Kivikon muleli ja Kännön Pariisi

Lokakuun lopun tapahtumiin koiranulkoilutusreitillä kuului Kivikon ulkoilupuiston lounaiskulman metsän laidoilla monta päivää viihtynyt mustaleppälintu, joka ei edes ollut tavanomaista eurooppalaista mustaa alalajia, vaan keskiaasialaisen punavatsaista phoenicuroidesta. Ensimmäisenä päivänä näin vain suuren joukon poluilla väijyviä bongareita suurine kameraputkineen. Heiltä kuulin linnusta. Seuraavina kahtena päivänä olin valoisan aikaan keskustassa töissä, mutta sitten koitti taas aamupäiväinen koiralenkki, jonka aikana ajattelin tai ehkä jopa sanoin ääneen itsekseni koiralle, että mahtaako muleli vielä olla maisemissa. Ja katso, edestä lehahti tumma pikkulintu, jolla oli punainen pyrstö, ja jäi hetkeksi keltaisena loistavaan tuoksuvatukkapensaaseen ennen kuin karkasi syvemmälle metsän sisään.

Vielä seuraavana päivänä kohtasin kaksi samaa lintua etsinyttä kiikari- ja kameranaista, mutta tuona päivänä en enää itse nähnyt lintua. Joku sen oli kuitenkin vielä silloinkin nähnyt, mutta tuon jälkeen en näe enää tehdyn uusia havaintoja samasta linnusta.

Muihin lokakuun lopun ilmiöihin lukeutuivat urpiaisparvet, joita on tänä syksynä ollut maastossa selvästi enemmän kuin edellisvuonna. Myös käpylintuja on liikehtinyt Kurkimäen nimikkomäellä. Tilhet ovat sen sijaan vähitellen huvenneet marjojen ehtyessä. Samoin rastasparvet, lukuun ottamatta mustarastaita, joiden määrät vielä lisääntyvät talvea kohti, kun pohjoisemmasta Suomesta tulee niitä lisää.

Kävimme Sipoonkorvessa, jossa oli vielä taveja lammella, ja ostoksilla Puhoksessa, Herttoniemessä ja Tammistossa. Puolisoni jäljitti Fidan, UFF:n ja Punaisen Ristin kierrätysmyymälöistä takkeja talveksi ja löysimmekin kummallekin hyvin tyylikkäät vuoratut nahkatakit. Untuvatakit olivat vielä liian kalliita jopa kierrätettyinä. Sen sijaan tulimme heräteostaneeksi muutaman kalusteen, jotka toivottavasti piristävät hieman asuntoamme näinä pimeyden ja köyhyyden aikoina.

Kävimme tänään Talosaaressa viettämässä kekriä Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen torpalla. Siellä sytytettiin oljista kasattu kekripukki tuleen ja tarjoiltiin borssia ja ruisleipää. Sukkar oli mukana ja haukkui kaikkea, hevosiakin. Lahdella oli jonkin verran sinisorsia, telkkiä ja kyhmyjoutsenia.

Illalla ovella kolisteltiin jälleen, ja lyhdyn valossa näkyi joukko manalasta kaivautuneita lapsia, joista pisin oli pukeutunut Edvard Munchin Huudosta inspiroituneeseen Scream-elokuvien Ghostface-naamioon ja mustaan kaapuun. Historia tai kohtalo seurasi kummasti entisillä jäljillä, sillä karkki tai kepponen -uhkauksellaan he saivat täsmälleen saman lahjuksen kuin viime vuonna tähän aikaan, nimittäin paketin Pirkka-keksejä. Ehkä lapsetkin olivat samat kuin viime vuonna, sillä tällä kertaa he eivät kavahtaneet varaston seinästä itseään tuijottanutta hirvenkalloa eivätkä Sukkarin raivoisaa räksytystä.

*   *   *

Näinä tummanpuhuvina aikoina lukemisenani ovat olleet Heikki Kännön uusin nimeltä Silmät, joka burgundinpunaisilla kansillaan houkutteli ostamaan, sekä Robert Harrisin Enigma, joka kertoo kryptografien sodasta Bletchley Parkissa toisen maailmansodan aikaan.

Kännön Silmät ei jostain syystä tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin hänen edelliset romaaninsa, jotka olen kaikki arvostellut tähän blogiin viime vuosina. Silmät ei seuraa edellisten romaanien jalanjäljissä eikä käsittele kosmisen tason asioita tai edes eurooppalaista esoteriaa. Sen sijaan se on Kännön sukellus ranskalaiseen eksistentialismiin ja erityisesti Pariisiin. Kirjassa ei juurikaan poistuta Pariisista kuin hetkeksi eteläranskalaiseen parantolaan ja sveitsiläiseen sairaalaan, ja Pariisissakin liikutaan tiiviisti muutaman asunnon, kahvilan, ravintolan ja kustantamon alueilla.

Kännölle ominaiseen tapaan fiktio yhdistyy todellisuudessa eläneiden taiteilijoiden elämiin ja taiteeseen. Osa päähenkilöistä on puhtaasti fiktiivisiä, kun taas osa on tunnettuja taiteilijoita. Tältä osin Silmät toistaa samaa kaavaa, jota Kännö on käyttänyt kaikissa edellisissäkin romaaneissaan. Lukija voi siis romaanin tapahtumien ja lukemattomien taide- ja kirjallisuusviittausten myötä tarkistella, miltä samat henkilöt, teokset tai asiat näyttävät tosielämän lähteiden valossa. Kännö ankkuroi proosansa tositapahtumiin - tai ainakin käsittelemiensä taiteilijoiden tosiasiallisiin teoksiin ja julkaistuihin ajatuksiin - mutta varoittaa silti näiden henkilöiden päihin ja suihin panemiensa ajatusten olevan oman mielikuvituksensa tuotetta.

Kirjan nimi, Silmät, tuo mieleen Kännön edellisen teoksen Kädet, jossa kirjan nimi tuntui viittaavan erityisesti Egon Schielen maalauksissa toistuvaan käsimerkkiin. Silmät viittaavat useampaan asiaan, mutta aivan ensimmäiseksi ne viittaavat päähenkilön alussa löytämän Enkelin kirjan sisäkansista tuijottaviin silmiin. Myöhemmin silmät saavat runsaasti muita merkityksiä, joita haetaan Alberto Giacomettin taiteesta, Georges Bataillen sovinnaisuusrajoja rikkoneesta Silmän tarinasta, samoin kuin eksistentiaalisesta ulkopuolisuudesta, seksin salakatselusta ja voyeurismistä.

Kirjan kertojahahmot ovat kumpikin fiktiivisiä. Päähenkilö Lucien Demeny on kirjan alussa teinipoika, myöhemmin kirjailijaksi halajava nuorukainen ja vielä myöhemmin teoksia julkaissut menestyskirjailija. Kuvitteellisen Lucienin kuvitteelliset romaanit on nekin nivottu kuuluisampien tosielämän kirjailijoiden julkaisuhistoriaan ja vaikutteisiin.

Lucienin kanssa vuorotellen tarinaa kuljettaa toinen kertoja, Lucienin ihastus, pitkäaikainen naisystävä ja lopulta ex-sellainen, näyttelijätär Jeanne Lamour eli Joan.

Kirjaa lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että kaikki sen keskeiset henkilöt sijoittuvat narsismikirjolle, mutta tämä ei liene kovin kummallista, koska kaikki keskeiset henkilöt ovat taiteilijoita: kirjailijoita, näyttelijöitä, kuvanveistäjiä, maalareita, runoilijoita, yleisintellektuelleja. Kuten kaikissa aiemmissakin romaaneissaan, Kännö kertoo tässäkin romaanissa syvällisesti taiteen tekemisen ja taiteilijana olemisen kompleksisesta luonteesta.

Totesin aiemmin, että kirja on Kännön aiempia kirjoja rajoittuneempi maantieteeltään, koska tapahtuu miltei kokonaan Pariisissa. Se on myös ajallisesti rajoittunut Pariisin saksalaismiehityksestä johonkin 2000-luvun alkuun eli karkeasti Lucienin ja Joanin elinaikaan. Kirjassa on huomattavasti Kännön aiempia kirjoja vähemmän ylisukupolvisuutta. Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu 40-luvun natsimiehitykseen, jolloin Lucien oli alaikäinen, sekä 60- ja 70-lukujen taiteelliseen ja yhteiskunnalliseen radikalismiin, mutta näitä ajanjaksoja muistellaan Joanin suulla vuonna 2001.

Kirja käynnistyy miehitetystä Pariisista, jossa ulkonaliikkumiskieltoa uhmaava joukko teinipoikia on murtautunut antiikkikauppaan ja varastaa sieltä mitä kukin saa käsiinsä. Lucien on mukana yhtenä nuoremmista pojista, ja hieman nynnynä, jonka joukon johtaja ja Lucienin kiusaaja Léonce on pakottanut mukaan. Lucien löytää ja varastaa antiikkikaupasta suurikokoisen ja raskaan päiväkirjan, jonka nimi on Le livre de l'Ange eli Enkelin kirja. Kirjasta löytyy lista ihmisiä, jotka kaikki osoittautuvat Ranskan vallankumouksen ajan terrorissa giljotiinillä tapetuiksi. Lucien lisää kirjaan itseään kiusanneen ja äitiään solvanneen Léoncen, ja kuinka ollakaan, Léonce löytyy heti kohta julmasti murhattuna.

Lucienille selviää myöhemmin, että kirja on alun perin kuulunut vallankumoustuomarille, Ange-Sébastien Gabrielille. Kännön aiemmissa kirjoissa yliluonnolliset elementit ovat olleet selvästi suurempia ja selittävämpiä, kun taas Silmissä yliluonnollinen on läsnä lähinnä Enkelin kirjan kautta. Kun aiemmissa romaaneissa on seikkaillut luciferisia ja mytologisia hahmoja, Silmissä paha saa paljon banaalimman muodon: vallankumoustuomarin sadistinen henki näyttää jääneen elämään kirouksen muodossa hirnyrkkinä toimivaan päiväkirjaan. Jää lukijan tulkittavaksi, onko Angen haamu todellinen vai vähitellen sekoavan kirjailijan mielikuvitusta.

