Timaleita ja tikkoja

Ihmiset pelkäävät suotta "väärällä puolella ajamista" eli suomalaisten tapauksessa ajamista niissä maissa, joissa seurataan vasemmanpuoleista liikennekäytäntöä. Euroopassa sellaisia maita ovat Iso-Britannia, Irlanti ja Kypros. Aasiassa tällaisia maita on kuitenkin paljon enemmän: Intia ja Pakistan, Japani, Thaimaa, Malesia, Indonesia. Niin ikään Australia ja Uusi-Seelanti sekä kasa Itä- ja Etelä-Afrikan maita ajavat vasemmalla puolella. Useimmissa näistä maista olen matkaillut, vuokrannut autoja ja ajanut ongelmitta niin kaupungeissa kuin maaseuduilla. Yleensä ympäröivä liikenne ohjaa automaattisesti ajamaan oikein. Haasteellisinta oli Australiassa, koska siellä on Suomen tapaan valtavan pitkiä etäisyyksiä ja tyhjiä teitä, joilla ei kukaan tule vastaan pitkään aikaan. Silloin ehtii unohtaa, missä on ja miten siellä ajetaan.

Nyt kun käytössäni on täälläkin yksityisauto, käytin sitä heti viikonloppuna - ensin huoltoasemareissuilla, sitten jo ajaen Pir Sohawan tietä Margallakukkuloiden alemmille rinteille ja nelospolun lähtöpaikkaan.

Nelospolku on yksi Margallan kosteimmista luontopoluista ja siksi siellä myös vallitsee erityisen sademetsämäinen tunnelma, vaikka Margallan viidakot eivät olekaan varsinaista sademetsää vaan eteläaasialaista monsuunimetsää - avoimemmilla alueilla metsä- ja pensassavannia. Myös tiheää, tosiviidakkoista metsää kuitenkin riittää.

Olen monta kertaa aiemminkin kertonut trooppisten metsien erityispiirteestä eli lintujen suurista sekaparvista, joita myös lintuarmeijoiksi tai lintuaalloiksi kutsutaan. Ne koostuvat tyypillisesti monista eri lajeista, sillä sekaparvina liikkuessaan erilajiset linnut hyötyvät toistensa ominaisuuksista esim. varoittamisten suhteen, mutteivät kuitenkaan kilpaile täsmälleen samoista ravintolähteistä, kuten olisi asianlaita, jos liikkuisivat yksilajisissa parvissa. Lintujen keskittyessä sekaparviin, trooppisissa metsissä kulkee usein pitkiä matkoja näkemättä ainuttakaan lintua, mutta sitten yhtäkkiä eri lintulajeja on yhtäaikaisesti kaikkialla ympärillä.

Margallakukkuloilla on kolme yleistä ydinlajia, joiden ympärille suuri osa lintuarmeijoista muodostuu. Kullakin on erityispiirteensä.

Pienimmät lintulajit keskittyvät yleensä aasianrillin (Zosterops palpebrosus) ympärille. Rilliparviin liittyy tyypillisesti paljon uunilintuja ja tiaisia, silloin tällöin monenlaisia muitakin pikkulintuja.

Keskikokoiset varpuslinnut keskittyvät puolestaan toisen valtalajin, töyhtöbulbulin (Pycnonotus leucogenys) muodostamiin parviin. Näin parviin liittyy myös hieman isompia lajeja, kuten drongoja ja tikkoja. Toisaalta myös pienempiä kuten sieppoja.

Kolmas merkittävä parvien muodostaja on metsätimali (Turdoides striatus), joka edellisistä kahdesta poiketen viihtyy lähinnä omiensa parissa, yksilajisissa ja vieläpä verisukulaisuuteen perustuvissa klaani- tai perhekuntapohjaisissa parvissa. Tämän lajin sosiaalinen yhteisörakenne on ilmeisesti siinä määrin kehittynyt, että se on varsinainen laumaeläin eikä siksi "tarvitse" sekaparvien tarjoamia etuja. Timaleilla työnjako toimii oman lajin sisällä - parvissa on yksilöitä eri rooleissa kuten vartijoina, tähystäjinä, etsijöinä ja karikkeen tonkijoina.

Näiden kolmen lisäksi luontopoluilta löytyy kaikenlaista muuta, vähemmän runsasta. Tällä kertaa liikkeellä oli muutamia viidakkoharakoiden pikkuparvia - sekä huppu- että naamioviidakkoharakkaa, jotka kumpikin kuuluvat Margallakukkuloiden peruslajistoon. On siellä kolmaskin, vielä näyttävämpi harakkalaji, himalajanloistoharakka, joka sekään ei ole mitenkään harvinainen.

Löysin myös uuden pyhän puun, jonne johti pieni kapea sivupolku. Tälläkin kertaa kyse oli ikivanhasta viikunapuusta, josta lankesi maahan ilmajuurten labyrintti. Puulle päästyäni minua tuli katsomaan utelias huppuviidakkoharakka, joka narskui pari kertaa ja vetäytyi sitten takaisin latvukseen. En seurannut sitä, vaikka olisihan se voinut johdattaa džinnien kadonneelle aarteelle tai sammaloituneelle hautakivelle, jolla istuu vierasta odottamassa vuosisata sitten kuollut pyhimys. Monsuunimetsissä tapahtuu monenlaisia ihmeellisiä asioita, varsinkin jos varislintuja on lähettyvillä.

Puron maljamaisella lähteellä, jossa apinat toisinaan käyvät riehumassa, ei nyt ollut nisäkäslaumoja, ja niinpä juomassa ja kylpemässä käyvien lintujen liikenne olikin vilkasta. Huomion kiinnittivät heti lukuisat talitintillisesti ääntelevät harmaatalitiaiset ja pyrstöjään viuhtovat viehkeät harmaavatsaviuhkot. Pieni odottelu tuotti kuitenkin vielä parempia tuloksia, kun paikalle ilmaantui pari sinikurkkusieppoja ja sitten ensin nuori oranssirastas, pian kokonainen pikkuparvi aikuisia oranssirastaita.

Ylemmässä osassa puronvartta manifestoin kaksi juomaan tullutta teräsfasaania. Tuntui, että ne olivat siellä ja olivatkin. Löysin myös syksyn ensimmäiset sinijokirastaat viheltelemästä puron eri osista - sekä syksyn ensimmäisen tulirintatimalin. Näitä kumpaakin lajia saapuu loka-marraskuiden mittaan vuorilta paljon lisää elähdyttämään Margallakukkulain linnustoa, samalla kun puolestaan kesälajit kuten medestäjät, kuhankeittäjät ja paratiisimonarkit katoavat vähin äänin.

Muuta mainittavaa löytyi pariskunta aasiankirjotikkoja. Tämä tikkalaji näyttää olevan vakituinen nelospolulla - joskus myös viitospolulla. Se on yksi Islamabadin kahdeksasta vakituisesta tikkalajista, joista suurin osa on löydettävissä juuri Margallakukkuloilta. Kaksi lajia viihtyy myös kaupungin puutarhoissa - niistä yleisempi, intiantulitöyhtö, omassakin puutarhassani lähes päivittäin, ja harvinaisempi, helmiselkätikka, noin kuukauden välein. Margallakukkuloilla aasiankirjotikka löytyy yleensä alemmista ja kosteammista metsistä, liekkiniskatikka ja suomuvatsatikka ylempää. Aasianpikkutikka on yleensä löytynyt Talharin harjulta, minikokoinen täplävatsatikkanen sekä ylhäältä että alhaalta.

Sirkuista Sindbadiin

On kuin olisi tullut vähän vähemmän kuuma, vaikka tätä lieneekin vielä liian aikaista sanoa. Jotain aavistuksen verran syksyistä ilmassa kuitenkin on. Medestäjät ovat kadonneet - viimeisen taisin nähdä toissa perjantaina. Drongot ja nokitaskut eivät ole vielä lähteneet. Sen sijaan maisemiin on alkanut ilmestyä jonkin verran syysmuuttajia: sepeltaskuja, pääskyjä, idänuunilintuja, toissa viikonloppuna karakoruminuunilintu.

Käydessäni viimeksi Rawaljärven itäpohjukassa, vesi oli yhä niin korkealla, etteivät kahlaajat ja sorsalinnut siitä pidä. Haikaroita oli toki paljon. Mehiläissyöjiä oli edelleen paljon taivaalla, mutta niiden käytös viittasi jo muuttoon. Kaksi yleisintä lajia täällä ovat pikkumehiläissyöjä ja safiirimehiläissyöjä. Joitakin viikkoja sitten löysin Lake View Parkin mehiläissyöjien yöpymispuusta satojen safiirimehiläissyöjien joukosta myös eurooppalaiseksi kutsutun tavallisen mehiläissyöjän, joka täällä on harvalukuinen läpimuuttaja Keski-Aasiasta samoin kuin vihermehiläissyöjäkin. Epätavallisimmat lajit, jotka viime käynnilläni järven itäpohjukkaan löysin, olivat niin ikään kumpikin läpimuuttajia: ruskopääsirkku ja aasianräystäspääsky.

Minulla kävi pari ulkomaista lintuharrastajaa vieraina - ensin kanadalainen ja pian hänen jälkeensä irlantilainen. Vein ensin mainitun järven itäpohjukkaan sekä Margallakukkuloiden viitos- ja nelospoluille. Irlantilaisen kanssa kävimme Kinara-puistossa ja hän kävi omin päin viitospolulla.

Viime viikonloppuna löysin viitospolulta myös metallisesti lonksuttavia pitkäpyrstökehrääjiä, joita oli samanaikaisesti äänessä ja näkyvillä vähintään kolme, todennäköisemmin viisi. Olin yllättynyt, koska kehrääjät esittävät lauluääntään yleensä vain pesimäaikaan ja sen edellä, eivät muuttoaikoina. Ehkä pitkäpyrstökehrääjällä on Margallakukkuloiden laaksoissa kaksi pesimäkautta. Harvinaisuus, jollaisena lajia on joskus pidetty täällä, se ei selvästikään ole.

