Kun Juliasta tuli Romeo

Pakkanen on kiristynyt kylmemmäksi kuin kertaakaan tänä talvena tai kuin puolisoni miesmuistiin, josta Suomessa on vietetty viimeiset viisi vuotta, eikä hän ainakaan tässä elämässä koskaan ole ollut Suomea kylmemmässä paikassa. Omassa miesmuistissani toki on, että lapsuudessani kouluun ja koulusta takaisin piti kulkea -30 asteen pakkasissa, loppumattomien ylämäkien viimassa (jostain syystä tuntuu, että ne olivat aina ylämäkiä sekä meno- että tulosuuntaan, varsinkin talvella), ja paleltumista valittaminen olisi ollut heikoille, koska oma vika, eiväthän reippaat pojat olisi paleltuneet.

Reippaat pojat olivat kaiketi niitä, jotka jo alakoulussa tekivät isojen poikien juttuja, kuten vetivät päihteitä, kantoivat teräasetta ja varastivat auton, jolla ajoivat puuta päin. Pahaksi onnekseen vanhempiani oli kirottu hyödyttömällä heittiöllä, joka oli kiinnostuneempi linnuista, hyönteisistä ja kirjoista, ja josta ei koskaan tullut hakkaamallakaan reippaiden poikien kaltaista.

Puolisoni on reipas, mutta reippaudessakin on rajansa, kun monikerroksiset talvivaatteet eivät enää estä pitkien ripsien jäätymistä ja huulten tunnottomuutta. Kaamosmasennus ja ikävä Välimerelle valtaa alaa, varsinkin kun talvemme on mennyt köyhyyden, puutteen ja kulkutautien merkeissä. Koiramme sen sijaan - sitä ei mikään tunnu pidättelevän, hangissa peuhataan, vastaantulijoita haukutaan suu huuruten. Mutta koira toimii vastoin omaa parastaan, sillä senkin tassut jäätyvät, jolloin se yrittää saada niihin tuntoa puremalla, ja silloin tietää, että koira on omaksi parhaakseen raahattava takaisin kotiin, vaikka se kuinka vastustelisi.

Silti tässäkin säässä läheisen mäen ja metsän pikkulinnut yhä sinnittelevät: tiaisten, punatulkkujen ja mustarastaiden lisäksi puukiipijä on viime päivinä palannut monen viikon poissaolon jälkeen. Käpytikka nakuttelee lähipuissa joka päivä. Sininen valo ja iltapäivän kultainen auringonlasku hallitsevat värimaailmaa. Jäähileet tanssivat kimallellen ilmassa sitä vasten.

Huonomminkin voisi olla: Amerikassa, jossa kaikki on suurempaa, ovat miljoonat olleet sydänmailla ilman sähköä, kun järjestelmät ovat romahdelleet. Suomessa on aina etuna se, että on totuttu. Pakkaseen siis. Muut asiat ovat sitten vähän niin ja näin; kaikki tulee aina uutena, pyytämättä ja yllättäen, vähän kuin Venäjä-selvitys, Tiitisen lista ja Epsteinin kuupostit. Venäjä-selvitys ei tosin tullut pyytämättä - hallitus tilasi sen. Joten siinäkin suhteessa asiat voisivat olla huonommin kuin nykyisin ovat.

Ukrainassa itänaapurissamme sijaitsevan terrorivaltion pommitukset jatkuvat Trumpin Putin-mielisistä horinoista huolimatta, pakkasta on yhtä paljon kuin Suomessa ja talot, sairaalat ilman sähköä.

*   *   *

Sain luettua loppuun viimeisen lukematta olleen Heikki Kännön romaaneista, nimittäin Kädet (Sammakko 2024), joten on tullut aika arvostella se. Olen kirjoittanut aiemmin arvostelut kaikista muista Kännön romaaneista, nimittäin Sömnöstä, Runoilijasta, Ihmishämärästä ja Mehiläistiestä. Yksikään viidestä ei ole tuottanut minulle pettymystä, enkä olekaan säästellyt kehujani Kännön kirjallisen tuotannon suhteen. Joten Käsien kohdalla otan vapauden viimein käsitellä myös joitain kirjasarjan arveluttavammista ominaisuuksista. Nyt turvavyöt päälle ja triggerivaroitus juonipaljastusvaarasta ja seksuaalisia tabuaiheita käsittelevistä teemoista, joita Käsissä oli enemmän kuin aiemmissa tiiliskivissä.

Kuten kaikki aiemmat Kännön kirjat, myös Kädet oli aivan mahtava lukuelämys ja ennen kaikkea pläjäys taidetta, mystiikkaa ja mytologiaa. Kännö myös palaa moniin aiempien kirjojensa teemoista yhä uudelleen: Tässäkin kirjassa sekoitetaan tosihistorian kulttuurihahmoja ja tapahtumia fiktioon ja fiktiivisiin hahmoihin. Tässäkin kirjassa on Mefisto-hahmo ja faustinen suhde. Tässäkin kirjassa esiintyvät kielletyn rakkauden kirjosta mm. veljen ja siskon välinen suhde, hyvin nuorten tyttöjen seksuaalisuus sekä homoseksuaalisuus (sekä naisten että miesten). Tässäkin kirjassa muinaiset myytit olentoineen heräävät henkiin ja sekaantuvat ihmisten elämiin traagisin seurauksin. Tässäkin kirjassa hypitään ajassa, varsinkin 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla - ja vietetään aikaa Euroopan keskeisissä kulttuurikaupungeissa - Wienissä, Torinossa ja Pariisissa.

Jokin oli kuitenkin myös muuttunut: tyylillisesti kirja poikkeaa monessa suhteessa Kännön edellisistä neljästä teoksesta, jotka puolestaan olivat keskenään monin paikoin samanlaisia. Ensinnäkin kertomisen tyyli mukailee kahta kertojahahmoa, Juliania ja hänen äitiään Danae Marea Angelia. Näistä varsinkin Julianin ääni on hyvin verboosi, selittelevä ja saksalaistyylisen raskassoutuinen. Julianin osuuksissa on kokonaisia sivuja ilman ainuttakaan kappaleenvaihtoa, ja niissä kuvaillaan pedanttisesti pääasioiden lisäksi kaikenlaisia epäolennaisia yksityiskohtia, kuten ovenrivan juuttumista ja tupakan hakemista. Eikä Danae Mareakaan ole tyyliltään sellaisen lähes sarjakuvamaisen iskevän kerronnan harjoittaja, jollaista luimme Mehiläistiestä, Sömnöstä ja Ihmishämärästä.

Syy moiseen lienee kahtalainen. Ensimmäinen syy tyylimuutokseen on Kännön ilmiömäinen kyky eläytyä todeksi kirjoittamiensa henkilöiden persoonaan ja ominaisuuksiin. Tyylimuutos seuraa siis olennaiselta osin siitä, että Kännö on valinnut kirjoittaa ensimmäisessä persoonassa näiden päähenkilöiden kautta. Toinen syy lienee se, että Kännö on tätä kirjaa valmistellessaan lukenut erityyppisiä lähteitä. Wagnerin oopperoiden, Goethen Faust-tulkinnan ja Steinerin teosofisten pohdintojen sijaan (tai ohella) on luettu itävaltalaisia ja ranskalaisia metafysiikkaa käsitteleviä teoksia ja kreikkalaista mytologiaa. Ja tämä on toki Kännössä parasta - luku toisensa jälkeen on kulttuurihistoriallista tutkimusmatkaa, joka saa minut lukijana yhtenään googlettamaan nimiä ja ilmiöitä sekä silloin tällöin tilaamaan kirjoja antikvariaateista Suomesta, Saksasta ja Ranskasta.

Kännö on intohimoisesti ja syvällisesti kiinnostunut tietyistä yliluonnollisista ilmiöistä, joista hän esittää kirjoissaan runsaasti sekä avoimia kysymyksiä että vahvoja mielipiteitä (vastauksia?). Esoteria muodostaa siis taiteen ohella hänen kirjojensa punaisen langan, johon verrattuna yksittäiset ihmiskohtalot, varsinkin fiktiivisten henkilöiden, ovat lopulta häviävän hauraita tähdenlentoja. Ja sellaisiksi usein päättyvätkin, sillä Kännön kirjoissa ei ole onnellisia loppuja, vaan hyvin traagisia kohtaloita.

Taannoin näytin Kännön kuvaa eräälle väkevästi näkevistä ystävistäni, joka sanoi näin: 

"Kuvan mies on tosiaan hyvin erityinen. On ihmisiä, jotka voivat vaikuttaa karkeilta, mutta ovat itse asiassa hyvin lämpimiä sisältä. Herkkiä. Hän yrittää uudistaa elämänsä. Menneisyydessään hän teki jotain, mitä häpeää, ja haluaa [uudistaa elämänsä siten, että voi] elää häiritsemättä mieltään menneisyydellään."

Tällä kertaa, Kädet luettuani, näen paljon, ehkä liiankin paljon, siitä, mitä tuo ystäväni tarkoitti, ja näen myös, ettei Kännö ole vielä viidessä kirjassaan onnistunut kirjoittamaan itseään vapaaksi. Salatieteistä kiinnostuneiden onkin syytä tiedostaa, että tuolla tiellä piilee vaaroja, ja että on rajoja, joita ei kannata ylittää, koska mikäli sen tekee, ei ihmiselämänkään verran viisauden kartuttamista ehkä riitä korjaamaan itselle tehtyä vahinkoa. Tämä on tunnettu ja popularisoitu Faustin kirouksena, vaikka tässä kohden onkin syytä muistaa kyseen olevan Goethen ja kumppanien luomasta fiktiivisestä Faustista eikä keskiajalla vaikuttaneesta historiallisesta Faustista, uuden ajan taikurien suuresta esikuvasta, josta kirjoitin Runoilijan arvostelussa.

Saattaa siis olla, että yksi Kännön motiiveista on myös varoittaminen. Mene ja tiedä. Kännö on kirjoittanut paljon taikuudella leikittelyn vakavista seurauksista. Verellä ja tulella kirjoitetut maailmankielen sanat eivät tunnu lähtevän kantajistaan edes seuraavissa ja taas seuraavissa sukupolvissa. Toisaalta näissä kirjaimissa on se kabbalistiikkaan olennaisesti liittyvä asia, että olevainen on koodattu kieleksi, Jumalan kieleksi, mikä puolestaan yhdistää hengellisen teorian wittgensteinilaiseen filosofiaan, ja näin tavallaan teesi ja antiteesi kohtaavat. Vähän kuin elämä ja kuolema, olevainen ja ei-olevainen, kohtaavat tarinan vaiheissa.

Kännö viittailee kirjoissaan Jeesukseen ja Zarathustraan ja tuntuu ottavan Jumalan tosissaan, muttei siten kuin abrahamilaisten uskontojen valtavirta tekee, vaan pikemminkin siten kuin Nietzsche. Nietzscheähän hän kohteli Runoilijassakin suuremmalla kunnioituksella - siltä vaikutti - kuin useita muita kulttuurihahmoja. Kännö suosii polyteististen pantheonien jumalia, joille oli ominaista tuo alkumiesmäinen suorasukaisuus ja piittaamattomuus, jonka kohtaamme Kännön tulkinnoissa alkuhirvestä, Wotanista ja Zeuksesta, sekä alituinen mustasukkaisuus ja juonittelu, jota sekä kreikkalaisilla että germaanisilla jumalilla totisesti riitti. Jumalattarista puhumattakaan.

Niinpä voinee tehdä sen arvauksen, että teologisesti Kännö tuskin on ateisti, mutta sen sijaan hän lienee rajoitetun jumaluuden kannalla. Hänen paholaisensa ei ole varsinainen Jumala, vaan katkeroitunut puolijumala, kakkoskerroksen henkiolentoja, jotka ovat aina joutuneet jumalten varjoon, mutta ovat kuitenkin ihmisiä väkevämpiä ja siksi vaarallisia ihmispoloille. Runoilijassa mefistohahmo muistutti vielä melko suuresti abrahamilaisten uskontojen Saatanaa, mutta Ihmishämärässä Kännö yhdisti saman hahmon wagnerilaiseen tulkintaan muinaisgermaanisesta Alberichista, nibelungien ruhtinaasta.

Käsien mefistohahmo on eräänlainen variaatio samasta teemasta, sillä tällä kertaa paholaisen rooliin pääsee antiikin mytologian Ganymedes, jonka mukaan on nimetty Jupiterin suurin kuu. Jupiter oli roomalainen versio Zeuksesta, kreikkalaisten pääjumalasta, joka vastasi germaanien Wotania ja skandinaavien Odinia. Ganymedes oli kuvankaunis troijalainen nuorukainen, joka kauneudellaan ja sankaruudellaan miellytti siinä määrin Zeusta, että tämä päätti ryöstää hänet ja viedä Olympokselle, jossa Ganymedeestä tuli jumalten juomanlaskija. Palkkioksi orjatyöstään (ja epäilemättä sodomiasta, kreikkalaiset jumalat tuntien) Zeus antoi Ganymedeelle kuolemattomuuden, tehden kuolevaisesta nuorukaisesta siten hieman jumalten kaltaisen, muttei kuitenkaan jumalaa.

Antiikin maailmassa Ganymedeelle oli oma kulttinsa, kuten eräille myöhemmillekin jumalten ja keisarien poikarakastetuille. Kännön versiossa ikuisuuden verran persraiskattu poikaparka löysi kuitenkin eräänä päivänä itsensä yksin Olympoksen palatsia asuttamasta, sillä jumalat olivat lähteneet maailmastamme - eivät jälkiä jättämättä vaan päinvastoin paljonkin jälkiä jättäen, mutta lähteneet yhtä kaikki. Hylänneet kuolevaiset tänne, ja myös kuolemattomaksi tehdyn Ganymedeen, joka vuosisatojen seuratessa toistaan sai havaita kuolemattomuuden olevan sittenkin kirous, koska se kaikesta huolimatta ei ollut tehnyt hänestä Jumalan veroista.

Tässä kreikkalainen myytti yhtyy Luciferin myyttiin. Ei liene sattumaa, että Kännö on nimennyt Ganymedeen myöhemmän ihmisinkarnaation Christoferiksi - valonkantajasta Kristuksen kantajaksi.

Jumalten lähtö, Jumalan kuolema - nietzscheläinen ajatus - toistuu Kännön uusiksi kirjoittamassa mytologiassa myös germaanien kohdalla, jossa jumalhämärä kohtasi muinaisia jumalia ihmisten maailman aattona. Kuten muistamme, Ihmishämärässä tapahtui kuitenkin käänteinen, eli kerran juonitteluihinsa sekä Alberichin ja ihmisten juonitteluihin tuhoutuneet jumalat palaavat sittenkin takaisin ja sysäävät liikkeelle ihmiskunnan itsetuhon. No, ainakin osittaisen sellaisen.

Ihmishämärässä wagneriaanisen jumaltarun Alberich ilmaantui esiin Heinrich von Grüngenin hahmossa. Katkeroitunut Ganymedes puolestaan ilmestyy esiin Christopher von Mettaun hahmossa. Hän ei ole enää vuosituhansia ihmisten parissa kuljeskeltuaan hehkeän helleeninuorukaisen hahmossa, vaan on aikojen saatossa muuttunut keski-ikäiseksi, kotkannenäiseksi ja pönäköityneeksi ukkeliksi, mutta yhtä kaikki säilyttänyt sen verran ylimaallista viehätysvoimaa, että paitsi paholaista palvovat noidat ja vampyyrit, myös viaton teinityttö ja hänen myöhempi miespuolinen inkarnaationsa joutuvat tuon hahmon lumoihin.