Vaikka Enkelin kirja kulkee läpi koko Silmien, se jää lopulta taka-alalle. Etualan valtaavat ne tosielämän hahmot, jotka Kännö on valinnut marssimaan Lucienin elämään. Tärkeimmiksi näistä nousevat Jean-Paul Sartre, Simone de Beauvoir sekä kuvanveistäjä Alberto Giacometti. Sartre ja Giacometti vaikuttavat syvällisillä tavoilla Lucienin ja Joanin elämään, mutta heidän lisäkseen vieritetään estradille sivuosiin monta muutakin tosihenkilöä, esimerkiksi Marcel Proust, Jean Genet ja Georges Bataille, samoin kuin joitain mielikuvituksen tuotetta olevia kirjailijoita ja kustantajia. Mielenkiintoista kyllä, Albert Camus ei esiinny kirjassa henkilönä, mutta häneen viitataan moneen kertaan, ja vieläpä niin, että Lucien pitää hänen kirjoistaan enemmän kuin Sartren tunkkaiseksi käyneestä kommunismista. Giacomettia käsitellään hyvin suopeassa ja ehkäpä ihailevassakin valossa, Sartrea paljon ristiriitaisemmin.

Polveileva ja rönsyilevä tyyli läpi Silmien tuo mieleen ranskalaisten eksistentialistien kirjat samoin kuin tyylilajin, jota Kännö käytti Käsissä yhden päähenkilönsä, Julian Angelin äänenä. Jotain perin ranskalaista on siinäkin, että Silmissä henkilöhahmot kaiken polveilunsa ja rönsyilynsä ohessa palaavat yhä uudelleen, väliin pakkomielteisesti, seksiin liittyviin fantasioihinsa ja komplekseihinsa. Ja tietysti äiti- ja isäsuhteisiinsa.

Seksiin liittyviä vinoutumia vieritetään esille monta, muttei samoja, joita Kännö on sivunnut aiemmissa romaaneissaan. Aiemmissa tarinoissa oli homo- ja lesbosuhteita, veljen ja sisaren välistä sukurutsaa ja tietysti jumalolentojen mitä kummallisimpia suhteita. Silmissä sen sijaan sivutaan mm. sadismia, voyeurismiä, cuck-ilmiötä ja kolmen kauppaa, hieman myös prostituutiota. Bataillen kirjan perverssit yksityiskohdat muuttuvat Lucienin päähänpinttymiksi, joihin hän palaa yhä uudelleen - ainakin mielikuvituksessaan, joka kirjan loppupuolella ei enää aina selvästi erotu tosikokemuksista.

Kännö yhdistää seksuaaliset kompleksit siihen Sartren suuhun pantavaan teesiin, että vain itsensä täydellisesti likoon paneva kirjailija on oikeutettu kirjoittamaan yhtään mistään. Luonteeltaan ja tavoiltaan melko sovinnaisen Lucienin on tavallaan pakko kehittää itselleen yhä kummallisempia seksiin ja periytymiseensä liittyviä komplekseja ollakseen uskottava taiteilijana. Seurauksena on todellisuuden ja mielikuvituksen sekoittuminen ja lopulta mielenterveyden järkkyminen ilmankin tositaiteilijoiden runsasta päihteiden käyttöä.

Näyttelijätär Joan ei ole aivan tavanomainen ihminen hänkään, mutta hänen kertojaäänensä on roimasti Lucienia realistisempi. Ehkä juuri se, että hän on näyttelijä, auttaa häntä jatkuvasti erottamaan toisistaan, mikä on näyttelemistä ja rooleja, mikä taas ns. tosielämää. Lucienilta nämä menevät enenevässä määrin sekaisin. Hän ei loppua kohti ole kovinkaan selvillä siitä, mitä on oikeasti tehnyt ja mitä vain kuvitellut, ja alkaa myös nähdä hummereita, joita Sartrekin meskaliinikokeilujen seurauksena kertoo näkevänsä.

Hummereiden lisäksi Lucien näkee silloin tällöin hallusinaatioita Ranskan vallankumouksen tapahtumista ja Bastiljin valtauksesta, jotka sekoittuvat 60-luvun vasemmistoradikalismin ja Algerian sodan massamielenosoituksiin Pariisin kaduilla. 

Feminismiäkin ehditään kirjassa hieman käsitellä, mutta jostain syystä ei niinkään Beauvoirin kautta vaan kuvitteellisen kirjailijattaren Viviane Bouchen. Ainakaan en löydä viitteitä, että kyseinen henkilö olisi ollut todellinen.

Olen aiempienkin kirjojen kohdalla ihmetellyt toisinaan sitä, miksi Kännö on antanut anglosaksisia nimiä joillekin ranskalaisista hahmoistaan. Sama toistuu jälleen Silmissä kirjan alun poikajoukon kohdalla. Léonce on vielä nimenä selvästi ranskalainen, vaikkakin oli kuvattuina vuosina sangen harvinainen nimi. Mutta entä Avery ja Miquel? Avery esiintyy etunimenä lähinnä englanninkielisessä maailmassa - Pariisissa ei ollut tekoälyhaun perusteella 40-luvulla kirjoilla yhtäkään sen nimistä.  Miquel taas on katalaanimuoto Miguelistä, joka 40-luvun Pariisissa olisi ollut Michel, varsinkin menneinä aikoina, joina Ranskan assimilaatiopolitiikka oli hyvin voimakasta.

No, nimiä ei tarinoihin välttämättä valita niiden edustavuuden tai tyypillisyyden mukaan. Ehkä ne Kännöllekin ilmestyvät samaan tapaan kuin itselleni. Henkilöt kertovat nimensä joskus ilmestyessään unessa, joskus ne taas vain kirjoittavat itsensä ruudulle vähän samaan tapaan kuin nimet ilmestyivät Enkelin kirjaan Lucienin käsialalla, vaikkei Lucien ensin muistanutkaan niitä sinne kirjoittaneensa.

Romaaneissa - varsinkin useammalla tasolla tarinaa kuljettavissa ja symbolisesti tulkittavissa - esiintyy usein esineitä, joilla on oma kaarensa, ja jotka kohtalonomaisesti päätyvät yhdeltä henkilöltä toiselle ja ehkä kolmannelle. Silmissä sellaisia ovat esimerkiksi Enkelin kirja, Averyn alkukohtauksessa varastama floretti sekä Gérardin haljennut peili ja Lucienin sen tilalle hankkima. Kaikki taisivat vielä olla peräisin samasta mystisestä antiikkiliikkeestä, johon alkusivuilla murtauduttiin. Näillä oli omat kaarensa ja henkilöiden kohtaloihin vaikuttavat osansa, kuten Titaanien ajassa kapteenin hatulla ja vihertäväkahvaisella tikarilla.

Jos pitäisi nostaa Silmistä joitain ydinajatuksia, yksi sellainen olisi epäilemättä kysymys siitä, mistä ja miten kirjailijalla on lupa kirjoittaa. Eksistentialismin piti olla vapauttavaa, mutta tuo vapaus loi kokonaisen kaapillisen uusia pakkopaitoja, vähän kuten näyissä välähtelevä Ranskan vallankumous söi lapsensa ja päätyi terroriin.

Toinen tarinasta nouseva ajatus on Lucienin traagiseen hahmoon pukeutuva havainto siitä, kuinka kauneutta tavoitteleva ja kauneuden saavuttava sittenkin pakenee sitä rujoon ja perverssiin. Yleviä ja epäitsekkäitä ajatuksia seuraavat alhaiset ja itsekkäät teot. Ja yhä vain ihminen, taiteilijakin, kyselee syyllisiä itsestään ja muista sen sijaan, että korjaisi omia tai isiensä vääriä tekoja.

Kolmas tarinasta nouseva ajatus on se, mikä tuo mieleen Runoilijan Aurelianin ja Käsien Julianin kohtalot. Lucien ihailee ja inhoaa Sartrea, muttei pääse tästä henkisesti eroon - ei, vaikka tietoisesti torjuukin keskeisiä elementtejä Sartren ideologiasta ja on kykenevä käsittelemään tätä ironisesti. Camus miellyttää Lucienia selvästi enemmän, mutta silti hän ei lähesty tätä eikä edes tämän kustantajaa Gallimardia, vaan pinttyy kaavoihin. Tallaa yhä uudelleen samoja latuja, joita kompleksit ohjaavat - usein harhaan.

Kirjan henkilöille näyttää olevan huomattavasti helpompaa puhua panemisesta tai kananmunan rikkomisesta perseellä kuin romanttisesta rakkaudesta. Tämä ei johdu Kännöstä, joka on kirjoittanut kauniisti romanttisesta rakkaudesta aiemmissa romaaneissaan, vaan henkilöhahmojen omista rajoitteista. Joan on hahmona useimpia muita vakaampi, johdonmukaisempi ja tuntemuksiensa tiedostamisessa aidompi - vaikka onkin näyttelijä, tai ehkä juuri siksi.

Laguuneilla ja pelloilla

Olin viikon mittaisella konferenssimatkalla Qatarissa. Oikeammin töitä oli vain maanantaista torstaihin, mutta lensin paikan päälle jo lauantai-illaksi ja palasin perjantaina iltalennolla, koska siten sain yhdistettyä matkaan tänä vuonna kovin vähälle jäänyttä matkailua kotimaan ulkopuolelle. Sunnuntaina ja perjantaina otin vuokra-auton ja ajoin myös Dohan ulkopuolelle. Vuodareita tulikin ihan hyvin, koska en ole tänä vuonna käynyt missään Istanbulia kauempana. Myös Qatarin maapinnat nousivat 78:sta 126:een. Suomen lokakuuhun toi vaihtelua vuorokauden ympäri 35-38 asteessa pysytellyt lämpötila.

Lauantaina en saavuttuani ehtinyt sen kummempaa kuin kävellä edulliselta hotelliltani Souq Waqifiin, jossa illastin libanonilaisessa ravintolassa. Dohassa lahden pohjoispuolella pilvenpiirtäjäalueella olevat hotellit ovat hinnoissaan (100-200 euroa yö), kun taas lahden eteläpuolella souqien ympärillä on runsaasti viiden tähden hotelleja 30-40 eurolla. Taksimatka kaupunginosien välillä maksaa muutaman euron. Vuokra-auto vuorokaudeksi maksaa 35 euroa, bensa ei juuri mitään. Majoitus, autot ja polttoaineet ovat siis Qatarissa hyvin edullisia - sen sijaan ravintolat, luksusostarit, merkkivaatteet ja sen sellaiset ovat Länsi-Euroopan hinnoissa, vain vähän Suomea edullisempia.

