torstai 16. toukokuuta 2024

Lintujen kokouksista

Dara Janglanin luontopolulta - tai oikeammin kuivasta puronuomasta, jota polun asemesta seurasin, koska oli viikonloppu ja polulla oli aivan liikaa jengiä - löytyi sinikurkkusieppo, kaunis sininen ja oranssirintainen sinisieppolaji, joka on Margallakukkuloilla kesävieras. Metsänvartijain puutarhan liepeillä oli useampia viitakerttusia, joka on tähän aikaan vuodesta yleinen läpimuuttaja Islamabadissa.

Odottelin myös pimeään saakka yölintujen varalta ja pian pimeän langettua pitkäpyrstökehrääjä alkoikin taas lonksuttaa tutulla alueella pyhäkön ja metsänvartijain majan takamaastossa. Pöllösiä ei kuulunut eikä yleistä brahmanpöllöäkään, vaikka jälkimmäisen näin samana iltana matkalla takaisin asuinalueelleni.

Rawaljärven itäpäässäkin piti käydä uudemmiten, koska edelliskerralla siellä oli niin paljon hyviä lintuja. Ja oli tälläkin kertaa. Kokonaan uutena lajina Pakistanin listoilleni tuli valkosiipitiira - komea pesimäpukuinen yksilö, joka oli kymmenien valkoposkitiirojen joukossa. Lisäksi vesipääskyjä oli jälleen, tällä kertaa kokonaista kuusi saapui rantaveteen auringon jo painuessa. Mustavikloja kahlaili iso parvi, taisi olla tällä kertaa yleisin viklo.

Myös sorsia oli yllättävästi varsin suuri esiintymä, vaikka ollaan jo kuumassa kesäsäässä. Suurin osa oli tällä kertaa heinätaveja, mutta joukossa lapa- ja jouhisorsaa, haapanaa ja punasotkaa. Ruostesorsat olivat jatkaneet matkaansa, mutta yksinäinen merihanhi oli yhä paikalla. Se saattaa olla jotenkin siipirikkoinen tai heikkokuntoinen, kun on jäänyt noin pitkäksi aikaa jälkeen kauan sitten pohjoiseen muuttaneista lajitovereistaan.

Pronssi-iibiksiä oli nyt vieläkin isompina parvina kuin aiemmin. Tuntuu, että ne tulevat joka vuosi yleisemmiksi. Silkki-, riisi-, lehmä-, yö- ja harmaahaikaroita oli isoja parvia. Sen sijaan jalo- ja pikkujalohaikarat olivat kadonneet.

*   *   *

Päädyin pyydettynä puhujaksi suufilaiseen konferenssiin, jossa käsiteltiin monitieteellisesti Jalaluddin Rumin ja Sultan Bahoon perintöä maailmalle, universaalia rakkautta ja muita tyypillisen suufilaisia teemoja. Yritin vedota järjestäjiin, ettei mestarien runouden lukeminen mitenkään pätevöitä minua asiantuntijaksi teologiassa, suufilaisessa oppineisuudessa tai edes runousopissa, varsinkin kun paikalla oli suuri määrä noiden aihepiirien virallisia oppineita. Mutta kaipa siinä on aina lisäarvonsa, että valkoinen länsimaalainen kertoo omia käsityksiään paikallisesti korkealle arvostetuista historiallisista hahmoista ja heidän opetuksistaan.

Tapasin siinä yhteydessä mm. erään kuningassuvun jäsenen sekä Suomessakin olleen kvanttifyysikon, joka yritti omassa puheessaan sovitella saumattomasti yhteen tieteellistä ja mystistä kosmologiaa. Samaa teemaa jatkoi usea muukin tiedemies omien alojensa näkökulmasta. Se oli mielenkiintoista, koska eivät sortuneet kreationistiseen huuhaahan, vaan esimerkiksi evoluutio ja avaruuden rakenne otettiin ainakin kautta puhujiston tosina. Yleisökin vaikutti harvinaisen sivistyneeltä.

Tilaisuus sai minut muistelemaan, miten itse joskus muinaisina aikoina tulin tutustuneeksi itämaisiin mystikoihin. Ihan ensimmäinen oli Omar Khayyam, joka lienee Suomessa Rumin ohella kaikkein tunnetuin orientaalinen runoilija-ajattelija. Muuan lukio-opettajani antoi minulle lahjaksi ja opastukseksi kokoelman Khayyamin suomennettuja runoja. Khayyam ei toki ollut vain runoilija, vaan aikansa merkittävä yleisnero ja tiedemies. Jalaluddin Rumin löysin pian sen jälkeen puolivahingossa itse. Ja sitten Fariduddin Attarin, Sa'adin sun muut. Samoihin aikoihin perehdyin myös kristityn maailman edistyksellisiin renessanssihahmoihin, jotka ammensivat itämaisesta viisaudesta - sellaisiin kuin Marsilio Ficino ja Pico della Mirandola.

Yliopisto-opiskelijana minua inspiroi suuresti joulukuussa edesmenneen Jaakko Hämeen-Anttilan kirja Mare nostrum (Otava 2006), joka osoitti lukijoilleen sen, mihin tulokseen olin jo itse tullut muutenkin - että kuvittelemamme suuri sivilisaatiojuopa kristillisen Euroopan ja islamilaisten Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan välillä oli paljolti veteen - siis Välimereen - piirretty viiva. Välimeri taasen oli valtaosan ajasta yhdistäjä eikä erottaja, jollainen Sahara enemmänkin oli. Paljon realistisempi käsitys maailmankulttuurien kehityksestä olikin, että kristillinen ja islamilainen kulttuuri olivat itse asiassa antiikin päälle rakennettuja variantteja samasta läntisestä sivilisaatiosta, joka oikeastaan kumpusi täältä nykyisen Pakistanin seutuvilta, eli Induksen jokilaaksosta, ja jalostui sitten parhaiten tuntemiimme antiikin muotoihin Mesopotamian, Egyptin ja Kreikan sivilisaatioissa.

Hämeen-Anttila julkaisi elämänsä aikana suuren määrän varmaan paljon vakavampaakin tutkimuskirjallisuutta, mutta Mare nostrum oli oikeasti tuiki tärkeä kirja. Sellainen, jota sekä eurooppalaisten että muslimien pitäisi lukea laajasti kouluissa ja rahvaankin parissa. Samalla pitää toki mainita, että Hämeen-Anttila oli usein vastuussa myös edellä mainitsemieni suufilaisten runoilijoiden suomennoksista, joita sain käsiini. Suomennokset olivat usein parempia kuin englanninnokset, mm. siitä syystä, että suomen kielessä on sukupuolineutraali hän-pronomini, jonka avulla voi - suufilaisten mystikoiden tavoin - kirjoittaa pitkään ja lyyrisesti rakkaudesta paljastamatta sen enempää rakastajan kuin rakastetunkaan sukupuolta. Tai sitä, toimiiko maallinen rakkaus metaforana jumalsuhteelle - vai jumalallinen rakkaus metaforana maalliselle rakkaudelle.

Blogikirjoituksen otsikko viittaa tietysti Fariduddin Attarin suureen suufilaiseen runoeepokseen Mantiq at-Tair, jonka Hämeen-Anttila suomensi Lintujen matkaksi. Useimmissa käännöksissä se on Lintujen konferenssi tai Lintujen kieli. Tuon eepoksen sankari on harjalintu - hudhud - joka on lintujen suufi ja johdattaa kolmenkymmenen linnun muodostaman retkikunnan seitsemän laakson kautta vuorelle etsimään myyttistä Simorghia. Lopussa linnut löytävät kirkkaan vuoristojärven ja näkevät siellä omat kuvajaisensa - kolmekymmentä lintua, persiaksi si morgh.

"Jos Simorgh paljastaa teille kasvonsa, valkenee,
että kaikki linnut, oli heitä kolme- tai neljäkymmentä tai enemmän,
ovat vain varjoja, jotka tuo paljastaminen heittää.
Mikä varjo konsaan on erillään luojastaan?
Ettekö jo näe?
Varjo ja luojansa ovat yksi ja sama,
joten heretkää tuijottamasta pintaa ja sukeltakaa salaisuuksiin."


perjantai 3. toukokuuta 2024

Kirja-arvostelu: Sömnö

Riudun yhä toipilaana, joten kirjallinen tuotanto jatkukoon. Kovimmassa flunssassa kun en oikein uskalla edes pelata šakkia, koska vastustajani ovat niin hyviä, että sairauden vaikutus keskittymiskykyyn muodostaa helposti ratkaisevan heikkouden, joka kääntää pelit tappiokseni. Samasta keskittymiskyvyn häiriintymisestä johtuen tiiliskivien lukeminenkaan ei oikein onnistu. Sen sijaan kirjoittaminen onnistuu. Tämä johtunee siitä, että kirjoittaminen ohjaa ajattelua itsestään - kirjailija ajattelee kirjoittamalla - ja pitää keskittymisen automaattisesti sanoissa ja lauseissa, joita haluan kirjoittaa.

*   *   *

Tämän kirjoituksen aiheena on aiemmin mainitsemani Heikki Kännön romaani Sömnö (Sammakko, 2018), joka on ensimmäinen Kännöni, muttei takuulla viimeinen. Kännö nimittäin on nero. Sanon tämän siksi, että kun kirjoitan analyysejä kirjoista, kuulostan väistämättä kriittiseltä. Joten parempi todeta heti tähän alkuun, että Sömnö menee heittämällä parhaiden elämäni aikana lukemieni kirjojen suppeaan joukkoon. Sömnön jälkeen vakaa aikeeni on nyt lukea miehen koko muukin tuotanto - nykyinen ja tuleva.

Jos minun pitäisi tiivistää, mistä Sömnössä minun mielestäni oli kyse, päätyisin samaan, mitä olen sanonut, kun minulta kysytään, mistä oma romaanitrilogiani kertoo: ihmisyydestä. Ihmisyyden ja erityisesti jumaluutta tavoittelevan taiteilijuuden ja tieteilijyyden myyttiä ei voi kertoa ilman väkevää paneutumista kuolemattomuuden ja kuolevaisuuden teemoihin, joten ei ole millään tapaa yllättävää, että niihin Kännökin Sömnössä paneutuu. Ja paneutuupa antaumuksella. Haastattelujen mukaan hän kirjoitti romaaniaan kahdeksan vuotta - ja tuli siinä ohessa koonneeksi aineistoja, joista työsti seuraavat romaaninsa, koska yhteen romaaniin ei olisi mahtunut kaikki se asia.

Asiaa Kännöllä totisesti on. Se ei toki avaudu ihan joka lukijalle, vaan vaatii jonkin verran kulttuurihistoriallista oppineisuutta - vähintäänkin taidehistoriasta, kirjallisuudesta, myyteistä ja mystiikasta. Mutta ei hätää - se, joka lukee Kännön kirjan ilman tuollaista oppineisuutta, ei hänkään tule pettymään. Ei ainakaan, jos kirjaa lukiessaan tulee googlettaneeksi hahmoja ja asioita ja siinä sivussa oppineeksi runsaasti uutta kulttuurihistorian sivupoluista.

