tiistai 2. elokuuta 2022

Vapaudesta ja sen vihaajista

Somen keinoälymuisti poimi esiin tekstin, jonka olen näemmä kirjoittanut neljä vuotta sitten, heinäkuun viimeisenä vuonna 2018. Se on yhä yhtä ajankohtainen:

Ihmiset, jotka vihaavat liberalismia ja flirttailevat autoritarismin kanssa, vihaavat yhtä tai useampaa seuraavista kolmesta asiasta: vapautta, vastuuta tai kilpailua.

Vapauden vihaaminen on oikeastaan ihmisen vihaamista. Kun ihmiskuva perustuu ajatukselle, että ihminen on raakalainen, käy järkeen olettaa, että ihmisen voi kesyttää vain kahleilla. Jos ihmisiä ei ole vangittu ja alistettu jatkuvalla pelolla, he eivät ilmeisesti tee muuta kuin tuhoavat, tappavat, raiskaavat ja kylvävät kaaosta.

Vastuun vihaaminen on eräänlainen kieroutunut muoto vapauden vihaamisesta. Koska vastuu kulkee käsi kädessä vapauden kanssa, on oireellista, että itsenäisyyteen ja kypsyyteen kykenemättömät ihmiset välttelevät vastuuta alistumalla vapaaehtoisesti jonkun muun valtaan. Heidän on silloin helpompi ajatella, että vaikka pahoja asioita tuntuu koko ajan tapahtuvan, ne ovat jonkun muun vastuulla.

Jos pakkomielle lyödä ihmisiä kahleisiin ja ruoskia heitä on eräänlaista kulttuurista sadismia, pakkomielteinen vastuunvälttely on puolestaan eräänlaista kulttuurista masokismia. Nämä tuppaavat esiintymään yhdessä kaikissa autoritarismin muodoissa. Mutta ymmärtääksemme autoritarismin suosiota meidän on lisättävä näiden kahden lisäksi vielä kolmas kieroutuma:

Kilpailun vihaaminen perustuu heikkoon itsetuntoon ja heikkoon itseluottamukseen – vaikka se usein naamioituisikin ylimielisyydeksi. Ihmiset vihaavat kilpailua, koska pelkäävät, että reilussa pelissä he häviäisivät kilpailijoilleen. Jos yhteiskunta on vapaa, joku muu veisi heiltä työpaikat, naiset ja arvonimet. He suosivat autoritäärisiä ratkaisuja, joissa ihmisten menestys ei ole yhteydessä heidän taitoihinsa tai omiin ponnistuksiinsa, vaan johonkin kategoriseen ominaisuuteen, joka heillä on: ihonväriin, kansallisuuten, sukupuoleen, luokkaan. He haluavat menestyksen olevan oikeus, joka kuuluu heille, ei asia, josta pitäisi kilpailla, varsinkaan alempiarvoisten kuten nuorempien, naisten, vierasrotuisten, väärään yhteiskuntaluokkaan kuuluvien tai väärästä koulusta tulevien kanssa.

Kaikki kolme ryhmää – vapaudenvihaajat, vastuunvihaajat ja kilpailunvihaajat – ovat kuitenkin erittäin väärässä olettaessaan, että autoritarismi ratkaisisi heidän ongelmansa.

Ensinnäkin autoritarismi asettaa säännöllisesti valtaan pahimpia ja häikäilemättömimpiä yksilöitä, jotka tietävät vallan hyvin, kuinka järjestää oman vapautensa toisten kustannuksella. ”Valistunut itsevaltias” on todennäköisesti poliittisen filosofian pitkäkestoisin ja haitallisin myytti. Lisäksi itsevaltiaat myös säännöllisesti turvautuvat tappamiseen, raiskaamiseen ja hävittämiseen, joten ajatus ihmisten sivistämisestä pakkovallalla ei toimi.

Toiseksi, vastuun välttely periaatteesta ei suinkaan estä hallitsijoita pitämästä vastuunvälttelijää vastuullisena. Erona on vain se, että autoritarismissa pieni ihminen ei enää voi tehdä asialle muuta kuin nuolla hallitsijoiden takapuolia. Autoritarismissa hallitsijat eivät milloinkaan joudu vastuuseen. Vastuuseen joutuu aina alamainen – sinä siis. Ruikuttaminen määräysten noudattamisesta ei auta, koska määräykset muuttuvat hallitsijoiden oikuista.