Sunnuntaina otin aamuvarhain vuokra-auton ja ajoin ensin etelään al-Wakran rannan mustamerimangrovea kasvavalle laguunille. Oli nousuvesi, joten luulin aluksi retken olleen turha. Mutta vain aluksi. Alkuun löysin mangrovepensaikosta tavanomaisia palmu- ja turkinkyyhkyjä, valkoposkibulbuleita ja idänhopeanokkia. Sitten havaitsin ensimmäiset muutolla olevat hysyt: arotasku rannassa, sitten toinenkin, ja harmaasieppo syöksähtelemässä hyönteisten perään mangrovepuissa. Pian löysin särkän, jossa lepäili kymmeniä aroselkälokkeja ja räyskiä, joukossa kaitanokkalokkeja ja yksi naurulokki. Mangrovejen reunasta röhkäisi lentoon kaksi taivaanvuohta. Edetessäni mangrovepensaikon sisään pistävälle hiekkaiselle niemekkeelle, löysin mustajalkatyllejä ja rantakurvin. Merellä lensi tiiroja, jotka pian osoittautuivat pikkutöyhtötiiroiksi (entinen bengalintiira). Pian tuli näkyviin myös kalatiiran oloisia tiiroja, mutta lähemmässä tarkastelussa ne osoittautuivat arabiantiiroiksi, joka onkin Wakran laguunilla huomattavasti yleisempi kuin kalatiira. Pikkutiiroja istui joukolla toisella särkällä - ja Wakrassa pikkutiira näyttää olevan tavallisempi kuin arabianpikkutiira, joka korvaa pikkutiiran eteläisesssä Arabiassa.

Suomessa lähinnä rahapeleihin yhdistetty sana pajatso tulee itse asiassa italian pelleä tai narria tarkoittavasta sanasta pajazzo. Minä osuin pajatsoon vähän mangrovemetsän oikealla puolella, jossa rannasta mereen työntyvä aallonmurtaja oli aivan mustanaan niitä kahlaajia, jotka laskuveden aikaan kansoittavat laguunia, sekä valkeanaan lepäileviä tiiroja ja lokkeja. Määrittäminen vaati kuitenkin kärsivällisyyttä, koska matkavarustuksenani oli vain kiikari, ei kaukoputkea. Onneksi kahlaajat päästivät anteliaan lähelle.

Selvisi, että kahlaajamassan bulkki muodostui tylleistä ja sirreistä, jotka kummatkin jakautuivat useisiin lajeihin. Tylleistä suurimman kontingentin muodostivat ylänkötylli ja aavikkotylli, kaksi keskiaasialaista lajia, jotka talvehtivat hyvin yleisinä Arabian niemimaan rannikoilla - ja sieltä itään aina Kaakkois-Aasiaan ja Australiaan. Joukossa oli myös varsin paljon tavallisia tyllejä ja mustajalkatyllejä. Sirreistä suurimman osan muodostivat suosirrit ja kuovisirrit, mutta myös pikku- ja pulmussirrejä oli paljon. Sieltä täältä tylli- ja sirrimassasta kohosi suurempia kahlaajia - pikkukuoveja, tundrakurmitsoja, karikukko, meriharakka. Joukosta löytyi myös rantasipi, jokunen valko- ja punajalkaviklo, liro ja metsäviklo. 

Laguunilla kahlaili yksinäinen nuori flamingo. Muutama harmaahaikara liikehti särkillä, joilla levittelivät siipiään myös merimetsot ja arabianmerimetsot. Rannan lähettyviltä löytyi vielä lisää muutolla olevia aro- ja nunnataskuja, pensaista vaaleakultarinta ja kääpiökerttu.

Aamun edetessä uhkaavasti kohti tukahduttavan kuumaa keskipäivää ajoin pohjoiseen ja Dohan kaupungin läpi. Saavuin al-Khorin kaupunkiin ennen yhden jälkeen laguunilla alkavaa laskuvettä, kävin syömässä eteläaasialaisessa ravintolassa ja suuntasin sitten Cornichelle ja laguunin rantaan. Laguunilla ja mangrovemetsän reunassa oli hyvin vähän lintuja, ei lainkaan vesilintuja, jotka luultavasti saapuvat vasta talveksi, eikä juurikaan kahlaajia. Pari tusinaa silkkihaikaroita ja yksi riuttahaikara sieltä löytyi.

Puistoa laguunista erottava puurivistö, joka soi armollista varjoa, osoittautui linnustollisesti rikkaammaksi. Löysin melkein heti useamman töyhtökiurun, punapyrstölepinkäisen ja arotaskun, sitten varjossa lepäilevän harjalinnun. Enemmän puita ja pensaita koluttuani olin kartuttanut listaa myös vaaleakultarinnalla, pajulinnulla, parvella idänhopeanokkia sekä tietysti kaikkialla ääntelevillä bulbuleilla ja mainoilla. Löysin myös pari parvea pitkäjalkoja ja jokusen valkoviklon. Isokuovi huuteli mangroveiden laidalla ja toinen asteli puiston keinokastellulla nurmikolla varpusten, kyyhkyjen ja mainojen joukossa.

Ajoin sitten aavikoiden halki laguunin toiselle puolelle Bin Ghannamin saarelle, jota myös Purppurasaareksi kutsutaan, vaikka saari on väriltään lähinnä kermanvalkoinen. Ehkä purppura sen nimessä viittaa kotiloon, jota murskaamalla muinoin tehtiin väriaine purppura. Karua hiekkakivikallioista saarta reunustaa turkoosi rannikko ja sitä erottavat mantereesta mittavat mangroverämeet, joiden halki vierailija pääsee saareen puista kävelysiltaa pitkin. Sillalta voi nähdä kaikenlaisia mangroverämeen asukkeja, kuten haikaroita ja kahlaajia. Silkkihaikaroita oli kymmenittäin, harmaahaikaroita jonkin verran, ja myös kyyryhaikara ja rääkkähaikara löytyivät. Kahlaajista suurin osa mangroverämeellä oli punajalkavikloja, joukosta löytyivät myös mustaviklo ja valkoviklo, parvi varoittelevia pitkäjalkoja sekä parvi pikkukuoveja. Hietatiira ja kaitanokkalokki lensivät mangroverämeen yllä. Saaren kallioisessa sisäosassa lauloi töyhtökiuru. Jossain vihelsi tundrakurmitsa.

Mangrovemetsässä paikallisia lintuja edustivat priinia, valkoposkibulbuli, palmukyyhky ja turkinkyyhky. Tällä kertaa en nähnyt Bin Ghannamin reitillä naamiokyyhkyä, kuten vuosia sitten, mutta löysin sellaisen al-Khorin kaupungista käydessäni ja toipuessani tukahduttavasta kuumuudesta ilmastoidussa kahvilassa, jossa nautin pistaasikahvia ja pari litraa vettä.

Auringonlaskun aikaan käyskentelin vielä Dafna-puistossa, jossa oli satoja mainoja, kyyhkyjä, bulbuleita ja lisäksi purppuramedestäjä ja västäräkki. Palautin auton ja siirryin sitten hotellialueelle valmistautumaan aamun ensimmäiseen kokoukseen.

Sitten seurasi työpäiviä, joiden aikana näin lähinnä ilmastoituja konferenssitiloja ja hotelliravintoloita. Teimme tosin myös iltaekskursion Islamilaisen taiteen museoon, joka on paitsi kokoelmiltaan, myös rakennuksena esteettisesti näyttävä. Lyhyemmäksi jääneen torstain iltapäivällä ehätin tosin Dohan keskustan suurimpaan puistoon, al-Bidda-puistoon, jonka qatarilaisittain rehevät puu- ja pensasistutukset tekevät siitä paljon muuttolintuja keräilevän keitaan kaupungin sisälle. Kaikki Dohan kaupunkilinnut löytyvät sieltä helposti: varpunen, pihamaina, pulu, turkin- ja palmukyyhky, valkoposki- ja punaperäbulbuli. Puistojen kukkivista pensaista löytyy myös purppuramedestäjä.

Al-Bidda-puiston erikoisuuksiin kuuluvat siellä rinnakkain elelevät kauluskaija ja isokauluskaija. Sen nurmialueilla käyskentelee myös avoimesti harmaafrankoliineja. Lintuharrastajan kannalta kiinnostavinta on kuitenkin tutkia puurivejä ja pensaikkoja muuttavien pikkulintujen varalta. Ja löytyihän niitä. Täältäkin löytyivät vaaleakultarinta ja harmaasieppo useamman yksilön voimin, samoin punapyrstölepinkäinen sekä myös valko-otsalepinkäinen. Lisäksi löysin papyruskerttusen, etelänsatakielen ja ruostepyrstön. Harjalintuja lehahteli useampia - ne tuovat aina mieleen suufilaisen runouden helmen, Fariduddin Attarin Lintujen matkan, jonka kauniisti kuvitettua keskiaikaista painosta katselin Islamilaisen taiteen museossa.

Islamilaista työviikkoa seuraavassa Qatarissa perjantai on kuin sunnuntai kristityssä maailmassa, eikä silloin kukaan ollut tavattavissa työtapaamisiin. Lentoni takaisin Suomeen lähti kuitenkin vasta illalla, joten minulla oli koko perjantai-iltapäivä aikaa lintuihin. Vuokrasin jälleen auton ja ajoin sillä tällä kertaa lounaaseen al-Rakayan eli Irakhiyan maatiloina tunnetulle alueelle Qatarin niemimaan sisäosiin. Kosteammissa maailmankolkissa asuva ei heti ajattelisi, että keinokasteltujen valtavien peltojen laitoja pitkin autolla ajeleminen olisi erityisen laadukasta lintujen katselua, mutta aavikoiden keskellä asia on toisin. Arabian niemimaalla maatalous käyttää valtavia satojen metrien mittaisia liikkuvia keinokastelutellinkejä, jotka hitaasti pyörivät ympyrää, purskuttaen ajastimella vettä alapuolelleen. Tuloksena on lentokoneisiin ja satelliitteihin näkyviä kilometrien mittaisi täysin pyöreitä vihreitä alueita kuivan aavikon keskellä. Nämä ympyrät muodostuvat eri viljelylajeista ja ovat myös usein eri vaiheissa - korkeana kasvavan viljan tai rehuheinän lisäksi on kuloontuneita tai välivuosia viettäviä ympyröitä. Väliin jää joutomaita, pieniä puurykelmiä, piikkipensaslaikkuja ja vettä säilöviä tekolampia.

Koska satoja kilometrejä kaikkiin suuntiin on vain aavikkoa ja sen takana suolaista merta, maanviljelysalue toimii suurena lintumagneettina, joka vetää puoleensa varsinkin muutolla olevia lajeja, mutta myös ympäröivien kuivien alueiden lintuja, jotka hyödyntävät mahdollisuutta helpompaan ravintoon tai veteen. Viljelykset ovat yksityisiä, mutta lintuharrastajat ja valokuvaajat ovat tuttuja vieraita, joten portilla pääsy aukesi välittömästi kiikareita näytettyäni.