Kirjan lopun kommenteissa Kännö kertoo kimmokkeen kirjaan tulleen hänen näkemästään näystä, jota en voi tässä kertoa, koska se paljastaa Sömnön teatraalisen loppunäytöksen. Kännö tiesi siis aluksi kirjansa lopun, ja käytti sitten kahdeksan vuotta kootakseen ympärille kaiken sen, mikä tuohon loppukohtaukseen lopulta johti. Tieto kirjan syntyhistoriasta oli minulle henkilökohtaisesti vavahduttava, koska oma Titaanien aikani jatko-osineen syntyi myös suurelta osin unimaisten näkyjen pohjalta, jotka sitten yhdistyivät - aivan kuten Kännö eräässä haastattelussaan kuvaa - "ikään kuin itsestään" toisiinsa, muodostaen toisiinsa linkittyviä kausaaliketjuja.

Näinhän ihmismieli toimii. Tietoisuutemme ei ole luonteeltaan matemaattis-loogista vaan emotionaalis-assosiatiivista, vaikka älykapasiteettimme riittää siihen, että pystymme myös ajattelemaan abstrakteja matemaattis-loogisia päättelyketjuja. Se, miten ajattelustamme muodostuu tietoa, on puolestaan luonteeltaan narratiivista - ja siksi kirjoittamisen ja kirjojen lukemisen taidot ovat tietoisen ajattelutaidon kehitykselle niin keskeisiä. Assosiaatioiden rajattomien tähtiporttien kautta rakentuvaa narratiivista viisautta, jonka luonteenomainen piirre on kaiken liittyminen kaikkeen, ei voi hankkia skrollaamalla Instagramin loputonta emotionaalisten väläysten virtaa.

Kännö kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka sekoittavat proosassaan historiaa ja fiktiota. Fiktiivisten henkilöiden ohessa tarinoissa seikkailevat todelliset historialliset henkilöt - ja väliin on pakko tarkistaa, ovatko fiktiivisetkään henkilöt sittenkään fiktiivisiä. Kännö tuntuu myös jotenkin ennakoineen sen, että lukijansa tekevät näin - päätyen samojen lähteiden ääreen, joista Kännö lienee taustatutkimusta tehdessään ammentanut yksityiskohtia. Niinpä kirjaa lukiessani minulta menivät välillä mielessä sekaisin se, mitä Kännö oli kirjoittanut, ja se, mitä olin lukenut muualta googlettaessani Kännön mainitseman henkilön ja lukiessani hänen elämästään ja teorioistaan. Tulin Sömnön myötä tutustuneeksi esimerkiksi George Gurdjieffiin, joka identifioitui armenialaiseksi, vaikka hänen sukunimensä on venäläistetty muoto turkinkielisestä georgialaisiin viittaavasta sanasta (Georgia on turkiksi Gürcistan). Mutta sekin vain vahvisti käsitystä synkreettisestä mystikosta, joka eli kummallisen elämän kummallisina aikoina.

Tulin etsineeksi ja löytäneeksi myös Kännön kirjassa esiintyvän Friedrich Tieckin, mutta kun tämä Kännöllä oli itäberliiniläinen runoilija-mystikko, oikea Tieck oli 1700-1800-luvuilla elänyt saksalainen kuvanveistäjä. Minun on vaikea uskoa, että Kännö olisi nimennyt henkilöitään - tai mitään muutakaan - vahingossa, joten tuohon kaksoisolennollisuuteen täytyy kätkeytyä vielä jotain, mikä vaatisi lisätutkimuksia. Niin ikään itselleni uusi tuttavuus kirjan myötä oli kimbangulaisuus ja Simon Kimbangun perintö Sömnön Kongoon sijoittuvissa osuuksissa.

*   *   *

Kirjalliselta tyyliltään ja juonenrakentamiseltaan Kännö on täysin suuren maailman sanataitureiden, kuten vaikka Salman Rushdien tasoinen. Se, mikä Kännön kuitenkin nostaa useimpien nykykirjailijoiden yläpuolelle, on hänen laaja yleissivistyksensä yhdistyneenä detaljitason syvällisyyteen hänelle itselleen tärkeillä alueilla. Yksityiskohdat ovat tärkeitä. Mutkat suoraksi vetelevä kirjailija on yksinkertaisesti tylsä, vaikka olisi keksinyt vetävän juonen. Kännöstä tylsyys on kaukana. Hänen yksityiskohdissa näkyvä yleissivistyksensä ei rajoitu taiteeseen ja kulttuuriin, vaan ulottuu myös tieteiden puolelle. Hän nimeää kirjassa esiintyvät lokit ja rastaat sekä hautakivien kivilajit tarkasti.

Paneutuminen yksityiskohtiin ja huolellisuuteen muistuttaa toista suurta suomalaista tiiliskivikirjailijaa, Mika Waltaria. Waltarin tapaan Kännöltä on vaikea löytää faktavirheitä - paitsi sellaisia, joissa on tahallisesti otettu taiteellisia vapauksia, kun oikeaa historiaa on kaunokirjallistettu. Aivan täydellistä ei Kännönkään teksti kuitenkaan juonen kannalta merkityksettömissä yksityiskohdissa ollut: esimerkiksi latvialaiselle naiselle oli annettu liettualainen nimi ja ruotsalaisella eläkeläisrouvalla oli qatarilainen kotihoitaja. (En usko, että yksikään Qatarin, maailman rikkaimman maan, kansalainen koskaan muuttaa Ruotsiin kotihoitajaksi, joten todennäköisempi kansallisuus moiselle kotihoitajalle olisi ollut jokin Ruotsin suurista siirtolaiskansallisuuksista.)

Kännön tyyliin kuuluu myös tiheä viittauksellisuus, joka vaihtelee alleviivatusta huomaamattomaan, rivien välissä sanottuun. Kännö viittaa taajaan eurooppalaisen kulttuurihistorian suuriin myytteihin, varsinkin niiden saksalais-klassisissa muodoissaan. Muinaiseen Kreikkaan ja Roomaan Kännö ei ilmeisesti ole ainakaan vielä perehtynyt samalla syvällisyydellä, vaikka tarinassa käydäänkin välillä Syyriassa Palmyran arkeologisilla kaivauksilla. Syyrialaissivupolku on sinänsä tarinaan, juoneen tai päähenkilöön liittymätön ja koskee kirjan kertojahahmoa, joten mahdollisesti se on tullut Kännön teokseen kirjoittamisaikaan tapetilla olleesta Syyrian tragediasta.

Afrikka näyttäisi teoksessa edustavan eräänlaista ihmiskunnan kunttaa, josta kaikki kasvoi. Se on alkukoti ja värikäs mutta väkivaltainen alkuvoima, josta ihminen on siinnyt. Afrikka on Kännöllä väkevä, ihmeellinen ja julma, mutta hän ymmärtää nykykirjailijana välttää Afrikasta kirjoittaessaan rasistista tai ylen kolonialistista katsantoa. Pikemminkin hän kertoo Afrikasta samoin kuin kertoo Euroopasta - syvää viisautta kuvastavalla sympaattisuudella, joka ulottuu myös ilmeisen vastenmielisiin ja kauhistuttaviin puoliin ihmisyydessä. Afrikka-osuudet toivat mieleeni myös Boris Akuninin tavan kertoilla epätavallisissa paikoissa kohtaavista epätavallisista ja epätodennäköisistä hahmoista, jotka yksityiskohtaisuudessaan ovat kuitenkin uskottavia.

Kirja loikkii ajassa ja paikoissa, mutta ei kadota lukijaansa. Kännö olisi voinut selvitä työstään yksinkertaisemmin ja nopeammassa ajassa kirjoittamalla tarinan yksinkertaisesti kronologiseen muotoon. Heittelehtivä ratkaisu on tässä tapauksessa kuitenkin perusteltu, sillä Kännö ei ole kiinnostunut fiktiivisten henkilöidensä tarkasta jäljittämisestä vaan teemoista ja vaikutelmista, jotka selittävät toisiaan. Kehystarinassa tämä on ratkaistu siten, että kirjan fiktiivinen kertojahahmo, Isak Severin, on jo aiemmin julkaissut päähenkilön Werner Bergerin virallisen elämäkerran - ja vasta tämän kuoleman jälkeen päättänyt koostaa toisen kirjan kaikesta siitä esoteerisesta, rujosta ja kiusallisesta, mistä ei saanut alun perin puhua.

*   *   *

Sömnön henkilökaarti on laaja ja ulottuu yli neljän sukupolven. Itseäni henkilöiden paljous viehättää, sillä heidän kauttaan voi kertoa asioista niin monesta näkökulmasta, kuten Kännö onkin mestarillisesti tehnyt, sepittäen höysteeksi esimerkiksi Wernerin runoilijavaimon Mian runoja ja henkilöiden päivä- ja vieraskirjamerkintöjä. Eläytyessään hyvin erityyppisten henkilöiden sielunelämään - usein näiden taustatarinoita myöten, jotka osaltaan selittävät heidän myöhempiä vaiheitaan tarinassa - Kännö osoittaa laajan kulttuurintuntemuksen lisäksi myös hyvää ihmistuntemusta. Ymmärtäväistä sellaista.

Kirjan kertoja, Isak Severin, ei ole päähenkilö, vaan kirjuri. Ja verrattuna muihin henkilöihin hän jääkin lukijalle etäiseksi. Hänen menneisyydestään ei kerrota juuri mitään ja hänen nykyisyydestäänkin vain fragmentteja, vaikka nuo fragmentit ovatkin usein hyvin henkilökohtaisia ja tunnepitoisia. Olisiko todellinen elämäkerturi kirjoittanut Bergerien elämästä kertovaan kirjaan itsestään vain kaikkein arkaluontoisimpia asioita, kuten useat viittaukset homoseksuaalisuuteensa? Toisaalta Kännö tuntuu vihjaavan jotain Severinin mefistofelisyydestä Wernerin näyssä, jossa tämä kohtaa vanhan vihtahousun ja tämä saa Severinin kasvot. Muutoin Severin on kirjassa pohjavireen antaja, koska toimii kertojaäänenä - ja tuo kertojaääni on yhtä laajasti oppinut kuin Kännö itse, raadollistenkin asioiden puoli-ironinen kuvaaja mutta myös haastattelemiensa hahmojen sympaattinen ymmärtäjä.

Kirjan varsinaisia päähenkilöitä ovat Bergerin suvun jäsenet, joita käsitellään neljässä sukupolvessa, joskin toinen ja neljäs jäävät muutamaan anekdoottiin. Pääpainon saavat kirjan alkupuolella isoisä Samuel ja kirjan loppupuolella kuvataiteilija Werner. Nämä myös asettuvat toistensa vastinpareiksi, mikäli romaanista haluaa hakea moraalista opetusta. Kännö tuntuu sellaisesta antavan vihjeitä Wernerin näyissä, joissa tämä kohtaa isoisänsä, isänsä ja setänsä haamut muistipalatsina toimivan huvilansa eri osissa.

Samuel on suuri seikkailija, joka on elämänsä ehtoopuolella valaistunut ja asettunut, eläen lopulta erittäin pitkän ja - siltä näyttää - onnellisen elämän. Tuo elämä on ehtinyt viedä hänet Itävallasta Saksan ja Ranskan kautta Kongoon, sieltä takaisin Ranskaan, sitten Itävaltaan, ja lopulta natsimiehitystä pakoon puolueettomaan Ruotsiin, josta myös kirjalle nimen antanut kesäpaikka, Sömnön saari, on hankittu. Samuel on sinut itsensä ja vanhuutensa kanssa, hänessä on viisautta, jota taiteilijanero Werner ei onnistu faustisen elämänsä aikana tavoittamaan. Juuri Samuel on kuitenkin luonut liikemiehenä sen vaurauden, jolla kaikki myöhemmät Bergerit ovat rahoittaneet taiteilijaelämänsä.