Kolmanneksi, kilpailu ei suinkaan katoa mihinkään autoritarismissa, se vain kanavoituu toisin. Vapaassa yhteiskunnassa kilpailu tarkoittaa enemmän tai vähemmän sitä, että paras voittaa. Tämä kannustaa erilaistumiseen ja erikoistumiseen, niin että jokainen löytäisi itselleen sopivan lokeron, jossa on hyvä. Autoritarismissa sen sijaan ihmisten on kaikilla tasoilla kilpailtava hallitsijoiden suosiosta. Yleneminen ei onnistu olemalla taitavampi tai pätevämpi, vaan miellyttämällä ylempiään. Tämä vaatii jatkuvia lojaalisuuden osoituksia samalla kun yksilön pitää myös osoittaa olevansa harmiton, jotta ylemmät eivät huolestu tämän tavoittelevan heidän paikkaansa.

Ottakaa tästä vaarin nyt, kun maailma menee kohti vähempää vapautta ja enempää autoritarismia. Tämä nimittäin on se, mitä haluatte kun inisette vapaata yhteiskuntaa vastaan.

Mitä demokratiaan tulee, olennainen asia demokratiassa ei ole se, että ”kansan tahto” toteutuu – sellaista asiaa kuin kansan tahto kun ei ole olemassa. Olennaista demokratiassa ovat vallan pidäkkeet, jotka asettavat rajat vallassaolijoiden vallankäytölle. Ne ovat syy siihen, miksi demokratia korreloi niin voimakkaasti liberalismin ja yhteiskunnallisen vapauden kanssa.

Samana päivänä neljä vuotta sitten olen näemmä kirjoittanut toisenkin kuolemattoman viisauden: 

Moukkia on kolmenlaisia. Niitä, jotka ovat liian tyhmiä osatakseen uskottavasti teeskennellä sivistystä, niitä, jotka eivät käsitä, mitä arvostettavaa sivistyksessä on, ja niitä, jotka ovat sivistyneitä, mutteivät ymmärrä, että heidän tietoonsa tulleet asiat eivät määritä sivistyksen rajoja. 


torstai 21. heinäkuuta 2022

Kolme kesädekkaria

On aikoihin eletty, kun Brysselin viime viikot ovat huidelleet yli neljänkymmenen lämpöasteen. Tämän kaupungin muutenkin perin kosteassa ilmanalassa on se tarkoittanut troopillisia olosuhteita. On kuin tämä olisi jo harjoitusta seuraavaan kotikaupunkiini. 

Tässä kuumuudessa olen saanut myös uudelleen kärsiäkseni joitain pitkän covidin tai minkä lie oireista. On jo yli puoli vuotta kolmannesta rokotuksestani, joten se voi olla myös vähäoireista covidia, joka viime aikoina on niittänyt runsaasti työtovereita sairaslomille tai etätöihin. Korkea verenpaine, sydänoireet, silmäsäryt ja päänsärky ovat alituiseen riesana. Pandemia ei siis ole lähtenyt elämästämme mihinkään, vaikka kaikki lakkasivatkin välittämästä siitä, kun Mordor käynnisti uuden hyökkäyssodan sivistynyttä maailmaa vastaan.

*   *   *

Suomalaiset lukevat kesäisin ahkerasti dekkareita, joten olen itsekin lukaissut nurkissa yhä olleita kotimaisia dekkareita - suurimman osan kirjastostahan vein jo toukokuun lopulla Suomeen. On kirja-arvostelujen aika.

Ensimmäiset kaksi lukemaani olivat 2000-luvun tuotantoa: Pentti Kirstilän Hanhivaara ja sateisen saaren tappaja (WSOY 2000) sekä Anja Angelin Marokkolainen makeinen (WSOY 2004). Nämä kumpikin saivat edustaa pyrkimystäni tutustua mahdollisimman moneen useampia kirjoja kirjoittaneeseen suomalaisdekkaristiin. Kirstilän kirja näkyy tulleen poimituksi jossain välissä Helsingistä, sillä löysin sen laukustani, kun taas Angelin kirjan minulle antoi kaveri Varsovassa.