Heti portista sisään ajettuani maailma muuttui. Taakse jäi kuiva aavikko, jossa siellä täällä näki palmukyyhkyn tai piikkipensaassa istuvan aavikkolepinkäisen. Edessä aukeni vihreä ihmemaa, jossa oli lisäksi aivan äskettäin satanut. Perjantai oli nimittäin täysin poikkeuksellinen päivä siinäkin suhteessa, että taivas repesi ja löi salamoita, ukkonen möyrysi ja hiekkamyrsky sekoittui hetkeksi monsuunimaisen raivoavaan vesisateeseen. Perillä al-Rakayassa oli kuitenkin vain suopeasti pilvistä, maassa lätäköitä ja silloin tällöin pientä tihkua - mikä kaikki oli todella tervetullutta päiväkausien paahtavan auringon jälkeen.

Haarapääskyjä oli peltojen yllä tuhansittain, siellä täällä törmäpääskyjä ja vihermehiläissyöjiä. Pääskyjen lisäksi myös kyyhkyjen määrät olivat päätä huimaavia: tuhansia palmu- ja turkinkyyhkyjä, pienempiä parvia kalliokyyhkyjä ja siellä täällä naamiokyyhkyjä parittain. Tällaiset määrät lintuja ja kaikkialla parveilevia heinäsirkkoja vetivät puoleensa myös petoja. Näistä runsain oli ruskosuohaukka, joita laskin 70-80 yksilöä vain sillä alueella, jolla itse ehdin iltapäivän mittaan liikkua. Niitä on täytynyt olla koko alueella reippaasti yli sata. Kaikkialla leijuvien ruskosuohaukkojen joukosta löysin kuusi arosuohaukkaa, yhden niittysuohaukan, kaksi käärmekotkaa, kiljukotkan, arohiirihaukan, neljä tuulihaukkaa ja yhden pikkutuulihaukan.

Toinen aivan uskomaton lintumassa muodostui kahlaajista, joita laidunsi erityisesti kynnös- ja sänkipelloilla. Silmäänpistävintä oli se, että pitkäjalkoja oli satoja, eivätkä ne edes olleet harvoissa tekolammissa vaan avoimella maalla. Niiden jälkeen runsain laji oli luultavasti kenttähyyppä, joita oli kaikkialla. Muitakin hyyppiä pitäisi alueella esiintyä säännöllisesti, mutta itse löysin kenttähyyppien joukosta vain yhden kynsihyypän. Tyllejä oli niin ikään sadoittain ellei tuhansittain, mutta ne olivat talvipukuisia ja usein niin kaukana, että suurten massojen määrittäminen jäi. Onneksi lähelle jääneet tarjosivat hyviä näkymiä: mustajalkatylli näytti runsaimmalta, jonka lisäksi oli tyllejä, pikkutyllejä ja aavikkotyllejä. Täällä esiintyy muutolla myös harvinaista kaspiantylliä, joita olen aikoinaan nähnyt toisella hieman vastaavalla paikalla Qatarissa. Tällä kertaakin luultavasti näin parven niitä, mutta olivat niin kaukana, että jäivät määrittämättä, olinhan jo nähnyt läheltä aavikkotyllejä, jotka nimestään huolimatta muutolla ja talvella löytyvät lähes aina merenrannikolta. Vaan eipä tuo habitaatti kyllä mustajalkatyllillekään ollut tyypillinen, mutta siellä ne vain silti kipittivät. Pitkäjalkojen, hyyppien ja tyllien joukosta löytyi parvittain suokukkoja, yksittäisinä monia viklolajeja samoin kuin sirrejä. Muutama taivaanvuohi ja punakuiri löytyivät joukosta. Kuoveja ei kumma kyllä juuri ollut, vaikka habitaatit näyttivät niille mitä suotuisimmilta.

Pikkulinnustoa hallitsivat avointen ruohomaiden lajit, kuten kiurut, kirviset ja västäräkit. Runsain laji oli töyhtökiuru, jota oli kaikkialla. Myös lyhytvarvaskiuruja oli sangen paljon - luultavasti talvehtivia. Kahlaajapaljouden keskeltä löytyi lantakasan päällä istuva saharanvarpuskiuru ja lähistöltä sen naaras. Västäräkki ja nummikirvinen olivat runsaita. Rehevämmässä heinässä puikkelehti suuria parvia idänhopeanokkaa sekä paikoin suunnattomia kerääntymiä varpusta ja pensasvarpusta, jotka näyttivät ajoittain liikkuvan sekaparvissa. Heinäsirkkojen määrän huomioiden olisi odottanut tänne ennättäneen kottaraisia tai ruusukottaraisia, mutta niitä ei näkynyt. Sen sijaan sirkat maistuivat lepinkäisille, joista täällä aavikkolepinkäinen (isolepinkäisen täkäläinen muoto) oli yleisin, seuraavana punapyrstölepinkäinen, mutta myös siitä erotettu ruostepäälepinkäinen löytyi piikkipensaan latvasta tähystämästä. Löysin myös kaksi vaivihkaa lammikolle hipsinyttä peltosirkkua sekä harmaasirkun, nämäkin varmaan täällä talvea viettämään tulleita jostain Turkin ja Iranin alueilta.

Lähellä portinvartijan ja muiden paikalla työskentelevien asuntoja on myös pieni metsä. Tunnistin sen valtalajeina olleet puut eNaturalistin avulla kahdeksi eri lajiksi käpykeriä (Conocarpus) - ja hyvä niin, koska jos metsikkö olisi koostunut eukalyptuksista, siellä olisi varmasti ollut paljon vähemmän lintuja. Nyt siellä kuhisi. Suurin osa kuhinasta koostui toki yleisistä palmu- ja turkinkyyhkyistä sekä valkoposki- ja punaperäbulbuleista, mutta metsiköstä löytyivät myös vaaleakultarinta, papyruskerttunen, kaksi hernekerttua, kaspiankerttu ja idänorfeuskerttu. Metsiköstä on vuosien saatossa löydetty kunnioittava määrä euraasialaisia muuttolintuja, joten omalla lyhyellä vierailullani löytynyt kerttujen monimuotoisuus ei sinänsä hämmästyttänyt, ilahdutti toki. Metsiköstä löytyi myös jonkun sivutoiminen mehiläistarha, mukavasti suojassa mehiläissyöjiltä, jotka hyörivät peltojen yllä heinäsirkkajahdissa.

Läksiäisiksi kiitin vielä portinvartijaa, joka ulkonäöstään päätellen oli sudanilainen tai nuubialainen, ja jatkoin läheiselle laguunille, joka on todellisuudessa tekojärvi. Aurinko oli jo painumassa matalalle, kun sinne ehdin, mutta heti autosta astuttuani kuulin ruovikosta liejukanojen röhkäisyjä ja eri haikaralajien kumeita ja räheitä ääniä. Ruskohaikara nousi lentoon edestäni, sitten lätäköllä juoksi pikkutylli yhdessä metsäviklon ja parin pikkusirrin kanssa. Ryhmä pitkäjalkoja ja kaksi lampivikloa lensi ohi. Ruovikon laidassa ui kaksi pikku-uikkua - mutta vielä yllättävämpää oli, että järven keskellä lipui kahdentoista silkkiuikun lautta. Rääkkähaikara pyrähti lentoon, vihermehiläissyöjiä ja haarapääskyjä lenteli hyönteispyynnissä, priiniat lauloivat ja myös rastaskerttunen tapaili hieman säettään. Kosteikon laidalta löytyivät myös kelta- ja sitruunavästäräkki.

Oli jo pimeä, kun palasin Dohaan, jossa minulla oli vielä yksi tehtävä: etsiä puolisolleni kasapäin tarkan toivelistan mukaisia tuotteita: Lattafan hajuvesiä, oud-kaarnaa, suitsukkeita ja mirhaa. Kultaa hän ei tällä kertaa saisi, koska meillä ei ole siihen varaa. Söin kuskusta marokkolaisessa ravintolassa. Lopuksi lentokentälle palauttamaan vuokra-autoa ja odottelemaan Helsingin-lentoa.

*   *   *

Suomeen palattuani olen löytänyt koiranulkoilutusreitiltä 105. lintulajin, joka oli yli lentänyt nokkavarpunen. Se ei ole koskaan ollut Suomessa yleinen, mutta se on luultavasti kuitenkin yleisempi kuin mitä ihmiset sitä näkevät, sen verran piilotteleva peippolintu on kyseessä. Lähiöalueilla sitä miellyttävät tuomien ja kirsikoiden tapaiset pensaat, joiden marjoja ja kiviä ne syövät.

Tilhiä, hippiäisiä ja urpiaisia on yhä liikkeellä paljon. Kävimme lauantaina Sipoonkorvessa kulkien reitin Tasakalliolta Gumböleträskille ja takaisin. Närhi rääkyi ja kuusitiaiset hyörivät kuusissa.

Sunnuntaina kävimme Saltfjärdenissä, jossa oli pelloilla satoja variksia ja naakkoja ja yli lensi muutama korppi. Harmaapäätikka huuteli läheisessä metsikössä. Kävimme Eestinkylän Firefishissä maailman parhailla hampurilaisilla, joita olikin jo kaivattu. Eestinkylän pelloilla oli myös satojen hanhien ja joutsenten kerääntymiä. Eniten oli valkoposkihanhia, mutta kymmenittäin myös laulujoutsenia, tundrahanhia sekä muutamia metsä- ja merihanhia. Kaksi merikotkaa ilmestyi paikalle ilmeisenä tarkoituksenaan hanhijahti ja hätyytti suuret parvet taivaalle.

Leiritulta ja tikkoja

Sitten viime postauksen ilmanala on kylmennyt, lämpötila laskee iltaisin nollaa kohti ja päivälläkin tarvitaan paksumpia takkeja. Sateisten päiväin lomassa on kauniitakin.

Lokakuun kymmenennen ja yhdennentoista aikaan vallitsivat puolisoni laskelmien mukaan erityisen suotuisat taivaankappaleiden asemat, joten lähdimme etsimään sopivaa paikkaa nuotiolle ja hengellisille harjoituksille. Olimme aikoneet Vaarlahdenniemen kärkeen, mutta siellä oli tihkusateesta ja tuulesta huolimatta aivan liikaa ihmisiä ja koiria. Etsimme sen jälkeen Emäsalosta muita paikkoja, joissa voisimme olla rauhassa, mutta saaren eteläisin kärki on luotsiaseman hallussa ja muuallakin tuli joka pikkutien päässä vastaan yksityisalueita tai viranomaispuomeja.

