Gilgit-Baltistanissa

Vietin toukokuun toisen viikon Pakistanin pohjoisosissa Gilgit-Baltistanissa. Gilgit-Baltistan on yksi neljästä alueesta, joihin Intian ja Pakistanin veriseksi kiistakapulaksi joutunut vuoristomaa Kashmir on perinteisesti jakautunut. Muut kolme osaa ovat varsinainen Kashmir, Jammu sekä Ladakh. Jos minulta kysyttäisiin, olisi vältytty paljolta pahalta, vihollisuudelta ja verenvuodatukselta jos Kashmirista olisi siirtomaavallan purkautuessa tehty itsenäinen valtio, johon kaikki neljä mainittua aluetta olisivat kuuluneet. Se olisi mitä todennäköisimmin vastannut alueen asukkaiden suuren enemmistön tahtoa - ja ratkaissut samalla elegantisti Intian ja Pakistanin välille syntyneen ja näemmä Palestiinan tapaan maailmanpoliittiseksi ikuisuusongelmaksi muuttuneen alueriidan, kun kumpikaan maa ei olisi saanut yksinoikeutta Kashmiriin, mutta kummallakin olisi ollut hyvät mahdollisuudet luoda siihen vaikutusvaltaiset suhteet.

Joidenkin mielestä moinen ajatus oli epärealistista haihattelua alun alkaenkin, koska Kashmir - vaikka onkin vaikuttava alue maantieteellisesti - on niin pieni ja harvaan asuttu verrattuna jättiläismäiseen Intiaan ja valtavaan Pakistaniin, unohtamatta Tiibetin ylängöltä käsin vaanivaa Kiinaa (joka myös anasti itselleen kaksi harvaan asuttua vuoristosiivua Kashmirista). Näille epäilijöille muistutettakoon, että samalla alueella Nepal, Bhutan ja Afganistan ovat selvinneet itsenäisinä puskurivaltioina jättiläisten välissä. Piskuinen Sikkimkin yritti, mutta Intia nielaisi sen.

Itsenäisenä vuoristovaltiona Kashmir olisi voinut olla menestyksellinen ja vauras aasialainen Sveitsi Etelä-, Keski- ja Itä-Aasian suuralueiden välissä ja muinaisten kauppareittien risteyksessä. Silkkitie on yhä näkyvissä tuhansien karavaanien jylhiin vuorenkupeisiin kaivertamana - sitä voi nykyisin katsella ihmetyksellä samojen jokirotkojen toista puolta kulkevalta Karakorumin valtatieltä, joka nykyisin yhdistää Pakistania Kiinaan ja Keski-Aasiaan. Kuten Sveitsissä, myös Kashmirissa puhutaan useita eri kieliä, tunnustetaan useita versioita pääuskonnoista, jokainen laakso on perinteisesti toiminut kuin itsenäinen valtio, ja joka miehellä on kotona ase - tai useampikin.

Kashmirin kohtaloksi koitui kuitenkin usean epäonnisen ratkaisun sarja siinä vaiheessa, kun brittien siirtomaavalta Intiassa purkautui ja Intia ja Pakistan itsenäistyivät veristen uskonsotien saattelemina kahdeksi eri kokonaisuudeksi. Jako tapahtui siten, että hinduenemmistöiset alueet liittyivät Intiaan, muslimienemmistöiset taas Pakistaniin - joka alkuun käsitti myös Itä-Bengalin. Jokusesta alueesta syntyi kiistoja ja selkkauksia - yleensä siksi, että alueen hallitsija oli eri mieltä kuin alamaistensa enemmistö siitä, kumpaan kokonaisuuteen maan pitäisi liittyä. Historialliset kokonaisuudet Punjab ja Bengali jaettiin kahtia Intian ja Pakistanin välillä, niin että Pakistan sai Länsi-Punjabin ja Itä-Bengalin, kun taas Intia sai Itä-Punjabin ja Länsi-Bengalin. Myöhemmin Itä-Bengali erosi sisällissodassa Pakistanista ja muodosti kolmannen itsenäisen valtion nimellä Bangladesh ("Bengalivaltio").

Hindujen ja muslimien välisissä väkivaltaisuuksissa miljoonat joutuivat jättämään kotinsa - muslimeja pakeni Intiasta Pakistaniin ja hinduja Pakistanista Intiaan. Väliin ja jalkoihin jäi monia pienempiä vähemmistöjä, jotka monenlaisin kohtaloin löysivät itsensä lopulta jommastakummasta uudesta valtiosta. Esimerkiksi kotikatuni kristitty yhteisö jäljittää juurensa nykyisen Intian puolelle Itä-Punjabiin, joka on sikhien tärkein keskus.

Suurin geopoliittinen kiista syntyi kuitenkin Kashmirista. Intian ja Pakistanin jaon pääperiaatteen mukaan alueen olisi pitänyt liittyä Pakistaniin, sillä siellä on selkeä ja iso muslimienemmistö. Jammussa oli ja on yhä kuitenkin merkittävä hinduväestö ja vuoristoinen Ladakh on buddhalaisenemmistöinen. Nämä seikat eivät kuitenkaan Kashmirin kohtaloa ratkaisseet, vaan syyllinen nykypäiviin asti jatkuneeseen sotatilaan Intian ja Pakistanin välillä oli Kashmirin viimeinen maharadža Hari Singh, joka kieltäytyi järjestämästä kansanäänestystä Kashmirin kuulumisesta joko Intiaan tai Pakistaniin tai itsenäistymisestä, sillä tiesi kashmirilaisten valitsevan itsensä kannalta "väärin". Kansan kuulemisen sijaan hän kutsui Intian joukot tuekseen väestöä kukistamaan, mikä käynnisti ketjureaktion, kun sekä Intia että Pakistan lähettivät joukot valtaamaan niin paljon Kashmirista kuin pystyivät. Kilpajuoksu päätyi nykyiselle valvontalinjalle, jota kumpikaan maa ei tunnusta kansainväliseksi rajaksi, sillä kumpikin vaatii yhä itselleen koko Kashmiria.

Intia miehitti Jammun ja pääosan Kashmirin keskuslaaksosta, mukaan lukien pääkaupunki Srinagarin, sekä Ladakhin. Pakistan puolestaan miehitti Kashmirin länsiosan sekä Gilgit-Baltistanin. Nämä pidettiin aluksi yhdessä niin että Gilgit-Baltistania nimellisesti johdettiin Azad Kashmirin pääkaupungista Muzaffarabadista, mutta koska Gilgit-Baltistan muodostaa maantieteellisesti, kulttuurisesti ja uskonnollisesti sangen omaleimaisen alueen kashmirilaiseen Azad Kashmiriin verrattuna, se erotettiin lopulta liittovaltion alaiseksi itsehallinnolliseksi maakunnaksi.

*   *   *

Maailmasta ei löydy montaa kolkkaa, jonka maisemat olisivat yhtä jylhät ja dramaattiset kuin Gilgit-Baltistanin. Siellä kohtaavat neljä mahtavaa vuoriketjua: Himalaja, Hindukush, Karakorum ja Pamir. Useampi maailman korkeimmista vuorista sijaitsee Gilgit-Baltistanin alueella: K2, Nanga Parbat, Rakaposhi, Gasherbrum ja Batura Sar. Hunzan ja Nagarin jokilaaksot laskevat Gilgitiin, jossa virta yhtyy Skardun suunnasta alkunsa saavaan Indukseen. Lumihuippuiset vuoret reunustavat kaikkialla jyrkkäreunaisia rotkoja, joiden pohjalla kirkasvetiset vuolaat virrat pauhaavat. 

Väestö keskittyy jokilaaksojen vihreisiin vöihin, joissa kasvatetaan aprikoosia, mantelia, kirsikkaa ja omenaa sekä viljellään olosuhteiden sallimia viljoja. Laitumilla pidetään lampaita, vuohia ja lehmiä, korkeimmilla ylängöillä jakkeja. Alueen tyyppipuita ovat pylväsmäiset poppelit ja sypressit, mutta osassa laaksoista on mänty-, kuusi- ja tammimetsiä. Korkeammilla rinteillä kasvaa usein katajaa, koivua ja tyrniä.

Gilgit-Baltistan on harvaan asuttu vuoristoalue - siellä on ainoastaan puolitoista miljoonaa ihmistä, mikä on saman verran kuin banaalissa pakistanilaisessa maakuntakaupungissa. Kun maa muodostuu maailman korkeimpiin kuuluvien vuoriketjujen väliin jäävistä rotkolaaksoista viljelmineen ja näiden yläpuolisista kesälaitumista, on selvää, että maantiede on tuottanut myös kulttuurista omaleimaisuutta: Gilgit-Baltistanissa puhutaankin noin kymmentä endeemistä kieltä - käytännössä joka laaksoryppäässä omaansa. Urdua ja englantia osataan, mutta ne on opittu vieraina kielinä.

Myös uskonnollisesti Gilgit-Baltistan on omaleimainen sekä Pakistaniin että Kashmirin ydinalueisiin verrattuna: se on nimittäin šiialaisen ismailiittilahkon eli nizarilaisten päälinnake maailmassa. Hunzan historialliseen kuningassukuun kuuluva prinssi on samalla ismailiittien nykyinen uskonnollinen johtaja, agakaani, joka titteli on perinnöllinen ja omaa samantapaisen uskonnollisen aseman kuin tiibetinbuddhalaisten dalai-lama. Nykyinen eli neljäs agakaani on ruhtinas Karim al-Husseini. Historiasta tunnemme ismailiitit aikoinaan kalifeja vastaan taistelleista assassiineista - vuoren vanhus oli siis nykyisten agakaanien edeltäjä. Ismailiitit ovat kuitenkin jo kauan sitten karistaneet assassiinien sotaisuuden harteiltaan ja heidän nykyiset asuinalueensa Gilgit-Baltistanin ja Tadžikistanin vuoristoissa ovat säilyneet rauhallisina, joskin osittain juuri siksi, että tietoisuus omasta vähemmistöasemasta ympäröiviin alueisiin nähden on saanut vuoristolaiset pitämään tiiviisti yhtä.

Viimeksi mainittu asia kävi ilmi myös omalla matkallani Gilgit-Baltistaniin, mikä sattui yhteen Pakistanin ydinalueita riivanneen poliittisen konfliktin kanssa. PTI:n ja PML:n kannattajien ottaessa yhteen Punjabissa ja Islamabadissa, Gilgit-Baltistanissa tapaamani vuoristolaiset ilmaisivat kyllästyksensä kumpaakin puoluetta kohtaan. Yksi isännistämme totesi: "Miksi me lähtisimme polttamaan omia hallintorakennuksiamme, niin kuin etelässä tekevät? Eivät he ole tähänkään asti välittäneet meidän alueestamme. Me olemme pieni vähemmistö, mutta rakastamme (yhtenäistä) Pakistania enemmän kuin kukaan noista etelän puolueista."

*   *   *

Matkamme aluksi lensimme Gilgitiin, jossa majoituimme marttyroituneen everstin majataloksi muutetussa talossa. Vuorten rinteillä talon yläpuolella leijaili satoja alppivariksia ja alppinaakkoja ja näimme myös ensimmäiset pikkukotkat ja himalajankorppikotkat.

Vietimme yhden päivän Hindukushin laaksoissa, joista löysimme mm. laulavia intianrastaita ja tiibetinmustarastaita, virtojen varsilta lukemattomia sinijokirastaita, joki- ja virtaleppälintuja sekä aasiankoskikaroja. Joka vihreältä saarekkeelta löytyi yleensä vuoritiltaltteja, kashmirinuunilintuja, harmaatalitiaisia, mustaleppälintuja, vuorihernekerttuja, kultahemppoja ja vuorisirkkuja. Avoimien louhikoiden peruslajeja olivat sinirastas, louhikkotasku ja nunnatasku. Intiankuhankeittäjät ja punavarpuset saapuivat Gilgit-Baltistaniin vasta samalla viikolla. Yöllä majapaikkamme puutarhassa huutelivat kyläpöllöset.

Seuraavat päivät vietimme käymällä läpi Nagarin ja Hunzan laaksojen kyliä ja erilaisia habitaatteja kuivista piikkipensaikoista katajaisiin rinteisiin sekä poppeli- ja aprikoosilehtoihin. Kussakin elinympäristössä oli omat tyyppilajinsa - esimerkiksi katajametsissä katajanokkavarpunen ja mustatöyhtötiainen, jonka nimeksi sopisi paremmin katajatiainen. Rotkolaaksoja pitkin kulki myös jatkuva virta muuttolintuja kohti Keski-Aasiaa ja Siperiaa: milloin satoja haarahaukkoja (muuttava alalaji lineatus), milloin mustahaikaroita, milloin lukuisia pääskylajeja.

Ganishin kylän liepeiltä, läheltä Hunza- ja Nagarjokien yhtymäkohtaa, löysimme Pakistanin ensimmäisen pensastaskun - lukuisien sepeltaskujen joukosta. Lintu saatiin onneksi hyvin valokuvattua, koska yksi retkikuntamme jäsenistä on valokuvaajatar, ja siitä tehtäneen jonkinlainen julkaistava artikkeli.

Hunzan tukikohtamme oli Aliabadissa, Kahden harakan majatalossa, josta käsin teimme myös kaksi tutkimusmatkaa vielä jylhemmille pohjoisille alueille: ensin Borithjärvelle, jossa vietimme yön, ja sitten Khunjerabin kansallispuistoon, jonka alueella sijaitsee myös maailman korkeimmalla sijaitseva kansainvälinen raja-asema, nimittäin Pakistanin ja Kiinan välinen.

