Vuosipäiväksi Venetoon II

Wienissä majoituksemme oli Liesingissä ja vietettiin pyhän ruumiin pyhää eli Corpus Christiä. Keskustaan pääsimme lähijunalla. Wienin vanhankaupungin kauneudesta, yksityiskohtien ja symbolien runsaudesta ei voi olla vaikuttumatta, mutta hinnat ahdistivat Puolan ja Tšekin edullisen hyvän elämän jälkeen. Tapaninkirkkoon oli liian pitkät jonot, mutta Pietarinkirkkoon pääsi helposti. Turisteja kärräävien hevosten virtsa piinasi eräitä muutoin niin viehättävistä vanhankaupungin kahviloista - niiden pitäisi vetää hevostelijat oikeuteen elinkeinonharjoittamisensa tuhoamisesta.

Seuraavana päivänä suuntasimme Wienistä pitkälle matkalle lounaaseen koko Itävallan halki. Käytimme ainoastaan maksuttomia teitä - mutkittelevia, idyllisiä reittejä halki jokilaaksojen ja vuorenharjanteiden, Ensin halki Steiermarkin, jota oli suurin osa reitistämme, ja lopulta Kärntenin läpi. Matkalle mahtui lehtimetsiä, kuusta ja lehtikuusta kasvavia rinteitä, viljeltyjä laaksoja, kyliä ja pikkukaupunkeja, keskiaikaisia linnoja, kirkkoja eri tyyleillä mutta kaikki katolisia, luontopolkuja, koskia ja lehmäin laitumia.

Pysähdyimme Thennebergissä leipomokahvilaan, joka oli tihkusateessakin erittäin ystävällinen ja myi meille myös ensiluokkaista hunajaa. Puolisoni palasi vielä lähtiessämme ostamaan ison törpön samaa. Kuten tiedämme, oikea yrttikasviniityiltä voimansa saanut vuoristolaishunaja on mitä maagisin substanssi. Faaraoiden Egyptissäkin hautoihin haudattu hunaja on säilynyt virheettömänä vuosituhannen. Ei ihme, että siihen ja lehtikultaan kääriytyneinä Kännön Mehiläistien hahmot lentelevät ajan ja ulottuvuuksien halki.

Mustapääkerttu lukeutuu varmasti Euroopan yleisimpiin lintuihin, sillä vaikka Suomessa se keskittyy varsin paljon etelään, sen levinneisyys kattaa koko mantereen ja tämänvuotisellakin Euroopan-matkalla se laulaa luritteli jotakuinkin jok'ikisellä sellaisella pysähdyksellä, jossa oli edes jokin vanhempi lehtipuu jossain näköpiirissä. Vain mustarastas ja talitiainen pystyvät samaan suoritukseen - ja Suomenlahden eteläpuolella ehkä tiltaltti.

Ajoimme myös Kännön Käsistä tutun Neulengbachin ohitse sinne kääntymättä - eihän tuo paikka loppujen lopuksi esiintynyt kovin edukseen myöskään Egon Schielen traagisessa elämässä. Saavuimme jossain vaiheessa Frankenfelsin linnalle ja panimme siellä pystyyn pienen tauon. Sukkar kirmasi vuoripuroon ja me käyskentelimme vesiputouksen tykönä. Koskessa säntäilivät virtavästäräkit sinne ja tänne, peukaloinen ja punarinta lauloivat - ja tietysti ne tavanomaiset mustarastas ja mustapääkerttu.

Kävimme luontopoluilla Gesäusen kansallispuistossa ja Nixhöhlessä. Admontissa löytyi koskesta myös rantasipi. Kuusitiaisia oli äänessä kaikkialla, siellä täällä myös viitatiaisia. Neumarktin läpi ajettiin ja käytiin kahvilla. Feldkirchenin ja Villachin välillä pysähdyttiin Ossiachinjärven rannoille. Siellä kuului etelänsatakieltä, keltahemppoa. Joka kylässä mustaleppälintu rahisi jossain katoilla.

Kärntenin laaksoista mutkittelimme lopulta rajan yli Italian puolelle, jossa ensimmäinen vastaantuleva pikkukaupunki on Tarvisio. Oli tultu Friulin Alpeille, jossa pääkielenä on hieman retoromaaniin vivahtava friuli ja alueellispatriotismi näytti olevan voimissaan, sillä Friulin lippuja näkyi kylissä enemmän kuin Italian ja luonnonsuojelualueillakin opasteet olivat friuliksi, saksaksi ja englanniksi ennen italiaa. Vuoristolaiset nyt ovat hieman sellaisia kaikkialla maailmassa. Majoituksemme oli jylhää jokivartta pitkin eteenpäin Pontebbassa, jossa majoituimme aikoinaan ilmeisen vauraaseen mutta sittemmin hieman kulahtaneeseen palatsiin. Vuoristonäköalan toki saimme kattoikkunasta ja kylillä oli vielä muutama ravintola auki, oltiinhan Italiassa, jossa ruoka ja viini otetaan vakavasti.

Seuraavana aamuna Trasaghisin tulvaniityillä ja ruderaattipensaikoissa näin lulluttelevia kangaskiuruja ja aneemisia säkeitään veivaavia pensassirkkuja. Pikkutyllikin siellä kipitti. Jonkin matkaa jylhiä rinteitä ja vuoristometsiä eteenpäin ja saavuimme kristallisen pikku järven, Lago di Corninon rantamille. Sieltä löytyi kansallispuisto, luontotalo ja viitisenkymmentä hanhikorppikotkaa kaartelemassa jyrkänteiden liepeillä. Seuranaan niillä oli joukoittain korppeja ja hiirihaukka. Järven ympäriltä löytyi myös viitatiaisia, pähkinänakkeleita ja muuta.

Corninon kylässä olisi ollut muutama vuoripurojen kalaa tarjoava ravintola, mutta puolisoni oli varjossa minua odotellessaan jo löytänyt meille lounaspaikan alarinteistä San Pietron kylästä, Ragognan linnan alapuolisesta ravintolasta. Siellä oli hyvää ruokaa edullisesti ja perin ystävällinen vastaanotto. Ravintola oli serpentiinitien päässä ja tyhjä tullessamme, täysi lähtiessämme. Mustaleppälintu raksutti ja pyrstötiaiset sirahtelivat puissa.

Iltapäivällä ajoimme Pordenonen ja Trevison suuntaan, Veneton alangoille ja lopulta Venetsian laguuneille. Majoituksemme oli pienessä Porto Levanten kylässä laguunien ja aallonmurtajain maailmassa, josta löytyi tuntien iltakävelyllä 66 lintulajia. Laguuneilla kahlaili satoja flamingoja, kymmeniä silkkihaikaroita, siellä täällä harmaa- ja ruskohaikaroita, pronssi- ja pyhäiibiksiä sekä paljon avosettejä, pitkäjalkoja ja meriharakoita. Kyhmyjoutsenten lisäksi laguuneilla lipui pari mustajoutsenia. Lokkeja ja tiiroja oli ilmassa paljon hyönteisjahdissa, tavanomaisten etelänharmaa- ja naurulokkien lisäksi paljon kaitanokkalokkeja ja jonkin verran mustanmerenlokkeja. Ja runsaiden pikkutiirojen lisäksi siellä täällä kala-, riutta- ja hietatiiraa. Sorsalinnuista mielenkiintoisimpana laguuneilta löytyi harvinaiseksi käynyttä punasotkaa. Etelänsatakielet lauloivat yössä, silkkikerttusia ja heinäkerttuja oli kaikkialla.

Porto Levantesta risteilimme kiireettä Pojoen suistoalueen kosteikkoja ja maatalousalueita pitkin kylästä kylään ja lopulta pääkohteeseemme Fenil del Turcon kylään Adrian ja Rovigon pikkukaupunkien välillä. Vietimme siellä aikaa myös kesäkuussa 2024 ja majoituimme nytkin tarkoituksella samaan paikkaan, Ruusujen hoviin Villa Millefioriin, joka on kukkeiden puutarhain ympäröimä kartano peltojen keskellä. Suomalaisen kansanperinteen mukaan joka hääpäivällä on oma nimensä, ja neljättä hääpäivää on nimitetty "kukkahäiksi", joten sen viettäminen "tuhansien kukkien" Ruusuhovissa sopi kuvioihin oikein hyvin. Myös Sukkar-koiramme piti kirmaamisesta peltojen halki kulkevia polkuja autioissa kesäöissä, äänitaustana etelänsatakielten ja mustarastasten konsertti.

Fenil del Turcosta tuli matkamme etäisin piste tällä kertaa, jos ei kaupoissa käyntiä Rovigossa lasketa. Sieltä lähdimme matkaamaan huoletonta vauhtiamme takaisin Suomeen, sillä puolisoni oli jäänyt kaipaamaan lisää aikaa Tšekissä ja Prahan sisällyttämistä myös tämän matkan ohjelmaan.

Niinpä suuntasimme jälleen kohti pohjoista ja rakkauden kaupunkiin Veronaan, joka on ollut yksi säännöllisistä pysähdyspaikoistamme Italiaan ulottuneilla matkoilla. Löysimme tiemme jälleen kerran Piazza dell'Erben torille ja kuten muutama vuosi sitten, puolisomme osti itselleen jälleen veronalaisen olkihatun. Kuten ennenkin, Veronan vanhassakaupungissa lenteli kalliopääskyjä ja mukaan tarttui kaikenlaista pientä mukaan viemisiksi.

