maanantai 23. tammikuuta 2023

Simlin patojärvellä

Edellisen postauksen päätin näihin sanoihin: 

Termoskahvi arolla keisarikotkan lipuessa yli, valtavien kiuruparvien tirskahdellessa taustalla, on kunnollista elämää.

Tänä viikonloppuna mainitunlainen elämystila saavutettiin termoskahvilla pensaikkoisessa rinteessä arokotkan lipuessa yli ja bulbulien pulistessa taustalla. Kunnollisessa elämässä on hyvä olla hyväksi havaittujen teemojen variaatioita, sillä varioitaessa kunnioitetaan samanaikaisesti sitä, mikä oli ja mikä oli hyvää, ja sitä, mikä on uutta ja yhä löydettävä. Kuten apostoli Paavalikin totesi kirjeessään thessalonikilaisille, on koeteltava kaikki - pidettävä se, mikä on hyvää, ja kartettava kaikenlaista pahaa.

Mutta myös, ettei henkeä pidä sammuttaman. Siksi etsijä ei jämähdä paikalleen löydettyään jonkin, mitä saattaa hetkellisesti pitää lopullisena vastauksena - uudelleen saavuttamattomana hyvänä. On tarkoitettu, että sittenkin etsimme lakkaamatta. Voimme löytää kerran kokemamme hyvän yhä uudelleen, mutta varioiden, yhä uusista maisemista ja tilanteista.

Kun patojärven tienoon pensaikoissa saimme kuuluviimme kultasinipyrstön ja se vieläpä vastasi nauhoitukseen ja tuli sen myötä aivan lähelle, kuitenkaan näyttäytymättä, ranskalainen toverini turhautui eikä halunnut ottaa sitä listoilleen, sillä hänelle laji oli uusi, ja hän olisi halunnut myös nähdä sen kunnolla, eikä siksi voinut hyväksyä epätäydellisenä pitämäänsä havaintoa kauan kaipaamansa lajin ottamiseksi listoilleen. Totesin kuitenkin hänelle, että ehkä oli tarkoitettu, ettei hän näkisi kultasinipyrstöä, vaan kuulisi vain sen luonteenomaisen tiksutuksen, jotta hän joutuisi jatkamaan etsimistä, ja etsiessään löytäisi etsijän tieltä kaikenlaista muutakin.

Muut meistä hyväksyimme toki kultasinipyrstön listoillemme tyhjentävästä äänitunnistuksesta, mutta eipä se ollutkaan kokonaan uusi laji muille meistä. Kyseessä on notoriöösin hankalasti näyttäytyvä Himalajan rinteiden tiheiköiden pieni laululintu, punarintojen ja satakielten sukulainen. Nimi on hieman harhaanjohtava, sillä tällä lajilla ei ole sinistä pyrstöä, mutta se on suomeksi niin nimetty siitä syystä, että kuuluu samaan Tarsiger-sukuun sinipyrstön kanssa. Sinipyrstö on siis tiettävästi sen lähin sukulainen. Se voisi olla nimeltään myös kultapunarinta, mutta kun ei sillä ole punaista rintaakaan. Kullansävyä sen sijaan on kosolti: koko alapuoli ja lisäksi väläyteltävä pyrstö. Linnun englanninkielinen nimi on Golden Bush-robin.

Palatakseni lopusta takaisin matkan alkuun, lähdimme tavan mukaan liikkeelle aamuseitsemältä. Simlin patojärvi sijaitsee Islamabadin liittovaltiopiirikunnan äärimmäisellä laidalla, Punjabin osavaltion rajalla, ja suurin osa järvestä kuuluukin Punjabiin. Tie sinne kulkee Malotin, Pind Begwalin ja Moharan kylien kautta. Malotissa oli sitruunavästäräkkejä ja himalajankirvisiä märällä laitumella ja naaraspuolinen variskäki pihapuussa. Melkein kaikki käkilajit ovat Islamabadissakin vain kesävieraita, mutta variskäkiä talvehtii pieni määrä. Keväällä niiden äänekkäitä kuueu-huutoja ei enää voi olla kuulematta. Variskäen isäntälaji on kaikkialla läsnä oleva intianvaris, muttu toisin kuin pikkulintujen pesissä loisiva suomalainen käki, variskäki ei tuhoa isäntäperheensä pesuetta vaan sen poikanen matkii varista ulkonäöllään ja kasvaa variksenpoikasten joukossa lentokykyiseksi saakka.

Joenvarressa olevan Allahwalin moskeijan luona näimme joenpenkan muuria kiipeilemässä kalliokiipijän. Tämä ikoninen rotkojen ja kanjonien asukki laskeutuu talvisin laaksoihin, jolloin sen voi nähdä usein kiipeilemässä muureja ja raunioita pitkin, mutta pesimäkaudeksi se vetäytyy vuoristojen kaikkein jylhimmille jyrkänteille, yleensä puurajan yläpuolelle. Kalliokiipijä on yksikseen omassa heimossaan, nakkelien etäinen sukulainen - mutta tuo yksi laji on hämmästyttävän laajalle levinnyt Euraasian korkeimmissa vuoristoissa Pyreneiltä kauas Kiinan ja Mongolian vuoristoihin. Onpa se kerran harhautunut Suomeenkin, kiipeillen lennonjohtotornin seiniä pitkin. Havainto kuitenkin hylättiin ja linnun uskoteltiin matkustaneen Suomeen vahingossa rahtikoneella, koska suomalaiset kuvittelevat sen olevan pesimäseuduillaan paikkalintu. Sitä se ei tietenkään ole, niin kuin ei mikään korkeimpien vuoristojen alpiinisten vyöhykkeiden laji, sillä jos ne olisivat tiukkoja paikkalintuja, vuoriston sääolosuhteet tappaisivat ne pahimpina vuosina sukupuuttoon. Jotain pitäisi päätellä siitä, että tämä laji - kuten myös esimerkiksi alppinaakka ja alppivaris - elää lajiutumatta ja edes alalajiutumatta tuhansien kilometrien päässä toisistaan olevissa vuoristoissa pitkin Euraasiaa.

Kalliokiipijän puron ympäristön appelsiinipuutarhoissa ja viljelyksillä oli kaikenlaista muutakin kivaa: näimme pikkuminivettien ja idänhopeanokkien parvia, musta- ja naamiovästäräkkejä, kenttähyyppiä, metsävikloja, tavanomaisia timaleita ja bulbuleita, tien yli viilettävän šikran ja tietysti tuhansia mainoja. Nisäkkäitäkin näkyi: kultašakaali ja mungo näyttäytyivät päivänvalossa.