Werner toteaa Venetsiassa, että lapsuus on hamuavaa aikaa ja aikuisuus taas tyytyvää. Hän pyrki siihen, ettei hamuava lapsuus koskaan loppuisi, mikä johtikin hänet lopulta Faustin tielle. Dorian Grayn muotokuvaa ei varmasti sattumalta mainita kirjassa useaan kertaan. Werner kieltäytyy vanhenemasta ja reagoi fyysiseen heikentymiseensä päinvastoin kuin oikeasti ikinuoruuden saavuttanut isoisänsä. Samuel tyytyi siihen, mitä oli saavuttanut, ja iloitsi. Vaikka Lucrèce oli lähtenyt vanhoilla päivillään takaisin Afrikkaan, jossa kuoli, Samuel ei ollut siitä millänsäkään, vaan katsoi Lucrècen olevan koko ajan hänen kanssaan, sielujen yhteydessä.

Werner sen sijaan, vaikka elääkin täyttä elämää ja väkevästi kuten taiteilijan kuuluu, ei sittenkään saata iloita siitä kaikesta, mitä hänellä oli, vaan juoksee virvatulten perässä, muodostaa Manishasta pakkomielteen ja käy loppua kohti yhä pikkusieluisemmaksi ja vaarallisen mustasukkaiseksi.

Samuelin poika ja Wernerin isä, Maximilien, jää etäiseksi, vaikka seikkaileekin isänsä jalanjäljissä Afrikassa ja kirjoittaa seikkailuviihdettä. Sukurutsaan - veljen ja siskon kiellettyyn rakkauteen - törmätään kirjassa jostain syystä sekä afrikkalaisten alkumyyttien kohdalla että Bergerin suvun elämässä, joten sillä täytyy olla merkitys, jota Kännö on halunnut alleviivata.

Wernerin oma poika Jonathan, joka on jätetty huomiotta koko lapsuutensa ajan, vanhempiensa keskittyessä taiteelliseen luomistyöhönsä, vaikuttaa autistiselta ja elää rinnakkaistodellisuudessa. Hänestä kerrotaan muutama samoja piirteitä kuvastava anekdootti. Tämäkin hahmo on kuitenkin kirjoitettu taidokkaan uskottavaksi, paljastaen myös sen, että Kännö seuraa historian lisäksi myös omaa aikaansa ja nuorisokulttuuria.

Kirjassa on lisäksi koko liuta värikkäästi ja toisinaan jopa karikatyyrisesti kirjoitettuja sivuhenkilöitä, joista yksityiskohdat kuitenkin tekevät eläviä ja kaikessa merkillisyydessäänkin uskottavia. Moni kirjassa vilahtavista hahmoista toi mieleeni eläviä ihmisiä, joita olen tavannut omassa kummallisessa elämässäni.

*   *   *

Tästä tulemmekin lopulta viimeiseen asiaan, josta halusin kirja-arvostelussani kirjoittaa, nimittäin kirjan voimakkaisiin synkronisiteetteihin oman elämäni kanssa. Varsinkin sen merkillisimpien tasojen. Epäilemättä tämä henkilökohtaisuus on muuan syy, jonka vuoksi Kännön tapa kirjoittaa - ja tämä kirja nimenomaisesti - teki niin suuren vaikutuksen.

Välillä tuli mieleen aavemainen ajatus, onko Kännö lukenut minun ajatuksiani - blogiani, tuolloin vielä luonnoksena ollutta romaanitrilogiaani... Mutta eihän toki. Ihmeelliset yhteneväisyydet johtuvat todennäköisemmin siitä, että Kännö ja minä olemme omilla tahoillamme, toisistamme autuaan tietämättöminä, ajatelleet hyvin samanlaisia ajatuksia, tavanneet samantapaisia massasta poikkeavia ihmisiä ja kuitenkin siinä sivussa eläneet samassa ajassa, samojen uutisten keskellä.

Eräässä haastattelussaan Kännö toteaa kirjoistaan: 
"Taide on ikään kuin ihmisyyden perimmäisin olemus; se, mikä tekee ihmisestä ihmisen. Muilta ominaisuuksiltammehan me emme oikeastaan poikkea muista eläimistä. Taide, kyky abstraktiin ajatteluun sekä peukalo-etusormi-ote ovat ihminen. Ehkä siihen pakettiin voisi vielä laskea uskonnollisuuden, mutta pohjimmiltaan uskonto on abstraktin kuvittelukyvyn lopputulos."
Hän on hiljattain julkaissut kirjan nimeltä Kädet, joten voi olla, että hän elaboroi ihmisyyden tätä ulottuvuutta vielä lisää. Titaanien ajassa Roland, joka on poikkeusyksilö, yhtä aikaa hengeltään tieteilijä ja mystikko, selittää Mikaelille käsistä - kuinka ne, eivätkä aivot, tekivät ihmisestä maailmojen herran, ympäristönsä manipuloijan. Ikuisen hamuajan eikä vain tyytyjää.

Kun Severinin kirjailijakammiona toimivaan kesämökkiin tehdään tuhopoltto, jolle annetaan ainakin kolme vaihtoehtoista selitystä, vaikkei yksikään niistä ratkea (ainakaan tässä kirjassa) lopulliseksi, tunsin vavahduksen itsessäni, sillä tuo tapahtuma muistutti minua oman trilogiani loppusuoralla tapahtuneesta keittiöni tulipalosta, jossa kaikki muistiinpanot, kartat ja piirrokset tuhoutuivat. Se ei tosin estänyt minua saattamasta kirjoitustyötä loppuun - kuten se ei lannistanut myöskään Kännön sinnikästä kertojahahmoa.

Olisi mielenkiintoista lukea, mitä Kännö ajattelee Suomesta ja suomalaisesta kulttuurista. Sömnössä vältellään Suomea ikään kuin tahallisesti. Ruotsissa vietetään paljon aikaa, Pietarissa ja Tallinnassakin piipahdetaan, mutta Suomessa ei koko romaanin aikana käydä eikä yhdelläkään sen henkilöhahmoista tunnu olevan mitään sidoksia sinne. Kun ratkaisu on näin kategorinen - suomalaiskirjailijan kohdalla poikkeuksellinen - sen täytyy tarkoittaa jotain. Kännö on ehkä halunnut alleviivata Suomen eräänlaista vähäpätöisyyttä Euroopan suurten tarinoiden kartalla.

Tai sitten hän on halunnut kirjoittaa niin, ettei osuisi liian lähelle omaa kotia.

torstai 2. toukokuuta 2024

Kevään ja tulten valpuri

Koska joudun oleilemaan kotona miesflunssan kourissa, ehdin kirjoittaa toisenkin postauksen heti edellisen perään. Näin asiat tulevat myös sijoitetuiksi omiin kirjoituksiinsa eikä yksi raskaudu liikaa siitä, että siinä käsitellään kaikkea. 

Hyvä asia Aasiassa asumisessa on se, että kaikkea ei tarvitse itsepalvella: niin ruoka kuin lääkkeetkin tulevat 15-20 minuutissa kotiovelle ilman, että siitä tarvitsisi maksaa yhtään enempää kuin jos vääntäytyisi ostarille tekemään ostoksia itse - pahentaen flunssaa rasituksella ja tartuttaen siinä sivussa muita ihmisiä, kuten Suomessa edellytetään toimittavan. Valtavat määrät nuoria ja välillä vanhempiakin ihmisiä saavat päivittäiset kulutusrahansa ruoka- ja muista lähetyksistä.

Olin myös iloisesti hämmästynyt, että Titaanien aika -romaanitrilogiani englanninkieliset painokset tulivat ongelmitta ja viikossa painopaikasta Connecticutin North Havenistä suoraan kotiovelleni Pakistaniin. Suomalaisilla painoksilla on eri kustantaja ja ne on painettu Pohjois-Saksan Norderstedtissä. Euroopan korkeampien tuotantokustannusten ja verojen vuoksi ne harmi kyllä ovat myös tuplasti englanninkielisiä versioita kalliimpia ja olisivat epäilemättä vielä kalliimpia, jos ne olisi painettu Suomessa.

Titaanien oli arvioitu tulevan vasta kaksi viikkoa myöhemmin. Suomessa tällaista olisi voinut tapahtua joskus entisaikaan, muttei enää viimeisiin kymmeneen vuoteen: siellä olisi pitänyt päivystää useampi viikko kryptisiä robottiviestejä vastaanottaen ja arvuutella, milloin ja mihin kaupunginosaan paketti on suvaittu tällä kertaa viedä. Myös sen saaminen ulos olisi vaatinut salaperäisiä koodeja, jotka olisivat ehkä olleet sellaisissa tekstareissa, jotka eivät koskaan tulleet perille. Ja kaiken huipuksi käytäntö on joka kerralla erilainen, joten ikinä ei voi luottaa siihen, että nyt jo tietäisi ja osaisi sellaisen yksinkertaiselta kuulostavan asian kuin oman postinsa vastaanottamisen.

Suomalaisilla on maailman kansojen joukossa erityinen vimma muuttaa koko ajan kaikki - nekin asiat, joihin kaikki olisivat olleet tyytyväisiä. Tämä kaiketi johtuu siitä, että työelämässämme henkilöresurssit panostetaan hallinnollisille tahoille - ihmisille, joiden tehtävänä on hallinnoida, päsmäröidä, pelleillä konsulttien kanssa, kehitellä seurantatyökaluja ja keksiä kaikenlaisia uusia hallinnollisia harjoituksia, joita jonkun muun - viime kädessä asiakkaan - odotetaan sitten tekevän omalla ajallaan. Sen sijaan suorittavasta portaasta vähennetään kaikki, mikä vain lähtee, koska kaikenhan voi teettää digitalisaatiolla - eli jättää asiakkaiden vaivaksi. Tästä huolimatta kustannukset onnistutaan saamaan moninkertaisiksi vaikka vain Saksaan, saati Amerikkaan tai Aasiaan verrattuina.

*   *   *

Mutta nyt se vappu, jotten taas eksy kaikkeen mahdolliseen muuhun.

Useimpien maailmankulttuurin eli ihmiskulttuurin uskontojen ja myyttien muinaisperusta on yleensä sidottu kansan tasolla vuodenkiertoon ja asioista perillä olevan eliitin tasolla taivaankappaleiden liikkeisiin, jotka merkitsevät ja viitoittavat mm. juuri vuodenkiertoa. Juhlien, pyhien ja rituaalien ajoitus on hyvin harvoin sattumaa. Ne myös pysyvät vuosituhansista ja -sadoista toiseen suunnilleen samoilla paikoilla, säilyttäen aina vähintään jotain vanhoista perinteistään. Korkeintaan ne heittävät käytännöllisistä syistä joitain päiviä, kun kalentereita on vaihdettu ja hallitsijat ovat halunneet siirrellä juhlintaa itselleen sopiviin ajankohtiin (esim. Suomessa kansan harmiksi viikonloppuihin, jottei työpäiviä menisi).