Valpolicellan viinitarhain kautta matka jatkui pohjoista kohti Roveretoon, jossa teimme ison ostosrupeaman ruokia, oliiviöljyjä ja viinejä. Sitten jatkoimme Trentoon ja Bolzanoon, josta päätimme jatkaa tällä kertaa harvemmin ajettua keskimmäistä reittiä Sarentinon kautta Sterzingiin ja Pennesin solan kautta Brennersolaan. Sarentinon vuoristolaaksossa lauloi vuoriuunilintu ja koskessa löivät leikkiä virtavästäräkit. Pennesin ylityksellä sataa tihrutti, mutta ehdimme silti käyskennellä rhododendronia kasvavilla alppiniityillä ja kuusimetsien rinteillä. 

Yövyimme upouudessa alppihotellissa Ladurnsin kylässä, jossa on jonkinlainen talviurheilukeskus, ja aamulla menimme katsomaan Brennerin kylässä Italian ja Itävallan rajalla olevaa ostoskeskusta. Itävallan puolella Brennersolaa oli sinä päivänä sateista ja jatkoimme Innsbruckin kautta Saksan rajalle, kävimme Geroldin ja Krünin alueella luonnonsuojelualueella ja jatkoimme sitten Garmischiin, jossa söimme lounasta erään vanhan ystäväni kanssa. Tuon potsdamilaisen kanssa olen alkujaan tavannut muinaisina aikoina, jolloin olin opiskelija ja hän oli Kaukasiasta kovasti kiinnostunut nuori opiskelijapoika. Nyt hän on erokriisin läpikäynyt, ashramissa itseään etsinyt ja Intiaan hurahtanut psykoterapeutti, joka suunnittelee muuttavansa Baijerin vaurailta vuorilta takaisin kotiseudulleen Potsdamiin, kun tyttöystävä lähti toisen naisen matkaan ja itse hän puolestaan pariutui joogaopettajattarensa kanssa. Hauska ja hilpeä lounas silti sateisessa Garmischissa.

Ehdimme vielä ajaa Baijerin halki ensin Müncheniin, jossa puolisoni halusi jälleen käydä eräässä pikkukaupassa ja löysikin etsimänsä. Mutta emme jääneet Müncheniin vaan jatkoimme Deggendorfiin ja Bayerischer Waldin metsäteitä Eisensteiniin ja Böömin puolelle. Böömissäkin oli pitkien taipaleiden verran tunnelmiltaan perin grimmiläisiä metsiä, joissa kuljeskeli punahilkkoja, noitia ja ihmissusia, ja joissa usva kerääntyi sulkahattuisten metsästäjien asuttamien mökkien vainioille.

Pääsimme silti hyvin valoisan aikaan majoituspaikkaamme Jindřichovicen linnaan eli Heinrichsgrüniin, jossa zámek eli paikallinen linna oli kokonaan meidän, koska muita vieraita ei näemmä linnassa sinä iltana ollut. Tämä sopi meille mainiosti, olihan silloin yö, jona tähtitaivas sykki ja Jupiter ja Venus asettuivat konjuktioon, muodostaen taivaa suuren silmän. Linnan puistomailla oli useampia idyllisiä lampia, joita asuttivat muun muassa heinätavit, nokikanat ja silkkiuikut. Kattohaikara kalisutti nokkaansa erään ulkorakennuksen katolla.

Seuraavana päivänä ajoimme Prahaan ja matkan varrelta on mainittava Vranovicen kylän leipomokahvila, joka oli mitä ystävällisin paikka ja kakut ensiluokkaisia. Siellä ei ollut saapuessamme asiakkaita, kun taas lähtiessämme tungosta oli niin, ettei kääntyä mahtunut. Tämänkin paikan takaa löytyy idyllinen lampi, jossa kellui mm. tukkasotkia ja lehdossa lauloi kultarinta.

Prahassa otimme iisisti, vaikka löysimmekin monta kiehtovaa asiaa, söimme Mustan tähden alkemiasta inspiroituneessa ravintolassa, kuljimme Kaarlensillan yli ja toista siltaa takaisin. Illalla jatkoimme Prahasta ja pohjoiseen, kävimme lastaamassa autoon tšekkiläisiä oluita ja ruokia ja menimme yöksi majataloon Ždáriin, jossa kävin koiran kanssa yöllä peltojen laitoja seurailevilla poluilla.

Seuraavana aamupäivänä Liberecissä (Reichenbergissä) oli sateista. Opiskeluajoiltani muistissani säilynyt olutkellari Salamandr ei ollut enää olemassa. Söimme turkkilaisen ravintolan terassilla. 

Puolaan päästessämme sateinen sää jatkui ja olimme paljolti jo paluumatkan tunnelmissa, koska jokaisella matkalla on aikansa ja paikkansa. Zgorzelecissa ja Wrocławissa kävimme ostoksilla, joista olimme sopineet jo menomatkalla, koska Puolan hinnat ovat ainakin Varsovan ulkopuolella usein viisi tai jopa kymmenen kertaa halvempia kuin Suomessa, ja saatoimme siten säästää tekemällä mahdollisimman paljon tulevan ajan ostoksia Puolassa. Autoon lastattiin mm. kaksi grilliä ja kaksi ilmastointilaitetta, joiden kaikkien hinnat olivat kymmenesosa siitä, mitä samat tuotteet Suomessa maksavat. Jos ruoka säilyisi paremmin, siitä olisi saanut isoja säästöjä kuukausiksi eteenpäin.

Łódźin takamailla hankkiuduimme yöksi hotelliin, joka oli tuppukylässä Natolinin ja Moskwan kylien liepeillä. Siellä oli kasapäin käytävillä yötä myöten kirmaavia lapsilaumoja, ilmeisesti jokin kesäleiri, ja humalaisia aikuisia, mutta paikan alakerran ravintola oli kunnollinen ja puolalaiseen tapaan erittäin edullinen.

Varsovan ulkopuolella ja Suwałkissa teimme vielä viimeiset ostokset ja ylitimme sitten rajan Liettuaan. Kalvarijan lähellä Sangrūdan kylän alueella yövyimme vanhassa myllärin talossa, jota pitävä nainen mitä ilmeisimmin on maauskon harjoittaja. Yöllä ei kannata välttämättä eksyä talon alimman kerroksen porsliininukeilla ja olkinaisilla täytettyihin huoneisiin. Talossa saattaa myös muutama henki kuljeskella. Me kuitenkin nukuimme hyvin ja leppoisasti, paikka oli tunnelmallinen ja näkymä ikkunasta pihalammille ja huvimajalle. Jalohaikara kahlaili lammella ja pari kyhmyjoutsenta asusti siellä. Korpit kiertelivät päärakennusta ja niityllä jolkotteli kettu. 

Viimeinen matkapäivä oli sateinen, kun ajoimme tällä kertaa normireittiä Via Balticaa pitkin, pysähtyen ostoksille Bauskassa ja kahville Häädemeestessä. Tallinnassa havaitsimme suureksi iloksemme, että puolalainen HalfPrice oli avannut ensimmäisen myymälänsä vain päivää aiemmin myös sinne. Lafkan liikeidea on myydä aitoja merkkituotteita ja laatukamaa, mutta edellisiltä vuosilta - kaikki puoleen hintaan.

Sateiseen Helsinkiin purkauduttiin laivasta keskiyön jälkeen. Seuraavakin päivä oli sateinen. Koira riemuitsi pääsystä tutuille kävelyreiteilleen, joissa lukemattomat kukat nyt kukkivat ja rastaiden maastopoikaset pörähtelevät sinne tänne. Puolalaisesta lemmikkikaupasta ostettu punkkipanta on toiminut todella hyvin - aiemmin Sukkar oli suoranainen punkkimagneetti, mutta pannan hankkimisen jälkeen ei ole löytynyt yhden yhtä punkkia.

Juhannuksena grillasimme viisi euroa maksaneella uudella grillillämme kasslereita, joimme italialaisia viinejä ja tšekkiläisiä oluita. Tervapääskyt kiiruvat yöttömällä taivaalla.

Vuosipäiväksi Venetoon I

Pidin poikkeuksellisesti kokonaista kolme viikkoa kesälomaa yhteen menoon järjestettyäni juuri ennen erään pohjoismaisen tapaamisen Helsinkiin. Lomani alkupäivät olimme vielä täällä pääkaupunkiseudulla, mutta sitten tulimme siihen yhteisymmärrykseen, että köyhyydestä huolimatta meidän tulisi mielenrauhamme vuoksi tehdä jokavuotinen kesämatkamme Eurooppaan. Neljäs hääpäivämme oli koittamassa ja halusimme päästä siksi päiväksi paikkaan, johon olimme edellisvuoden rengasmatkalla tykästyneet. Niin teimmekin. 

Vaikka matkustaessa rahaa menee bensaan ja majoituksiin, melkeinpä kaikki muu on halvempaa kuin oleillessa Suomessa. Siksi kalliiksi on elo Helsingissä tätä nykyä käynyt. Jos jättää Pohjoismaat ja Sveitsin laskuista, kaikkialla muualla ostovoima hyvään elämään onkin heti parempi.