Jonkin matkaa edemmäs sijaitseva pieni lampi osoittautui oikeaksi lintukeitaaksi. Silkkihaikaran, metsäviklon ja smyrnankalastajan lisäksi lammelta löytyi pariskunta kultakurppoja. Ympäröivissä puissa oli aasianrillejä, kashmirinuunilintuja, turkoosiseppä... Kultakurppo on merkillinen kahlaajalaji, läheisempää sukua jassanoille kuin varsinaisille kurpille, vaikka jälkimmäisiä ulkonäöltään muistuttaakin. Tällä lajilla on nimittäin käänteiset sukupuoliroolit: naaraat ovat uroksia suurempia ja koreampia ja parisuhteessa dominoivassa asemassa. Ensimmäisen kultakurpponi näin joskus nuorena Niilillä Egyptissä, jossa se lähimpänä Eurooppaa elää. Sittemmin olen niitä harvakseltaan poiminut Etelä- ja Kaakkois-Aasiasta, mutta nämä olivat ensimmäiset pakistaninpinnani lajista.

Viimeinen osuus Simlin patojärvelle johtavasta tiestä on linnustollisesti parasta, koska se yhdistyy Punjabin suolaharjanteiden kautta Himalajan alarinteisiin ja niinpä sieltä löytää samanlaisen rikkaan linnuston kuin Margallakukkuloilta, mutta hieman eri kokoonpanolla, sillä ollaan maantieteellisesti idempänä. Aloimmekin heti nähdä ja kuulla ympärillämme lintuaaltoja, joissa oli satojen töyhtöbulbulien ja aasianrillien lisäksi kaikenlaista muuta: tulirintatimaleita, punakylkitimaleita, uunilintuja ja sieppokerttuja. Raitavarpuspöllö tuli näkyville istumaan, bulbulien hälyttäessä kaikkialla ympärillä. Kahdeksan kuningasseppää oli kokoontunut hedelmöivään puuhun. Kuivemmilla pensaikkoisilla rinteillä oli paljon vuorisirkkuja, harmaataskuja, pihataskuja ja intiantaskuja.

Itse patojärvellä ei näkynyt vesilintuja eikä kahlaajia - yhtä silkkihaikaraa lukuun ottamatta - mutta tämä on kuulemma tässä paikassa normitilanne. Simlin patojärvi ei ilmeisesti ole olosuhteiltaan yhtä suotuisa kuin paljon talvehtijoita keräävä Rawaljärvi, vaikka olisi paljon rauhallisempi linnuille. Kalaa siellä on, koska rannassa oli ryhmä kalastajia nuotion äärellä. Kaksi tunnistamatonta kotkaa - luultavasti arokotkia - lipui kaukana Punjabin puolella harjun yllä ja ohi suhahti varpushaukka.

Simlin kohokohdat löytyivät tiheiköistä järven ympäriltä, niistä tärkeimpänä epäilemättä alussa mainittu kultasinipyrstö. Mutta löytyi sieltä muutakin - esimerkiksi himalajanpunavarpunen ja lisää aiemmin mainittuja lajeja. Piknikille menimme toiselle puolen harjua kuivalle pensaikkoiselle rinteelle, jossa alussa mainittu arokotka lipui ylitsemme. Löysimme sieltä toisenkin raitavarpuspöllön.

Se oli hyvä päivä.

maanantai 16. tammikuuta 2023

Rannoilla, puroilla ja aroilla

Aloitin lauantaiaamun seitsemältä Rawaljärven itäpuolen rannoilta, jonne pääsee muutamasta paikasta Bani Galan kylän puolelta. Parhaat lintupaikat ovat alueella, jossa Korangjoki laskee Rawaljärveen. Siellä järveen muodostuu särkkiä, joilla talvehtivat lokki- ja kahlaajamassat tykkäävät kökkiä. Kun jokisuun edustaa lähestyy Bani Galan puolelta, näkee jostain syystä yleensä erilaisia lintuja kuin Lake View Parkista kaupungin puolelta katsellessa. 

Puiston puolelta putkella näkyvät sorsat ovat lähinnä harmaasorsia ja haapanoita, kahlaajat puolestaan lähinnä valkovikloja. Bani Galan puolelta rantaan tullessa on sen sijaan matalampia liejulaguuneja, joilla viihtyy liroja, metsävikloja ja lapinsirrejä. Sieltä näkyvät sorsat olivat suurimmaksi osaksi sinisorsia, taveja ja punasotkia. Korangin jokisuun lokkimassasta valtaosa oli naurulokkeja, kuten puiston puolelta katsellessakin, ja toiseksi runsaimpana oli määriltään kymmenissä esiintynyt mustapäälokki. Joukossa oli lauantaiaamuna jonkin verran aroharmaalokkeja, mutta tällä kertaa tiibetinlokkeja ei näkynyt ainuttakaan.

Varhain aamulla maa oli vielä kuurassa, mutta heti kun aurinko vähänkin lämmitti, alkoivat sadat haarapääskyt heräillä särkkien pensaista ja parveilla viistäen järven pintaa. Runsaina esiintyvien kiekuvien kenttähyyppien joukosta löytyi töyhtöhyyppä, joka on yleinen talvilintu pohjoisimmassa Pakistanissa, mutta Islamabadin tasalla jo epäsäännöllinen ja harvinainen.

Västäräkkejä ja kirvisiä kipitteli rannoilla satamäärin. Ensin mainituista yleisin puiston puolella vieraillessani oli joka kerran keltavästäräkki, etenkin alalaji beema. Oli niitä myös itäpuolella, mutta siellä runsaammaksi nousi sitruunavästäräkki, joka on aina mukavan kirkas ilmestys, talvipuvuissaankin. Tavallista västäräkkiä oli kahta alalajia - siperialaista dukhunensista, joka on varsin samannäköinen kuin suomalainen västäräkki, ja eksoottisemman näköistä naamiovästäräkkiä eli keskiaasialaista personataa. Näiden kolmen lisäksi rantalietteillä liikkui siellä täällä kookkaampaa paikallista pesimälajia, mustavästäräkkiä. Kirvisistä runsain oli tällä kertaa himalajankirvinen, joka talvipuvussaan on voimakkaan viiruinen. Pienempinä määrinä oli nummi-, vuori- ja riisikirvisiä.

*   *   *

Margallakukkuloiden luontopoluilla tuli vastaan suurmaanomistaja ja entinen senaattori, joka hänkin on lintuharrastaja ja intohimoinen valokuvaaja. Vietimme sitten tunteja maastoutuneina erään otollisen puron varteen. Avoimempi ja sammaleisempi paikka kuin aiemmissa blogikirjoituksissani mainittu kylpeväin sinipyrstöjen puro. Täälläkin juomapaikalle tuli himalajansinipyrstö, mutta valtalajeina olivat suuret lintuaallot töyhtöbulbuleita ja aasianrillejä. Nuo kaksi lajia muodostavat Margallan lintuaaltojen selkärangan, ja niiden parvikäyttäytyminen säätelee paljolti myös muiden lajien liikkumista ja juomapaikoille tuloa. Kun bulbulit uskaltautuvat, tulevat myös muut keskikokoiset varpuslinnut. Kun taas rillit uskaltautuvat, silloin tulevat myös muut saman kokoluokan lajit, kuten uunilinnut ja sieppokertut.