Näitä kahta lukiessani minulle tuli outo tunne kuin kirjat keskustelisivat keskenään. Niissä esiintyi samoja sanoja samanlaisissa yhteyksissä, henkilöt puhuivat samaan tyyliin, aivan kuin olisivat tunteneet toisensa, ja lopulta Hanhivaara ilmaantui vierailemaan myös Angelin kirjassa. Ihmiskäsitykset ja ihmiskuvaus vaikuttivat jotenkin samanlaisilta. Kirjoissa aisti sisäpiirille ominaisia sisäisiä viittauksia toisiinsa, usein humoristisia. Selitys ilmiölle löytyi kuitenkin nopeasti: Kirstilä ja Angel olivat keskenään naimisissa. Ihmekös kun Hanhivaara ja Maire tuntuivat olevan läsnä myös Angelin kirjassa. Tosin havaitsin kirjailijat googlettaessani myös, että molemmat ovat kuolleet aivan hiljattain - ensin Angel v. 2020 ja sitten Kirstilä v. 2021. Kirstilä ehti Sateisen saaren tappajan jälkeen julkaista vielä neljä dekkaria, kun taas Marokkolainen makeinen näyttää jääneen Angelin viimeiseksi. Tosin sen jälkeen pariskunta julkaisi vielä kolme yhdessä kirjoitettua dekkaria salanimellä Ursula Auer.

Sateisen saaren tappaja sijoittuu Irlannin etelärannikolle Dunmore Eastin kylään, joka on oikeasti olemassa, ja jonka ympäristöstä löytyvät kirjassa mainitut paikat, kadut ja näkymät. Hanhivaara on siellä virkavapaalla ja keskittyy ryyppäämään pubeissa ja hotellien baareissa (kaikki nimeltä mainiten) naisystävänsä Mairen kanssa. Pariskunta sanailee jatkuvasti sarkastisesti - ja sekaantuu tietysti lopulta murhajuttuun, kun tuttu baarityttö löytyy murhattuna metsästä. 

Kylässä on pari muutakin suomalaista, mutta suurin osa sivuhenkilöistä ja siten epäillyistä on paikallisia. Heidät on kuvattu varsin arkisesti ja uskottavasti - tavallisiksi ihmisiksi. Irlantilaisuutta ei ole juuri eksotisoitu eikä henkilöitä stereotypisoitu nimenomaan irlantilaisiksi. Tapahtumat ja henkilöt voisivat olla melkein missä vain, sillä juoni polveilee perinteisissä, yksityiselämään liittyvissä asioissa, jotka ovat rikosromaanien peruskauraa kautta maailman: irtosuhteita ja vakavampia, mustasukkaisuutta, perintöjuttu, salattu ja sitten paljastuva avioton lapsi.

On selvää, että Kirstilä on notkunut kirjaa kirjoittaessaan tai ennen sitä tuossa Irlannin rannikon kylässä, mahdollisesti myös kallistellut tuoppeja yhtä ahkerasti kuin päähenkilönsä. Sekä Hanhivaara että Maire vaikuttavat jossain määrin alkoholisoituneilta, hieman päämäärättömiltä ihmisiltä, eikä Hanhivaaran käyttäytyminen ole kovin poliisimaista. Toisaalta, hänhän onkin lomalla. Jännitteitä paikallisen poliisin kanssa ei voi välttää, mutta melko pitkä pinna heillä lopulta suomalaisvieraansa kanssa on.

Parasta kirjassa eivät ole rikos, ratkaisu tai se, kuinka ns. tutkimukset - eli baareissa notkuminen ja eri henkilöiden kanssa lörpottely - johtavat rikoksen ratkaisuun (eli ns. proseduuri), vaan henkilöiden sarkastisella huumorilla sävytetty sanailu toisilleen. Joskus se näyttää siltä, että se toimisi myös englanniksi. Kirjailija on ehkä ajatellut niin. En tiedä, onko kirjaa lopulta käännetty. Juoni on keskinkertainen, mutta henkilökuvat realistisia. Usein siinä määrin sympaattisia, että niillä voi olla esikuvat, joiden kirjailija ehkä pelkäsi jonain päivänä lukevan kirjansa.

*   *   *

Anja Angelin Marokkolainen makeinen edustaa toista dekkarien klassikkoasetelmaa. Poliisin sijaan päähenkilönä on eksentrinen ja erakkomainen yksityisetsivä, jolla on oma watsoninsa, jonka kautta asioita paljolti tarkastellaan. En ole lukenut Angelin kirjoja aiemmin, joten en tiedä, onko hänen yksityisetsivähahmonsa vakiosankari: pelkällä sukunimellä Laitinen esiintyvä suomalainen versio Nero Wolfesta, törkeästi ylipainoinen nainen, joka ei kovin mielellään lähde eiralaisesta asunnostaan, ja joka jatkuvasti ahmii herkkuja, siemailee väkijuomia, polttaa sikareita ja röyhtäilee. Hän värvää apurikseen Marco-nimisen homopojan, joka saa sitten juosta Laitisen asioilla kyttäämässä epäiltyjä, usein valepuvussa. Marco on kuvattu melko runsain homoklisein, mutta sinänsä sympaattisesti, ja vaikka kirja on kirjoitettu kolmannessa persoonassa, näkökulma on useimmiten hänen - tämä tarjoaa kirjailijalle oivan välineen kauhistella ja ihastella eksentrisen Laitisen persoonaa. Joka, kuten totesin, on suomalainen ja naispuolinen versio Nero Wolfesta.