*   *   *

Pakistanissa jatkuu talouskriisi ja maata hallitsee väliaikainen toimitushallitus vaalien sen kuin lykkäytyessä. Turvallisuuden alallakaan ei mene kaikki putkeen. Taliban tunkeutui takaviikkoina Afganistanista Pakistanin puolelle Khyber-Pakhtunkhwan osavaltion Chitraliin, jonka laaksoissa myös alueen viimeiset pakanat, luonnonuskontoa harjoittavat kalassit elävät. Pakistanin armeija työnsi kuitenkin Talibanin pian takaisin sinne, mistä olivat tulleet ja rankaisi afgaaneja sulkemalla Torkhamin raja-aseman viikoksi. Afganistanin vienti, tuonti, salakuljetus ja siten myös Talibanin komentajien tulot ovat riippuvaisia Pakistanin-vastaisista rajanylityspaikoista, joista Torkham on tärkein.

Vaaleista tuskin tulee helpotusta mihinkään, koska kansa on taipuvaista äänestämään ketä tahansa, joka lupaa isoimmat tukiaiset velaksi, jotta ruoan ja polttoaineiden hinnat saataisiin laskemaan. Siksipä maassa nyt onkin toimitushallitus, jonka niskoille ikävien ja epäsuosittujen mutta välttämättömien talousuudistusten tekeminen on sälytetty.

Maan kolmoiskriisi ei kuitenkaan näy kovin paljon arjessa - paitsi ajoittaisissa sähkölaskujen vastaisissa mielenosoituksissa, jotka tosin näyttävät ulospäin samanlaisilta kuin mitkä tahansa mielenosoitukset, ja niitähän tässä maassa riittää. Lapset kirmaavat katuja ja pelaavat krikettiä lähipuistoissa. Kotini ja markazin välisillä kaduilla samat partasedät myyvät hedelmiä joka kerran ohi kulkiessani. Hedelmät vain vaihtuvat sesongin mukaan. Mangosesonki taisi jo mennä.

*   *   *

Euroopasta palattuani olen elänyt hiljaiseloa säästääkseni rahaa. Torjunut ystävien sydäntäsärkeviä vuodatuksia rahapulastaan, työttömyydestään, yhä uusista terveys- ja liikenneonnettomuuskriiseistä. Pelannut satoja tai tuhansia otteluita šakkia tunisialaisten, meksikolaisten, marokkolaisten ja kolumbialaisten ystävien kanssa. Kaikenlaisten muidenkin, keitä kulloinkin linjoilla. Juonut kahvia ja kuunnellut espanjalaista progressiivirokkia. Lukenut kaikenlaista, mitä Suomen-matkoilla kirjastostani käteen sattui - Häkämiestä, Kännöä, Sandman-Liliusta, Allinghamia.

Oman sektorini markazin isosta kirjakaupasta - Saeedin kirjapankista - löysin todellisen helmen: Musharraf Ali Farooqin tarukokoelman The Merman and the Book of Power, joka koostuu aineistosta samoja Sindin ja Punjabin taruja, jotka ovat löytäneet tiensä tärkeimpiiin Eurooppaankin saakka kulkeutuneisiin tarinakokoelmiin, kuten Tuhannen ja yhden yön tarinat sekä Kalila ja Dimna. Eurooppaan ne ovat yleensä tulleet arabien kautta, mutta hämmästyttävän moni taruista on alun perin lähtöisin Intian suurista jokilaaksoista, erityisesti nykyisen Pakistanin Sindistä, joka oli antiikin ja keskiajan Etelä-Aasiassa merenkävijöiden ja merikaupan solmukohta. Ei ole sattumaa, että myös Tuhannen ja yhden yön tarinoiden merenkulkijasankari on nimeltään Sindbad (sindiläinen). 

Sindin itänaapurista Gujaratista on myös peräisin suuri määrä tarustoa ja taikuutta koskevaa aineistoa, joka on kulkeutunut Eurooppaan arabien lisäksi myös tuolta alueelta kotoisin olevien mustalaisten mukana. Muistelisin, että muuan Euroopassa vuosisatojen ajan ihmetelty Voynichin keskiaikainen mysteerikäsikirjoitus, jota kukaan ei pitkään aikaan kyennyt selittämään, on paljastunut sittemmin Sindin mustalaisten kielellä kirjoitetuksi. Olisihan se pitänyt arvata siitä, että se sisältää lukemattomia kuvista tunnistettavissa olevia eteläaasialaisia yrttikasveja, joilla uskottiin olevan maagisia ominaisuuksia - sun muuta ammattiin kuuluvaa.

Sain lopulta rekisterikilvet eräältä pois lähtevältä hollantilaiselta ostamaani autoon. Nyt minulla on maasturi sekä Euroopassa että Aasiassa. Harmi vain, että ne ovat käytännöllisyyden kannalta päinvastaisissa paikoissa - Toyotan maasturi Suomessa ja Volvon maasturi Pakistanissa. Käytetyn auton ostaminen tuli joka tapauksessa halvemmaksi ja helpommaksi kuin auton rahtaaminen laivoitse tänne.

Elokuinen Euroopan-matka, osa III

Etelä-Tirolin pääkaupunki Bolzano (saks. Bozen) on yhtä aikaa itävaltalainen ja italialainen kaupunki, jossa kaksikielisyys on toteutunut arjessa. Saksan ja italian lisäksi Etelä-Tirolissa puhutaan retoromaanin paikallista varianttia, ladinia (ei sama kuin Espanjasta Turkin valtakunnan alueille muuttaneiden juutalaisten puhuma ladino).

Italia sai Etelä-Tirolin (it. Alto Adige) ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun sotaan väärällä puolella osallistunutta Itävalta-Unkarin keisarikuntaa pilkottiin. Toisen maailmansodan jälkeenkin alueen saksankielinen väestö olisi halunnut palata osaksi Itävaltaa, mutta toive torjuttiin. Yhdessä Etelä-Tirolin kanssa Italiaan liitetty Trentino oli enemmistöltään italiankielistä, joten sen tapaus oli helpompi. Hyvitykseksi Etelä-Tiroli sai demokraattisessa Italiassa hyvin laajan autonomian, jota on sittemmin käytetty yhtenä Euroopan aluekiistojen ratkaisujen mallitapauksia samaan tapaan kuin Ahvenanmaata, jonka asukkaat olisivat halunneet liittyä Ruotsiin, mutta Kansainliitto ratkaisi tapauksen Suomen hyväksi - kuitenkin siten, että ahvenanmaalaiset saivat nykyisen hyvin laajan autonomiansa. Tirolin kohdalla tehdyt ratkaisut ovat kieltämättä tulleet usein mieleen toisen vuoristoalueen, Kashmirin, tapauksessa, mutta niin kauan kuin Intia ja Pakistan käyvät keskenään nollasummapeliään, jossa mitään myönnytystä ei voida tehdä, koska se hyödyttäisi toista osapuolta enemmän kuin itseä, lienee turha toivoa mitään rakentavaa ja rajalinjat ylittävää autonomiamallia Kashmiriin.

Bolzanossa kesä oli kuuma - ilmanala kävi heti Alppien yli Italiaan tultuamme vielä kuumemmaksi - kun kävelimme tuon kauniin kaupungin katuja vanhaankaupunkiin, sen ympäri ja sitten takaisin päin Waltherplatzille ja tuomiokirkolle. Söimme jäätelöä, chillailimme. Kun jatkoimme matkaamme etelää kohti, jätimme tällä matkalla Trenton väliin, jatkoimme Veneton lääniin ja majoituimme Veronan pohjoispuolisille Poianon kukkuloille koko matkan parhaaseen majoituspaikkaamme, mummon ja tytärtensä pitämään agroturismipaikkaan, jossa saimme huvilasta oman huoneen. Tilan omat ruoat ja viinit täyttivät pitopöytämme. Illalla siellä huuteli minervanpöllö.

Veronalle pyhitetty päivä täytti aistimme kaikella kauniilla ja jumalaisella, sillä Verona on kauneuden ja jumalaisen kaupunki. Tämä huolimatta siitä, että moni turisti muistaa sen lähinnä Romeon ja Julian tarusta, jonka Shakespeare muinoin kopioi tuntemattomuuteen jääneeltä näytelmäkirjailijalta Arthur Brookelta, joka puolestaan oli kopioinut sen kohtalaisen tunnetulta italialaiselta renessanssikirjailijalta Matteo Bandellolta, toisen tuon ajan kirjailijan Luigi da Porton lisäämin sivuhenkilöin ja juonenkääntein. Shakespearen versiossakin Veronan mahtisukujen nimet ovat yhä tunnistettavissa: ruhtinas Escalus on johdettu La Scala -suvusta, Montague on Montecchi ja Capulet on Capelletti, kaikki aikanaan eläneitä oikeita veronalaissukuja. Vaikka Bandello lienee ollut se, joka antoi Romeolle ja Julialle nykyisen muotonsa, päähenkilöiden nimet ja veronalaisen kontekstinsa, käytti hänkin todellisuudessa jo olemassa ollutta kansantarinaa, joka puolestaan toisti ikiaikaista - ainakin jo antiikin Kreikasta alkaen tunnettua - klassista myyttiä trooppeineen. 

Modernilla ajalla olen kohdannut tietämättömiä sosiologeja, jotka ovat kirkkain silmin väittäneet, ettei rakkausdraamaa ja siihen perustuvia seurustelusuhteita romanttisessa muodossaan muka olisi ollut ennen renessanssia, mutta tämä on tietysti aivan puuta heinää, kuten tietää jokainen ihmisluontoa ymmärtävä, joka on joskus lukenut mitään antiikkia tai vielä sitäkin muinaisempaa tarustoa. Silloin tällöin näkee myös väitettävän, että romanttinen tarina kielletystä rakkaudesta olisi eurooppalainen ilmiö. Sekin on tietysti puuta heinää, sillä kyllä Romeon ja Julian tarina (toki eri nimillä) lukeutuu lähes universaalina osana ihmiskunnan monomyytin sivutarinoihin kaikilla asutuilla mantereilla.