Teimme myös päätöksen käyttää koko matkan ajan navigaattorissa maksulliset moottoritiet välttävää asetusta, kun ei ollut ahdistavaa kiirettä mihinkään, ja tämä teki matkanteosta miellyttävämpää, mielenkiintoisempaa ja myös halvempaa. Bensa nimittäin maksaa selvästi enemmän motarien varsilla kuin pikkuteillä, ja alemmat nopeudet kuluttavat sitä vähemmän. Etuna on lisäksi se, että matkalla näkee kyliä, pikkukaupunkeja ja voi pysähtyä milloin metsätielle, milloin leipomokahvilaan tai maalaiskrouviin. Motareilla ei näe juuri muuta kuin huoltoasemia ja rekkojen täyteisiä taukopaikkoja.

Mutta kuten totesin, loman ensipäivät olimme Suomessa. Kurkimäen ja Kivikon koiralenkkiä siunattiin maagisella ilta-auringolla, puut viheriöivät ja kukat kukkivat. Kielojen ja syreenien tuoksu leijaili valoisissa kesäilloissa. Lehtokurpankin iltana muutamana löysin kurnuttamasta Kivikon metsänreunain yllä. Kun vuonna 2017 muutin Kurkimäkeen, se lenteli kiertorataansa usein pihammekin yli, mutta muutamaan vuoteen ei sitä enää ole täällä näkynyt. Hyvä kuitenkin, että Kivikon puolella se yhä kurnuttaa ja tsivittää yössä.

Kivikossa on frisbeegolfkentän avomaiden takana hyvin arvokas metsäalue, jossa alkoivat toukokuussa laulaa sirittäjät ja laulurastaat, ja jossa elää kätköisästi myös ilves. Uusina saapuvina muuttolintuina ehdin toukokuun lopulla löytää reitiltä laulavan viitakerttusen, joka toi pikantin lisänsä kultarintojen lauleloihin, sekä kentän ruohikoissa rääkkyvän ruisrääkän ja polulla kipittäneen pikkutyllin. Olinkin jo aiemmin ollut kuulevinani pikkutyllin kutsuäänen Kivikon lätäkön liepeillä, mutten ollut uskonut sitä havainnoksi saakka. Uskoin lopulta kun näin.

Kävimme jälleen syömässä Nuottaniemessä ja kävelemässä Espoon rannoilla. Niin ikään kävimme jälleen nauttimassa Eestinkylän hampurilaisista ja kuljimme koiramme kanssa peltojen keskellä sijaitsevalle kukkulalle, joka vaikutti pyhältä vähän kuin Kurkimäen päiväkodin kurgaani. Porkkalan metsissäkin samosimme.

Kävin katsastamassa myös Pornaistenniemen ja Lammassaaren polut myöhään saapuvien muuttolintujen varalta ja sieltähän löytyi punavarpusia laulamasta joka puskasta, lehdosta kultarintaa ja viitakerttusta, ja ruovikosta ruoko-, ryti- ja rastaskerttuset. Luhtalitukka kukki pitkospuiden varrella.

Vanhassa Kirkkopuistossa sijaitsee portaali ja siinä lähellä kävimme myös Tanskan kuninkaan syntymäpäiviä viettämässä. Tämän jälkeen oli aika lähteä lopulta Euroopan-matkallemme ja ylitimme Suomenlahden illalla.

Virossa ensimmäinen kohteemme oli Matsalunlahti, jossa majoituimme upean vehreään Haeskan kartanoon. Oli valoisia kuutamoöitä, yölaulajia, vehreää mutta myös hyvin tuulista. Haeskan rantaniityillä ja tornilla kävimme paljon, myös Tuurun pitkospuilla, Põgari-Sassin rannoilla, Puisenniemellä ja Kiidevassa. Matsalunlahden kylissä oli varsin onneton tarjonta ruokaa tai edes kauppoja, joten kävimme oikein hyvässä pizzeriassa Lihulassa.

Rantaniityillä oli runsaasti töyhtöhyyppiä ja kuoveja, pensastasku taisi tuolta tulla vuodariksi, hanhiakin oli yhä parvittain. Kattohaikaroita oli hyvin harvakseltaan - paluumatkalla niiden määrä Baltiassa oli selvästi lisääntynyt, tai ehkä se johtui vain menomatkan kovasta tuulesta. Matsalunlahdella avosetti ja Lihulassa tulipäähippiäinen edustivat Suomessa harvinaisempaa lajistoa, vaikka kumpiakin nähdään myös Suomessa nykyään säännöllisesti. Niittysuohaukkoja näin Matsalunlahden maisemissa kaksi.

Jatkoimme matkaa Pärnuun, jossa syötiin ja kahviteltiin idyllisessä paikassa. Sitten etelään Kablin rannikolle, jossa käytiin luontopolku. Rannoilla oli suosirrejä ja tyllejä, metsässä lauloi muun muassa idänuunilintu. Latvian puolella seurailtiin Vidzemen rannikkoa ja pysähdyttiin perinnepaikoissa, Vitrupen rannalla ja kurpitsakeittokrouvissa. Saulkrasti on aina ollut matkan varrella Via Balticaa ajaessa, mutta tällä kertaa viimein päädyimme yöpymään siellä. Hyvä valinta olikin - upeita rantoja ja rantapolkuja poukamien ympärillä auringonlaskun katseluun.

Riian ohitustien jälkeen emme seuranneet tavanomaista reittiä Iecavan ja Bauskan kautta, vaan poikkesimme itäisemmälle reitille, joka johti Skaistkalnen kylään, viimeiseen lättikylään ennen Liettuaa Memelin toisella puolen. Skaistkalnessa kymmenvuotias pikkupoika kurvasi rehvakkaasti autolla torin laitaan kavereitaan moikkaamaan, kun olimme kahveilla, ja kuusen latvassa sirisi keltahemppo.

Liettuan puolella tullaan Biržain kaupunkiin, jonka kupeessa on lintujärvi. Vähän kaupungin jälkeen pysähdyimme tienvarsikosteikolle lehdon katveessa ja peltojen laidalla. Siellä lauloi jokseenkin kaikki rastaskerttusia, satakieliä, kultarintoja ja punavarpusia myöten. Jopa viiriäinen oli äänessä.

Olimme jonkin aikaa aikeissa mennä Vilnaan, se kun on viimeinen Baltian pääkaupunki, jossa puolisoni ei ole vielä käynyt, mutta juutuimmekin Kurėnain kylän liepeillä olevaan järven rannassa sijaitsevaan ravintolaan. Kokemus oli hieman outo, koska puolisoni oli vakuuttunut, että hänellä oli aitoja muistoja samasta paikasta, jossa olimme molemmat olleet, mutta minä olen melko varma, ettemme koskaan vierailleet tuossa paikassa aiemmin. Ikään kuin vihjeeksi meille ilmestyi brasilialais-saksalaisen näyttelijän ja elokuvantekijän Patrick Santosin nimi, ja kun katsoimme, mitä hän oli tehnyt, löytyi tarina limittäisistä tai rinnakkaisista todellisuuksista. Asiasta tosin tekee vielä hämmentävämmän se, että Saksassa on tehty kaksi eri produktiota nimellä Who am I? ja niistä toisessa Santos oli mukana, mutta nimenomaan se toinen, Baran bo Odarin ohjaama, vaikuttaa aiheensa puolesta relevantilta, koska käsittelee vaihtoehtoisia todellisuuksia. Hän on tehnyt myös Netflixin Dark-sarjaa.

Emme sittenkään menneet Vilnaan, vaan käännyimme takaisin kohti Kaunasta ja jatkoimme ostoksille Suwałkiin. Puola on pysynyt seudun edullisimpana maana. Ruokien, kodinkoneiden ja paljon muun hinnat ovat viisi, joskus jopa kymmenen kertaa edullisempia kuin Suomessa. Lisäksi puolalaisten ostovoima on noussut kohisten ja raha näkyy.

Jatkoimme vielä samana iltana etelään halki ilta-auringon kultaamien kylläisten värien, joissa maisema lepäsi, usvaa niityillään ja saksanturilaiden parveilua metsämailla. Tarkoitus oli päästä Biebrzan kansallispuiston maastoihin seuraavaksi päiväksi, ja majapaikkamme oli Wroceńin kylän lähellä peltojen keskellä. Yöllä oli täysikuu, šakaalit ulvoivat ja suuri risti kohosi peltojen halki vievän tien risteyksessä pystyyn jätettyjen pyhien tammien katveesta. Töyhtöhyypät vinkuivat yölläkin.

Seuraavana päivänä kävelin koiran kanssa joen rantaan, näin harjalinnun ja pari peltopyytä, kuulin tavanomaisempien laululintujen lisäksi kuhankeittäjän ja luhtakanan. Jatkoimme sitten matkaamme etelään halki Biebrzan jokilaakson, niittyjen, lehtojen, sekametsien ja saraniittyjen. Näin useita niittysuohaukkoja, kohtasimme harmaapäätikan ja palokärjen. Długa Lukan legendaaristen pitkospuiden päästä löytyi yhteistyöhaluinen laulava sarakerttunen useampien piilottelevampien lajitovereidensa ohella. Taivaanvuohi kitkutti maassa, oli kurkia, pensastaskuja, lehtokerttuja ja kultarintoja.

Jätettyämme kansallispuiston maisemat taakse saavuimme mutkittelevia teitämme pitkin Sokołyn pikkukaupunkiin, jossa söimme hyvin edullisesti, kävimme vilkaisemassa paikallista katedraalia ja Lewiatan-ruokakaupassa. Siemiatyczen alueen metsistä löytyivät tammitikka ja pikkusieppo, pähkinänakkelit huutelivat.

