perjantai 1. joulukuuta 2023

Sangrialan salaisuudet

Tämän blogin toissatekstissä nimeltä Marraskolkko mainitsin saaneeni viimein valmiiksi vuoden päivät viipyneen suomalaisen painoksen romaanitrilogiani kolmannesta kirjasta, Sangrialasta. Linkitin siinä yhteydessä myös edelliset romaanit, Titaanien ajan ja Elysionin, jotta lukijat voisivat tilata ne vaikkapa pukinkonttiin.

Myös Sangrialan saa nyt kätevästi kotiin parahiksi ennen joulua, sillä painettu kirja on nyt saatavilla kustantajan verkkokirjakaupassa ja pian muuallakin. 

Tämä lienee sovelias tilaisuus viimein myös avata sitä, mistä kirjasarjassa on kyse: 
Titaanien aika -trilogian kolme kirjaa kertovat Mikael Corvinin, 27-vuotiaan jatko-opiskelijan ja aloittelevan opettajan eeppisestä matkasta halki kuolemanjälkeisen elämänsä maailmojen, kertoen samalla myös ihmiskunnan tarinan.
Ensimmäinen kirja (Titaanien aika) keskittyy nuoruuteen, uteliaisuuteen ja kasvamiseen. Ensin keinotekoisen kelluvan kaupungin viattomuuteen valmiissa maailmassa, sitten teini-iän pyrkimyksiin kohti itsenäisyyttä ja identiteettiä valtamerisaarella. Saarelaisten salaisuudet, alkaen siitä, keitä he oikeastaan ovat, alkavat keriytyä auki samalla kun he tekevät myös pelottavampia ja ahdistavampia löytöjä.
Toinen kirja (Elysion) seuraa Mikaelin ja hänen kumppaniensa matkaa halki Elysionin uuden maailman. Tässä kirjassa asiat muuttuvat vakavemmiksi, sillä maailmaa repivät kolmen vastakkaisen sääntökunnan väliset konfliktit. Viholliset osoittautuvat aiempia vaarallisemmiksi ja sankarien ystävyys ja lojaalisuus joutuvat koetukselle heidän saadessaan selville asioita menneisyydestään.
Kolmas kirja (Sangriala) vie sankarit Elysionin suurenmoiseen pääkaupunkiin Sangrialaan ja samalla myös vallan, politiikan ja uskonnon korkeampiin kerrostumiin. Sangrialasta tulee sääntökuntien sodan viimeinen näyttämö, mutta myös paikka, jossa sankarien pitää saattaa päätökseen oma henkilökohtainen tehtävänsä kadonneiden lasten pelastamiseksi.
Kokonaisuudessaan trilogian voi lukea eeppisenä fantasiaseikkailuna – tai sitten vertauskuvannollisena tarinana ihmisyydestä. Kunkin kirjan voi lukea itsenäisenä teoksena, mutta ne täydentävät toisiaan siten, että vasta kolmas kirja antaa lopulliset vastaukset eräisiin ensimmäisen kirjan suurista kysymyksistä.
Näin muuan lukija kuvasi trilogiaa luettuaan vuonna 2020 julkaistun englanninkielisen version:
”Sain juuri eilen päätökseen fantastisen kirjasi enkä voi kyllin sanoa, kuinka suurenmoinen kirja se on kelle tahansa lukijalle, nuorelle tai vanhalle.
Tarinasi kehittyvät läpi kirjojen ja tulevat lopussa erittäin palkitsevaan loppuratkaisuun. Viimeisissä luvuissa on useita dramaattisia paljastuksia. Tämä on olennainen piirre menestykselliselle jännitys-, fantasia-, mysteeri-, romanssi- ja seikkailukirjailijalle ja tässä teoksessa olet yhdistänyt kaikki nuo ominaisuudet.
Pidin erityisesti siitä, että lukija sai seurata Mikaelin ajatuksia hänen turvautuessaan strategiseen ongelmanratkaisuun, neuvottelutaitoihin sekä arvioihinsa toisten mielistä ja motiiveista. Syvä ja laaja-alainen maailmankokemuksesi ja ensyklopedinen tietämyksesi heijastuvat Mikaelin tarinaan. Lukija oppii kaikenlaista hyvää kirjan lukemisesta. Mikaelin saavuttaessa tarinan myötä kypsyyttä ja ymmärrystä, niin saavuttaa myös lukija.
Juuri kuten mainitsit, kuvittelin kirjaa lukiessani mielessäni animen ja graafisen mangaromaanin piirroksia. Kuvittelin myös näytöksiä elokuvatuotantoon. Olet luonut niin monia originellin kiehtovia skenaarioita. Kirjasi on niin antoisa niin monella tasolla – viihteenä, draamana, toimintana, uusina maailmoina ja ihmiskuvauksina, filosofisena kehittelynä ja henkilöiden kehittymisenä. Sankareistasi tulee tarinan myötä parempia ihmisiä ja lukijastakin tulee heidän kanssaan parempi ihminen.”

Sangriala on trilogian romaaneista kolmas ja viimeinen. Se on myös kolmesta kirjasta monessa suhteessa yhteiskunnallisin, koska jos Titaanien ajan kantava teema oli nuoruus ja Elysionin teema matka, Sangrialan teema on valta.

Sen voi lukea fantasiaseikkailuna, spekulatiivisena fiktiona, murhamysteerinä, hyvän ja pahan taisteluna, ihmisyyden allegoriana, hengellis-filosofisena kannanottona, kertomuksena sota-ajoista ja selviytymisestä, kirjana luottamuksen ja petoksen merkityksistä - sekä tietysti sarjana psykologisesti johdonmukaisten henkilökuvien hahmotelmia.

Jos on jo aiemmin lukenut Titaanien ajan ja/tai Elysionin, tämä kirja vastaa useimpiin (ehkä kaikkiin) niihin kysymyksiin, joita lukijalle jäi hampaankoloon edellisistä kirjoista. Lukija tulee tietämään sen, minkä halusi tietää, ja enemmänkin. Aiempien kirjojen lukeminen ei kuitenkaan ole välttämätöntä, mikäli haluaa hypätä suoraan Sangrialan maailmaan. Ja on myös mahdollista lukea se ensin ja vasta tämän jälkeen palata Titaanien aikaan, jolloin tapahtumat kelluvassa kaupungissa tai valtamerisaarella saattavatkin saada aivan eri merkityksen.