Tällä purolla emme tällä kertaa saaneet kameroiden tähtäimiin harvinaisuuksia, mutta sen sijaan yleisiä lajeja näyttäytyi suurina määrinä ja hienosti: bulbulien ja rillien lisäksi tulirintatimaleita, harmaavatsaviuhkoja, kashmirin- ja tiibetinuunilintuja, himalajansieppokerttuja, pakistanintimaleita, harmaatalitiaisia, punanokkabulbuleita, turkoosiseppiä ja liekkiniskatikkoja.

*   *   *

Sunnuntaina olin hollannittaren, ranskalaisen ja pakistanittaren kanssa lintuja tiirailemassa NARC:in eli kansallisen maataloustutkimuskeskuksen laajoilla koeviljelmäalueilla, joilla viljelmien väleihin jää runsaasti arokasvillisuusvyöhykkeitä - ja koska alueelle pääsy on luvanvaraista, siellä ei lintuihin kohdistu metsästyspainetta. Niinpä kyseinen alue on Islamabadin seudun parhaita paikkoja nähdä keskiaasialaisten arolajien valtavia talviparvia.

Monet kyseisistä euraasialaisista arolinnuista ovat eurooppalaisittain varsin tuttuja: kiuruja, kottaraisia, mustavariksia, turkinkyyhkyjä... Tyypillisinä arolajeina ne eivät ole puhtaita muuttolintuja mutteivät myöskään paikkalintuja, vaan ne tyypillisesti matkustavat tarvittaessa pitkiäkin matkoja olosuhteiltaan sopivia aroalueita löytääkseen ja kerääntyvät sitten niille valtaviksi talviparviksi. Myös töyhtöhyyppä ja isokuovi ovat tällaisia arolintuja, vaikka toki selväpiirteisemmin muuttolintuja. Arojen vaihtuviin ja toisinaan äärimmäisiin luonnonolosuhteisiin sopeutuminen on tehnyt arolajeista sopivia myös eurooppalaisten maatalousmaisemien linnustoon ja siksi ne ovatkin useimmille ihmisille tutumpia sellaisina.

Toinen hyvä syy vierailla NARC:in aukeilla on se, että kyseessä on yksi Islamabadin lähiseudun parhaista petolintualueista. Jyrsijöitä riittää, joten myös niiden metsästäjät ovat tykästyneitä näihin avomaihin. Satojen haarahaukkojen lisäksi näimme useita arohiirihaukkoja ja liitohaukkoja sekä kohokohtana vanhan keisarikotkan. Erästä poikkeuksellisen tummaa arohiirihaukkaa jäljitimme pitkään potentiaalisena himalajanhiirihaukkana ennen kuin lopulta päädyimme määrittämään senkin arohiirihaukaksi. Liitohaukat toimivat parina ja pyydystivät ainakin kaksi hiirtä sinä aikana, jona niitä katselimme. Intianvarikset yrittivät kovasti ryöstää niiltä saaliitaan.

Myös molemmat paikalliset aromaiden kanalinnut, mustafrankoliini ja harmaafrankoliini, näyttivät olevan alueella yleisiä. Kanalinnut tapaavatkin yleensä ensimmäisinä lajeina kadota kaikkialta, missä niitä saa vapaasti metsästää, mutta nopeina lisääntyjinä niiden kannat palautuvat kyllä ennalleen siellä, missä metsästys on kielletty tai muulla tavoin estynyt.

Aro- ja pensaikkomailta löytyi myös paljon mielenkiintoisia paikallislajeja - esimerkiksi pensas- ja kultasilmätimaleita, ruso- ja savupriinioita, heinäherttuja, sepeltaskuja, riisikirvisiä ja intiansininärhiä. Talvehtivissa pikkulinnuissa oli tavanomaisia kashmirinuunilintuja ja idäntiltaltteja, mutta löysimme myös naaraspuolisen pikkusiepon. Se on yleensä Pakistanissa ennen kaikkea läpimuuttaja, mutta pieninä määrinä niitä myös talvehtii täällä.

Myös pääskyjä oli runsaasti ilmeisellä muutolla: pikkutörmäpääskyjen ja haarapääskyjen lisäksi joukossa meni yllättävän paljon ruostepääskyjä - jonka pitäisi olla täällä kesälaji. Lisäksi taivaalla meni pikkukiitäjiä, joka on Islamabadissa ympärivuotinen.

Termoskahvi arolla keisarikotkan lipuessa yli, valtavien kiuruparvien tirskahdellessa taustalla, on kunnollista elämää.

perjantai 13. tammikuuta 2023

Vuosi vaihtui

Tänä vuonna näkyy perinteinen uudenvuodenpostaus jääneen väliin.

Eihän tuo vuosi aivan tapahtumaton ollut. Se alkoi Quindíon läänin Calarcán pikkukaupungista Kolumbiasta ja päättyi Islamabadiin, Pakistaniin. Siinä välissä oli paljon asumista ja matkailua pitkin Eurooppaa. Tukikohta oli suurimman osan vuotta Brysselissä, kun taas paikka, jossa kävin lomilla, oli suurimman osan aikaa Helsingin-kotini. Välissä ehti tapahtua paljon.

Tammikuun ensimmäisenä vaelsin Apollon kanssa Calarcásta ylös läheisille kukkuloille, joilla olisimme kävelleet kahdelle tornille saakka, ellei rankkasade olisi tehnyt viimeisestä osuudesta siinä määrin epämiellyttävää, että käännyimme mieluummin suosiolla takaisin ja palasimme kaupunkiin. Tuossa vuodenavauksessa oli kuitenkin jotain suurta ja symbolista; olihan ilonaihe yksistään se, että ystäväni Apollo oli elossa ja voi hyvin. On sitä edelleen tänä päivänä.

Kolumbian-matkani jälkeen kävin pikavisiitillä Suomessa, huolehtimassa toisesta ystävästäni, josta oli edellisenä vuonna tullut Suomen-tukikohtani haltija, myös vakituinen elämänkumppani. Kuin huomaamatta, yhteisten opettavaisten matkojen seuratessa toistaan. Tulin tuolla samalla Suomen-matkalla puolivahingossa hakeneeksi kahta uutta työpaikkaa, koska tiesin Brysselin-sopimukseni umpeutuvan tulevan kesän lopussa. En odottanut niistä menestystä, vaan olin valmistaunut hakemaan tosissani seuraavaa tehtävää vasta keväällä ilmestyviltä vapautuvien paikkojen listoilta. Yllätyksekseni sainkin jo parissa viikossa vastauksen ja tiedon siitä, että syksyllä olisi edessä muutto Pakistaniin.