Sitä paitsi lumoaminen tapahtuu Oberonin yössä, mikä on selvä viittaus aiempaan Alberich-hahmoon, koskapa Alberich on olennaisesti sama hahmo kuin haltiain tai keijujen kuningas Oberon. Proserpion aatelispalatsin puutarhajuhlissa Torinossa näytellään Prosperon saaren sijaan Kesäyön unelma, jossa Mettau yhdistyy kelttiläisen mytologian Puck-hahmoon, Robin Goodfellowiin, joka puolestaan on yhteydessä kreikkalais-roomalaisen perinteen ilkikuriseen Pan-poikajumalaan. Tämän koko viittausketjun Kännö kerii auki teinitytöksi poikkeuksellisen oppineen kertojahahmonsa Danaen syvän kirjallisuustuntemuksen kautta.

Kännö on lisännyt soppaan vielä lisää elementtejä: Mettau on ehtinyt ennen 1700-luvun lopun inkarnaatiotaan olla myös tosimaailmassa vaikuttanut baijerilais-itävaltalainen taiteilija Christoph Haizmann, joka tuli tunnetuksi faustisesta sopimuksestaan paholaisen kanssa sekä tuon sopimuksen kaksinkertaisesta ulosmanaamisesta (ensin verellä, sitten musteella kirjoitetun version). Haizmann vietti elämänsä ehtoon böömiläisessä Mettaun luostarissa, josta Kännön tämänkertainen mefistohahmo on ottanut sukunimensä.

Kännölle on ominaista se, ettei mikään nimi tunnu olevan sattuma. Olen aiempien kirjojen kohdalla ollut yllättynyt siitä, että hän on ikään kuin uusiokäyttänyt todellisuudessa olemassa olleiden henkilöiden (yleensä taiteilijoiden) nimiä, mutta antaen ne fiktiivisille hahmoille, jotka toimivat eri ajassa ja kontekstissä kuin alkuperäinen nimenkantaja. Esimerkiksi Friedrich Tieck oli kuvanveistäjä ja Heinrich Hase samoin, mutta he toimivat satoja vuosia aiemmin kuin Kännön samannimiset hahmot. Jokin viesti tällaiseen täytyy sisältyä, koska sattumaa se tuskin on. Mutta tätä arvoitusta en ole vielä ratkaissut.

Käsissä kävi samoin: Christofer von Mettaun nimi johti Alankomaissa vaikuttaneen diplomaatin ja vakoojan jäljille. Yksi Käsien pienemmistä roistoista, kreikkalainen taiteenkeräilijä Athanásios Christópoulos, johdatti etsimään tietoa samoihin aikoihin eläneestä kreikkalaisesta runoilijasta, jonka runokirjan Danae myöhemmin löytää pariisilaisesta kirjakaupasta, ja joka muistuttaa häntä aiemmin kohtaamastaan, paljon ikävämmästä Athanásios-hahmosta. Athanásios Christópoulos (1772-1847) oli kreikkalainen runoilija ja lyyrikko, jonka säkeet lepattivat modernin kreikkalaisen kirjallisuuden aamunkoitossa kuin uutta laulukieltä tapaileva satakieli.

Sattumalta tarinassa vilahtanut Angelien naapuri puolestaan sai minut uppoutumaan pitkäksi aikaa sivuraiteelle Giordano Brunon (1548-1600) oppeihin halutessani muistuttaa itseäni, mikä hänen renessanssiajattelussaan olikaan johtanut kerettiläistuomioon ja roviolla polttamiseen. Ja kun Kännön kirjassa useaan kertaan palattiin apotti Henri de Montfaucon de Villarsin kirjoittamaan mystisen kabbalistiikan merkkiteokseen Le Comte de Gabalis, se muistutti minua teininä sangen suuresti miellyttäneestä Anatole Francen Kuningatar Hanhenjalan ravintolasta, ja kun en sitä etsinnästä huolimatta löytänyt kotikirjastostani (vaikka tiedän sen olevan siellä), jouduin tekemään tilauksen ranskalaisesta nettidivarista saadakseni molemmat ranskaksi ja luetuttaakseni ne myös puolisollani.

Ja kun selasin de Villarsin tuotantoa divarien sivuilta, eteeni ilmestyi kirja, jonka olemassaolosta en tiennytkään - nimittäin Le Geomyler, joka näytetään julkaistun erikseen sekä de Villarsin että ranskalaisen runoilijan Hippolyte Guérinin nimissä, "käännöksenä arabiasta". Tämä löytö olikin varsinainen onnenpotku, sillä olin aiemmin Mika Waltarin Mikael Hakimia analysoidessani yrittänyt selvittää, mitä veljeskuntaa hän "geomailereilla" tarkoitti.

Toisinaan mielessäni käy jopa ajatus, että Kännö tekee tämän tahallisesti - lietsoo kryptisillä viittauksillaan ja nimien uuskäytöllä lukijansa etsimään verkosta lisätietoja, jotka johdattavat uusille poluille. Muistelenkin joskus käyttäneeni termejä tähtiportit ja synaptisuus hänen kirjoistaan kirjoittaessani.

Ganymedeen tarun, shakespeareläisen Oberonin yön ja faustilaisen Mefistofeles-muunnelman lisäksi Kännö on ladannut tarinaan kasapäin muitakin kiehtovia mytologisia elementtejä. Esimerkiksi Eleusiin mysteereissä keskeisenä olleen Demeterin ja Persefonen myytin - äidin ja tyttären, joista toisen tai kummankin piti matkustaa Haadeksen valtakuntaan viettämään talvensa siellä ja palata jälleen keväällä hedelmöittämään maata. Äiti ja tytär sekoittuivat antiikin Kreikan riiteissä - ja niin tekevät he myös Kännöllä.

Danae Marea Angeli on kimääri, kolme naista yhdessä, ja lopulta kaksi miestäkin. Tyttö Danae, aikuinen nainen Marea ja vanha nainen rouva Angeli jakavat saman mielen. He ovat myös fyysisiä klooneja toisistaan, koska Danaen kuolemattomuuskirous toteutuu itsensä synnyttämisenä yhä uudelleen, kunnes hän löytäisi uudelleen kadotetun rakastettunsa Proserpinan, jonka Ganymedes murhasi.

Danae on nimetty myytin mukaan, jossa Zeus hedelmöittää kultasateen muodossa kammioonsa suljetun neitseellisen neidon. Marea saattaa viitata Maaraan tai mereen tai sitten merennymfi Mairaan, joka oli yksi nereideistä. Tämän nimen viittausta en onnistunut yksiselitteisesti avaamaan. Merennymfi vaikuttaisi todennäköisimmältä, koska hänen myyttinsä on yhteydessä kirkkauteen, puhtauteen ja transformaatioon sekä myös Siriukseen, mutta jos niin on, herää kysymys miksi Kännö, joka ilmeisesti osaa kreikkaa, olisi kirjoittanut nimen väärin. Sen niminen italialainen nainen olisi varmaankin ollut nimeltään Mera. Perheen sukunimi Angeli viittaa tietysti enkeleihin.

Lopuksi mukana on vielä Lesboksen saaren suuren runoilijattaren Sapfon runous, jota Danae siellä täällä siteeraa, sillä tarinan ytimessä on naisparin rakkaustarina. Itse asiassa tarinassa on runsaasti epäsovinnaisia rakkauden muotoja - Danaen ja Proserpinan suhde, Julianin ja Ludwigin suhde, Egonin suhde siskoonsa ja myöhempikin viehtymys alaikäisiin tyttöihin. 

Egon Schielen pitkään jatkunut suhde alaikäiseen Wally Neuziliin sekä hänen taiteensa aiheutti skandaaleja ja vankilatuomionkin hänen eläessään ja olisivat saattaneet aiheuttaa saman vielä nykypäivänäkin, sillä vaikka moni seksuaalitabu on nykyaikaan tultaessa höltynyt ja vapautunut, raja lasten ja aikuisten välillä on sen sijaan tiukentunut: Renessanssiajan kuuluisimmassa rakkaustarinassa Romeossa ja Juliassa Julia-tyttö oli vasta 13-vuotias, mikä olisi tänä päivänä skandaali - mutta omana aikanaan tuohon ei juuri kiinnitetty huomiota, vaan skandaali oli se, että Romeo ja Julia rakastivat toisiaan vastoin sukujensa sopimia avioliittojärjestelyjä.

*   *   *

Mutta lähestytäänpä Käsien keitosta toisesta näkökulmasta, kirjan kehysjuonesta. Kirja alkaa Wienistä ja sinne myös loppuu. Julian Angeli, loogisten empiristien filosofipiireissä liikkunut nuorimies, jolla on taipumusta dramaattisuuteen, on saanut äitinsä kuoleman jälkeen perinnöksi tämän uskomattoman tarinan. Äiti, Danae Marea, paljastaa Julianille olevansa yksi ja kolme, eläneensä toista sataa vuotta ja syntyneensä monta kertaa, jolloin sama tietoisuus on aina latautunut uudelleen hänen mieleensä edellisistä versioista.

Julian puolestaan ryhtyy kertomaan tätä uskomatonta tarinaa miesrakastajalleen, joka ei ole kukaan sen vähempi kuin Ludwig Wittgenstein. Tai ehkä sittenkin Wittgensteinin haamu tai häntä muistuttava mielikuvitusolento hiljalleen sekoavan Julianin päässä - tästä emme kai saa varmuutta, ellei sellaista tarjoile Wittgensteinin leijuminen lopussa hilpeänä palavan kartanon liekkien yllä.

Julianin kehystarinaan kuuluu myös hänen professorinsa, Wienin empiristipiirin keskushenkilö Moritz Schlick, joka Wittgensteinin tavoin oli todellinen henkilö, kuten myös kansallissosialismista ja mustasukkaisuudesta hurahtanut filosofian tohtori Johann Nelböck, joka tosielämässä samoin kuin Kännön vaihtoehtohistoriassakin murhasi Schlickin yliopistonsa marmoriportaikkoon. Kännö ei ole muuttanut dramaattisimpia tapahtumia, kuten henkilöiden kuolemia, mutta on muokannut niihin johtaneet motiivit omaan tarinaansa sopiviksi.

Mutta ennen kuin päädytään takaisin noihin Wienin tapahtumiin anschlussin aattona, palataan Danae Marean juurille Torinoon, vuoteen 1790, jolloin Torino oli Sardinian kuningaskunnan pääkaupunki. Torinossa seikkailtiin myös Runoilijassa ja ainakin kahdessa Kännön kirjoista se mainittiin yhtenä maailman mustan magian trigonometrisistä pääkaupungeista, mitä ilmensi myös Torinon Lucifer-patsas.

Torinossa rakastuvat toisiinsa kaksi teinityttöä, Danae Angeli ja Giulietta Proserpio, josta jälkimmäisestä Danae käyttää myyttistä nimeä Proserpina - kreikkalaisen Persefonen roomalainen versio. Giuliettan virallinen nimi lienee viittaus Romeon ja Julian tarinan Juliaan (Giulia, Giulietta). Sekä Danaen isä Michele Angeli, setä Emmanuele että Proserpinan vanhemmat Flavio ja Lucina sekä varsinkin notoriöösi Fiorenza-täti näyttävät olevan viehättyneitä kreikkalaisesta mytologiasta ja esoteriasta. Myöhemmin käy tosin ilmi, että he edustavat hieman eri koulukuntia, kun tytöt löytävät Giuliettan vanhempien kartanon kellareista salaisiin menoihin pyhitetyn Zeus-härän temppelin.

Härkäpatsaan tulisilmien ja kookkaan falloksen alla tytöt tulevat paitsi löytäneeksi seksuaalisen suuntautumisensa täyttymyksen, myös sekaantuneeksi ikivanhaan maagiseen kulttiin, joka on harjoittanut samaisessa temppelissä seksi- ja verimagiaa ja uhrannut viattomia tyttölapsia saatanaksi tekeytyneelle Ganymedeelle. Tietämättään tytöt kirjoittavat eroottisilla leikeillään oman tuomionsa, jonka vuoksi toinen heistä joutuu manalaan ja toinen vaeltamaan ikuisesti ihmisten kaupungin katuja, jotka ovat vuosia.

Torinosta siirrytään Pariisiin, jossa kolmiruumiinen olento nimeltä Danae Marea Angeli rakentaa poikkeuksellisen olemisen muotonsa edellyttämät rutiinit ja puitteet. Tapahtuu asioita, mutta mikään ei oikein mene eteenpäin, joten jossain vaiheessa siirrytään Krumaun pikkukaupunkiin, nykyiseen Tšekin Krumloviin, joka on tarinan kannalta välttämätön siksi, että Kännö on halunnut yhdistää tarinaansa vielä yhden taidesäikeen, nuorena kuolleen itävaltalaisen ekspressionistin Egon Schielen.

Egonista tulee Danaen elämän päättävä rakkaus ja tarinassa vihjataan hänen olevan Proserpinan reinkarnaatio, vaikka täyttä varmuutta ei saadakaan. Sukulaisuussuhteet sen kuin mutkistuvat romaanin loppua kohti, kun yli sadan vuoden takaa aavemainen Fiorenza-tätikin kaivautuu vielä kryptastaan. Julianin uni viittaa selvästi vampyyritarustoon, joka taas yhdistyy mustassa magiassa käytettyjen veriuhrien perinteeseen.

Tätä lukuun ottamatta Schielen elämää kuitenkin seurataan varsin todenmukaisesti - tai ainakin samoin kuin Schieleä esittelevät julkiset lähteetkin sen esittävät. Schiele ja Danae Marea tapaavat Krumaussa, mutta jo kohta pikkukaupunki savustaa skandalöösin nuoren taiteilijan ulos, koska tämä on hieman liian viehtynyt alaikäisten tyttöjen käyttämiseen malleinaan ja sänkykumppaneinaan. Yksi näistä, 17-vuotias Walburga eli Wally Neuzil on Egonin pitkäaikainen avioton naisystävä ja esiintyy tarinassa, samoin kuin myös Schielen myöhemmin vaimokseen ottama sovinnainen porvarisneito Edith.

Kirjassa viitataan useaan kertaan siihen, että Danae Marea olisi välillä asunut Brnossa, mutta siellä ei kuitenkaan missään vaiheessa vietetä aikaa kirjan sivuilla. Sen sijaan siirrytään Egonin edesottamusten seuraavalle näyttämölle, alaitävaltalaiseen Neulengbachin pikkukaupunkiin, jossa skandaalit jatkuvat ja Schiele joutuu lopulta oikeuteenkin. Hänet vapautetaan tytön vapaudenriistoon ja seksuaaliseen ahdisteluun liittyvistä syytteistä, mutta tuomitaan muutaman päivän vankeuteen säädyttömien kuvien pitämisestä esillä paikassa, jossa on lapsia (eli omassa ateljeessaan).