Borithjärvi on alpiininen järvi Husseinin kylän yläpuolella ja tunnettu harvinaisuuksien magneettina. Olen käynyt siellä 20 vuotta sitten, kuten monessa muussakin Karakorumin valtatien varren paikassa. Saimme seuraksemme Gilgit-Baltistanin johtavan lintutieteilijän, joka myös ylläpitää Gilgit-Baltistanin linnustolle omistettua verkkosivustoa. Järvellä oli jonkin verran palearktisia sorsia ja kahlaajia, muutama kutakin lajia. Lisäksi noki- ja liejukanoja sekä yksi luhtahuitti. Rannoilta löytyi epätavallisempia lajeja, kuten karakoruminkiuru, kivitasku, leppälintu (kymmenien mustaleppälintujen joukosta), muutamia ruusupunavarpusia sekä yksinäinen lumikyyhky. Aamulla sadat alppivarikset ja alppinaakat laskeutuivat vuorilta kylän pelloille. Kultahemppojen parvet sirisivät kaikkialla.

Khunjerabin ylämailta löysimme kymmenittäin aavikkotaskuja, vuorileppälintuja ja paljakkarautiaisia. Kahden rotkon suilla huusivat himalajanlumikanat soidinhuutojaan. Näimme myös viisi niistä oikein hyvin - varmistuen siitä, että kyseessä oli juuri tämä Pakistanin lumikanoista yleisempi. Samalla alueella tavataan nimittäin toistakin lajia, tiibetinlumikanaa - ja paikka lieneekin ainoita maailmassa, jossa kaksi lumikanalajia esiintyy päällekkäin. Lumikanojen lisäksi vuoriniityillä esiintyy yleisenä vuoripyytä ja harvinaisempana himalajanpyytä. Useamman kerran yllämme lipui himalajankorppikotkia ja maakotkia, lopulta myös majesteetillinen partakorppikotka.

Erityisen jännittävä lintulaji, jonka löysimme Khunjerabin alpiinisilta paljakoilta, oli maatiainen. Tämä omituinen naskalinokkainen pikkulintu puuttuu yhä Pakistanin lintukirjoista, vaikkakin aiemmin mainittu, Gilgit-Baltistanin linnustolle omistettua verkkosivua ylläpitävä ornitologi on sen jo listannut vakituiseksi lajiksi pohjoisimmille vuorialueille. Lajia pidettiin aiemmin pienimpänä aavikkonärhistä - sillä oli suomenkielisenä nimenäkin pikkuaavikkonärhi. Nykyisin sen tiedetään olevan maaelämään ja ylätasankoihin erikoistunut tiainen. Tiaismaisuus näkyy parhaiten linnun pomppiessa tasajalkaa paikasta toiseen.

Näimme Khunjerabissa myös kiitettävästi nisäkkäitä: Laumoittain himalajanvuorivuohia laidunsi rinteillä yllättävänkin lähellä ja näkyvillä, mikä lienee selittynyt sillä, että olimme jo varhain aamulla liikkeellä eikä maantiellä näyttänyt sinä päivänä olevan tavanomaista rekkaliikennettä. Toinen villinisäkäs, jota näimme runsaasti, oli kultaturkkinen himalajanmurmeli, joita jökötti ja lömppi pesäkolojensa ulkopuolella ja kiljahteli rinteissä lintuja etsiessämme. Myös jakkeja laidunsi varsin paljon Khunjerabin korkeimmissa osissa.

Minatinin yläpuolisilla rinteillä, joilla sijaitseva Pissanin maailman korkeimmalla sijaitseva krikettikenttä on hyvä lintupaikka, näimme myös pikoja eli piiskujäniksiä. Nekin kiljahtelevat. Lumileopardia emme matkallamme nähneet, mutta metsänvartijat kertoivat meille lumileopardin hiljattain surmanneen kaksi jakkia ja käyvän säännöllisesti pimeän aikaan näiden raadoilla.

Viikkomme päättyessä palasimme Hunzan maisemista ja isäntämme majatalosta etelään Gilgitiin vain saadaksemme tietää, että lentomme oli peruttu - ja kolmen seuraavan päivän lennot kaikki täyteen buukattuja. Niinpä edessämme oli henkeäsalpaava serpentiiniteitä seurannut ajomatka Induksen yläjuoksun rotkon vartta seuraten Skarduun, jossa vietimme yön, ja josta pääsimme seuraavana päivänä lentämään Islamabadiin.

Islamabadiin lentokentältä pääseminen osoittautuikin sitten omaksi seikkailukseen - tuo maanantai oli nimittäin mielenosoitusten ja vastamielenosoitusten päivä ja kaikki päätiet oli tukittu barrikadeilla. Jouduimme koukkaamaan kymmenien kilometrien matkan pohjoisen kautta ja soluttautumaan pääkaupunkiin Shah Allah Dittan kylän kautta. Loppu hyvin kaikki hyvin lopulta kuitenkin, ja pääsin istuskelemaan terassilleni somepäivityksiä katsomaan ja tervehtimään kaikkia niitä yleisiä eteläaasialaisia lintulajeja, kuten mainoja, bulbuleita, intianvariksia ja drongoja, jotka Gilgit-Baltistanista olivat puuttuneet.

Hetki aikaa jälkisuomettumiselle

Olen ollut laiska kirja-arvostelujen suhteen, vaikka silloin tällöin laitankin muutaman rivin tai kappaleen jostain hiljattain lukemastani. Osasyy laiskuuteen on vastavuoroisuus. Ilmaiset kirjat kyllä kelpaisivat, mutta muutamankin rivin arvostelun laittaminen johonkin ulos tuntuu olevan ylivoimaista. Ainoat arvostelut, joita romaanitrilogiani on lukijoiltaan saanut, ovat ulkomaalaisilta. Äidinkieleni käyttäjät eivät ole vaivautuneet. Jokunen on tosin lähettänyt minulle kommenttejaan henkilökohtaisina viesteinä, mikä on tietysti ihan kiva, koska kirjailijaakin kiinnostaa, mitä ajatuksia kirja herätti - mutta kirjailijalle lähetetyillä viesteillä kirja ei tavoita uusia lukijoita. Se, kuten ehkä ymmärrätte, on kirjoittavalle ihmiselle ongelma.

Kirjojen kirjoittaminen, lukeminen ja arvosteleminen ovat toisilleen välttämättömiä asioita - ne yhdessä luovat keskustelevan kirjallisuuskulttuurin. Varsinkin paljon lukevan kannattaakin muistaa, että mikäli haluaa osoittaa jonkinlaista arvostusta kirjoittajia kohtaan, arvostelun tai analyysin julkaiseminen on siihen mitä parhain keino. Sellaiset ovat nimittäin usein ainoa tapa, jolla perinteinen kirja saa julkisuutta. Arvostelu on se, mistä lukija usein ensimmäistä kertaa saa tietää ja kiinnostuu kirjasta. Jos kiinnostuu tarpeeksi, saattaa vieläpä ostaa, tilata tai lainata lukeakseen. Kirjat ovat siitä haasteellisia markkinoitavia, että ostopäätös tehdään ennen kuin kirjaa on luettu. Toisin sanoen, parhainkaan teksti ei pysty itse myymään itseään, vaan alkusysäys kirjan hankkimiselle on aina jokin muu: kirjailijan henkilö tai hänen aikaisemmat kirjansa - tai sitten arvostelu, jonka kirjan jo lukenut toinen lukija on kirjoittanut.

Toki ihmiset myös kuulevat kirjoista tuttaviltaan tai tekevät heräteostoksia otsikon ja kansien perusteella kirjakaupassa. Silti ainakin paljon lukevat ihmiset - sellaiset kuin minä, joilla on hetkenä kuin hetkenä kasapäin odottavia tai aloitettuja kirjoja pöydillään - tekevät hyvin usein valintojaan luettuaan arvostelun. Siksi kannustan niihin. Alustan ei tarvitse olla mikään vakavamielinen kirjallisuusjulkaisu - itse asiassa mikä tahansa alusta, jolla kirjoja myydään tai niistä puhutaan (Goodreads, Amazon, nettikirjakaupat, kirjablogit...), tavoittaa todennäköisesti enemmän lukijoita kuin korkeakulttuurinen kirjallisuuslehti. Myös oma blogi voi olla aivan käypä julkaisualusta, vaikkei olisikaan varsinaisesti kirjablogi. Ainakin kirjailijat ja heidän kustantajansa yleensä jakavat mielellään kirjoistaan kirjoitettuja arvosteluja (jos tietävät niistä - ja jos ne eivät ole aivan täysin tyrmääviä), joten sillä tavoin saa myös omalle blogilleen lisälukijoita uusista verkostoista.

*   *   *

Tällä kertaa tulin lukeneeksi kirjan, joka on välttämätöntä arvostella. Kyseessä on keväällä ilmestynyt Pekka Virkin Jälkisuomettumisen ruumiinavaus (Docendo 2023). Menen niin pitkälle, että väitän tämän kirjan olevan mahdollisesti tärkein viime vuosina ilmestynyt Suomen yhteiskuntaa ja politiikkaa käsittelevä teos.

Tärkeys liittyy sekä siihen, miten järisyttävä rooli kirjan aihepiirillä on ollut maamme ja kansakuntamme kohtalolle, että siihen, millä tavoin kirjan aihepiiriä on ennen tätä kirjaa käsitelty - tai lähinnä jätetty käsittelemättä. Kirjaa lukiessa ei voi olla havahtumatta siihen tosiseikkaan, että vielä muutama vuosi sitten tätä kirjaa ei olisi voinut Suomessa julkaista - ei ainakaan ilman erittäin dramaattisia seurauksia omalle uralle ja yksityiselämälle. Jo tämä toteamus osoittaa, miten järkälemäisestä norsusta kansakuntamme olohuoneessa kirja puhuu. Nytkin on havaittavissa, että tätä kirjakauppojen bestselleriä - jota kansa siis kyllä lukee - vältellään ankarasti suurimmissa mediataloissa. 

Kirjailija Virkki on yhä nuori mies, muttei enää ollenkaan niin nuori kuin oli 13-14 vuotta takaperin, kun häneen ensi kertaa tutustuin nuorisopolitiikan kautta. Jo tuolloin kiinnitti huomiotani muutama sellainen ominaisuus, jotka olivat harvinaisia ikäryhmän keskuudessa kuten myös sen kapeamman otoksen, joka toimi aktiivisesti yhteiskunnallisessa elämässä. Virkin suurimpiin vahvuuksiin silloin kuten edelleenkin kuuluivat sanaseppomainen verbaalilahjakkuus, terävä kynä, erinomainen muisti ja kyky yhdistää toisiinsa näennäisen yksittäisiä tiedonmurusia, nimiä ja tapahtumia, jotka kuka tahansa pinnallisempi olisi ajat sitten unohtanut.

Ammattitoimittajille ominaiseen vainuun, joka kertoi hänelle, että jokin ei ollut tuossa tai tässä asiassa, uutisessa tai henkilössä kohdallaan, yhdistyivät sekä kyky että sinnikkyys penkoa asioita kuukausien tai jopa vuosien ajan - enemmän tutkijoille tyypillinen ominaisuus, joka useimmilta toimittajilta nykyajan kiireessä tuntuu puuttuvan. Näitä kahta tärkeää ominaisuutta täydensi kolmas, joka lähensi häntä puolestaan aktivisteihin ja oikeustaistelijoihin: vahvana näyttäytyvä tarve oikeudenmukaisuuteen ja vääryyksien korjaamiseen. Hän olikin siitä poikkeuksellinen poliittinen nuori, etteivät häntä tuntuneet kiinnostavan valtapelit ja itsensä tykö tekeminen valtaapitävien hoveihin. Virkin motiivi pyöriä politiikan hiekkalaatikoilla olikin mitä ilmeisimmin aito ja rehellinen aatteen palo.

Mikä tuo aate sitten oli? Ilman epäilystäkään se oli poliittisesti oikealla. Pikkuvanha puheenparsi, jolla oli tapana parin tuopin jälkeen yltää mahtipontisuuteen, yhdessä pukeutumisen kanssa viittasivat konservatiiviin, mutta pinnan alla oli länsimaista vapautta ja yhteiskunnallista monimuotoisuutta arvostava klassinen liberaali. Voimakas kiinnostus sota-aikoihin ja kylmään sotaan yhdistyivät juhlalliseen isänmaallisuuteen sekä isänmaan- ja kotiseuturakkauteen, mikä antoi kuvan kansallismielisestä henkilöstä - pinnan alta paljastui kuitenkin nopeasti avoin, kansainvälinen ja kielitaitoinen osaaja, joka vietti pitkiä aikoja varsinkin Baltian maissa, tutki puolalaisia arkistoja, kävi kulttuurikohteissa Italiassa, lauloi englantilaisia rallatuksia ja tapaili ukrainalaisia ja valkovenäläisiä kansalaisaktiiveja. Persua saati radikaalimpaa laitaoikeistolaista hänestä ei olisi saanut tekemälläkään.

Mikään Virkin myöhemmistä saavutuksista ei tietenkään ole millään muotoa minun ansiotani, vaan ainoastaan itsensä, mutta ainakin kahdessa asiassa hän - joko sattumalta tai tarkoituksella - tuli ottaneeksi vinkeistäni vaarin, ja molemmilla oli oleva formatiivista vaikutusta hänen myöhempään tuotantoonsa. 

Ensimmäinen oli ehdotukseni, että hän (silloin vielä hyvin nuori mies) menisi kylmän sodan eläköityneiden veteraanien tykö ja ammentaisi näiltä, mitä näillä oli kerrottavaa, ennen kuin kuolisivat pois ja tieto katoaisi. Olin silloin harmissani siitä, että niin ilmeinen tietolähde jäi lähes kaikilta aiheeseen kajoavilta kokonaan käyttämättä, vaikka moni paljon asioista tietävä vanhus, joka olisi halunnut jonkun kuuntelevan, virui yksinäisyydessä, vailla mahdollisuutta jättää jälkeensä tiedollista perintöä, sillä tämä sukupolvi oli kokenut kolmikirjaimisen kylmän kouran otteen Suomessa eikä sanoisi mitään julkisuuteen. Ja Virkki totisesti meni ja kuunteli.