Helmikuussa Mordor hyökkäsi Ukrainaan ja vietin Brysselissä viikkokausia pelkästään tämän asian parissa. Vaikka kyseessä oli suuri tragedia myös minulle henkilökohtaisesti - olinhan pitänyt Kiovaa kotinani neljän vuoden ajan ja minulla on kymmeniä hyviä ystäviä Ukrainassa - niin tästä räikeästä sodasta tuli viimeinkin riittävä kylmä suihku myös Suomelle, että Venäjän rooli maailmassa alettiin nähdä realistisesti. Niinpä kevään ja kesän aikana toteutui lopulta se, mistä olen blogissani vuosikaudet yrittänyt saarnata: Suomen päättäjien päät kääntyivät lopulta Nato-jäsenyyden hakemiseen. Viimeisten hetkien ollessa käsillä Suomi halusi viimeinkin varmistaa kuulumisensa länsimaiden joukkoon - ja samalla reaalitulevaisuutensa itsenäisenä kansakuntana.

Maaliskuussa matkustin ystäväni kanssa Santiago de Compostelaan ja kihlauduimme siellä, tai tarkemmin sanoen läheisessä pikkukaupungissa Vigossa. Asia, josta Apollo oli nähnyt näyn jo yli vuotta aiemmin. Ehdimme kiertää Portugalin ja Espanjan, käydä myös jälleen Pariisissa sekä Poitiers'ssa ja Lyonissa. Huhti- ja toukokuiden aikana panostin viikonloppuisin Belgian lintupaikkoihin, koska tiesin sen olevan viimeinen kevät Belgiassa. Kuka tietää, koska seuraavan kerran koluaisin tutuiksi käyneitä polunvarsia ja ruovikoita Blankaartissa, Harchiesissa ja Zwinissä tai ihmettelisin pyökkimetsien heleänvihreää valoa ja sinikellomattoja keväisin.

Toukokuun lopulla matkasin tapani mukaan Euroopan halki Suomeen. Olen vaihdellut reittejä paljon vuosien mittaan ja käynyt niiden varrella lukuisissa mielenkiintoisissa paikoissa, mikä tekee automatkailusta niin antoisaa. Yksin ollessani panostan varsinkin luontopaikkoihin, kun taas silloin, kun mukana on joku muu, tulee käytyä enemmän kaupungeissa. Saksa ja Puola ovat niin isoja, että joka matkareitille löytyy jotain uutta - mutta myös jotain tuttua, jossa haluaa käydä uudelleen. Tasapaino uuden ja nostalgisen välillä on tärkeää. Ei kannata jämähtää aina vain samoille vakiopysähdyksille, muttei toisaalta myöskään olla palaamatta paikoille, jotka merkitsivät jotain.

Touko-kesäkuun vaihteen Suomen-matkallekin mahtui monta suomalaista lintu- ja luontopaikkaa sekä alkukesän idyllistä pikkukaupunkia. Ennen paluutani Brysseliin menimme naimisiin. Sillä kertaa palasin Tallinnan, Varsovan ja Tegelin kautta. Brysselissä kesä oli kuuma. Pandemia väistyi ihmisten mielistä ja sota Euroopassa täytti ne. Ukrainalle oltiin solidaarisia, mutta samalla ei kulunut päivääkään, etteivätkö viidennet kolonnat länsimaiden eliittien keskuudessa olisi yrittäneet vääntää mielialoja takaisin sille mallille, josta tuloksena olemme saaneet suursodan ja kansanmurhan Euroopan sydämeen. Vaikka sellaisia ei "koskaan enää" pitänyt sallia.

Elokuun lopussa oli aika jättää Brysselille jäähyväiset ja matkustaa kerran vielä Euroopan halki Suomeen. Sieltä sitten vain muutaman päivän valmistautumisen jälkeen lentoteitse Pakistaniin, paikkaan, jossa asuin kuusi kuukautta kaksikymmentä vuotta sitten (vuonna 2002). Nykyisin kuusi kuukautta olisi lyhyt vilahdus ajan juoksussa, mutta nuorena miehenä se oli pitkä ja formatiivinen jakso, joka jätti jälkensä.

Syksy ja joulu kuluivat täällä. Yksi Suomen-matka sentään mahtui vielä marras-joulukuun vaihteeseen. Suomessa talvi oli tullut varhain ja noina viikkoina Helsingissäkin oli paksu lumipeite. Joulun vietin kuitenkin Islamabadissa. Uutenavuotena olin pari päivää sairaana. Toivuin kuitenkin nopeasti ja sain sitten taas tilaisuuksia käydä kaupungin ympäristön lintupaikoissa.

*   *   *

Loppiaisena Rawaljärvellä oli sumuista, mutta talvehtivien sorsien, kahlaajien ja lokkien parvet erottuivat silti kaukoputkella Korangin jokisuun hiekkasärkiltä. Kookkaita mustapäälokkeja oli tullut joulukuuhun nähden lisää. Lisäksi jostain oli ilmaantunut myös joitakin aroharmaalokkeja. Sunnuntaina taas kävin yhden ranskalaisen ja kahden pakistanilaisen lintuharrastajan kanssa Margallakukkuloilla, aiemmin nähdyllä kylpevien sinipyrstöjen purolla. Siellä oli tällä kertaa sinipyrstöjen lisäksi hopealakkisieppo ja harmaasiipirastas. Uunilintuja kävi myös juomassa taajaan - etupäässä kashmirin- ja tiibetinuunilintuja, mutta myös yksi idänuunilintu. 

Nuori ruostevarpushaukka (besra) kävi koettamassa pikkulintujen pyytämistä, vaikkakin senkertainen hyökkäyksensä epäonnistui. Tämä laji on täkäläisistä kolmesta varpushaukasta harvinaisin. Ympärivuotinen arovarpushaukka (šikra) ja talvella täällä yleisesti esiintyvä tavallinen varpushaukka ovat selvästi yleisempiä. Teräsfasaaneja kävi niin ikään juomapurolla, yksi suorittaen erikoisen kiljuvan ylilennon.

Kotiterassini linturuokinnalla kävi vakituisten turkin- ja palmukyyhkyjen sekä pulujen lisäksi myös intianturturikyyhky (splitattu aasianturturikyyhkystä), ja kun lisäsin tarjontaan vähän banaania, alkoi paikalla hillua päivittäin bramiinikottaraisia.

keskiviikko 28. joulukuuta 2022

Islamabadin joulu

Islamilaiseksi maaksi Pakistanilla on yllättävänkin joviaali suhtautuminen kristittyjen vuoden tärkeimpään juhlapyhään jouluun. Pakistanissa on toki vajaan puolentoista prosentin väestöosuus omia kristittyjä, minkä lisäksi pääkaupungissa Islamabadissa on kaltaisiamme ulkomaalaisia vierastyöläisiä. Sen lisäksi joulu näyttäytyy kuitenkin kaupallisessa ja hömppämuodossaan suurena kansanjuhlana myös islaminuskoisen enemmistön keskuudessa. Tätä edesauttaa se, että samaan yhteyteen on ajoitettu "suuren johtajan" Qaid-e Azamin nimissä vietettävä kansallinen juhlapyhä - Pakistanin perustaja Muhammed Ali Jinna nimittäin syntyi Jeesuksen tavoin 25. joulukuuta. Qaid-päivää seuraa koulujen talviloma, joka kuin sattumalta osuu yksiin kristityssä maailmassa vietettävien joulun ja uudenvuoden kanssa. Niinpä jo hyvissä ajoin joulukuun alussa kaupallinen ja yleishengellinen (mm. enkeleitä ja sen sellaista sisältävä) joulukrääsä täytti markazit (ostarit). 