Danae pysyy kuitenkin Egonille uskollisena ja Wally samoin - jälkimmäinen jättää tosin Egonin ovet paukkuen lopulta siinä vaiheessa, kun tämä päättää uraansa edistääkseen ryhtyä siveään ja sovinnaiseen avioliittoon Edithin kanssa. Edith ja Egon kuolevat ensimmäisen maailmansodan jälkipyykeissä silloiseen pandemiaan, espanjantautiin. Wally lähtee sairaanhoitajaksi sotaan ja kuolee rintamalla Dalmatiassa punatautiin. Kaikki heistä kovin nuorina - Egon oli kuollessaan 28-vuotias, tytöt 23-vuotiaita.

Niin, se käsimerkki. Kun ensimmäistä kertaa näin Kännön kirjoittaneen uuden romaanin nimellä Kädet, luulin, että tässä tarinassa hän palaisi aiemmin haastattelussa esittämäänsä ajatukseen käsien merkityksestä ihmisen maailmanherruudessa - peukalo-etusormiote ja taide tekivät ihmisestä ihmisen. Mutta Kännöllä olikin ollut mielessä jotain muuta, sillä Käsissä ei palata siihen, kuinka ihminen manipuloi käsillä ympäristöään - päinvastoin, Käsissä korostuu kielen merkitys, maagisten sanojen kultasade, joka siittää ihmisistä olevaisia ja määrittää heidän osansa suuressa kirjoitetussa näytelmässä.

Otsikon kädet liittynevät siis ensisijaisesti Egon Schielen taiteeseen. Jos tekee kuvahaun Schielen nimellä, saa vastaukseksi kasapäin hänen omakuviaan, joita hän tuottikin uransa aikana suuret määrät. Schielen maalauksissa hänellä on erittäin monissa omakuvissa tuo sama käsimerkki, joka on päässyt Kännön kirjan kanteen - ja jonka Ganymedes tekee tavatessaan ensi kerran Danaen ja Proserpinan. Kännö on selittänyt käsimerkkiä Proserpinan suulla valinnaksi kahden välillä - yksi saisi ikkunan elämään, kun taas toinen, Proserpina, lähtisi kuolemaan, manalaan, kuten Persefone. Mutta miksi sitten käsimerkki palaa olevaisuuteen Schielen maalauksissa? Tätä Kännö ei eksplikoi. Ehkä hän on tarkoittanut tämän lisävihjaukseksi siitä, että Schiele oli Proserpinan reinkarnaatio. Mutta Schiele ei ole tietoinen asiasta, joten hän tuskin voinee maalauksissaan lähettää signaalia vaeltamaan jääneelle Danaelle. Itselleni tuli Schielen tavaramerkistä mieleen pikemminkin hänen vulvakautensa. Ehkä rako tosiaan tarkoitti - rakoa.

Danae ehtii joka tapauksessa synnyttää Egonille lapsen, Julianin, ja kuolee sitten itsekin, ilmeisesti Egonilta saatuun espanjantautiin. Tässä vaiheessa hypätään takaisin kirjan alun skenaarioon eli Julianin keskusteluihin näkyjensä ja haamujensa kanssa wieniläisessä kartanossaan, ja siinä sivussa Moritz Schlickin murhaan. Siihenkin saadaan Ganymedes jotenkin mukaan - joskin melko passiivisessa yllyttäjäroolissa, puhumattomana unennäkönä, jolla on tällä kertaa käsivarrellaan istumassa kultainen kukko. Kukko ei tosin ehdi kiekua ensimmäistäkään kertaa, kun Julian jo löytää itsensä muistinsa menettäneenä soppalammikosta.

Böömiläisen luonnontaikuuden harjoittajan poika, viimeisen rouva Angelin ja Julianin tšekkiläinen palvelija Tomáš, on lopulta yksi kirjan selväpäisimmistä hahmoista, joka vielä aivan kirjan lopussa vihjaa Julianille - ja lukijalle - että osa uskomattomasta tarinasta saattaa sittenkin olla villin mielikuvituksen tuottamia väärinkäsityksiä. Tässä ratkaisussa - kuten myös Wittgensteinin vaikenemisessa - Kännö jättää oven auki vaihtoehtoisille selityksille, ehkäpä niillekin, joita voitaisiin kutsua rationaalisiksi. Moinen seuraa pitkää perinnettä maagisen romaanikirjallisuuden alalla, jossa lopussa taikamaailmasta päästäänkin jonkin vaatekaapin, lentävän maton tai keijukaistomun kautta takaisin reaalimaailmaan ja sitten mietitään, oliko se kaikki sittenkin vain Oberonin unta.

*   *   *

Jotta en ylistäisi kritiikittä, minulla on Käsistä myös pieniä moitteita, jotka toki kalpenevat tarinan myyttisen täyteläisyyden rinnalla.

Ensinnäkin, Käsiä oli tyylivalintojen vuoksi hieman raskaampaa lukea kuin aiempia Kännöjä, vaikka tarinassa olikin paljon viehätystä ja kauneutta sekä monin verroin lisää naisellisuutta, joka aiemmissa kirjoissa oli jäänyt melko paljon sivuosiin.

Mietin pitkään, johtuiko raskaus vain tyylistä, vai oliko se myös tarinasta itsestään tihkuvaa epätoivoa. Sitä, että maailma on niin epäoikeudenmukainen, ja että rakkaus ei ehkä voitakaan. Sivu sivun jälkeen kuolemaa selitetään pois nimeämällä se uudelleen syntymiseksi ei-olevaisuuteen.

Lopulta kuitenkin kuolemanvoimat voittavat. Egon ja kaikki naisensa kuolevat. Danae menettää kuolemattomuutensa - tehden sen tosin vakaasta tahdostaan - mutta hänen viimeinen perillisensä Julian seuraakin Ganymedeen polkua eikä Danaen ja Proserpinan rakkauden. Eikä tämä johdu vain siitä, että hän on homoseksuaali ja siten oletettavasti jää lapsettomaksi, vaan hän myös sekoaa, lietsoo toisen sekopään murhaan, polttaa äitinsä muistelmat, perintönsä ja kartanonsa, jättää pakenematta Torinoon ja näännyttää itsensä hengiltä metsätölliin.

Mielessäni käy täysin toisenlainen erakoituminen - Kuningatar Hanhenjalan ravintolan päähenkilö Jacques Ménétrier, joka päätyy kirjan lopussa kaikkien seikkailujen jälkeen onnelliseksi yksineläjäksi kirjojen ja oppineisuuden pariin. Ehkä nuoren Jacques'in lopulta löytämä onni olisi auttanut kirjoittamaan entisen synnintekijän vapaaksi paremmin kuin salaperäinen herra d'Astarac, joka etsi sylfejään ja salamantereitaan ja heittäytyi lopulta tuleen. Viiniin menevä mestari Jérôme Coignard joutui lopulta pidätetyksi ja teloitetuksi, vaikka hänen vapaamieliset ajatuksensa jäivätkin elämään.

Sillä kun totesin Käsien sisältävän jonkin sellaisen synkemmän, ehkä jopa katkeramman sävyn, jota en Kännön aiemmissa kirjoissa aistinut, ainakaan samalla lailla - en edes hilpeässä maailmanlopun kuvauksessa Ihmishämärässä - niin löysin kirjasta myös eräänlaisen isänmurhapuheen, samanlaisen, jollaisesta kirjoitin aiemmin Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -romaanin analyysissäni, jossa Richard luonnemurhaa Julianin. Jotain samanlaista kuulen tässä kohdassa, jossa Julian vuodattaa filosofisen sydänverensä kylmää ja julmaa dionyysistä tai luciferista puolijumaluutta edustavalle Ganymedeelle: 

"Sillä, minä sanoin v. Mettaulle, entä jos tuo kaivattu merkitys onkin rakkaus. Ja mitä voisi olla rakkauden ulkopuolella? Tuollaisia täydellisesti elämälle vieraita olioita, kuten te, ettekä te voisi missään tapauksessa olla merkitys millekään, koska tuhansia vuosia etsittyänne ette ole löytänyt elämällenne mitään muuta merkitystä kuin kuoleman, jota täydellisen arvottomien olioiden tapaan kylvätte ympärillenne, koska ette rohkene kohdata sitä itse. - Siis: jos todellisuuden pohjimmainen rakenne on kieli, ehkä kielen tärkein tehtävä on kertoa meille rakkaudesta. Siitä, miten meidän on rakastettava itseämme ja toisiamme; maailmaa, elämää, Jumalaa, taidetta ja totuutta... kaikkea sitä, mikä tekee ihmisestä ihmisen, joka on, jotka ovat, jotka olemme, tietysti, täydellisen satunnaisia olentoja, kuten ystäväni [Wittgenstein] kirjoittaa, mutta jotka voimme löytää arvomme ja merkityksemme rakkaudesta. Ja meitä katselevat kadehtien ja kostaen rakkauden ulkopuoliset olennot, sellaiset kuten te, jotka saatatte ymmärtää ammoin kadottamanne merkityksen, mutta jotka olette liian arvottomia päästäksenne siihen takaisin sisälle."

"Sillä rakkaus ei ole satunnaista, eihän?"

*   *   *

En malta olla mainitsematta joitain historiallisia asioita, jotka olisin kirjoittanut toisin: Käsien tarinan varhaisemmissa vaiheissa Brno olisi epäilemättä ollut tarinan päähenkilöille Brünn ja mustien timanttien kaupunki Moravská Ostrava olisi ollut Mährisch Ostrau. Nämä kaupungit esiintyvät kuitenkin kirjassa tšekkiläisillä nimillään, kun taas paljon pienempi paikkakunta Krumau (Krumlov) esiintyy saksalaisella nimellään.

Toinen pieni epäjohdonmukaisuus Itävalta-Unkarin historian suhteen liittyy Triesteen, jonne 17-vuotias Egon Schiele ja 13-vuotias sisarensa Gerti pakenivat skandalöösille karkumatkalleen sekä tosielämässä että Kännön kirjassa. Kännön kirjassa Egon selittää matkakohdettaan sanomalla halunneensa matkustaa vieraille maille ja Italiaan. Mutta tässäpä olennainen asia olikin, että Trieste oli osa Itävalta-Unkaria ja Itävallan tärkein satama, kunnes Itävalta-Unkarin tappio ensimmäisessä maailmansodassa johti myös sen menetykseen. Italia miehitti Triesten vuonna 1918 ja Itävalta luovutti sen muodollisesti seuraavana vuonna. Karkumatkakohteeksi Trieste oli siis Egonille ja Gertille looginen ja helppo.

Kännön italian osaamiseen on jäänyt kiusallinen pikkuvirhe, jota kustannustoimittajakaan ei ole huomannut: signore on toki italiaksi herra, mutta silloin kun se yhdistyy ihmisen nimeen, putoaa pois loppu-e. Italialainen sanoo toki sí, signore ja per favore, signore, mutta kutsuu toista henkilöä signor Proserpioksi tai signor Angeliksi.

Kännö kirjoittaa kaikissa romaaneissaan kaupunkikyyhkyistä tarkoittaessaan kesykyyhkyjä eli tuttavallisemmin puluja. Ei kaupunkikyyhky toki huono nimi ole, hassu vain siksi, että Kännö näyttää mieluusti identifioivan kirjoissaan esiintyvät eläimet hyvinkin spesifisti. 

Toinen ja nimenomaan tässä kirjassa esiintyvä ornitologinen huomio liittyy pääskyihin. Pitkin Käsiä ne kirkuvat, välillä jopa kiljuvat, ja ajoittain sirisevät. Tämä saa minut olettamaan, että kyse on tervapääskyistä eli kiitäjistä, joiden ääni minullekin on aina merkinnyt keskeistä viivanvetoa kesän äänimaisemassa. Jossain paikoin kohottelin kulmiani, kun pääskyt kirkuivat lokakuussa ja vieläpä lumisateessa, kunnes hetken lauseita väänneltyäni huomasin, että tuossa puhuttiinkin siitä hypoteettisesta kesästä, jota Edith ja syntymätön lapsi eivät koskaan päässeet näkemään.

Olipa taas lukukokemus. Ja koska en ole tietoinen, että Kännö olisi julkaissut vielä seuraavaa romaaniaan, otan seuraavaksi lukuun kirjan, jossa kuulemma on yhteys äidinäidinäitiini ja Laatokan mystiseen härkäuhrien saareen, Mantsinsaareen, josta hän oli kotoisin. Tämä kirja on Miina Supisen Kultainen peura, ja jos siinä kerran on jotain äidinäidinäitiini liittyvää, otaksun sen silloin liippaavan temaattisesti jollain tasolla myös Kännön tuotantoa.

Valkoinen ruusu

Edellisessä blogipostauksessa sivusin saksalaista maanalaista vastarintaryhmää nimeltä Valkoinen ruusu (Die Weisse Rose), joka toimi tähdenlennon ajan valonpilkahduksena kansallissosialistisen tyrannian yössä. Koska elämme nyt 2020-luvulla jälleen tilannetta, jossa länsimaisina sivistysvaltioina itseään pitäneissä yhteiskunnissa on ajankohtaista organisoida natsien vastaista maanalaista vastarintaa, on paikallaan muistaa hieman tätä Suomessa ei niin kovin laajalti tunnettua ryhmää.

Sodanjälkeisessä Saksassa ja varsinkin Baijerissa Valkoinen ruusu on hyvin tunnettu ja keskeinen osa saksalaisten heiveröisen natsivastaisen vastarinnan myytosta. Se toimi aktiivisesti myös anneksoidun Itävallan suuntaan, joten sielläkin verkosto tunnetaan. Israelissa ja Amerikassa sillä lienee jonkin verran tunnettuutta, joskaan ei lainkaan siinä määrin kuin saksankielisessä maailmassa. Valkoisen ruusun jäsenkunta ei kuitenkaan ollut erityisesti vasemmalle kallellaan, joten vasemmisto nosti myöhemmin kunniaan muita vastarintaryhmiä - eivätkä he olleet juutalaisia, joten ryhmä jäi vähemmälle huomiolle myös juutalaisten holokaustiin keskittyneessä vastarintamyytoksessa. 

Sen sijaan ryhmä nousi suureen kunniaan kristillisen ajattelun, varsinkin katolisten piirissä. Ja tämä käsitys minullakin Valkoisesta ruususta oli - varsinkin kun olin kerran joitain vuosia sitten käynyt pitkän keskustelun lentokoneessa viereeni istuneen baijerilaisen nuorisoaktiivin kanssa, joka herätti huomiota partiolaisunivormullaan ja kertoi kuuluvansa tämän ryhmän perillisiin lukeutuvaan katoliseen nuorisojärjestöön. 

Jos ollaan tarkkoja, niin vierustoverikseni osunut ritarikuntalainen asetti asiat hieman toiseen järjestykseen kuin olisi pitänyt. Nimittäin käsitykseni mukaan hänen edustamansa järjestö oli olemassa jo ennen Valkoista ruusua, mutta tuli natsien toimesta kielletyksi ja saattoi käynnistää toimintansa uudelleen vasta sodan jälkeen, jolloin se tietysti saattoi lukea Valkoisen ruusun tavallaan osaksi omaa keskeytynyttä toimintaansa. Jatkumon näkemiselle tällä tavoin oli jonkin verran perusteita, sillä useampi Valkoisen ruusun ydinryhmän jäsenistä tuli sitä edeltäneistä, kielletyistä ja leimallisesti katolisista nuorisojärjestöistä. Erityisesti sellainen oli ydinryhmän jäsen Willi Graf, jolle on myöhemmin puuhattu katolisen kirkon piirissä pyhimysstatusta. 