Tarina kielletystä rakkaudesta, joka kapinoi sukujen päämiehiä ja näiden päättämää avioitumisjärjestelyä vastaan, kiihottaen asianosaisia kaikenlaiseen kunniaväkivaltaa myöten on yllättävänkin universaali teema. Yksityiskohdat ovat toki muuntuneet aikakaudesta ja kulttuurista toiseen. Esimerkiksi vielä Shakespearen versiossa kenellekään ei tullut mieleen, että tarinan kontroversaalein asia olisi ollut se, että Julia oli 13-vuotias - sen sijaan draama syntyi kokonaan siitä, että pari kehtasi rakastaa toisiaan huolimatta siitä, että heidän sukunsa olivat riidoissa keskenään ja päättäneet jälkikasvunsa puolesta, keille nämä naitettaisiin. Renessanssin edistyksellisinä aikoina oli vielä normaalia, että 13-vuotias tyttö olisi naitettu vanhemmanpuoleiselle kreiville, ja radikaalia, että hänen rakastajansa olikin nuori mies, oletettavasti kuitenkin muutamia vuosia Juliaa vanhempi. Nykyajan käsitysten mukaan sekä keski-ikäinen kreivi että mahdollisesti myös nuori komea Romeo olisivat kaiketi pedofiilejä ja siten pahimmista pahimpia ihmissaastoja. Niin ne ajat muuttuvat, mutta kielletty rakkaus pysyy ihmisiä kiehtovana ja kiihdyttävänä teemana - ja siten kulttuurituotteiden vakioaiheena.

Meitäkin tämä myytti tietysti kosketti, vaikka eri syistä ja eri säikeiden kautta, vaikkeivät sukumme olekaan riidoissa eikä kukaan alaikäinen. Kenenkään ei myöskään ole toistaiseksi tarvinnut tappaa itseään tai ketään muutakaan. Mutta ei siitä sen enempää.

Romeon ja Julian lisäksi Verona on kuuluisa serenadeista ja kirkoista. Eikös siellä tietysti ollut kitarain ja luuttujen soittajia lauluineen. Ja kävimme kolmessa Veronan tunnetuimmista kirkoista - Pyhän Marian, Pyhän Anastasian ja Pyhän Fermon. San Zenon katedraali toisella puolen kaupunkia jäi meiltä tällä matkalla käymättä. Puolisoni sai aukiobasaarista päähänsä tyylikkään sombreron.

Venetsialle pyhitettynä päivänä saimme iloksemme havaita, ettei Venetsiakaan enää ole kovin kallis kaupunki, mikä mielikuva oli jäänyt menneisyyden vierailuilta sinne. Venetsian vanha kaupunki on autoton, mutta auton pääsee kätevästi jättämään useampaan paikkaan, joista pääsee kaupungin ydinalueille vesibusseitse. Me jätimme automme Tronchettoon ja hankimme päiväliput vesibusseihin. Hankkiuduimme suoraan vanhan Venetsiaan ytimeen Rialton sillalle, josta pääsee kätevästi sekä San Marcon että San Polon puolille saarta.

Venetsia on aina kiehtonut mieltäni, etenkin kun aikoinaan koululaisena löysin vanhan edition Marco Polon matkoista, luin sen ja ensimmäinen historiallisen romaanin hahmotelmanikin oli tarina Marco Polon reittiä seuraavasta nuorukaisesta - jonka oli tarkoitus sijoittua aikaan Polon paluun jälkeen, mutta sankariparka käsikirjoituksineen ei koskaan edennyt Dalmatiaa pidemmälle, kun jo tuo käsikirjoitus hautautui unholaan ja sittemmin katosi, kuten niin moni muukin nuoruuden hankkeeni. Muistan tosin yhä, että tuossa tarinassa olisi ollut pari sellaista henkilöhahmoa - ainakin prototyyppeinään - jotka myöhemmin toistuivat Titaanien aika -trilogiassa ja vieläpä hyvin samantapaisissa rooleissa suhteessa päähenkilöön. Tarinoiden päähenkilöissäkin oli samoja piirteitä, joskin heidän ulkoinen muotonsa oli varsin erilainen.

Venetsia oli satoja vuosia kulttuurin ja kaupankäynnin kannalta Euroopan merkittävimpiä kaupunkeja, sillä se oli itäisen Välimeren meri- ja kauppamahti ja siten myös Euroopan portti itämaihin. Se oli sitä jo ennen Marco Poloa ja myös kauan hänen jälkeensä. Marco Polohan ei itsessään ollut mikään suuri poikkeusyksilö - hänen kaltaisiaan kauppamiehiä samoin kuin merenkulkijoita ja saarnamiehiä oli matkannut silkkitietä itään ja takaisin ennen häntä ja matkasi vastakin. Hänen merkityksensä oli kuitenkin siinä, että hänen nimissään laadittu käsikirjoitus tuli Gutenbergin kirjapainotaidon ansiosta niin laajasti levitetyksi ja luetuksi, että se avasi aivan uudella tavalla eurooppalaisten silmiä aasialaisten valtakuntien suhteen. Venetsia välitti Eurooppaan runsain mitoin itämaisia vaikutteita, vaikka usein muuntuneina - mutta tämähän on Euroopan ikiaikainen perinne, josta koko eurooppalainen sivilisaatiomme on si'innyt. Olihan Europa foinikialainen prinsessa, jonka häräksi muuntautunut Zeus kävi ryöstämässä Kreetalle, ja sittemmin tapahtui kaikenlaista pitkin ja poikin Välimerta.

Kuljin foinikialaisen taikuriprinssin kanssa pitkin Venetsian kujia ja kanavia vähän kuin valveunessa - sellaisessa, jossa ei vello sumua, vaan kaikki on pikemminkin kirkkaampaa kuin normaalitajunnassa. Söimme pizzaa - sitä oikeaa ja aitoa, jota osataan tehdä vain Italiassa ja Tunisiassa - Mustan kotkan trattoriassa, joka mainosti olleensa samassa toimessa 1500-luvun alusta alkaen, puun varjossa, joka on sekin saattanut seistä paikallaan yhtä kauan kuin taverna. Pyhän Markuksen leijonat hymyilivät meille joka kulman takaa ja pylväiden päistä - puolisolleni ne yhdistyvät kuitenkin vielä vanhempiin hahmoihin kuin evankelista. Joidenkin puiden ulkoisesta olemuksesta on vaikea sanoa, ovatko ne elämän vai tiedon puita, vai kenties molempia, ikiaikaisia aarnipuita kun molemmat lienevät. Herttuain palatsi (Palazzo Ducale) oli saman näköinen kuin aina - sen olen nähnyt joskus jopa unissani, kauan ennen kuin ensimmäisen kerran vierailin Venetsiassa muitaakseni 19-vuotiaana, mutta tuo on tietysti luonnollista, kun jo lapsena olin lukenut Marco Poloa ja teini-ikäisenä opetellut välttävän määrän italiaa ja ranskaa voidakseni lukea muutamaa muuta haltuuni päätynyttä teosta Venetsian kulta-ajan historiasta. Jos Mikael oli uomo universalena jatkumoa ikiaikaisesti monomyyteissä seikkailleille hieman naiiveille nuormiehille niin myös Elysionin herttua edusti erästä universaalia arkkityyppiä.

Olimme Venetsian kanavain äärillä yhä auringon laskiessa ja värjätessä Adrianmeren horisontin Eoksen rusosormisiin sävyihin, mikä oli valokuvien ottamisen kannalta mitä suotuisin asiaintila. Illansuussa lämpimänkeltaiset lyhdyt syttyvät kaikkialla kanavien varsille ja niiden valo heijastuu välkehtien kanavien vedenpinnoista, ohjaten veneitä ja kutsuen ravintoloiden laitureihin. Nämä lyhdyt lienevät naamiohuvien ohella ikonisinta osaa Venetsian romanttista mystiikkaa. En ihmettele, että Corto Maltesekin valitsi oleilevan päämajailun näissä maisemissa. Sen havaitsimme, että gondolieerien ammattikunta oli kaupungissa jotenkin kartellisoitunut ja tuo kyyti kaikkialla maksoi saman standardoidun, huomattavan korkean hinnan. Jätimme Venetsian vasta kun oli pimeää. Ajoimme yöksi toiseen muinaiseen kaupunkiin, Padovaan, josta alkaisi seuraavan päivän koitto.

Aamu Padovassa oli jo varhain tukahduttavan kuuma. Hotellimme oli Prato della Vallen ja Padovan pyhän Antoniuksen katedraalin välissä, mikä muistutti mielenkiintoisella tavalla saman pyhimyksen mukaan nimetystä lähikirkostani Brysselissä. Yllätyksekseni opin, ettei Padovan pyhä Antonius ollut kotoisin Padovasta, vaikka siellä viettikin elämänsä ehtoon. Hän oli kotoisin Lissabonista, alkuperäiseltä nimeltään Fernando Martins de Bulhões, mutta hänestä tuli jo teininä munkki, 19-vuotiaana pappi ja fransiskaani, lähti saarnamieheksi Marokkoon, mutta palatessaan sieltä myrsky vei laivan Sisiliaan ja niin hän päätyi Italiaan, jossa teki suurimman ja tunnetuimman osan hengellisestä urastaan, auttoi suuresti köyhiä ja vaivaisia ja saarnasi vieläpä kaloille.

Suurin osa Padovan keskustasta ja vanhastakaupungista sijaitsee kuitenkin tältä alueelta pohjoiseen ja sinne suuntasimme. Päivä oli, kuten todettu, tukahduttavan kuuma. Yrtteinaukiolta maleksimme Herrainaukiolle, jonka vanhoissa rakennuksissa pesi kalliopääskyjä ja jossa sielläkin kohosi Pyhän Markuksen leijonapylväs. Vasta raukealla aukiolla kahvilla istuessamme ja vanhusten kulkua kesäpäivässä seuratessamme päätimme, mihin jatkaisimme seuraavaksi, vaihtoehtoja kun oli ihmeiden Italiassa kyllin. Päätimme ajan käyneen tiukaksi Roomaan ja takaisin ajamisen suhteen ja puolisoni tunsi vetoa käydä uudelleen Firenzessä, jossa olimme oleskelleet marraskuussa 2021. Padovan ja Firenzen väliin sijoittuisi sopivasti Bologna.