Sangrialan loppuun on lisätty pieni eksegeesi eräistä tämän kirjan ja koko trilogian syntyyn vaikuttaneista asioista omassa elämässäni. Sitä ei olisi voinut lisätä aiempiin kirjoihin ilman, että se olisi liikaa värittänyt lukijan ennakkokäsityksiä tapahtumista ja henkilöistä hänen lukiessaan Sangrialaa

Sangrialasta on sanottu, että se on hyvin jungilainen, täynnä arkkityyppejä, symboleja ja viittauksia maailman mytologioihin. Niin tietysti onkin, mutta niinhän olivat myös Titaanien aika ja Elysion. Koko trilogia joko yhtenäisenä tai kukin kirja erikseen on kirjoitettu tarkoituksellisesti siten, että ne voi lukea yhtä hyvin joko eksoteerisellä tai esoteerisellä lukutavalla ja saada kummasta vain tahi kummastakin tyydytystä omalle uteliaisuudelleen ja etsinnälleen. Kaikki suuret tarinat kumpuavat aiemmista ja kutoutuvat osaksi ihmiskunnan tarinaa, joten on vain oikein ja hyvä kunnioittaa viittauksin tuon tarinallisuuden geneettistä perimää.

Niille, jotka lukevat teosta ja sanovat "tämä ei takuulla ole sattumaa", voin todeta lohdullisen huolettomasti, että ei takuulla olekaan. Kuinka mikään voisi olla sattumaa kirjassa, joka eräällä tavoin kirjoitti itse itsensä, vieläpä moneen kertaan ja niin, että lopulta pelastuisi, vaikka niin unho kuin tulipalokin yrittivät käsikirjoituksen hävittää? Kirjoittajan loppusanoissa on hieman myös mainitusta Kiovan Mikaelinkadun asunnon tulipalosta ja mustista siivistä, jotka piirtyivät seinille ukrainattaren minulle antaman kangasenkelin molemmin puolin ennen kuin tuli mystisesti sammui. Kaikki muinaiset muistiinpanot menivät, mutta itse käsikirjoitusta kantanut kone samalla pöydällä säilyi, ja käsikirjoitus sen mukana. 

Tarinan henkilöiden ja paikkojen nimet eivät tietenkään ole sattumanvaraisia, vaan ne, kuten muutkin viittaukset, ovat tarkoitettuja tähtiporteiksi, joiden kautta lukija pääsee halutessaan moniinkin metaulottuvuuksiin kehystarinan takana ja syvyyksissä. Tämä onnistuu esimerkiksi googlettamalla oudolta tuntuva sana tai nimi kirjan lukemisen aikana. Mutta sille lukijalle, joka ei tästä pidä, koska ei halua ajatustensa herpaantuvan kehystarinan etenemisestä, voin huojennukseksi todeta, ettei yhdenkään viittauksen ymmärtäminen ole välttämätöntä tai edes tärkeää tarinan lukemiseksi sinä, mitä se ensisijaisesti on - tarinana.

Titaanien aika -trilogian myötä sulkeutuu myös oma varjotyöni tältä osin. Jätän Mikaelin ja hänen monet haamunsa saarelleen ja otan omassa kirjoitusharrastuksessani seuraavaksi työn alle jotain hyvin toisenlaista. Vaihtoehtoja on jo monia - ikivanhoja ja uudempia käsikirjoituksia, jotka huutavat tulemistaan maailmoille, loppuun kirjoittamistaan. Elinaikani tässä maailmassa ei riitä niiden kaikkien kirjoiksi kirjoittamiseen, joten on pakko valita jotain ja katsoa, mihin se johtaa.

maanantai 27. marraskuuta 2023

Järvellä ja Kharianin laaksossa

Suomessa käydessäni näin alle kymmenen lintulajia ja työviikolla kaikki illat venyivät pitkälle pimeään, joten viikonloppuna oli mukavaa taas käydä ulkona katsomassa Pakistanin rikasta lintufaunaa. Ilmathan ovat päiväsaikaan Islamabadissa sangen suotuisia, mitä nyt yöllä tulee kylmä.

Lauantaina kävin vanhassa vakiopaikassa Lake View Parkissa, mutta se tuotti pettymyksen. Rawaljärven vedenpinta on edelleen niin korkealla, ettei järvelle synny mihinkään mutasärkkiä eikä siellä niin ollen näkynyt lainkaan kahlaajia. Ei sorsiakaan. Suotta olin kaukoputkeni raahannut mestoille. Tuloksena oli vain lakkaamatta ympärilläni parveillut poikajoukko, joka halusi katsoa putken läpi tai ottaa selfieitä kanssani. No, oli siellä sentään jokunen liejukana, kaksi syksyn viimeistä yöhaikaraa (ne yleensä katoavat talveksi), kymmenittäin yöpymään ruovikkoon kerääntyviä kyläkottaraisia sekä puunlatvain korkeudessa pilvittäin jotain kironomidejä, joita saalistamaan oli kertynyt kymmenittäin perin myöhäisiltä vaikuttavia pääskyparvia: haara-, jouhi-, intian- ja pikkutörmäpääskyjä. Näistä haarapääskyparvet viipyilevät järvellä läpi talven, mutta nuo muut katoavat yleensä muutamaksi kuukaudeksi.

Sunnuntaina menin luontovalokuvaajakaverini, eläköityneen majurin, kanssa Khyber-Pakhtunkhwan puolelle Sangadaan ja Kharianiin. Tällä kertaa lähestyimme aluetta Sangadan puolelta, Sangragalin basaarin jälkeen jyrkästi alas metsäiseen rinteeseen viettävälle pikkutielle, josta kuljimme puronvartta tuttuun paikkaan Kharianin pyhän tammilehdon alaosiin. Liikkeellä oli todella paljon mustabulbuleita ja himalajannärhiä. Myös molempia paikallisia nauruleita oli maastossa: pikkunauruli on tuolla paikalla aina yleinen, mutta tällä kertaa näyttäytyi myös komeita kirjonauruleita.

Vanhoissa lehtipuissa liikkui tietysti myös odotettavissa olleita pikkulintujen sekaparvia: yllättävän vähän rillejä, mutta sen sijaan paljon kashmirinuunilintuja ja himalajansieppokerttuja, jokunen yksittäinen tiibetinuunilintu ja tiltaltti. Runsaasti harmaatalitinttejä, töyhtöbulbuleita. Säksättävä palmuorava tällä kertaa täälläkin. Yksi elegantin vaaleanpunainen himalajanpunavarpunen killisteli valkoröpelökukkaisessa pensaassa, joiden olen aiemminkin huomannut olevan niiden suosiossa.

Edelliskerralla Kharianin tammilehdosta löytynyt viitasieppo oli nytkin hyvin aktiivinen ja äänekäs. Se ja harmaavatsaviuhko tulivat illan suussa kylpemään purolle. Viitasieppoja oli pariskunta, joten se lienee paikassa pysyvä pesimälaji. Talven ensimmäisiä mustakaularastaiden pikkuparvia oli jo saapunut.