Siksi illaksi tulimme Lublinin kaupunkiin, johon miellyin pysähdyspaikkana niinä vuosina, joina asuin Kiovassa. Majapaikkamme oli jonkinlainen kylpylähotelli, joka teki rahaa myymällä hyvinvointipalveluja, kun taas yöpymisen hinta oli hyvin edullinen. Illalla kävimme läheisessä kebabpaikassa syömässä ja ottamassa tuopit.

Yllättäen Lublin oli tuttu myös puolisolleni, joskin ilmeisesti 1500-luvun lopulta. Vuonna 1569 Lublinin sopimus yhdisti Puola-Liettuan kansainyhteisöksi ja samalla suurvallaksi. Parikymmentä vuotta myöhemmin kaupunkiin saapui tai siellä eli henkilö, joka oli jättänyt muistojaan puolisoni tietoisuuteen, tai sinne, mistä niitä hänelle tupsahtelee, koskapa puolisoni kuvaili tarkasti kadut, joille kuljimme vanhaankaupunkiin sekä Lublinin linnan Pyhän kolminaisuuden kappelin ja sen sisällä olevat freskot ja pylväät. Kävimme syömässä ruhtinaallisesti ravintola Magiassa, jossa joskus Ukrainan vuosinanikin söin.

Seuraava kohteemme Puolassa oli minulle uusi kaupunki, Tarnów. Ostimme siellä mansikoita torilta ja siemailimme kahvia raatihuoneenaukion laidalla. Majoituksemme oli Łętowicen kylässä, jossa näin harjalinnun ja mustapäätaskun ja kävimme iltaisella retkellä metsien ja niittyjen halki radanvarteen. 

Seuraavana päivänä Tarnówista lähdettyämme ajoimme länteen ja teimme ostospysähdyksen Bochniaan. Tšekin puolelle saapuessamme kävimme kaupunkipysähdyksellä ja syömässä Ostravassa, joka ei tosin ollut yhtä viehättävä kuin Olomouc. Ostravan muistan siitä, että isoisäni jäämistössä oli sieltä lähetetty natsivallan aikainen postikortti Hitlerin kuvalla, johon oli leimattu hakaristileima ja teksti "Mährisch Ostrau, mustien timanttien kaupunki, kiittää führeriä vapautuksen päivänä...", joka tietysti oli miehityspäivä.

Jatkoimme matkaa Määrin halki viime syksyn matkalta tutuille seuduille Pavloviin, Mikuloviin ja Pasohlávkyyn, joissa vietimme muutaman päivän viettäen hyvää elämää, jonka tšekkiläinen hintataso mahdollistaa. Varsinkin ravintoloissa syöminen oli Tšekissä vielä Puolaakin edullisempaa. Kävimme tutuissa maisemissa Děvínin kalkkikivikukkuloilla ja Věstonicen tekojärven rannoilla. Näin mehiläissyöjiä. Katselimme järven ylittävältä kynkäältä pienellä saarellaan, entisellä kukkulanhuipulla, kohoavaa Pyhän Leonhardin kirkkoa, jonka kirkonkylä, Mušov, jäi aavekaupungiksi veden alle tekojärven rakentamisen jälkeen. Tuolla hetkellä ohi lensi pikkuhaikara. Samana iltana näin järven toisella puolella myös yöhaikaran. Molemmat uusia Tšekin maalistalleni. Tekojärven rannalla oli lepuulla myös kokonainen parvi niilinhanhia, joten tämä afrikkalainen laji, josta on tullut yleinen Länsi-Euroopassa, on levinnyt idässä Tšekkiin saakka.

Käväisimme myös Břeclavissa, jossa vilkaisimme Neitsyt Marian ilmestyksen kirkkoa. Břeclav ei kuitenkaan ollut lainkaan yhtä viehättävä paikka kuin Mikulov tai pieni Pavlov. Mikulovissa söimme todella hyvin, todella edullisesti, ja Liechtensteinin ja Dietrichsteinin suvuille kuulunut Mikulovin, saksaksi Nicolsburgin, linna on näyttävä. Pavlovissa kävimme aamiaisella samassa majatalossa, jossa syyskuussa osallistuimme erään ystäväni 50-vuotispäiville. Pasohlávkyn kylässä käyskentelimme iltaisin järven rannoilla mehiläissyöjäin surahdellessa viljelmäin yllä.

Itävaltaan ylitimme rajan aurinkoisena päivänä ja maasto pysyi samanlaisena kumpuilevana ja viinitarhain täyteisenä kuin Määrissä. Pysähdyimme kahville ja siunatuille kakuille Gaweinstalin kylän leipomokahvilaan ja jatkoimme sitten kohti Wieniä. Missä hyvänsä pysähdymme kahville ja leivoksille, paikka on yleensä tyhjä tullessamme, mutta täyttyy heti jostain aineellistuvista vieraista, niin että lähtiessämme on paikan asiakaskunta moninkertaistunut. Varsinkin jos puolisoni piti paikasta.

Mutta tähän on hyvä katkaista tämänkertainen matkakertomus, ja jatkaa sitä seuraavassa kirjoituksessa.

Maailmanpoliittisia merkintöjä

On jo yli kuukausi siitä, kun 12. huhtikuuta unkarilaiset lopulta äänestivät ulos kuusitoista vuotta Tonavan ja Tiszan tasankoja hallinneen änkyräsatraapin Viktor Orbánin. Unkarin kansa onnistui tässä siitä huolimatta, että Orbánin koneisto yritti huijata monin tavoin, tukeutuen sekä Venäjän että Trumpin ja Vancen regiimin propagandatulitukeen. Tökerö lavastus, jossa ukrainalaiset muka olisivat sabotoineet unkarilaisille venäläistä kaasua tuoneen serbialaisen putken, ei sekään kääntänyt menoon tottuneiden unkarilaisten päitä.

Orbánin ja Szijjártón maanpetoksellinen toiminta Venäjän hyväksi tuotiin julkisuuteen sopivasti vaalien alla. Se ei varmasti ollut sattumaa, mutta oli aiheellista, joten kunnia sille, joka asian masinoi - kerrankin käyttäen vastapuolen menetelmiä heitä vastaan. Vaan eihän nykyään kellekään seuraa mitään mistään, jos on vallan huipulle kerran päässyt. Orbánin bandun poliitikot ja oligarkit saivat rauhassa siirtää varastettuja omaisuuksia ja regiimistä rikastuneita sukulaisiaan ulkomaille - mm. Amerikkaan, Karibialle ja Emiraatteihin, koska eihän kukaan oikeasti Venäjällä halua maanpaossaan elää.

Tämä herättää aiheellista huolta, että vaalivoittaja ja entinen fideszläinen Péter Magyar ei ehkä lopulta olisikaan niin paljon Orbánia parempi, vaan että kyse olisi ollut hallitusta vallanvaihdosta Putinin ja Medvedjevin tyyliin: Orbán yllättäen myönsi tappionsa ja luopui vallasta, vaikka olisi hyvin voinut tuhota Unkarin demokratian rippeet ja uskottavuuden julistamalla vaalit väärennettyiksi ja juuttumalla valtaan Venäjään ja Trumpiin tukeutuen. Eurooppalaiset olisivat jääneet vääntelemään käsiään ja vaalit voittanut oppositio paennut maasta tai heitetty vankiloihin, kuten vaikkapa Venezuelassa tehtiin. Niinpä moni pelkäsi, että Magyarin voitto olikin etukäteen sovittu diili, johon kuului, että Orbán kätyreineen saisi koskemattomuuden myös uuden hallituksen aikana.

Kaikesta huolimatta Unkarin vaalitulos oli hyvä muistutus monille muillekin siitä, ettei demokratiaa vielä kannattaisi julistaa historian häviäjäksi. Eurooppa tosin saattaa joutua pian kantamaan sen soihtua yksin, kun autoritääriset hankkeet etenevät Venäjää emuloiden Yhdysvalloissa, Turkissa, Intiassa, Indonesiassa ja monessa muussa isossa aiemmin demokratiasta ainakin joten kuten kiinni pitäneessä maassa. Ripoteltuina pitkin maailmaa on toki vielä oikeitakin demokratioita. Siellä täällä soihtu vielä palaa Latinalaisessa Amerikassa, Kanadassa, Itä-Aasiassa ja Oseaniassa. Näiden kanssa Euroopan kannattaisi entisestään lähentyä, kaupallisen ja kulttuurisen lähentymisen lisäksi myös institutionaalisesti ja sotilaallisesti.

Orbánin tappiolla voi toisaalta olla se kielteinen vaikutus, että muut demokratioissa valtaan päässeet korruptoituneet autokraatit, kuten Erdoğan, Netanyahu, Modi ja Trump - tai Orbánin aatetoverit Slovakiassa ja Bulgariassa - varovat visusti joutumasta enää rehellisiin vaaleihin tai ainakaan häviämästä niitä. Valtaan jumittuminen ja hallittu vallansiirto oman koskemattomuuden takaavalle aatetoverille kun ovat paras tae välttää rikosoikeudellinen vastuu kaikesta siitä, mitä on tullut valtakaudella tehtyä. Niinpä moni hallitus jo kiihdyttää perustuslainmuutoksia ja muuta Venäjältä tuttua polit-teknologiaa, jolla voidaan varmistaa vallanpitäjien vallassa pysyminen.