Niin siis kävi, että myös elokuun 2023 matkalla Firenzestä tuli etäisin piste, johon matkallamme pääsimme ennen kääntymistä takaisin kohti Milanoa. Mutta ei aivan vielä. Ensin jätimme Veneton taaksemme ja matkasimme Emilia-Romagnan lääniin ja sen pääkaupunkiin Bolognaan, joka tunnetaan erityisesti eräänä tärkeimmistä Euroopan historian yliopistokaupungeista. Bolognan yliopisto on perustettu 1000-luvulla ja varteenotettava ehdokas Euroopan ja kenties koko maailman vanhimmaksi siitä lähtien toiminnassa olleeksi yliopistoksi. Bologna tunnetaan myös punaisena kaupunkina - viitaten sekä sen punaiseen rakennuskantaan että perinteiseen poliittiseen vasemmistolaisuuteen. Olikin niin, että melkein heti hotelliamme vastapäätä oli seinässä graffiti poliisin joskus takavuosina mellakoissa surmaaman nuorukaisen unohtamattomuudesta.

Hotellimme oli opiskelijoiden suosimassa Bologninassa, "Pikku-Bolognassa", kuten rautatieasemasta pohjoiseen sijaitsevaa kaupunginosaa kutsutaan. Sieltä oli runsaan vartin kävely varsinaiseen keskustaan, loputtoman pitkiin porticoihin, jotka ovat Bolognan tyyppikaupunkimaisemaa. Suuraukiolle ja Neptunuksen aukiolle. Lihapatojen, viinin ja lasagnen ääreen. Vasta yön tunteina palasimme kävellen halki kaupungin ja Bologninan majoituspaikkaamme.

Tie Bolognasta Firenzeen kulkee yli Apenniinien metsäisten kukkuloiden ja lukuisien kulinaaristen kylien - ainakin jos valitsee maksullisen motarin sijaan jonkin pikkuteistä. Firenzessä majoituimme tällä kertaa historialliseen huvilaan kaupungin ja Fiesolen kukkuloiden välissä olevassa rinteessä, jota Kapusiinienkatu kiipeää. Sieltä saattoi kävellä alamäkeen Leopoldinaukiolle ja ottaa sieltä raitiovaunun Firenzen keskustaan, mutta paluu samaa tietä takaisin yöllä oli jyrkästi nousevan rinteen vuoksi enemmänkin urheilusuoritus.

Firenze lukeutuu epäilemättä kauneimpiin kaupunkeihin maailmalla. Sieltä ei lopu nähtävä ihan heti. Vierailumme sinne ei ollut ensimmäisemme eikä varmaankaan viimeisemme. Marraskuussa 2021 kirjoitin siitä näköjään näin: 

Firenzen päivämme olivat kuin jonkinlaista unta. Ihmeellinen kaupunki täynnä ihmeellistä kauneutta, josta osa avoimesti toreilla ja turuilla, osa taas kätkettyinä mikä mihinkin salaiseen soppeen.

Päivämme ja iltamme Firenzessä merkitsi kuitenkin tämänkertaisen matkamme etäpistettä ja seuraava aamu huvilamme terassilla paikan emännän meille maksutta tarjoamaa kahvia siemaillen paluumatkan alkua. Paluumatkoissakin on kuitenkin oma viehätyksensä, ovathan nekin matkoja. Menomatkojen aikana tuleva on avointa, vaihtoehdot viittovat risteyksissä eri suuntiin, houkutellen yhä uusiin tuntemattomiin. Paluumatkoissa sen sijaan määränpää on tiedossa ja aika asettaa rajoituksia, joita ei mennessä vielä ollut - rajaa tien polveilun vaihtoehtojen määrää siihen, mikä on rationaalista. Tämä päti kuitenkin paluuseemme Firenzestä vain osittain. Koska olimme luopuneet jostain merkittävästä - alkuperäisestä uhostamme saavuttaa Rooma samalla matkalla - meillä oli käytössämme ylimääräinen kokonainen päivä hankkiutua Firenzestä Bergamoon.

Valitsimme siis jälleen pikkutiet motareiden sijaan eikä niihin Toscanan kukkuloilla tai Emilia-Romagnan maaseudulla tarvinnut pettyä. Piipahdimme ostoksilla Mirandolassa, josta suuri humanisti ja ihmisen arvokkuuden filosofi Giovanni Pico della Mirandola oli alun perin kotoisin. Tämä kristillinen mystikko ja vapauden ystävä oli kannaltamme monin tavoin merkityksellinen hahmo ja onhan hänen Ihmisen arvokkuuttaan kutsuttu myös koko renessanssin manifestiksi. Suosittelen tutustumaan häneen ja Marsilio Ficinoon, jotka nivoivat takaisin yhteen ahdasmielisten erilleen repimiä maailmankuvamme peruspilareita.

Jatkoimme Lombardian puolelle ja siellä saatoin havainnoida suuria parvia lehmähaikaroita ja pyhäiibiksiä riisipelloilla. Ohitimme Mantovan, jolla oli merkitystä elämässäni siinä suhteessa, että lukiossa kirjoitin tutkielman tuon renessanssin kaupunkivaltion suurnaisesta Isabella d'Este-Gonzagasta ja tulin siinä sivussa opiskelleeksi italiaa ja tutustuneeksi monen muunkin kaupungin kuin jo aiemmin mainitun Venetsian historiaan - samoin kuin hieman myöhempiin vuosisatoihin. Kävin Mantovassa heti kun kynnelle kykenin eli joskus 18-19-vuotiaana. Nyt emme siellä kuitenkaan pysähtyneet, koska puolisoni oli löytänyt Castiglione delle Stivieren laitamilta valtavan ja modernin Il Leone -ostoskeskuksen - totta kai sekin leijonaan viittava, olimmehan aloittaneet matkamme leijonaporttien naristessa selkoselleen. Ostarin piti vastaaman suurimpaan osaan jäljellä olevista puolisoni hankintatarpeista.

Kun hankinnat oli tehty, aikaa oli vielä auringonlaskuun, joten ajoimme Gardajärven rantaan ja kapeaa niemeä pitkin Sirmioneen. Sillä välin kun rusosorminen Eos laskeutui länsitaivaalle, söimme päivällisemme Kalastajain majan erinomaisessa rantaravintolassa. Olikin jo pimeää, kun ajoimme Bergamoon, mutta tämä ei haitannut, sillä aikaa oli vielä tuossa kaupungissa hengailuun, kahviin ja juustokakkuun, sillä lentomme olisi reippaasti aamuyön puolella.

Helsingissä jäi vielä aikaa entrekoottien grillaukseen Dolcetto d'Alban ja matkalla erityisesti harrastamamme piemontelaisen Barberan kera. Teimme myös tihkuisen tutkimusmatkan Sipoonkorven sienisiin metsiin ja Tila-ravintolaan. Lopulta koitti viimeinen päivä ja paluuni Pakistaniin. Täällä olikin ehtinyt kahden poissaoloviikkoni aikana tapahtua kaikenlaista - niin paljon, että tuntui kuin olisin ollut jossain hyvin kaukana ja hyvin kauan. Mutta se kai on loman tarkoitus.

Elokuinen Euroopan-matka, osa II

Grenoblesta lähdimme pohjoiseen, Chambéryn ja Annecyn kautta Sveitsin puolelle Geneveen. Paikoitimme auton Plainpalais'lle ja käveleskelimme sieltä verkkaisesti kuumia katuja pitkin Rhônen jokisuuhun. Istuimme jäätelöllä ja kahvilla Rousseaunsaaressa. Katselimme kyhmyjoutsenia, isokoskeloita ja paikalla viihtynyttä punakaulahanhea, joka lienee jostain lintutarhasta. Kävimme kirjatorilla.

Jatkoimme sitten Genevejärven maisemallista rantareittiä pitkin kohti Lausannea. Lausannen laitamilla Lutryssä kävimme rantaravintolassa syömässä pizzat ja sitten ostarilla hankkimassa piknik-aineksia tarkoituksenamme etsiä sama Genevejärven pikkukylän ranta, jossa pysähdyimme syksyllä 2021 ja olimme onnellisia. Silloin jatkoimme sieltä edelleen Montreux'hön, jossa pidimme isomman pysäkin Mannerheimin muistomerkillä ja puistossa.

Löysimme paikan helposti, koska olin silloin pari vuotta sitten valokuvasta bongannut sillä kohdalla olevan junaseisakkeen nimen: Épesses. Pysäkin yläpuolella maantien varressa on muutama parkkipaikka ja sinne saimme ongelmitta tällätyksi auton. Sitten alikulun ja mainitun rautatiepysäkin kautta alas rannalle. Syksyllä siellä oli ollut vain yksi viileää uhmannut nainen uimassa, mutta nyt ranta oli vähän kiusallisen täynnä väkeä - ei sentään niin täynnä kuin Lutryssä tai muilla isommilla rantapaikoilla.

Kun Sveitsissä oltiin, puolisoni halusi myös vuoristomaisemia. Edelliskerralla ajoimme Montreux'stä ranskankielisen Valais'n kantonin uljaiden vuoristomaisemien kautta Aostanlaaksoon, ja vaikka pidimmekin suuresti sekä siitä tiestä että Aostan yläpuolisella rinteellä olleesta hotellistamme, olimme tällä kertaa matkalla toiseen suuntaan ja halusimme nähdä enemmän saksankielistä Sveitsiä, joten ehdotin Bernin kantonin vuoristo-osia.

Käännyimme siis järveltä suoraan ylös vuorille - välillä pienen vuokra-Fiatin hevosvoimia rääkäten - ja etenimme pikkuteitä pitkin halki ensin ranskan- ja sitten saksankielisten maaseutukylien. Saimme mitä halusimme: niittyjä, kylien keskellä olevia suihkulähteitä, lehmänkellojen kilkahtelua iltausvassa. Eräällä laitumella vastaan tuli vieläpä erikoinen näky, kun edessämme äkkiä laidunsi lauma biisoneja. Tosin jossain kohtaa matkan varrella laitumella oli myös alpakoita. Yöksi päädyimme Herzogenbuchseehen ja italiankielisen perheen omistamaan ravintola-majataloon, jossa ruoka ja olut olivat kunnollisia.