Toinen oli suositukseni Tarton yliopistolle opiskelupaikkana. Se avaisi uuden maailman, uuden perspektiivin ja antaisi sitä suomalaisilta usein puuttuvaa näkemystä, jossa oma kansallinen historia suhteutuu osaksi kaikkea sitä, mitä muualla Euroopassa ja maailmassa samanaikaisesti tapahtui. Puhumattakaan Tartossa vallitsevasta ainutlaatuisesta hengestä ja itäeurooppalaisesta intelligentsiasta, johon tuo kaupunki antaa paljon syvemmän yhteyden kuin mikään suomalainen yliopistokaupunki. Jo ennen kuin pääsin kirjan loppusanoihin, joissa Virkki ylistää Tarttoa, olin valmis osoittamaan Tarttoa sormella vaikuttuessani Virkin suomalaisittain poikkeuksellisen hyvästä weberiläisestä silmämäärästä ja kyvystä arvioida kotimaista suhteutettuna kansainväliseen.

Näistä lähtökohdista Virkki kehittyikin nopeasti lahjakkaaksi ulko- ja turvallisuuspoliittiseksi skribentiksi, jonka tärkeimmäksi foorumiksi näytti muodostuvan perinteikäs maanpuolustusalan lehti Suomen Sotilas. Sen lisäksi hän kirjoitti myös moneen muuhun lehteen Itämeren alueella ja aina Kanadassa saakka, samalla kun eteni kansainvälisen politiikan ja oikeustieteen opinnoissaan - joissa tutki sattumoisin korruptiota ja rahanpesua. Ei siis ollut yllätys, että seuraavaksi olisi luvassa kirja. Ja nyt kun padot on aukaistu ja rauta on kuumaa, uskoisin Virkin takovan vielä monta kirjaa lisää.

*   *   *

Jälkisuomettumisen ruumiinavaus on eräänlainen ajankuva viimeisistä runsaasta 30 vuodesta, jotka ulottuvat Neuvostoliiton hajoamisesta ja YYA-sopimuksen raukeamisesta aina Suomen liittymiseen Naton jäsenmaaksi. Kirjan pääaihe siis ei ole varsinainen suomettuminen, joka osui ajallisesti edeltävään jaksoon, toisen maailmansodan päätöksestä kylmän sodan loppuun. Tuosta ajasta ja ilmiöstä on jo ehditty kirjoittaa paljon, joskaan ei aina kovin rehellisesti ja avoimesti. Virkki kuitenkin käsittelee jonkin verran myös neuvostoajan suomettumista, muodostaahan se paitsi taustan kirjassa käsitellyille ilmiöille, myös selityksen kirjan nimivalinnalle ja käsitteistölle.

Virkki tarkoittaa jälkisuomettumisella jotakuinkin samaa kuin Mika Aaltola puhuessaan "suomettumisen pitkästä hännästä" - siis suomettumisajan ja -ilmiön vaikutusten jatkumista ja niiden myötä Venäjän konspiratiivisen vaikutusvallan jatkumista Suomen poliittisessa eliitissä, liike-elämässä ja kansallisessa keskustelussa vuosikymmeniä sen jälkeen, kun Neuvostoliitto ja YYA-sopimus olivat jo lakanneet olemasta ja melkein kaikki (muut) Itä-Euroopan maat liittyneet sekä Euroopan unioniin että Natoon.

Kirja on korutonta ja kylmäävää luettavaa, vaikka tietäisi suurimman osan siinä kerrotusta jo entuudestaan. Itse asiassa Jälkisuomettumisen ruumiinavaus sisältää niin paljon myös viitteellistä ja tarkemmin avaamatonta tietoa, että hyvät yleistiedot Venäjän vaikutusvallasta ja vaikuttajapiireistä Suomessa eivät latista lukukokemusta, vaan päinvastoin auttavat ammentamaan kirjasta vielä paljon enemmän kuin mikä on sanottu suoraan.

Tapa, jolla kirja on toteutettu, on aihepiiriin nähden varsin optimaalinen. Sanon tämän huolimatta siitä, että olisi suuri kiusaus toivoa kaikenlaista lisää - jokainen kirjan luku ja moni kappalekin ansaitsisi oikeastaan oman kirjansa. Kuitenkin tämän kirjan suurimpiin vahvuuksiin kuuluu sen asiantunteva generalismi: Virkki kuuluu niihin harvinaisiin osaajiin, jotka kykenevät käsittelemään lukuisia eri ilmiöitä ja aihepiirejä, ottamaan huomioon niin politiikan, talouden, tiedustelumaailman kuin psykologiset ja henkilöprofiileihin liittyvät seikat. Hän ei siis rajaa käsittelyä vain johonkin tiettyyn erityisalaan. Suurin osa akateemisista teoksista tekee niin ja jää siksi suuren yleisön huomion ulkopuolelle.

Edellisestä huolimatta Jälkisuomettumisen ruumiinavaus on akateemisesti pätevä teos - se on akateemisempi kuin suurin osa Suomessa "tietokirjoina" julkaistavista teoksista, joista on jätetty pois lähdeliitteet ja hämärrytetty väitetyn tiedon lähteet näkymättömiin. Virkki ei ole toiminut näin, vaan on ihailtavalla pedanttisuudella dokumentoinut niin yksityiskohtia kuin yleisiä linjojakin koskevat arvionsa, viitteistäen ne julkaistuihin lähteisiin, jotka kuka tahansa pääsee halutessaan tarkastamaan.

Eivätkä nuo lähteet suinkaan ole heppoisia. Joukossa on toki täysin journalistisia julkaisuja ja silkkoja juorujakin - mutta on erittäin olennaista, että Virkki on dokumentoinut, mistä ne ovat peräisin. Tämä lienee osittain myös tervettä itsesuojelua - mikäli kirjassa epäedulliseen valoon asettuva henkilö keksisi syyttää kirjailijaa kunnianloukkauksesta tai yksityisen tiedon levittämisestä, lähdeviite vakiintuneeseen tiedotusvälineeseen antaa selkänojaa.

Itsesuojelusta lienee kyse myös itseäni lukijana ajoittain häirinneessä piirteessä: Virkki tuntee tarvetta toistuvasti kirjan aikana selitellä, ettei ole syyttämässä ketään eikä ainakaan rikoksesta, että kirjassa ilmeisen niljakkaiksi kuvatut ilmiöt olivat "sinänsä ymmärrettäviä" omana aikanaan ja omassa kontekstissään. Myös sanoja "toki" ja "kuitenkin" toistellaan välillä häiritsevän paljon, mikä antaa tekstille selittelevää sävyä, vaikka seuraavaksi läpikäytävä faktojen vyörytys puhuu kiistattomasti omaa kieltään. Ymmärrän kuitenkin valinnan, sillä aihepiiriä ei ole totuttu Suomessa käsittelemään avoimesti eikä rehellisesti - ja kuten aiemmin totesin, ei niin kauan aikaa taaksepäin koko kirjan julkaiseminen, ainakin vakiintuneen tietokirjakustantajan kautta, olisi saattanut koitua ylipääsemättömän hankalaksi tai jopa hengenvaaralliseksi.

Tästä tulemmekin kirjan ajoitukseen. Virkki toteaa itsekin kirjoittaneensa kirjan varsin nopeasti ja loppuvaiheessa suorastaan kilpajuoksua vyöryvien uutisten kanssa, kun vuoden 2022 tapahtumat yhtäkkiä täysin mullistivat Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen asemoitumisen ja sen myötä myös julkisen keskustelun maassamme. Kiirehtiminen oli aiheellista. Tätä kirjaa ei olisi kannattanut jäädä märehtimään vuosikausiksi. Pikemminkin kirja nyt toimii päänavauksena ja vaatii jatkokseen uusia kirjoja - sekä tältä kirjailijalta että toisilta. Toivottavasti ilmapiirissä, jota kattaa Nato-sateenvarjo, ja jossa on lopultakin vapauduttu suomettumista ja jälkisuomettumista leimanneista pelosta ja itsepetoksesta.

Kirjan lähteiden joukossa on joitain, joihin on tukeuduttu voimakkaammin kuin muihin. Tällainen on erityisesti Mari Luukkosen tuore Supo-historia, Rautaesiripun varjossa - Supo idän ja lännen jännitekentässä 1978-1993 (Otava 2022). Huolimatta tarkastelujaksonsa päättymisestä pian kylmän sodan päättymisen jälkeen, kirja näyttää tarjonneen Virkille hyvin hedelmällisen kronologisen kehikon, johon sovitella myös jälkisuomettumisen ajan ilmiöitä ja tapahtumia. Muutenkin Virkki osoittaa tiedollis-analyyttisten lähteidensä valinnassa yhtä aikaa hyvää arvostelukykyä ja ennakkoluulottomuutta. Nuorten tutkijoiden opinnäytetöitä on joukossa useampia, mutta myöskään vanhan sukupolven muisteloita ei ole unohdettu. 

Kirjan tyyli on sujuvan asiallinen - suorastaan silmiinpistävän koruton ja toteava, kun ottaa huomioon kuinka arkaluontoisista asioista kirja puhuu. Moni olisi kokenut houkutusta retostella skandaaleilla. Tähän Virkki ei kuitenkaan alennu. Se "pikkuvanha mahtipontisuus", jonka alussa mainitsin muistavani kirjailijan nuoruusvuosilta, on vuotten varrella karissut pois, kun Liperin kirkkoherraa siteeranneesta osakuntaveikosta on kypsynyt kivenkova asiantuntija.

Sitä asiantuntemusta tosiaan riittää. Epäilen, että kirjan luettuaan moni vanhempi herra (ja jokunen rouva) tässä valtakunnassa alkaa katsoa Virkkiä suuremmalla kunnioituksella. Joku ehkä pelollakin - miettien, kuinkahan paljon se minusta tietää. Ja syytä onkin, sillä rivien väleistä voi monin paikoin päätellä kirjailijan tietävän monesta asiasta enemmänkin kuin sen, minkä on pystynyt julkisista lähteistä viitteistämään ja siten julkaisemaan.

Vaikka moni, varsinkin KGB:n toimiin Suomessa törmännyt, voisi varoitella, että tietyistä asioista kirjoittaminen voi olla terveydelle vaarallista, kannattaa muistaa, että myös päinvastainen on terveydelle haitallista. Asioiden tietäminen on vaarallisimmillaan ennen kuin ne on julkaistu tai jaettu - tai vähintäänkin asennettu "kuolleen miehen kytkimen" taa siltä varalta, että jotain tapahtuisi. Kun ne on kerran julkaistu, muuttuu asetelma olennaisesti: julkaisijan vaientaminen vain kohdistaisi yleisen kiinnostuksen tämän julkaisemiin ja julkaisemattomiin tietoihin.

Ja tästähän on kyse tarpeessa avata suomettumisen ja jälkisuomettumisen patologia julkiseen keskusteluun. Niin kauan kuin se pysyy piilossa, supinan ja kuiskausten tasolla, se myrkyttää koko maan ilmapiiriä ja suhteita liittolaisiimme. Sen sijaan kun asiat on kerran sanottu ääneen, saamme huomata, että moni noista iljetyksistä muuttuu yhtäkkiä varsin arkisiksi ja banaaleiksi asioiksi. Suomalaiset olisivat ansainneet näiden asioiden käsittelyn jo 90-luvulla, mutta vieläkään ei ole liian myöhäistä.

Paitsi Suomen Nato-jäsenyyden toteutuminen, myös viime vuosina tapahtuneet keskeisten vaikuttajahämähäkkien eläköitymiset (eräät heistä esiintyvät kirjassa useasti, nimeltä mainittuina) ovat tehneet mahdolliseksi sen, että Suomi viimein kykenee lähihistoriansa rehelliseen arviointiin samoin kuin vuosikymmenet vallassa pysytelleen eliitin toimien kriittiseen käsittelyyn. Virkin konkreettinen ehdotus muisti-instituutin perustamiseksi menneisyydenhallinnan välineeksi vaikuttaa kannatettavalta, kunhan sitä ei miehitetä tiedon pimittämiseen ja kassakaappeihin sulkemiseen keskittyvillä geriatrisilla portinvartijoilla.

*   *   *

Kun nyt olen käsitellyt kontekstuaalisesti sekä kirjaa että sen kirjoittajaa, siirrymme tärkeimpään asiaan eli kirjan aihepiiriin. Kirja on aihepiiriinsä erinomainen johdatus eli suosittelen sen hankkimista kotikirjastoon ja lukemista - vaikkapa useampaan kertaan - kaikille, jotka haluavat ymmärtää Suomen yhteiskuntaelämää ja erityislaatua. Kaikessa Suomen politiikassa ja yhteiskuntaelämässä ei ole ollut kyse Venäjästä - mutta niin paljossa on, ja niin paljon siitä on tähän asti pidetty vaiettuna, että tämä kirja avaa erittäin tärkeän oven muidenkin asioiden ymmärtämiseen.

Asioiden pilkkominen ja eristäminen toisistaan erillisiksi on akateemisen maailman mutta myös suomalaisen lähihistorian käsittelyn helmasyntejä. Erillisinä asioiden suhteet toisiinsa eivät hahmotu oikein. Yksi oleellinen esimerkki tästä on se, miten tiedustelutoimintaa käsitellään Suomessa ja osin muuallakin länsimaissa.