Ollessamme pyhän tammen alla nakkelia tähystämässä, tuli kylästä poika pyytämään meitä teelle, mutta kohteliaasti kieltäydyimme. Kävi sitten niin, että kun olimme myöhemmin illansuussa puronvarren näreessä kyttäämässä juomaan laskeutuvia lintuja, oli kylästä lähetetty alkuperäistä poikaa vanhempi nuorukainen kashmirvillaviittaan kietoutuneena tuomaan meille kokonaisen tarjottimen kuppeineen ja kannuineen muskotilla maustettua maitoteetä. Sillä eiväthän nyt muukalaiset voi vain istua väijyssä viilentyvässä vuoristoillassa.

torstai 23. marraskuuta 2023

Marraskolkko

Marraskuun puolivälissä kävin viikon matkalla Suomessa. Siellä oli kylmää, pimeää ja tuhottoman kallista. Viimeisinä päivinä tuli luntakin. Palatessani takaisin Pakistaniin tuntui kuin olisin ollut poissa paljon kauemmin kuin viikon. Kuin olisin käynyt jossain hyvin kaukana ja kauan.

Viikko kului kokonaan Helsingissä. Suomen-autossani ei ole talvirenkaita enkä ole ajatellut niitä hankkiakaan ennen kuin puolisollani (ehkä jonain päivänä) on ajokortti. Helsinki on sen verran autovihamielinen kaupunki, ettei siellä kannata keskustassa käymiseen autoa käyttää, vaikka myös julkisen liikenteen hinnat ovat nykyään sellaisia, ettei niilläkään huvita liikkua. Kävellen kulkee kyllä kesäkuukausina, mutta marraskuussa se on ikävää.

Puolisoni harkitsee jo ulkomaille muuttamista, koska ei ole vieläkään ymmärtänyt, että Suomessa elämisen perusasia on kotona pysyminen - ei suinkaan sosiaalinen ajanvietto ulkona. Joskus oli aika, jolloin Helsingissä oli useiden vuosien ajan kohtuuhintaisia lounasravintoloita, mutta ne näyttävät kadonneen tai kallistuneen gurmeepaikkojen tasolle. Ostovoimamme on viime vuosina laskenut kuin lehmän häntä. Ilman työpaikkaani päätyisin todennäköisesti samaan johtopäätökseen, että miksi turhaan maksaa loskasta, pimeydestä ja kotona yksin istumisesta niin kohtuuttomasti.

Marraskuinen Suomi imee ihmisestä elinvoiman jo päivien sisällä, mutta taiteelliseen työhön tuska on usein hyvästä. Niinpä sain viimein nykäistyä kunnolla eteenpäin kolmannen romaanini suomenkielisen version editointia. Oletankin, että se on lopullisesti valmis lähipäivinä ja tulee noin viikon sisään saatavaksi samaan verkkokirjakauppaan, jossa trilogian kaksi edellistä kirjaa Titaanien aika ja Elysion ovat olleet suomeksi saatavissa jo yli vuoden päivät.

Mitä muuta tein Suomen-viikolla? Nukuin pitkään aamuisin. Grillasin ungulaattien lihaa ja join punaisia viinejä useampana iltana eri vieraiden kanssa. Lukaisin Linda Rantasen kirjan Minne Jumala ei näe, aloitin Stella Rimingtonin kirjan The Moscow Sleepers - molemmilla relevanssia Suomen turvallisuuden toimialan kannalta. Kävin suosikkiravintolassani Zinnkellerissä toteamassa, että ruoka on edelleen erinomaista, mutta hinnat valitettavasti sellaisia, ettei varmaan ihan heti tule mentyä uudestaan. Kaiholla muistelen aikoja, jolloin tuloni olivat nykyisiä selvästi pienemmät, mutta siitä huolimatta oli varaa silloin tällöin syödä tuollaisessa laatupaikassa.

Islamabadissa marraskuun sää on miellyttävä, Suomen kesää muistuttava, tosin vähäsateisempi. Punjabin syyskulotusten aiheuttama savusumu on jo hälvennyt, samoin keskisyksyn hyttyset - ne ovat erityisen ikäviä siksi, että kyseiset päivällä lentävät hyttyset levittävät denguekuumetta. Yöt ovat kylmiä ja täkäläisellä rakentamisella varsinkin sisätiloissa on pimeän aikaan sen verran kylmä, että käytän iltaisin kotona kirjoittaessani takkia ja kaulahuivia.

torstai 9. marraskuuta 2023

Sieppoja, apinoita ja Iqbal

Sunnuntaina kerkesin jälleen taivaltamaan Margallakukkulain kansallispuiston nelospolkua, jota myös Dhok Jivanin kierrokseksi nimitetään. Näin siellä jo toisena viikkona peräkkäin kashmirinsieppokertun - hyvin vihreän ja silmärenkaisen uunilinnun, joka on alueellinen endeemi ja paljon yleisemmän ja keltaisemman himalajansieppokertun sukulainen.

Näin myös läpimuuttavia sieppoja: ruskosiepon ja pikkusiepon. Islamabadissa esiintyy läpimuutolla ja jonkin verran talvehtivana sekä pikkusieppoa että idänpikkusieppoa, mutta olen huomannut, että pikkusiepot ovat yleensä metsän puolella ja idänpikkusiepot järven puolella avoimemmassa maastossa. Ruskosieppo on läpimuuttajana harvinaisempi kuin samantapainen siperiansieppo, mutta kutsuääni on näillä lajeilla varsin erilainen, ruskosiepolla metallisen kimeä versio harmaasiepon suomalaisille tutusta kutsuäänestä. Harmaasieppokin esiintyy täällä läpimuuttavana, mutta on vielä edellisiä kahta harvinaisempi.

Reitin usein lintuisin paikka on muuan lähde ja virransuvanto, jossa on ympäri vuoden vettä, ja joka vetää siksi aina puoleensa aaltoina juomaan ja kylpemään saapuvia lintuja. Joskus käy huono tuuri, mikäli paikallista nuorisoa on tunkenut pitkäksi aikaa hengaamaan samaan paikkaan, eikä heistä pääse millään eroon, että linnut uskaltautuisivat takaisin. Muuan tuttavani täällä, lintumies ja valokuvaaja, joka on eläkkeellä oleva majuri, tapaa käristä ja tiuskia nuorille, että häipykää täältä. Minä en sellaista viitsi tehdä, koska yhtä laillahan retkeilevällä nuorisolla on oikeus nauttia luontopolun parhaista paikoista ja viettää niissä vaikka tunteja jos siltä tuntuu. Mikä minä olen heitä häätämään. Tällä kertaa ongelmia tuotti kuitenkin aivan toinen kädellislaji, sillä lähde ympäristöineen oli sinne saapuessani täysin makakien valtaama. Ne tuottavat jos mahdollista vielä enemmän meteliä kuin luontoon vääntäytyneet kaupunkilaisnuoret, ja vaikutus lintuihin on siten sama.

Niinpä vaelsin yhä ylemmäs rinteille - sillä pian tuon paikan jälkeen polku alkaa kohota jyrkästi Margallan harjanteille. Lintuja on toki sielläkin, mutta niitä on paljon vaikeampi nähdä.