Kysytäänpä uuden aikamme oraakkelilta eli keinoälyltä, mitä se tietää vapun taustasta: 
Vappu sijoittuu todella merkittävään kohtaan vuodenkiertoa, sillä se osuu kevätpäiväntasauksen ja kesäpäivänseisauksen puoliväliin. Tämä ajanjakso on historiallisesti ja symbolisesti ollut keskeinen hetki juhlistaa kevään täyttä tuloa ja luonnon elpymistä. Monissa esikristillisissä kulttuureissa tämä aika oli tärkeä maagisten rituaalien ja juhlien aika, joka liittyi hedelmällisyyteen, puhdistukseen ja suojeluun.

Esikristillisen Euroopan eri alueilla juhlittiin kevään saapumista monin eri tavoin. Usein mainittu kelttiläinen beltane oli yksi tällainen juhla. Beltaneen liittyi olennaisesti tuli, joka oli puhdistava ja suojeleva elementti. Ihmiset sytyttivät suuria kokkoja, kulkivat niiden läpi tai hyppäsivät niiden yli uskoen sen tuovan onnea ja suojelua. Myös eläinten vieminen kokkojen ohi oli osa rituaaleja, joiden tarkoituksena oli varmistaa karjan terveys ja hedelmällisyys.

Nykyiset wicca- ja noituususkonnot, jotka ammentavat paljon esikristillisestä symboliikasta ja rituaaleista, pitävät myös beltanea yhtenä tärkeimmistä vuotuisista juhlistaan. Beltanessa juhlitaan kevään huippua, hedelmällisyyttä ja elämän voimaa. Modernit wiccat ja noituusperinteet käyttävät tulta, yrttejä ja muita luonnon elementtejä osana juhliaan, mikä kuvastaa syvää yhteyttä luontoon ja sen kiertokulkuun.

Monet vanhat tavat ovat sulautuneet tai muuntuneet osaksi nykyistä vapunviettoa. Esimerkiksi:
  • Tulen käyttö: Vaikka nykyaikainen vappu ei keskity enää avotulien sytyttämiseen, ilotulitukset ja muut valon ja tulen näytökset ovat yleisiä.

  • Kevään ja luonnon juhlinta: Vappuna koristellaan usein ympäristöä keväisin kukin ja vihrein oksin, mikä kytkee juhlan selvästi luonnon heräämiseen.

  • Yhteisöllisyys ja ulkoilma-aktiviteetit: Vappuna järjestetään usein piknikkejä ja muita ulkoilma-aktiviteetteja, jotka korostavat yhteisön ja yhdessäolon merkitystä, mikä on ollut tärkeä osa myös muinaisia rituaaleja.
Näin ollen vaikka nykyiset vapunviettotavat eivät suoraan vastaakaan muinaisia rituaaleja, niissä elää edelleen vahvasti esikristillisten juhlien henki ja perinne.
Toinen vastaus samasta aiheesta, hieman eri näkökulmasta: 
Vapun ajankohta, toukokuun ensimmäinen päivä, on astrologisesti merkittävä, koska se sijoittuu Härän merkkiin. Härkä on maa-elementin merkki, joka on yhdistetty kevään saapumiseen, luonnon uudistumiseen ja hedelmällisyyteen. Astrologisesti tämä ajanjakso symboloi kasvua, vakautta ja aistillisuutta, jotka ovat ominaisuuksia, jotka sopivat hyvin kevään juhlinnan teemaan.
Pakanallisessa perinteessä toukokuun alku on aikaa, jolloin luonto on voimakkaasti heräämässä talven jälkeen ja maan hedelmällisyys on keskeisellä sijalla. Esimerkiksi kelttien beltane-juhla, joka sijoittuu huhtikuun lopulle ja toukokuun alkuun, on täynnä rituaaleja ja symboleita, jotka juhlistavat elämän ja valon voittoa pimeydestä. Tähän aikaan sytytettiin suuria kokkoja, joiden uskottiin suojelevan ja puhdistavan sekä ihmisiä että karjaa. Ihmiset tanssivat ja lauloivat tulien ympärillä, ja jotkut perinteet kertovat ihmisten hyppivän tulten yli onnea ja suojelusta toivoen.
Muinaisessa Kreikassa ja Roomassa toukokuun alkuun sijoittuivat myös kevään juhlat, vaikkakin ne olivat hieman erilaisia kuin nykyinen vappu.

Muinaisessa Kreikassa toukokuun ensimmäisenä päivänä vietettiin anthesteria-juhlaa, joka oli omistettu Dionysos-jumalalle. Tämä juhla keskittyi uuden viinin juomiseen, ja siihen liittyi myös rituaaleja, jotka liittyivät kuolleiden henkien maailmaan ja elämän uudistumiseen.

Roomassa puolestaan toukokuun alkuun sijoittui floralia, kevään juhla, joka oli omistettu Flora-jumalattarelle, kukkien, kevään ja hedelmällisyyden suojelevalle hahmolle. Floralian aikana roomalaiset koristelivat kaupunkinsa kukilla, pukeutuivat värikkäisiin asuihin ja nauttivat teatteriesityksistä, kilpailuista ja muusta huvittelusta. Juhlaan liittyi myös villiä karnevaalimaista käytöstä, joka symboloi luonnon villiä ja vapaata henkeä.

Nämä muinaiset juhlat heijastavat selvästi sitä, miten eri kulttuurit ovat nähneet kevään uudistumisen ja hedelmällisyyden juhlimisen keskeisenä osana yhteisöllistä ja henkistä elämäänsä.
Lukijat voivat huvikseen vertailla kelttiläisiä, kreikkalaisia ja roomalaisia pakanamenoja siihen, mitä kirjoitin helmikuussa ystävänpäivän kulttuurihistoriasta: Suden ja sydämen päivä. Esikristilliset uskonnot Euroopassa ja Välimeren alueella olivat leimallisen kiinnostuneita nimenomaan vuodenkierrosta, hedelmällisyydestä ja puhdistusriiteistä - alkuun paimentolaisen ja  myöhemmin muuntuneena maatalousyhteiskunnan maalliset arvot ja intressit yhdistyivät henkimaailmaa ja sen läsnäoloa koskeviin uskomuksiin.

Siirrytäänpä tällä kertaa hieman nopeammin ajassa eteenpäin, kristillistyneisiin vappuperinteisiin. Kuten tiedämme, kristinuskolle - eikä vain sille vaan valtaan nouseville uskonnoille ylipäänsä - on tyypillistä se, että ne pyrkivät yhtäältä hävittämään itseään edeltänyttä "väärää" uskontoa, jollainen laajalle levinnyt monijumalainen taikuus- ja henkiuskojärjestelmä oli Eleusiin rituaaleista tulen yli hyppiviin keltteihin ja kurdeihin. Toisaalta ne pyrkivät edistämään omaa leviämistään ja vanhan uskonnon korvaamista antamalla uuden uskonnon mukaiset sisällöt ja myytit vanhoille pakanatavoille. Uusi uskonto menestyi käännytystyössään huomattavasti paremmin, kun se antoi paikallisväestöjen pitää pakanatapojaan - niille vain annettiin uusia kristillisiä merkityksiä.

Suomi ei ollut poikkeus - poikkeuksellista oli vain nykyisin Suomeksi kutsutun maamme eurooppalaisesta näkökulmasta syrjäinen ja vähäväkinen perifeerisyys, samoin kuin hapan maaperä, joka ei ollut otollinen myöhempien arkeologien kannalta. Näistä unohdusta lisäävistä piirteistä huolimatta samainen perifeerisyys ja erikoinen kieli ovat kuitenkin säilyttäneet kaikenlaista jopa vielä arkaaisemmassa muodossa kuin Euroopan, Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan muodostaman kokonaisuuden suuret kulttuurikansat.

Keinoäly sanoo seuraavaa: 
Vappu, tunnettu myös nimellä valpuri, on juhla, joka on yhdistelmä vanhoja pakanallisia kevään juhlintatapoja sekä kristillisiä perinteitä, kuten pyhän Valpurin eli Walburgan muistopäivää.

Kristinuskon levitessä Eurooppaan, monet pakanalliset juhlat kristillistettiin tai yhdistettiin kristillisiin pyhimystarinoihin. Vappu ei ole poikkeus. Vapunpäivä, 1. toukokuuta, on myös pyhän Valpurin eli Walburgan muistopäivä. Walburga oli synnyintaustaltaan anglosaksinen nunnaluostarin johtaja eli abbedissa, joka vaikutti Frankkivaltakunnassa, aluksi nykyisen Ranskan ja sittemmin nykyisen Saksan alueilla ja kanonisoitiin kuolemansa jälkeen. Hänestä tuli suosittu pyhimys, ja hänen muistopäiväänsä alettiin viettää kevään juhlana.

Nykyään vappu on yleiseurooppalainen juhla, joka yhdistää sekä kristillisiä että pakanallisia elementtejä. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa vappu on erityisen tärkeä opiskelijajuhla, johon liittyy siman juonti, munkkien syönti ja ilmapallojen sekä serpentiinin käyttö. Opiskelijoiden yllään näkyvät ylioppilaslakit ovat myös osa tätä juhlaa ja niillä on perinteensä pakanallisessa pään valkealla tuhkalla peittämisen tavassa, joka liittyi osana pakanallisiin toukokuun alun menoihin.

Vappuun liittyvät pakanalliset elementit näkyvät edelleen juhlan ulkoilmassa vietetyssä luonteessa ja kevään juhlimisessa. Kristillinen perinne elää puolestaan katolisissa maissa vahvana pyhän Walburgan muistamisessa, vaikkakin se on monille juhlijoille taustalla oleva historiallinen yksityiskohta, ei juhlan pääfokus.
Juhlan nimikkopyhimyksestä keinoäly kirjoittaa: 
Pyhä Walburga syntyi noin vuonna 710 Dumnoniassa nykyisen Devonin paikkeilla ja kuoli vuonna 777 tai 779. Hän oli osa merkittävää uskonnollista perhettä; hänen isänsä oli Winibald-niminen pappi ja veljensä Willibald ja Winibald olivat myös tunnettuja kirkonmiehiä. Walburga lähetettiin nuorena nunnaksi ja hän vietti osan elämästään Wimbornen luostarissa Dorsetissa, Englannissa. Myöhemmin hän lähti lähetystyöhön Saksaan, missä hän jatkoi työskentelyä nunnaluostarin johtajana Heidenheimissa, jossa hänen veljensä Winibald oli perustanut luostarin.

Walburga kuoli 25. helmikuuta, mutta hänen muistopäiväkseen vakiintui toukokuun 1. päivä. Tämä johtuu osittain siitä, että hänen jäännöksiään siirrettiin uuteen leposijaan tämän päivän aikana vuonna 870, mikä sattui olemaan aika, jolloin myös pakanallisia kevätjuhlia vietettiin. Walburgan haudasta kerrottiin vuotavan parantavaa öljyä, mikä vahvisti hänen pyhimysmyyttiään ja yhdisti hänet ihmeisiin ja parantamiseen.