Saudi-Arabiassa tai Iranissa sellainen ei olisi käynyt päinsä. Suurimmassa osassa muslimimaailmaa joulussa ei kuitenkaan nähdä mitään pahaa. Jeesuksella on islamin kaanonissa keskeinen osa - erona kristinuskoon vain kolminaisuusoppi kiistetään eli Jeesusta pidetään profeettana ja ihmisenä, ei Jumalan inkarnaationa. Kun kristinusko näkee Jumalan Sanan tulleen lihaksi Vapahtajan hahmossa, islam näkee samaisen Sanan tulleen maan päälle nimenomaan kirjaimellisen Sanan muodossa - Koraanissa, jonka säkeet muslimi näkee samalla tavoin maagisesti kuin kristitty näkee Jeesuksen olennon. Jos uskovilla muslimeilla on ylipäätään mitään joulua vastaan niin se kohdistuu yleensä enemmän kaupalliseen hömppään pakanaperinteistä omaksuttuine symboleineen (kuten pukki ja pyhät puut), ei siihen, että juhlitaan Jeesuksen syntymäpäivää. Toki tiukkapipot tuomitsevat ihmisen juhlimisen ylipäätään potentiaalisena jumalankuvan palvontana ja tuomitsevat siksi myös muslimimaissa vaihtelevasti levinneen tavan juhlia miladia, profeetta Muhammedin syntymäpäivää.

Jouluhömpässä näkyvätkin esikristilliset pakanaperinteet yhä varsin selvästi. Joulupukki on keskiajalla syntynyt yhdistelmä Anatoliassa vaikuttanutta Myran piispa Nikolausta ja eurooppalaisen pakanaperinteen demonista sarvipäistä pukkihahmoa, joka vuoden pimeimpään aikaan nousi jostain pelottelemaan tuhmia lapsia - ja jonka kintereillä usein kulki piiskaa heiluttanut pikku apulainen. Tontut ovat kesytettyjä ilmentymiä eurooppalaisen pakanaperinteen lukuisista paikkauskollisista henkiolennoista, joita pidettiin toisinaan alempina jumaluuksina - olentoina, joille piti uhrata ja jotka piti ottaa huomioon, mutta joita ei välttämättä varsinaisesti palvottu. Monissa kielissä tonttu ja haltia ovat synonyymejä. Joulukuusta on kristillisessä perinteessä selitetty siten, että kuusen oksat muodostavat ristinmerkin. Yhteys pakanaperinteen pyhiin puihin on kuitenkin aivan ilmeinen - etenkin kun pyhiin puihin oli tapana ripustaa uhrilahjoja ja toiveiden representaatioita, ja myös taivaankappaleiden liikkeet yhdistettiin hiitten ja karsikkopuiden sijoituspaikkoihin.

Pukkien ja tonttujen lisäksi jouluhömpässä seikkailevat muutkin henkiolennot - erityisesti korkeammat valo-olennot, enkelit, mutta myös vainajain henget, vaikka jälkimmäisille oli perinteisesti vähän ennen valon tuomista pimeään oma juhlansa - jota yhä ympäri maailmaa halloweenin ja kuolleidenpäivän tai kristillisemmin pyhäinpäivän muodossa vietetään. Lucian päivääkin täällä vietettiin - tosin lähinnä ruotsalaisten maahantuomana. On mielenkiintoista, että eräät maailman kiivaimmin protestanttisista maista ylläpitävät niin selvästi katolista pyhimysjuhlaa. Tosin Lucian hahmon ja palvonnan mielleyhtymät eräisiin pakanallisiin jumalatarriitteihin ovat ilmeisiä, joten sekin lienee sopinut hyvin kristillistämään väestön aiemmin tuntemia pakanapyhiä.

Kotikatuni päässä F-7-sektorilla on kirkko, ja kun se muina aikoina pitää varsin matalaa profiilia, joulupyhinä sen läsnäolon totisesti huomasi. Veisaus ja musiikki raikuivat sieltä läpi kaikki yöt. Olisin muuten mennyt katsomaan, mutta valkoisen miehen paikalla olo olisi helposti muodostunut paikallisille kristityille vähän turhan isoksi nähtävyydeksi. Ulkomaalaiset käyvät parissa erityisessä ulkomaalaisille suunnatussa kirkossa. Sinänsä sääli, mutta elämän realiteetteja jyrkkien sosiaalisten erojen yhteiskunnissa, jollainen Pakistankin on. Vietimme myös jouluillallisen ulkomaalaisten kesken.

Huomiota herättävä jouluperinne tässä maassa näkyy olevan kakkujen lahjoittelu, johon muslimitkin täysin rinnoin osallistuvat. Minullekin kertyi kuusi eri kakkua. Onneksi täkäläisessä tapakulttuurissa lahjoja voi jakaa eteenpäin ja varsinkin kakkujen kaltaiset ruokamuotoiset lahjoitukset oletetaankin jaettavan perheenjäsenten, työtovereiden, palkollisten, paikallisten köyhien jne. kesken.

Vaikka tänä vuonna joulu tuotti vain yhden vapaapäivän, tapaninpäivän, ehdin silti tehdä jotain myös lintujen eteen. Asensin terassilleni kaksi kulhoa, yhteen niistä ruokaa ja toiseen vettä. Ruokatarjoilu koostuu pysyvästä siemenseoksesta sekä vaihtuvista tähteistä - kaikki näyttää menevän pihapiirin linnuille kuin kuumille kiville. Tätä oli selvästi odotettu. Pihamainat ja metsätimalit ovatkin käyneet säännöllisesti hakkaamassa nokillaan olohuoneeni ikkunoita ja tuijottamassa minua vaativasti, mikä antoi ymmärtää, että edellinen asukas on todennäköisesti ruokkinut lintuja.

Oli hauskaa seurata ikkunoiden takana kameran kanssa, keitä ruokinnalle tulee. Jo ensimmäisenä päivänä ilmaantui alkuun kyyhkyjä: ensin pihassa aina hengailevia palmu- ja turkinkyyhkyjä, sitten myös isompia puluja, joiden joukossa yksi kaunis valkoinen, heikosti tummatäpläinen yksilö, joka näyttää käyvän joka päivä. Ikkunoita nokkineet mainat ja timalit olivat alkuun varovaisia, mutta kunhan niistäkin ensimmäinen uskaltautui ruokinnalle, pato murtui ja kokonaisia parvia alkoi käydä siinä yhtenään. Myös punaperäbulbulit ja varpuset ilmaantuivat nopeasti apajille. Silloin tällöin paikan valtaavat intianvarikset, mutta koska ne eivät siemenistä perusta, ne käyvät lähinnä juomassa ja jättävät paikan sitten taas pienemmille linnuille - ja hyvä niin. Jyviä riittää jouluaamun varpusille, kyyhkyille, mainoille, timaleille ja bulbuleille. Ja kauluskaija kävi jo aidalla saakka, mutta pelästyi kameraani - toivottavasti jatkossa sekin uskaltautuu myös kipoille.