*   *   *

Tänään vietetään Pakistanissa ylimääräistä kansallista pyhäpäivää, Allama Iqbal -päivää, jolla kunnioitetaan suuren runoilijan, lakimiehen ja Pakistanin perustamista innoittaneen poliittisen ajattelijan Muhammad Iqbalin syntymäpäivää. Iqbal oli etninen kashmirilainen, syntyisin Punjabin Sialkotista. Hän vaikutti elämänsä aikana Lahoressa, Cambridgessä, Heidelbergissä, Münchenissä ja taas Lahoressa. Hän oli suuresti lukenut niin intialaisen, islamilaisen, arabialaisen, persialaisen, englantilaisen kuin saksalaisenkin kulttuuriperimän alueilla. Kashmirilaisesta taustastaan huolimatta hän käytti lähinnä punjabia ja urdua ja tuli kuuluisaksi persiankielisestä runoudestaan. Henkisyydessään hän ammensi suuresti mm. Rumilta ja Goetheltä. Poliittisesti hän toimi sekä koko Intian itsenäisyysliikkeessä että myöhemmin Punjabin muslimiliitossa, ennen kuin hänestä tuli Jinnan Pakistan-idean kannattaja.

Nykyisin tiedämme, että brittiläinen Intia hajosi hindujen ja muslimien välisten tappelusten seurauksena Intiaan, Pakistaniin ja Bangladeshiin ja voidaan vain hypoteettisesti fantasioida sillä, miltä Etelä-Aasia näyttäisi mikäli koko tuo valtava alue olisi säilynyt yhtenä valtiona, Intiana, tai toisaalta, miltä se näyttäisi, jos se olisikin kolmen ison valtion sijaan jakautunut etnisiä jakolinjoja pitkin moneen paljon pienempään - siis suunnilleen niin, että kukin Intian ja Pakistanin nykyisistä osavaltioista olisikin itsenäinen valtio. Väestöpohjaajan niissä olisi riittänyt aivan kilpailukykyisesti Euroopan valtioihin verrattuna. Ja ehkä jonain päivänä tuosta ajasta tulevaisuuteen nämä valtiot olisivat sitten Euroopan valtioiden tavoin muodostaneet yhtenäisemmän valtioliiton. Suuri ikuisuuskonflikti Intian ja Pakistanin välillä olisi ehkä voitu välttää - mutta vastikkeeksi olisi epäilemättä saatu paljon pieniä konflikteja valtiokokonaisuuksien lopullisista rajoista ja niiden sisään jäävistä etnisistä ryhmistä ja uskonnollisista jakolinjoista.

perjantai 3. marraskuuta 2023

Kharian, Neelan Bhoto, Taxila

Lokakuun viimeisenä viikonloppuna tein kahden täkäläisen lintuharrastajattaren kanssa Volvo-maasturillani retken Khyber-Pakhtunkhwan puolelle. Emme tosin menneet kovin kauas Pakistanin paštujen kotiosavaltioon, sillä osavaltioraja menee heti Margallakukkulain pohjoisharjanteella, niin että Pir Sohawan kylän jälkeen tulevassa dinosauruspuistossa tuo raja ylittyy. Tie jatkuu sieltä kohti Sangadan kylää, josta sitä voisi jatkaa syvemmälle Khyber-Pakhtunkhwaan tai sitten kääntyä oikealle Kharianiin ja Neelan Bhotoon vievälle tielle, kuten me teimme.

Kävin samoilla paikoilla talvisemmissa olosuhteissa tammikuussa, jolloin kirjoitin niistä tämän postauksen. Sekä Kharianin tammilehto että Neelan Bhoton suufilainen pyhäkkö olivat myös tähän aikaan vuodesta maagisia ja ihmeen kauniita paikkoja. Jotenkin lokakuun lopun valo-olosuhteet ja aamu-usva loivat erikseen satumaisen tunnelman. 

Kharianin ylemmällä harjulla kasvaa mäntymetsää, joka sekin on komeaa - ja joukossa vielä mielikuvituksellisia kalliolohkareita. Siellä liikuskeli himalajanloistoharakoiden parvia ja pikkunaurulit huutelivat taajaan. Pensassilkkikerttusia ja viirupriinioita lauleskeli aluskasvillisuudessa. Vielä suurempi taianomaisuus vallitsee kuitenkin alas laaksoon viettävässä rinteessä, jossa on Kharianin pyhä tammilehto. Vanhat ikivihreät tammet ovat kasvaneet koukeroisiin epäsäännöllisiin muotoihin, luoden ihmeellisen taivaalta lankeavan valon täplittämän enttimetsän. Siellä käyskennellessä voi odottaa koska tahansa jonkun haltian tai tontun astuvan esiin muhkuraisten tammenrunkojen takaa. Kyseinen metsä on viimeisiä jäänteitä muinoin kaikkialle Margallain laaksoihin levittäytyneestä habitaatista - ja säilynyt ilmeisesti juurikin siksi, että väestö pitää juuri tätä lehtoa pyhänä. Siellä on pyhimyshautoja ja pyhiä tammia, jotka lienevät monisatavuotisia.

Kirjoitin jo Belgiassa asuessani siitä, miten ihmeellinen puu tammi on. Heti kun vanhoja tammia on läsnä pyökkimetsässä tai vaikka avoimessa maatalousmaisemassa, ne lisäävät luonnon monimuotoisuutta moninkertaiseksi: lintulajeja näkee heti paljon enemmän ja tämä tietysti heijastaa arkisilmälle näkymättömämpää hyönteis- ja pienkasvimaailman monimuotoisuutta. Ei ihme, että indoeurooppalaiset kulttuurit kelteistä ja germaaneista slaavien ja iraanisten arokansojen kautta Pakistaniin ja Pohjois-Intiaan ovat pitäneet tammea pyhänä puuna ja elämän antajana. Indoeurooppalaisiahan on tästä itään vielä Bengaliin saakka, mutten ole varma, onko niin kaukana trooppisilla seuduilla enää tammia - pitäisi joskus käydä Länsi-Bengalin ja Bangladeshin vuoristo-osissa katsomassa. Muinaisessa Suomessakin tammimyytit tunnettiin lämpimämmiltä kausilta, jolloin tammi oli laajemmalle levinnyt eteläisessä Suomessa. Ja tietysti tammimytologia voitiin kantaa mukana silloin kun suomalaisten esi-isät levisivät Baltiasta Itämeren pohjoisrannoille.