Myös Valkoisen ruusun ydinryhmän keskushahmo Hans Scholl oli linkittynyt katolisiin nuorisoaktivisteihin ja harkinnut kääntymistä katoliseksi, mutta hänet oli kuitenkin kastettu luterilaiseksi eikä hän tiettävästi koskaan ehtinyt muodollisesti vaihtaa uskontokuntaansa.

Onkin siis totta, että Valkoisen ruusun voi assosioida katolisiin nuorisojärjestöihin - mutta kun tämän verkoston jäsenkuntaa tarkastelee tarkemmin, paljastuu paljon monimuotoisempi ja heterogeenisempi läpileikkaus tuonaikaisen Saksan intelligentsiasta. Valkoisen ruusun kuuluisimmiksi kasvoiksi nousseet sisarukset Hans ja Sophie Scholl olivat, kuten todettu, protestantteja. Ydinryhmän jäsen Alexander "Schurik" Schmorell oli Orenburgissa syntynyt venäjänsaksalainen ortodoksi, jonka vanhemmat olivat paenneet bolševikkeja muuttamalla Müncheniin pojan ollessa vasta neljän. Viimeisen ja kohtalokkaaksi muodostuneen pamfletin kirjoittaja ja ryhmän intellektuelli Christoph Probst oli katolinen vapaa-ajattelija ja itämaisesta mystiikasta viehättyneen sanskritin professorin poika - tapahtuma-aikaan myös naimisissa ja perheenisä. Ainakin yhdellä ydinjäsenistä oli juutalainen tyttöystävä ja toisella juutalainen äiti. Ryhmän mesenaatiksi ryhtynyt stuttgartilainen tilintarkastaja Eugen Grimminger oli kääntynyt buddhalaiseksi ja ainakin yksi ryhmän naispuolisista jäsenistä oli antroposofi.

Ryhmän kutsuminen kristilliseksi vastarinnaksi on kuitenkin sikäli oikeutettua, että kristillinen ajattelu ja argumentaatio - eikä esimerkiksi sosialistinen - hallitsi voimakkaasti ryhmän tuotantoa. Kirjoituksissa siteerattiin taajaan Raamattua ja otettiin vaikutteita natsismia kritisoineilta kirkonmiehiltä. Lisäksi ryhmää innoittivat yleinen kiinnostus filosofiaan, etiikkaan, valistuksen aikaan ja sivistykseen, mukaan lukien saksalainen romantiikka sekä Goethen ja Schillerin kaltaiset klassikot. Ryhmän venäläistaustainen jäsen Schmorell identifioi itsensä antibolševikiksi; hänen isänsä oli venäjänsaksalainen lääkäri ja äiti venäläinen papintytär.

Valkoinen ruusu keskittyi voimakkaasti Müncheniin ja muodostui alun pitäen Münchenin yliopiston opiskelijoista. Suurin osa ydinryhmän jäsenistä oli lääketieteen opiskelijoita ja suurin osa laajemmasta muutaman kymmentä henkeä käsittäneestä verkostosta oli tuolloin, 40-luvulla, parikymppisiä opiskelijoita. Ryhmän toiminta koostui ensisijaisesti kirjallisesta tuotannosta - pamfleteista ja lentolehtisistä, myöhemmin myös graffiteista, joita levitettiin Münchenin lisäksi muihinkin yliopistokaupunkeihin sekä Saksassa että Itävallassa.

Lisäksi ryhmä mitä ilmeisimmin ylläpiti keskustelukerhoja yksityistiloissa sekä erään suojelijansa, kiellettyjen kirjojen kauppiaan Josef Söhngenin kirjakaupassa. Keskustelujen kautta opiskelijaryhmä sai temmatuksi mukaansa myös muutamia varttuneempia tieteen ja kulttuurin toimijoita, joista yksi, ydinryhmän opiskelijoiden filosofian ja musiikin professori Kurt Huber, myös maksoi mukanaolosta hengellään.

Osa ryhmän jäsenistä oli ehtinyt olla mukana Hitlerjugendissa, mutta disillusoitunut natsiaatteeseen. Moni ryhmän miespuolisista jäsenistä - joista suuri osa lääketieteen opiskelijoita - oli myös ehtinyt olla rintamalla ja todistaa siellä natsien harjoittamia kauheuksia, jotka valoivat heihin vastarintahenkeä. Ryhmän pamfleteissa tuomittiin niin sortovalta kuin aivan erikseen mainiten juutalaisiin kohdistuva vaino epäkristillisenä ja epäeettisenä, samoin kuin hahmoteltiin Saksalle parempaa tulevaisuutta ilman kansallissosialismia.

Ryhmän murskaaminen käynnistyi, kun yliopiston vahtimestari, matalaotsainen natsi-informantti nimeltä Jakob Schmid, näki Schollin sisarukset levittämässä Huberin kirjoittamaa kuudetta pamflettia, ja pidätettäessä heidän salkustaan löytyi Probstin kirjoittama seitsemäs pamfletti. Hans ja Sophie Scholl sekä Christoph Probst vangittiin ja teloitettiin giljotiinillä helmikuussa 1943. Alexander Schmorell ja professori Kurt Huber pidätettiin ja teloitettiin samalla tavoin saman vuoden heinäkuussa ja Willi Graf lokakuussa. Näistä kuudesta tuli Valkoisen ruusun kuuluisimmat jäsenet ja marttyyrit, vaikka teloitetuksi tuli vielä myöhemmin Hans Leipelt, joka jäi kiinni rahan keräämisestä Huberin lesken auttamiseksi.

Kymmeniä muita ryhmään tiiviimmin tai löyhemmin liittyneitä tuomittiin vankeusrangaistuksiin, joista nämä luonnollisesti vapautuivat natsihallinnon kaaduttua.

Lakimies Helmuth von Moltke (samannimisten preussilaisten kreivien jälkeläinen) salakuljetti yhden Valkoisen ruusun pamfleteista Norjaan ja brittitiedustelu kopioi sen lentokoneista jaettavaksi propagandalehtiseksi, jota pudoteltiin Saksan taivaalta kaupunkeihin. Moltke perusti myös oman vastarintaryhmänsä, Kreisaun piirin, joka oli nimetty hänen tapaamispaikkana toimineen sleesialaisen kartanonsa mukaan.

Lisäksi jälkeenpäin merkittäväksi legendan jatkamisessa tuli ryhmän jäsenpiiriin kuulunut, mutta ydintoimintaan osallistumaton lääketieteen opiskelija Jürgen Wittenstein, joka vältti vangitsemisen olemalla sattumalta poissa kaupungista pidätysten aikaan. Wittenstein pakeni Amerikkaan, josta käsin julkaisi Valkoisen ruusun muistelmat. Etunimensä englantilaistanut George Wittenstein teki sittemmin lääketieteellisen uran Kaliforniassa ja kuoli vuonna 2015.

Valkoisen ruusun nimen uskotaan viitanneen runouteen. Kuulusteluissa Hans Scholl viittasi erityisesti Clemens Brentanon runoon, joskin muitakin teorioita on myöhemmin esitetty, esimerkiksi viittaus kuubalaisen runoilijan ja itsenäisyystaistelijan José Martín vuonna 1891 julkaisemaan runoon Cultivo una rosa blanca, tai Saksasta Meksikoon muuttaneen salaperäisen anarkistikynäilijän, nimimerkki Bruno Travenin alias Ret Marutin romaaniin Die Weisse Rose, jonka ydinryhmän opiskelijat olivat saaneet kirjakauppias Söhngeniltä. Teorian mukaan Scholl olisi maininnut kuulusteluissa Travenia vaarattomamman Brentanon suojellakseen Söhngeniä, joka onnistuikin välttämään kuolemantuomion.

Jos ei muuta, niin muistakoot lukijani Valkoisen ruusun tarinasta ainakin Schollin sisarusten viimeiset sanat.

Sophie, joka oli teloitetuksi tullessaan vain 21-vuotias, sanoi tiettävästi vankitoverilleen ennen teloitettavaksi viemistään:

"Niin kaunis, aurinkoinen päivä, ja kuitenkin minun on lähdettävä. Mutta mitä merkitsee minun kuolemani, jos meidän kauttamme tuhannet ihmiset heräävät ja ryhtyvät toimintaan."

Hänen veljensä Hans puolestaan huudahti viimeiseksi ennen teloitustaan yksinkertaisesti: 

"Eläköön vapaus!"

Lumihangista ja Uuden-Jerusalemin rakentajista

Tammikuu on ollut talvista. Lunta on tupruttanut taivaalta ja maisemasta on tullut talvinen taikametsä, pehmeämuotoisia kinoksia ja paakkuja oksilla. Hämärissä lömppii kaikkialla rusakoita. Lintuhavainnot ovat vaatimattomia, mutta muistuttavat luontokappaleiden sitkeydestä: tiaisia, tulkkuja ja tikkoja, mustarastaatkin yhä sinnittelevät talvilintuina. Yksi hippiäinenkin näyttäytyi - varsinainen ihme tuonkin viisigrammaisen Suomen pienimmän linnun selviytyminen näissä ankarissa oloissa. Joinain päivinä kuusten ja mäntyjen latvuksiin tulee äänekkäitä käpylintujen parvia. Silloin tällöin näen kanahaukan, joka häälyy harmaana haamuna metsän halki edestämme.

Erikoisin löytöni tässä kuussa on ollut tavinaaras, joka värjötteli kolmen sinisorsan kanssa Kivikon halki virtaavassa Mellunpurossa. Pitkin kaupunkia talvehtii sorsia sulissa ja suurin osa niistä on tietysti sinisorsia, mutta joukossa on aina siellä täällä muita sorsalajeja. Luulinkin jo Kivikossa talvehtineen sorsajoukon uutenavuotena lähteneen lätkimään, kun lätäkkönsä jäätyi, mutta myöhemmin löysin pääjoukon yhä sinnittelemästä purossa, jossa näemmä säilyy sulapaikkoja läpi talven.

Sukkar-koiramme rakastaa lunta eikä ole moksiskaan pakkasesta, tuuhea turkki kun suojaa. Puolisoni kutsuu sitä sokeriksi ja Zuccherinoksi aina, kun koira on hellyttävä, mutta jos se tekee pahojaan, puolisoni kutsuu sitä nimityksellä ya kälb eli koiraksi. Kotikieliä on meillä neljä ja koira tuntuu ymmärtävän niitä kaikkia. Joskus kielet sekoittuvat iloisesti muodostaen uusia käsitteitä, kuten puolisoni minusta silloin tällöin käyttämä nimi rakasino.

Maailma on tullut monella tapaa hulluksi ja fasismi sen kuin kiihtyy Amerikan jäljitellessä Venäjää ja Trumpin halutessa epätoivoisesti olla pidäkkeetön kolmannen maailman diktaattori. Perhe-elämäämme piinaa köyhyys, kun palkkani hupenee veroihin ja vastikkeisiin. Yritämme silti pitää kiinni elämänlaadun rippeistä, kuten lihan grillaamisesta ja viinien tilaamisesta suoraan ranskalaiselta viinitilalta - mytologiateemaisia luomuviinejä tuottavalta ja suomalaisen omistamalta La Robinalta. Puolisostani paljastuu onneksi koko ajan uusia kykyjä, kuten herkullisten kakkujen taikominen hetkessä aineksista, joita ostamme eräästä elämän pelastuksesta, nimittäin Puhoksen turkkilaisesta Beno-marketista. Siellä hinnat ovat välimerellisiä ja kaikkea saa.

Luen Heikki Kännön Käsiä ja heti tuon Kännön viidennen tiiliskiven aloitettuani alkoivat tietysti kirjaan liittyvät synkronisiteetit tulla vastaan elämässäni. Esimerkiksi yhden päähenkilön nimi hyppäsi heti silmille myös tapauksessa, jossa Venäjä karkotti Moskovasta Britannian asiainhoitajan Danae Dholakian - hyvin kummallisen masinoidun mielenosoituksen myötä, jossa venäläiset kantoivat bisarreja London soods death -kylttejä.

Muutkin muinaisen Hellaan myyttiset hahmot virnistelevät elontieni mutkista, niin kuin vähäisempien jumalten luontoon kuuluu. Hehän ovat käytökseltään usein ilkikurisia ja koppavia kuolevaisia kohtaan. Kaikkivaltiaan katse on onneksi paljon vakaampi ja vakavampi. Jossain on suuri suunnitelma, mutta yksi ihmiselämä sinne tai tänne on riittämätön yksikkö hahmottumaan tuota suunnitelmaa vasten.

Vaikka eipä silti, joskus alastomat apinatkin tekevät isoja asioita. Ihmistä ei pidä aliarvioida, ei hyvässä eikä pahassa.

Muuan ukrainalaisista ystävistäni soitti minulle uutenavuotena pitkän puhelun rintamalta. Kaiken keskellä hän on lukenut Titaanien aika -romaanitrilogiaani ja ehtinyt jo siihen vaiheeseen Elysionissa, jossa Roland valistaa Mikaelia siitä, mitä nimi Billy Troyandi merkitsee. Minulle tuo nimi ilmestyi aikoinaan unessa, ja kun selvisi, että se tarkoittaa ukrainaksi valkeita ruusuja, ja koska sen niminen kristillistaustainen vastarintajärjestö toimi aikoinaan maan alla Saksassa natseja vastaan, pitihän se saada mukaan romaanin tarinaan. Toivottavasti näen vielä jonain päivänä tämänkin ystäväni elossa ja sodasta siviiliin kotiutuneena.

Margaritan saarelta kotoisin oleva venezuelalainen ystäväni otti myös yhteyttä. Kun tapasin hänet aikoinaan Bogotássa, jossa pelasimme šakkia, hän oli vielä köyhä ja myi hengenpitimikseen vihanneksia peläten koko ajan, että Kolumbia karkottaisi hänet. Nyttemmin hän on kuitenkin saanut hyvän työpaikan lentoyhtiöltä ja pääsee koko ajan matkustamaan Rooman, Napolin ja Bogotán väliä. Hän on myös ostanut itselleen Kolumbiasta omistusasunnon, nousten siten keskiluokkaan. Sen jälkeen, kun aikoinaan pelasimme, hän onnistui myös ylittämään šakissa 2000 elopisteen haamurajan, mutta pian mestariluokkaan siirryttyään hän menetti mielenkiintonsa peliin, koska elämä on pelejä mielenkiintoisempi harrastus.

Margaritalainen kuuluu niihin onnekkaisiin, joille Eurooppa ei enää ole saavuttamaton satumainen unelma. Pian hän kirjoittaa itselleen kokonaan uuden identiteetin ja elämän ja kulkee Euroopan kaduilla kuin italialainen tai espanjalainen, jollaiseksi häntä jo moni luulee. Hän lakkaa olemasta epätervetullut mamu, jollaista kukaan ei halua töihin eikä olemassa olevaksi.