Päähenkilöt eivät siis ole välttämättä aivan realistisia (ainakaan siihen työhön, jota tekevät), mutta sitäkin värikkäämpiä, ja kirja kulkeekin paljolti heidän varassaan lukijaa viihdyttäen. Laitisen ylilihavuus, jossain määrin koominen ylimielisyys ja töykeät tavat, Marcon homous ja siihen ilmeisesti yhdistyvä taipumus lähestyä kaikkea esteettisestä näkökulmasta, kommentoida henkilöiden ulkonäköä ja vaatetusta, sisustaa uudelleen Laitisen nuhjuisen hienostoasunnon, märehtiä yön kuningattaren kukkaan puhkeamista ja hengailla alakulttuuribaareissa - nämä päähenkilöiden ominaisuudet paitsi rikkovat nykyisen muodin mukaisesti sukupuolirooleja ja odotuksia, myös tekevät heistä yksityisetsivägenren konvention mukaisesti jollain tavoin haavoittuneita henkilöitä, mikä ilmeisesti tekee heidän muutoin yliluonnolliset kykynsä rikosten selvittäjinä helpommiksi sulattaa. 

Tämä konventio on laajalti vakiintunut genreen: Auguste Dupinilla on pimeä puolensa, Sherlock Holmes käyttää huumeita, Nero Wolfe on ylilihavuutensa ja syöpöttelynsä uhri, Hercule Poirot on hienosteleva ja ulkomaalainen, Erast Fandorin änkyttää, jne. Useimmat näistä ovat myös - ainakin suurimman osan aikaa - poikamiehiä, joiden lähin ihmissuhde on yleensä apulaiseensa. Fandorin tosin kuuluu toiseen lajityypin yleiseen traditioon: naistenmies, jonka naiset vaihtuvat tiuhaan. Se, että Angel on tehnyt Laitisesta naisen ja tämän apurista homon, ei muuta sitä tosiasiaa, että he ovat genren arkkityyppikaksikko. Myös heidän keskinäinen suhteensa alun jännitteineen, jotka kuitenkin helposti muuttuvat toveruudeksi, seuraa genren perinteistä kaavaa. Jos kirja olisi kirjoitettu muutama vuosikymmen aiemmin, Laitinen olisi mies ja Marco olisi sievä sihteerikkö, joka toisinaan puhuu ja tekee rohkeita, mutta muuten melkein kaikki olisi samoin.

Tarinan juoni kietoutuu alun polveilun jälkeen tapaukseen, jossa kylmäkiskoiseksi kuvattu suomalaisnainen (kulta- ja koruliikkeen omistaja) on tuonut Marokosta itselleen nuoren ja kauniin heilan, Ahmedin, jolla ei tunnu olevan Suomessa muuta tekemistä kuin hengailla Itäkeskuksen ostarilla muslimikaveriensa kanssa ja käydä yhtenään moskeijassa. Nainen palkkaa yksityisetsivät alun perin selvittämään, onko Ahmed uskoton, mutta kun käy ilmi, ettei ole, nainen kehittää muita verukkeita miehensä pään menoksi. Ja lopulta Ahmed tietysti murhataan. Epäiltyjen ja ylipäätään sivuhenkilöiden joukko jää varsin pieneksi ja harvenee vielä entisestään - eikä näitä henkilöitä ole kuvattu kovin syvällisesti, vaikka he ovatkin edellisen kirjailijan henkilökaartin tavoin varsin banaaleja hahmoja. Tähän nähden loppuratkaisu on hieman päälle liimatun tuntuinen keitos petoksia, salakuljetusta, terroristiepäilyjä ja vieläpä kansainvälistä vakoilua. Juoni olisi toiminut paremmin, jos mystiset vakoilu- ja terroristikuviot olisi ladannut kirjan alkupuolelle ja kuorinut lopulta pois banaalin tavanomaisen rikollisuuden päältä, jolloin juttu olisi paljastunut.