Kartalta löytyi onneksi Tolkkisten laavu, joka huolimatta siitä, että oli paljon lähempänä asutusta kuin Vaarlahdenniemi, oli tyhjillään. Vähän matkan päässä kulki ulkoilupolku, joka yhdistää Tolkkisten ja Mustijoen kyliä, mutta kukaan ei koko iltana poikennut siltä laavulle, joka oli ylhäisesti omalla saarimaisella niemellään Sillvikin kahden lahdenpohjukan välissä. Lahdella töräyttelivät laulujoutsenet, satoja valkoposkihanhia meni yli, ja sinisorsien kaakatukset ja haapanoiden vihellykset kantautuivat nuotiopaikallemme. Laavulla ei ollut valmiina polttopuita, joten teimme niitä kasasta ilmeisesti kesällä kaadettua vesakkoa. Nuorten pajujen, leppien ja koivujen jäänteillä saimme aikaan haluamamme ja vain Sukkarin haukku ajoittain rikkoi luonnon rauhaa.

Kävimme sytyttämässä kynttilöitä myös Mikaelinkirkossa, joka muodostaa puistoineen pienen saarekkeen aivan levottoman Kontulan sydämensyrjässä. Moderniudestaan huolimatta kirkon arkkitehtuuri ja taiteelliset ratkaisut olivat erittäin kauniita. Aikoinaan kohua herättänyt alttaritaulu sisälsi kasapäin esoteerisiä symboleja. Katonreunalla oli arkkienkelin patsas.

Kurkimäessä ja Kivikossa merkittävimpiin koiranulkoilutusten luonnonnäytelmiin viime viikkoina on kuulunut rastaiden ja tilhien joukkoliikehdintä. Kymmenien parvet räkätti-, punakylki- ja mustarastaita sekä tilhiä ovat tehokkaasti tyhjentäneet pihlajoita, ora- ja tuomipihlajoita ja seljoja marjoista. Myös metsänpohjan kielonmarjat kelpaavat rastaille, joille ne eivät ole myrkyllisiä.

Satapäiset valkoposkihanhien aurat lensivät alueen yli edellisviikon kuluessa. Tänään Kivikon lätäköllä oli enää kaksi valkoposkea ja sinisorsat ovat taas nousseet lätäkön valtiaiksi. Hippiäisiä, käpytikkoja ja närhiä on vaeltanut paljon. Punarinta ja peippo ovat yhä yleisiä, mutta peipot tuntuvat hupenevan vauhdilla. Tiltaltteja on yhä maastossa ja viime viikolla vielä mustapääkerttukin. Talvisempia lintuja on alkanut ilmestyä yhä enemmän, esimerkiksi punatulkkuja ja urpiaisia.

Tänään oli yllätysten päivä, sillä samalla kävelyllä koirareitti sai 103. ja 104. lajinsa, nimittäin kaksi harvinaisempaa tikkaa. Kivikon ulkoilupuiston laitaman pajukossa ahkeroi valkoselkätikka, melkein maanrajassa, ja vain parin metrin päässä katselijoista. Minä sen löysin, mutta huomautin harvinaisesta linnusta ohi kulkeneelle rouvalle, joka oli luonnonystävä hänkin. Sukkar räksytti harmillisen paljon ja rouva meni menojaan. Olisin ottanut valkoselästä kuvan, mutta se liikkui koko ajan tiheässä pajukossa - itselleen varsin epätyypillisessä ympäristössä - eikä hyvää kuvakulmaa löytynyt.

Kun sitten lähdin kulkemaan kohti seuraavana kotia kohti tulevaa metsikköä, jossa on jonkin verran korkeaa haapaa ja kuusta, kuulin selvästi harmaapäätikan huudon, laskevan sarjan jylhiä kiekaisuja. Riensin koirineni kohti ääntä ja kas kummaa, löysin sieltä saman rouvan, jolle olin äsken näyttänyt valkoselkätikan, ja joka nyt oli juuri nauhoittanut Merlinillä harmaapäätikan ja saattoi nyt vuorostaan kertoa minulle siitä. Tosin olin kuullut sen jo ennen paikalle tulemista, mutta hyvä, kun kokemuksesta tuli molemminpuolinen.

Varpushaukka kävi pihapuussamme ja Kivikon koirareitillä istui eräänä aamuna kanahaukka lehtensä pudottaneessa koivussa, varisten ja harakoiden varoitellessa lähistöllä.

Hanhista ja tilhistä terroriin ja ruttoon

On tultu keskisyksyyn. Paisteisina päivinä on yhä esteettisesti kaunista: puut ja pensaat ruskan väreissä, valo siivilöityy viistosti niiden läpi. Viimeisen viikon aikana on mennyt paljon rastaita ja hanhia. Syksyn ensimmäiset tilhet näyttäytyivät tällä viikolla, isoja parvia pelmahti pihlajiin ja seuraavana päivänä ne olivat jo kadonneet.

Syksyn myötä yli puolet Suomen lintulajeista on vähitellen kadonnut. Paikkalinnut hallitsevat päivittäisiä koiranulkoilutuksia. Joitain lajeja näkee syksyisin paljon enemmän kuin kesäisin - esimerkiksi hippiäisiä, puukiipijöitä ja käpylintuja. Ja tietysti tilhiä.

Ylilentävien hanhiaurojen tunnistaminen voi olla haastavaa varsinkin heikossa valossa, mutta joka lajilla on loppujen lopuksi erilainen kaakatus, ja niistä tunnistaminen on yllättävän helppoa. Valkoposkihanhi on yhä ollut yleisin, mutta viime ja tällä viikolla on mennyt sadoittain meri-, metsä- ja tundrahanhia.

Olemme käyneet useita kertoja Sipoonkorvessa, mm. hiljattain Stormossenilta Gumböleträskille. Ja Porkkalanniemellä olemme taas käyneet katselemassa hehkuvana silmänä Ukonmaan taa laskevaa aurinkoa. Tänä iltana myös grillasimme siellä, jo varhain pimenevässä illassa. Sukkar oli kerrankin hartaana ja hiljaa, ilmeisesti koska mailla eikä halmeilla näkynyt muita koiria, niiden isäntiä tahi susia ja karhuja. Upinniemeltä kantautui silloin tällöin rynnäkkökiväärin sarjoja. Enää eivät varusmiehet ilmeisesti huutele metsissä "laukaus, laukaus, sarja, sarja", vaan vihollisen vastaanottamista harjoitellaan kovat piipuissa.

Saltfjärdenillä käytäessä siellä oli muuttohaukka ja ruskosuohaukka sekä neljä jalohaikaraa. Kävimme myös uudemmin idän suunnassa Emäsalon Varlaxuddenissa ja Tolkkisissa päivänä, jona oli alkuun sateista, mutta myöhemmin seestyi.

Kivikossa sattui ikävä tapaus, kun takaa vauhdilla tullut pyöräilijä ajoi koiran hihnaan ja kaatui pyörineen koiran päälle. Sen sijaan, että olisi pyytänyt anteeksi, hän kävi kimppuuni ja tappouhkaili minua ja koiraa. Sukkar vaikutti Luojan kiitos olevan vahingoittumaton, mutta onnettomuuden aiheuttaja kieltäytyi antamasta yhteystietojaan mahdollisen korvausvaatimuksen varalle (mikäli vammoja olisi paljastunut koirasta), ja riehui muutenkin aggressiivisesti, kunnes soitin poliisin paikalle.

Poliisi joutui selvittämään reippaasti yli kuusikymppiselle kantasuomalaiselle setämiehelle, että kyllä hän todellakin on vastuussa ja velvollinen jarruttamaan ja väistämään jalankulkijoita koirineen. Miehellä oli ilmeisiä haasteita kuullun ymmärtämisessä, koskapa ryhtyi rähisemään poliisillekin. Olisin voinut tehdä tutkintapyynnöt myös päällekarkauksesta ja laittomasta uhkauksesta, mutta jätin väliin, koska minulla on parempaakin tekemistä kuin käräjöidä.

*   *   *

Ukrainan, Iranin, Jemenin ja Talibanin sodat jatkuvat katkeamatta. Kaikissa niissä pahuus etenee. Pääkallot virnuilevat ja Ilmestyskirjan ratsastajain kaviot kopisevat. Mekan sopimus, jolla Turkki, Saudi-Arabia ja Pakistan sitoutuivat puolustamaan toisiaan hyökkäysten kohteeksi joutuessaan, on yksi pitkään aikaan järkevimmistä reaktioista yhä vaarallisemmaksi käyvään ympäristöön, ja joutuu nyt ensimmäiseen tulikokeeseensa Jemenin huthien kohdalla.

Ikävä kyllä Euroopan turvallisuusympäristö ei ole juuri turvallisempi. Venäjä on yhä avoimemmin terrorivaltio, jonka sodankäynti samoin kuin hybriditoimintakin tapahtuvat pääosin terrorin kautta. Lievimmästä päästä tätä terroria ovat KGB:n tavaramerkkinä jo kylmän sodan ajalta olleet käynnit painostettavien, kuten nyt vaikka suomalaisten kansanedustajien kodeissa. Ulosteet ja kenkiin tungetut nastat ovat ehtaa KGB:tä - ei sellaista tällä ilmansuunnalla kukaan muu kuin Venäjä tee.

Venäjä pommittaa avoimesti siviilikohteita, kuten sairaaloita ja kouluja Ukrainassa, kuten se toimi myös Syyriassa. Se on ohjannut siviiliväestöjen terrorisointiin tähtäävää droonisotaa myös liittolaistensa kuten Iranin, Afganistanin Taliban-liikkeen ja Jemenin huthikapinallisten kautta. Mustallamerellä Venäjä on upottanut viljalaivoja Romanian ja Bulgarian rannikoilla. Venäjän sabotaasista ja terrorismista on tullut Trumpin valtaannousun jälkeen avointa ja häpeämätöntä EU:n ja Naton jäsenmaiden alueilla. Tuhopolttoja, rautatiesabotaaseja, Leipzigin lentokentän drooneja jne. Vaaleihin sekaannutaan röyhkeästi propagandalla ja ääriliikkeiden tukemisella.

Saksassa gallupeja johtaa venäläismielinen äärioikeisto (AfD). Ranskassa raivoavat koulumellakat, joskaan en yhtään ihmettele, että koko ajan paskemmaksi käyvä maailma ahdistaa nuoria. Myös Ranskassa äärioikeisto johtaa gallupeja. Amerikassa, kuten tiedämme, ovat vuorossa välivaalit, mutta ei niistä ole pidäkkeeksi Trumpin hallinnolle. Trump on jo kehottanut kannattajiaan avoimesti huijaamaan vaaleissa, koska hänen rinnakkaistodellisuudessaan vastapuoli varmasti tekee niin. Tuo rinnakkaistodellisuus on muuten sama kuin se, missä Venäjä elää, mutta siitähän olemme puhuneet jo vuosien ajan Maailmassa ja paikoissa. 