Moldovan ja Romanian presidentit ovat alkaneet avoimesti puhua maiden uudelleenyhdistymisestä, joka olisikin Moldovan helpoin pikatie EU:hun ja Natoon. Oli selvää, että Venäjä aktivoisi Transnistrian ja Gagauzian sekä korruptio-oligarkkinsa tähän uhkaan vastaamiseksi, kuten on tapahtunutkin. Siksi Ukrainakin joutuu nyt lisävahvistamaan Transnistrian-vastaista rajaansa.

Islamabadissa käytiin Yhdysvaltain ja Iranin välisiä neuvotteluja ja lisääkin on lupailtu. Pakistanin innokkuus rauhanvälitykseen on paitsi kissan hännän nostamista, myös tiukasti intressiperustaista, sillä Pakistan kärsii monen rintaman konflikteista - niistäkin, joissa ei ole itse osallisena - ja yrittää pelata käsissään olevia kortteja mahdollisimman hyvin. Pakistanin, Turkin, Saudi-Arabian ja Egyptin nelikko on alkanut tehdä yhä läheisempää yhteistyötä, kun taas Emiraatit on ajautunut Saudi-Arabian kanssa ilmiriitoihin ja lähentynyt Intiaan ja Israeliin. Laajentuneen Lähi-idän kaksi leiriä kamppailevat nyt toisiaan vastaan myös proksien kautta Sudanin sisällissodassa ja Somaliassa.

Venäjän tunnustus Taliban-hallinnolle ja Israelin tunnustus Somalimaalle ovat omilta osiltaan oireita uudesta konfiguraatiosta alueella. Iranin islamistihallinto on puolestaan osoittautunut jälleen sitkeämmäksi ja resilientimmäksi kuin moni toivoi. Meemipropagandankin ovat oppineet.

Sitä en vielä osaa täysin selittää, odottiko Putin Trumpin Iran-seikkailusta voittoa vai tappiota, vai oliko juuri loputon quagmire tavoitteena alun perinkin. Eurooppa on tehnyt viisaasti pysyessään siitä erossa, mutta samalla Euroopan tulisi pikimmiten panostaa Irania lähempänä sijaitseviin etelä- ja kaakkoisnaapureihinsa, oman strategisen selustansa varmistaakseen. Tähän Eurooppa tarvitsee suopeita kumppaneita tuolta alueelta, Turkista Marokkoon. Niiden antagonisointi ei ole juuri nyt geopoliittisesti viisasta, vaikka arabikevään myötä orastanut hieman demokraattisempi meno onkin kääntynyt autoritäärisen restauraation suuntaan.

Toivoiko Putin Trumpille nöyryytystä ja tappiota Iranissa? Lännelle kyllä, mutta Trumphan oli hänen suuri toivonsa ja Mantšurian kandidaattinsa, jonka piti ojentaa vähintään Ukraina ja mielellään koko Eurooppa kultalautasella Venäjälle. Onko Venäjäkin tullut lopulta siihen päätelmään, että Trump on niin epävakaa, että muodostaa uhan myös Venäjän pyrkimyksille? Mutta jos niin on, Venäjä voisi koska hyvänsä helposti nostaa Vancen Trumpin tilalle ilman riskaabeleja vaalejakin, ja sitten varmistaa tämän vallassa pysymisen ja Trumpiakin syvemmän vasallisuhteen Moskovaan. 

Putinin maailmankuvalle on täytynyt olla suuri järkytys, että Trumpin saaminen takaisin Valkoiseen taloon ei luhistuttanut Eurooppaa eikä edes Ukrainaa, vaan kumpikin on päinvastoin ryhdistäytynyt huolimatta oranssista abominaatiosta. Tämä romahduttaa kremloidien vuosikymmeniä vaaliman uskomuksen, että Länsi on pohjimmiltaan aivan samanlainen vasallikoneisto kuin Venäjän valtapiiri, ja että Länsi- ja Keski-Euroopan mailla saati Ukrainalla ei ole mitään omaa toimijuutta.

Tämä maailmankuvamurros on valitettavasti johtanut myös Venäjän propagandassa selvästi näkyvään pahuuden uuteen kalibrointiin. Nyt pahuutta ja "natsismia" edustavat entistäkin selvemmin Venäjän eurooppalaiset naapurimaat, Suomi mukaan lukien, ja tätä propagandaa pusketaan voimalla Euroopan ulkopuoliseen maailmaan kaikkien käytössä olevien kanavien ja vaikuttaja-agenttien kautta.

Venäjä ei ole romahtamassa, koska sen ei edelleenkään tarvitse pelätä kenenkään muun kuin Ukrainan iskuja, ja tästä seuraa, että mikäli Eurooppa haluaa välttää sekä sodan että antautumisen, sen on kiireesti valmistauduttava sotaan Venäjää vastaan. Tämä siksi, että se vis pacem, para bellum - mikäli haluat  rauhaa, valmistaudu sotaan. Puolustusteollisuutta on tehostettava ja tuotantoa tehtävä halvemmaksi koko mantereella, mikäli halutaan saada edes auttava pariteetti Venäjän sotilasvoimaan, puhumattakaan sitten sellaiseen Venäjän sotilasvoimaan, jolla on Kiinan lisäksi Vancen Yhdysvaltain avoin tuki takanaan.

Porkkalassa ja Tallinnassa

Viime viikolla vietettiin eräitä merkkipäiviä ja olihan sitä ennen sunnuntaina äitienpäiväkin. Tuomet kukkivat, tämän vuodenajan heleä vihreys vallitsee. Kurkimäkeen saapuivat herne- ja pensaskertut, kultarinta, eilen ensimmäiset tervapääsky, lehtokerttu ja kivitasku. Kivitaskua saikin tänä vuonna odotella, ja kun hernekerttu yleensä tulee sylviakertuista ensimmäisenä, nyt se jäi kauas jälkeen mustapääkertuista, joita olivat metsät pullollaan jo kuun alusta.

Kivikon lätäkköön näkyy asettuneen pysyvästi tavi. Mahtaneeko olla sama, joka löytyi sieltä talvellakin?

Helatorstaina ajoimme jälleen Porkkalanniemelle ja kävimme ennen sitä Eestinkylän Firefishissä, jossa ovat seutukunnan parhaat purilaiset. Varpuset sirkuttivat, leivot liversivät korkealla taivaalla ja yli meni auroissa satoja haukahtelevia valkoposkihanhia.

Mutkittelevaa tietä niemenkärkien mestoille. Vetokankaan rannassa oli leireileviä nuoria telttoineen tungokseksi asti. Silti lahdella kellui suurina lauttoina vesilintuja: haahkoja, alleja ja mustalintuja. Tiirat kirahtelivat, koiramme kastautui Suomenlahden murtovetisissä aalloissa, vaikkakin tarkoittamattaan.

Mäntykankaan halki kulkevalla polulla Telegrafbergetiltä vanhalle luotsiasemalle oli äänessä metsäkirvisiä ja vihervarpusia. Luotsikärjen edustalla näkyi jostain syystä vähemmän vesilintuja kuin Dragetin edustalla, mutta samoja lajeja. Ehkä tuuli oli painanut vesiäislauttoja syvemmälle lahteen.

Oli tarkoitus mennä Pampskatanille, josta on viime aikoina nähty kyhmy- ja allihaahkoja, mutta sinne ei vienyt tietä ja viimeiseltä parkkipaikalta päädyimmekin epähuomiossa kävelemään syvälle Tullandetille, kunnes vastaan tuli joka polun päässä yksityisalueita. Parkkipaikan edustan salmella oli kuitenkin molemmin puolin siltaa kaikenlaisia lintuja: silkkiuikut ja kyhmyjoutsenet rakensivat pesiä, pari mustakurkku-uikkua uivat salmella. Harmaasorsia ja isokoskeloita kisaili polskien ja käristen. Vastaan lensi etelästä matalalla komea mehiläishaukka.

Tuli mieleen, että Porkkalanniemelläkin voisi asua. Kirkkonummen päässä valtatien varressa oli parkkipaikka, josta pääsisi bussilla Helsinkiin töihin ja takaisin. Kun vain ei tarvitsisi kantaa huolta siitä, että neuvostomiehitys vielä jonain päivänä palaa. Onneksi on Nato, vaikka sen suurin jäsenmaa sitä aktiivisesti yrittääkin hajottaa.

Perjantai oli välissä työpäivä, mutta töiden jälkeen soimme toisillemme viikonloppuretken Tallinnaan. Kaukaisempiin matkoihin ei nyt ole varaa, omistusasumisen vastikkeiden ja Helsingin hinnannousujen syödessä kaikki tulot. 

Menomatkalla Suomenlahden yli, illansuun matalassa auringossa, oli merellä uskomattoman hienoa arktikaa, arktisten vesilintujen ja kahlaajien massamuuttoa, jota nähdään Suomen rannikon niemenkärjiltäkin, mutta josta merkittävä osa menee merellä rantastaijaajien ulottumattomissa. Onneksi olin ottanut kannelle laitteet mukaan. Tuhansia alleja ja mustalintuja, niin ikään tuhansia valkoposki- ja sepelhanhia, satoja kuikkia, runsaasti myös haahkoja, koskeloita, ruokkeja ja riskilöitä. Siellä täällä lehahti merikihu ja ulapalla lepatteli iso parvi pikkulokkeja.

Tallinnaan oli jo ennen Suomea saapunut tervapääskyjä, ja puistoissa lauloivat kultarinta, sylviakertut ja sirittäjä. Toompealla oli tuulihaukkapariskunta ja hemppoja. Näin vanhassakaupungissa kolmesti mustaleppälinnun ja sellainen raksutti Raatihuoneentorillakin. Vasta edellisellä viikolla olin nähnyt yhden myös Helsingissä, tosi pitkästä aikaa.