Kun uutisissa tai kirjallisuudessa on jotain KGB:stä tai Venäjän tiedustelu- ja turvallisuuspalvelujen toiminnasta Suomessa, maallikot - ja jopa ammattitoimittajat - ajattelevat, että kyse on lähinnä vakoilusta. Siitä, että joku tuhma pikkuvirkamies on pimeällä kujalla antanut salaisiksi leimattuja papereita venäläiselle "diplomaatille" kostean illan päätteeksi, tai koska on juuri saanut ison summan rahaa sveitsiläiselle tililleen, tai koska ei halua vaimonsa tai työnantajansa tietävän siitä motelliseuralaisesta, josta venäläisillä ystävillämme on valokuvia. Ajatellaan, että tämä asia hoidetaan pois päiväjärjestyksestä sillä, että sankarillisen vastavakoilun paljastama "diplomaatti" julistetaan ei-toivotuksi henkilöksi ja suomalainen virkamies saa nuhtelut tai potkut huonosta käytöksestään.

Tämän mielikuvan toistuessa niin tiedotusvälineissä kuin vakoiluromaaneissa ja agenttileffoissa jää kokonaan ymmärtämättä se, että vakoilu muodostaa ensinnäkin vain pienen osan tiedustelusta, ja tiedonhankinta taas vain pienen osan siitä, mitä tiedustelupalvelut tekevät.

Länsimaiset tiedustelupalvelut harjoittavat tyypillisesti kolmitasoista tiedon käsittelyä, jossa kaiken pohjalla on tiedonhankinta, kattaen sekä tiedustelijoiden tuottaman tiedon, kumppaneilta saadun tiedon että erilaisten teknisten järjestelmien, kuten viestiurkinnan, satelliittien ja tutkien, tuottaman tiedon. Tiedonhankintaa seuraa analyysi, jota varten tiedustelupalveluilla yleensä on suuret määrät henkilökuntaa päämajoissaan. Tiedusteluanalyysi ei siis ole jonkun yksittäisen vakoojan henkilökohtainen mielipide tiedottajansa lavertelemista asioista, vaikka tästä kirjoitettu raportti voikin olla osa sitä tietomassaa, josta tiedusteluanalyytikot kokoavat analyysia. Kolmannella tasolla analyysejä ei enää arvioida vain siitä näkökulmasta, onko tämä totta ja onko tässä koko totuus, vaan ensisijaisesti siitä näkökulmasta, mitä asialle seuraavaksi pitäisi tehdä. 

Vaikka kaikkialla maailmassa tiedustelupalveluilla on tekemisissään jonkin verran omaa harkintavaltaa - eikä kaikkea suinkaan viedä poliitikkojen pöydille tai aamubriiffauksiin (eikä poliitikoilla olisi sellaiseen rahkeitakaan) - on länsimaissa tapana, että mikäli tiedustelutieto johtaa merkittäviin aktiivitoimiin, tämä tapahtuu parlamentaarisesti valvotussa poliittisessa ohjauksessa. Isoimmat ja ulkopoliittisesti arkaluontoisimmat asiat menevät valtionpäämiehen päätettäviksi. Jos tosielämän tiedustelumiehet toimisivat niin kuin elokuvasankarit, he olisivat jo ensimmäisen operaationsa jälkeen entisiä tiedustelumiehiä.

Venäjä ei kuitenkaan ole länsimaa. Vaikka länsimaiset ihmiset tiedostavatkin tämän, heidän on usein kumman vaikea ymmärtää sitä, että Venäjän "orgaanit" eivät toimi siten kuin länsimaiset vastinparinsa toimivat. KGB ei ollut eikä edelleenkään ole ensisijaisesti tiedustelupalvelu (jos tarkkoja ollaan, niin Venäjän virallinen ulkomaantiedustelu on lyhenteeltään SVR, mutta ei nyt mennä tähän), vaikka se tekeekin paljon myös tiedustelutyötä. Se on ensisijaisesti poliittinen poliisi, siis autoritäärisen valtion harjoittaman hallitsemisen keskeisin instrumentti.

Tämän instrumentin ensisijainen tehtävä ei ole kertoa Venäjän presidentille ja hallitukselle totuutta maailmasta - niin kuin länsimaisten tiedustelupalvelujen tehtävä on. KGB:n ensisijainen tehtävä on tuhota Venäjän valtionjohdon vastustajia sekä edesauttaa Venäjän valtionjohdon itse itselleen määrittelemien "intressien" toteutumista sekä kotimaassa että kaikkialla maailmalla. Totuudella on väliä vain sikäli kuin se auttaa palvelemaan mainittuja vihollisten tuhoamisen ja maailman hallitsemisen päämääriä.

Vaikka KGB:n juuret ovat tsaarinajan poliittisessa poliisissa, se on ennen kaikkea neuvostoajan luomus - kommunistisen puolueen rautanyrkki, jonka tärkein tehtävä oli toisinajattelijoiden paljastaminen ja likvidointi. Venäjän toiminta ei kuitenkaan koskaan rajoittunut sen omalle valtioalueelle, vaan se soveltaa samaa lähestymistapaa myös ulkomailla - kunnianhimon vaihdellessa suoraan alistetuista alusmaista (joissa KGB suoraan komensi paikallisia filiaalejaan) Suomen kaltaisten harmaan vyöhykkeen maiden kautta yksiselitteisesti vihollismaiksi määriteltyihin länsimaihin. Mitä sisempänä Venäjän imperiaalista ydintä oltiin, sitä enemmän korostui puhdas hallinta - toisinajattelijoiden toisinajattelu piti ensin saada selville, tämän jälkeen heidät piti joko tuhota tai värvätä järjestelmän palvelukseen ilmiantajiksi. Mitä kauempana länsimaiden ytimissä oltiin, sitä enemmän korostuivat sabotaasi ja manipulointi - sielläkin voitiin harjoittaa terroria tai tappaa ihmisiä, mutta vain niin, että Venäjä ei jäisi siitä kiinni tai ei ainakaan joutuisi kärsimään liian pahasti itseen sattuvia vastakeinoja länsimaiden taholta.

Suomen sijainti tällä kartalla oli ääripäiden välissä harmaavyöhykeellä. Suomi oli ensisijaisesti KGB:n alusmaista vastanneiden poliittisten poliisien reviiriä - ei aitoihin länsimaihin lähetettyjen korkeasti koulutettujen ulkomaantiedustelijoiden. Kotiryssät urkkivat kyllä tietoja eli toteuttivat perinteistä tiedustelutointa - mutta tämä ei ollut heidän päätehtävänsä. Heidän päätehtävänsä oli hallita Suomea, mutta pehmeämmin keinoin kuin neuvostotasavaltoja tai kaalimaita hallittiin. Mikäli lukijalla on vaikeuksia ymmärtää eroa, asia hahmottuu ehkä parhaiten ajattelemalla, että kun Venäjällä toisinajattelija saatettiin yksinkertaisesti tappaa tai sulkea keskitysleirille tai mielisairaalaan, Suomessa sellainen ei länsimaita muistuttavan demokraattisen poliittisen järjestelmän vuoksi ollut mahdollista, vaan "neuvostovastainen" tai "russofobinen" yksilö pyrittiin ainoastaan eristämään, suistamaan urallaan sivuraiteelle, hänen maineensa pyrittiin tuhoamaan mustamaalauksella ja häneen saatettiin yrittää erilaisia psykologisen ja arkielämän terrorin muotoja. Salamurhat olivat Venäjän mittapuulla verrattain harvinaisia ja vankilaan joutumiseen tarvittiin muutakin aineistoa kuin vain kotiryssän esittämä toive.

Kirjan aihepiirin kannalta erityisen merkittävää on myös se, että Suomessa "itäperäinen korruptio", kuten Virkki sitä kutsuu, jäi pääosin ylätasolle. Alatasolla Suomi toimi kuten oikea Pohjoismaa, ja tämänpä vuoksi tavallisen kansalaisen silmissä yhteiskuntamme oli hitaasti mutta vakaasti lännettymisen tiellä suomettumisen punaisimpinakin vuosina. Tämän kolikon kääntöpuoli eli se, että alatason korruption vähäisyyden mahdollisti ylätason eliitin myötämielinen yhteistyö neuvostohallinnon kanssa (jolloin alatason korruptiota ei tarvittu), jää kirjassa auki kirjoittamatta.

KGB:n päätehtävä Suomessa oli siis vaikuttaminen - ja sen kautta viime kädessä hallinta. Suomen eliittiin vaikutettiin ennen kaikkea henkilötasolla, joskin tästä seurasi myös järjestelmätason vaikuttamista, joka näkyi eräiden instituutioiden toisia syvemmälle menevässä poliittis-konspiratiivisessa korruptiossa. Näistä instituutioista huomio keskittyy erityisesti vallassa olleisiin puolueisiin sekä Supoon. Kirjassa jää käsittelemättä se, että Supon heikkous ja tehottomuus lienevät myös suojelleet Suomea kaikkialle penetroituvalta, ulkomailta johdetulta poliittiselta poliisilta, jollaisen Venäjä rakensi KGB:n kopioksi kaikkiin varsinaisiin alusmaihinsa (samoin kuin moniin ulkopoliittisesti Moskovaan kallistuneisiin kolmannen maailman maihin).

*   *   *

Toinen kirjan sisällöstä esiin työntyvä havainto ja teema on se, että Suomi oli ja on yhä hyvin pieni maa. Virkki on ansiokkaasti kartoittanut henkilöiden välisiä yhteyksiä laajemmalla skaalalla kuin mihin muut alan teokset ovat pystyneet. Tosin monissa paikoin Virkki ujuttaa tämän tiedon ikään kuin puolivahingossa (mutta yhtä kaikki lähdeviitteistettynä) siihen kudelmaan, jonka tosiasiat näyttävät neulovan. Hän mainitsee esimerkiksi sukulaisuus- ja avioliittosuhteista monien asioihin vaikuttaneiden henkilöiden välillä. Tämä voisi muuten vaikuttaa asiaan kuulumattomalta ja juorulehtimäiseltä, mutta on itse asiassa ensiarvoisen tärkeää lisätietoa, sillä se paljastaa kouriintuntuvasti, kuinka pieniä poliittisen päätöksenteon, virkamiehistön, talouselämän ja median eliittien piirit Suomessa oikeasti ovat.

Se, että Suomessa on perinteisesti suosittu puolueuskollisia - "sopivimpia eikä pätevimpiä" - poliittisiin virkanimityksiin, on yleistä tietoa, mutta Jälkisuomettumisen ruumiinavaus paljastaa, ettei nimityskorruptio jää tähän, vaan "poliittiset perheet" ovat kierrättäneet etuisuuksia ja virkoja myös perinteisen nepotistisin periaattein. Lisäkysymyksiä voisi olla aiheellista esittää - vinkkinä maamme harvoille tutkiville journalisteille.

Tutkiva journalisti Jarmo Liski nosti kirjan kirjoittamisvaiheen aikana valtakunnan julkisuuteen virkamies Matti Saarelaisen ympärille kietoutuneen vyyhden, johon linkittyy useampia suoraan KGB:hen ja Kremliin kytkeytyviä osajuttuja. Missä tahansa oikeassa länsimaassa moinen juttu olisi johtanut skandaaliin. Putinin luotto-oligarkille Gennadi Timtšenkolle ja tämän perheelle junailtiin Suomen kansalaisuudet, mutta samalla Liski toi julkisuuteen myös paljon vanhemman jutun, jossa Maahanmuuttovirastosta paljastui ilmeinen KGB:n vakooja ja kiristäjä - vieläpä Naton historian tuhoisimpiin lukeutuneen vakoojan Herman Simmin sisarpuoli (jälleen osoitus siitä, miksi sukulaisuussuhteet ovat näissä asioissa relevantteja).

Tapaukset olivat toimittajien tiedossa vuosikausia, mutta niistä uskallettiin kirjoittaa julkisuudessa vasta, kun Suomi oli liittymässä Natoon ja tietyt henkilöt eläköityneet. Jatkokysymykset siitä, ketkä Saarelaisen yläpuolella asioista päättivät, ovat yhä tekemättä. (Sillä on aivan selvää, että yksin hän ei näissä asioissa sooloillut - eikähän häntä silloin olisi palkittu toimistaan merkittävillä ylennyksillä.) Tapaukset ovat kuitenkin ehtineet Virkin kirjaan - kiitos Liskin työn - ja ovat siinä nyt vähän kuin pisteinä i:n päällä, osoittamassa konkreettisesti, että kirjassa kerrotut asiat ovat todellisuutta. Valitettavasti.

Suomen edessä on kova instituutioiden siivoustyö, mikäli aiomme Naton jäsenenä olla uskottavia liittolaisia. Sisäministeriön ja Supon tähänastisten selvitysten tarkoitushakuinen puutteellisuus osoittaa, ettei Suomi edelleenkään ole valmis tekemään siivoustyötään sisäisenä viranomaistyönä, vaan julkisuus tulee olemaan välttämätön osa suomalaista lustraatiota.

Jälkisuomettumisen ruumiinavaus on tehnyt asiassa rohkean avauksen. Toivottavasti lisää seuraa nyt, kun sekä toimittajat että tutkijat näkevät, että asioista voi kirjoittaa. Toivottavasti myös Kari Häkämies ja Ilkka Remes lukevat teoksen tarkoin, sillä siinä on erinomaisia aihioita heidänkin seuraaviin kirjoihinsa. Pekka Virkki ansaitsee hatunnoston ja ansaitsisi myös Tieto-Finlandia-palkinnon.