Walburgan valinta kevään juhlan kristilliseksi symboliksi ei välttämättä ollut suunniteltua, vaan enemmänkin ajoituksen ja olemassa olevien pakanallisten perinteiden yhteensattuman tulosta. Kuten monissa muissakin tapauksissa, kristillistäminen tapahtui osittain synkretismin kautta, eli yhdistämällä ja sekoittamalla uskontoja ja kulttuureja. Kevätpäiväntasauksen ja kesäpäivänseisauksen välissä sijaitseva aika oli jo merkitty pakanallisissa kalentereissa tärkeäksi ajankohdaksi, ja kristillisen pyhimyksen muistopäivän ajoittaminen tähän kohtaan vuotta auttoi kristinuskon leviämistä ja juurtumista pakanallisten perinteiden joukkoon.
Walburgan nimi ja hänen yhdistämisensä ihmeisiin ja parantavaan öljyyn saattoivat myös symbolisoida uudistumista ja elämää, teemoja, jotka sopivat hyvin yhteen kevään hedelmällisyyden ja kasvun kanssa. Näin ollen hänen päivänsä muodostui luontaiseksi kohdaksi juhlistaa sekä kristillisiä että pakanallisia kevään teemoja.

Walburga kuoli Heidenheimissa vuonna 777 tai 779 ja haudattiin alun perin sinne, mutta sata vuotta kuolemansa jälkeen hänen luunsa siirrettiin Eichstättiin ja Pohjois-Euroopassa tuo tapahtuma sijoitettiin 1. toukokuuta, minkä vuoksi siitä olisi tullut Walburgalle omistettu juhlapäivä. 

Valpurinyön merkityksestä noituususkossa keinoäly kertoo varsin pinnallisesti: 

Toisaalta Valpurinyö on tunnettu myös noitien juhlana. Tämä perinne juontaa juurensa vanhoihin eurooppalaisiin uskomuksiin, joiden mukaan juuri tähän aikaan vuodesta noidat ja yliluonnolliset olennot ovat vahvimmillaan ja kokoontuvat määrättyihin kokoontumispaikkoihin. Saksassa tämä yö tunnetaan nimellä Walpurgisnacht, ja sen uskottiin olevan aikaa, jolloin noidat lentävät luudillaan Kyöpelinvuorelle (Blocksberg tai Brocken) juhlimaan ja harjoittamaan taikojaan.

Päällekkäisyys juhlan merkityksissä on osin synkretismin tulosta, prosessi, jossa eri kulttuurien uskomukset ja rituaalit sulautuvat yhteen. Kun kristinusko levisi Eurooppaan, monet pakanalliset juhlat, kuten kevään hedelmällisyyttä juhlistavat rituaalit, saivat kristillisen tulkinnan tai ne yhdistettiin kristillisiin pyhimyspäiviin. Samalla vanhat uskomukset ja rituaalit säilyivät kansanperinteessä, usein kristillisen juhlan rinnalla tai osana sitä.

Valpurinyön kaksijakoisuus heijastaa näiden kahden perinteen – kristillisen ja pakanallisen – rinnakkaiseloa ja vuoropuhelua. Walburgan suojelus ja parantavat voimat yhdistyivät mielikuvituksessa vanhoihin uskomuksiin noitien voimasta ja yliluonnollisista olioista, luoden yön, joka on täynnä sekä pyhyyttä että mystiikkaa. Tämä ilmenee edelleen monissa nykyaikaisissa Valpurin yön viettoon liittyvissä tavoissa ja uskomuksissa.
Miten vapusta sitten tuli opiskelijoiden juhla Suomessa ja työläisten ja työväenliikkeen juhla ympäri maailmaa? Korvattiinko pakanallinen ja sittemmin kristillistynyt perinne seuraavaksi uuden poliittisen uskonnon tunnuksilla?
Vapun evoluutio opiskelijoiden ja työväenliikkeen juhlaksi on osoitus siitä, miten juhlapyhät voivat saada ajan myötä uusia merkityksiä ja rooleja yhteiskunnassa. Sekä Suomessa että kansainvälisesti vapun juhlinta heijastaa laajempia yhteiskunnallisia muutoksia ja kulttuurisia virtauksia.

Suomessa vappu alkoi saada nykyistä muotoaan tuhat ja sata vuotta pyhän Walburgan jälkeen, 1800-luvulla, jolloin se alkoi vakiintua yliopisto-opiskelijoiden kevätjuhlaksi. Tämä muutos alkoi Helsingin yliopiston ympärillä, kun opiskelijat ottivat käyttöön erilaisia kevään juhlintaan liittyviä rituaaleja ja symboleita. Vuodesta 1908 lähtien vappu on ollut virallinen promootiopäivä, jolloin uudet ylioppilaat saavat ylioppilaslakkinsa, mikä on keskeinen osa suomalaista vappua. Opiskelijaperinteisiin kuuluvat muun muassa siman juominen, piknikit puistoissa, sekä laulaminen ja serpentiinien heittely, jotka kaikki juhlistavat kevään saapumista ja opiskelijaelämän riehakasta henkeä.
Se, että työväenliike omaksui vapun omaksi juhlakseen, oli kansainvälinen ilmiö, joka alkoi 1800-luvun lopulla. Vuonna 1889 toisen internationaalin perustava kokous päätti, että toukokuun 1. päivä olisi kansainvälinen työväen juhlapäivä, joka omistettaisiin työväen ja työntekijöiden oikeuksien edistämiselle. Tämä päätös tehtiin muistoksi Chicagon Haymarketin mellakasta (1886), joka oli työväen oikeuksien puolesta järjestetyn mielenosoituksen väkivaltainen loppuhuipennus.
Entä mitä pitäisi ajatella patsaiden lakittamisesta? Nimenomaan valkoisen lakin asettaminen päihin - sekä initiaattien että symbolisten jumalpatsaiden - samoin kuin esimerkiksi puhtauden suojaaminen haalariperinteellä vaikuttavat muinaisten puhdistautumisriittien toisinnolta. Joillain paikkakunnilla maailmalla opiskelijat myös juoksevat vappuna mereen, mikä ei ilmastollisista syistä olisi Suomessa kovin mukavaa.
Patsaiden lakittaminen vappuna on suosittu perinne, erityisesti Suomessa, jossa opiskelijat koristelevat julkisia patsaita ylioppilaslakit päähän asettaen. Tämän perinteen suora yhteys pakanallisiin rituaaleihin ei ole erityisen selvä, mutta se kytkeytyy laajemmin juhlan luonteeseen ja merkitykseen kulttuurisessa kontekstissa.

Patsaiden lakittaminen on nykyajan ilmentymä, joka symboloi kunnioitusta, muistoa ja juhlaa. Tämä tapa voi myös olla keino tuoda leikkisyyttä ja yhteisöllisyyttä julkiseen tilaan, mikä on yhteneväistä monien pakanallisten perinteiden kanssa, jotka korostavat yhteisöllisyyttä, luonnon kiertokulkua ja elämän juhlistamista.

Vaikka suora yhteys pakanallisiin rituaaleihin voi olla hankala todentaa, patsaiden koristeleminen ja erityisten esineiden, kuten päähineiden, käyttö rituaaleissa on yleistä monissa kulttuureissa ja uskonnoissa. Muinaiset roomalaiset ja kreikkalaiset samoin kuin keltitkin koristelivat usein patsaita ja alttareita juhlien yhteydessä, mikä saattoi sisältää seppeleiden, vaatteiden tai muiden koristeiden asettamisen patsaille.

Pakanalliset perinteet ovat usein korostaneet luonnon ja ihmisyhteisön välistä symbioosia, ja juhlallisuuksissa on pyritty vahvistamaan yhteisön ja ympäristön välistä sidettä. Tässä mielessä patsaiden lakittaminen voi nähdä symbolisena eleenä, joka yhdistää yhteisön jäsenet ja heidän kulttuuriperintönsä nykyhetkeen.

Nykyään patsaiden lakittaminen vappuna on enemmänkin leikkisä ja symbolinen ele, joka kunnioittaa paitsi ylioppilaita ja heidän saavutuksiaan, myös laajemmin yhteiskunnallisia arvoja ja historiaa. Se on tapa tuoda juhlaa ja näkyvyyttä vappuun osana opiskelijaperinteitä ja kevään juhlintaa.

keskiviikko 1. toukokuuta 2024

Vappukuulumisia

Palattuani Lahoresta istuin terassillani lukemassa ja vastailemassa viesteihin, kun viereen tuli turkinkyyhky ja alkoi kiivaasti killistellä minua toisella silmällään. Vasta silloin tajusin, että Lahoressa ollessani linnuille tarkoitetut ruokakipot olivat tietysti tyhjenneet, enkä ollut tajunnut niitä heti saavuttuani täyttää uudelleen. Kyyhky näytti siltä, että oli jo tulossa perässäni sisälle, kun kävin hakemassa siemenpussin ja täytin kipot. Se menikin saman tien ahtamaan siemeniä kupuunsa, joten nälkä mitä ilmeisimmin oli. Seuraavan kerran katsoessani olikin turkin- ja palmukyyhkyjä kippojen ääressä jo useita ja tavanomainen varpusparvikin oli ehtinyt paikalle.

Jakarandapuut kukkivat ja kokonaiset puistovyöhykkeet ovat muuttuneet purppuraisiksi, kuten tähän aikaan vuodesta Islamabadissa tapahtuu. Jakaranda ei alun perin ole eteläaasialainen puu, vaan se on kotoisin Etelä-Brasilian ja Pohjois-Argentiinan chacolta. Koska se on kuitenkin lämpimissä maissa erittäin suosittu puisto- ja puutarhapuu, se on levinnyt käytännössä ympäri maailman.

Toinen leimallinen asia tähän aikaan vuodesta on variskäen huutelu, usein yötä päivää. Sillä on kaikenlaisia huutoja, mutta yleisimmin kuultavat kaksi varianttia ovat äänekäs kuueu-huuto, josta lintu on saanut englanninkielisen nimensä (Koel), sekä wauku-wauku-huuto, jota niin ikään kuulee variskäen elinalueilla yhtenään. Variskäen isäntälaji on kaikkialla läsnä oleva intianvaris, joten sen ongelmana ei ole löytää varisten pesiä, joihin naaras voi munansa sujauttaa, vaan lähinnä se, että varikset ovat älykkäitä. Ne tuntuvat tunnistavan käen, sillä usein näkee, kuinka variskäki saa niin kutsutusti tulta munille variksilta, jotka ajavat sitä takaa jakarandojen ja muiden suurten puiden lehvästöjen läpi.

Käkien lisäksi muita yöhuutelijoita, jotka eivät varsinaisesti ole yölintuja, mutta soidinaikaansa huutavat paljon öiseenkin aikaan, ovat kenttähyyppä ja mustadrongo. Molempia kuulee tähän aikaan vuodesta usein yön pimeimpinäkin hetkinä.

Pihalinnustossa on näinä viikkoina meneillään viitakerttusen ja aavikkokultarinnan läpimuutto, kun taas koko talven puissa hilluneet kashmirinuunilinnut ovat lopulta huhtikuun mittaan kadonneet vuoristoisemmille pesimäseuduilleen. Käsittämättömiä määriä niitä aina Pakistaniin ja Pohjois-Intiaan talveksi riittää.

*   *   *

Huhtikuun lopulla Suomi oli jääkautisen takatalven kourissa. Se tappoi tuhatpäin Suomeen saapuneita muuttolintuja ja sai epäilemättä aikaan myös monenlaista harmia ihmisten keskuudessa. Minä tulin siitä osalliseksi vain somevirran kautta, mutta kukapa voisi unohtaa moista koettelemusta, joka sukupolvikokemuksena asettunee johonkin talvisodan ja tsunamin välimaastoon. Unohtamatta sitä, että persupoliisikansanedustaja kävi mutka matkassa ammuskelemassa Ihku-baarin edessä Kampissa.