Teimme ostoksia Rottermannissa ja etsin kirjakaupoista Meelis Friedenthalin Mesilasi, mutta se oli kaikilta loppuunmyyty. Keinoälyni suositteli tuota tarttolaista professoria "Viron Kännönä". Mesilased näyttää olevan hyvin hankala saada jopa netistä, mutta ainakin yhdessä tarttolaisessa divarissa näyttäisi olevan toinen lupaavalta kuulostava kirja häneltä, Inglite keel. 

Puolisoni puhui puistossa pitkään Jean Cocteausta ja toivoi, että luen jotain häneltä, joten teen sen, mutten viroksi. Illallistimme Munga Keldrissä, koska Dominic oli täyteen buukattu, ja seurasimme euroviisuja Hell Huntissa. Olimme hetkittäin onnellisia, ainakin milloin emme muistaneet murehtia Suomen ankeaa työmarkkina- ja ostovoimatilannetta.

Brysselissä

Istanbulista palattuani ehdin olla vain pari päivää Suomessa, kun jo koitti seuraava työmatka, tällä kertaa Brysseliin, jossa vietin viikolla kolme päivää. Edulliset lennot oli loppuunmyyty ja jäljellä vain törkeän kalliita, joten lensin sekä mennen että tullen SAS:illa Kööpenhaminan kautta. Toimihan tuokin yhteys. Majapaikkana oli vaatimaton huoneisto Etterbeekissä, ei kovin kaukana paikasta, jossa asuin kaksi vuotta 2020-2022.

Bryssel herätti minussa yllättävän paljon nostalgisia tunteita noilta kahdelta vuodelta, ehkä siksi, etten ollut käynyt kaupungissa sen jälkeen kun muutin sieltä pois. Kahteen vuoteen mahtui paljon ja ne olivat muutenkin perin epätavallisia. Ensin elettiin pandemia-aikaa, kamppailtiin matkustusrajoitusten ja rokotusten saatavuuden kanssa. Sitten Taliban valtasi Afganistanin ja Venäjä käynnisti täysimittaisen hyökkäyssotansa Ukrainaa vastaan, ja ihmiset unohtivat pandemian. Nyt näyttäisi jo uusi pandemia tekevän tuloaan.

Brysselin vuodet muuttivat elämäni tyystin myös siksi, että tuona aikana tuleva puolisoni tuli elämääni. Tunsin hänet jo pari vuotta ennen, mutta etäisemmin. Pandemiaa oli osaltaan kiittäminen siitä, että moni alkuperäinen suunnitelma muuttui ja kaikki hänen yliopistokurssinsa muuttuivat etänä tehtäviksi, joten hän saattoi yhtä hyvin hengailla luonani Brysselissä, ja niin tuosta kaupungista tuli ensimmäinen varsinaisesti yhteinen paikkamme.

Yhteisten paikkojen määrä lisääntyi sitten eksponentiaalisesti, koska ottaen huomioon, että elettiin pandemiavuosia, matkustelimme pitkin poikin Eurooppaa hämmästyttävän taajaan. Se johtui tietysti siitä, että Bryssel sijaitsee niin suotuisassa paikassa automatkailun kannalta, ja aina välillä piti ajaa myös Suomen ja Belgian väliä eikä matkaseura ollut haitaksi.

Entisille kotikulmille oli rakennettu jälleen uutta ja modernia, mutta Padovan pyhän Antoniuksen kirkko ja tyhjillään oleva entinen sotilassairaalan kappeli olivat yhä paikoillaan. Moni vanha vakioravintolakin oli ennallaan. Kävin illallistamassa vanhan suomalaisystäväni kanssa entisten kotikulmien suosikkipaikassa Vesuviossa. Entisellä työpaikallani kävin sekä tiistaina että torstaina, ja keskiviikko siinä välissä kului kokonaan matkan varsinaisena syynä olleessa konferenssissa. Illalla ehdin kuitenkin irlantilaispubiin Kiovassa olleiden ja Brysseliin päätyneiden seuran iltamissa.

Siellä täällä oli tyhjiä tunteja, joiden aikana kävin istumassa ja lukemassa puistojen penkeillä ja kahvilla yksityisystävien kanssa Jourdanilla. Brysseliin olivat jo tulleet tervapääskytkin, vaikka ilmat olivat kahtena kolmesta päivästä sateisia. Tiltaltit, punarinnat, peukaloiset ja rautiaiset lauloivat Cinquantenairen puistossa. Leopoldinpuistossa oli poikueittain niilinhanhia ja pyrstötiaiset hilluivat puissa. Lyseon pojat istuivat rivissä veteen kaartuvalla kaatuneella jalopuulla kuin jonkin trooppisen lammen iibikset. Rue Froissartilla söin tiramisun Tintille, Marsupilamille ynnä muille omistetussa sarjakuvakahvilassa ja Chaussée de Wavrella vierailin pienkustantajia myyvässä kulttuurikirjakaupassa Librairie Maelströmissä.

Leopoldinpuistossa luin loppuun mielenkiintoisen suomalaisromaanin, Lauri Mäkisen esikoisen Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset, joka kertoo suomalaisista lähetyssaarnaajista Ambomaalla - silloisessa Saksan ja sittemmin Britannian Lounais-Afrikassa, nykyisessä Namibiassa - 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Hyvin kiinnostava sekä miljöön että kontekstin kautta, vaikka romaani sitten keskittyikin varsin paljon ihmissuhteisiin. Mitään pyhimyksiä eivät tämänkään kirjan uskovaiset lopulta olleet, joskaan eivät mitenkään kunnottomiakaan. Myös ambojen kulttuurin kuvaus oli kiitettävän selväpäistä - välttäen sekä kauhistelun että kaunistelun.

Palattuani Helsinkiin kävimme puolisoni ja koiran kanssa jälleen Porkkalanniemellä, jonne meitä vetivät Eestinkylän Firefishin hampurilaiset, mutta Firefish sulkeekin lauantaisin kovin aikaisin, joten päädyimme Café Porkkalan asiakkaiksi. Lammen rannassa oli taas isokoskeloita ja rantasipi. Tällä kertaa yritimme Lähteelän polkuja ja Sundsin maastoa. Lahdilla oli haahkoja, kevään ensimmäinen näkemäni pilkkasiipi, kala- ja lapintiiroja ja haarapääskykin viiletti ohitse.

Vapun jälkeen

Vapunpäivä Istanbulissa kehkeytyi logistisesti varsin haasteelliseksi, kun poliisi eristi kokonaan Taksimin ja Istiklalin monine sivukatuineen eivätkä kaupungin Euroopan-puoleisen osan keskeisimmät metroasemat ja muu julkinen liikenne toimineet normaalisti.

Majoituspaikkani oli Feridiyellä lähellä Taksimia ja minun oli siten mahdotonta mennä kävellen niille ostoskaduille, joille olin aikonut. Päivä oli myös niin sateinen ja kolea, ettei silloin huvittanut mennä luontoon kaupungin ulkopuolelle. Lähdin kävelemään alaspäin toivoen, että jossain kohdin pääsisin sivukaduille ja Galatan tornille, mutta turha toivo. Poliisin sulut jatkuivat alas Kultaisen sarven rantaan saakka. Niinpä päädyin keskeisyydestään huolimatta tuntemattomaksi jääneeseen Kasımpaşan kaupunginosaan, joka on saanut nimensä Kasımpaşan moskeijan mukaan. Aluetta pidetään työväenluokkaisena ja konservatiivisena, mutta yhtä kaikki se ei ollut hullumpi paikka viettää aikaa tiesulkujen haitatessa elämää muualla. Kahvi, tee, kebab ja juustopiiraat eivät ainakaan lopu, hinnat olivat edullisia ja vaatebasaarista löytyi sellaisia helmiä kuin länsimaisten roadmanien suosimia feikkimerkkivaatteita myyvä Getto Clothing. 

Aikani tuossa ympäristössä sadetta pideltyäni ja aluetta katseltuani lähdin sovellustaksilla täysin toisenlaiseen maailmaan, Istanbulin vauraimpiin osiin kuuluvaan Nişantaşıin, joka oli puolestaan täynnä aitoja merkkivaatteita myyviä eksklusiivisia liikkeitä ja näyttäytymiskahviloita, joissa myös hinnat olivat länsimaista tasoa. No, tulipa sekin alue nähtyä, vaikken löytänytkään sitä burgundinpunaista pikkutakkia, jota olin lähtenyt sinne etsimään.

Auringonlaskua kohti katsastin vielä koko pituudeltaan muuttolintuja keräävän Maçka-puiston, josta löytyivät mm. kevään ensimmäinen pajulintu ja pikkusieppo. Paluu Taksimille vaati kilometrien kävelyn valtateiden laitoja, koska taksit sen enempää kuin muutkaan liikennevälineet eivät päässeet läpi poliisisuluista, jalankulkijat sen sijaan pääsivät. Tunnelma oli vähän kuin Beirutissa kesän 2006 pommitusten aikaan, kun siltoja ja teitä oli niin paljon poikki ja autoruuhkat tukkivat muita teitä, että ihmiset joutuivat lakkuineen ja muineen kulkemaan pitkiä matkoja päästäkseen lyhyen matkan. Niihin aikoihin verrattuna nyt oli keinoälystä paljon apua sulkujen ja reittien selvittämisessä reaaliaikaisesti.

