuneilla lipui pari mustajoutsenia. Lokkeja ja tiiroja oli ilmassa paljon hyönteisjahdissa, tavanomaisten etelänharmaa- ja naurulokkien lisäksi paljon kaitanokkalokkeja ja jonkin verran mustanmerenlokkeja. Ja runsaiden pikkutiirojen lisäksi siellä täällä kala-, riutta- ja hietatiiraa. Sorsalinnuista mielenkiintoisimpana laguuneilta löytyi harvinaiseksi käynyttä punasotkaa. Etelänsatakielet lauloivat yössä, silkkikerttusia ja heinäkerttuja oli kaikkialla.

Porto Levantesta risteilimme kiireettä Pojoen suistoalueen kosteikkoja ja maatalousalueita pitkin kylästä kylään ja lopulta pääkohteeseemme Fenil del Turcon kylään Adrian ja Rovigon pikkukaupunkien välillä. Vietimme siellä aikaa myös kesäkuussa 2024 ja majoituimme nytkin tarkoituksella samaan paikkaan, Ruusujen hoviin Villa Millefioriin, joka on kukkeiden puutarhain ympäröimä kartano peltojen keskellä. Suomalaisen kansanperinteen mukaan joka hääpäivällä on oma nimensä, ja neljättä hääpäivää on nimitetty "kukkahäiksi", joten sen viettäminen "tuhansien kukkien" Ruusuhovissa sopi kuvioihin oikein hyvin. Myös Sukkar-koiramme piti kirmaamisesta peltojen halki kulkevia polkuja autioissa kesäöissä, äänitaustana etelänsatakielten ja mustarastasten konsertti.

Fenil del Turcosta tuli matkamme etäisin piste tällä kertaa, jos ei kaupoissa käyntiä Rovigossa lasketa. Sieltä lähdimme matkaamaan huoletonta vauhtiamme takaisin Suomeen, sillä puolisoni oli jäänyt kaipaamaan lisää aikaa Tšekissä ja Prahan sisällyttämistä myös tämän matkan ohjelmaan.

Niinpä suuntasimme jälleen kohti pohjoista ja rakkauden kaupunkiin Veronaan, joka on ollut yksi säännöllisistä pysähdyspaikoistamme Italiaan ulottuneilla matkoilla. Löysimme tiemme jälleen kerran Piazza dell'Erben torille ja kuten muutama vuosi sitten, puolisomme osti itselleen jälleen veronalaisen olkihatun. Kuten ennenkin, Veronan vanhassakaupungissa lenteli kalliopääskyjä ja mukaan tarttui kaikenlaista pientä mukaan viemisiksi.

Valpolicellan viinitarhain kautta matka jatkui pohjoista kohti Roveretoon, jossa teimme ison ostosrupeaman ruokia, oliiviöljyjä ja viinejä. Sitten jatkoimme Trentoon ja Bolzanoon, josta päätimme jatkaa tällä kertaa harvemmin ajettua keskimmäistä reittiä Sarentinon kautta Sterzingiin ja Pennesin solan kautta Brennersolaan. Sarentinon vuoristolaaksossa lauloi vuoriuunilintu ja koskessa löivät leikkiä virtavästäräkit. Pennesin ylityksellä sataa tihrutti, mutta ehdimme silti käyskennellä rhododendronia kasvavilla alppiniityillä ja kuusimetsien rinteillä. 

Yövyimme upouudessa alppihotellissa Ladurnsin kylässä, jossa on jonkinlainen talviurheilukeskus, ja aamulla menimme katsomaan Brennerin kylässä Italian ja Itävallan rajalla olevaa ostoskeskusta. Itävallan puolella Brennersolaa oli sinä päivänä sateista ja jatkoimme Innsbruckin kautta Saksan rajalle, kävimme Geroldin ja Krünin alueella luonnonsuojelualueella ja jatkoimme sitten Garmischiin, jossa söimme lounasta erään vanhan ystäväni kanssa. Tuon potsdamilaisen kanssa olen alkujaan tavannut muinaisina aikoina, jolloin olin opiskelija ja hän oli Kaukasiasta kovasti kiinnostunut nuori opiskelijapoika. Nyt hän on erokriisin läpikäynyt, ashramissa itseään etsinyt ja Intiaan hurahtanut keski-ikäinen psykoterapeutti, joka suunnittelee muuttavansa Baijerin vaurailta vuorilta takaisin kotiseudulleen Potsdamiin, kun tyttöystävä lähti toisen naisen matkaan ja itse hän puolestaan pariutui joogaopettajattarensa kanssa. Hauska ja hilpeä lounas silti sateisessa Garmischissa.

Ehdimme vielä ajaa Baijerin halki ensin Müncheniin, jossa puolisoni halusi jälleen käydä eräässä pikkukaupassa ja löysikin etsimänsä. Mutta emme jääneet Müncheniin vaan jatkoimme Deggendorfiin ja Bayerischer Waldin metsäteitä Eisensteiniin ja Böömin puolelle. Böömissäkin oli pitkien taipaleiden verran tunnelmiltaan perin grimmiläisiä metsiä, joissa kuljeskeli punahilkkoja, noitia ja ihmissusia, ja joissa usva kerääntyi sulkahattuisten metsästäjien asuttamien mökkien vainioille.