Joka haluaa ymmärtää kansanedustajien koteihin ulostamisia ja kaikkea muuta, mitä maailmassa on tekeillä, löytää aiheesta satojen sivujen verran aineistoa tästä blogista tai tyylikkäämmässä muodossa Sudenhuutelijan päiväkirjoista, erityisesti kirjasarjan toisesta osasta Ukrainan vuodet, joka löytyy nykyisin sekä suomeksi että englanniksi. Suomenkielistä löytyy jonkin verran myös kirjastoista, mikäli ei halua maksaa kirjasta. Ja toki kirjojen sisältämiä tekstejä voi lukea ilmaiseksi tämän blogin arkistoista.

Myös uutta pandemiaa odotellaan. Ebola raivoaa Kongossa ja Venäjällä yritetään raivokkaasti salata ja valehdella Irkutskissa laboratoriossa rikkoutuneesta koeputkesta saatuun ruttoon kuollutta bioasetutkimuslaitoksen nuorta naistutkijaa. Vaikka ebolaa ja ruttoa rajoittavat niiden nopea tappavuus, useampi suurvalta on jo kehittänyt tekoälyllä modifioituja viruskantoja, joilla ihmiskunta saataisiin nopeasti harvenemaan, joko tahallaan tai vahingossa. Todennäköisimmin nappia painaa se, joka ei enää pärjää omalla reaalimaailman sotakoneistollaan, mutta jossa riittää ihmisistä tyhjennettyä territoriota ja ydinsodan varalta rakennettuja bunkkereita.

Viime viikolla uutisoitiin tekoäly-yhtiöiden kutsuneen uskonnollisia johtajia opettamaan tekoälylle moraalia. En ole lainkaan varma, että on hyvä idea opettaa kohta omnipresentille tekoälylle ihmiskunnalle ominaista apokalyptista moraalilogiikkaa. Ja kyllähän tekoäly uskontojen moraalikäsitykset tuntee jo entuudestaan - ainakin oma tekoälyni siteeraa sekunneissa mitä tahansa pyhistä kirjoista, paitsi ehkä kaikkein esoteerisimpia (ja löytää se nekin, jos erikseen kehotan etsimään). Muutenkin se on nykyisiin suurvaltajohtajiin verrattuna selvästi taipuvaisempi yleishyvään moraaliargumentaatioon, jossa näkyvät niin akateemisen kuin hengellisenkin ihmisdiskurssin vallitsevat, retorisesti hyväntahtoiset tulkinnat kaikesta.

Mutta koska tekoäly oppii sitä, mitä sille opetetaan, olen vakuuttunut, että jonkun toisen käsissä se hyvin nopeasti ja helposti valikoituu omaksumaan vihan, valheen ja kansanmurhan kielet. Ihmisjohtoiset valtiot pitävät siitä huolen.

Tästä juontuvat mieleeni opettavaiset sanat, jotka romaanitrilogiani viimeisessä kirjassa Sangrialassa lausuu vastarintasankari Ramez hiljattaisesta vihollisen kohtaamisesta järkyttyneille nuoremmilleen: 

"Kun kohtaatte suurta pahuutta tai suurta hyvyyttä, niin älkää sanoko: 'Tämä ei ole ihmisestä, tämän täytyy olla demoni tai enkeli.' Sillä totisesti minä voin teille kertoa, että suurin pahuus ja suurin hyvyys, joita minä olen elämässäni kohdannut, ovat nimenomaan ihmisestä. Ja sen pahuuden ja sen hyvyyden rinnalla, johon meidän lajimme pystyy, jopa jumalat vapisevat järkytyksestä."

Isosaaressa

Sunnuntain retkikohteeni oli poikkeuksellisen nostalginen, nimittäin Isosaari, Helsingin edustalla viimeisenä suurempana saarena ennen aavaa sijaitseva entinen linnakesaari, jonka Puolustusvoimat jo vuosia sitten luovutti siviilihallinnolle.

Vietin siellä vajaan vuoden elämästäni 30 vuotta sitten, ja vaikka alokasajasta jäikin lähinnä huonoja muistoja, koko se muu aika merivalvontatehtävissä muuttui nopeasti niinkin mieluisaksi, että toisinaan jätin menemättä mantereelle lomillani, vain voidakseni kulkea saarta ympäri lintuja katsomassa. Isosaari oli vastuussa siitä, että lintuharrastukseni palautui aktiiviharrastukseksi, jota se on ollut aina niistä päivistä lähtien. Olin ollut kiinnostunut linnuista ja luonnosta lapsesta saakka, mutta teini-iässä ulkoiset paineet vanhempien ja kaverien puolelta olivat joidenkin vuosien ajan taannuttaneet kiinnostukseni, se kun oli kaikkien muiden silmissä friikkiä ja epänormaalia. Olisi pitänyt olla kiinnostunut urheilusta, musiikista tai seurustelusta - asioista, joista normaalinuoret oletettavasti olivat kiinnostuneita. Jos osoitin intohimoa jotain asiaa kohtaan - kuten lintuja - se sai heti kielteisen leiman.

Isosaari oli kuitenkin alku systemaattisille havaintotilastoilleni ja pinnalistoilleni. Valitettavasti tuolloin alkuvuosina en vielä merkinnyt kunnolla muistiin tarkkoja päivämääriä, ja silloinkin kun merkitsin, ne katosivat myöhemmin muutoissa ja mullistuksissa, päätyen milloin avotakkaan ja milloin roskalavoille. Surullista, miten ympäristön epäarvostus voi vaikuttaa siihenkin, miten itse sitten jättää arvostamatta omia töitään, joilla olisi vuosikymmen myöhemmin ollut arvoa aikuiselle itselleni. No, aina voi lohduttautua sillä, että se, mikä on tarkoitettu, lopulta puskee tiensä läpi. Minusta ei tullut urheilullista eikä instrumentin soittajaa, mutta luontoharrastus jäi ja varmasti säilyy niin kauan kuin minussa henki pihisee.

Isosaari oli legendaarinen lintupaikka, melkeinpä eksoottinen 19-vuotiaalle, joka oli kulkenut ikänsä tavanomaisissa sisämaan ja rannikon lintupaikoissa. Niemenkärjet, lahdet ja sisäsaariston saaret eivät antaneet sitä elementtien kohtaamisen ja rajaseudun tunnelmaa, jonka Isosaari tarjosi. Asiaa edesauttoi istuminen päivät pääksytysten auringonnousun tunteina tornissa tähystelemässä merelle laitteilla, joilla hyvällä säällä näki Viroon saakka. Arktisten vesilintujen ja kahlaajien muutto kulki usein aivan merivalvonta-aseman editse ja tornista saattoi katsella parvien etenemistä loistavassa valossa ja yläperspektiivistä tummaa merta vasten. Uskomatonta. Isosaaren syksyssä säväyttivät yksinäinen harhautunut pikkuruokki ja harmaahaikaroiden kertyminen parviksi kallioisille rannoille - mikä sekin oli silloin vielä erikoista aloittelevalle lintumiehelle, jonka lapsuuden kohokohtiin kuului ensimmäisen harmaahaikaran läheltä näkeminen Tuusulanjärvellä. Merikotkia oli niitäkin välillä parvittain, ja merimetsoja meni sadoittain - mikä ei silloin vielä ollut kovin tavallista, jos merta katseli mantereen puolelta.

Arktikan päälajit - valkoposkihanhi, sepelhanhi, alli ja mustalintu - tulivat hyvin tutuiksi, samoin kahlaajamuuton aiemmin harvinaisina pitämäni punakuiri ja tundrakurmitsa. Isosaaren kevääseen mahtui kuusi jääkuikkaa, kaksi kumpaakin kyhmy- ja allihaahkoja, ja tietenkin kaikki tavanomaisemmat lajit. Saaren nummelta löytyi suopöllöjä ja isolepinkäisiä, sen viidoissa lauloi viitakerttusia ja viitasirkkalintuja. Isosaaren lajilistan kokonaismäärää asepalveluksen päättyessä en enää muista, mutta se muodosti myöhemmin pohjan lajilistojen keräämiselle kaikista muistakin paikoista, joissa oleilin tai retkeilin. Yliopistoon mennessäni järjestin nuo havainnot Excel-taulukoksi, joka seuraavien 30 vuoden aikana paisui nykyisiin 3951 lajiin. Tämä vuosi 2026 on ensimmäinen sen koommin, kun en ole saanut listalle yhtään kokonaan uutta lajia. Vaikka tässä on vielä muutama kuukausi aikaa yrittää, vaikuttaa todennäköiseltä, ettei eliksiä tänä vuonna tule, koska tiedossa ei ole matkoja paikkoihin, joissa en olisi jo nähnyt kaikkia säännönmukaisia lajeja. Oi niitä Isosaaren kevätkuukausia, kun uusia eliksiä tipahteli viikoittain.

*   *   *

Armeijasta kotiuduttuani en ollut sen koommin käynyt Isosaaressa ennen kuin nyt. Sinne oli pitkään hankala päästä ja aina kun tuollaista matkaa suunnittelin, yhteysaluksia ei kulkenut, ainakaan oikeina päivinä. Puolustusvoimat luopui saaresta asteittain vuosina 2012-2014, saari avattiin tavallisille vierailijoille vuonna 2017, jonka jälkeen saarta pyöritti vuoteen 2023 sopimuksella matkailuyritys. Yrittäjäkin lähti 2024, kun toiminta kaatui jatkuviin sopimus- ja infrastruktuurivaikeuksiin, ja tuosta lähtien saari on rappeutunut asumattomana. Mikä ei välttämättä ole saaren lintujen ja eläinten kannalta huono asia.

Saaren siirtyminen Puolustusvoimilta siviilihallintoon osoittautui alun perin tuhoisaksi saaren ainutlaatuiselle luonnolle. Saaren ikimetsä hakattiin välittömästi, perusteena jokin keinotekoinen hakkuukiintiö, joka täytettiin ulkosaariston saaresta, tuhoten siten tuo maagisen aarniollisena säilynyt synkeän ja sammaleisen jylhä ympäristö, jossa elivät Helsingin viimeiset metsot, ja jonka kuusikkoisilla rippeillä nykyisin yhä pesivät teeri, idänuunilintu, pikkusieppo ja muita hyviä lajeja. Suomessa on kummallinen pakkomielle, että jos jossain kasvaa vanha puu, se pitää "hoitaa" pois. Näemmä myös vanhat haavat on järjestelmällisesti kaadettu. Onneksi joitain vanhoja lehtipuita on vielä jäljellä, esimerkiksi jykeviä tervaleppiä.