Lauantaina kaikki sulut oli raivattu pois ja kaupunki palautunut täysin normaalitilaan. Niinpä söin rauhassa aamiaiseni syyrialaisen pyörittämässä paikassa, jossa remusi myös runsaalla viinillä ja ehkä väkevämmilläkin aineilla aamunsa aloittanut seurue georgialaisia. Sitten otin Taksimilta metron Gayrettepeen ja sieltä toisen lentokentälle. Ehdin kopata kentältä mukaan kaksi pulloa turkkilaisia punaviinejä - aiemminkin hyväksi havaitun Corvuksen ja uuden tuttavuuden Mon Rêven - ja lensin aurinkoiseen, heleän vihreäksi muuttuvaan Helsinkiin. Sunnuntaina grillasimme naudanlihaa noiden, parin duerolaisen ja yhden sardinialaisen viinin kera.

Sunnuntaina olivat ensimmäiset kirjosiepot jo saapuneet Kurkimäen nimikkomäen metsään. Maanantaina niille tekivät seuraa ensimmäiset pajulinnut, ensimmäinen leppälintu, mustapääkerttu ja satakieli. Kivikon lätäköllä juoksenteli ensimmäinen rantasipi. Koiranulkoilutusreitin lintulista on näin ollen kasvanut jo 83 lajiin.

Lentokoneessa katsoin Sisu II:n, jossa oli herkällä silmällä käsitelty suomalaista kansanluontoa. Aatami Korpi palaa miehitettyyn Karjalaan noutamaan ryssän vallan alle jääneen mökkinsä hirsiä ja joutuu tuhoamaan merkittävän osan Neuvostoliiton puna-armeijan, erikoisjoukkojen ja KGB:n kalustosta ja kapasiteetistä saadakseen hirret vietyä Suomen puolelle. Vuorosanoja hänelle ei ollut turhaan kirjoitettu.

Grilli-iltana katsoimme Gladiaattori II:n, jossa keisariveljekset Geta ja Caracalla sekä pretoriaanikaartin komentaja Macrinus perustuivat löyhästi todellisuuteen, mutta muu oli sitten köykäistä Hollywood-rymistelyä, jossain määrin samalla juonenkuljetuksella kuin Sisu, mutta ilman suomalaiskansallisia erityispiirteitä. Puolisoni tunnisti monta kuvauspaikkaa Tunisiaksi, joka sai elokuvassa esittää antiikin Roomaa - mm. El Djemin amfiteatteri oli päässyt elokuvaan.

Idän niemiä ja Istanbul

Vietän vapunpäivää sateisessa ja koleassa Istanbulissa, jossa kuvernööri on kieltänyt kaikki vapputapahtumat keskusta-alueilla tällä puolen salmea, ja poliisit ovat tukkineet ennalta-ehkäisevästi aidoilla ja mellakantorjuntajoukoilla Taksim-aukiota ja Istiklal-katua. Taustalla on pelko perinteisistä vappumellakoista, joita Turkin vireä laitavasemmisto on tavannut järjestää. Esimakua saatiin jo maanantaina jalkapallohulinoiden muodossa.

Tulin Istanbuliin viikko sitten, mutta sitä ennen ehdimme käydä katsastamassa kaksi itäistä niemeä, siis nykyisestä itähelsinkiläisestä asuinpaikastamme katsoen itään sijaitsevaa niemennokkaa, jotka työntyvät Helsingin rannikkoa rikkovien lahtien väliin.

Ensin oli vuorossa Ramsinniemi, josta totesin hämmästyksekseni, että se oli minulle yhä aivan uutta maastoa. Edes ajomatkalla Meri-Rastilan läpi oikein mikään ei soittanut kelloja minulle eikä puolisolleni. Luultavasti paikka on vain niin sopivasti tärkeimpien reittien katveessa, ettei sinne tule mentyä muuten kuin varta vasten. Sukkar-koiramme tuli mukaan.

Ramsinniemellä on hienoja rantoja, sekä kivisiä että puiden varjostamia, ja molemmin puolin lahdilla kellui paljon vesilintuja, tosin erilaisia. Länsipuolella oli suojaisempien vesien lajeja, kuten sinisorsia, tukkasotkia ja silkkiuikkuja, itäpuolella sen sijaan aalloilla kellui suurina lauttoina haahkoja ja alleja. Haahkojen huhuilu ja allien auli-ulvahtelu kantautui myös lahdelta taajaan. Koskeloita oli kumpaakin lajia. Korppi näyttäytyi kronkkuen. Jossain kaukana paukkuivat Santahaminan suurtykit, palauttaen mieleen, että sota on joka päivä lähempänä.

Ramsinniemen polut eivät olleet kunnolla merkittyjä, eivätkä mahdollistaneet loogista kierrosta niemen ympäri, vaan törmäsivät yhtenään taloihin ja yksityisalueisiin, mutta vajavaisesta infrasta oli se etu, että niemi oli miellyttävän ihmistyhjää. 

Vielä ennen Istanbulia menin viimeiseksi iltapäiväksi idän suunnassa seuraavalle niemelle, Kallahdenniemelle, jota lintuharrastajat kutsuvat yleisesti Kallvikiksi, vaikka jälkimmäinen oikeastaan viittaa vieressä olevaan lahteen. Suomen huonoon elintasoon, työllisyystilanteeseen ja ostovoiman romahdukseen turhautunut puolisoni ei lähtenyt mukaan. Hän haluaisi pois Suomesta, mutta minua sitoo sinne työpaikkani.

Minä löydän iloni ilmaisista asioista, kuten metsä tai niemenkärki. Vaikka puolisonikin nauttii luonnosta, hän haluaisi myös urbaania elämää: kahviloita, kaupungilla käymistä, ostoksia. Hän haluaisi istuskella ystävien kanssa ja matkustaa spontaanisti johonkin, joutumatta koko ajan murehtimaan, millä seuraavat vastikkeet taas maksetaan. Ja koska tuo murehtiminen on minun tehtäväni, olen ilonpilaaja, elämänilon siis.

Todellisuudessa elämänilon pilaaja on suomalainen sääntely, joka on kurjistanut elämämme Euroopan paarialuokkaan. Suomalaiset eivät sitä tosin hevillä tajua. He vastailevat yhä onnellisuuskyselyihin julistaen peruspalvelujen toimivan ja terveydenhuollon ja koulutuksen olevan maailman huippua. Tämä johtunee vain siitä, etteivät suomalaiset tunne lainkaan edes lähellä sijaitsevien maiden normaaleja elinoloja.

Suomihan nimenomaan ei ole palveluyhteiskunta. Siellä ei saa mitään palvelua paitsi itsepalvelua, joka sekin on tehty eläkeläisten näkökulmasta aivan liian hankalaksi digisäätämiseksi. Suomessa ei ole toimivaa julkista terveydenhuoltoa - esimerkiksi sellaista kotilääkärijärjestelmää, jollainen useimmissa Euroopan maissa on. Suomalaiset eivät tätä tiedä siksi, että heistä vain eläkeläiset, työttömät ja maahanmuuttajat ylipäätään käyttävät julkista terveydenhuoltoa. Suurin osa väestöstä käyttää subventoitua yksityistä, kuten työterveydenhuoltoa.

Viro on jo ohittanut Suomen sekä terveydenhuollon että koulujärjestelmän tasossa. Suomessa on ollut paljonkin hyvää, mutta hyvää ei pidetä, vaan se uudistetaan väkisin pois. Ja se, mitä jää jäljelle, tehdään liian kalliiksi ja liian raskaaksi. Ruotsi taas teki tarpeelliset julkisen sektorin uudistuksensa jo vuoden 2008 lamasta oppineena, ja on siitä asti kasvattanut eroa taantumus-Suomeen.

Mutta palataanpa Kallahdenniemelle. Siellä oli vielä hienommat maisemat kuin Ramsinniemellä, mutta valitettavasti myös väkeä liikkui poluilla ja rannoilla huomattavasti enemmän. Polut olivat paremmat ja niitä pääsi seuraamaan loogisesti niemen ympäri törmäämättä koko ajan suljettuihin vyöhykkeisiin. Kala- ja naurulokkeja kiljui rannoilla sankoin parvin, iltapäivän väkevässä laskevassa auringossa kymmenten valkoposkihanhien parvet ylittivät niemenkärkeä kaakattaen.

Aalloilla kellui taas lauttoina alleja, haahkoja ja koskeloita. Tiiroja kökki kivillä. Meriharakoita ja muutama viklo kahlaili lietteillä. Vuosaaren läheisyys lienee syynä siihen, että rantaniittyjen reunamille oli pesiytynyt suurperheittäin arabeja ja kurdeja perjantaipiknikkejä viettämään.

*   *   *

Istanbul on yksi kaikkien aikojen lempikaupungeistani maailmanlaajuisesti. Uskomaton kaupunki, jota on niin paljon kaikkiin suuntiin, ja jossa on niin paljon kaikkea. Joka katu elävä, täynnä. Kaikki toimii, vuorokauden ympäri. Kaikki on edullista - on tilaa elää, vaikka onkin väentungos ja liikennekaaos. Joka kaupunginosalla on oma luonteensa.