Olimme tulleet skipanneeksi Bernin kaupungin ajoituksellisista syistä - sekä siksi, ettei siellä ollut illalla tarjolla yhtäkään majoituspaikkaa alle 200 euron, kun taas Herzogenbuchseen majatalo meni ihan mukavasti alle itsellemme asettamamme kattohinnan. Niinpä suuntasimme seuraavana päivänä kohti Sveitsin suurinta kaupunkia Zürichiä. Ei kuitenkaan edelleenkään valtateitä pitkin, vaan pikkuteitä, jotka polveilivat Aargaun kantonin pikkukaupunkien sekä niiden väliin jäävän maaseudun ja metsien kautta: Safenwil, Lenzburg, Dottikon, Wohlen ja Bremgarten ennen laskeutumista kohti Züriseetä ja Zürichin kaupunkia. Bremgartenissa kävimme metsässä. Taivaalla kaarteli hiiri-, haara- ja isohaarahaukkoja; metsässä ajanjakson yleisestä vaisuudesta huolimatta oli liikkeellä etelänpuukiipijöitä, tulipäähippiäisiä ja töyhtötiaisia.

Zürichiin saapuessamme ihmettelimme, mihin ihmeen Sodomaan ja Gomorraan olimme päätyneet. Meno oli kuin maailmanlopun edellä. Väki hillui sekä päihteissä että päihteittä - olipa osa bileväestä tuonut lapsensakin mukaan. Vähitellen meille selvisi, että olimme sattuneet Zürichiin samaan aikaan, kun siellä oli käynnissä Euroopan suurimpana teknotapahtumana mainostettu Street Parade. Järven rantaan ei kannattanut oikeastaan edes yrittää ja sinne johtanut kävelykatu oli täynnä kuin Mumbain raitti. Mutta koska Sveitsissä oltiin, kaikki oli kuitenkin järjestetty huolellisesti ja väki käyttäytyi ihmeen ihmisiksi. Rumaa örvellystä ei näkynyt, ainakaan julkisimmilla paikoilla - känniväkivallasta puhumattakaan. Suomessa olisi epäilemättä käynyt toisin. Teknoväki tosin suosiikin hieman eri päihteitä kuin rähinäviinaa.

Kävimme Pietarinkirkossa, kirjakaupassa ja söimme matkamme kalleimman aterian italialaisessa ravintolassa vanhassakaupungissa. Vaikka elintarvikkeet ruokakaupoissa ovat jopa Sveitsissä edullisempia kuin Suomessa (asia, joka on muuttunut vasta viime vuosina), ravintolassa syöminen ja juominen on Suomen hinnoissa eli sellaisissa, että keskiluokkainen ihminen voi sitä tehdä vain harvoin. Aloimme kaivata edullisen hintatason Italiaan. Edessä olisi kuitenkin vielä lisää alppimaita ennen vuorilta laskeutumista.

Zürichiläisen parkkihallin taustamusiikkina oli jodlausta - kontrastiksi yläpuolisilla kaduilla jumputtavaan teknoon. Kaupungista ulos päästyämme käytimme jälleen maisemareittejä valtateiden sijaan ja saavuimme Sankt-Gallenin kantoniin Eschenbachissa, jatkoimme sieltä Nesslaun ja Wildhaus-Alt-Sankt-Johannin kautta Gamsiin ja Buchsiin, josta rajajoen yli Liechtensteiniin. Tuolla Alt-Sankt-Johannin ja Gamsin seuduilla oli erityisen sievät maisemat. Kylät itsessään aika uneliaita, joskin paikallinen ampumakerho näytti olevan (miesväestön) sosiaalisen elämän keskus.

Liechtensteiniin saavuimme Schaanin kautta ja ajoimme Vaduzin keskustaan. Elämää ei aluksi näyttänyt olevan missään. Ainoa ravintola, jossa oli väkeä, piti sisällään yksityistilaisuutta, joten ulkopuoliset eivät sinne päässeet. Lopulta syy selvisi musiikin ääniä seuraamalla: lähellä raatihuoneentoria oli kesätapahtuma, jossa ilmeisesti merkittävä osa Liechtensteinin väestöstä - ainakin keski-ikäisestä ja vanhemmasta väestä - litki olutta ja söi makkaraa humppaorkesterin pauhatessa taustalla keinahtelevia schlagereita. Puolisoni ei ole yleisesti ottaen innostunut makkarasta, oluesta sen enempää kuin perinnemusiikistakaan, minkä lisäksi olut ja makkara olisi pitänyt tilata jonkin kännykkä-äppin kautta, joten ainoa muu auki oleva vaihtoehtomme oli turkkilaisen pitämä pizzeria - varmaankin Norjan jälkeen kallein, jonka elämässäni olen kokenut.

Auringon painuessa vuorten taa ajoimme Liechtensteinin pohjoiskärkeen ja sieltä edelleen Itävaltaan. Tulin huomanneeksi siinä yhteydessä, että Liechtensteinissa on itse asiassa kaupungin lisäksi useampia kyliä ja kunnolla luontoakin. Pitänee joskus käydä siellä metsässä ja avata maalle oma lintulista - olen jättänyt monet kääpiövaltiot listaamatta siksi, etten ole nähnyt niissä mitään sellaista lajia, jota en olisi nähnyt isommassa naapurimaassa, ja jotta Euroopan-listani mahtuisi edelleen printattuna vaaka-A4:lle. Nytkin tekee tiukkaa.

Ensimmäinen kaupunki Itävallan puolella oli Feldkirch ja pian sen jälkeen tuli pimeää, joten Vorarlbergin maisemat jäivät pääosin näkemättä. Majapaikkamme oli fantastisen mukava perhehotelli Tirolin puolella Sankt-Anton am Arlbergissä. Hotellia pyörittävä perhe oli hyviä ihmisiä ja heidän koiransa ihastui puolisooni. Mahtaako koskaan toipua erosta. Meillä oli pikkuinen huone, mutta tilava terassi, josta oli näköala vuoristopurolle ja Vallugan rinteille.

Oli helposti pääteltävissä, että Sankt-Anton on pääasiallisesti talvisesonkikaupunki. Kävelimme aamulla sen päästä päähän ja havaitsimme, että enemmistö hotelleista ja majataloista oli suljettuina. Kesäsesonkikin oli toki tuonut kylään jonkin verran retkeilijöitä ja vuoriston kesästä nauttijoita, me mukaan lukien. Tiklejä pyöri kaupungin laidoilla ja pähkinähakki lepatteli ohi kuusimetsän suuntaan. Iloksemme havaitsimme myös, että Itävallan hintataso oli selvästi Sveitsiä alempi.

Matkamme jatkui Sankt-Antonista tirolilaisten alppimaisemien ja idyllisten kylien kautta Pohjois-Tirolin pääkaupunkiin Innsbruckiin, joka sai toimia puolisolleni esimerkkinä isommasta itävaltalaiskaupungista. Hän tykästyi sen viboihin nopeasti, etenkin kun heti parkkihallimme yläpuolella sattui olemaan häntä miellyttänyt basaari. Olimme lähinnä Innenstadtissa ja Innjoen varsilla. Jokunen kauppa tsekattiin, kahvia juotiin.

Sitten tien päälle uusien vuoriharjanteiden yli kohti Brennersolaa ja Vipitenon eli Sterzingin kylää Italian puolella Tirolia halkovaa valtionrajaa. Siitä tämän matkakertomuksen kolmannessa osassa.

Elokuinen Euroopan-matka, osa I

Kävin elokuussa Euroopassa kahden viikon kesälomalla. Kesäkuinen matkani suuntautui pohjoiseen, Lappiin ja Ruijaan. Nyt elokuussa suurin osa matkasta meni puolisoni toiveesta eteläisemmillä leveysvyöhykkeillä Italiassa ja Alppimaissa. Alussa ja lopussa ehdin kuitenkin viettää päiviä Suomessa.

Matkan alkupäivinä Suomessa oli melko aurinkoista, vaikka sitä oli edeltänyt sateinen ja pilvinen jakso. Landasin lämpimänä lauantai-iltapäivänä Helsinki-Vantaalle ja sieltä Itä-Helsinkiin, jossa onneni ja elämänkumppani oli minua vastassa. Serkkuni ei sinä viikonloppuna ollut maisemissa, koska oli tapansa mukaan saaristossa, joten riensimme puolisoineni Itäkeskuksen kurdimarkettiin lihaostoksille ja paistoimme nautaa sitten serkkuni grillillä. Dohan lentokentältä olin poiminut tätä varten mukaan pari pulloa vuoden 2016 Campo Viejon Riojaa, Dueroa kun ei Dohan varsin suppeasta valikoimasta löytynyt.

Olimme sunnuntaina Porvoossa, joka on aina vain etelärannikon viehättävimpiä kesäkaupunkeja. Käytimme sekä mennessä että tullessa valtatien sijaan vanhaa maantietä, joten tulimme samalla reissulla käyneeksi ostoksilla Söderkullassa ja kahvilla Eestinmäessä. Läntinen etelärannikko on minulle alueena tutumpaa, mutta itäinenkin etelärannikko on miellyttävää ja rauhallista seutua.

Maanantaina lähdimme illansuussa Ryanairin suoralla lennolla Bergamoon, joka on Lombardian toiseksi suurin kaupunki, ja jossa yksi Milanoa palvelevista kansainvälisistä lentokentistä sijaitsee. Majoituksemme oli kaupungin eteläisessä Malpensatan esikaupungissa, mutta koska oltiin Italiassa, paremmasta elämänlaadusta pääsi nauttimaan saman tien vain käymällä kahviloissa ja tavallisissa ruokakaupoissa, joiden notkuvien leipä-, juusto- ja lihapöytien anti oli alle kolmanneksen Suomen nykyisistä hinnoista. Vaikka lentojen hinnat ovatkin kallistuneet ympäri maailmaa, Helsingistä kannattaa melkeinpä lentää Italiaan vaikka vain yhden viikonlopun ulkonasyömisten vuoksi - maksaa itsensä takaisin, verrattuna siihen, että sen tekisi Helsingissä.