Myös osa juonenkäänteistä on epäuskottavia: Miksi ensin yksi ja sitten toinen epäillyistä vasiten sotkee yksityisetsivät juttuun? Miksi juuri Marco sattuu löytämään ruumiin, vaikka se on aivan muualla kuin tutkimukset? Vakoiluyhteys kirjan lopussa ei ole toiminnallisesti uskottava eikä tarkoituksenmukainen. Murhaajan tekojen häikäilemättömyys ja fyysinen suoritus eivät tunnu sopivan hänen persoonaansa - eikä perusteeksi käy yllätyksen hakeminen, koska kirjailija on käytännössä leimannut kyseisen henkilön ilmeiseksi epäillyksi jo alusta alkaen.

Siihen nähden, että kirja on kirjoitettu 2000-luvulla, ja että päähenkilöiden persoonat ovat ilmeisiä yrityksiä rikkoa stereotypioita, kohdellaan marokkolaista maahanmuuttajaa varsin estoitta stereotypioiden ja kliseiden kautta, jonkinlaisena suurena lapsena, jolle voi syöttää posketonta pajunköyttä, ja jolla ei oikein ole omaa toimijuutta - siitä huolimatta, että hän päihittää varjostajansa ja näyttää omaavan huumorintajua. Kun jutussa on eksoottinen ulkomaalainen, tuntuu vähän siltä, että ratkaisuun täytyy sitten jotenkin kietoa tuon yhteyden eksoottisia, suomalaisnormista poikkeavia piirteitä - vaikkei tarinassa käydä Marokossa eikä tutustuta Itäkeskuksen maahanmuuttajapiireihin.

*   *   *

Kolmas tämän katsauksen kirja, Vilho Helasen Rauhaton rannikko (Gummerus 1947) vie meidät aivan eri aikakaudelle ja eri maailmaan: Pohjanmaan rannikolle lokakuussa 1944 - suomalaiseen sodanjälkeiseen yhteiskuntaan, joka on yhä agraarinen luokkayhteiskunta, köyhä, sodan runtelema ja täynnä sodasta muistuttavia yksityiskohtia, kuten miesten hiljattainen rintamakokemus, elintarvikesäännöstely, korvikkeen juominen ja vaikeneminen tai hiljainen kyräily sodan lopputuloksesta ja sen myötä tapahtuneesta poliittisesta muutoksesta.

Helanen oli oikeistoradikaali - AKS:n ja IKL:n aktivisti - joka päätyi sodan jälkeen vankilaan Saksalle vakoilleen tanskalaisagentin Kyrren avustamisesta ja ryhtyi harmittomaksi kirjailijaksi. Hän kuoli hivenen epäilyttävissä olosuhteissa Frankfurtin rautatieasemalla kesäkuussa 1952, ollessaan juttumatkalla Helsingin Sanomille. Hän ehti kirjoittaa sodanjälkeisestä Länsi-Saksasta kolme artikkelia Hesariin ennen kuolemaansa.

Ennen sotia kirjoitetuissa koululaisromaani Sarastuksessa ja esikoisdekkarissa Helsingissä tapahtuu (salanimellä Heikki Aksila) näkyy vielä Helasen neuvostovastainen poliittinen väri. Sotien jälkeen kirjoitetuissa kirjoissa Neuvostoliitto ja venäläiset sen sijaan häivytetään näkymättömiin, pienten viittausten varaan. Tämä on epäilemättä ollut seurausta olosuhteiden pakosta - Helanen ei olisi voinut 40-luvun lopulla ja 50-luvun alussa kirjoittaa avoimesti venäläis- tai neuvostovastaisia romaaneja.

Mielenkiintoista Helasen tuotanto on ennen kaikkea aikalaiskuvan vuoksi. Hänen kirjoissaan elää yhä se konservatiivinen, kunnollisuutta ja kunniallisuutta vaativa suomalainen yhteiskunta, joka jo 50-luvun lopulla katosi suomalaisesta kirjallisuudesta ja tietoisuudesta. Helasen kirjoja lukiessa voi suorastaan kuulla mustavalkoisten suomifilmien äänen - onhan myös kielenkäyttö ja dialogi menneeltä aikakaudelta. Vaikken ole koskaan itse elänyt tuota aikaa, jokin käytetyissä sanoissa, ilmaisuissa ja arvoissa herättää minussa oudon tuttuuden ja kodikkuuden tunteen - olen ilmeisesti vielä isovanhempieni sukupolvelta ammentanut paljon tuosta lapsuuteni aikana, ennen näiden kuolemaa.