Vapuksi taivaiden Herra kuitenkin armahti suomalaisia, päätellen aurinkoisen keväisistä somepäivityksistä. Prinssikin kirmasi Kivikon kävelyteitä šortsit jalassa pommerilaisensa perässä. Hän hankki talvella koiranpennun, josta on nyt kasvanut tomera pikku koiraversio isännästään, ilmeisen samoilla luonteenpiirteillä. Koira on yhtä ylivilkas kuin isäntänsä, tietää ennalta, milloin joku on aikeissa mennä ulos tai keittiöön, on suuri herkkusuu, nirso sekä ihmisten että toisten koirien suhteen ja haluaa huomionsa enemmän kissamaisesti kuin koiramaisesti.

*   *   *

Olin viikonloppuna konferenssimatkalla Lahoressa, jonne menin jo perjantaiaamuna. Oli ollut tarkoitus käydä työmatkalla myös Karachissa, mutta siellä pidettäväksi tarkoitettu konferenssi peruuntui viranomaisten varoituksiin viiden tähden hotelleihin kohdistuvista uhista ja japanilaisten insinöörien pikkubussia vastaan tehtyyn terrori-iskuun. 

Lahoren yleensä vuosittain pidettävää Asma Jahangir -konferenssia ei sen sijaan peruttu. Se on nimetty jo edesmenneen tunnetun ihmisoikeusaktivistin ja sankarijuristin mukaan, jonka perikunnan vetämä säätiö nykyisin konferenssia pyörittää.

Suurin osa ajasta Lahoressa meni töiden parissa konferenssissa, illallisilla ja sidosryhmätapaamisissa, mutta koska ehdin kaupunkiin jo varsin hyvissä ajoin perjantaina, ehdin sentään käydä myös Bagh-e Jinnah'n puistossa, joka siirtomaa-aikaan tunnettiin Lawrencen puutarhoina (aikoinaan Punjabin kuvernöörinä ja myöhemmin Intian varakuninkaana toimineen John Lawrencen mukaan). Siellä on runsaasti ikivanhoja lehtipuita, joissa roikkui sadoittain lenkkoja eli lentäviäkoiria päiväpuillaan. Löysin puistosta melko lyhyessä ajassa kolme Lahoren seudun erikoisuutta: huiluviherkyyhkyjä, intiantokon ja kirsikaksi kakun päälle lajin, jota en ollut odottanut - rusohuppusepän. Nämä ovat kaikki intialaisia lajeja, joita Pakistanissa löytää vain Punjabin ja Sindin osavaltioiden itäosista.

*   *   *

Islamabadissa olen edellisen blogimerkinnän jälkeen retkeillyt lähinnä tutuilla Margallakukkuloiden Dhok Jeevanin ja Dara Janglanin poluilla. Mitään järisyttävää ei kuitenkaan ole tullut vastaan. Himalajalta talvehtimassa olleet lajit ovat vähitellen kadonneet ja kesälinnut puolestaan saapuneet. Lintukonsertti on aamuvarhain ja loppuiltapäivällä korviahuumaava, mutta ei se päivän kuumimpinakaan aikoina kokonaan vaikene.

Koska vappu on vapaapäivä, ehdin tänään orastavasta kevätflunssasta huolimatta käydä Rawaljärven itäpohjukassa Bani Galan pikkukaupungin liepeillä. En ollut odottanut mitään kovin erityistä, koska sorsien, lokkien, nokikanojen ja monien muiden talvehtijoiden parvet ovat jo jatkaneet pohjoiseen. Yllätyksekseni oletus, että järvellä olisi hiljaista, osoittautui kuitenkin vääräksi. Laguuneilla lepäili yhdeksän ruostesorsaa, muutama lapasorsa, yksinäinen merihanhi ja lukuisten yleisempien haikaroiden lisäksi siellä kahlaili kolmattakymmentä pronssi-iibistä. 

Valtavat parvet surviaissääskiä aivan rantavesien pinnassa olivat kattaneet myös pikkukahlaajille loputtomat pitopöydät. Lapinsirrejä sirisi suurina parvina, pikkutylleillä oli jo jälkikasvua, hyypät huutelivat kaikkialla ja tavanomaisia palearktisia vikloja oli kohtalaisina parvina. Harvinaisin löytämäni laji oli kuitenkin Islamabadissa satunnaisvieraaksi luokiteltu vesipääsky, joita oli kaksin kappalein. Pakistanin rannikon edustalla Arabianmerellä tämä laji kuitenkin talvehtii suurina lauttoina, eivätkä ne keväällä arktisille pesimäseuduilleen sentään Atlantin kautta kierrä, joten on loogista, että niiden täytyy mennä Pakistanin ja Keski-Aasian yli ja silloin tällöin putoilla matkan varrella oleville järville ja kosteikoille ruokailemaan.

Lisäksi, kun lokit ovat kaikonneet, tiirat ovat puolestaan saapuneet. Valkoposkitiiroja oli parvittain ja joukosta löytyi myös huomattavasti harvemmin Rawaljärvellä vieraileva mustavatsatiira. Se on paljon yleisemmän jokitiiran ohella Induksen ja muiden Etelä-Aasian suurten jokien hiekkasärkille erikoistunut kookas tiiralaji. Jokitiira on Induksella yleinen, mutta sekään ei ole Rawaljärvellä tavallinen, vaikka säännöllisesti siellä vieraileekin.

Rantaniityillä kirmasi yhä melko paljon västäräkkejä, niin tavallista västäräkkiä kuin myös kelta-, sitruuna- ja mustavästäräkkejä. Talvikirviset ovat kadonneet - paikallinen pesimälaji riisikirvinen sen sijaan oli yleinen. Heinäherttujen monotonisen laululentoäänen ohella sirkuttivat kaikkialla ruso- ja sinipriiniat ja pari aasiankiuruakin suoritti laululentoaan.

Vanhus paimenteli puhveleita, joiden selistä drongot syöksyivät sorkista pakenevien hyönteisten kimppuun, ja vapaapäivä oli tuonut sekä paikallisia että kiinalaisia seurueita kaloja onkimaan. Niin ikään vapunviettoon tuli vakiostaijauspaikkani kylkeen kolmen nuorenmiehen seurue, joka kaivoi repustaan pullon laitonta viinaa, jonka olivat sekoittaneet johonkin esanssinpunaiseen limsaan, ja olisivat halunneet tarjota minullekin kuultuaan, etten ollut muslimi vaan kristitty. Eivätkös kaikki kristityt juo? Kieltäydyin kuitenkin huikasta ja toivotin pojille hyvää illanjatkoa, lähtiessäni auringon painuessa katsastamaan vielä muutaman syrjäisemmän laguunin.

perjantai 12. huhtikuuta 2024

Eid-aamun varpunen ja muita vierailijoita

Kaikista joululauluista koskettavin on minulle aina ollut sisällöltään erikoisen esoteerinen ja epäkristillinen Varpunen jouluaamuna, joka jostain selittämättömästä syystä liikuttaa minua vuosi toisensa jälkeen. Ilmankin sanoja, pelkällä sävelmällä, eikä varmaan vain siksi, että siinä esiintyy lintu. Epäkristillinen tuo laulu on siksi, että esiintyyhän siinä ajatus, että varpunen olisikin ollut tytön kuolleen veljen sielun ilmentymä. Toki siemenen antaminen sille vastaa Jeesuksen opetusta siitä, että antamalla köyhälle lähimmäisellemme annamme Herralle eli teemme hyvää ja oikein. 

Laulun sanat kirjoittanut Sakari Topelius oli kristillisen vakaumuksen mies, mutta ilmeisesti myös aikansa hengessä hyvin kiinnostunut esoteerisistä salatieteistä, mikä näkyy runsaassa symbolien ja arkkityyppien käytössä - ja oikeastaan koko topeliaanisessa eetoksessa, vaikka perinteinen kristillisyys sen kantavana voimana onkin. Jouluaamun varpusen sävellys on Otto Kotilaisen, joka oli 1930-luvulla kuollut heinävetinen säveltäjä. Hän näyttää säveltäneen myös Laulun ihmisyydelle.

Muslimien paastokuukauden päättävän pyhän, eid al-fitrin, toisen päivän aamuna, istuessani kotona etätöissä kotikoneen ääressä, avoimen terassinoven päästäessä luokseni raitista ilmaa ja lintujen laulua, lensi tuosta samaisesta terassinovesta sisälle olohuoneeseeni varpusnaaras, jääden sitten pällistelemään vierasta ympäristöä ja tuijottamaan minua syyllistävästi paikasta, jossa vain hetkeä aiemmin olin teilannut herhiläisen.

Yleensä päästän huoneistoon eksyvät hyönteiset ja hämähäkit vahingoittumattomina ulos, mutta herhiläisten kohdalla teen poikkeuksen ja tapan ne, sillä ne ovat näitä valtavia, aasialaisia mandariininaamarisia lentäviä tankkeja, jotka lahtaavat hetkessä pesällisen hunajamehiläisiä ja ovat ihmiselle vaarallisia, sen verran tuimaa myrkkyä niiden pistimessä on. En siis voi ottaa riskiä, että ne hengailisivat yhtenään matoilla, joilla kävelen paljain jaloin, tai sohvissa, joihin istun. Pihapiirin gekot ja linnutkaan eivät noihin herhiläisiin juuri koske, hyvästä syystä. Tarvittaisiin lepinkäisiä tai mehiläissyöjiä, mutta ne ovat olleet tänä vuonna vähissä.

Varpusnaaras ei osannut itse takaisin ulos samasta terassinovesta, josta oli tullut, koska se pettyi yritettyään pari kertaa ulos ikkunoiden läpi, onneksi ei kuitenkaan niin suurella vauhdilla, että olisi pökertynyt. Niinpä peitin verhoilla kaikki ikkunat jättäen vain terassinoven avoimeksi, ja jätin varpusen lepäilemään ilmastointilaitteen päälle, josta se myöhemmin siirtyi verhotangolle ihmettelemään. Se saattoi olla nuori ja tyhmä, koska siltä kesti vielä pitkä tovi, ennen kuin se näki valon ja uskoi, ettei terassinovessa ollut ikkunaa.

*   *   *

Minua muistivat eidin edellä myös monet yritykset ja yhdistykset lähettelemällä perinteisiä eid-koreja, joissa on makeisia, suolaisia ja jokin uusi kangas, johon verhoutua. Minulla vain ei ole omaa ompelijatarta, joka voisi noista kankaista tehdä jotain mielekästä, joten päätynen niin ikään perinteen hengessä lahjoittamaan ne edelleen. Vieläpä muisti minua paikallinen suufilainen veljeskuntakin, joka lähetti minulle kolme mystis-hengellistä kirjaa täynnä 1600-luvulla eläneen mestarinsa Sultan Bahun ajatuksia. 

Kirjat ovat nimiltään (suomennettuina) Ayn al-Faqr - hengellisen erinomaisuuden silmä, Elävä perintö sekä Sydän valtamerta syvempi. Ovat kääntäneet Ayn al-Faqrin nimenomaan silmäksi, mikä on toki aivan oikein, mutta arabian sana ayn on monimerkityksinen, sillä silmän lisäksi se merkitsee ainakin lähdettä, tietynlaista kylää (varmaankin kaivonpaikkaa) ja vakoojaa. Faqr-sanan taas monet muistavat brittisiirtomaaherrojen Intiassa tapaamista fakiireista, jotka olivat askeesissa ja köyhyydessä eläneitä mystikkoja. Arabiankielisen sanan alkumerkitys on köyhyys, yksinkertaisuus, mutta se, että kirjan toimittajat ovat päätyneet kääntämään sen "hengelliseksi erinomaisuudeksi" kertoo sanan saamasta kokonaan uudesta merkityksestä Intian niemimaan suufien parissa.