*   *   *

Olen ennenkin kirjoittanut siitä, kuinka Suomessa keskiluokka elää alaluokkaista elämää, vaikka kuvitteleekin asioiden olevan paremmin kuin muualla. Suomalaisen elämänlaadun heikkoudella on osin ilmastolliset syyt - ilmasto lienee pääsyynä tiettyihin kulttuurisiin asioihin, kuten siihen, että suomalainen sosiaalinen elämä keskittyy niin voimakkaasti neljän seinän sisään ja ydinperheeseen eikä suosi ulkona käymistä. Koska moinen kuitenkin tuntuu sopivan suomalaisten kansanluonteeseen, ei ilmastoa voi pitää pääsyyllisenä suomalaisen elämän ankeuteen, vaan tuo pääsyy löytyy hintatasosta, johon taas vaikuttaa varsinkin verotus. 

Elintarvikkeiden hinnat ovat viimeisten kahden vuoden aikana Suomessa räjähtäneet täysin käsistä, minkä saattoi tuntea nahoissaan Belgiassakin, mutta koska Belgia on Suomen tavoin melko kallis maa, asian kärjistymisen tajusi kouriintuntuvammin Italiassa. Hyvänä esimerkkinä patonki helsinkiläisessä marketissa maksaa nykyään lähemmäs 5 €, kun se Italiassa on yhä jotakuinkin normaalihinnoissa, n. 40-60 senttiä. Kahvilassa juotu kahvi maksaa Italiassa 90 senttiä, kun se Helsingissä on 2,5 €. Ulkomaalaisille, jotka eivät ymmärrä, miksi suomalaiset äänestivät seksikkään ja menevän Sanna Marinin hallituksen vaihtoon ja tilalle kauheita natsikohuja kärsivän oikeistohallituksen, voi siteerata näitä ja vastaavia lukuja - perus ruokaostoskassin hinta on Helsingissä nelinkertaistunut viimeisten parin vuoden aikana. Toisaalta ainakaan vielä oikeistohallitus ei ole saanut aikaan hintatason tai muunkaan elämän inhimillistämistä. Suokaamme heille kuitenkin vielä mahdollisuus.

*   *   *

Palataanpa elämänlaatua koskevista ensitunnoista kuitenkin tien päälle. Kosmisten leijonaporttien naristessa auki elokuun kahdeksannen aamuna matkustimme Bergamosta Lombardian ja koko pohjoisen Italian pääkaupunkiin Milanoon, joka tätä nykyä on väkiluvultaankin ohittanut Rooman - taloudellisesta vauraudesta puhumattakaan. 

Ajelimme Lombardian maaseudun halki maksuttomia teitä pitkin, koska aikaa oli. Euroopassa autoillessa on ylipäätään kaksi vaihtoehtoista matkustustapaa, joita voi vuorotella. Silloin, kun haluaa taittaa pitkiä matkoja ja säästää aikaa, on järkevää ajaa maksullisia motareita pitkin kaupungista toiseen. Ne ovat nopeita, mutta loputtoman tylsiä - kaikki taukopaikatkin ovat kopioita toisistaan - ja lisäksi tulevat tietysti kustannukset: tiemaksujen lisäksi bensa maksaa motarien varrella usein huomattavastikin enemmän kuin pikkuteiden varsilla, ja korkeammilla nopeuksilla polttoainetta myös kuluu enemmän kuin provinssimaanteiden 80-100 km/h keskinopeuksilla.

Milanossa meillä oli majoituksena kokonainen kerrostaloasunto hiljaisessa Calvairaten kaupunginosassa Emilio Alessandrinin puiston kupeessa. Puolisoni oli paikan viboihin hyvin tykästynyt varsinkin nähtyään avaimet antaneen emännän auran. Päivän kuumimpana hetkenä vain oleilimme, söimme, joimme punaviiniä. Iltapäivällä siirryimme bussilla Milanon keskustaan - yksi bussilinja vie tuolta asuinalueelta suoraan Piazza del Duomolle (tuomiokirkonaukiolle) ja myös julkinen liikenne on 3-4 kertaa Helsinkiä edullisempaa. (Suomen puolustukseksi voi sen sijaan sanoa, että Uber ei tuntunut toimivan ja varsinaistaksit olivat selkeän ylihintaisia. Voi tosin olla, että Italiassa on jokin oma edullinen taksiäppi, joka olisi pitänyt tietää.)

Iltamme Milanossa oli kaikin puolin onnellinen ja seesteinen. Erityisesti ilahdutti täsmälleen kahdeksan yli kahdeksan illalla Ukrainan kansallislaulun kajahtaminen tuomiokirkon edessä, auringon värjätessä taivasta ruusunpunaan ja purppuraan. Oli kansallislaulun kajahdushetki sattumaa tai tarkoituksella valittu, puolisoni kosmologisessa katsannossa 8. elokuuta kello 8:08 ilta-aikaa oli se hetki, jolloin leijonaportit olivat apposimmillaan auki, joten toivottavasti ukrainalaisten viesti kantoi samoin tein suoraan universumin ytimiin, joissa toiveet tulevat tosiksi. Laulussa lauletaan: 

Eivät ole kuolleet Ukraina, sen vapaus, sen kunnia,
kohtalo on vielä hymyilevä meille, veljet ukrainalaiset;
vihollisemme ovat haihtuva kuin kaste aamunkoitossa,
ja meidänkin osamme on hallita omassa, vapaassa maassamme.

*   *   *

Milanosta matkustimme seuraavana päivänä Ligurian rannikolle, jossa valitsimme taas tylsän moottoritien sijaan Välimeren turkoosista rannikkoa seurailevan polveilevan maantien, josta poikkesimme kahdelle kaupunkivierailulle, ensin Savonaan ja sitten Imperiaan. Aurinkoisia ja välimerellisiä paikkoja, joissa kahvilakulttuuri ja oleilevan promeneeraava elämänmeno kukoistivat. Lopulta saavuimme Ranskan puolelle Rivieraa, Mentonin rantakaupunkiin.

Jatkoimme Monacoon, jossa teimme pidemmän pysähdyksen ja söimme illallisen, jotta puolisoni sai uuden maapinnan. Siellä kuuli ranskan ja italian jälkeen eniten arabiaa ja venäjää ja sai väistellä humalaisia lamborghinejä ja ferrareita. Kalliita eurooppalaisia escort-tyttöjä kulki pieninä ryhminä kasinoiden edessä parveilevien uusrikkaiden arabien ja venäläisten joukossa - yksi fifi-koiraa kanniskellen ja päivitellen, ettei voinut uskoa joutuvansa kävelemään korttelin pituisen matkan uusissa timanttikoristeisissa Dolce & Gabbana -kengissään. Suomalaisiakin ammattilaistyttöjä kaupungissa näemmä oleilee - kahden kuulimme keskustelevan keskenään suomeksi. Vähemmän ökyrikas nuoriso tulee näköjään Monacoon lähinnä ottamaan selfieitä itsestään ravintoloiden ja klubien eteen jätettyjen urheiluautojen ja kaupunkijeeppien vierellä.

Yöpymään emme Monacoon jääneet, vaan ajoimme sieltä Ranskan puolelle Nizzaan, jonka ranskankielinen nimi on Nice. Suomalaiset lienevät tutustuneet aikoinaan Nizzaan ja koko Ranskan Rivierana tunnettuun Côte d'Azuriin jo silloin, kun ne vielä eivät olleet osa Ranskaa, koskapa niitä kutsutaan suomen kielessä italiankielisillä nimillään. Toisaalta italian äänteistö sovittuu suomalaiseen suuhun paljon ranskaa helpommin.

Nizza oli viihtyisä, tosin yleishintatasoltaan selvästi italialaisia vastineitaan kalliimpi. Vaikkei siellä ole lainkaan yhtä paljon pohjoisafrikkalaisia kuin Marseillessa, ilmasto, arkkitehtuuri ja yleinen elämänmeno saivat puolisoni tuntemaan itsensä hyvin kotoiseksi. Muuten en tällä matkalla kovin paljon ehtinyt lintuja katselemaan, mutta Nizzasta sain vahingossa itselleni uuden Euroopan-pinnan, nimittäin idänhopeanokan, joka näyttää villiintyneen vakiintuneeksi lajiksi Ranskan kaakkoisrannikolla.

Nizzan jälkeen siirryimme nopeampaan etenemiseen maksullisia moottoriteitä pitkin iltapäiväkohteeseemme Avignoniin. Jo kahdesti aiemmin käyntini Avignonissa ovat jääneet läpikulkumatkoiksi siksi, että juuri niinä päivinä on satanut kaatamalla, mutta tällä kertaa aurinko paistoi täydeltä terältä ja lämpöä oli reippaasti yli 30 astetta. Avignon oli majesteetillinen ja mystinen. Meillä oli siellä oikein hyvä vierailu ja päivällinen tunnelmallisella pikkuaukiolla plataanien varjossa. On vielä syytä mainita, että Avignonissa on katu nimettynä "hyönteisten Homerokselle" Jean-Henri Fabrelle, jonka kirjoja (Muistelmia hyönteismaailmasta I ja II) oli vielä viime vuosisadan alkupuolella saatavissa suomeksikin käännettyinä. Kahviloita, juustokakkuja, kukkeita kirkkojen takapihoja, salakäytäviä. Avignonissa voisi viihtyä pidempäänkin.

Illaksi ajoimme Grenobleen päästäksemme lähemmäs seuraavan päivän kohdettamme Sveitsiä. Hotellimme oli aivan kaupungin vanhassa keskustassa Victor Hugon puiston kupeessa ja parvekkeeltamme oli hieno näköala kaupungin takana kohoaville vuorille. Kävimme syömässä tunisialaisten omistamassa paikassa ja muutenkin koko Grenoble oli niin täynnä tunisialaisia, että puolisoni jopa vahingossa tunnisti kadulla jonkun kotikadultaan kotoisin olleen, jota ei ollut nähnyt sitten teinivuosiensa. Kun algerialaiset keskittyvät Marseilleen, tunisialaiset näyttävät omineen Grenoblen.