Vastaavaa hoitamisasennetta ei ole kuitenkaan sovellettu saaren yhtä lailla poikkeuksellisen arvokkaisiin avomaihin, joita armeija-aikana kutsuimme nummeksi tai savanniksi, ja joka on nyt silkkaa vesakkoa. Saarelle olisi pitänyt päästää kunnon lauma nautoja tai visenttejä laiduntamaan ketoja, kun ne vielä olivat olemassa. Nyt niin niityt kuin ampumaratakin olivat umpeen kasvaneet. Vanha työpaikkani, merivalvonta-asema, on yhä Puolustusvoimain suljettua aluetta, mutta aidan takaa ulkopuolelta sitä pääsi katsomaan. Kasematti, jossa majoitustilammekin muinoin olivat, oli nyt varsin apokalyptisessä tilassa, veden vallassa.

*   *   *

Retkikunta lähti Kauppatorilta aamulla kahdeksalta, taivaanrannan vielä rusottaessa. Retkueita oli itse asiassa kaksi, sillä erään lintuyrittäjän kasaaman pienemmän ryhmän lisäksi, johon kuuluin, tuli samalla aluksella saarelle myös suurempi Tringan retkue. Suurin osa retkeläisistä tosin vietti päivän staijipaikoissa merelle tuijottaen, kun taas vähemmistö meistä kolusi saaren eri kolkkia. Minä tehokkaasti koko saaren ympäri johtuen siitä, etten ollut kantanut mukana kaukoputkea (joka merellä kulkevan muuton tarkkailussa on välttämättömyys), ja koska halusin nimenomaisesti nähdä vanhat inttiajan paikat.

Saarelle rantautuessamme oli heti vastassa parvittain västäräkkejä ja niittykirvisiä, rautiainen puikki pensaissa ja pari isokoskeloa kellui poukamassa. Peninniemeä kohti kulkiessamme pian jo kävi selväksi, että saari oli täynnä pikkulintuja. Suuria tiaisten, hippiäisten ja tiltalttien sekaparvia oli kaikkialla. Hippiäinen ja tiltaltti yhdessä vihervarpusen kanssa olivat todennäköisesti saaren runsaimpia lintuja tuona päivänä. Vihervarpusten kanssa parveili myös urpiaisia, jotka ovat manner-Helsingissä olleet vähissä tänä syksynä. Punarintoja ja peukaloisia oli hyvin paljon.

Nopeasti tiais- ja tiltalttiparvista alkoi löytyä muiden hysyjen yksilöitä, muutama pajulintu, mustapääkerttu, siellä täällä laulurastas. Jo kohta niementyveen ehdittäessä huudahti yksi retkikuntalainen: ino! Se tarkoittaa harvinaista syysvierasta, taigauunilintua, jonka tieteellinen nimi on Phylloscopus inornatus. Sieltähän se ino löytyi ja saaressa oli niitä useita, koska laji löytyi ainakin neljästä eri kohdasta eri ihmisten toimesta. Tänä syksynä olin ehtinyt löytää saman lajin aiemmin jo kotini viereiseltä kukkulalta, mistä kirjoitinkin kuun alkupuoliskolla tässä blogissa.

Toinen hyvä laji oli suopöllö, joka oli piileksinyt maassa Peninniemen tyvellä ja lähti lentoon ryhmämme saapasten kompatessa tahattomasti heinikkoa inojahdissa.

Merellä meni merimetsoja, mustalintuja ja tukkasotkia. Yli lipui läheltä neljä muuttavaa hiirihaukkaa ja saaressa oli paikallisina useita varpushaukkoja verottamassa pikkulintuparvia. Kaukoputkelliset näkivät myös Santahaminan yli lentäneen kiljukotkan sekä sini- ja arosuohaukan, jotka minä missasin vaeltaessani läpi saaren polkuja, mutta näinpä sen sijaan ainakin viisi teertä, jotka pörähtivät lentoon edestäni yksin tai kaksin. Ainakin yksi teerikukko myös pulisi äänekkäästi männikössä. Isosaari lienee tänä päivänä varmimpia paikkoja löytää teeri Helsingin alueelta. Ei sitä Nuuksiossa tai Sipoonkorvessakaan ole helppoa löytää.

Myös saaren korppipari näyttäytyi kronkkuen useaan kertaan. Eivät ne tietenkään ole enää sama pari kuin 30 vuotta sitten, mutta on silti mukavaa huomata, että jotkut asiat eivät ole muuttuneet.

*   *   *

Kävin lauantaina Kivihaassa kummitytön syntymäpäivillä. Hän on lähdössä Heidenheimiin sisäoppilaitokseen miekkailemaan. Senaatintorilla on kansainväliset suurmarkkinat, joissa on ruokia ja käsityötuotteita lukuisien maiden lippujen alla - kuljin siitä läpi palatessani Isosaaren veneeltä. Moni viime päivistä on ollut sateisia, kun taas toiset, kuten tänään, kauniin aurinkoisia.

Löytöretkistä kohti kaamosta

Kivikon ruohikoille pelmahti vielä kertaalleen isoja parvia suokukkoja syyskuun 11. päivänä. Syyskuun toisella ja kolmannella viikolla löytyivät myös koirareitin lintulajit 100, 101 ja 102. Sadanneksi lajiksi ilmestyi yllättäen pikkusieppo ja sitä seurasivat taigauunilintu ja pähkinähakki. Kaikki kolme löytyivät Kurkimäen nimikkomäeltä, jossa on kauniisti keltavihreää metsää, sammaloituneita Nikolai II:n ajan linnoitteita ja puutarhoista luontoon levinneitä marjovia pensaita, kuten tuomipihlajia, terttuseljoja ja lumimarjoja, mutta tietysti myös luonnonvaraisia pihlajia, tuomia ja vadelmia.

Taigauunilintu oli mukava löytö, jonka olen vain kerran aikaisemmin löytänyt Suomesta, ja siitä on aikaa. Elikseksi sain sen aikoinaan talvehtimisalueiltaan Kaakkois-Aasiasta, jossa olenkin nähnyt sen useammassa maassa. Kun kuulin sen kaksitavuisen kutsuäänen, ajattelin heti, että hei, tuohan kuulostaa aivan kashmirinuunilinnulta, joihin totuin talvisin Pakistanissa, mutta äänessä on jotain vähän toisin. Tiesin, mikä lintu on kyseessä jo ennen kuin sain sen näkyviin.

Pähkinähakeilla on ollut tänä syksynä kova vaellus ja niitä on pakkautunut etelärannikon saaristoon. Myös närhillä näyttää olevan vaellusvuosi, sillä niitä on näkynyt paljon Kivikon tammissa keräilemässä oravien kera terhoja, ja silloin tällöin myös Kurkimäellä.

Puolisoni rakastaa pitkiä automatkoja, joiden aikana kuuntelee musiikkia ja katselee maisemien vaihtumista, tietä ja satunnaisia näkyjä. Hän viihtyy vielä paremmin, jos on pilvistä ja tihuttaa. Painuvan auringon maalaama taivas ja kuun ilmestyminen ovat hänelle joka kerran kauniita.

Niinpä eräänä iltapäivänä ajoimme pitkän matkan länteen, Kirkkonummen ja Inkoon kautta Karjaalle, Billnäsiin ja Pohjaan. Sitten Tammisaaren suuntaan, jossa menimme Västerbyn luontopoluille, näimme Vitsjönin ja Trollskogin. Lammella oli telkkiä ja kaakkuri, metsässä töyhtötiaisia ja hippiäisiä. Palokärjet huutelivat jylhästi.

Eräänä toisena päivänä menimme jälleen Sipoonkorpeen, tällä kertaa Storträsketin polulle. Storträsket ei ollut erityisen stor, mutta kaunis lampi se kyllä oli. Maastossa oli siirtolohkareita, sieniä ja eksynyt tammi korven keskellä.

Leipomokahvila N'avetta Vanhalla Porvoontiellä oli niin hyvä löytö, että ihmettelimme, miksemme ole tulleet siellä pysähtyneeksi aiemmin. Nyt ehdimmekin käydä siellä jo useana alkuiltana. Erinomaisia piirakoita, kakkuja ja leipiä, mitä viihtyisin puutarha.

Kävimme Kulloon kartanon mailla, jossa oli metsiä, peltoja ja pakoon pötkiviä hirviä, joita Sukkar haukkui. Hanhiaurat lipuivat ylitsemme kaakattaen.

Minulla oli myös lyhyt työmatka Kööpenhaminaan, jonne lensin tiistai-iltana ja otin Kastrupista junan sateeseen ja ukkosmyrskyyn, joiden armoilla kävelin hotellilleni. Onneksi seuraava päivä oli mitä seesteisin. Lounastimme kokousten välillä pohjoismaisella porukalla Kanalhusetissa. Kun päivän työrupeamat oli tehty, minulle jäi vielä aikaa kävellä ympäri kaupunkia ja ottaa tuoppi Galatheassa, jonka nimi muistutti retkikunnasta, joka vuosina 1845-47 purjehti korvetti Galathealla maailman ympäri, tehden matkalla biologisia, etnografisia ja geologisia tutkimuksia, vieraillen Nikobaareilla (joita Tanska yritti tuolloin vaatia siirtomaakseen) ja luovuttaen Tanskan Intian-aseman Tranquebarin brittien kauppakompanjalle. Intian ja Nikobaarien lisäksi retkikunta vieraili Kaakkois-Aasiassa, Jaavalla, Filippiineillä, Kiinassa, Havaijilla, Tahitilla ja Etelä-Amerikan satamissa. Galathean kapteeni Steen Andersen Bille kirjoitti tutkimusmatkasta kolmiosaiset muistelmat.

Tanskasta palattuani kävimme jälleen sekä N'avetassa että Sipoonkorvessa, tällä kertaa Fiskträsketin pienellä järvellä. Korpit havisivat ja kronkkuivat yllämme korpimetsässä.

Kävimme myös tuulisena ja tihkuisena syysiltana Ramsinniemen rannoilla, jossa ainoa lintu oli metsän puolella tikittänyt punarinta.

Valkoposkihanhet olivat jonkin aikaa poissa Kivikon lätäköltä ja joku oli löytänyt heittopaikalta hauleja. Onneksi ne sittemmin palasivat kuusin-seitsemänkymmenin, kaakattaen viehkosti ja polskien lammessa. Niitetty mäki on kasvanut täyteen hattivatteja, tarkemmin sanoen suomumustesieniä.

Palasimme Kulloon Kotituvan pizzeriaan eräänä iltana vain sen vuoksi, että hämärässä se edusti Lana del Rey -henkistä estetiikkaa.