Helasen omaan poliittiseen taustaan nähden ehkä nykylukijan kannalta yllättävästi kirjoista ei löydy oikeastaan lainkaan fasistista tai muutenkaan äärioikeistolaista arvomaailmaa. Sen sijaan niiden eetos on vankasti konservatiivinen. Ihmisiä arvotetaan sen mukaan, kuinka kunnollisia he ovat - miehet miehekkäitä ja naiset naisellisia. Miehille on kunniaksi, jos he ovat olleet rintamalla ja ovat fyysisesti vahvoja - kotirintamalla saati ulkomailla oleskelu tai fyysisesti naismaiset piirteet (hentous, kimeä ääni, liiallinen nuoruus) ovat epäilyttäviä. Naisia arvotetaan sen mukaan, ovatko he kunnollisia vaimoja ja äitejä, miehilleen uskollisia ja ulospäin viattomia. Avoin seksuaalisuus on merkki moraalisesta rappiosta, sekä miehillä että naisilla, mutta erityisesti naisilla, joista sellainen tekee kavalia ja hillittömiä. Pääsääntö myös on, että mitä vaaleampi ja suomalaisemman näköinen henkilö, sitä rehdimpi ja reilumpi - ulkomaiset piirteet, kuten tummat hiukset tai ruskeat silmät, eivät tee henkilöstä välttämättä roistoa, mutta vähäsen kuitenkin epäilyttävän.

Niinpä ei ole yllättävää, että Helasen sankari on arjalaiset rotupiirteet omaava supermies, sekä fyysisesti vahva että älykäs tuomari Kaarlo Rauta, jonka nimikin jo kertoo, millaisia mielikuvia kirjailija on halunnut herättää päähenkilöllään. Rauta on klassinen ihanteellistettu versio kirjailijasta itsestään - se, että hän on kirjailijan miesihanne joka suhteessa, ei pysy mitenkään salassa. Sama koskee kirjan vakiosankaritarta, Inkeriä, joka on ensimmäisessä kirjassa Raudan sihteerikkö ja siitä eteenpäin hänen ihana vaimonsa. Inkeri on tietysti vaalea ja siro, kansallisromanttisen luonnonkaunis, mutta myös älykäs ja huumorintajuinen, silmiinpistävän tyttömäinen, kirjasta toiseen vielä hyveellisempi ja täydellisempi kuin miehensä (koska tokihan naisen kuuluu olla vielä miestäänkin kunnollisempi). Hän toimii myös Raudan watsonina, vaikka tämän tuon tuosta kirjoissa kiistääkin - hän on sankarin pääasiallinen apulainen rikosten ratkaisemisessa. Tässä suhteessa Helasen tuotanto on raikas poikkeus genren kansainvälisiin konventioihin, joissa sankarit harvemmin ovat perheellisiä. Raudalla on vaimon lisäksi myös kaksi lasta. On selvää, että paitsi Rauta ja Inkeri, myös heidän avioliittonsa ja kirjoissa usein kuvattu perhe-elämänsä on osa Helasen tietoista arvopoliittista linjaa: he ovat paitsi yksilöinä, myös avioparina ja perheenä manifestaatio siitä konservatiivisesta, kunnollisesta suomalaisuudesta, jota Helanen haluaa lukijoilleen korostaa.

Raudan rautaisuus ei ole kylmyyttä tai julmuutta. Päinvastoin, hän on monien isokokoisten ja lihaksikkaiden sankarihahmojen tavoin luonteeltaan lempeä ja hyveellinen. Vaimolleenkin hän usein antaa periksi. Hän on kuitenkin periksiantamaton ja sisukas - eikä kaihda tarpeen vaatiessa käytellä rautaisia nyrkkejään roistoihin. Silläkin kerralla, kun hän lyö tajun kankaalle viattomalta, tämä saa siitä opetuksen ja ihailee vastedes Rautaa. Pitkin kirjoja hairahtuneet tai eksyneet nuoret, naimattomat miehet yleensä päätyvät ihailemaan Rautaa ja parantamaan tapansa, mikä vain alleviivaa kirjailijan viestittämää käsitystä siitä, millainen ihannemiehen pitäisi olla: fyysisesti vahva, oikeamielinen, perheellinen.