Kaikki eivät ole olleet yhtä onnekkaita, mutta tuntemani venezuelalaiset ovat sittenkin sitkeää väkeä. Cúcutassa asuva ystäväni, joka oli pitkään vakavasti sairas ja uskoi jo kuolevansa, on kuin ihmeen kautta parantunut ja perusti pienen hampurilaiskahvilan. Meksikoon paennut taas myy nykyisin liittymiä. Venezuelalaiset eivät ruikuta, vaan tekevät jotain hengenpitimikseen. He ansaitsisivat paljon parempaa kuin Chávezin, Maduron, Rodríguezin ja Trumpin. Se, että María Machado joutui lahjoittamaan ansaitsemansa Nobel-mitalin sitä kadehtineelle oranssille abominaatiolle, kertoo jotain hyvin raadollista sekopäisestä ajastamme.

*   *   *

Lukiessani Anni Kytömäen Mirabilista kiinnostuin suomalaissiirtokunnista eksoottisissa paikoissa. Ja kuinka ollakaan, törmäsin Heikki Kännön Mehiläistiessä toiseen utopiasiirtokunnan perustajaan, August Nordenskiöldiin. Kännö listasi hänet monen profeetan, esoteerikon ja taiteilijaneron joukkoon henkilöksi, jolla oli runsaasti "vihreää substanssia", toisin sanoen yliluonnollisina pidettyjä kykyjä. Muistan varhaisessa teini-iässä käyneeni muutaman vuoden kotipaikkanani olleen Mäntsälän lähinähtävyydessä Alikartanossa (Frugårdissa), jota Nordenskiöldin suku pitkään asutti, ja jo silloin koin siellä kummallista mielenkiintoa eräisiin suvun jäsenistä, ei vähiten tietysti tutkimusmatkailijaan.

August Nordenskiöld (1754-92) oli tunnetumman tutkimusmatkailijan Adolf Erik Nordenskiöldin eksentrinen isosetä. Hän toimi uransa huipulla Suomen vuoritoimen johtajana, mutta tuli tunnetummaksi alkemistina ja ruotsalaisen mystikon, filosofin, teologin ja tiedemiehen Emanuel Swedenborgin seuraajana. Yhdessä eräiden muiden swedenborgilaisten kanssa August oli perustamassa utooppis-kristillistä Uuden-Jerusalemin siirtokuntaa Sierra Leoneen. Mukana oli niin suomalaisia, ruotsalaisia kuin englantilaisiakin, joita yhdistivät Swedenborgin valveutuneet ajatukset. Hanke meni pääosin puilleen, Nordenskiöld ryöstettiin ja kuoli kuumetautiin, mutta oma osansa tälläkin omituisella hankkeella oli Freetownin siirtokunnan ja siten myöhemmin Sierra Leonen pääkaupungin synnyssä.

Aiemmin mainostamastani Teuvo Peltoniemen kirjasta Kohti parempaa maailmaa - Suomalaisten ihannesiirtokunnat 1700-luvulta nykypäivään (Otava 1985) löytyy tietoa tästäkin tarua ihmeellisemmästä tositarinasta. 

"Ihanneyhteisöajatuksia esiintyi swedenborgilaisten keskuudessa laajemminkin. Vuonna 1779 aatteen kannattajat kokoontuivat Norrköpingiin suunnittelemaan 'vapaan siirtolan perustamista Afrikkaan'. Muitakin maanosia harkittuaan he katsoivat, että vain Afrikan länsirannikolla oli tarjolla alueita, joihin mikään valtio ei ollut kohdistanut vaatimuksia."

Myöhemmin Nordenskiöld lähti Lontooseen hankkimaan lisätietoja alkemiasta, joka oli hänen elinikäinen harrastuksensa. Nordenskiöldillä olí ilmeisesti alalla uskottavuutta, koskapa itse kuningas Kustaa III sponsoroi häntä. Onnistuiko hän viisastenkiven löytämisessä tai Atlantiksen salaisuuksien avaamisessa ei käy ilmi Peltoniemen kirjasta, jonka fokus on siirtokunnissa eikä esoteriassa.

"Norrköpingin kokouksen taustahahmo oli Carl Wadström, Swedenborgin seuraaja vuorikollegiossa ja myös hänen innokas uskonveljensä. Wadström tuli myöhemmin tunnetuksi orjuuden vastustajana.

Ruotsin kuninkaan [Kustaa III:n] kustantamana Carl Wadström teki vuonna 1787 tutkimusmatkan Afrikan länsirannikolle. Vaikka matkan perusteluissa kaikui filantrooppisia näkökohtia, Wadströmin mukaan 'totuus oli, että kuningas rakasti kultaa, arvon matkakumppanini luonnontieteitä ja minä siirtolaisuutta'. Muutenkin Wadström antoi kohteliaasti ymmärtää, että Afrikan tulevaisuuden pitäisi olla muiden kuin itsevaltiaiden monarkkien käsissä."

Wadström ja kumppanit päätyivät lopulta nykyisin Sierra Leonena tunnetulle rannikolle, jonne perustettiin ruotsalais-englantilainen siirtokunta.

"Wadström oli jo oleskellut Englannissa pitemmän aikaa, kun August Nordenskiöld vuonna 1789 saapui Lontooseen laajentamaan tietojaan alkemiasta sekä pohtimaan swedenborgilaisuuden syvempää sisältöä. Ihanneyhteiskunta-ajatus oli molempien tavoitteissa ja nyt hanketta ryhdyttiin toteuttamaan.

August Nordenskiöld esitti, että siirtolaan otettaisiin swedenborgilaisia uskonveljiä. Orjuuden vastustajana Wadström taas korosti hankkeen humanitääristä puolta, jonka mukaan siirtolassa mustat saisivat asua vapaina ilman sortoa. Päätettiin, että siirtokunnan tarkoitus ei olisi 'alhaisessa mielessä hallita afrikkalaisia, häiritä heidän rauhaansa, ryöstää tai orjuuttaa, vaan sivilisoida ja vähitellen johtaa heidät kristinuskon pariin, ja opettaa viljelemään omaa maataan sen sijaan, että he nyt orjina raatavat vieraassa ilmanalassa'."

Nordenskiöld oli Uuden-Jerusalemin siirtokunnan yhteiskuntasuunnittelija, sillä hän kehitteli hallintomuodon ja teoreettiset mallit edistyksellisen ihanneyhteiskunnan luomiseksi. Hän vastusti sekä voitontavoittelua että tyranniaa, hahmotteli jonkinlaista sosialismia ja edustuksellista demokratiaa. Tosin kuten utopioissa usein, käytäntö tuntui usein tulevan teoreettisten ihanteiden tielle: 

"Uudessa-Jerusalemissa vallitsisi täydellinen uskonnonvapaus. Harmonian ylläpitämiseksi johdon pitäisi muodostua saman uskon kannattajista. Tässä tulisi kysymykseen kristinusko, mutta koska se oli jakautunut keskenään riiteleviin osiin, pitäisi valita se kristinuskon muoto, joka olisi 'yksinkertaisin, yleismaailmallisin, moraalisin, yhdellä sanalla se, joka täydellisimmin vastaa Herran huulien esittämää oppia: ylivertainen Uuden-Jerusalemin kirkon oppi'."

Nordenskiöld ja luonnontieteilijä Adam Afzelius lähtivät Bristolista Sierra Leoneen vuonna 1792. Wadström jäi tuolloin Manchesteriin. Vaikka Nordenskiöld sairasteli vakavasti jo ennen matkaan lähtöä, hän ei antanut sen estää, kun unelma paremmasta maailmasta kutsui.

"Perille Freetowniin saavuttiin helmikuussa 1792. Mukana oli laivan miehistöluettelon mukaan yhtiön työntekijöiden lisäksi 10 siirtolaista, 16 sotilasta sekä 30 naista ja lasta."

"Sierra Leonen jokien halkomaa läntistä alankoa reunustaa hiekkainen tai mangrovevesaa kasvava laguunirannikko. Sisämaassa on korkeita vuoristoja. Alangolla ja ylängön reunalla on sademetsää, ylängöt ovat savanneja. Freetown on perustettu niemelle, josta kaartuu laaja lahdenpoukama. Sisämaassa on jokia, joita myöten saattoi liikennöidä.

Elokuun lopussa 1772 Nordenskiöld ystäviensä vastustuksesta huolimatta lähti matkalle sisämaahan. Retkikuntaan kuului Nordenskiöldin lisäksi valkoinen palvelija Clarkson ja vapautettu neekeriorja London. Molemmat olivat muuttaneet Sierra Leoneen Nova Scotiasta.

Mukana oli kauppatavaraa, jotta kauppayhtiön etu tuli otettua huomioon. Elintarvikkeita Nordenkiöld aikoi hankkia tavaroita vaihtamalla. Yhtiön kannalta retken päätarkoitus oli kullan ja muiden hyödyllisten malmien etsiminen, mutta Nordenskiöldillä väikkyi mielessä ihanneyhteiskunnalle sopivan paikan löytäminen. Matkaa tehtiin vesiteitse. Aluksi noustiin maihin Robannan saarella, jossa asui alueen neekerikuningas Naimbanna. Täällä Nordenskiöld joutui odottelemaan sään paranemista. Kun hän kuuli Freetowniin tulleen laivan Euroopasta, hän palasi sinne toivoen saavansa mukaan parempaa kauppatavaraa. Osan lastistaan hän jätti säilytettäväksi kuninkaan hoviin.

Kohta Nordenskiöld lähti uudestaan matkaan. Nyt määränpäänä oli Scarciesjoen alue ja aluksi Port Lokon kylä joen suussa. [Freetownista] sinne oli matkaa hiukan toistasataa kilometriä. Poiketessaan Robannaan hakemaan sinne jättämiään kauppatavaroita Nordenskiöld havaitsi kuninkaan hoviväen omineen tavarat. Varsinkin alkoholijuomat oli nautittu viimeiseen tippaan.

Nordenkiöldillä oli mukanaan myytävää tavaraa 200-300 punnan edestä. Matkaa tehtiin pienellä yksimastoisella veneellä, jota kuljetti valkoinen orjakauppias. Tälle oli luvattu työstä hyvä korvaus. Maihin noustiin 12 mailia Port Lokosta ylävirtaan. Tavarat purettiin rannalle, mutta pian valtaosa niistä oli varastettu. Nordenskiöld sai taas kuumekohtauksia. Kun hän vielä joutui muutaman alkuasukkaan pahoinpitelemäksi, hän oli valmis palaamaan eurooppalaisasutuksen pariin. Kuningas Naimbanna auttoi antamalla Nordenskiöldin käyttöön pienen veneen, koska orjakauppias oli jo purjehtinut tiehensä."

Tuon jälkeen Nordenskiöld ei enää koskaan lähtenyt Freetownista matkoille, sillä hän kuoli kuumetautiinsa saman vuoden joulukuun alussa. Moni muukin siirtokuntalaisista heitti henkensä trooppisiin tauteihin. Lopulta Uudesta-Jerusalemista ei jäänytkään jäljelle juuri muuta kuin muisto, joka sulautui paheksumiaan orjakauppaa ja riistoa harjoittavaan perinteisempään siirtomaameininkiin. Pari vuotta myöhemmin Englannin ja Ranskan välisessä sodassa ranskalainen sotalaiva sytytti Freetownin palamaan ja hävitti silloisen siirtokunnan.

Freetown rakennettiin myöhemmin uudelleen, muttei enää swedenborgilaisten ylevien unelmien mukaan. Sittemmin Sierra Leone ja sen naapurimaaksi yhtä ylevin orjuudenvastaisin tavoittein luotu Liberia tarpoivat vuosisadasta toiseen kaikkea muuta kuin harmonian ja kristillisen ihmisrakkauden hengessä. Nykylukija muistaneekin nämä maat lähinnä kroonisista sisällissodista, huumehöyryisistä teinisotureista ja viidakkoveitsillä silvotuista raajoista.

Sierra Leonessa en ole vielä koskaan käynyt, mutta Liberiassa olen käynyt vuonna 2012 ja kirjoittanut siitä myös tähän blogiin.

Maailma jossa elämme

Vuoden alku on alleviivannut siirtymistä Lännen normittamasta sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä moninapaiseen imperialistiseen etupiiripolitiikkaan. Tässä vaiheessa tämän ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. Trump on alusta asti, siis jo vuosikymmenen ajan, tehnyt itsensä ja aikeensa päivänselviksi vähintään samalla tasolla kuin Hitler Mein Kampfissaan ja Putin Münchenin turvallisuuskonferenssin puheessaan vuonna 2007. Se, etteivät kaikki ole sitä suostuneet sisäistämään, kertoo lähinnä kognitiivisesta dissonanssista ikäviä tosiasioita kohtaan.

Trumpin ulkopolitiikka on myös erittäin hyvin ennakoitavissa, kunhan hylätään ajatus siitä, että hänen politiikkansa palvelisi ensisijaisesti Yhdysvaltain etuja, ja hyväksytään, että näin ei ole, vaan Trumpin politiikka palvelee vain ja ainoastaan Trumpin henkilökohtaisia etuja, jotka hän samaistaa maahansa. Niinpä kun Trump puhuu Yhdysvalloista, hän puhuu minä-muodossa. Kun hän puhuu me-muodossa - esimerkiksi sanoessaan, että "me tulemme pyörittämään Venezuelaa", hän ei puhu niinkään Yhdysvalloista kuin itsestään ja kavereistaan, joihin kuuluu äärioikeistolaisia oligarkkeja sekä tietysti Venäjän KGB, jolle Trump on kiitollinen vallastaan ja selustatuesta sisäisessä sodassaan. Trump liittolaisineen tarvitsee edelleen Venäjän palveluksia, sillä kyseessä on hallinto, jonka ensisijainen sota on sisällissota kaikkia niitä amerikkalaisia vastaan, jotka eivät ole osa MAGA-liikettä ja ehdottoman lojaaleja Trumpille.

Tästä me-näkökulmasta katsoen ei ole esimerkiksi lainkaan yllättävää, että hyökättyään Venezuelaan ja siepattuaan diktaattori Nicolás Maduron vaimoineen, Trump nosti valtaan Maduron varapresidentin, joka sattuu myös olemaan Venäjän nainen, Venezuelan KGB:n johtaja Delcy Rodríguez. Tämä yhdessä veljensä Jorgen sekä Venezuelan puolustusministeri Vladimir Padrinon ja tiedustelujohtajien kanssa - Venäjän kouluttamia ja indoktrinoimia sekurokraatteja - hallitsee myös öljysektoria.

Venezuelalaiset ovat ymmärrettävästi juhlineet pitkin Etelä-Amerikan kaupunkeja ja ihmetelleet, miksi maailma paheksuu Trumpin toimia. Heille tämä sallittakoon, vaikka lyhyestä ilosta seuranneekin jälleen pitkä itku, koska Rodríguez, Trump ja Venäjä eivät todellakaan ole luovuttamassa valtaa Venezuelan legitiimeille vaalivoittajille, demokraattiselle oppositiolle. Trump päinvastoin inhoaa María Corina Machadoa, koska tälle annettiin Nobelin rauhanpalkinto, jonka Trump olisi halunnut itselleen. Joitain poliittisia vankeja on näön ja narratiivin vuoksi vapautettu, mutta Venezuelaa ei. Kolumbiassa ja Meksikossa oleilevat venezuelalaiset ystäväni joutunevat siis yhä odottamaan kotiin paluutaan - elleivät sitten ota vakavia riskejä päästäkseen sinne ennenaikaisesti.