Mehiläishaukkoja ja leopardeja

Sunnuntaina aamukuudelta tunsin itseni siinä määrin taudistani toipuneeksi, että suuntasin hollantilais-pakistanilaisen lintuharrastajapariskunnan kanssa Shahdaran laaksoon, jossa kävin myös maaliskuussa. Teimme jälleen pitkän pysähdyksen Bajranin maatilan kohdalla oleville pensaikkomaille, joiden halki kulkee tunnelmallinen puro ja risteilee polkuja.

Varis- ja haukkakäet huutelevat nyt kaikkialla, turkoosisepät rullaavat monotonista tururu-ääntään. Pikkumehiläissyöjät ja mustadrongot väijyvät isoja hyönteisiä pensaiden latvoissa ja puissa. Mustafrankoliini päästeli kauaskantoista soidinhuutoaan lohkareella seisoen. Äänessä oli paljon pensassavannin tunnuslajeja: savu- ja sinipriinioita, nokitaskuja, purppuramedestäjiä. Pensastimalit järjestivät jengikahakan polulla puron ääressä.

Shahdaran kylässä vesipuhveleita paimentanut poika tiedusteli minulta, mistä olimme. Kun sanoin Suomesta, hän sanoi "ahaa, Lontoosta". Hän tiedusteli sukulaisuussuhteitamme, ja kuultuaan, ettemme ole naimisissa tai sukua, joskin nuo toiset kaksi ovat naimisissa, hän päätti, että olen siis aviomiehen veli.

Taivaalla oli ilmeisesti hyvät nousevat ilmavirtaukset, sillä siellä kaarteli parikymmentä isoa petolintua. Ennen niiden lipumista harjunharjan taa, ehdin määrittää kaksi varmuudella idänmehiläishaukoiksi, yhden haarahaukaksi ja yhden arovarpushaukaksi. Loppujen joukosta suurin osa lienee ollut idänmehiläishaukkoja. Vähän myöhemmin näimme myös jotain jyrsijää saaliinaan kantavan valkosilmähaukan, joka on paikallinen laji, sekä kirkkaassa päivänvalossa hätääntyneiden bulbuleiden ahdistelemana puunlatvassa istuneen raitavarpuspöllön. Molemmat täällä säännöllisimmin havaittavista pöllölajeista - brahmanpöllö ja raitavarpuspöllö - näyttäytyvät usein avoimesti päivänvalossa.

Illansuussa menin vielä Margallakukkuloiden polulle viisi, joka on Margallan luontopoluista yleensä paras, koska siellä on eniten vesilähteitä. Ne vetävät lintuja puoleensa - valitettavasti myös ihmisiä. Mutta olen havainnut, että polulla numero viisi retkeilijöiden ylitarjontaa voi välttää sillä, että luontopolun asemesta seuraakin kuivunutta puronuomaa, joka kulkee viidakossa luontopolun kanssa rinnakkain mutta erillään. Kuiva puronuoma on samalla villinisäkkäiden valtaväylä - sitä käyttävät niin villisiat, muntjakit kuin šakaalit ja leoparditkin. Muntjakkeja olikin tuona iltana paljon äänessä, karjahdellen pöpeliköissä kuuluvasti muttei koskaan näyttäytyen. Ei ihme, että tätä pientä hirvieläintä kutsutaan englanniksi haukkupeuraksi.

Puronuoman puissa parveili paljon Margallan tyyppilajeja: töyhtö- ja mustabulbuleita, aasianrillejä, himalajansieppokerttuja, tamariskipyrstötiaisia, metsä- ja punakylkitimaleita. Harakkataskut lauloivat kaikkialla, illansuussa huiluaan luritteli myös harmaasiipirastas. Muutolla olevia punavarpusparvia on edelleen kaikkialla, missä on marjovia puita ja pensaita. Harvinaisin tällä kertaa löytämäni lintu oli himalajanharmaasieppo - ruskea, punapyrstöinen sieppo, joka pesii Gilgit-Baltistanissa ja on Islamabadin alueella vain harvinainen läpimuuttaja.

Eidiä juhlitaan muun muassa siten, että jokaiselle pyhäpäivälle on hankittava upouusi vaatekerta, ja sitten lähdetään ulos ottamaan selfieitä ja ryhmäkuvia kaikenlaisissa cooleissa paikoissa, kuten ostareilla, kalliiden autojen edessä - mutta myös luonnonsuojelualueella. Niinpä Margallakukkuloillakaan ei voinut välttyä pyhäpukeissaan kulkevilta teiniporukoilta, jotka halusivat ottaa valokuvia ja esittää englanniksi vakiokysymyksiä. Mistä kaukaa? Saksastako? Miten saa viisumin, opiskelupaikan tai työpaikan? Naimisissako? Kuinka monta lasta? Ja sitten, kun on hyvästellyt heidät ja kääntynyt omalle tielleen, he huudahtelevat perään "I love you" ja kikattavat ankarasti, kadoten kiireesti pensaikkoon. Myös vanhemmat partasedät esittävät samat kysymyssarjat, olettavat saksalaiseksi, mutta harvemmin julistavat rakkautta.

Palasin vitospolulta kolmospolulle kulkevaa yhdyspolkua, koska viime kerralla tapaamani mies oli täällä hiljattain nähnyt leopardin. Minulle kissapeto ei vieläkään näyttäytynyt. No, useimmat kulkevat polkuja vuosien ajan eivätkä koskaan näe sitä. Leopardi onkin yleensä viimeinen jäljellä oleva suurpeto laajoilla alueilla juuri siksi, että se onnistuu elämään elämäänsä salamyhkäisesti ja ihmisiä viimeiseen saakka vältellen.

Paratiisimonarkkeja ja kuhankeittäjiä

Kaksi seuraavaa viikkoa ovat vierähtäneet kiivaasti eteenpäin ryskyen Islamabadissa sitten tänne paluuni Suomeen, Indonesiaan ja Qatariin suuntautuneilta lomaviikoilta. Väliin mahtui ortodoksisten kirkkojen pääsiäinen. Perjantaina alkoi eid al-fitr, islaminuskoisten vuoden isoin juhla, joka päättää paastokuukausi ramadanin. Minunkin ovelleni on tuotu eid-kakkuja ja some on toivotuksia täynnä.

Huhtikuussa Pakistaniin on joka tapauksessa tullut suvi suloinen, mikä ikävä kyllä on tarkoittanut myös sitä, että ilmastoinnit säädetään täysille. Jostain syystä Aasian lämpimissä osissa ei ymmärretä lainkaan, että ilmastointia voisi käyttää myös miedommissa asennoissa kuin jäätävä täyspuhallus, mielellään vielä suunnattuna kurkkuun ja rintakehään. Kotonani en tunne vieläkään tarvitsevani moista kylmennystä, mutta toimiston ja työpaikan kulkuneuvojen ilmastoinnit tuottivat minulle jo viikko paluuni jälkeen flunssan ja keuhkoputkentulehduksen, joista olen nyt ollut toipilaana jo neljä päivää. Se on turhauttavaa etenkin kun täällä eletään loma- tai etätyöpäiviä ja minulla olisi muuten ollut mahdollisuus vääntäytyä näreeseen lintuja katsomaan.

En ole koskaan ymmärtänyt, miten paikalliset selviävät tästä hengissä. Thaimaassa olin kerran 23 vuotta sitten vähällä kuolla hypotermiaan, kun erehdyin ottamaan pitkänmatkanbussissa ykkösluokan ymmärtämättä, että korkeampi hinta merkitsi enemmän luksusta - joka taas tulkittiin kylmyydeksi. Jääkylmä puhallus kaikista suunnista suoraan kohti ja lisäksi koko ajan joku daami tuputtamassa jäämurskalla täytettyä vesilasia. Edes toppatakilla varustettuna siitä ei voinut selvitä sairastumatta. Siitä lähtien olen aina Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa ottanut tavallisen rahvaan luokan, jos olen julkisilla kulkuneuvoilla kulkenut. Niitäkin ilmastoidaan usein aivan liian rajusti.

Ennen sairastumistani ehdin sentään viime viikonloppuna luontoon, sekä Rawaljärven rannoille että Margallakukkuloille. Lauantaina aloitin eläköityneen majurin kanssa paikasta, jossa en ollut vielä käynyt, vaikka olin ohi ajanut monta kertaa: Jinnantien kosteikoksi (Jinnah Road Marsh) ristitystä pienestä kanavanvarresta, jonka ympärillä on maataloja, viljelyksiä ja pusikoita. Pian liittyi seuraan loputkin vakiolintuväestä: hollannitar, amerikkalainen, pakistanilainen valokuvaajatar. (Ranskalainen ryönää paraikaa Kongoa, joten oli joukosta poissa.) Mitään veret seisauttavaa ei löytynyt, mutta mulperipuut olivat kylläkin täynnä muutolla olevia punavarpusia ja lisäksi totesimme uuden kesälinnun, tarhavarpusen, saapuneen. Pari oli jo katsastamassa pesäkoloa, nokat mustina. Paikalla oli myös pari brahmanpöllöä pesäkelollaan.

Jinnantien kosteikosta jatkoimme vähän matkan päähän Kinarapuiston itäpään suufilaiselle pyhäkölle, jonka edustan laguuneilla on usein kahlaajia. Nyt siellä oli sen verran kalastajia, että linnut olivat vähissä, mutta yöhaikara sieltä kumminkin löytyi. Nekin ovat vasta maalis-huhtikuun mittaan palanneet maisemiin - talvella niitä ei juuri näe. Keltavästäräkin valkopäistä alalajia oli tällä kertaa rannoilla parvina tavanomaisempien lajien seurana. Riisikirviset ovat vallanneet reviirejä ryhtyen paikallisiksi. Talvehtivista kirvisistä on jäljellä enää yksittäisiä himalajankirvisiä.

Järven itäpään tähystyspaikoissa kävi ilmi, että lokit ovat kaikonneet järveltä kesälaitumilleen jonnekin pohjoiseen, oletettavasti Keski-Aasian arojärville. Tilalle on tullut harvakseltaan valkoposkitiiroja. Samoin tavalliset merimetsot ovat kadonneet. Paikallisen (kummallisesti suomeksi nimetyn) jaavanmerimetson satapäiset parvet kalastelevat järvellä yhä. Palearktisten kahlaajien määrä on vähentynyt, mutta rannoilla kahlailee yhä kohtuurunsaasti vikloja ja lapinsirrejä. Pitkäjalkojen ja pronssi-iibisten määrä oli lisääntynyt.

Yllättävää oli, että sorsia ja nokikanoja oli yhä järven itäpohjukassa kohtuullisen edustava kelluva lautta, varsinkin lapasorsaa ja harmaasorsaa, mutta myös haapanoita. Ilmeisesti näiden sorsien pohjoiset pesimäseudut Siperiassa ovat vielä jään ja lumen peitossa, joten niiden ei kannata kiirehtiä pohjoiseen liian aikaisin.

Sunnuntaina suuntasin taas suosikkiluontopolulleni, Margallakukkuloiden polulle numero viisi. Kaupungilla liikkuessani minulle ei koskaan tule spontaaneja uusia ystävyyksiä, mutta kukkuloiden luontopoluilla saan uusia ystäviä melkein joka kerta, kun sinne menen. Silloinkin, kun haluaisin taivaltaa yksin ja puhumatta. No, en valita. Puolisoni selittää ilmiötä sillä, että metsässä ollessani olen siellä, missä haluan olla, rakkaan luontoni ja lintujeni ympäröimänä, ja tästä syystä aurani hehkuu ja vetää puoleensa valoa ja tarkoitusta etsiviä.

Tällä kertaa tapasin harvinaisia käärmeenpääkaloja vuorilähteistä etsivän nuorenmiehen, joka oikeassa elämässään on nälkäpalkalla töissä isoja rahoja tahkoavassa sijoitusfirmassa, mutta hänen todellinen intohimonsa näytti kohdistuvan kaloihin. Hän tunsi vuoripurojen harvinaisimmatkin kalat. Oli tarjonnut löytämäänsä uutta lajia Abbottabadin yliopiston professorille, joka kuitenkin vähätteli löytöä - todennäköisesti siksi, ettei oikeasti tiennyt kaloista puoliakaan niin paljon kuin opiskelija-asemassa oleva amatööri. Lisäksi kohtasimme myöhemmin filosofisen keski-iän kynnyksellä olevan, arkeologiaa ja fossiileja harrastavan älykkömiehen, joka oli ahminut länsimaisten ateistien teoksia, mutta tuntui silti itse uskovan Jumalaan, joskaan ei siinä naiivissa muodossa, jossa taikauskoinen paikallisväestö Jumalan ottaa.

Joenuoma oli kuiva, mutta sitä seuraamalla saattoi välttää suuret sunnuntaivaeltajain joukot, eli nähdä enemmän lintuja ja elätellä toivoa leopardin tai muntjakin näkemisestä. Paratiisimonarkit olivat palanneet ja näimme normaaliväristen lisäksi myös useita valkeita uroksia pitkine pyrstöjouhineen. Sirppitimali huuteli ja harakkarastaat lauloivat joka puolella. Ylemmällä lähteellä oli sentään vettä, joten siellä oli keskittymä juomaan ja kylpemään saapuneita lintuja, mm. tulirintatimaleja ja pikkusieppoja. Useampia teräsfasaanejakin tuli taas vastaan, kuten tällä polulla melkein aina.

Palattuamme kolmistamme hämärän lankeamisen aikaan luontopolulta kaupunkiin johtavalle tielle, päätimme kävellä F-6-sektorin Kohsar Marketille, jossa on aina ravintoloita auki, vaikka ulkomaalaisten suosimana paikkana se onkin hintavampi kuin muut. Se oli kuitenkin meitä selvästi lähimpänä. Jatkoimme keskustelua japanilaisravintolassa.