Kävin joulupyhinä myös ulkoiluttamassa Suomesta tuomaani Swarovskin kaukoputkea Rawaljärven rannoilla. Putken avulla oli viimein mahdollista määrittää, mistä lajeista järven keskellä ja itäosan särkillä viihtyvät vesilintu-, kahlaaja- ja lokkiparvet koostuvat. Sorsalinnut olivat tällä kertaa kahta lajia - harmaasorsia ja haapanoita. Kahlaajista suurin osa osoittautui valkovikloiksi. Lokit taas olivat melkein kaikki naurulokkeja, mutta joukossa kolme komeaa mustapäälokkia ja kaksi tiibetinlokkia. Satojen jaavanmerimetsojen lisäksi oli kymmeniä tavallisia merimetsoja. Harmaahaikaroita oli kymmenittäin, jalo-, silkki- ja pikkujalohaikaroita pienempiä määriä. Mainitsemisen arvoista oli myös, että järvellä viiletti varsin suuria määriä haarapääskyjä ja rannoilla puolestaan oli valtavia parvia intianmainoja. Myös keltavästäräkkejä liikuskeli rannoilla - alalaji beemaa.

Tulee olemaan mielenkiintoista havaita, onko järven talvehtiva lintumassa luonteeltaan pysyvää vai vaihtuvaa. Toisin sanoen, seuraavan kerran mennessäni putken kanssa järvelle, kohtaanko siellä samat lajit ja samoja määriä, vai ovatko linnut vaihtuneet. Se antaa myös viitteitä siitä, missä määrin niitä häiritään.

tiistai 20. joulukuuta 2022

Kylpevien sinipyrstöjen puro

Viikonloppuna viidakko veti minua puoleensa ja niinpä puinkin jo aamukuudelta Suomesta tuodut villapuseron, baijerilaishatun ja vaelluskengät ja suuntasin erään eläkkeellä olevan majurin kanssa Margallakukkuloiden poluille. Kohteena oli eräs tietty vuoripuron mutka, suojainen paikka, jossa kristallinkirkas vesi soljuu kivien lomassa ja puiden oksat kaartuvat puron ylle, valon siivilöityessä latvusten läpi kirkkaiksi laikuiksi, joiden kohdalla vesi kimmeltää ja linnut paljastavat värinsä. Majuri tiesi vuosikymmenten kokemuksesta, että kyseinen paikka on lintujen suosima juoma- ja kylpypaikka, kunhan vain olisimme siellä viimeistään seitsemältä ja sitten odottaisimme hiljaa.

Jo matkalla purolle tuli polun varsilla vastaan kaikenlaista mielenkiintoista: metsätimaleita oli liikkeellä suurina kymmenten yksilöiden klaaneina ja kashmirinuunilintujen kutsuääniä kaikui puista kaikkialla. Jo ennen purolle saapumista näimme parin teräsfasaaneja, kohta toisenkin pienen ryhmän.

Sitten odotimme kärsivällisesti asemissamme kokoon taitettavissa retkituoleissa, jotka oli tuotu repussa, koska aamuvarhain kivet ovat kylmiä istua - liikkuminen taas pelottaisi linnut. Ja odotus palkittiin. Kohta ilmaantuivat ensimmäiset linnut veden äärelle - yleisiä lajeja, kuten kashmirinuunilintuja, himalajansieppokerttuja ja harmaatalitiaisia. Ensimmäisessä isommassa aallossa saapui myös himalajansinipyrstöjä. Laji on splitattu taigalla laajalti pesivästä jälkeläislajistaan sinipyrstöstä, joka esiintyy kesäisin Suomessakin, erityisesti Kuusamossa ja Kainuussa. 

Himalajalla saman suvun lajeja on useampiakin. Kuten monissa muissakin linturyhmissä, jääkausien jälkeen nimenomaan Himalajan linnusto on täyttänyt taigaa, joka niin laajana habitaattina on suhteellisen nuori - pleistoseenikaudella suurin osa kyseisestä alueesta oli vielä suurnisäkäslaumojen laiduntamaa aroa. Niinpä monet taigan lajeista ovat peräisin Himalajan linturyhmien menestyksekkäimmistä lajeista, jotka ovat joko kylmänkestävinä tai muuttomatkaan kykenevinä pystyneet kolonisoimaan jääkausien jäljiltä vapautuneita pohjoisia habitaatteja. Euraasialaiset arolajit, jotka muinoin olivat käsittämättömän runsaita, ovat puolestaan vetäytyneet kansoittamaan havu- ja sekametsävyöhykkeen jäljellä olevia avoimia habitaatteja - ja niistä on siksi tullut usein yleisiä ihmisen muokkaamissa maatalous- ja puutarhaympäristöissä. Kylmäarojen linnuille, kuten kottarainen, kiuru, mustavaris, kelta-, mänty- ja niittysirkku ja monet muut, on luonteenomaista se, että ne kykenevät elämään joko paikkalintuina tai lyhyen matkan muuttajina mutta tarvittaessa myös siirtymään valtavinakin talviparvina tuhansien kilometrien päähän Lähi-itään ja Etelä-Aasiaan mikäli sääolosuhteet aroilla muuttuvat liian ankariksi - kuten ne Euraasian sisäosissa joka talvi muuttuvat, kun taas Pohjois-Euroopan kaltaisilla laidoilla voi vielä sinnitellä jos vain ruokaa on.

Mutta palataanpa taas Himalajan metsiin ja sieltä Margallakukkuloille, jonne Himalajan metsälinnut tyypillisesti laskeutuvat talven ajaksi, kun korkeammilla seuduilla on jo lumi maassa. Sinipyrstöjä tuli omalle väijyllemme kahdessa eri lintuaallossa - ja näimme niiden kylpevän vuoripuron kirkasta vettä läiskytellen. 

Erityisesti odottamamme näytös oli kuitenkin teräsfasaanien laskeutuminen rinteiltä purolle juomaan. Ne tulivat pienissä ryhmissä, ryhmä kerrallaan. Ensimmäinen ryhmä oli niin säikky, ettei antanut kuvata itseään, mutta jo seuraava ryhmä vietti purolla pitkän aikaa, loisteliaasti näytillä. Teräsfasaani on yksi kolmesta Margallakukkuloilla tavattavasta fasaanilajista - töyhtö- ja harmaafasaanin lisäksi. Korkeammalla Murreessa ja Ayubiassa lajeja on vielä lisää, majesteetillisia himalajanmonalia ja kashmirintragopaania myöten. Teräsfasaani lienee saanut suomenkielisen nimensä uroksen tumman metallinsinisestä yläpuolesta - alapuoli taas on hopeanharmaa. Naaras on ruskea ja suomukuvioinen. Molemmat hyvin elegantteja, kuten tietysti fasaaneilta sopii odottaakin.