Löysimme Kharianin tammilehdosta ja vielä nimenomaan pyhäkön luota sangen mielenkiintoisen lintulajin, nimittäin viitasiepon. Tämä keltainen, harmaapäinen pikkulintu, jolla on voimakkaita ääniä, elää Pakistanissa levinneisyytensä äärimmäisessä länsiääressä. Keski-Aasiassa tai Iranissa sitä ei ole koskaan tavattu. Sen sijaan trooppisessa Aasiassa se on yleinen Indonesiaan saakka. Tammien ja lehdon muiden puiden lehvästöistä löytyi myös parvittain aasianrillejä, tulirintatimaleita, kashmirinuunilintuja, himalajansieppokerttuja, töyhtö- ja punanokkabulbuleita ja kaikenlaista muuta. Harmaatalitiaisten lisäksi oli tamariskipyrstötiaisia.

Söimme perinteisen piknikkimme niityllä sen joen varrella, joka virtaa Kharianin ja Neelan Bhoton kautta yhtyen pohjoisempana Dhund Haroon ja virraten sitten pitkän kiertävän matkan Khyber-Pakhtunkhwan halki Attockin seudulle, jossa yhtyy lopulta Indukseen. Joella oli asemissa tyypillisiä täkäläisiä virtalintuja, jotka yleensä laskeutuvat Himalajalta lokakuun kuluessa laaksoihin: joki- ja virtaleppälintuja, virtavästäräkkejä, kuningaskalastajia. Vuoripurojen valtiaslintua, aasiankeisarikalastajaa, ei kuitenkaan tällä kertaa näkynyt niittyosuudella sen enempää kuin Neelan Bhoton pyhäkölläkään.

Syksyisissä väreissä ja valossa Neelan Bhoto oli kirkkaine virtoineen ja lähteineen sekä pyhine mahseer-kaloineen yhtä satumainen paikka kuin tammikuusta muistin. Tammikuussa minulle sattui siellä kummallinen asia: kun olin joen varressa lähellä Bari Imamin mietiskelyviikunaa, näin polkua pitkin kulkevan erikoisen kulkueen, johon kuului vanhempia ihmisiä, lapsia ja kotieläimiä. Erikoista oli se, että kaikki olivat pukeutuneet hyvin perinteisesti, suorastaan historiallisesti. He tervehtivät minua niin ikään oudolla tavalla, nostamalla kädet ylös ja heiluttelemalla niitä, hymyillen samalla autuaasti. Oletin silloin, että nämä ihmiset olivat jonkinlaisia pyhiinvaeltajia. Kummallista oli kuitenkin, että toverini eivät nähneet heitä lainkaan, vaikka minusta seurue oli minut ohitettuaan vaeltanut siihen suuntaan, jossa tovereideni piti olla.

Tällä kertaa moista seuruetta ei tullut vastaani, mutta he palautuivat mieleeni, kun muistelin kolumbialaisen ystäväni Neelan Bhoton kuvissani näkemiä haltioita ja džinnejä. Tällä kertaa vastaani tuli sen sijaan teetä tarjoavia paikallisia, punjabilainen perhe sunnuntairetkellä sekä kaksi nuortamiestä, jotka halusivat tietää, mitä tuntemuksia tämä paikka minussa herätti. 

Virran varsilla oli asemissa pari näyttävää virtaleppälintua ja smyrnankalastaja. Metsän puolella liikuskeli pikkuparvina himalajannärhiä sekä kaikkia kolmea harakkalajia - huppu- ja naamioviidakkoharakoita sekä himalajanloistoharakoita. Oli myös pari kuningasseppää ja yleisempiä turkoosiseppiä. Aarnipuissa moskeijan luona oli mielenkiintoisia tiais- ja uunilintuparvia, joissa oli mukana yleisempien lajien lisäksi pakistanintiaisia (täpläsiipitiaisia) samoin kuin tiaisparviin usein liittyviä raitapyrstökiipijöitä. Yksi nakkelikin näkyi aiemmin, muttemme saaneet lajia varmistettua. Iltapäivällä harjanteita pitkin alkoi lipua petolintuja - tällä kertaa arohiirihaukkaa ja valkosilmähaukkaa.

*   *   *

Lokakuun lopussa kävin myös Dastaangoin taiteilijafarmilla ja galleriassa, jossa oli suomalais-tunisialaisen taiteilijattaren Dora Dalilan näyttely. Hän maalaa kirkkain värein naisia, nykyisin näemmä varsinkin raskaana olevia. Lehmäkin oli päässyt maalauksiin.

Luonani kävi Punjabin osavaltion Gujranwalan kaupungista kristittyjen porukka, joka kertoi suomalaisten lähetyssaarnaajien olleen vielä 90-luvulla aktiivisia seudulla, rakentaen ja ylläpitäen kouluja ja lähettäen opettajia sekä tietysti saarnamiehiä. Sittemmin kaikki olivat jotenkin kadonneet, mihin lie siirtäneet toimintansa, Afrikkaanko. Gujranwalan kristitty yhteisö ikävöi vanhoja Suomi-yhteyksiään.

Marraskuun puolella tänään kävin työtovereiden kanssa Taxilassa, joka sijaitsee Islamabadista katsoen juuri ja juuri Punjabin puolella, hyvin lähellä myös Khyber-Pakhtunkhwan rajaa. Taxila on arkeologisesti erittäin merkittävä muinaiskaupunkikompleksi, jonka kulttuuriaineisto keskittyy erityisesti buddhalaiseen myöhäisantiikkiin. Taxilasta erityisen mielenkiintoisen tekee se, että paikka oli tuolloisen silkkitien varressa ja toimi euraasialaisten sivilisaatioiden sekoittumispaikkana: hellenistinen ja mitralainen vaikutus yhdistyivät täällä intialaisten kulttuurien hindulaiseen ja buddhalaiseen vaikutukseen, mihin päälle tulivat vielä keskiaasialaiset arokansat - ensin indoiraaniset ja sittemmin turkkilais-mongolilaiset.

Arkeologisia kohteita on Taxilan alueella parikymmentä, mukaan lukien muutama buddhalainen luostarikohde sekä Sirkapin kaupungin rauniot, joista aikoinaan kirjoitin tajuntaa laajentaneesta kokemuksesta nähdä siellä niin hakaristi, kaksipäinen kotka kuin kaksitoista tähteä kehässä - kaikki myöhemmin indoeurooppalaisen maailman länsiosissa monenlaista mainetta niittäneitä symboleja, jotka siis kuitenkin alun perin ovat peräisin Induksen jokilaaksosta. Niin kuin aika moni muukin asia.

Löysin tällä kertaa kaikenlaista muutakin mukavaa. Esimerkiksi Hanuman näytti seikkailevan myös buddhalaisten kohokuvien alaviitteissä - apinajumalahan legendan mukaan aikoinaan vei buddhalaisuuden Intiasta Kiinaan. Löysin myös terrakottakummituksen - vai möröksikö sitä pitäisi kutsua, koska muumihahmolta se aika paljon näytti.