Sairastuttuani olen joutunut tyytymään pihalintuihin. Onneksi niiden määrä ja monimuotoisuus ovat kevään edetessä nousseet niin, että päivittäinen lajimäärä nyt ylittää joka päivä kahdenkymmenen. Harakkarastaat ja purppuramedestäjät laulavat lakkaamatta. Uusina pihalintuina ovat kesän myötä ilmaantuneet kirkkaankeltaiset intiankuhankeittäjät huiluäänineen sekä jo parin päivän ajan pihatiheiköissä lauleskellut viitakerttunen. Kuhankeittäjät jäänevät maisemiin koko kesäksi, kun taas kerttunen lienee pohjoiseen matkalla oleva läpimuuttaja. Suomeenhan kuhankeittäjä, viitakerttunen ja punavarpunen ilmaantuvat yleensä muuttolinnuista viimeisinä, vasta kesäkuun alussa.

Jakarandat kukkivat ja osa ympäröivien tonttien puista hedelmöi, joten puiden latvoissa on aika ajoin suorastaan parvina kilkku- ja turkoosiseppiä sekä kauluskaijoja. Ihmeen hyvin nämä vihreät väriläiskät maastoutuvat yhtäläisen heleänvihreiksi muuttuneisiin lehvästöihin.

Vastapäiseen taloon on muuttanut suomalainen tyttö ranskalaisen valokuvaajamiehensä kera. Tyttö kutsui minut heti hengailemaan terassilleen, jossa juotiin paastoaikaankin olutta, koska se on näkösuojassa naapuritaloista ja vuokraisäntä on ilmeisen liberaali. Ovat lisäksi šakinpelaajia kumpikin, osallistuneet turnauksiinkin edellisessä asuinmaassaan Kirgisistanissa. Täytyy parannuttuani naapuroida heillä uudemmankin kerran.

Matkailua ramadanin ja pääsiäisen aikaan

Edellisestä blogikirjoituksesta kulunut kuukausi oli elämässäni vaiherikas. Siksi kai jäänyt kirjoittamatta.

Maaliskuun puolella, ennen ramadanin alkua, kävin viikonloppuretkellä Shahdaran laaksossa. Sinne vievä tie sivuaa Qaid-e Azam -yliopiston kampusta ja ydinfysiikan tutkimuslaitosta, mutta pian näiden välillä avautuu tien vasemmalla puolella laaja pensassavanni, joka osoittautui linnustollisesti rikkaaksi. Siellä risteilee myös polkuja, joita pitkin pääsee kävellen aina Shahdaraan saakka. Alkupäässä ovat Bajranin maatilat ja Siddiq-e Akbarin moskeija. Kylässä asui hyviä ihmisiä, jotka kohtelivat eläimiä hyvin. Mukaan lukien hiuksensa pitkiksi kasvattaneita suufilaisia totuuden etsijöitä.

Maaliskuun lopulla variskäet alkoivat jo huudella pitkin seutua, tuoden luonteenomaisen kuueu-huutonsa kesäiseksi muuttuvaan äänimaisemaan. Myös drongot ovat palailleet. Maaliskuun lopun retkillä Rawaljärven ympäristöön niitä alkoi jo näkyä tähystyspaikoissaan ja nyt huhtikuun puolella ne ovat päivittäin läsnä myös puutarhassani. Avomailla elävä mustadrongo saapui ensin, Margallakukkuloiden metsien tuhkadrongo vasta huhtikuun puolella. Samalla ovat alkaneet haukkakäet huutaa maanista huutoaan Margallan metsissä. Myös paratiisimonarkit ovat palanneet, punavarpusten läpimuutto saavuttamassa huippuaan.

Muslimien paastokuukauden ramadanin vasta alettua matkustin Suomeen, joka oli valmistautumassa vaaleihin ja liittymässä Natoon. Puolisoni oli päättänyt tänä ramadanina paastota, mikä aiheutti vaisuutta varsinkin päiväsajan ajanviettoon. Hänen ratkaisunsa on ollut lähinnä se, että nukkuu päivin, elää öin. Hän oli aiemmin tehnyt minulle listan trooppisista saarista, joilla haluaa käydä kanssani, joten olin valmistautunut menemään hänen kanssaan listalla olevalle Balille, mutta ramadan ja perisuomalainen talvimasennus saivat hänet jäämään kotiin, joten menin sitten itsekseni. Viimeinen niitti oli se, että kun olin saapunut Suomeen, maa peittyi heti oitis lumeen.

*   *   *

Suomi liittyi 4. huhtikuuta viimein virallisesti Natoon. Se tuntuu nyt jo hieman epätodelliselta, koska koko aikuisikäni olen ponnistellut tuon päämäärän eteen ja tämä blogikin on uhrannut asialle vuosien varrella palstametreittäin perusteita. Nyt kun tavoite viimein on saavutettu, tuntuu kuin voisin lopettaa blogini kokonaan. Onhan yleinen keskustelukin Suomessa viime vuodesta alkaen muuttunut tyystin toiseksi kuin mitä se oli aloittaessani blogikirjoittelun kauan kauan sitten.

Kirjoitin toisaalle suomalaisille osoitetun toivelistan Nato-aikaan: 

Pyytämättä esitän Natoon päässeelle Suomen kansalle seuraavat toiveet:

• On syytä olla ylpeä saavutuksesta, mutta myös kiitollinen liittolaisille, jotka halusivat meidät joukkoomme.

• Kuunnelkaa vähän enemmän niitä, jotka olivat oikeassa Venäjän suhteen jo viimeiset vuosikymmenet, ja vähän vähemmän niitä, jotka olivat vuosikymmeniä ynseitä ja ylimielisiä, mutta sitten yhtäkkiä (ainakin näennäisesti) käänsivät takkinsa, koska ei ole kiva jäädä häviäjien puolelle. 

• Tutustukaa ja ottakaa selvää siitä, miten monimuotoinen joukko maita ja kansoja erilaisine historioineen liittokuntaamme kuuluu. Maita, jotka ovat olleet siellä paljon kauemmin kuin Suomi. Älkää olettako, että vastedes kaikkien pitää tehdä kaikki Suomen tavalla. 

• Tukekaa Ruotsin jäsenyysprosessia varauksetta, koska se on Suomen etu.

• Välttäkää henkselien paukuttelua ja ylimielisyyttä niitä maita kohtaan, jotka haluaisivat liittolaisiksemme, mutteivät vielä eri syistä kykene tai tule hyväksytyiksi.

• Jatkakaa tukea Ukrainalle. Se ei ole ollut välineellistä taktikointia Natoon pääsemiseksi, vaan asia, joka yhä Nato-Suomellekin muodostaa eksistentiaalisen turvallisuuskysymyksen. Suomi ei ole turvassa mikäli Ukraina kaatuu.

• Venäjään voidaan nyt alkaa suhtautua realistisesti sellaisena kuin se on. Natossa meillä on parempi selkänoja myös jonain tulevaisuuden päivänä luoda Venäjään normaalimmat suhteet. Tiedättehän, sellaiset, jollaisia itsenäisten valtioiden väliset suhteet yleensä ovat.

• Puhdistakaa lopulta valtion sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudesta vastaavat elimet ja niihin linkittyvät tahot (kuten hovihankkijat) tiltuista ja hämäräheikeistä. Kyse on paitsi reaali-integriteetistä, myös uskottavuudestamme liittolaisina.

• Älkää miehittäkö Suomen Nato-virkoja Natoa viime vuosiin saakka vastustaneilla politrukeilla, näiden avustajilla tai kotimaan viroista syrjäytyneillä geriatrisilla tapauksilla. Ks. ed. kohta.

• Sisäistäkää se, että Natossa on myös maita, joille Venäjä ei ole ensimmäinen prioriteetti. Jotkin näistä varsin suuria. Nato-maissa myös valta vaihtuu yhtenään vaaleissa, joten tänään samanmielinen ei ole sitä välttämättä aina eikä myöskään tänään erimielinen.

• Älkää alasajako mitään osaa maanpuolustuksestamme siksi, että "kyllähän se Nato sitten hoitaa". Suomi on vastedeskin rajamaa.

• Yhdistäkää Suomen strateginen infra Kiirunan kautta Narvikiin, ei Pietariin ja Muurmanniin. Oulusta tulee keskeinen solmukohta.

• Nato-tukikohta tai pari Suomessa olisivat todella hyvä asia ja elvyttäisivät koillisen ja idän taantuvia maakuntia.

*   *   *

Sitten lähdinkin Suomesta Qatar Airwaysin yhteydellä kuumankostealle trooppiselle saarelle Balille, jonne saavuin maaliskuun viimeisiksi päiviksi. Otin tällä kertaa majapaikan Ubudista, jossa ollaan hieman ylempänä ylängöllä kuin Denpasarissa, joten ilmasto on miellyttävämpi. Asuin jälleen perinteisessä balilaismajatalossa, jonka terassilla saatoin nauttia aamiaistani ja siemailla mangomehua samalla, kun laskin yli 30 lintulajia ympärillä olevasta vehreästä viidakosta ja riisipellolta. Siellä oli mm. muutolla olevia kahlaajia - liroja, punajalkavikloja, suippopyrstökurppia - ja jaavankalastaja huusi ja mekasti. Kultapääherttuja, sundanpriinioita ja tuhkaräätäleitä lauloi riisipellon laidoilla. Kolmilajiset parvet manikkeja (mustakaula-, suomu- ja valkohuppumanikkeja) hyöri siemensyönnissä.

Taannoin vieraillessani Floresin saarella tulin tuntemaan kokonaisen vuosikurssin verran sikäläisen matkailualan oppilaitoksen opiskelijoita, jotka kaikki - opettajaansa myöten - ovat sittemmni olleet somekavereitani. Yksi heistä oli nykyisin töissä Balilla, joten tapasin hänet ja kävimme Ubudin kaupungissa sekä apinoiden pyhässä metsässä. Kyseiset apinat ovat Indonesiassa erittäin yleisiä ja laajalle levinneitä pitkähäntämakakeja.

Satuin yhteyteen entuudestaan tuntemani itäjaavalaisen lintumiehen kanssa, joka sanoi tulevansa seuraavana päivänä Balille ja ehdotti, että matkustaisimme ensin Pohjois-Sulawesille ja sitten pariksi päiväksi Itä-Jaavalle miehen omalle kotiseudulle, ennen kuin palaisin Balille, sieltä Qatariin ja sieltä Pakistaniin. Niin tehtiin.

*   *   *

Lensimme aamuvarhain Denpasarista Makassariin ja jatkolennolla Makassarista pohjoisimman Sulawesin keskukseen Manadoon. Manadossa paikalliskontaktit olivat vastassa ja veivät meidät pitkää polveilevaa vuoristotietä viidakoiden halki Tangkokon kansallispuistoon, jonka laidalla majoituimme. Tangkokon alankosademetsät kuhisivat lintuja - myös niitä lajeja, jotka ovat kadonneet suurimmaksi osaksi Jaavalta ja sittemmin myös Balilta jaavalaisten poskettoman häkkilintuvillityksen vuoksi. Ympärillä olevilla kukkuloilla näkee Pohjois-Sulawesin molempia sarvinokkalajeja, kaikkia kolmea kotkaa (rosvokotka, sulawesinharjakotka, sulawesinjalokotka) ja lukemattomia muita lajeja, joista hyvin monet minulle kokonaan uusia, koska en ollut aiemmin vieraillut Sulawesillä.

Eräitä alueen näkyvimmistä lajeista oli paksunokkakottarainen, jonka taajat parvet hyörivät hedelmöivissä ja kukkivissa puissa yhtenään. Komea käkilintu sulawesinmalkoha oli yleinen. Näin myös kolme valtavaa jättikäkeä, jotka näyttävät lennossa lähinnä sarvinokilta. Korulurien ja sulawesinriippukaijojen parvet vierailivat hedelmöivissä viikunoissa. Joka puolella polkujen varsilla kuljeskeli ja mekasteli viiksi- ja itkuluhtakanoja. Endeeminen sulawesinsuokana tuli välittömästi raamit kaulassa esiin, kun ääntä soitettiin nauhalta. Itäjaavalaisen lintumiehen erikoisuus ovat kuningaskalastajat, ja niitä näimmekin Sulawesillä kahdeksan eri lajia ja koko matkalla yksitoista.

Pohjois-Sulawesi on enemmistöltään kristittyä aluetta. Kaikki kylät oli koristeltu purppuranauhoin pääsiäisen odotuksessa ja kirkot raikasivat iltaisin hallelujaa. Elämänmeno oli letkeää, väestö pyöreäkasvoisempaa kuin aiemmin käymilläni saarilla. Sulawesin vuoret ovat suurimmaksi osaksi tulivuoria ja hiekkarannatkin olivat väriltään tummanharmaita tai melkein mustia, koska hiekka on hienojakoista vulkaanista santaa.

Sulawesillä tuntui näkyvän metsissä myös nisäkkäitä enemmän kuin tiheämmin asutuilla saarilla: oli saaren endeemisiä mustia makakeja sekä suuria karhukuskuksia, jättiläisoravia, kääpiöpuhveleita ja hirvisikoja.

Neljännen päivän Sulawesillä vietimme Tomohonin pikkukaupungin ja Mahawuvuoren maisemissa. Tulivuoren huipulta vähän ennen kraatteria löytyy esimerkiksi sulawesinpunamesikko, vähän alempaa rinteiltä sulawesinpitta, sulawesinpikkutikka, filippiinienviitasieppo, kaksi rillilajia ja paljon muuta. Keisari- ja hedelmäkyyhkyt huhuilivat latvuksissa.