Fasaanien ja sinipyrstöjen lisäksi näimme monia muita mielenkiintoisia metsälintuja: harmaavatsaviuhkoja, kivikkoleppälintuja, punanokkabulbuleja, aasianrillejä. Tosin rilleistä puheen ollen, niitä - samoin kuin yleensä hyvin runsaita töyhtöbulbuleita - oli tällä kertaa liikkeellä silmiinpistävän pienissä määrin, kun sen sijaan metsätimaleja oli pilvin pimein. Tällä on merkitystä, sillä metsätimalit liikkuvat omissa klaaniperustaisissa laumoissaan, kun taas rillit ja bulbulit tyypillisesti suurissa sekaparvissa - lintuaalloissa - jotka ovat metsälinnustuksen suola ja sokeri, niiden mukana kun matkustavat yleensä myös epätavallisemmat lajit.

Palatessamme alemmas näimme kaksi isohkoa parvea naamioviidakkoharakoita, joka on Margallan erikoisuuksia. Ne näyttivät suosivan erityisesti toista tunnettua lintujen juomapaikkaa, ryteikköiseen notkelmaan kätkeytyvää lähdettä.

Alkuiltapäiväksi menimme D-12-sektorin kuiville aromaille. Vaikka kyseinen Istanbulin laita-alue on nyttemmin kovaa vauhtia täyttymässä keskiluokkaisesta asutuksesta, siellä on vielä jäljellä laajoja alueita avomaata, joka on erityisesti petolintujen suosiossa. Satojen haarahaukkojen lisäksi siellä olikin läsnä samalla paikalla vuosittain talvehtiva arohiirihaukka, samoin liitohaukka. Pikkulinnustoa dominoivat kymmenet pihataskut, muutamat riisikirviset, ruso- ja aropriiniat. Kaksi harmaafrankoliinia lensi pärpättäen avomaan yli ja kenttähyyppä kiekui. Harvinaisin D-12:ssa näkemämme laji oli kuitenkin komeasti yli lentänyt mustahaikara, joka näyttää olevan paikallinen rariteetti. Onneksi minulla oli esittää valokuvatodisteet.

Loppuiltapäivä kotiterassillakin oli antoisa, sillä sitä tuli tervehtimään helmiselkätikka pihapuuhun. Uusi pihapinna ja samalla vuodari.

lauantai 17. joulukuuta 2022

Hangista henkiin

Edellisen postauksen jälkeen luminen talvi Helsingissä vain yltyi. Paksut nietokset peittivät valkovaippaansa myös hiljaisen Kurkimäen, jossa vietimme hiljaiseloa seuraavan viikon, paitsi milloin matkustimme luonnonvoimia uhmaten keskustaan puolisoni suosikkikahvilaan Kappeliin tai Sinebrychoffin taidemuseoon, jossa oli japanilaisten puupiirrosten näyttely - tai milloin kävimme syömässä seudun viimeisessä edullisessa laatupaikassa, Itäkeskuksen Newruzissa, jossa lampaanpotka yhä maksaa vain 12 € ja puolikas grillikana kympin.

Hankien valkaisemissa metsiköissä jatkui myös vilkas urbaani villielämä - rusakoita kaikkialla, kettuja ja kauriita, käpylintujen pikkuparvia, punatulkkujen haikeita vihellyksiä, naakkojen ja harakoiden talviparvia. Itsenäisyyspäivänä Kontulassa sirisi tilhiä. Itsenäisyyspäivää vietimme vähäeleisin juhlallisuuksin kasslerin ja Douron ääressä. Loppuillasta tosin kaivettiin esiin myös ahvenanmaalainen Ö-rommi ja venezuelalainen Diplomático. Pari päivää myöhemmin vietettiin iltaa minun puolellani. Douroa löytyi yhä. Kanadalaisvieras toi mukanaan bolivialaista viiniä. Kaapistani löytyi myös japanilaista Akashi-viskiä, joka pullo on tehnyt pitkän matkan rotterdamilaisesta viskien erikoisliikkeestä. Kannatti pihdata sitä Brysselissä.

Sunnuntaiaamuna lähdin lopulta laukut täynnä ruisleipää ja Fazerin suklaata sekä sen verran kirjoja kuin 29 kiloon sai mahtumaan. Bussilla Vantaalle, lentäen Istanbuliin, siellä ehdin vielä ostaa lokumeja ja teetä, ja sitten yön yli Islamabadiin. Laskeuduttuani aamuviideltä ja päästyäni asunnolleni sain havaita, että kahden poissaoloviikkoni aikana Islamabadissa oli tapahtunut ilmastonmuutos: päivät ovat yhä aurinkoisia ja leutoja mutta öistä on tullut hyisen kylmiä. Täällä - kuten suurimmassa osassa maailmaa - taloja ei rakenneta suomalaiseen tapaan lämmönpitäviksi, joten sisällä palelee. Lämmitys taas maksaa nykyisillä sähkönhinnoilla maltaita. Osa puista on saanut keltaisen tai punaisen värin, mutta suurin osa pysyy vihreinä yli talven. Vuoristolintuja on tullut alemmas - niinpä minua tervehti saapuessani pihapuussa viuhahteleva harmaavatsaviuhko luonteenomaisine vihellyksineen.

Pihamainat ja metsätimalit käyvät silloin tällöin hakkaamassa olohuoneen ikkunoita ja tuijottamassa minua vaativasti. Ilmeisesti edellisellä asukkaalla on ollut tapana antaa linnuille ruokaa. Minulla ei minkäänlaista lintulautaa vielä ole, mutta koetin antaa jouluaamun varpusille, mainoille, bulbuleille ja timaleille kuivaksi menneitä leivänmuruja ja vanhaksi menneitä jämiä täkäläisestä talviherkusta, joka tehdään porkkanasta, voista ja sokerista. Ongelmana on vain se, että taivaalla alati kaartelevat haarahaukat näkevät kaikkinäkevillä silmillään korkeuksista kaiken eikä edes leivänpala ole liian halpa-arvoinen niille syöksyä taivaalta terassilleni ja tapella siinä jämistä pikkulintujen suureksi kauhistukseksi. Ja milloin haukat sitä eivät tee, intianvarikset toteuttavat saman.

Tänään kukkivaa pihapuuta kolusi kaksi pitkäpyrstöräätäliä ja kashmirinuunilinnut päästelevät korkeammissa puissa hieman lespaavaa kutsuääntään. Kauluskaijojakin viiletti tätä kirjoittaessani yli. Ne harvoin pysähtyvät pihassani, vaikka ylilentävinä näenkin niitä päivittäin.