Paikallista ja maailmallista

Niin jo alkoi elokuu. Heinäkuun viimeisenä viikonloppuna täällä oli vieraana kanadalainen lintuharrastaja, jonka kanssa kävin eri puolilla Rawaljärveä sekä kahdella eri Margallakukkuloiden luontopolulla, vitosella ja nelosella. Kuutonen on vieläkin suljettuna yleisöltä leopardiperheen reviirin vuoksi. Kun maahan saapui iso kiinalaisvaltuuskunta, viranomaiset päättivät sekä pidentää ashura-pyhää kahdella lisäpäivällä että sulkea myös vitos- ja kolmospolut yleisöltä tilapäisesti. Tämä hieman yllätti, sillä en usko kiinalaisministereitä kuitenkaan vietävän viidakkoon retkeilemään.

Ehdimme joka tapauksessa käydä vitospolulla ennen sen sulkemista eikä nelospolkua missään vaiheessa suljettu. Myös Lake View Parkissa käydessämme oli pääsy parkkipaikoille suljettu, mutta se vain tarkoitti, että puistossa oli aamuvarhain rauhallista ilman töllistelijöitä ja selfieiden kinuajia.

Monsuunin kesälinnustoon kuuluvat useat äänessä olevat käkilajit ja monet sellaiset lajit, jotka ovat täällä kesävieraita, kuten mehiläissyöjät, paratiisimonarkit ja sinikurkkusiepot. Rawaljärven vedenkorkeus kohosi siinä määrin, että se karkotti maisemista syysmuutolla olleet palearktiset kahlaajat. Myös paikalliset pitkäjalat katosivat ja kenttähyyppien aiemmin kymmenpäiset parvet kutistuivat muutamiin. Rantakanatkin pysyvät veden ollessa korkealla piiloissaan eivätkä käyskentele lietteillä.

On ollut silti havaittavissa, että syysmuutto on heinäkuussa hyvin käynnissä: tervapääskyjä ja alppikiitäjiä on ollut taivaalla yhdessä paljon runsaamman paikallisen pikkukiitäjän kanssa. Tervapääsky ja alppikiitäjä ovat Islamabadissa vain läpimuuttajia - pesivät lähimmillään Gilgit-Baltistanin vuoristoissa. Niin ikään olen nähnyt jo muutamia tavallisia käkiä, joka sekin on täällä läpimuuttaja. Margallakukkuloilla sen sijaan huutelevat paikalliset kesävieraat: haukkakäet, variskäet, harmaakäet, viime käynnillä myös intiankäki. Järven rantalehdoista löytyi siperiansieppo - läpimuuttaja sekin. Nelospolulla kolusi lehvästöjä rilliparvessa syysmuuton ensimmäinen idänuunilintu.

Nisäkäshavaintojakin on kertynyt. Illansuussa vitospolun parkkipaikan, pyhätön ja metsänvartijain majan liepeillä jolkottelee lähes joka kerta kettu, usein hyvin kesynä. Ja poluilla alkavat iltaisin karjahdella muntjakit, joita intianenglannissa haukkupeuroiksi kutsutaan. Makakeja on usein varsinkin vesilähteiden ääressä. Piikkisiat pöhistelevät pimeän langettua menemään myös poluilla. Lenkot (lentävätkoirat eli suuret hedelmälepakot) lentävät varjoina ylitse kuin yön varikset.

Päivän varikset puolestaan tuovat yhä minulle lahjoiksi luita ja joskus muita esineitä. Toiminta terassilla on eskaloitunut, sillä joinain päivinä joudun siivoamaan sieltä pois monta luuta. Joku voisi tietysti kysyä, onko kyse sittenkin mustan magian harjoittajista, mutta olen todistanut ikkunasta silminnäkijänä, kuinka varikset niitä tuovat. Ne liottelevat niitä linnuille tarkoitetussa juomakipossa tai ilmastointilaitteen tippuman veden muodostamassa lätäkössä, leikkivät niillä ja asettavat sitten kummallisiin paikkoihin. Mutta ainakaan vielä ne eivät ole oma-aloitteisesti muodostaneet luista ristejä, pentagrammeja tai silmän kuvia.

*   *   *

Bajaurin heimoalueen päätaajamassa Kharissa tehtiin terrori-isku hallituskoalitioon osallistuvan islamistipuolueen Uskonoppineiden liiton Fazlurrahmanin siiven (JUI-F) tapahtumaan, jossa viitisenkymmentä ihmistä kuoli. Puoluetta johtava uskonoppinut maulana Fazlurrahman ei kuitenkaan itse ollut iskun aikaan paikalla. Epäilyt kohdistuvat Talibaniin, jonka kilpailija JUI-F on. Taliban pitää heimoalueita perinteisesti omana reviirinään - Bajaurin väestö on kokonaan paštuja ja ylipäätään maan vanhoillisimpia kolkkia. Sekä Pakistanin että Afganistanin Taliban on kuitenkin irtisanoutunut iskusta - ehkä näyttäisi omienkin parissa liian pahalta tappaa kymmeniä erittäin konservatiivisen islamistipuolueen edustajia, heitä kun on vaikea millään verbaalisella kuperkeikalla kehystää maallistuneiksi tai länsimielisiksi liberaaleiksi. Voi olla, että teko on ulkoistettu Da'ishin paikallisille soluille tai että nämä ovat toimineet ilman Talibanin lupaa.

*   *   *

Ruotsin koraaninpoltot ovat aiheuttaneet koko kesän perjantaisin huolta siitä, mitä Ruotsin tuomitsevien mielenosoitusten yhteydessä tällä kertaa tapahtuu. Uutisointi on keskittynyt pinnallisesti islamofobian kauhisteluun yhdellä puolen rintamaa ja islamofobiseen öyhötykseen toisella puolella. Huomiotta on jäänyt tekijän tausta, josta asioita vähänkään ymmärtävän olisi ollut helppo ynnätä, että yksi plus yksi on kaksi.

Tekijän tausta on Irakin kristityissä, joskin hän on julkisuudessa ilmoittanut olevansa ateisti. Tämä ei ole estänyt häntä taistelemasta Irakissa iranilaismielisen šiiamilitian riveissä, joista on sitten tullut Ruotsiin turvapaikanhakijaksi - monien muiden militiamiesten tavoin. Hänelle on myönnetty turvapaikka, mutta kun hän on sen turvin rötöstellyt - mm. militiatyyliin uhkaillut aitoja turvapaikanhakijoita, jotka hakevat turvapaikkaa juuri hänen kaltaisiltaan - ei hänelle ole myönnetty pysyvää oleskelulupaa.

Vielä paljastavammaksi miehen taustan tekee se, että Irakissa hänen koraaninpoltoistaan raivostuneet militiat, jotka hyökkäsivät jo useasti Ruotsin suurlähetystön tiloihin (siinä sivussa aiheuttaen vahinkoa myös Suomelle), edustivat iranilaismielistä šiiamilitiaa. Toisin sanoen, Koraanin julkista polttelua ja tallomista harrastava provokaattori ja hänen provokaatioistaan raivostuvat organisaatiot ovat samaa porukkaa. Sattumaako?

Tuskinpa. Iran on Venäjän liittolainen. Venäjän turvallisuusorgaanit ovat rekrytoineet runsaasti sekä Iranin ja Assadin puolella olleita militiamiehiä että erityisesti Lähi-idän kristittyjä. Näiden kautta on pyritty saamaan hallintaote länsimaissa olevista diasporayhteisöistä, joita Venäjä on ennenkin käyttänyt provokaatioihin ja polarisaation aiheuttamiseen Euroopassa.

Niin kauan kuin Turkin parlamentti ei ole ratifioinut Ruotsin Nato-jäsenyyttä, asia on poliittisten konspiraattoreiden mielissä yhä avattavissa. Ruotsin ja Turkin välillä Vilnassa saavutettu yhteisymmärrys on helposti heitettävissä roskakoriin, mikäli provokaattorit onnistuisivat aiheuttamaan riittävän suuren raivostumisen, että se saisi turkkilaiset kansanedustajat äänestämään asian nurin. Erdoǧan voisi silloin levitellä käsiään ja kysyä, eivätkö eurooppalaiset uskokaan parlamentaariseen demokratiaan.

*   *   *

Venäjän Wagner-kapinasta on esitetty runsaasti tulkintoja, toiset parempia ja toiset huonompia. Venäjällä on kuitenkin jo tsaarinajalta saakka esiintynyt perinteenä sellaisia kenraaleja, jotka toimivat omapäisesti ja rellestävät maailmalla, saavat vieläpä arvostella ja nöyryyttää tsaarin pajareita, koska kuitenkin loppupeleissä ovat tsaarin kontrollissa ja tuovat tsaarille voittoja. Usein sellaisilla keinoilla, joita olisi ollut diplomaattisesti hankalaa tehdä valtion virallisina operaatioina.

Se, että Venäjä on siirtänyt sekä ydinaseita että Wagner-joukot Valko-Venäjälle, kertoo paitsi Valko-Venäjän haltuunotosta, myös siitä, että Venäjä ei ole millään muotoa luopumassa imperialistisesta sodastaan Eurooppaa vastaan. Tuon sodan pääasiana on territoriaalinen laajentuminen. Kun se ei ota onnistuakseen Ukrainassa - ainakaan ennen Trumpin paluuta Valkoiseen taloon - Venäjä ei ole tällä välin lakannut laajentumasta, vaan tehnyt sen muualla. Valko-Venäjän yhä syvemmän haltuunoton lisäksi Venäjä on ottanut haltuun Ranskan entisiä siirtomaita Afrikassa yhden toisensa jälkeen: Keski-Afrikan tasavalta, Mali, Burkinamaa ja viimeksi Niger. Sotilasvallankaappauksissa Wagnerin ja sen takana olevan Venäjän sotilastiedustelun rooli on ollut keskeinen. Myös Sudanissa ja Tšadissa ovat Venäjän kädet veressä. Algeria on perinteisesti ollut Venäjän alueellinen liittolainen - se voi pyrkiä uudelleen haastamaan Marokon hegemonian Atlantin rannikolla ja Mauritaniassa.