Pääsimme silti hyvin valoisan aikaan majoituspaikkaamme Jindřichovicen linnaan eli Heinrichsgrüniin, jossa zámek eli paikallinen linna oli kokonaan meidän, koska muita vieraita ei näemmä linnassa sinä iltana ollut. Tämä sopi meille mainiosti, olihan silloin yö, jona tähtitaivas sykki ja Jupiter ja Venus asettuivat konjuktioon, muodostaen taivaalle suuren silmän. Linnan puistomailla oli useampia idyllisiä lampia, joita asuttivat muun muassa heinätavit, nokikanat ja silkkiuikut. Kattohaikara kalisutti nokkaansa erään ulkorakennuksen katolla.

Seuraavana päivänä ajoimme Prahaan ja matkan varrelta on mainittava Vranovicen kylän leipomokahvila, joka oli mitä ystävällisin paikka ja kakut ensiluokkaisia. Siellä ei ollut saapuessamme asiakkaita, kun taas lähtiessämme tungosta oli niin, ettei kääntyä mahtunut. Tämänkin paikan takaa löytyy idyllinen lampi, jossa kellui mm. tukkasotkia ja lehdossa lauloi kultarinta.

Prahassa otimme iisisti, vaikka löysimmekin monta kiehtovaa asiaa, söimme Mustan tähden alkemiasta inspiroituneessa ravintolassa, kuljimme Kaarlensillan yli ja toista siltaa takaisin. Illalla jatkoimme Prahasta matkaa pohjoiseen, kävimme lastaamassa autoon tšekkiläisiä oluita ja ruokia ja menimme yöksi majataloon Ždáriin, jossa kävin koiran kanssa yöllä peltojen laitoja seurailevilla poluilla.

Seuraavana aamupäivänä Liberecissä (Reichenbergissä) oli sateista. Opiskeluajoiltani muistissani säilynyt olutkellari Salamandr ei ollut enää olemassa. Söimme turkkilaisen ravintolan terassilla. 

Puolaan päästessämme sateinen sää jatkui ja olimme paljolti jo paluumatkan tunnelmissa, koska jokaisella matkalla on aikansa ja paikkansa. Zgorzelecissa ja Wrocławissa kävimme ostoksilla, joista olimme sopineet jo menomatkalla, koska Puolan hinnat ovat ainakin Varsovan ulkopuolella usein viisi tai jopa kymmenen kertaa halvempia kuin Suomessa, ja saatoimme siten säästää tekemällä mahdollisimman paljon tulevan ajan ostoksia Puolassa. Autoon lastattiin mm. kaksi grilliä ja kaksi ilmastointilaitetta, joiden kaikkien hinnat olivat kymmenesosa siitä, mitä samat tuotteet Suomessa maksavat. Jos ruoka säilyisi paremmin, siitä olisi saanut isoja säästöjä kuukausiksi eteenpäin.

Łódźin takamailla hankkiuduimme yöksi hotelliin, joka oli Boginian tuppukylässä kahden toisiinsa nähden joteensakin vastakkaisesti nimetyn kylän, Natolinin ja Moskwan, liepeillä. Siellä oli kasapäin käytävillä yötä myöten kirmaavia lapsilaumoja, ilmeisesti jokin kesäleiri, ja humalaisia aikuisia, mutta paikan alakerran ravintola oli kunnollinen ja puolalaiseen tapaan erittäin edullinen.

Varsovan ulkopuolella ja Suwałkissa teimme vielä viimeiset ostokset ja ylitimme sitten rajan Liettuaan. Kalvarijan lähellä Sangrūdan kylän alueella yövyimme vanhassa myllärin talossa, jota pitävä nainen mitä ilmeisimmin on maauskon harjoittaja. Yöllä ei kannata välttämättä eksyä talon alimman kerroksen porsliininukeilla ja olkinaisilla täytettyihin huoneisiin. Talossa saattaa myös muutama henki kuljeskella. Me kuitenkin nukuimme hyvin ja leppoisasti, paikka oli tunnelmallinen ja näkymä ikkunasta pihalammille ja huvimajalle. Jalohaikara kahlaili lammella ja pari kyhmyjoutsenta asusti siellä. Korpit kiertelivät päärakennusta ja niityllä jolkotteli kettu. 

Viimeinen matkapäivä oli sateinen, kun ajoimme tällä kertaa normireittiä Via Balticaa pitkin, pysähtyen ostoksille Bauskassa ja kahville Häädemeestessä. Tallinnassa havaitsimme suureksi iloksemme, että puolalainen HalfPrice oli avannut ensimmäisen myymälänsä vain päivää aiemmin myös sinne. Lafkan liikeidea on myydä aitoja merkkituotteita ja laatukamaa, mutta edellisiltä vuosilta - kaikki puoleen hintaan.

Sateiseen Helsinkiin purkauduttiin laivasta keskiyön jälkeen. Seuraavakin päivä oli sateinen. Koira riemuitsi pääsystä tutuille kävelyreiteilleen, joissa lukemattomat kukat nyt kukkivat ja rastaiden maastopoikaset pörähtelevät sinne tänne. Puolalaisesta lemmikkikaupasta ostettu punkkipanta on toiminut todella hyvin - aiemmin Sukkar oli suoranainen punkkimagneetti, mutta pannan hankkimisen jälkeen ei ole löytynyt yhden yhtä punkkia.

Juhannuksena grillasimme viisi euroa maksaneella uudella grillillämme kasslereita, joimme italialaisia viinejä ja tšekkiläisiä oluita. Tervapääskyt kiiruivat yöttömällä taivaalla.