Olenhan jo paljon kirjoittanut Istanbulista niinä elämäni aikoina, joina olen säännöllisesti täällä käynyt ja viettänyt välilaskua pidempiä aikoja, yleensä muutaman päivän jaksoissa. Nyt kadun sitä, etten tehnyt Pakistanin vuosinani samaa kuin Lähi-idän ja Afganistanin vuosinani ja vieläpä Ukrainan vuosinakin, että vietin Istanbulissa usein pari päivää läpikulkumatkoilla Euroopasta muuhun maailmaan. Sitä tosin selittää se, että minulla on ollut viimeiset neljä vuotta puoliso, jonka luona vietin kaikki lomani.

Ihmettelen, ettei hän koskaan vaivautunut tulemaan vastaan Istanbuliin ja tapaamaan minua siellä, vaikka kerran tulikin Dohaan ja menimme yhdessä Kaakkois-Aasiaan. Istanbulissa olisi kaikkea sitä, mitä häneltä Suomessa puuttuu: Välimeren-kulttuuria, edullisuutta, kahviloita, ostoksia, urbaania elämää. Sitä, että vähemmälläkin rahalla on varaa astua kotiovesta ulos tai tavata joku kaveri kahvin tai lounaan merkeissä. Ja että asioita saa hoidetuksi ihmispalveluin, pienellä rahalla. Mutta puolisoni rajoitteena on puolestaan koiramme, jota hän ei voi luottaa kenenkään ulkopuolisen hoiviin, joten niinpä hän ei nytkään tullut, vaikka olisi hyvin voinut viettää täällä viikonlopun kanssani joko ennen työmatkaani tai sen jälkeen. Pegasuksen lentohinnatkin ovat vain 250 euroa menopaluu, jota nykyisessä maailmantilanteessa voi pitää edullisena. (Enää ei oikein voi kuin haaveilla joidenkin vuosien takaisista 50 euron lennoista Espanjaan, Italiaan, Brysseliin jne.)

Jo lauantaina saapuessani kävin pitkällä kävelyllä Gezi-puistossa, Istiklalilla ja Taksimin sivukaduilla. Alppikiitäjät kirisivät taivaalla ja kauluskaijat kiekuivat. Sunnuntaina kävin Hacıosmanin metsässä, jonne saakka pääsee Taksimilta suoralla metrolla. Metsäisestä puistosta löytää sankoin joukoin lehtimetsälajeja: rastaat, peipot ja punarinnat lauloivat kaikkialla, ylempänä myös samettipääkerttu. Etelänsatakieli oli jo äänessä, tiltaltit ja mustapääkertut runsaita.

Hacıosmanista palatessani menin Gülhanen puistoon, Bosporin rantapromenadille ja basaareihin. Gülhanen puistossa isokauluskaijat pesivät yhdyskuntana sekä plataaneissa että palatsinmuurin koloissa. Myös tavallinen kauluskaija ja pihamaina ovat tuossa puistossa yleisiä. Harmaahaikarat ja pikkumerimetsot istuskelevat puissa pesillään ja puiston korkeimmasta osasta voi katsella Bosporille, jossa sadoittain idänpikkuliitäjiä viistää vettä muutollaan molempiin suuntiin Välimeren ja Mustanmeren väliä. Bosporilla näkee myös kaikkia kolmea merimetsolajia sekä tietysti tuhansittain etelänharmaalokkeja. Talvisin salmea kansoittavat naurulokit ovat nyt poissa.

Illalla kävin katsastamassa nostalgisia paikkoja Cihangirissa, mutta valitettavasti Babel Café oli kiinni ja Café Unicorn kokonaan kadonnut. Sen paikalla oli jokin moderni uusi paikka. Ja minusta tuntuu, että Van Kahvaltı Sofrası oli vaihtanut paikkaa toiselle kadulle, vaikka sen löysinkin. Boheemi Cihangir oli kuitenkin yleisesti ottaen entisensä, nyt millenniaalien sijaan täynnä Z-sukupolven hipstereitä ja toki kaikkia varttuneempiakin sukupolvia.

Maanantaina kävin Ruotsin konsulaatilla, joka on toiminut Ruotsin valtakunnan diplomaattisena edustustona Osmanivaltakuntaan 1700-luvulta alkaen ja on siinä toimessa edelleenkin, vaikka valtakunnat ja hallinnot ovat sittemmin vaihtuneet monta kertaa. Toistasataa vuotta tuo perinteikäs rakennus toimi siis myös Suomen edustajana sulttaanin kaupungissa. Konsulaatin takaa löytyy myös Ruotsin tutkimusinstituutti Istanbulissa. Jatkoimme maanantai-iltaa eräällä Beyoğlun kattoterasseista, josta menimme vielä myöhemmin baariin Cihangiriin. 

Tiistai, keskiviikko ja torstai menivät sen työkonferenssin merkeissä, jonka vuoksi olin Istanbuliin tullut. Päivät olivat pitkiä, aamukuudesta iltakymmeneen, joten niihin ei mahtunut juuri ylimääräistä. Torstain ohjelma kuitenkin loppui sen verran aikaisin, että ehdin hyvin pohjoiseen Atatürkin arboretumiin, joka on Bahçeköyn pikkukaupungin ja Belgradin metsien väliin jäävä merkittävä luontoalue, muodollisesti kasvitieteellinen puutarha, mutta käsittäen hienoja pyökkimetsiä, vanhoja jalopuita ja avointa puusavannimaista maastoa, joka vetää puoleensa runsain mitoin muuttolintuja. Atatürkin arboretum on viikonloppuisin suljettu, joten sinne kannattaa hankkiutua viikolla.

Sain arboretumista kokoon 39 lajia, joihin kuuluivat esimerkiksi neljä paikalla tavattavista kuudesta tikkalajista: sekä harmaapäätikka että vihertikka olivat äänekkäitä ja yleisiä, tammitikka ja käpytikka taas löytyivät hiljaisempina metsistä. Kaksi muuta lajia, syyriantikka ja pikkutikka, eivät tällä kertaa näyttäytyneet. Sen sijaan näin kaikenlaista muuta kaunista, kuten juomaan laskeutuneita nokkavarpusia ja pesää rakentavia pyrstötiaisia, täkäläistä viirupäistä alalajia.

Muuttolinnuista puisto on erityisen hyvä sieppojen bongaamiseen. Löysinkin viidestä sieppolajista neljä. Muutolla olleista siepoista kirjosieppo näytti olevan yleisin kymmenin yksilöin, sepelsieppoja löysin muutaman ja varmoja balkaninsieppoja vain yhden. Myös yksi harmaasieppo oli jo saapunut, mutta tämä laji oli yllättävän vähäinen. Ainoastaan pikkusieppo jäi uupumaan, ja sekin esiintyy arboretumissa. Tavanomainen metsälinnusto piti hyvää konserttia: musta- ja laulurastaita, peippoja ja punarintoja, tiltaltteja, mustapääkerttuja, peukaloisia, tali- ja sinitiaisia, etelänpuukiipijöitä ja tulipäähippiäisiä. 

Kävelin arboretumista takaisin Bahçeköyn pikkukaupunkiin - tai kylään, kuten Turkissa sanotaan - ja kävin siellä syömässä mantea ja juomassa turkkilaisen kahvin, ennen kuin otin paikallisbussin aiemmin mainittuun Hacıosmaniin, josta on suora metroyhteys Taksimille.

Torstai-iltana ja tänään on ollut sateista ja sikäli ohjelmaani on sopinut kiertää ostoksilla etsimässä puolisoni hyvin spesifejä ostostoiveita, jotka vielä usein pitää lisäksi valokuvin vahvistaa, jotta värit ja sävyt menevät oikein. Koko ei ole hänen kohdallaan merkittävä riskitekijä, koska hän on onnekseen universaalin symmetrinen ja sopusuhtainen. Olen hankkinut jo lenkkareita, paitoja, puseroita, lenkkeilyasun, sormuksia ja takin, mutta vielä puuttuvat oikeanlainen selkäreppu ja unessa hänellä näkemäni burgundinpunainen pikkutakki. Suomessa näihin ei olisi varaa, mutta täällä ostokset maksavat suunnilleen saman kuin bensa Kirkkonummelle ja takaisin ja kahvi metsätaipaleen kioskilla.

Verrattuna joidenkin vuosien takaiseen, Istanbulissa on tapahtunut väestöllisiä muutoksia. Muistan takavuosista sen, että kaupunki oli tupaten täynnä syyrialaisia - ja kuulee täällä yhä syyrialaisittain puhuttua arabiaa varsin paljon, mutta suhteellinen määränsä on Syyrian vapautuksen jälkeen selvästi laskenut. Väkeä on ilmeisesti niin palannut Syyriaan, jatkanut Eurooppaan kuin hajaantunut historiallisesta keskustasta edullisempiin esikaupunkeihin tai muualle Turkkiin.

Sen sijaan slaavien määrä on kasvanut eksponentiaalisesti. Niin syrjäistä katua, kujaa tai kahvilaa ei tunnu löytyvän, etteikö siellä kuulisi venäjää. Aiempaa enemmän kuulee myös ukrainaa ja puolaa, muttei yhtä suuria määriä kuin täällä on venäläisiä. Miljoonia nuoria aikuisia venäläisiä on muuttanut Turkkiin pakoon sotaväkeen kutsumista ja yleistä ikävää tilannetta. Lisäksi Venäjän keskiluokka matkustelee Turkkiin mielellään, koska sinne he pääsevät, ja siellä on edullista. Venäläisiä naisiakin on aivan joka paikassa, eikä vain tiettyjen alojen nuoria kaunottaria, vaan myös keski-ikäisiä maatuskoja hölpöttää kaupoissa ja pysäkeillä, mihin vain korva kantaa.