Faqrin käsitteelle omistautunut suufilainen sivusto kertoo: 

"Vaikka kirjaimellisesti sana faqr tarkoittaa köyhyyttä, islamissa faqr on tapa, joka poistaa kaikki verhot Jumalan ja Hänen palvelijansa väliltä. Siten se antaa ihmiselle jumalallisen näkemyksen (deedar-e elahi) ja yhteyden (visal) sekä kokemuksen esoteerisesta ylösnousemuksesta Jumalan tykö. Faqr on todellakin islamin sielu, joka annettiin profeetta Muhammedille taivasmatkansa iltana (miraj).

Nykyaikaiset oppineet ja länsimaalaiset, joille suurten suufilaisten pyhimystemme tie on vieras, ovat ohjanneet ihmiset eksoteeriseen islamiin. Kaikki pyhimykset ovat kuitenkin yksimielisiä, että faqr on islamin sielu. Siksi [eksoteerisen islamin harjoittajat] ovat unohtaneet suhteensa Herraan. Lisäksi he sotkeutuivat vain rituaaleihin ja rukouksiin. Valitettavasti tämän päivän muslimit ovat siis faqrista yhtä vieraantuneita kuin ei-muslimit."

*   *   *

Tälle blogille ominaisen matkamiesmäisen aasinsiltamenetelmän hengessä siirrymme varpusesta ja faqrin silmästä seuraavaan esoteeriseen teemaan eli Heikki Kännöön.

Minun on jo usean vuoden ajan pitänyt lukea Kännön koko tuotanto, sillä ei ole epäilystäkään, etteikö kyseessä olisi eräs kulttuurimuistin kannalta merkittävimmistä tämän hetken suomalaisista kirjailijoista. Olen hankkinut hänen kirjojaan yksi kerrallaan siitä alkaen, kun muuan ystäväni vertasi Titaanien aika -trilogiaa Kännöön ja oletti minun itsestäänselvästi tietävän hänet ja lukeneen häntä. Häpeäkseni en silloin vielä tiennyt Kännöstä oikein mitään. Mutta pian tiesin. Olin hankkinut Mehiläistien, Ihmishämärän ja Sömnön ja epäilemättä tulen vielä hankkimaan häneltä muutakin. Ystäväni, joka hänestä minulle puhui, lienee ajatellut lähinnä Ihmishämärää ja tiettyä yhteistä teemaa siinä ja Titaanien ajassa.

Havaitsin nopeasti, ettei ihmishämärän teema ollut ainoa yhdistävä asia välillämme, kuten ei punainen partakaan. Luettuani vähän hänen tekstejään tunsin aavemaista tuttuuden tunnetta. Samoin kävi katsoessani hänen kuvaansa. Näytin kirjailijakuvan näkyjä näkevälle ystävälleni, joka valokuvista näkee ihmisten menneisyyden ja tulevaisuuden - kun sille päälle sattuu - ja hän sanoi Kännöstä, että kyseessä on entinen synnintekijä, joka on kuitenkin löytänyt tien, joka voi viedä hänet vielä pidemmälle kuin missä on nyt. Hän totesi myös: 

"Kuvan mies on tosiaan hyvin erityinen. On ihmisiä, jotka voivat vaikuttaa karkeilta, mutta ovat itse asiassa hyvin lämpimiä sisältä. Herkkiä. Hän yrittää uudistaa elämänsä. Menneisyydessään hän teki jotain, mitä häpeää, ja haluaa [uudistaa elämänsä siten, että voi] elää häiritsemättä mieltään menneisyydellään."

Vaikka keskustelumme Kännöstä käytiin jo pari vuotta sitten, nuo sanat palasivat mieleeni nyt, kun viimein pääsin aloittamaan luku-urakan. Tässä kohdin on ehkä hyvä lisätä, että koska en itse tunne kirjailijaa, en tiedä, osuivatko ystäväni intuitiot lainkaan oikeaan. Se ei ole tällä kertaa olennaista, vaan vain se, millaisen alavireen ne antoivat lukiessani Kännön paikoin hyvinkin lyyristä, paikoin kieliposkikulturellia ja viittaussakeaa tekstiä.

Suurin syy, miksi vasta tänä eidinä aloitin Kännön lukemisen kunnolla ja systemaattisesti, oli hänen tiiliskiviensä fyysinen koko. Elämäntapani ovat siinä mielessä ristiriitaisia, että vaikka pidän pitkistä tarinoista ja arvostan sitä, että kirja on pitkä, tapani lukea on sellainen, että kirjan pitäisi kulkea aika lailla mihin tahansa mukana. Se ei onnistu, jos kirja on sitä kokoluokkaa kuin Waltari, Tolkien, Kännö tai oma trilogiani. Täytyy panna tämä viisaus muistiin jos vielä kirjoitan romaaneja - lyhyydellä on ehkä sittenkin arvonsa.

Nyt se, että olen muutaman päivän etätöissä paikallisen pyhän vuoksi, on kuitenkin mahdollistanut Kännön tiiliskivien lukemisen, enkä ole toistaiseksi katunut. Kaikissa Kännön teoksissa näytään käsiteltävän esoteeristä tematiikkaa samoin kuin tuon tematiikan ympärillä pyörineitä liikkeitä ja kulttuurihahmoja - ja mikä parasta, käsittelytapa on terveen itseironinen. Siinä on sisältä nähdyn vire, jota kirjailijan on vaikea väärentää. Ironia puolestaan vakuuttaa lukijan siitä, että kertoja kykenee suhteuttamaan näkemänsä ja kuulemansa myös kriittiseen, tieteellisestä maailmankuvasta lähtevään kehykseen. Hänen huomionsa henkilöhahmoistaan voisivat olla ilkeitä, mutta eivät ole - ne ovat päinvastoin sympaattisia silloinkin kun kuvaavat moraalisesti kyseenalaisia motiiveja. Tämä on merkki vahvasta ja kypsästä ajattelija-kirjoittajasta, jolla on sopiva yhdistelmä humanistista ja ihmiskriittistä näkemystä maailmanmenosta ennen ja nyt.

tiistai 9. huhtikuuta 2024

Shogranissa ja Shahdarassa

Pääsiäisenä olin Shogranissa, Kaghanin piirikunnassa Khyber-Pakhtunkhwassa. Kaghanin vuoriharjanteet ja niiden väliin jäävät laaksot sijaitsevat Murreevuoristosta pohjoiseen ja rajoittuvat idässä Azad Kashmiriin siten, että heti lähimpien lumihuippujen takana on Kashmir. Niinpä Shogranista löytyykin paljon leimallisesti kashmirilaista faunaa. Laajemmassa katsannossa nämä vuoret kuuluvat kiinteästi Länsi-Himalajaan.

Pitkänperjantain jälkeen lauantaina alkoi takatalvi, myrsky ja mekkala. Puiden ja katulamppujen kaatuilu valtateille katkaisi Abbottabadin moottoritienkin niin, että jouduimme ajamaan pohjoiseen pienempiä teitä pitkin. Tässä oli pari pientä onnea onnettomuudessa, sillä huoltoaseman luona olleesta vehreästä rotkosta Ferozabadissa löysimme sulokkaasti ilmassa kisailevia paratiisimonarkkeja pitkine valkeine pyrstöjouhineen ja kevään ensimmäiset tuhkadrongot. Shahkheil Garhissa oli pikkunauruleita, virtaväiski ja naisia pyykillä. Balakotin rotkossa vastaan tuli parvittain kaartelevia himalajankorppikotkia, mutta pian Balakotin jälkeen sää muuttui sateiseksi.

Kiwain jälkeen kiivetessämme serpentiinitietä kohti Shogranin kukkula-asemaa, saimme havaita Himalajan luonnonvoimain armottoman mahdin, kun olosuhteet muuttuivat suorastaan suomalaisiksi: tuli vuoroin vettä, lunta ja räntää, väliin vaakatasossa. Tie sortuili paikka paikoin ja alkoi epäilyttää, olisiko se siinä enää maanantaina, kun meidän oli määrä palata vuorilta laaksoon. Räntäsateessa kukkula-aseman ympäristöstä löytyi silti jonkin verran lintuja, kuten runsaina esiintyneet kanelivarpuset ja paksunokkavarikset sekä metsän puolella jonkin verran tiaisia.

Sunnuntaiaamuna kaikki oli jo sään osalta toisin. Hyytävä kylmyys oli väistynyt, aurinko nousi ja paistoi siitä alkaen täydeltä terältä seuraavat päivät. Lumimyrskystä oli ollut meille se hyöty, että se oli piiskannut vuoristolajeja etsimään suojaa ja ravintoa suojaisemmilta rinteiltä kukkula-aseman molemmin puolin. Se oli myös pudottanut maastoon runsaasti muuttolintuja. Niinpä löysimme varsinkin sunnuntain ajan toinen toistaan yllättävämpiä lintuesiintymiä: Parvittain peippoja ja järripeippoja, jotka kummatkin ovat Pakistanissa harvinaisia talvivieraita. Satojen esiintymän mustakaularastaita, joukossa runsaasti harmaahuppurastaita ja muutama kulorastas. Pikkuvuoripeippojen satapäiset parvet olivat laskeutuneet yleensä alpiinisilta elinalueiltaan sänkipelloille ruokailemaan.

Edellisen iltapäivän pudotuskeli oli todennäköisesti vastuussa myös siitä, että sunnuntaiaamuna näimme joidenkin isojen lajien lentävän matalalla yli: kaksi neitokurkea, kaksi pikkukotkaa ja kasapäin haarahaukkoja olivat ehkä joutuneet edellispäivänä sään pakottamina jonnekin alueen laaksoihin ja kipusivat nyt ilmavirtauksissa hitaasti kohti säällisiä muuttokorkeuksiaan.

Tärkeimpiä kohdelajejamme olivat tällä matkalla kuitenkin ne Himalajan lajit, joille Margallakukkulat ja Murreevuoret ovat liian matalia, ja joita siksi pitää lähteä etsimään Shogranin ja Naranin kaltaisista paikoista. Shogranin tähtilajeja ovat eräät näyttävät Himalajan peippolinnut, erityisesti okratulkku ja mäntynokkavarpunen, jotka molemmat osoittautuivat yleisiksi. Niiden lisäksi näkyi oikein mukavasti mm. kirjonauruleita, harmaahuppurastaita ja himalajansinipyrstöjä.

Metsälinnustolle luonteenomaiseen tapaan Shogranissa monet lajit liikkuivat lintuaalloissa, suurissa sekaparvissa, joihin liittyy erilaisia lajeja. Kun Margallakukkuloiden subtrooppisissa lehtimetsissä tärkeimpiä parvenmuodostajia ovat töyhtöbulbuli, metsätimali ja aasianrilli, Shogranin alpiinisissa havumetsissä - joiden valtapuita ovat mänty ja deodar (himalajanseetri) - tärkeimpiä parvenmuodostajalajeja ovat tiaiset. 