Venäjä myy ylihinnoilla öljyä ja Ukrainasta varastettua viljaa Afrikkaan, Lähi-itään ja Aasiaan ja niinpä sen sotakassa ei ole lainkaan ehtymässä, tästä pitää maailmanlaajuinen hintojen nousu huolen. Lännen hylkäämiksi itsensä kokevat valtiot, kuten Saudi-Arabia, Egypti ja Pakistan, ovat navigoituneet yhä selvemmin Kiinan vetovoimaan, ja Kiinan yuaneilla Venäjän öljystä ja viljasta nyt Venäjälle maksetaan.

Lännessä on jo jonkin aikaa ennenaikaisesti julisteltu Venäjän romahdusta, jota emme tule näkemään. Putin odottaa tällä hetkellä Trumpin toista tulemista. Trump on luvannut lopettaa Ukrainan tukemisen saman tien valtaan päästyään - ja uhannut myös irrottaa Yhdysvallat Natosta. Vaikka Capitolin vallankaappausyrityksen lässähtäminen onkin optimistisessa Lännessä tulkittu osoitukseksi demokratian voimasta, asia voidaan myös nähdä hieman toisin: Lännen suurin demokratia ehti käydä senttimetrien päässä kuilun partaasta, ja sittenkin voitti ainoastaan neljä vuotta lisäaikaa. Noiden neljän vuoden aikana ei ole toistaiseksi saatu Trumpia telkien taa saati neutraloitua venäläismielisen fasismin yleisesti Lännelle muodostamaa uhkaa.

Suomikin on lietsottu täysin absurdiin polarisaatioon suuren maailman mallin mukaan. Vasemmisto on toistamassa samoja virheitä, joilla saatiin aikaan Brexit ja Trump. Kiihko, jolla maltillista oikeistoa vastaan hyökätään ja heilutellaan natsileimakirveitä, hyödyttää lopulta lähinnä äärioikeistoa. Jos nykyhallitus kaatuu, seuraava hallitusohjelma ei ehkä enää irtisanoudukaan rasismista. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö äärioikeiston öyhöttäjien ja maalittajien laumat (venäläisten trollien selustatulella) tekisi osaansa maan ajamisessa polarisaatioon, mutta he tekevät niin omaksi edukseen. Vasemmisto on lähtenyt mukaan leikkiin tavalla, joka tulee kääntymään kivuliaasti sen pitkän tähtäimen arvoja vastaan. Luokkataistelun rintamat kun eivät enää ole samoilla paikoilla kuin ne joskus varhaisteollisen yhteiskunnan aikana olivat.

Heinäkuun juttuja

Heinäkuu on Islamabadissa tukahduttavan kuumaa ja kosteaa aikaa, mutta siitä huolimatta olen käynyt viikonloppuisin retkeilemässä. 

Viime viikonloppuna oli kylässä Lahoresta opiskelija, jonka joskus taannoin tapasin yhdellä Margallan luontopoluista. Se, jolla on merkillinen kiinnostus käärmeenpääkaloihin (Channa gachua). Monien täkäläisten tavoin hänellä on myös paljon yliluonnollisiin asioihin ja taikauskoon liittyviä pelkoja, jotka ovat hänen tapauksessaan yhdistyneet perhetragediaan, pikkuveljensä kuolemaan. Hänen mielikseen katsoin moneen kertaan valvontakameran videon, jossa veljen kuolema näkyy, ja sanoin hänelle, että minusta mikään siinä näkyvä ei viittaa erään paikalla olleen henkilön osallisuuteen eikä kukaan olisi voinut lavastaa moista onnettomuutta. Onnettomuusajoneuvon kuljettajaa voisi toki syyttää siitä, ettei hänen kuljettamansa lasti ollut turvallisesti kiinnitetty. Mutta sivullinen seisoskelija, vaikka olisikin kantanut kaunaa, ei kyllä videosta päätellen tehnyt - eikä olisi voinutkaan tehdä - mitään.

Kehotin ystävääni suhtautumaan näkemiinsä uniin ja näkyihin luonnollisena asiana. Läheisen menetyksen kokeneilla ihmisillä sellaiset ovat tuiki tavallisia, eikä niitä kannata yrittää ylitulkita. Mieli askartelee kaikenlaisten vaihtoehtoisten selitysten parissa, kun traagisen totuuden hyväksyminen on vaikeaa, ja niinpä nuo vaihtoehtoiset tapahtumat tulevat uniin. Kuten tietysti kuollut läheinenkin.

Vaikka mainittu ystävä on sosiaaliselta ulosanniltaan jossain määrin omituinen, hän on ilmeisesti omalla alallaan lahjakas, koskapa oli saanut - toisin kuin koko ajan pelkäsi - kokonaista neljä opiskelupaikkaa eurooppalaisiin yliopistoihin, niiden joukossa Vaasaan. Hän oli kuitenkin päätynyt valitsemaan Trondheimin, johon kuuluu ilmeisen hyvä stipendi - sellainen, että sillä pärjää Norjankin hinnoissa.

Tapasin myös kuusi Suomeen lähdössä olevaa opiskelijaa - kaikki teknologeja, puolet vieläpä tyttöjä menossa hyvin miesvaltaisille aloille. Asioiden internettiä, pintarakenteita, keinoälyä, koneoppimista... Nämä ovat nyt niitä aloja, joita koskeva osaaminen Suomessa kiinnostaa maailmalla, ja joissa toisaalta Suomessa on työvoimapula. Päätellen opiskelijoiden profiileista joku tekee rekrytointipuolella jotain oikein. Jos oikea käsi onkin junaillut asioita oikein, toivottavasti vasen käsi ei heti rankaise heitä yrittämällä karkottaa ja tunkemalla turvapaikka- ja tukiputkeen, mikäli opintojen lisäksy yrittävät hakeutua myös oman alansa töihin.

Kävin käärmeenpääkalamiehen kanssa Shah Allah Dittan pyhillä luolilla, joissa rukoilivat muinaisina aikoina buddhalaiset ja sittemmin suufilaiset mystikot. Toisena päivänä kuljimme Margallan viitospolun ylhäältä alas. Ylhäällä oli laulavia sulttaanisirkkuja, ainoalla yhä virtaavalla vesilähteellä (muut kuivina) oli suuri lintutihentymä, jossa oli lukemattomien aasianrillien, harmaavatsaviuhkojen ja himalajansieppokerttujen lisäksi kaunis sinikurkkusieppo.

Kävin myös useita kertoja Rawaljärvellä, koska sinne on alkanut ilmaantua kaikenlaista erikoista: pitkäpyrstöjassanan ja kapustahaikaroiden jälkeen mm. intianviheltäjäsorsa ja kiinanpikkuhaikara. Sinne putoilee myös lapa- ja harmaasorsia, puhumattakaan pienistä määristä palearktisia kahlaajia. Kahlaajat vielä ymmärrän - ne ovat jo syysmuutolla. Mutta olen yllättynyt siitä, että sorsiakin ilmestyy maisemiin jo heinäkuussa.

Niin ikään kävin erään vanhemman herrasmiehen maatilalla Chak Shahzadissa. Laskin hänen mielikseen 27 lintulajia hänen tiluksiltaan illallistamisen lomassa. Viimeisenä jo pimeän tultua savannikehrääjä, jolla onneksi on läpitunkeva ja helposti tunnistettava ääni, ettei pelkän lehahtavan varjon perusteella tarvitse arvailla.

Tulin ostaneeksi auton. Pitkällisen byrokratian jälkeen varsin vanha mutta erinomaisen kaunis Volvon jeeppi seisoo nyt pihassani, tosin vielä ilman rekisterikilpiä. Saa nähdä kuinka kauan vielä kestää, ennen kuin voin myös ajaa sillä.

Heinäkuun kuumuudessa kaikenlaiset asiat tuppaavat hajoamaan: milloin putket, milloin pumput, milloin sähköviritykset. Jatkuvasti on jotain hajalla ja taas pitää valvoa kodissa ramppaavia sähkö- tai putkimiehiä.

Takaterassilla pyörii avuttomina ja sydän sykkyrällä ilmastointilaitteen päällä pesineen mainaperheen jälkikasvua. Onneksi ne ovat siellä, koska naapurien kissat eivät pääse takaterassille (toisin kuin etuterassille, jossa ne aina silmän välttäessä kyttäävät lintuja). Variksia ja haarahaukkoja mainanpoikasten pitää tietysti yhä pelätä, mutta siksipä välttelenkin siellä käymistä nyt, jotten kiinnittäisi petolintujen huomiota nurkissa täriseviin mainanalkuihin.

Etuterassilla, jossa linturuokintani ja niille asentamani vesikulho sijaitsevat, varikset tuovat minulle säännöllisesti asioita. Joskus epämiellyttävämpiä, kuten luita. Joskus taas jotain, minkä ainoa merkitys lienee kiitos tarjotusta ruoasta. Jostain ne olivat löytäneet litsejä, joita ne käyvät liottamassa vedessä ja sitten avaavat ja syövät. Sain erään liikemiehen maatilalta laatikollisen mangoja, joita olen kiskonut kaksi per päivä, jotteivät ehtisi pilaantua. Niistäkin jää yli kuoret ja iso hedelmänkivi, jotka annan terassille linnuille. Ne saavat niistä vielä paljon irti.

Uutisista päätellen Suomessa on tällä välin pöyristelty persujen persuutta ja teeskennelty, että kaikkien internetiä vähänkään seuranneiden 10-15 vuotta hyvin tietämät persujen puheet ja kirjoittelut olisivat muka jotain uutta ja järkyttävää. Miksiköhän ne eivät järkyttäneet silloin yli 10 vuotta sitten?

Niin, ja Bidenkin kävi kylässä.