Museolla pakistanilainen opas sivuutti kokonaan selityksistään ne vitriinit, joissa oli viininlaskijoita, orgioita, tanssityttöjä, tanssipoikia, viiniruukkuja, rypäleterttujen ja viljantähkien kanssa leikkiviä amoriineja, isorintaisia veenuksia ja orjattarien ruoskintakohtaus. Tämä huvitti minua jossain määrin, mutta hän lienee tottunut tekemään kierroksia lähinnä kotimaisille ryhmille, joita moiset indohellenistisen kulttuurin ilmentymät olisivat voineet järkyttää. Onneksi eivät ole niitä sentään museon vitriineistä sensuroineet. Sääli, että seudulla, josta indoeurooppalainen maatalouskulttuuri perinteineen ja perinnejuomineen on alun perin lähtöisin, kielletään nykyään niin olennainen osa tuon kulttuurin perintöä, nimittäin vuodenkiertoa siivittävä ilojuoma. Pakistanissa juhlitaan aina kutakin sesonkihedelmää - nyt on granaattiomenan sesonki - mutta kyllähän tuosta touhusta ihan selvästi puuttuu tietty, siihen melkein elimellisesti kuulunut elementti. Mutta minkäs teet, kun aavikkouskonto on ajoittaisissa puritanismin puuskissaan suhtautunut viiniin niin ynseästi - huolimatta siitä, että pakistanilaiset yli kaiken rakastavat Rumin ja Khayyamin kaltaisia runoilijoita, jotka runoilivat sangen paljon myös viinistä.

Dharmarajikan stupalla oli läsnä paljon palmuoravia, jotka säksyttelivät metsiköissä ja suurissa viikunapuissa. Sirkapissa taas oli puissa runsaasti uunilintuja ja taivaalla pääskymuuttoa - haara-, ruoste- ja intianpääskyjä. Liitohaukka kävi lekuttelemassa. Pensaissa pyöri idänhopeanokkia ja erikoisempana havaintona näin myös pikkuparven aasianvihervarpusia, jotka lienevät laskeutuneet vuorilta.

maanantai 23. lokakuuta 2023

Talharin laaksossa

Vuoden aikana olen käynyt useampia kertoja Margallakukkuloiden takana Talharin laaksossa, jossa virtaa samanniminen joki ja sijaitsee samanniminen kylä. Samaa nimeä kantaa myös viimeinen harjanne ennen laaksoon laskeutumista. Kylän halki virtaava pieni joki on Islamabadin liittovaltiopiirikunnan ja Khyber-Pakhtunkhwan osavaltion välinen raja, vaikka ei sitä mitenkään ole merkitty maastoon eikä tuo hallinnollinen raja tunnu kyläläisten elämään vaikuttavan.

Talharin harjanteen metsäiset rinteet ovat hyvää lintumaastoa, minkä vuoksi siellä säännöllisesti vierailemmekin. Retkiseuranani olivat jälleen lähtöä täältä tekevä hollannitar ja punjabilainen valokuvaajatar. Vakiokumppaneistamme ranskalainen ja amerikkalainen ovat poissa maasta tällä hetkellä, joten olemme viime aikoina retkeilleet kahden ja kolmen hengen kokoonpanoilla. Mutta mikäs siinä, se on ihan riittävä seurue luontoretkille.

Sunnuntaiaamupäivä oli kolea, sumuinen ja ajoittain sateinen. Se latisti lintuelämää vähän vaisuksi. Harjun ylemmissä osissa, joissa on tavallisesti hyvin edustava aamukonsertti, oli jotenkin hiljaista. Kyllähän bulbulit ja rillit ääntelivät ja vetivät mukaansa muita lajeja, mutteivät yhtä vilkkaasti kuin ennen. Pikkunaurulit olivat sen sijaan paljon äänessä huudellen sekä rinteillä että laaksossa. Mäntyä kasvavan harjunharjan polun tyvestä ehätimme kuljeskelemasta kukkopuolisen teräsfasaanin. Uunilinturintamalla valtalajina on yhä ympärivuotinen himalajansieppokerttu, mutta kashmirinuunilintuja on alkanut saapua - eikä enää kulu viikkoa paria kauempaa ennen kuin niitä on joka paikassa - ja lisäksi seudulle oli näemmä tipahtanut iso tiltaltti-invaasio.

Näimme harjulla kolme eri tikkalajia: paikallisen vihertikan eli suomuvatsatikan, paikallisen käpytikan eli liekkiniskatikan sekä paikallisen pikkutikan eli aasianpikkutikan. Kaikki kolme ovatkin Talharin harjanteella vakiolajistoa. Päivä oli hyvä, sillä illemmalla näin kotipihassani vielä kaksi tikkalajia lisää - kummatkin puutarhassani säännöllisesti vierailevat lajit eli intiantulitöyhdön ja helmiselkätikan. Niiden voisi ajatella vastaavan palokärkeä ja tammitikkaa, jos jatketaan ajatusleikkinä eurooppalaisiin tikkalajeihin vertaamista. Vaikka eihän tulitöyhtö koossa pärjää palokärjelle.

Talharin lähteellä, jota ympäröi pieni mutta yleensä hyvin lintuisa tammilehto, oli tällä kertaa kummallisen hiljaista. Vain jokunen tiainen ja uunilintu. 

Alhaalla virran varrella oli jo saapuneina monia täällä talvehtivia Himalajan vuoripurojen lajeja, kuten virta- ja jokileppälintuja ja virtavästäräkkejä. Paikalla olivat myös täällä ympärivuotinen vakiolaji ruskosuokana sekä metsäviklo ja silkkihaikara. Smyrnankalastaja ja kuningaskalastaja kalastelivat joella, mutta paikan tähtilajia aasiankeisarikalastajaa ei näkynyt.

Teimme pitkän kävelylenkin Khyber-Pakhtunkhwan puolelle, puoliavoimille Margallaa kuivemmille rinteille, joissa laiduntaa paljon vuohia. Eivät ne kuitenkaan kovin karuja ole nekään, ja lajisto tuntui olevan kovasti samaa kuin Margallan puolella. Tosin sirkkuparvia oli paljon: vuori- ja mustakurkkusirkkua, joiden vaatimattomampia naaraspukuja pääsi parvia tiiraillessa hyvin harjoittelemaan. Täälläkin huutelivat pikkunaurulit ja siellä täällä komea sinijokirastas ylitti polun.

Harjua pitkin lipui kaksi isoa kotkaa, jotka näyttivät tekevän ilmassa parisuhdeleikkejä, joten ajattelimme hetken niiden olevan täällä aiemmin havaitsemamme pariskunta intiankiljukotkia. Valokuvista vahvistui kuitenkin myöhemmin, että olivat muuttavia arokotkia, joka onkin täällä yleisin isoista kotkalajeista.