Totuudenjälkeisen ajan moninapaiselle etupiiripolitiikalle on ominaista Orwellin Eläinten vallankumouksesta tuttu periaate, että kaikki ovat tasa-arvoisia, paitsi että siat ovat tasa-arvoisempia kuin muut eläimet. Saimme muistutuksen tästä mm. siinä vaiheessa, kun Trump lähti sättimään Ukrainaa siitä, että Ukraina oli väitetysti iskenyt drooneilla yhteen Putinin monista asunnoista Novgorodin lähellä Valdaissa. No, tosiasiassa kyseessä oli ilmeisesti vain Putinin Trumpille heittämä valhe, koska moista iskua ei koskaan tapahtunut - ja vaikka olisi tapahtunut, olisi Putinin asunto ollut mitä legitiimein kohde ukrainalaisten sodankäynnille. Erityisen irvokasta oli Trumpilta sättiä Ukrainaa valtionpäämiesten koskemattomuuden periaatteen rikkomisesta miltei samaan aikaan, kun Yhdysvaltain erikoisjoukot sieppasivat Maduron Caracasista. 

Trump siis uskoo täysin problematisoimatta ja spontaanisti, että häntä itseään ja Putinia suojaa jokin keisarillinen pyhyys, joka ei puolestaan suojele esimerkiksi Trumpin viime viikolla uhkailemia Kolumbian ja Meksikon presidenttejä (jotka toisin kuin Maduro ovat sentään legitiimejä) eikä Ukrainan presidentti Zelenskiä, jonka Venäjä on yrittänyt murhata jo useita kertoja.

Trump ei suinkaan halua vallata Grönlantia siksi, että Yhdysvallat tarvitsisi sitä arktisen turvallisuuden tai maametallien vuoksi - Yhdysvalloilla on jo nykyisellään sekä sotilaallinen hegemonia että kaivosoikeudet Grönlannissa. Trump haluaa Grönlannin siksi, että Venäjä toivoo välirikkoa Yhdysvaltain ja Euroopan välille sekä vapaat kädet valloittaa, murhata ja raiskata läntisissä etupiireissään eli Euroopassa, Baltia ja Suomi mukaan lukien. Trump itse tuskin näkee Grönlannin valtausta ensisijaisesti palveluksena Putinille, vaikka sieltä ajatus lieneekin hänen lähipiiriinsä syötetty. Hän näkee sen ennen kaikkea henkilökohtaisena suuruuden tavoitteluna itselleen ja oligarkkiensa rikastuttamiseksi, mikä on Venäjältä opittua logiikkaa: territoriaalinen ekspansio ja sisäinen vallan vertikaali.

Vallan vertikaalia toteutetaan esimerkiksi ampumalla aseettomia siviilejä (kuten perheenäiti Renée Good) tv-kameroiden ja silminnäkijöiden edessä ja valehtelemalla asia päinvastaiseksi - koska kerran voi. Tämä on umpivenäläistä vallan ja hallitsemisen logiikkaa, jonka Trumpin hallinto ja sitä tukevat oligarkit ovat omaksuneet ihailemiltaan Putinin, Hitlerin ja Mussolinin hallinnoilta. Vastustajien voimaton ininä ja protestit vain huvittavat pahuuden asianajajia entisestään, lisäten heidän rankaisemattomuuden ja kaikkivoipaisuuden tunnettaan.

Viime aikoina olen paljon ajatellut kysymystä, onko Euroopan tilanteessa väistämätöntä, että on olemassa Mordor. Tolkienin saagassa Gondorin ja Rohanin ihmiset, haltiat ja kääpiöt eivät millään kyenneet keskinäisten kaunojensa hautaamiseen ja yhteistyöhön ennen kuin Mordor teki sen aivan välttämättömäksi. Samalla Mordor kuitenkin oli heidän eripuransa ja keskinäisten kaunojensa manipuloija ja lietsoja, joka korruptoi Sarumanin ja Théodenin kaltaisia johtajia. Ilman Venäjän sotaa Ukrainassa eurooppalaiset eivät todennäköisesti olisi tähän päivään mennessä kyenneet löytämään selkärankaansa, jota nyt tarvitaan sekä idän että lännen natsivaltojen patoamiseen.

Euroopan on myös jo ryhdyttävä katsomaan muuta maailmaa jyvien ja akanoiden näkökulmasta. Kanada, Australia, Uusi-Seelanti, Japani, Etelä-Korea, Meksiko, Kolumbia ja Chile ovat luonnollisia liittolaisia. Mutta on myös ryhdyttävä tositoimiin muiden potentiaalisten avainystävien käännyttämisessä takaisin ystäviksi kaiken sen ynseyden jälkeen, jolla Eurooppa on tähän asti pilannut asemiaan ja antanut pelikentän Venäjän propagandalle. Tämä koskee ennen kaikkea lähialueita, kuten Turkkia, arabimaita ja Keski-Aasiaa, mutta myös kaukaisempien alueiden tasapainottelijoita kuten Indonesiaa, Filippiinejä ja Argentiinaa. Intian, Brasilian ja Etelä-Afrikan kohdalla lienee nykyhallintojen aikana jo myöhäistä.

Venezuela oli Venäjän keskeinen liittolainen Uudessa Maailmassa ja toistaiseksi Trump on varmistanut Venäjän vallan siellä pysyvän. Venäjän toinen keskeinen liittolainen on ollut Iran, jossa nyt myös kuohuu. Kirjoitin Iranin kansannoususta somessani: 

Tässä on avainlause, joka tarkoittaa, että tämänkertaisella kansannousulla voi olla mahdollisuuksiakin:

"Hallintoa vastustavia mielenilmauksia on järjestetty ihmisoikeusjärjestöjen mukaan yli sadassa kaupungissa ja kylässä jokaisessa Iranin 31 maakunnassa." (Lähde)

Iran on rakenteeltaan monin tavoin Venäjän kaltainen. Öljystä ja kaasusta saatavia mittavia tuottoja on voitu tehokkaasti monopolisoida ja sillä pönkittää turvallisuuskoneistoon tukeutuvaa, ideologisella missiolla ja massapropagandalla itseään perustelevaa hallintoa. 

Niin kauan kuin kansannousujen aktiivisin osa on koostunut vain tärkeimpien isojen kaupunkien ylemmän keskiluokan hyvin koulutetuista nuoremmista sukupolvista, eli lähinnä "edistyksellisimmästä" osasta väestöä, ovat ne olleet helposti murskattavissa silkalla tyrannialla. Oppositioon osallistuvilla ja näiden suvuilla on menetettävää, joka on helppo ottaa pois - ennen kaikkea perusturvallisuus paremmin toimeen tulevassa luokassa. 

Jos ja kun sen sijaan kansannousu käsittää samanaikaisesti satoja kaupunkeja kaikkialla maassa, on tyrannian keskittäminen avainpaikkoihin ja avainyksilöihin paljon vaikeampaa, erityisesti mikäli kansannousu alkaa tapahtua "johtajattomasti", jolloin sitä ei voida nitistää tappamalla ja vangitsemalla johtajat. Lisäksi lisääntyy mahdollisuus, että oppositio saa haltuunsa kapinoivia territorioita ja/tai hallinnon osia loikkaa opposition puolelle. Näin kävi mm. Ukrainan, Tunisian, Egyptin, Libyan ja Syyrian vallankumouksissa. (Ja jäi tapahtumatta useissa aikaisemmissa Iranin kansannousuissa.) 

Joku Iranin ulkopuolinen pyrkii toki myös näkyvin viestinnällisin keinoin masinoimaan tapahtumia tuohon suuntaan, mutta olisi pikemminkin yllättävää, jos niin ei tapahtuisi, eikä mainitunlainen propaganda tarkoita, ettei Iranin kansannousu ole aito.

Iranissa on tosiaan viimeisten parinkymmenen vuoden aikana ollut useita laajoja ja hyvin potentiaalisilta vaikuttaneita kansannousuja islamistiregiimiä vastaan, mukaan lukien vihreä vallankumous ja arabikevään yhteydessä tapahtunut kansannousu. Jokainen niistä on kuitenkin epäonnistunut, johtuen hallinnon kyvystä itse ja Venäjän avulla kukistaa mikä tahansa aseettomana pysyvä kansannousu.

Myös regiiminvaihdosta on spekuloitu lähestulkoon joka kerran, kun Israel tai Yhdysvallat on tehnyt ilmaiskuja Iraniin. Näissä spekulaatioissa ei ole ymmärretty sitä, että hallinnon vaihtaminen voimatoimin ei onnistu ilmaiskuilla, vaan vaatisi maajoukkoja, joihin Yhdysvallat saati Israel ei missään tapauksessa ole ollut Iranin kohdalla valmis. Mikäli maassa olisi erittäin kattava oma kansannousu, joka kykenisi myös aseistautumaan, silloin ilmaiskuilla ja erikoisjoukkojen iskuilla voitaisiin antaa sellaiselle tulitukea - mutta silloin tapahtumat muistuttaisivatkin jo enemmän Libyan ja Syyrian tapahtumia.

En ole ollut vakuuttunut, että Yhdysvalloissa maanpaossa elävä viimeisen šaahin poika Reza Pahlavi olisi kovin onnistunut keulakuva Iranissa tapahtuvalle kansannousulle, mutta ulkopersialainen diaspora ryhtyy kerta toisensa jälkeen lobbaamaan tätä perin epädemokraattisen ja ryvettyneen menneisyyden regiimin perintöprinssiä aina kun Iranissa kuohuu. Niin nytkin. Ilmiössä on paljon samaa kuin venezuelalaisten juhlinnassa nyt - tai kuten syyrialaisten juhlinnassa, kun ääri-islamistitaustainen sotapäällikkö Ahmad ash-Shara'a vapautti Damaskoksen. Ajatellaan, että kuka tahansa, joka tekee tarvittavan likaisen työn, on ainakin hetken ajan sankari. Jos kruununprinssi voi saada Trumpin hallinnon kiinnostumaan kansannoususta, monelle iranilaiselle se on pieni hinta mahdollisuudesta kumota islamistihallinto.

Myöhemmin sitten ehkä on luvassa pettymyksiä, itkua ja hammastenkiristystä, mutta se on sen ajan asia.

Yllä mainitun Iran-kommentaarini alle tuli Georgian mielenosoituksia koskeva kommentti eräältä aluetta hyvin tuntevalta ystävältäni: 

"Toisaalta Georgian protestit, jotka niin ikään olivat maanlaajuisia, ovat jatkuneet yli vuoden ja hallinto on sivuuttanut ne, vanginnut avainhenkilöt ja langettanut poskettomia sakkorangaistuksia satunnaisille ihmisille - ja siinä sivussa säätänyt epädemokraattisia lakeja ja pian julistamassa laittomaksi lähes koko opposition. Seurauksena protestit sittemmin rajoittuneet lähinnä Tbilisiin ja monet eivät enää jaksa tai uskalla niihin osallistua. 

Oligarkki-Ivanishviliä naurattaa ja Brysselissä mietitään, mitä voisimme asialle tehdä. Georgian esimerkki, ja demokratioiden kyvyttömyys tehdä asialle mitään, antaakin toivoa monille autoritaarisille järjestelmille ympäri maailman. Iran toki erilainen tapaus."

Ja vastasin seuraavasti: 

Georgian osalta eurooppalaisia hillitsevät Venäjän pelko sekä myös pelko, että konfrontaatio Georgian hallinnon kanssa tekisi tästä suoran Moskovan vasallin. Tämähän oli tilanne myös Janukovitšin kanssa ennen arvokkuusvallankumousta. EU tuki Janukovitšiä ja puuhasi Ukrainalle monenlaisia etuja assosiaatiosopimuksen ja reformituen muodoissa. Venäjä sen sijaan pyrki tahallisesti lietsomaan väkivaltaista konfrontaatiota, jolla Ukraina saataisiin eristettyä Euroopasta. 

Venäjä laski sillä kertaa väärin, koska Janukovitšillä ei riittänyt kapasiteetti vastarinnan murskaamiseen - Venäjähän oli uskotellut itselleen ja vasalleilleen, että mielenosoittajat olivat vain Lännen masinoimia nukkeja, ja että riittää heikko diili kolmen silloisen oppositiopuolueen kanssa. Nämä puolueet eivät kuitenkaan ohjanneet kansannousua vaan kansa itse. Se taas ei mahtunut Venäjän tajuntaan vielä vuonna 2022:kaan, vaan he kuvittelivat marssivansa esteittä suoraan Kiovaan ja saavansa sillä paitsi Ukrainan, myös koko Euroopan antautumaan. 

Georgia on ikävä kyllä paljon pienempi maa kuin Ukraina. Toisaalta, Georgialla on vuoret. Mutta Tbilisin koulutettu nuori keskiluokka ei kyllä hevillä vuorille lähde, ja niinpä he ovat kontrolloitavissa oleva oppositio.

Olen aikoinaan hahmotellut mallia, jossa kolmen kriteerin täytyy ensin toteutua, jotta kansannousu johtaisi vallankumoukseen. Nämä asiat ovat: 

1. Tarpeeksi laaja kansan mobilisaatio haltuunottamaan katuja ja julkisia tiloja. Mielenosoituksilla itsellään on vain vähän valtapoliittista merkitystä, mutta niillä otetaan haltuun median huomio ja siten kehystetään protestit kansannousuksi - tapahtumasarjaksi, jolla on selvä logiikkansa ja merkityksensä, ja johon samaa mieltä olevat haluavat ottaa osaa, joko läsnä tai etänä.
2. Takinkääntäjiä kumottavan hallinnon puolelta siirtyy opposition puolelle, ottaen siten haltuun resursseja ja valtapositioita.
3. Ulkomaailma suhtautuu vallanvaihtoon suopeasti, joko tukien vallankumousta tai ainakin estäen hallinnon tukijoita tukemasta hallinnon vallassa pysymistä hinnalla millä hyvänsä.

Iranin aiemmat kansannousut ovat laajasta suosiostaan ja mediahuomiosta huolimatta toistaiseksi täyttäneet vain ensimmäisen kriteerin. Nyt on kuitenkin merkkejä myös toisen kriteerin tapahtumista - tai ainakin joku pyrkii lietsomaan tapahtumia tähän suuntaan.

Kolmas kriteeri pysyy toistaiseksi arvoituksena. On selvää, että Israel ja koko joukko arabimaita haluaisivat vallanvaihdosta Iraniin, mutta niiden voi olla vaikea löytää asiassa yhteistä säveltä. Toisaalta Venäjä tulee tukemaan Iranin islamistihallintoa jotakuinkin kaikin keinoin, joita sillä on käytössään - sikäli kuin Ukrainalta kykenee. Iranin alueelliset liittolaiset alkavat jo olla koko lailla maahan lyötyjä - Hizbullah, Hamas, Assadin hallinto Syyriassa. Merkittävä osa Irakin šiioista sekä Jemenin huthilaiset seisonevat Iranin islamistihallinnon tukena loppuun saakka, sillä ovat alun pitäenkin saaneet tukensa Iranista.