Helasella on taipumus alleviivata myös sitä, mistä hän ei ihmisissä pidä, henkilöiden kautta. Vaikka tarinoiden murhaajat ja roistot saattavat olla hyvin kätkettyjä ja yllätyksellisiä (tämä vaihtelee kirjasta toiseen), yleensä jo henkilön ensiesittelystä ilmenee, pitääkö Rauta tai Inkeri - ja siten kirjailija itse - kyseisestä henkilöstä. Näiden heikkouksia käsitellään sekä auki kirjoittaen että symbolisesti. Auki on kirjoitettu esimerkiksi hienostelun, turhantärkeyden, valittamisen, kevytkenkäisyyden, ahneuden tai rintamakarkuruuden kaltaisia ilmeisiä syntejä. Piilotetumpia tabuja, kuten seksuaalisia taipumuksia tai liiallista avomielisyyttä käsitellään vihjausten ja ulkonäköön liitettyjen ominaisuuksien kautta. Ihmiset, joilla on heikkouksia tai ikäviä piirteitä, eivät automaattisesti ole roistoja, mutta heitä on silti syytä paheksua. Ne, joiden synti istuu liian syvässä, joko kuolevat tai osoittautuvat roistoiksi. Pienemmistä synneistä voi tarinoissa myös parantua - usein hyveellisen Raudan vaikutuksesta.

Helasen arvomaailma on ilmeisen kristillistä, mutta uskonto näkyy hänen tarinoissaan tähän nähden erittäin vähän. Hänen vakaumuksensa ovatkin saaneet sekulaarin isänmaallisuuden, perhekeskeisyyden ja kansansivistyksellisyyden muodon. Kirjojen eetos on hyvin lähellä runebergiläistä kunnollisuusmoraalia, mutta ilman uskonnollista paatosta. Jonkinlainen kohtalo tai johdatus tuntuu kuitenkin aina ratkaisevan asiat siten, että paha saa palkkansa - ja usein hyväkin. Kirjailija on ajalleen ominaisesti ikään kuin itse asettunut jumalan rooliin - hän tarjoilee lukijoilleen opetuksia nimenomaan sen kautta, kuinka paheellisille ja hyveellisille henkilöille lopulta käy, eikä, kuten monet myöhempien aikojen kirjailijat, alleviivaa pahuutta epäoikeudenmukaisten tapahtumien kautta. Tässä mielessä Helasen tuotanto edustaa eskapistista kirjallisuutta, jollaiselle oli varmaan sodan jälkeen suuri kysyntä. Ja samasta syystä sota itsessään, samoin kuin sen katkerat seuraukset, näkyvät kirjoissa enemmän taustana ja sivulauseissa - eivät pääroolissa. Päinvastoin, Raudan perheessä juodaan yhtenään oikeaa kahvia, vaikka muu yhteiskunta joutuu tyytymään korvikkeeseen, eikä heidän vaurautensa missään vaiheessa näyttäydy epäoikeudenmukaisena maalaisia tai rahvasta kohtaan, vaan eräänlaisena ansaittuna kohtalon suomana hyvänä. Raudan varallisuus on selitetty rikkaalta sedältä saaduksi perinnöksi, joten hänen asianajajan (käytännössä yksityisetsivän) toimensa ei tarvitse kannattaa taloudellisesti.

Rauhattoman rannikon miljöö on Vaasan lähellä Pohjanlahden rannikolla sijaitseva pitäjä, jolla on kirkonkylä ja kunnantalo, yhteys mereen (luotoja edustallaan), ja jonka läpi virtaa joki, jonka ylittävät yksi isompi ja yksi pienempi silta. Paikkakuntaa ei missään vaiheessa nimetä ja se saattaa olla kuvitteellinen, ellei se sitten kuvaa esim. Kokkolaa. Silmiinpistävää on, että se on suomenkielinen - suomenruotsalaiset ovat läsnä, mutta selvästi vähemmistöasemassa. Helanen paljastaa suomenmielisyytensä kohtelemalla suomenruotsalaisia usein kliseisesti ylimielisinä hienostelijoina - Porvoosta kotoisin oleva mutta suomenkieliseen pappilaan naitu ruotsinkielinen ruustinna, joka on paitsi hienostelija, myös pahansuopa juorukello, on jonkinlainen arkkityyppi. Hän valittaa kovasta kohtalostaan, kun ei pappilassa ole varaa oikeaan kahviin, ja kun kylässä on liian vähän säätyläisiä, että voisi seurustella. Tällaisten henkilöiden kautta vihjataan myös Pohjanmaan rannikolla sitkeästi eläneisiin kieliriitoihin ja kieliryhmien välisiin huonoihin väleihin.