Talharin kylän moskeijassa oli meneillään koko sunnuntaiaamupäivän jatkunut uskonnollinen meno, joka tarkoitti korvia raastavaa, megafonilla vahvistettua ohjelman pakkokuuntelua koko laaksolle. Ensin oli tuntikausia lasten laulua ja koraaninlausuntaa, sitten samaa mörein miesäänin, mikä oli vieläkin tuskallisempaa kuunnella. Seurueemme musliminainenkin totesi, että vaikka hyvin toteutettuna koraaninluku ja urdunkielinen runous ovat kauniita kuulla, tässä oli nyt otettu ohjenuoraksi volyymi laadun kustannuksella. Emme onnistuneet identifioimaan paikallisen juhlan tarkempaa aihetta, mutta kylän talot näyttivät liputtavan sitä vihreillä lipuilla, joissa oli kukkasten ja minareettien kuvia. Pakistanissa erilaisia suufilaisia suuntauksia on pilvin pimein, joten eri laaksosta olevat eivät välttämättä tunnista toisessa laaksossa vietettyjä juhlia.

Yksityisauton omistaminen parantaa yleistä elämänlaatua tuomalla elämään vapautta ja spontaanisuutta. Käväisin esimerkiksi kukkuloilta palatessani ja ystäväni kotiin heitettyäni kahvilla E-7:n suositussa leipomokahvilassa - matkalla kadun kansoittaneita makakeja väistellen - ja otin kotiinkin mukaan kunnon leipiä, joita sieltä saa.

keskiviikko 18. lokakuuta 2023

Takhat Pari ja Usmanin lampi

Islamabadin kaupungin eteläpuolella on sitä huomattavasti suurempi kaupunki, Rawalpindi eli tuttavallisemmin Pindi, joka kuuluu hallinnollisesti Punjabin osavaltioon ja tunnetaan Pakistanin sotilasvallan keskuksena. "Pindin pojat" on yksi monista kiertoilmauksista, joilla viitataan myös järjestelmänä, syvävaltiona tai tiedätte-kyllä-keinä mainittuun instituutioon eli armeijaan.

Pindin eteläpuolella on kuitenkin vielä kummallinen mutka maaseutua, joka jostain syystä - ilmeisesti grynderien aikoinaan lobbaamasta - kuuluu hallinnollisesti Islamabadin liittovaltiopiirikuntaan. Aikomuksena on epäilemättä ollut varata tuo alue pääkaupungin mahdollisiin tulevaisuuden laajennuksiin. Sellaiset ovatkin jo alkaneet ympäröidä kyseistä aluetta eri suunnilta: sen pohjoisosiin on alkanut kehkeytyä DHA:n eli puolustushallinnon asutusviraston uusia, armeijan palveluksessa olevien perheille tai armeijasta eläköityneille tarkoitettuja parempia kaupunginosia. Sen länsipuolelle, Rawalpindin puolelle, on puolestaan rakennettu yksityisen miljardöörin ympäri Pakistania toistamalla kaavalla parempiosaisten kaupunki, Bahria Town. Alueen keskelle on kuitenkin jäänyt historiallinen pikkukaupunki, Rawat, jossa sijaitsee myös Rawatin linna - 1500-luvulta peräisin oleva keskiaikainen kivilinna, joka aikoinaan palveli tukikohtana erään mogulikeisareita vastaankin taistelleen paštudynastian kuninkaalle nimeltä Sher Shah Suri.

Rawatin länsipuolelle jäävät Takhat Parin ja Sahoran kylät ja näiden ympärillä leviää peltojen, laitumien ja lehtotilkkujen täplittämä rikkonainen maaseutumaisema maataloineen ja pikkukylineen. Maisemallisesti ja luonnontieteellisesti tämä alue poikkeaa kaikista muista hallinnollisesti Islamabadiin kuuluvista, sillä se on oikeastaan jo Punjabin viljavia tasankoja. Tästä syystä sieltä myös löytää hieman erilaisen linnuston ja eläimistön kuin Islamabadista, jota hallitsevat läheiset Margallakukkulat sekä kaupungin huviloiden rehevät puutarhat.

Tuossa maalaismaisemassa istuvat rinta rinnan rauha ja draama. Yhtäältä peltomaisema ikivanhoine kiviaitoineen ja perinteisesti pukeutuneine kyläläisineen, jossa muutaman vesipuhvelin laiska ohilöntystely näyttää muodostavan aktiivisimman tapahtuman. Toisaalta kuitenkin paljon äkillisiä rotkoja, sortuneita entisiä maanteitä, tulvalietteen joskus takavuosina tasaiseksi lanaamia ja nyt laitumina toimivia heinäaroja, jotka kaikki todistavat siitä, että aika ajoin virtaavien vetten valtava voima moukaroi tätä muutoin uneliasta maisemaa tyystin uusiksi. Sitä ei hevin uskoisi, kun katselee, kuinka vaatimattoman oloisia alueen halki virtaavat joet Swaan ja Ling normaaliaikoina ovat. Monin paikoin paljastunut ja paahteinen maaperä on väriltään vaalean ruosteenruskeaa.

Syyskuun lopulla paikallinen lintuharrastaja nimeltä Usman raportoi retkeltään tähän maisemaan yllättävän lintulistan, jossa vilisi Punjabin avomaiden lajeja, kuten erilaisia kiuruja ja aavikkopääskyjä. Paikaksi hän oli merkinnyt vain "muuan lampi". Lajisto oli sellaista, jota Islamabadissa ei juuri näe - ja erityisesti yksi laji, intianvarpuskiuru, oli uusi koko Islamabadin lajilistalle. Kuitenkin Usman oli nähnyt niitä lampensa ympäristössä useita. Niinpä kun tapasin parin muun lintuharrastajan kanssa toissaviikonloppuna Rawalpindin golfklubilla, päätimme minä ja Pindissä asuva valokuvaajatar vielä tapaamisen jälkeen rientää Usmanin merkitsemien koordinaattien varassa katsomaan, mitä tuolla alueella oikein oli.

Varsin vaivatta löysimme huonokuntoisia pikkuteitä pitkin paikkaan, jonne Usmanin koordinaatit johdattivat. Se osoittautui pieneksi kyläksi - tai oikeammin kolmen-neljän maalaistalon ryppääksi. Ilmeisesti se oli paikka, johon Usman oli päättänyt retkensä lähettäessään lajilistansa järjestelmään. Kyläläiset tervehtivät hämmästyksellä eurooppalaista miestä ja modernisti pukeutunutta pakistanilaista naista, jollaisia kumpiakaan ei varmaan kovin usein tuonne eksy, vaikka niinkin lähellä kahta suurkaupunkia ollaan. Paikalliset kuvittelivat meidän tulleen eräässä talossa pidettäviin häihin - miksipä muutenkaan muukalaiset kylään tupsahtaisivat. Valokuvaajatar selitti kuitenkin kärsivällisesti paikalliskielillä tarua ihmeellisemmän totuuden tulomme tarkoitusperistä ja kyläläiset jättivätkin meidät sitten rauhaan peltojensa laitoja ja akaasiametsiköitä koluamaan. Pyysivät tosin saada alituisesti kinutut selfiet vierailustamme muistoiksi.