Ratkaisevaksi tekijäksi kolmannen kriteerin täyttymisessä nousseekin se, kykeneekö Venäjä estämään jälleen Yhdysvaltain ja muun Lännen tuen Iranin kansannousulle. Euroopalta rahkeita ei tällä hetkellä riitä. Amerikan kristillisen oikeiston äänillä porskuttava Trumpin hallinto todennäköisesti profiloituisi mielellään Iranin islamistivallan kumoajana, mutta pystyykö se asettumaan poikkiteloin Putinin Venäjän kanssa?

Vai onko Iranista jo sovittu osana samaa modernia Molotov-Ribbentrop-sopimusta, jolla Venezuelan teatteri sovittiin molempia hyödyttäväksi, ja jossa Trumpille on luvattu aluelaajentumisia Euroopan ja Latinalaisen Amerikan kustannuksella, kunhan Venäjä saa niin ikään laajentua Euroopan kustannuksella Itä-Eurooppaan, Lähi-itään ja Afrikkaan. Ja mitä Kiinalle on mahdettu Taiwanin lisäksi luvata?

Virnuileva jänis ja romutettu flyygeli

Tänä vuonna vietin joulun ja uudenvuoden pitkästä aikaa kokonaan kotipuolessa. Tähän oli ensisijaisesti taloudelliset syyt, matkustamiseen ei ollut varaa, vaikka toisaalta herää kysymys, säästääkö Helsingissä oleilemisella mitään. Puolisoni toivoi joulunviettoa jossain, missä maisema ja kulttuuri olisivat jouluiset, joten Suomi oli varteenotettava vaihtoehto.

Valkeaa joulua ei saatu. Valkea uusivuosi sen sijaan saatiin, samoin kuin paukkupakkaset. Jostain syystä juuri uusivuosi on ollut hyytävän kylmä ajankohta Suomessa niin kauan kuin elämääni taaksepäin muistan. Vaikka Suomessa eläminen opettaa pukeutumaan lämpimästi ulos mennessä, on se silti vaivalloista, etenkin jos ulos menoa seuraa se, että pitäisi taas sitten oleskella jossain lämmitetyssä sisätilassa. Omassa kodissa villapuserot ja pitkät alushousut saa nopeasti pois ulkoa tultua, mutta kyläillessä tai toimistolla sellaista ei voi noin vain tehdä.

Onhan luminen maisema kieltämättä kivempi katsella kuin martaisen maatunut maa. Sukkar-koiramme nauttii lumesta aivan erityisesti: telmii ja riehuu aina ulos päästessään ja ennen sisälle palaamista se jää pihalle kieriskelemään ja piehtaroimaan lumessa.

Lintumaailmassa on hiljaista, vaikka ovathan talven paikkalinnut yhä paikalla: tali- ja sinitiaiset, punatulkut, käpylinnut ja mustarastaat kansoittavat tavanomaiseen tapaan koiranulkoilutusreittiä. Epätavallisempia havaintoja joulupyhien ajalta olivat järripeippo Kontulan kelkkapuiston maastossa ja kanahaukka Kivikkoon kulkevalla metsäpolulla. Kanahaukasta on tullut Helsingin seudun yleisin petolintu, näyttää jo syrjäyttäneen varpushaukan. Kyse lienee paitsi hitaasta toipumisesta rauhoituksen (1989) jälkeen, myös seurausta sepelkyyhkyjen kaupungistumisesta.

Aatonaattona olin vähällä kuolla hypotermiaan, kun työpaikkani kulunvalvontajärjestelmät pettivät ja ihmisiä joutui lukkojen taa kaikenlaisiin toimistotalon sopukoihin, yhdyskäytäviin ja viestihuoneisiin. Minä ja eräs kollegani olimme juuri tulossa kanttiinista lounaalta ja jäimme sisävaatteissa jumiin ulos pakkaseen sisäpihalle. Onneksi lopulta yksi vartija kierteli fyysisten avainten kanssa pitkin rakennuskompleksia päästämässä ihmisiä hädästä. Hyvä muistutus jälleen siitä, ettei kannattaisi liikaa olla teknologian ja keinoälyn varassa. Vanhan koulun keinojen pitäisi aina olla valmiina takataskussa.

Jouluaaton aamulla ostimme puolisoni kanssa toisillemme uudet sormukset. Kihlautuessamme maaliskuussa 2022 käytimme improvisoituja ratkaisuja: puolisoni toi minulle oman suvulta periytyvän kultasormukseni, joka oli ollut kateissa vuosia, mutta hän oli löytänyt sen Helsingin-kodistamme. Minä puolestani hankin hänelle sellaisen ensimmäisestä Vigossa vastaan tulleesta kultakaupasta, joka oli merkillisessä kulmatalossa. Niitä käytimme myöhemmin samana vuonna avioituessamme.

Jouluna grillasimme ja joimme hyviä viinejä. Perinteikkäiden Duerojen ja Barberojen lisäksi kunniamaininnan saa erinomainen portugalilainen Ravasqueira, joka oli ostettu syyskuussa puolalaisesta Biedronkasta. Puolisoni teki välimerellisiä ruokia ja leipoi keksejä, serkkuni toi pöytään suomalaisia perinneherkkuja, kuten kinkkua ja paahtopaistia. Joulun jälkeen kävin myös Nopossa katsomassa veljeäni, kälyäni ja veljentytärtäni, joka on kiinnostunut piirtämisestä, maalaamisesta, animesta ja näemmä myös metallimusiikista. Uutenavuotena olimme yksityisbileissä Espoossa ja ehdimme käydä todistamassa keskustassa Oodin luona suurta ryntäystä puolenyön rakettipaukkeeseen.

*   *   *

Vuodenvaihteen aikana luin Heikki Kännön Mehiläistien (Sammakko, 2017). Se oli Kännön esikoisromaani eli julkaistiin ensimmäiseksi siitä mittavasta materiaalista, jonka hän oli kerännyt ajatellen alkuun yhtä mysteeriromaania, mutta josta on kummunnut sittemmin kokonainen sarja tiiliskiviä. Olen aiemmin lukenut ja arvostellut tässä blogissa Sömnön (2018), Runoilijan (2020) ja Ihmishämärän (2022). Kun nyt olen lukenut Mehiläistienkin, jäljellä ja seuraavaksi vuorossa on vielä Kädet (2024).

Mehiläistien lukeminen vahvisti käsitystäni, että Kännö on ehdottomasti aikamme merkittävimpiä kirjailijoita ja tarinankertojia. Pesee Dan Brownin mennen tullen. Jos Mehiläistien olisi lukenut Kännöistä ensimmäisenä, olisi muutama asia Ihmishämärässä avautunut paremmin - erityisesti jotkin Düsseldorfiin liittyneet asiat sekä Ihmishämärässä irralliselta tuntunut Joseph Beuysin ja Heinrich Hasen säie. Mehiläistiestä selviää, miksi tosi ja fiktio olivat Ihmishämärässä ja sen vuoteen 2050 sijoittuvassa nykyhetkellisyydessä sekoittuneet juuri sillä tavalla kuin olivat.

Toisaalta, koska olin jo lukenut Sömnön, Runoilijan ja Ihmishämärän, oli jollain tapaa kiinnostavaa lukea varhaisempi työ. Sillä onhan niin, että jollain tapaa Mehiläistie on tienavaus. Sen teemoja - varsinkin mitä nykytaiteeseen ja taiteilijapersoonaan tulee - jatketaan virtuoosimaisessa Sömnössä, kun taas taikuuden maailmaan, antroposofiaan ja germaaniseen mytologiaan palataan Runoilijassa ja Ihmishämärässä.

Mehiläistiessä, kuten aiemmin lukemissani myöhemmissä kirjoissaan, Kännö hallitsee mainiolla tavalla vakavuuden ja kieliposkellisuuden yhdistämisen. Hän on paikka paikoin proosallinen Tarantino, ymmärtäen täydellisesti, kuinka käyttää ironiaa ja kliseitä tyylikkäästi. Hänen fiksaationsa Saksaan, joka lienee yhteydessä Goethen ja Steinerin lukemiseen, on toki ehtymätön lähde mainitunlaiselle estetiikalle ja asiayhteyksille, esimerkiksi natseille, esoteerisille salaliitoille ja julmuuden ja kiduttamisen kaltaisten asioiden ironisen yhdentekevälle käsittelylle. Tämä siitä huolimatta, että Kännö on eettisesti kantaa ottava. Hän vain on sitä syvällisemmin kuin simppeleitä identiteettilippuja signaloiva nykykulttuuri.

Kännön vakava sana ei voi olla paistamatta päälle asetetun läpikuultavan virnenaamarin läpi - mutta myös päinvastoin, virne on aina läsnä silloinkin, kun puhutaan vakavia. Kännö selvästi ottaa erittäin tosissaan myytit, arkkityypit ja tarinat. Maaginen maailma ei ole hänelle vain fiktiivinen tehokeino, jolla kalastellaan fantasiasta ja mystiikasta kiinnostuneita. Hän kuitenkin varoo ottamasta monituisia menneitä ja uusia hypoteesejä niin vakavasti, että tarjoilisi käärmeöljyjä.

Mehiläiset, jänikset ja suuri alkuhirvi - ikuinen ja viisas, mutta silti kiinnostunut lähinnä panemisesta, kuten Ihmishämärän Wotan - ovat mukana tarinassa muistuttamassa, ettei ilmiasu ole yhtä tärkeää kuin se, mitä sillä kerrotaan. Kirja alkaakin kahdella eri lainauksella todelliselta Joseph Beuysilta: 

"Ihmisen tulee säilyttää yhteys alapuolisiin; eläimiin, kasveihin ja luontoon, sekä yläpuolisiin; enkeleihin ja henkiin."

"En ole ihminen vaan jänis. Kiimainen jänis."

Taiteen ja taidepiirien kuvaus on paikka paikoin niin hulvattoman hauskaa (itseironista?), että mieleeni palautui usein Riitta Nelimarkka-Seeckin väitöskirja Taideteolliselle korkeakoululle vuodelta 2000:

"Self Portrait on laadullinen, yksittäistapausta käsittelevä perustutkimus, filosofinen penetraatio omaan taiteilijaminään. Se on absurdi runoelma, partenogeneettinen, itse itseään varioiva suhteikko ja kyselevä kuvaus luovasta prosessista, joka pikemminkin kuin prosessi, on sykkivä pallo, joka antautuu spiraaliksi, joka 'litistettäessä' huipentuu pisteeksi ... Tavoitteena on noudattaa intuitiivista visiota taiteellisesta tavasta tutkia oman tiedostamisen olemusta, sanalla sanoen suorittaa introspektio kvalitatiivisen tutkimuksen hengessä.

Tehdä se henkilökohtaisena kokeena, varioimistaan varioiden ja esittää tulokset jotensakin autenttisen, esseemäisen runoelman muodossa. Tästä valinnasta muodostuu fiktiivisen asiarunon konteksti, yksi mahdollinen tapa saattaa ymmärrettäväksi taiteellisen tutkimuksen erityinen luonne. Säilyttää loppuun asti jotain taiteen ja tutkimuksen 'hengen' tapaista. Pääasiallisena aineistona on oma taiteellinen tuotanto ja peruslähtökohtana oma kokemus, joka sisältää niin fyysisen, aistisen, psykologisen, kognitiivisen, kulttuurisen, uskonnollisen, henkisen kuin intuitiivisenkin tiedon. Kun tämän Elisen 'kokemusflyygelön' viitoittamat johtopäätökset osuvat yksiin tieteenfilosofian gurujen päätelmien kanssa, voidaan nyökätä yleistettävyyden suuntaan, ja kun oma päänsisäinen pallopelimaailma ei tangeeraa ulkomaailman kanssa, on tätäkin subjektiivista näkemystä kunnioittaminen, kunnes joku sen epätodeksi osoittaa.

Elisen väitöskirja sisältää metamorfoottisen Pallo - Flyygeli - Jänis - 'hassukaavan' ja omatekoisen, humanistisen 'opin' flygelismin teemat, joilla kuvataan taiteentekemisen prinsiippejä ja perustunnelmia, myös eettisiä ja sielullisia. Tämä taiteen elastista vapautta kuvaava koherentti, sekä kehämäinen että pallomainen kaava, jota ei yritetäkään väittää muutoin kuin ei-definitiivisesti todeksi, on kaikessa mielivaltaisuudessaan, variatonisessa soveltuvuudessaan ja lähes abstraktissa yksinkertaisuudessaan tutkimuksen sekä metodi että kohde ja lopulta substanssi kuten myös niin kutsuttu lopputulema.

Lyhyesti: Self Portraitissa variaatio = metodi = substanssi. Se, että elämä itse 'flygelöityy' tutkimukseen, on koettu fakta, jota olisi vilpillistä lähteä salaamaan. Ihmistutkimus ei  tapahdu irrallaan sinänsä unimaisesta tosielämästä eikä tässä tapauksessa myöskään irrallaan taiteesta. Koettu sotkeutuu oudosti taiteeseen napittuakseen sitä kautta taas tutkimukseen. Kehkeytyy omalla tavallaan hermeneuttinen Pallo - Flyygeli - Jänis -oravanpyörä: Käsitteellinen tutkimus - Artefaktinen taide - Inhimillis-jänismäinen elämä -triangelisto, joka muodostaa Elisen väitöskirjan hermeneuttisen, itseään varioivan jäniksenpallon."

Assosiaatio oli erityisen vahva siksi, että myös Kännön Mehiläistiessä toistuvat yhtenään jänikset ja flyygelit. Jänikset ovat tosin taajaan kuolleita ja flyygeleitä romutetaan, mutta ehkäpä juuri se kuuluu asiaan.

Luettuani Kännön kirjan näytin Joseph Beuysin kuvaa puolisolleni, joka totesi, että "tämän syntymäpäivänä [12.5.1921] Neptunus oli kaloissa, eikä koko maailmassa ole tuon kaltaista Neptunus-vetoista persoonaa, joka ei maalaisi. Joten hänen on oltava taiteilija. Jos hän ei toteuta taiteellista itseään, hänessä on oleva jotain pahasti pielessä. Eikä ole ihme, että ihmiset pitivät hänen tuijotustaan hypnoottisena ja väkevänä, koska sellaisia tuon tyypin ihmiset ovat. Paljon surullisuutta, paljon taipumusta hulluuteen, mutta myös erittäin spirituaalinen ihminen."

Beuys on Mehiläistien keskushenkilö. Hän oli todellisuudessa elänyt saksalainen nykytaiteilija, ja suuri osa Kännön Beuysiin yhdistyviä asioita näyttää saavan vahvistusta siitä, mitä Beuysin elämästä ja taiteesta on julkisesti löydettävissä. Hänen šamaaniutensakin oli ainakin taiteellisessa mielessä faktaa. Menikö se Kännön kuvaamiin sfääreihin kuten aikamatkailuun ja ihmeparantamiseen - sen arviointiin minulla ei ole riittäviä yhteyksiä Beuys-vainaaseen, mutta ainakin terminologia ja symbolismi tangeeraavat vahvasti tuon aikaisen taideskenen kanssa.