*   *   *

Manadossa meillä oli aikaa illalliseen ja aamulla lintukierrokseen kaupungin laitamilla ennen kuin lensimme Itä-Jaavan Surabayaan ja ajoimme sieltä suoraan Wonorejon mangroverämeille. Siellä oli runsaasti rusokaulasirrejä ja jaavantyllejä, pienempiä määriä monia muita kahlaajia. Paljon samaa faunaa kuin olen nähnyt muutamalla aiemmalla käynnilläni Jakartan lähellä oleville Muara Angken mangroverämeille. Illaksi ajoimme Malangiin, kontaktini kotikaupunkiin, jossa majoituin balilaistyylisessä majatalossa. Malang on kaunis ja ilmastoltaan miellyttävä ylämaakaupunki, jossa hollantilaiset pitivät "kukkula-asemaa". Yhä paljon siirtomaa-arkkitehtuuria. 

Seuraavana päivänä olimme koko päivän Itä-Jaavan ylämailla ja vuorilla Arjunavuoren ja viereisen Welirangin rinteillä, johon levittäytyy kansallissankarin, kommunistien surmaaman Raden Soerjon mukaan nimetty kansallispuisto. Nämä metsät olivat hyvin lintuisia, mikä oli erityisen ilahduttavaa Jaavan olosuhteissa, jossa kaikenlaisiin lintuihin - varsinkin vähänkin värikkäisiin tai kauniisti laulaviin - kohdistuu kohtuuton häkityspaine. Jaavalaiseen kulttuuriin kuuluva häkkilintuperinne on nykyisillä ihmismäärillä ja -tiheyksillä täysin kestämätön paikalliselle metsälinnustolle. Ennen erittäin yleiset lajit, kuten mainat, rillit ja harakkataskut, ovat miltei tyystin kadonneet ja selviävät vain tiukasti suojelluilla alueilla. Puhumattakaan papukaijoista ja viherharakoista.

Täälläkin näimme jonkin verran nisäkkäitä: mustia ja kultaisia langureja, pitkähäntämakakeja, jätti- ja palmuoravia, tupaita eli puupäästäisiä.

Retkeilymme Soerjon suojelualueella huipentui illansuussa, kun hämärä oli jo lankeamassa ja olimme tekemässä lähtöä. Lähtöä tehtäessä ilmaantuu aina jotain, koska luonto siten haluaa osoittaa suosiollisuutensa hyviä tyyppejä kohtaan. Tällä kertaa lähtöä tehtäessä ilmaantui ensin lähipuuhun istumaan jaavanjalokotka. Sitten metsästä pomppi esiin jaavanpitta, joka killisteli meitä täysin avoimella kahvilan pihalla. Kolmanneksi tuli esiin köynnöstimali, jonka ääntä kyllä kuulee usein, mutta jota hyvin harvoin pääsee näkemään. Harvinaiseksi käynyt sundanrilli pyöri puissa yksikseen - yleensä rillit ovat parvilintuja, trooppisten metsien lintuaaltojen ydinlajistoa. Lopulta vielä uurresarvinokka suoritti näyttävän ylilennon.

Viimeisenä Jaavan-päivänä ehdin vielä käydä Malangin ja Surabayan välissä sijaitsevissa Purwodadin kasvitieteellisissä puutarhoissa, joissa kaunis rubiinikurkkuinen sundanbulbuli oli vielä yleinen, mutta muu laululinnusto näytti kadonneen häkkilintukaupan syövereihin. Tosin jaavan- ja sinikorvakalastajia oli yhä puronvarsilla ja eräässä puussa piti vartiota komea jalokotka. Surabayasta lensin takaisin Balille, kuten olen tehnyt joskus aiemminkin.

*   *   *

Balilta minulla oli seuraavana yönä lento Dohaan, jonne saavuin varhain sikäläisenä aamuna ja majoituin yllättävän edulliseen hyvään hotelliin Suq Waqifiin, kulta- ja jalokivibasaarien kupeeseen. Sieltä oli mukava kävelymatka vanhaankaupunkiin monine ravintoloineen ja kahviloineen. Kaikki tosin oli päiväsaikaan ramadanin vuoksi suljettuna ja elämä riehaantui vasta iftarin jälkeen auringon laskettua.

Vietin Qatarissa kolme päivää ja kaksi yötä ja tapasin siellä toisenkin floresilaisista nuorista, joka on tätä nykyä töissä turkkilaisomisteisessa hotellissa Qatarissa. Kävimme vanhassakaupungissa, uuden keskustan pilvenpiirtäjäalueella ja kauppakeskuksissa. Pääsiäissunnuntaiksi vuokrasin auton, jotta näkisin lintuja myös Qatarissa ja jotta ystäväni pääsisi näkemään, mitä Qatarissa on pääkaupungin kimalluksen ulkopuolella. 

Kävimme al-Khorin mangroverämeillä ja ranta-aavikoilla. Aurinko paahtoi taivaalta armottomana, mutta muuten huhtikuun alku on Arabian niemimaalla vielä ihan inhimillistä aikaa. Kahlaajia oli lietteillä runsain mitoin - monia kiinnostavia lajeja, kuten rantakurveja, ylänkötyllejä ja aavikkotyllejä parvittain. Kävelimme Khorin Purppurasaarelle (Jazirat bin Ghannam), jossa aavikkoluonto oli kukassa ja valtavia jalokuoriaisia lensi kukkivien piikkipensaiden yllä.

Palautettuani indonesialaisen ystäväni työpaikalleen Dohaan kävin vielä itse al-Wakran mangrovelaguuneilla, jossa myös tervehdin painuvaa aurinkoa ja odottelin tilaisuutta syödä ensimmäisen taatelin ilman, että kukaan paastoaja tuijottaisi. Wakra oli nimensä mukainen, ainakin jos ruotsiksi ajatellaan. Siellä oli mm. kyyryhaikara, kuningaskalastaja, pulmussirrejä ja erilaisia tiiroja. Laguunilla kalasti myös sääksi.

*   *   *

Illaksi palautin auton ja lensin Islamabadiin, jossa olin yhdeltä yöllä. Täällä oli tullut kuuma, yölläkin. Onneksi maanantai oli vielä pääsiäispyhä, joten se muodosti leppeän vapaapäivän ennen kuin tiistaiaamuna piti olla tikkana töissä. Pihalintuni olivat jo odotelleet palveluksiani: heti kun täytin juomakipon vedellä, laskeutui haarahaukka terassilleni juomaan. Mainat ja kyyhkyt kärkkyivät heti vieressä.

Näytän saaneen myös uuden asuinkumppanin, sillä olohuoneeseeni oli poissa ollessani muuttanut - mitä lie ilmastointikanavaa pitkin - kaunis vaaleanvihreä gekko. Illalla verhossa pörräsi yöperhonen, jota nousin katsomaan, vain nähdäkseni, että se pörräsi jumissa siksi, että se oli juuri katoamassa gekon kitaan. Sääli yökköstä, mutta gekko on tervetullut - harvakseltaan sisälle eksyvien torakoiden, kärpästen ja hämähäkkien eliniänodote on nyt ilmeisesti aika lyhyt.

*   *   *

Tulihan tuossa tosiaan muutama paikka käytyä ja muutama lintu nähtyä. Indonesian ja Qatarin matkan yhteissaldo oli 235 lajia. Uusia eliksiä tuli varsinkin Sulawesiltä, pari lajia lisää myös Jaavalta. Olen nyt enää noin sadan lajin päässä 4000 elämänpinnasta. Tuo maaginen raja vaatisi siis oikeastaan vain yhden ison matkan jollekin sellaiselle alueelle, jossa en ole aiemmin käynyt - siis esimerkiksi Papualle, Etelä-Afrikkaan, Peruun, Madagaskarille tai Assamiin. Sata uutta lajia lisää jostain tutusta maasta olisi toki mahdollista parissa maassa - erityisesti Kolumbiassa tai Brasiliassa. Euroopasta ei kuitenkaan enää irtoa kuin muutama uusi elämänpinna - ja ne lähinnä Madeiralta, lisäksi yksi puuttuva laji löytyisi Baleaareilta ja yksi Azoreilta.

Keväisiä vuori- ja järviretkiä

Islamabadin maaliskuu on miellyttävää aikaa. Ilmasto vastaa suunnilleen Suomen kesää; ei ole vielä liian kuuma.

Olen jatkanut retkeilyä Rawaljärven ja Margallakukkuloiden maisemissa, vaikka välillä kiireet töissä sen estäneet. Onneksi on viikonloppuja ja perjantairukousten iltapäivä, jolloin pakistanilaiset toimistot hiljenevät.

Kevään edetessä kovaa vauhtia Rawaljärven vesilintujen, kahlaajain, lokkien ja merimetsojen parvissa tapahtui lajien suhdelukujen muutoksia ja lopulta parvet ovat yleisesti ottaen harvenneet. Talvehtijat alkavat kadota maisemista, läpimuuttajia menee yhä, ja kesälinnut sen sijaan ilmaantuvat ottamaan reviirejä haltuun.

Korangin jokisuusta löytyi yhä toisten jo helmikuun puolella löytämä suohyyppä. Vastaavasti minun löytämääni mustapikkuhaikaraa kävi katsomassa moni paikallisista lintumiehistä ja valokuvaajista. Viime blogipäivityksestäni unohtui yksi pääskylaji, aasiantörmäpääsky, joka sekin ilmaantui yleisempien pikkutörmäpääskyjen seuraksi jokisuun ylle. Vikloja ja taivaanvuohia oli yhä parvittain. Aiemmin runsaat lapinsirrit ja pikkutyllit olivat vähentyneet yksittäisiin.

Maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna kävimme Talharin harjulla, laaksossa ja kylässä Islamabadin ja Khyber-Pakhtunkhwan rajalla. Lintuja oli paljon ja mielenkiintoisia: harjun maastossa mekasti kaksi täplävatsatikkasta sekä pesää rakentava aasianpikkutikka. Myös yleisemmät liekkiniskatikka ja suomuvatsatikka nähtiin. Rastaiden muutto oli vahvaa: kymmenpäisiä parvia mustakaularastaita ja lisäksi useita harmaahuppurastaita. Purppuramedestäjät ja nokitaskut olivat ilmaantuneet myös Margallakukkuloille.

Harjun puiden latvoissa oli parvina liekkiminivettejä ja luumupääkaijoja. Aluskasvillisuudessa puikki talvehtivia mustakurkku- ja louhikkorautiaisia. Liikkeellä oli paljon kivikkoleppälintuja, viiru- ja savupriinioita sekä punavarpusia samoin kuin molempia vakituisia nauruleita: kirjo- ja pikkunauruleita. Lähteen luota löytyi lähelle päästävä, maata myöten huomaamattomasti puikkiva pensassilkkikerttunen. Tietysti koko alueella oli liikkeellä parvina töyhtö- ja mustabulbuleita, aasianrillejä, himalajansieppokerttuja, tamariskipyrstötiaisia, harmaatalitiaisia ja muita Margallan vakiolajeja.

Harjulta löytyi myös valkosilmähaukka. Vähän myöhemmin Talharin virranvarresta kisaillen toisiaan takaa-ajava pari intiankiljukotkia, joka on seudulla vähän raportoitu harvinaisuus - tosin todellisuudessa luultavasti säännöllinen vakiolaji. Intiankiljukotka on erotettu omaksi lajikseen pikkukiljukotkasta, jota nyt pidetään käytännössä täysin eurooppalaisena pesimälajina. Intiankiljukotka on pikkukiljukotkaakin pienempi. Seuraavalla viikolla Talharin yli meni myös idänmehiläishaukkoja.

Maaliskuun toisena viikonloppuna minun piti mennä Nathiagaliin ja Abbottabadiin erään paikallisen kontaktin kanssa, mutta tämä sairastui edellisiltana. Koska itselläni ei ole vielä autoa käytössä, tyydyin Margallakukkuloiden luontopolkuihin, enkä joutunut katumaan. 

Polku numero viideltä löytyi pikkukotka, harmaahuppurastas ja runsaasti mustakaularastaita, yksitoista harmaavatsaviuhkoa ja lukuisia naamio- ja huppuviidakkoharakoita. Seuraani lyöttäytynyt opiskelija oppi nopeasti tunnistamaan viuhkon ja sinijokirastaan äänet. Löysin lopulta pitkään kaipaamani paikallisen erikoisuuden, kashmirinsieppokertun. Kuuntelimme myös kymmeniä turkoosiseppiä ja muutamia kuningasseppiä ja näimme illansuussa muutamia teräsfasaaneja. Muntjakki eli täkäläisittäin haukkupeura karjahteli pöpelikössä.

Polku numero neljällä seuraani lyöttäytyi pari softainsinööriä, joista toinen oli asunut jonkin aikaa Saudi-Arabiassa, turhautunut siihen ja palannut Pakistaniin. Toisella oli oma firma, mutta haaveili silti jatko-opinnoista Suomessa. Löysimme lintujen ja apinoiden juomapaikkoja ja lukuisien yleisempien lajien lisäksi kaksi harvinaisempaa: sinipikkusiepon ja aasiankirjotikan.

Maataloustutkimuskeskus NARC:in avomailta ei enää löytynyt siellä talvella viihtyneitä satapäisiä parvia kiuruja ja mustavariksia. Sen sijaan maisemiin olivat ilmaantuneet talvella poissa olleet parvet pikkumehiläissyöjiä ja pikkutörmäpääskyjä. Ruso- ja savupriinioita sirkutti ja heinäherttuja tiksutteli kaikkialla. Talvehtineet petolinnut olivat kadonneet, paikalliset liitohaukat yhä paikalla. Aron halki vievä puukuja oli vielä täpötäynnä talvehtivia uunilintuja - etenkin kashmirinuunilintuja ja tiltaltteja. Intiansininärhet päivystivät langoilla. Kolme harmaafrankoliinia ylitti polun. Huolimatta siitä, että oli päiväsaika, löysimme kaksi paria brahmanpöllöjä.