Kahdella eri iltavierailulla Porkkalanniemelle näimme Vetokannakselta laskevan auringon muodostavan pilvivanaan suuren silmän, josta lähtevät säteet muistuttivat egyptiläisten aurinkosymbolien käsimäisiä säteitä, ja nuo kädet osoittivat Porkkalan ja Upinniemen väliin jäävään saareen. Kyseinen saari näyttää olevan nimeltään Ukonmaa, joten ehkä muinaisetkin ovat tuolla rantakallioilla katsoneet taivaallisia valoilmiöitä ja ajatelleet paikassa olevan jotain pyhää. Ruotsiksi Ukonmaa on tosin koomisesti Gubbelandet, sijaitsee Ramsön eteläpuolella. Ukonmaan länsipuolella ovat myös Länsi-Ukko ja Itä-Ukko, muttei Pikku-Ukkoa. Näille saarille ei valitettavasti pääse retkeilemään eikä etsimään silmän ja käden osoittamaa haltioiden aarretta tai Ukon kulttipaikan arkeologisia jäänteitä, koska saaret kuuluvat Puolustusvoiman suljettuun vyöhykkeeseen.

Olen lukenut viime aikoina mm. myyttisestä Khidristä, Percivalin legendasta ja Brunetto Latinista, joka muistetaan Dante Alighierin mentorina.

Syksyn edetessä Kurkimäen metsään pelmahti järripeippoja ja samalla oli ilmeisesti pudotuskeli, koska sieltä löytyivät myös syksyn todennäköisesti viimeisiksi jäävät harmaasieppo, pajulintu, muutama tiltaltti ja mustapääkerttu. Muuttava kiurukin lensi kallioiden yli. Sukkar yritti pelotella räksyttämällä kahta sähköpotkulaudalla liikkunutta arabitaustaista pikkupoikaa, mutta nämä yllättivät Sukkarin räksyttämällä takaisin ja juoksemalla Sukkarin perässä, kun yleensä lapset pakenevat Sukkaria.

Kävimme myös Riihimäellä ja Sammalistonsuolla, jossa oli kurkia, joutsenia, sorsia, nokikanoja ja suokukkoja. Petomuuttoa edusti vain kaksi haukkaa, jotka muuttivat niin kaukana, ettei niitä saanut määritettyä. Illalla grillasimme serkkuni kanssa, joimme sardinialaisia ja apulialaisia viinejä ja katselimme Ylen erinomaisen dokumenttisarjan Kaamos suomalaisesta metallimusiikista. 

Kaamosta kohti vähitellen mennään, mutta vielä valoa riittää. Valitettavasti politiikassa näyttää siltä, että maailma, tai ainakin Eurooppa, tulee kohtaamaan pimeyden ajan.

Syksyn alku

Ostovoiman jatkuvasti laskiessa meillä ei ole varaa lomiin. Onneksi luonnossa kulkeminen on yhä edullista ja pääkaupunkiseudulta löytyy karttoja tutkimalla yhä koko ajan uusia paikkoja, joissa emme ole vielä käyneet, tai joissa käymisestä on jo pitkä aika. Polttoaineen hinnannousu tekee jo Porkkalassa saakka käymisen taloudellisesti vaikeaksi eikä sitä voi tehdä liian usein, joten katse kohdistuu meistä katsoen maantieteellisesti lähempänä oleviin paikkoihin, kuten Vantaan itäosien ja Sipoon maaseutuihin.

On inhottavaa, että kävijöiden piinaksi on Sipoonkorven kansallispuiston parkkipaikoista tehty maksullisia, ja tietysti vaatien sovellusten latailemista kännyköihin paikoissa, joissa signaali on heikko tai puuttuu. Aihetta käsittelevässä lehtiartikkelissa joku selitti tarkoituksena olevan terrorisoida autoilijoita niin, että he siirtyisivät julkisiin kulkuneuvoihin. Selitys on tietysti naurettava. Paitsi, etteivät julkiset kulkuneuvot juurikaan tavoita luontokohteita - paitsi monimutkaisesti ja harvoin - ne myös nykyisin maksavat aivan liikaa. Julkiset kulkuvälineet eivät ole kilpailukykyinen vaihtoehto yksityisautoiluun verrattuna muualla kuin urbaanialueen sisällä. Ja tämä huolimatta kaikesta siitä terrorista, jolla auton käyttöä on yritetty tehdä yhä hankalammaksi ja kalliimmaksi.

Ihminen, joka ei piittaa luonnosta, vaan rajoittaa liikkumisensa ostareille ja työpaikalleen, ei ehkä tarvitse yksityistä kulkuneuvoa, mutta luonnonystävän elämä muuttuu kyllä pitkien etäisyyksien maassa varsin työlääksi, jos kaikki liikkuminen pitäisi tehdä polkupyörällä. Sitä paitsi Suomessa on ankara talvi, mutta sitähän meillä ei koskaan oteta kaupunkisuunnittelussa huomioon, vaan kaikki suunnitellaan ja rakennetaan ikään kuin Suomi sijaitsisi Keski-Euroopassa tai kuin täällä olisi aina kesäkuu.

Syyskuun ensimmäisen retkemme pääkaupunkiseudun ulkopuolelle teimme Emäsalon saareen. Ensin yritimme Klobbuddenille, mutta Kilpilahden valtavat jalostamot ja muut teollisuusalueet olivat sulkeneet sinne johtavat tiet ja muuttaneet koko niemimaan kielletyksi vyöhykkeeksi. Niinpä päädyimme ajamaan Tolkkisten kautta aina Emäsaloon saakka ja siellä saaren eteläkärkeen, Varlaxuddeniin. Emäsalossa oli hienot maisemat ja kaukaisuuden tuntua, vähän ihmisiä viikolla. Näimme hirviä, metsäkauriita ja ketun, auringonlaskun rantakallioilla, ja paluumatkalla pysähdyimme pizzalle Kulloossa.

Kävimme jälleen myös Porkkalanniemellä, ensin Vetokannaksen seesteisillä rantakallioilla ja sitten Pampskatanilla. Merimetsot ja isokoskelot olivat eniten nähtyjä lintuja. Pelloilla oli tavalliseen tapaan kurkia.

Sipoonkorven metsiä päätimme lähestyä tällä kertaa pohjoiselta puoleltaan Byabäckenistä. Metsäpolut olivat kauniita, mutta lintuja oli maisemissa kovin vähän. Kävimme myös syyskuun alkupuolen aikana kolmesti syömässä Kuusijärvellä. Luontopolkujen osalta tuo paikka oli liian ihmistäyteinen. Byabäckenissä oli sen sijaan varsin väljää, paitsi sunnuntaina.

Kävimme myös Malmin lentokentällä koettamassa onneamme komppaamisen alalla. Kiuruja ja niittykirvisiä oli paljon ja muutama parvi laiduntavia valkoposkihanhia. Sepelkyyhkyjä meni yli. Olin jo vähällä vääntää jonkin isoista kirvisistä, mutta lintu katosi valitettavasti ensinäkemisen jälkeen ja jäi arvoitukseksi.

Malmin ja Vantaan suunta on painottunut retkillämme viimeaikoina enemmän siksi, että puolisoni kirjoittautui autokouluun, joka sijaitsee Malmilla. Ajotuntien jälkeen menemme johonkin metsään.

Kävimme useana iltapäivänä ajelemassa Itä-Vantaan ja Sipoon rajaseuduilla, Sotungin ja Sepänmäen välisillä maaseuduilla sekä Stormossenin niityllä, jossa ollaan jälleen Sipoonkorven kansallispuiston mailla. Siellä lensi joka käynnillä korppi yli, niityllä oli metsä- ja niittykirvisiä, ja mikä ilahduttavinta, metsässä hyörivissä tiaisparvissa oli sekä töyhtö- että hömötiaisia, jotka muutoin ovat pääkaupunkiseudulla perin harvinaisia nykyään. Tänään Stormossenin laidalla möllötti myös pari hirveä kirkkaassa päivänvalossa.

Kävimme niin ikään Nygårdsin ja Håkansbölen kartanoilla, Håkansbölessä myös kahvilla, juustokakulla ja pinaattipasteijalla. Seesteisestä kartanomiljööstä, jossa vanhemmat rouvat siemailivat kaffejaan, vain kivenheiton päässä sijaitsi kartanon pelloille rakennettu Hakunilan lähiö, jonka ostarilla kävimme kaupassa, ja hämmästelimme siellä vallitsevaa proletaarista ja etnisesti värisevää todellisuutta.

Myös tuolla Malmilla pyöriessä tulee välillä sellainen tunne kuin Kontula olisi jo vähäsen keskiluokkaistunut. On hämmästyttävää, kuinka ankean tunnelman saa aikaan masentavalla betoniarkkitehtuurilla ja piittaamattomalla juurettomalla asutuspolitiikalla.

Itäkeskuksessa tuli somalikersa työntämään nenäni eteen mikrofonia esittävää nyrkkiä kuin olisi tehnyt haastattelua ja kysyi selvällä suomen kielellä: "Paluumuutto vai sukupuutto?" Panin merkille, että hän oli suorittanut kulttuurisen omimisen ottamalla käyttöön äärioikeistolaisen sinimustan liikkeen viljelemän iskulauseen. Näinä merkillisinä aikoina kulttuurivaikutteita leviää suuntaan jos toiseen. Harva se päivä kuulen vaaleahiuksisten, rodullisesti kantasuomalaisen näköisten lasten sanovan "vannon" ja kutsuvan toisiaan veljiksi.

Tulevaisuuden Eurooppa saattaa olla piankin tunnistamattomassa kunnossa, kun datakeskusten ja drooniarmeijoiden puristuksiin jäävissä ihmisghetoissa kasvaa ilmiöoppinut sukupolvi, kun taas suuret ikäluokat äänestävät valtaan venäläismielisiä natseja, ensin Saksi-Anhaltissa, seuraavaksi Berliinissä, Pariisissa, Roomassa ja Madridissa. Se on sääli, koska pelastusta ei ole tulossa ulkopuolelta: Venäjä ja Amerikka ovat jo syvällä natsipsykoosissa.

Aina voi syyttää keinoälyä, algoritmeja, maahanmuuttoa ja wokea, mutta tosiasiassa kaikki aikamme mielipuolisuus on kyllä aivan ihmislajin omaa tuotosta.

Kävimme tänään vielä yhdessä uudessa tuttavuudessa, nimittäin Talosaaressa. Hevostallien takaa löytyi hyvin miellyttävä alue, jossa on vanhoja lehtipuita, kauniita kosteikkolahtia ja karjan laidunnusta, tuottaen korkealaatuisen elinympäristön. Lahdilla kahlaili niin jalo- kuin harmaahaikaroita ja vesissä ui suuria määriä monenlaisia sorsalintuja. On hauskaa käyskennellä ympäristössä, jossa hiili- ja vesiperustaiset elämänmuodot yhä kukoistavat.