Toisena päähenkilöryhmänä ovat fluxus-taideliikkeen taiteilijat Dora Schuster ja Klaus Veit, jotka lienevät fiktiivisiä, mutta hyvin uskottaviksi kirjoitettuja hahmoja. Doran Amerikassa kasvanut poika Walter on kirjan myöhemmässä vaiheessa näkökulmahenkilönä. Nykytaiteen skenehuumoria on mukana jälleen runsaasti ja se on hersyvää, sisältäen siellä täällä viittauksia todellisuudessa eläneisiin tai eläviin taiteilijoihin. William Burroughskin on päässyt mukaan, lukemaan aikamatkoista kertovia iltasatuja lapsille.

Kolmantena päähenkilöryhmänä ovat myös Ihmishämärässä vilahtaneet natsiokkultistit Alfred Riemannin johdolla, mukaan lukien muutama pimeälle puolelle rekrytoitu juutalainen sekä viileänkaunis natsiprofiloijatar Celina Müller. Nämä henkilöt lienevät Kännön fiktiivistä luomusta, mutta perustunevat todellisuudessa olemassa olleisiin natsien okkultistisiin hankkeisiin, joista niin Hitler, Himmler kuin Hesskin olivat ylen kiinnostuneita.

Beuys oli myös todellisessa maailmassa osallisena vihreän liikkeen perustamiseen, sillä hän oli yksi sitä edeltäneen vapaan opiskelijaliikkeen perustajista. Historiallinen Beuys oli tosin poliittisessakin toiminnassaan siinä määrin epäkonventionaalinen, että hänellä menivät pian sukset ristiin tulevan Vihreän puolueen kanssa.

Ihmishämärän arvostelussani ihmettelin sitä, miksi Kännö oli tieten tahtoen sekoittanut Beuysin elämän mestarimuurarin ja kuvanveistäjän Heinrich Hasen elämään. Tämä kun vaikutti 1500-luvulla ja jätti jälkeensä rakennuksia erityisesti Naumburgiin - kaupunkiin, joka oli keskeisellä sijalla Kännön Runoilijassa. Wenzelin kirkossa on häneltä jälkeen jäänyttä rakennustaidetta samoin kuin Wenzelin lähde. No, Mehiläistiestä selvisi, ettei Kännö tarkoittanutkaan sekoittaa Beuysia historialliseen Haseen, vaan hänen Heinrich Hasensa on ilmeisesti fiktiivinen hahmo - taiteellisesti lahjakas sotamies, joka ilmaantuu Mehiläistien tarinaan vasta sen viimeisessä osassa, Beuysia etsimään lähteneen pelastusretkikunnan jäsenenä Krimin vuorilla.

Tosin tämä Heinrich Hase ("Heikki-jänis") on saattanut saada nimensä saksalaisessa lastenkirjassa seikkailevasta sen nimisestä jäniksestä, jolla on tonttulakki päässä. Se ainakin sopisi hyvin jänisteemaan Beuysin taiteen ympärillä samoin kuin Beuysin astraaliasumuksissa. 

Niin, aika menee hieman mutkalle Mehiläistiessä, sillä akashan paikalla taikamattona ja kaninkolona on tässä kirjassa aikamatkailu, joka onnistuu mehiläisten matkassa, siitä kirjan nimi. Astraalihahmon lisäksi matkustamiseen kykenee tosin koko fyysinenkin ruumis, ainakin jos sen valelee hunajalla ja lehtikullalla. Ja aikamatkailulla on vakavia seurauksia, koska pienetkin muutokset menneisyydessä kumuloituvat isoiksi vääristymiksi todellisuuteen. Ihmishämärässä siis elettiin siinä todellisuudessa, jossa Hase korvasi Krimillä kuolleen Beuysin, joka jäi elämään Hasen alter egoksi.

Kuten muissakin Kännön kirjoissa, myös Mehiläistiessä eletään suurelta osin Saksassa ja saksalaisen kulttuurin piirissä. Alkuun ollaan Berliinissä ja myöhemmin muutetaan Düsseldorfiin, joka on ehkä ollut Kännölle läheinen kaupunki juuri taideyliopistonsa vuoksi, jossa Beuys aikoinaan vaikutti. Kirjan puolivälin paikkeilla siirrytään kuitenkin Doran ja Walterin mukana New Yorkiin ja sen taide-elämän piiriin.

Lisäksi seikkaillaan Krimin vuorilla, jonne sekä todellinen että fiktiivinen Beuys tekivät uransa alussa pakkolaskun Luftwaffen koneella. Mietin ensin hieman kuvauksia lukiessa, että missä ja milloin Krimillä on muka ollut noin ankaran arktisia olosuhteita, sillä Krimin korkeimmatkin vuoret ovat vain puolentoista kilometrin korkuisia - Krimin korkein vuori Orman Koš (ven. ja ukr. Roman-Koš) on 1545 metriä ja kuuluisin vuori Ai Petri 1234 metriä korkea. Ai Petrin laakea huippuylänkö mainitaan useissa lähteissä poikkeuksellisen tuuliseksi ja ankaraksi paikaksi talvisin, joten se lienee antanut innoitteen niin lumisiin ja talvisiin olosuhteisiin kuin Kännön kuvauksessa. Muualla Krimillä ei lunta juurikaan nähdä edes sydäntalvella.

Nettilähteet kertovat kuitenkin, että tosielämässä Beuys teki pakkolaskunsa Pohjois-Krimin aroille Kurmanin piirikunnan Pryvilnen kylän lähellä, jota saksalaiset tuohon aikaan kutsuivat nimellä Freifeld - natseillahan oli löyhästi muinaisiin Krimin gootteihin pohjaava tavoite tehdä Krimistä etnisesti saksalainen lomailualue Gotenland. Beuysin ja Kännön mytologian kannalta tässä vain on se ongelma, että noille tasaisille aroille on hyvin vaikea kuvitella edes talvella sellaisia ankaria olosuhteita, joita Beuys-myytos sinne kuvitteli.

Kirjan lopetusosa, jossa Hase ja esimiehensä seikkailevat, on myös tyylikäs psykologinen tutkielma, jolla on traaginen ja traagisuudessaan vavahduttava loppu. Se tuntuu alleviivaavan, kuinka pienestä lopulta on kiinni paljon pahaa. Torjutuksi tuleminen sysää kaunosielunkin pahuuteen. Beuys tuntuu vihjaavan, että vastinparit jotenkin aina säilyvät: jos Hase ottaa Beuysin paikan, on jo nähtävissä, että tuossa todellisuudessa Riemannin paikan ottaa Reinhold Klingner.

Emme kuitenkaan tapaa heitä Ihmishämärästä emmekä Runoilijasta, joten ehkä tuon kohtauksen enteilemä kirja on vielä Kännöltä kirjoittamatta.

Taloudesta ja turvallisuudesta

Google tarjoilee aina muistoja menneiltä vuosilta tähän aikaan, ja se tuntuu haikealta, koska huomaan, että aina ennen olen joulun ja uudenvuoden aikaan matkustanut jossain - yleensä Suomea huomattavasti lämpimämmissä paikoissa. Tänä vuonna olen köyhempi kuin koskaan sitten opiskeluaikojeni. Vaikka bruttotuloni ovat vuosien varrella näennäisesti nousseet nousemistaan, ostovoimani on ollut jyrkässä laskussa jo vuosikymmenen verran. 

Pahin lasku on tapahtunut viimeisten kolmen vuoden aikana, ja syynä ovat Suomen inflaatio ja taloyhtiöiden vastikkeet. Asunto-omistamisen piti olla hyvä sijoitus tulevaan, mutta aivan toisin kävi. Kumpikin taloyhtiö ryhtyi vimmaisesti remontoimaan ja vastikkeisiin menee nyt paljon enemmän kuin mihin olisi varaa. Mikä pahinta, asunnot eivät myöskään mene Helsingissä enää kaupaksi, joten niitä ei voi edes myydä ja muuttaa vuokralle, mikä muuten olisi nykytilanteessa taloudellisesti järkevämpi vaihtoehto.

Tänä vuonna joudumme miettimään sitä, onko meillä varaa parempilaatuiseen murukahviin vai ostammeko aina huonointa. Sellainen taas kasvattaa väistämättä aviollista tyytymättömyyttä, kun en keskiluokkaisesta työstäni huolimatta pysty kantamaan leipää pöytään, tai ainakaan leikkeleitä sen päälle.

Suomen talous ei ole kasvanut 18 vuoteen. On näemmä samantekevää, onko vallassa vasemmisto- vai oikeistohallitus, kun kumpikaan ei kykene todellisiin rakennemuutoksiin, verojen madaltamiseen tai suomalaisten kilpailukyvyn parantamiseen. Vienti ei vedä, koska Suomi hinnoittelee itsensä ulos. Kotimaista kysyntää taas ei ole, koska suomalaisilla ei ole varaa kuluttaa. Niinpä suomalaiset yritykset eivät kasva eikä uusia työpaikkoja synny. Arvonlisävero tappaa vähätkin lähipalvelut - jotka asiakaskunnan pienuuden vuoksi muutenkin ovat koko ajan veitsenterällä. Kuluttajat pahentavat kysyntävajetta tilaamalla halpatavaraa Kiinasta, mutta eihän se heidän vikansa ole, ettei kotimaisesta kaupasta ostettuun tavaraan ole enää varaa.

Vasemmiston ollessa vallassa rahaa tuhlattiin surutta velaksi. Mutta nyt, kun oikeistohallitus on ollut vallassa jo jonkin aikaa, mitään oleellista muutosta ei ole saatu aikaan. Jotain on tehty ja näperrelty, mutta leikkaukset tehdään yhä sieltä, mistä voidaan eikä sieltä, mistä pitäisi. Veroja sen kuin kasvatetaan, julkinen tuhlaus jatkuu. Kela syytää rahaa niin koti- kuin ulkomaisille eläteille eikä Suomessa edelleenkään kannata tehdä pienituloisia töitä, koska tuilla elämisellä saa merkittävästi korkeamman elintason ja oikeudet - ilman vastuuta. 

Kansalaisten eriarvoistuminen jatkuu, vaikkakaan ei aina sillä tavoin kuin lisää tukia parkuva vasemmisto uskottelee. Kansa jakautuu maksajiin ja saajiin, ja jossain vaiheessa maksajien mitta väistämättä täyttyy. Ei välttämättä niinkään rikkaiden, jotka pystyvät siirtämään omaisuutensa verottajan ulottumattomiin - ja nostelemaan lukemattomia tukia. Mutta keskiluokan kurjistuminen alaluokkaiseen elämään huonommalla elämänlaadulla kuin mitä Kelan asiakkaat saavat heidän kustannuksellaan ei varmasti lupaa yhteiskuntavakaudelle hyvää jatkossa.

Sama koskee jossain määrin koko Eurooppaa, mutta Suomi on erityisen syvällä lamassa, koska muualla kyse on suhdanteista, Suomessa perusrakenteista ja illuusioista, joiden varaan ylikallis hyvinvointivaltio on luotu. Suomi on jo nyt ostovoimassa Euroopan keskiarvon alapuolella ja jää jälkeen useista entisen Itä-Euroopan talouskasvumaista. Parhaiten koulutetut muuttavat maasta, koska Suomessa on selvästi huonommat palkat kuin Länsi-Euroopassa, Amerikassa ja Persianlahdella - mutta kuitenkin kalliimpaa ja siksi myös selvästi matalampi elämänlaatu.

Suomi markkinoi itseään Euroopan korkeimmilla sosiaalituilla, mutta sillä strategialla saadaan vain lisää maksettavia elättejä - ei lisää maksajia. Moni varmaan tullessaan aikoo töitä tekemään ja yrittämään, mutta aikeet karisevat vuosien kertyessä, kun edes työhaastatteluihin ei työvoimapulamaassa pääse, ja kun toisaalta tukien varassa saa mittavasti paremman elintason kuin ottamalla vastaan jonkin niistä suomalaisten hyljeksimistä ns. paskaduuneista, joita ulkomailta tulleille on tarjolla, olipa korkeakoulututkinto tai ei edes amispohjaa.

*   *   *

Tällaisissa tunnelmissa Suomi joka tapauksessa aloittaa uuden vuotensa 2026. Minkä lisäksi itätaivaalla häilyy myös erittäin konkreettinen sodanuhka. Se, että presidentti uudenvuoden puheessaan sanoi kolmesti, ettei suomalaisilla ole hätää, tarkoittaa, että tilanne on kriittinen ja hätä on käsillä. Kokoonsa nähden Suomi on toki Euroopassa parhaiten varustautuneiden joukossa, mutta tähän on pakko tehdä kaksi reunamerkintää. 

Ensinnäkin, koolla on väliä. Suomi ja Baltia ovat auttamattoman pieniä, eikä täällä ole ukkoja heittää eurooppalaisen suursodan lihamyllyyn. Vertailun vuoksi kannattaa miettiä, kuinka huonosti Suomi on saanut väestönsä mobilisoitua edes mukaviin siviilitöihin.

Toiseksi, se, että Suomi on parhaiten varustettujen Euroopan maiden joukossa, on osa mantereen laajuista ongelmaa, sillä Suomi on kuitenkin samalla Euroopan pienimpien ja nyttemmin myös köyhempien valtioiden joukossa.

Ukraina sen sijaan on iso maa, jossa oli ennen sotaa 40 miljoonaa ihmistä ja varsin mittava sotilaallinen kapasiteetti. Näiden asioiden ansiosta se on kyennyt taistelemaan koko Euroopan puolesta Venäjää vastaan, mutta ei nykytilannetta voi ikuisuuksiin jatkua. Venäjän sotakoneisto ei takuulla lakkaa pyörimästä, mikäli se saa haluamansa Ukrainassa, joka on tällä hetkellä suurin este Venäjän tiellä koko Euroopan hegemoniaan. Seuraavat esteet ovat Puola, Suomi ja Romania.

Venäjä on sotavalta - se on sodassa omalla mukavuusalueellaan, sillä se on tottunut ihmiselämiä uhraavaan sotatalouteen ja massapropagandaan, totalitaariseen tietoisuuteen, jossa valheet ovat totta, mikäli ne palvelevat imperiumin laajentamista ja vallan vertikaalia. Tämä konsepti on osoittautunut Venäjän valtion rakentamisen kannalta vuosisatojen ajan voitolliseksi. Vastustajat on tuhottu. Niinpä on vastuutonta haihattelua kuvitella, että konsepti muuttuisi, mikäli sille luovutetaan jälleen uusi voitto. Venäjä voi muuttua vain tappion kautta.

Maailma on molotovilais-ribbentropilaisessa tilassa, moninapaisen etupiiripolitiikan vahvistuessa. Olisin hämmästynyt, jos Putinin ja Trumpin hallintojen välillä ei olisi tehty salaista lisäpöytäkirjaa etupiirijaosta, sillä niin johdonmukaisesti Trumpin hallinto Venäjää myötäilee ja puolestaan suuntaa aggression Eurooppaa, Kanadaa ja Latinalaista Amerikkaa vastaan. Eivätköhän Grönlanti ja Venezuelakin ole Venäjän Trumpille syöttämiä valloitustavoitteita sitä vastaan, että Venäjä saa laajentua Euroopan kustannuksella länteen.

Tässä maailmassa pärjätäkseen Euroopan on joko ryhdyttävä yhdeksi suurvaltanavoista ja puolustettava etupiiriään sen mukaisesti - tai tultava jaetuksi ja alistetuksi aggressiivisempien valtojen etupiireiksi.