Puutarhalinnustossani erityisesti pitkäpyrstöräätälit ja komea tikkalaji, intiantulitöyhtö, ovat ryhtyneet hyvin aktiivisiksi ja äänekkäiksi. Useimpina aamuina kuulen joko turkoosi- tai kilkkusepän monotonisen laulun, usein molemmat. Kauluskaijat alkoivat viimein käydä lintulaudallani, mutta sitten pelästyivät työmiesten vietettyä muutaman iltapäivän varjokatoksen asentamisessa terassilleni, jotta siellä voisi oleilla myös auringon käydessä yhä armottomammaksi.

Öisin olen valottanut terassilla yöperhosia ja muita hyönteisiä, joista kehkeytyy uusi tieteellinen aineisto pakastimessa olevaan jäätelöpurkkiin, sekä pelannut šakkia tunisialaisten ja kolumbialaisten ystävien kanssa. Siinä sivussa paahtanut suomalaista ruisleipää pakistanilaisella juustolla.

Keväisiä järviretkiä

Kuten Suomesta palatessani saatoin todeta, kevät tuli helmikuun toiseksi viimeisellä viikolla Islamabadiin. Lämpötilat muuttuivat hetkessä. Aurinko paahtaa jo taivaalta niin kirkkaana, että hattua on pakko pitää ulkona jalan liikkuessa. Yölämmitykset ja nukkumavälly saivat mennä.

Näinä viikkoina lintumaailmassa on ollut päällä kiihkeä muuttovimma. Erityisesti Rawaljärvi on nyt ollut hyvin mielenkiintoinen vierailukohde, jossa linnusto vaihtuu päivittäin, sillä niin suuri osa on muutolla olevia levähtäjiä, jotka jo kohta jatkavat kohti pohjoista - Khyber-Pakhtunkhwaa, Himalajaa ja Keski-Aasiaa. Siperialaiset viettänevät täällä vielä jonkin aikaa, koska niiden pesimäseudut eivät vapaudu lumesta ja jäästä vielä vähään aikaan.

*   *   *

Pienen täkäläisen lintuharrastajaryhmämme kanssa teimme ekskursion myös Punjabin puolelle, Kalar Kaharin pyhäköstä tunnetulle kosteikkojärvelle sekä sitä ympäröiville kuivaa arokasvillisuutta kasvaville kukkuloille.

Matkalla Lahoren valtatietä pitkin Kalar Kaharia kohti näimme Punjabin peltoaukeilla valtavia sepelkyyhkyjen muutto- tai talviparvia. Kukaan ei tiedä, missä täällä talvehtivat satapäiset sepelkyyhkyparvet kesäisin pesivät - onko niillä pesimäpopulaatio jossain Pakistanin vuoristoisilla alueilla vai tulevatko ne tänne Keski-Aasiasta tai Siperiasta saakka.

Kalar Kahar on tunnettu siitä, että siellä pesii yksi Pakistanin jäljellä olevista villeistä riikinkukkopopulaatioista. Riikinkukot tulevat varhain aamurukousten aikaan pyhäkköä ympäröiviin puutarhoihin, joissa niitä epäilemättä ruokitaan - sen verran säännöllistä niiden vierailu siellä on.

Heti tullessamme Kalar Kaharin kuuluisan järven rantaan, näimme, millainen lintuparatiisi paikka on. Vesilintuja velloi satapäisinä parvina aivan lähellä rantoja - vallitsevina lajeina lapasorsa, punasotka ja nokikana, määrissä niiden kintereillä tavi ja harmaasorsa. Sinisorsia ja ruskosotkia maltillisempia määriä. Pikku-uikkuja ja liejukanoja oli kaikkialla ja niiden äänet taustoittivat aamu-usvaista kosteikkomaisemaa kulkiessamme kapeaa kannasta pitkin halki ruovikoiden.

Paikan kaksi kuuluisaa ja näyttävää kosteikkolajia ovat sulttaanikana ja ruskohaikara, joita molempia näkyi helposti ja paljon. Sulttaanikana - lajin splittauksen jälkeen idänsulttaanikana - oli järven tyyppilajeja. Niitä kuljeksi kannaksellakin meistä piittaamatta. Kalar Kahar on suojeltu, joten lintuja ei liiaksi häiritä - tosin järvikylän asukkailla on kuulemma lupa yhden sulttaanikanan tappamiseen vuosittain. Miten tällaista valvotaan, ei käynyt ilmi, mutta sulttaanikanojen määristä päätellen niitä ei ainakaan suoranaisesti vainota.

Islamabadilaisille sulttaanikana ja ruskohaikara ovat hyviä lajeja. Kaksikymmentä vuotta sitten molemmat olivat vielä säännöllisiä Rawaljärven kosteikoissa, mutta ne ovat vaativina kosteikkolajeina kadonneet sieltä, kun Rawaljärven rannat on kaikilta puolilta rakennettu. Kalar Kaharin kyläasutus ympäröi kylläkin sielläkin järveä kaikilta puolilta, mutta ei ole näyttänyt häiritsevän monimuotoista ja runsasta kosteikkolinnustoa.

Ruovikon pikkulinnustokin on Kalar Kaharissa monimuotoinen: siellä on havaittu kunnioitettava määrä lajeja, joskin monet niistä pahamaineisen vaikeasti nähtäviä. Rawaljärven ruovikoiden tapaan keltapriinia näytti täälläkin olevan yleisin ruovikon pikkulintu. Myös ruso- ja sinipriinioita oli paljon. Siellä täällä raakkuivat papyruskerttuset ja rätisivät hempeämpää lauluaan osmankäämikerttuset. Isokaislakerttusiakin pitäisi järvellä pesiä, muttemme niitä nähneet. Sen sijaan kohtasimme yhtenään viirupensastimalien ja kultasilmätimalien parvia.

Neljästä paikallisesta pikkuhaikaralajista tällä kertaa tuli vastaan se sama, joka esiintyy Euroopassakin. Pakistanissa se on neljästä lajista harvimmin havaittava - kiinan-, kaneli- ja mustapikkuhaikara ovat yleisempiä. Silkki-, jalo-, pikkujalo-, harmaa- ja intianriisihaikaroita oli kaikkialla.

Järven toisella puolella on muuan järvelle työntyvä kannas, jota ympäröivät liejureunaiset kaislikot. Tämä paikka on legendaarinen rantakanojen havaitsemiseen. Täällä aiemmin käyneet ryhmämme jäsenet olivat havainneet kannakselta edelliskerralla mm. luhtakanan. Liejukanoja, nokikanoja ja sulttaanikanoja tulikin heti näkyviin, samoin aasiankukaali, smyrnankalastaja ja useita kirjokalastajia. Päätin hieman avustaa rantakanojen tiirailua Xeno-Canton avulla ja soitin kännykästäni ensin luhtakanaa. Lintu vastasikin mylvähdellen miltei heti. Se ei kuitenkaan tullut alkuun näkyville, joten päätin kokeilla muitakin järvellä havaittuja rantakanoja. Ruskosuokana vastasi kutsuun ja näyttäytyi. Sitten löytyi kätköstään myös kaksi kultakurppoa.

Kääpiöhuittia soitettaessa vastausta ei kuulunut, mutta sen sijaan ruovikon laidassa näyttäytyi lyhyesti outo pieni rantakana - punertavanruskea, punajalkainen ja mustanokkainen. Kirjaa pläräten löysimme sille määrityksen: kiinanhuitti! Tätä lajia emme olleet odottaneet, mutta kun nyt tiesimme, mitä ruovikossa piili, soitimme kiinanhuitin ääntä ja lintu ryntäsi miltei heti raamit kaulassa vastaan katsomaan ja huuteli omaa reviiritietoista ääntään. Lopulta tulivat myös luhtakanat näytille, yksi jahdaten toista ankarasti kaislojen väliin jäävässä mudassa kipittäen. Ja Pakistanissa yleinen ojasuokana liittyi vielä havaittujen rantakanojen jatkoksi lähempänä rantaa.

*   *   *

Kalar Kaharin ympärillä kohoaa kuivia kukkuloita, joilla vallitsee aroa tai puusavannia kasvava maasto. Näiltä alueilta löytyy tyystin toisenlainen linnusto. Alkuun näimme pikkuparvia idänhopeanokkia, vuorisirkkuja ja mustakurkkusirkkuja. Sitten tuli vastaan piiskuttavia pikkuminivettejä. Piikkipensaasta löytyi talvehtiva hernekerttu. Toisen latvassa lauloi aropriinia. Kalliokirvinen näytti olevan yleinen tyyppilaji.

Kukkuloiden lintumaailmaa hallitsee kuitenkin paljon pikkulintuja majesteetillisempi osasto: kaikkialla minne katsoi, kaarteli arokotkia, etupäässä nuoria ja esiaikuisia. Joukosta löytyi yksi kiljukotka sekä useita himalajankorppikotkia. Parhaissa paikoissa kotkat olivat niin lähellä, että niitä olisi voinut melkein koskettaa - tosin rotkoon putoamisen uhalla. Myös korppi kuului tämän alueen kaartelevaan lajistoon.

Rotkon pohjalla olevan wadin pieneltä patojärveltä löytyi kaksi mustahaikaraa sekä parvittain harmaa- ja silkkihaikaroita, jaavanmerimetsoja ja merimetsoja.

*   *   *

Kalar Kaharin ympäristössä havaitsimme kevääntulon siitä, että kaksi yleistä lajia, jotka puuttuvat talvikuukausina Islamabadista, olivat jo tulleet Punjabiin: nokitasku ja purppuramedestäjä. Molempia näimme päivän aikana useita. Viikkoa myöhemmin niitä alkoi näkyä myös eri puolilla Islamabadia. Tätä kirjoittaessani ensimmäinen purppuramedestäjä ennätti jo omaankin puutarhaani. Samoin viime päivinä on pikkumehiläissyöjiä alkanut ilmaantua taivaalle.

Koko talven ajan Islamabadissa on näkynyt jonkin verran pääskyjä: suuri määrä haarapääskyjä talvehti Rawaljärvellä, kun taas kalliopääskyjä tuli vastaan Margallakukkuloilla ja silloin tällöin kaupungilla. Kevään tultua saapuivat kuitenkin suuret pääskyparvet. Islamabadissa niitä on kuutta yleistä lajia, runsausjärjestyksessä suunnilleen haarapääsky, pikkutörmäpääsky, intianpääsky, ruostepääsky, kalliopääsky ja jouhipääsky. Muualta Pakistanista löytyy lisäksi neljä muutakin pääskylajia, joista kaksi (aavikkopääsky ja aasiankalliopääsky) kuivilta mailta ja kaksi (aasianräystäspääsky ja räystäspääsky) vuoristoista.

Näinä viikkoina olemme käyneet Rawaljärven ympärillä taajaan, hyödyntäen viikonloppujen kaiken valoisan ajan ja lisäksi käyneet helpoiten saavutettavissa paikoissa myös työpäivien jälkeen. Tulokset ovatkin olleet Islamabadin lintuhavaintoja rikastuttavia: Järvellä talvehtineiden harmaa- ja sinisorsien, punasotkien ja tavien lisäksi alkoi ilmaantua suuria lauttoja lapasorsia ja nokikanoja. Paljon myös jouhisorsia, pieniä määriä silkkiuikkuja ja tukkasotkia. 

Järvellä talvehtineiden lokkien ja merimetsojen parvet näyttävät alkaneen harventua, mutta niitä on yhä läsnä runsaasti. Kahlaajien määrä sen sijaan on pienten talviparvien jälkeen räjähtänyt käsiin, kun suuret muuttoparvet levähtävät järven rannoilla. Lähes kaikki viklot ovat yleisiä, sirreistä sen sijaan vain lapinsirri, joka yhdessä pikkutyllin kanssa on ollut viime viikkojen valtalaji. Pitkäjalkoja on alkanut saapua, töyhtöhyypät sen sijaan ovat lähteneet johonkin pohjoiseen.

Västäräkkejä ja kirvisiä on yhä suurina parvina. Haikaramuuton kohokohtia ovat olleet mm. yli 70 yksilön parvet pikkujalohaikaroita - mihin lienevätkään matkalla, koska Pakistan on tämän pääosin trooppisen lajin levinneisyyden rajaseutua. Ruostesorsia meni eräänä iltana suurina parvina korkealla yli pohjoista kohti ja pian tämän jälkeen Rawaljärven itäpohjukkaan ilmaantui yksinäinen merihanhi, joka on viihtynyt siellä pari viime päivää.

Kinara Parkin itäpäässä järven eteläpuolella on suufilainen pyhäkkö, Durbar, jonka luona on erinomainen kahlaajalaguuni. Sieltä löysin kevään ensimmäisen suokukon - täällä jonkinlainen pikkurari. Vähän myönemmin niitä löytyi Korangin jokisuusta viisi lisää. 

Lake View Parkin läntiseltä joenpenkalta löytyi mustapikkuhaikara ja myöhemmin toinen yksilö toiselta puolelta. Viime viikkoina puistossa on viihtynyt idänpikkusieppo ja eräänä iltana näin siellä kaksi käenpiikaa. Iltakäynnit ovat olleet tunnelmallisia. Ihmisten harventuessa mungot alkavat koluta kaislikoiden reunoja, kukaalit huhuilla duettoa ja kaikkialta ilmaantuu esiin liejukanoja ja ojasuokanoja, jotka kuljeskelevat avoimesti esillä. Pimeän tieltä kannattaa kuitenkin poistua puiston reuna-alueilta, sillä sinne ilmaantui verenhimoinen ja susimaisesti ulvova lauma villikoiria.