Yliluonnollisia asioita näkevän kolumbialaisen ystäväni mukaan en asu asunnossani yksin, vaan täällä liikuskelee henkiolentona noin kuusikymppinen valkeaan pukeutunut mies. Liekö sitten kyseessä alakerrassa asuvan vuokraemäntäni, kirjailijan ja leskirouvan, hiljattain edesmennyt aviomies, joka oli valtion virkamies ja taloon hyvin kiintynyt. Parempi kai olisi, mitä nopeammin vainajain sielut menisivät valoa kohti, mutta jos täällä joku viipyilijä kuljeksii, ei minulla siitä ole toistaiseksi havaintoja eikä siten haittaakaan.

Marraskuussa aloin lukea kollegani minulle lainaamaa Elif Shafakin romaania The Forty Rules of Love (ilmestynyt vuosikymmen sitten suomeksi nimellä Rakkauden aikakirja), joka kertoo suufilaisista mystikoista - Jalaluddin Rumista ja Shams Täbrizläisestä. Nykyaikaan sijoittuvassa rinnakkaistarinassa amerikkalainen kotirouva ja kustantamon arvioija elää omaa neljänkympin kriisiään ja alkaa etsiä itseään - ja rakkautta. Shafak on turkkilainen nainen, joka on syntynyt Strasbourgissa ja elää nykyään puoliksi Lontoossa ja puoliksi Istanbulissa. Kiehtovaa kirjassa on se, että se tuntuu päivästä toiseen ottavan esiin samoja teemoja, jotka ovat juuri olleet esillä keskusteluissani puolisoni kanssa. Ja samana iltana kun kolumbialainen ystäväni oli kertonut minulle asunnossani näkemästään hengestä, oli kirjassa vuorossa luku vainajien henkiä näkevästä tytöstä Kimyasta, jonka Rumi adoptoi.

Taikuriprinssin maailmankuvassa on selvää, miksi näin tapahtuu. Tieteellisessä maailmankuvassa kyse lienee sen sijaan siitä, mihin asioihin mieli kulloinkin kiinnittää huomionsa. Kun jokin tulee vastaan yhtä kanavaa pitkin, pian saman kohtaa myös lukemassaan kirjassa, radiosta sattumalta kantautuvassa laulussa, yhteydenotossa tuttavalta, josta ei ole kuullut mitään vuosiin, ja niin edelleen. Jotenkin tähän tapaan ympärillämme oleva maailma, johon tietoisuutemme ulottuu, lähettää meille viestejään. Jotkut sattumanvaraisia ja yhdentekeviä - toiset tärkeämpiä ja syvempiä.

Toistaiseksi Shafakin kirja on ollut hienoa luettavaa - monellakin tasolla - mutta yhdessä luvussa minua eivät voineet olla ärsyttämättä virheet, mitä tulee Bagdadin oloihin. Kylmä luminen talvi olisi mennyt läpi, jos kyse olisi ollut Konyasta, johon tarina Bagdadista siirtyy, mutta Bagdadissa ei moisia talvia koeta - enkä usko, että sellaisia siellä oli 1200-luvullakaan. Myös peukaloisen valinta laululinnuksi, joka muka muuttaisi Bagdadista talvea pakoon ja palaisi keväällä, on epäonnistunut. Noilla leveysasteilla peukaloinen on vuoristoalueiden paikkalintu.

sunnuntai 4. joulukuuta 2022

Grilliä ja taidetta Suomessa

Adventteja eletään ja jo tultiin joulukuuhun. Olen kaksi viikkoa Suomessa, jonne tulin tavan mukaan Istanbulin kautta viikko sitten. Talvi on tullut tänä vuonna Suomeen varhain. Jo marraskuussa oli yli kymmenen astetta pakkasta ja metrin lumikinokset maassa. Eikä vain pohjoisessa vaan Helsingissä. 

Olen tällä matkalla jumissa Helsingissä, koska autossa ei ole talvirenkaita ja julkinen liikenne Suomessa on niin kallista, ettei ilman yksityisautoa ole varaa matkustaa. Hädin tuskin on varaa matkustaa metrolla keskustaan ja takaisin. Myllypuron alikulun remontti jatkuu jo toista vuotta ilman mitään merkkiä valmistumisesta, joten pääsy pois vaatii joko seikkailua Kontulan levottomille konnuille, uuvuttavaa tarpomista pitkää mäkistä kiertotietä Metropolian kautta tai vaarallista oikotietä paksussa lumessa metroradan kautta siltojen ali, jänisten ja kettujen poluilla. Sittenkin herää kysymys, kannattaako maksaa 2,80 € yhteen suuntaan. Kontulastakin on nyt lakkautettu postin lähetyspiste, joten lähin paikka löytyy nyt Itäkeskuksesta, jonne kesällä kävelee kepeästi, mutta talvella herää kysymys, onko valokuva-albumin lähettäminen jouluksi Kolumbiaan sen vaivan arvoista, joka palvelujen piiriin pääsemiseksi tarvitaan.

Juuri ennen Suomeen lähtemistä sain editoiduksi valmiiksi romaanisarjani toisen kirjan, Elysionin, suomenkielisen version, joka on nyt saatavissa verkkokaupasta täällä. Ehtii hyvin pukin konttiin - ainakin omaan suomalaiseen osoitteeseeni se tuli alle viikossa, vaikka painotalo onkin Saksassa ja verkkosivu varoittelee viivästyksistä. Myös ensimmäisen kirjan, Titaanien ajan, voi tilata samasta paikasta.

Suomessa olen grillannut lihaa hankien keskellä. Belgian päiviltä oli jäänyt yhä puulaatikollinen ranskalaisia, espanjalaisia ja portugalilaisia viinejä, jotka lihan kanssa sopivat. Pakistanissa viini on aikamoinen harvinaisuus - kun paikallisen Murree-oluen saaminenkin vaatii erityismanööverejä. Useimpien muiden kuviteltavissa olevien asioiden edulliset hinnat toki tuovat hieman lohtua tipattomaan elämään.

Toinen asia, jota olen Suomessa tehnyt, on tietysti hengailu puolisoni kanssa - nyt kun sellainen kerran on olemassa. Onneksi hänkin on oppinut arvostamaan hyvää punaista lihaa eikä halveksu hyvää viiniäkään. Olemme myös käyneet keskustan kahviloissa ja ravintoloissa kuin parempikin väki, hankkineet talvitakkeja ja pitkiä alushousuja Suomen ilmasto-olojen kestämiseen, ja uhrasimme yhden kokonaisen päivän taiteelle käyden läpi kolme eri näyttelyä. Ateneum näyttää olevan "tilapäisesti" suljettu - kevääseen asti (!). Onneksi Amos Rexin näyttely belgialaisen Hans op de Beeckin töistä oli hieno, herkistäen puolisoni piirtämään minulle oman mystisen taideteoksensa. Op de Beeckin kuolleiden karuselli (oikealta nimeltään Danse macabre) tarjosi meille varsin aavemaisen déjà vu -elämyksen, koska olimme törmänneet täsmälleen samaan työhön kesällä 2021 Bruggessä. Siitä taisi olla maininta tässä blogissakin.