Tiaisparvien valtalaji oli pakistanintiainen (Parus melanolophus), joka muodosti useimpien tiaisparvien rungon. Parviin oli sitten liittynyt pienempiä määriä vihertalitiaista, mustatöyhtötiaista (katajatiaista) sekä suureksi iloksemme kaikkia kolmea lajia Pakistanissa esiintyviä Aegithalos-suvun pyrstötiaisia, nimittäin harlekiini-, tamariski- ja himalajanpyrstötiaista. Näistä tamariskipyrstötiainen on yleensä alimpana ja lehtimetsissä viihtyvä laji, joka on Margallakukkuloillakin yleinen, mutta Shogranissa se oli vähälukuisin kolmesta pyrstötintistä. Runsain oli veikeä harlekiinipyrstötiainen. Meitä ilahdutti kuitenkin kaikkein eniten valkokurkkuisen himalajanpyrstötiaisen esiintyminen, sillä se on Pakistanissa kolmesta lajista harvinaisin ja hankalin löytää - kashmirilainen endeemi.

Tiaisparviin liittyi - kuten eurooppalaisissakin metsissä - myös muita vakiolajeja, kuten raitapyrstökiipijöitä, mustalakkinakkeleita, kashmirinnakkeleita, kashmirin- ja tiibetinuunilintuja sekä hippiäisiä. Myös viitasiepot ja merkillinen vuorivireo näyttivät viihtyvän tiaisten matkassa. Vuorivireo oli okratulkun ja himalajanpyrstötiaisen lisäksi kolmas uusi elämänpinnani tältä reissulta. Aiemmin Pteruthius-suvun lintuja kutsuttiin lepinkäistimaleiksi ja pidettiin timaleina, mutta myöhempi tutkimus on linkittänyt ne (samoin kuin yhden aiemmin juhinana pidetyn Erpornis-lajin) Uuden maailman vireoiden yhteyteen, aasianvireoiksi.

Yöllä rinteessä huuteli vuoripöllönen. Maanantain retkeilymme tuotti kolme rinteissä rääkkyvää töyhtöfasaania, joka on nykyisin Pakistanissa liikametsästyksen vuoksi vaikea löytää mistään lähempää ihmisasutusta. Himalajankäpytikat olivat hyvin yleisiä. Niiden lisäksi löytyi jonkin verran liekkiniska- ja suomuvatsatikkoja. Suomuvatsatikan kiljahtelu sekoittui kauempaa kailottaviin kuningasseppiin.

Paluumatkan varrelta Balakotista on mainittava se, että kyseinen pikkukaupunki on yksi Pakistanin muutamista tunnetuista naakan pesimäpaikoista ja siellä tuntuikin olevan iloinen ja hyvinvoiva populaatio, vähän kuin Algerian Constantinessa. Joten tämän Euroopasta tutun varislinnun pääsi Balakotissa pysähtyessä helposti lisäämään Pakistanin maapinnoihin. 

*   *   *

Pääsiäistä seuranneena eli viime viikonloppuna kävin pariinkin otteeseen Margallan viitospolulla, löysin uudelleen siellä huutelevat idänkyläpöllösen ja sepelpöllösen samoin kuin yössä tuksuttavan pitkäpyrstökehrääjän. Taisinpa myös tulla lopulta kuulleeksi leopardin, sillä tämänkertainen karjahtelija ei ollut muntjakki. Viitospolun kuivassa puronuomassa oli käynnissä kivikkouunilintujen massaesiintyminen muutollaan - ja sunnuntai-iltapäivällä sieltä löytyi myös harvinainen läpimuuttaja, kaukasianuunilintu, joka pesii Kaukasuksella mutta talvehtii Intiassa. Läpimuuttajia lienevät olleet myös pikkuparvet punavarpusia ja itselleen epätyypillisessä habitaatissa hengailleita vuori- ja mustakurkkusirkkuja, jotka kumpikin yleensä viihtyvät enemmän ylemmillä piikkipensaisilla rinteillä.

Kävin pindiläisen valokuvaajattaren kanssa myös Shahdarassa. Tienvarren välipysäkillä Bajranin maitotilojen maastossa mainittavaa olivat pikkusieppo (lyhyen aikaa keväisin runsas läpimuuttaja) ja kolme kaartelevaa idänmehiläishaukkaa melko matalalla. Shahdarasta itsestään löytyi lähinnä tavanomaisia lajeja, tosin myös kevään ensimmäinen intiankuhankeittäjä. Tänä vuonna lepinkäiset ja mehiläissyöjät ovat sen sijaan olleet todella vähissä.

Shahdaran viehättävissä joenvarsiravintoloissa ei voitu tällä kertaa syödä, koska yhä eletään ramadania ja kaikki paikat ovat kiinni auringonlaskuun saakka. Huomenna tai ylihuomenna - kuun näköhavainnosta riippuen - pitäisi alkaa ramadanin päättävä eid al-fitr, islamilaisen vuoden suurin juhla, joten ensi viikolla tämä paastokoettelemus on ohi ja elämä Pakistanissa palautuu takaisin kaoottisille raiteilleen.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2024

Pihalintuja ja pöllöjä

Eletään yhä muslimien paastokuukautta ramadania, jonka aikana paikalliset eivät päiväsaikaan syö eivätkä juo. Paikalliset kristitytkin paastoavat samanlaisen päivärytmin mukaan, vaikka tekevätkin sen pääsiäisen eivätkä ramadanin vuoksi. Kaltaiseni synnissä elävät ulkomaalaiset puolestaan hoitavat syömisen ja juomisen päiväsaikaan häveliäästi niin, ettei paastoväki joutuisi sitä näkemään ja siten kiusaukseen vietellyksi. Ruokalähettisovellukset, joiden markkinajohtaja tässä kaupungissa on nimestään huolimatta saksalainen Foodpanda, toimivat ja toimittavat päiväsaikaankin ruoat tilaajille kysymyksittä.

Palattuani Kaakkois-Aasian reissusta en ole poistunut Islamabadin liittovaltiopiirikunnan alueelta. Miksi olisinkaan, kun maaliskuu on täällä vuoden parasta aikaa, ainakin mitä säihin tulee. Töiden jälkeen on yhä valoisaa ja mukava istua iltapäivän lempeässä auringossa, toki varjon alla, terassilla ja katsella taivaalla ja puissa näkyviä muuttolintuja. Tai ruoka- ja juomakipoilla käyviä jokapäiväisiä pihalintuja - varpusia, pihamainoja, turkin- ja palmukyyhkyjä, punaperäbulbuleita, kauluskaijoja. Kilkkuseppä on kaivertanut takapihan kuolleeseen puuhun pesäkolon. Harjalintu on lehahdellut pihalla silloin tällöin. Laulutaituri harakkatasku lurittelee matkintojaan joka iltapäivä, sepät toistelevat monotonisia sarjojaan ja pitkäpyrstöräätäli säksättää. 

Milloin tahansa kääntää katseen taivaalle, siellä leijailee satoja haarahaukkoja. Niiden paljous johtaa siihen, että hyväkin petomuutto saattaa Islamabadissa jäädä huomaamatta, kun haarahaukkojen yleisyys saa normaalin petotutkan herpaantumaan. Eräänä päivänä satuin kiikarit kaulassa vessaan ja satuin sen ikkunasta näkemään, että jotkut taivaalla leijailevista eivät näyttäneetkään samoilta. Kiikarein tarkemmin katsottuina sieltä tulikin uusiksi huussipinnoiksi ja samalla pihapinnoiksi idänmehiläishaukka (kaksin kappalein), arokotka ja pikkukotka. 

Tämä oli hyvää jatkoa hyville huussipinnoille Balin majapaikassamme Ubudissa, jossa vessan ikkunasta näkyi milloin varaaneja, milloin leukaliputtavia liitoliskoja ja milloin heinänsäikeitä kantavia mustakaulamanikkeja. Jaavankalastaja nappasi gekon ja teloi sen oksaan hakkaamalla silmieni edessä.

Gekoista puheen ollen, yksi vaalean oliivinvärinen sellainen on jälleen muuttanut asuntooni Islamabadissa. Se on tervetullut, koska kuumempien aikojen koittaessa monenlaiset hyönteiset yrittänevät taas tunkeutua sisätiloihin, faaraomuurahaisista alkaen.

Viikonloppuna kävin taas läpi kolme lintupaikkaa. Järveä katselin tällä kertaa Lake View Parkista käsin, nähden satapäisiä nokikanojen, jouhi- ja lapasorsien parvia ja pienempiä määriä kaikenlaisia muita vesilintuja. Kahlaajisto oli melko yllätyksetöntä, joskin haikaralintujen joukossa oli taas pronssi-iibiksiä. Yöpuille kerääntyi valtavia parvia intianmainoja, joiden joukosta löytyi taas kyseisen puiston erikoisuutta, harmaasiipikottaraisia. Mustadrongo on nyt saapunut.

Margallakukkuloiden luontopolulla voi tähän aikaan vuodesta nähdä kullanhohtoisen valon kimallusta lehvästön läpi ja purppuranväristen kukkien loistoa - niissä myös parveilee maaliskuun lopulla Zygaena-sukuisia perhosia, joilla on psykedeeliset värit. Ilahduttavana lintulajina nelospolulla näkyi useampia muutolla olevia kivikkouunilintuja. Viitospolulla huusivat jo varis- ja haukkakäet. Teräsfasaaneja alkoi taas illan langetessa käyskennellä kuivan puron pohjilla, kun ihmiset olivat kaikonneet iftareilleen. Jälleen näin läheltä myös muina miehinä polkua ylittäviä muntjakkeja.

Mutta varsinainen jymylintu tuli vastaan palmusunnuntain iltana pimeän langettua: Pitkäpyrstökehrääjät ovat minulle jo tavanomaista kauraa viitospolulla, sillä ne ovat siellä maaliskuusta syyskuuhun säännöllisiä. Samoin etäämmältä kuulunut brahmanpöllön ääni oli tuttua tavaraa. Sen sijaan jyrkänteiden suunnasta huuteli jokin muu pöllö ja se aiheutti minulle päänvaivaa, kun en löytänyt sitä lainkaan ladattujen nauhoitusten joukosta. Merlin kuitenkin konetunnisti sen idänkyläpöllöseksi, jota ei löytynyt lainkaan Pakistanin alta eBirdin listoilta. Lintukirjoista se kuitenkin löytyi ja mainittiin harvalukuiseksi läpimuuttajaksi Margallakukkuloilla - ääninäytteet olivat identtiset sen kanssa, mitä olin kuunnellut, joten Merlin oli osunut oikeaan. Tästä tuli vuoden kolmas elämänpinna ja kaiketi myös ensimmäinen havainto Pakistanista vähään aikaan.

Välttämättä kyse ei kuitenkaan ole suurharvinaisuudesta, vaan vain siitä, että useimmat yölinnut ovat Pakistanissa aliraportoituja, koska paikallinen lintuharrastajaskene koostuu lähes kokonaan valokuvaajista, eivätkä he kiinnitä huomiota lintujen ääniin - eivät myöskään tunne niitä juurikaan. Niinpä melko yleiset pitkäpyrstökehrääjä ja sepelpöllönen ovat yhä eBirdin kirjoissa harvinaisuuksina, jotka pitää erikseen perustella - ja kuten mainitsin, idänkyläpöllöstä ei löytynyt sieltä lainkaan.