Lintuja löytyi kasapäin - Usmanin lampea sen sijaan ei. Näkemämme linnusto oli rikasta ja koostui paljolti tutuista maatalousmaiseman lajeista. Löytyi šikrakin ja peräti kolme brahmanpöllöä. Epäilimme kuitenkin olevamme väärässä paikassa ja kun vastaan tuli kasa kylän poikia, kyselimme heiltä, mistä lähistöltä löytyisi lampi tai kenties järvi. Pojat osoittelivat innokkaasti loogiseen suuntaan eli alaspäin läheiseen rotkoon. Sinne ei kuitenkaan noin vain ylempänä olevilta viljelmiltä menty, mutta pojat olivat valmiita näyttämään tietä, mistä sinne pääsisi. Seurasimme heitä takaisin autoillemme ja hetken he vielä kirmasivat hyppelehtien perässämme kun ajoimme neuvomaansa suuntaan. Se vei meidät dramaattiselle alas viettävälle kärrypolulle, joka lopulta toi meidät tulvatasangolle, ja kas, edessämme kimmelsi pieni järvi - tai suuri lampi. Olimme jo ristineet sen Usmanin lammeksi, jollaisena se vastedes tunnettiin, vaikka epäilemättä sillä on paikallisten perimätiedossa jokin virallisempikin nimi.

Heti ulos astuttuamme näimme ja kuulimme kaikkialla ympärillä intianvarpuskiuruja, jotka esittivät laululentojaan. Töyhtökiuruja kipitti heinäaron laidassa. Louhikkotasku hyppeli kivikasan päällä. Lammen rannoilla hyöri naamio- ja mustavästäräkkejä, metsävikloja, rantasipejä ja kenttähyyppiä. Kymmenittäin erilajisia pääskyjä viisti maata ja vettä hyönteisjahdissa: haara-, ruoste- ja intianpääskyjä, pikkutörmäpääskyjä, lopulta myös aavikkopääskyjä. Kaiken kukkuraksi lammen rantaryteikössä luoksepääsemättömän seinämän alla, jossa lehto suojeli rantaa, mekasti äänestä tunnistettu kiinanhuitti.

Vietimme aikaa Usmanin lammella verenpunaiseen auringonlaskuun saakka, varpuskiurujen erikoisten soidinvihellysten kantautuessa kaikkialla ympäriltä.

Kun kerran olimme löytäneet Usmanin lammen ja voineet omin silmin vahvistaa hänen havaintojensa olleen oikeita, palasimme samaan paikkaan myös viime viikonloppuna, tällä kertaa jo aamusta ja mukanamme Islamabadin lintuharrastajayhteisön kantava voima, pakistanilaisen kanssa naimisissa oleva iäkkäämmänpuoleinen hollannitar. Tämän pettymykseksi saimme kuitenkin todeta, että esiintymiseltään nomadisen intianvarpuskiurun soidinlentueet olivat kadonneet - vain yhden kyseistä lajia edustavan kiurun paikalta kohtasimme.

Kiurujen kaikkoaminen kuluneen viikon aikana ei meitä kuitenkaan paljon masentanut, sillä löysimme monia muita lintuja yllin kyllin. Lammella huuteli edelleen kiinanhuitti. Liejukanat ja yksi tavi polskivat sen rannoilla. Kolme eri kuningaskalastajaa näyttäytyi: smyrnankalastaja, kirjokalastaja ja Euroopassakin esiintyvä tavallinen kuningaskalastaja. Läheiseltä lehtokukkulalta löysimme runsaasti sekä paikallisia että muutolla olleita hysyjä, mukaan lukien pariskunnat metsäkäpinkäisiä ja intiantaskuja. Metsäkäpinkäinen on vinha laji ja oli uusi Islamabadin listalleni, joskaan ei maa- tai elislistalle. Sen vihellyskin tuli nyt opeteltua. Tavanomaisten mekastavien timaleiden ja bulbuleiden joukosta löytyi perin myöhäinen harmaakäki - liekö myöhäisin Islamabadissa havaittu? Lehdon takaa löytyi rotkojyrkänteiltä aavikkopääskyjen yhdyskunta, jonka näemmä jakoivat pikkutörmäpääskyjen kanssa.

Petolintujakin näkyi. Tavanomaisten haarahaukkojen lisäksi ruskosuohaukka, arohiirihaukka ja varpushaukka - kaikki tämän syksyn ensimmäisiä. Tiltaltteja oli liikkeellä paljon, joukossa myös pari kivikkouunilintua, lehdon puissa kashmirinuunilintua, himalajansieppokerttua ja hernekerttua. 

Myös merkittävä nisäkäshavainto tehtiin - nuubiankissa! Se näytti minun silmiini enemmän eurooppalaiselta metsäkissalta kuin Afrikassa näkemiltäni siroilta savannikissoilta, sillä oli selvästi kotikissoja suurempi, mutta aasialaiset populaatiot näytetään nykyisin lukevan samaan lajiin afrikkalaisten nuubiankissojen kanssa ja eri lajiin kuin eurooppalainen metsäkissa. Piikkisika näyttää olevan noilla seuduin yleinen, sillä sen piikkejä löytyi sieltä täältä maastosta. Myös kultašakaali on alueella yleinen ja sen nauravaa ulvahtelua alkoi kuulua auringonlaskun aikaan.

Sunnuntaina illemmalla kävin myös katsastamassa Lake View Parkin oikealle huvipuiston taa kääntyvän tien, joka johtaa puistoa vastapäätä olevalle niemenkärjelle. Se on kalastajien suosima paikka, mutta säästyy muuten puistossa vellovilta viikonlopunviettäjien massoilta. Muuttoaikoina tuon tien koluaminen aamulla tai illalla on yleensä lintumielessä tuottavaa. Nyt löytyivät esimerkiksi syksyn ensimmäiset sepelkyyhkyt, satojen ruovikossa yöpyvien intianmainojen mekkaloivia parvia joukossaan jonkin verran bramiinikottaraisia, harmaasiipikottaraisia ja syksyn ensimmäiset tavalliset kottaraiset. Safiirimehiläissyöjät, joita vielä kuun alussa oli ollut täällä massoina, olivat sen sijaan kadonneet johonkin etelään.

Maanantaina tulikin sitten syksy, jonka linnut olivat aavistaneet oikein. Ensin ryöppy rankkasateita, sitten kylmä, joka ei sen jälkeen ole hellittänyt. Syyskuussa piti vielä käyttää ilmastointia tukahduttavan kuumuuden vuoksi - nyt sai kaivaa kaapeista esiin vällyt ja huovat, että tarkenee nukkua.