Rauta päätyy vaimoineen ja palvelijattarineen tähän miljööseen siksi, että paikallisen nimismiehen vaimo - paheellinen rikas leski - on murhattu ja nimismies itse uhkaa joutua murhasta tilille, koska kieltäytyy puolustautumasta hänet jo tuominnutta yleistä mielipidettä vastaan. Syy tähän käytökseen paljastuu vasta kirjan keskivaiheilla ja epäsuorasti - liittyen nykylukijalle ehkä vieraaseen kunniakulttuuriin. Rauta tietysti uskoo tuttavansa nimismiehen syyttömyyteen ja suostuu siksi vaasalaisen poliisipäällikön pyyntöön tutkia juttua incognito, mutta kuitenkin virallisella valtakirjalla.

Epäiltyjen joukko on värikäs katras pitäjän ylempää keskiluokkaa: nimismiehen perheen lisäksi on apteekkari ja apteekerska, rovasti ja ruustinna, kunnanlääkäri ja tohtorinna, pankinjohtaja ja rouvansa, epäilyttävän komea ja ulkomaalaisen näköinen kamreeri, näiden perheenjäseniä ja palveluskuntaa - sekä toiminnallisia ja jännityksellisiä elementtejä tarjoava rikollisliiga: Ruotsiin pakenevia ihmisiä salakuljettava saaristolaisjoukkio. Henkilökuvaukset ovat usein alleviivaavia (hyviä tai huonoja ihmisiä), mutta siitä huolimatta psykologisesti tarkkoja ja mielenkiintoisia. Ihmisten motiivit tekoihinsa aukeavat dialogien kautta - niitä ei tarvitse vääntää rautalangasta. 

Tarinan juoni etenee erään dekkarien klassisen kaavan mukaan siten, että Rauta epäilee kerrallaan kutakin todennäköisimmältä näyttävää syyllisehdokasta, kunnes tämän salaisuudeksi paljastuu jotain muuta kuin selviteltävä murha. Kun totuus kustakin on kaivettu esiin, siirrytään seuraavaan. Lopulta jäljelle jää vain syyllinen. Loppuratkaisu on brittidekkarien tapaan spektaakkeli, jossa päähenkilö kokoaa epäillyt vielä kerran yhteen ja pienen lavastuksen avulla paljastaa syyllisen.

Helanen oli aikanaan ilmeisen lahjakas dekkaristi, joka on tuonut Suomeen paljon vaikutteita englantilaisesta ja amerikkalaisesta dekkariperinteestä. Hän oli hetken ajan, 40-luvun loppupuoliskon, ilmeisen suosittu, mutta katosi sitten 50-luvun mittaan suomalaisten tietoisuudesta, uuden aikakauden tekijän, Mauri Sariolan, ottaessa paikan. Helasen mukana katosi myös eräs maailma - tuo menneen ajan "kunnollisuuden" Suomi, joka hänen kirjoissaan vielä hengittää. Tilalle tuli kylmän sodan Suomi, jonka henkistä ilmapiiriä hallitsivat harmaansävyinen realismi ja tummemmat piirteet.

torstai 7. heinäkuuta 2022

Sotavalta ja Euroopan skenaariot

Moskoviittinen Venäjä on ikuisen sodan maa, sotavalta. Lännessä harvoin halutaan ymmärtää, että länsimaiden ja Venäjän välinen jatkuva epäsymmetria, joka vuosikymmen toisensa jälkeen aiheuttaa epävakauden suhteisiimme, pohjaa perimmillään Venäjän valtioaatteeseen, joka Venäjällä nähdään vieläpä olemassaolon perustaksi. Ja koska valtiolle on oltava lojaali, venäläisyys itsessään alkaa olla sodan identiteetti.

Länsimaat eivät ole sotatalouksia. Ne ovat toki joskus olleet imperialistisia ja ekspansionistisia valtioita, jotka yhtenään sotivat Euroopassa ja siirtomaavalloitustensa kautta veivät sotansa muuhunkin maailmaan. Länsimaat ovat kuitenkin jo kauan sitten lakanneet olemasta tällaisia. Ne ovat sen sijaan alkaneet pitää olemassaolonsa perusteena hyvinvoinnin ja onnellisen elämän tuottamista kansalaisilleen - muutama länsimaa (Yhdysvallat, Ranska, Ruotsi) näkee vielä itsellään jonkinlaisia maailmanlaajuisia sivistysmissioita, mutta niitäkään ei ole enää aikoihin ajettu entisellä ristiretkeläishengellä.

Venäjä on sotatalous. Se elää ikuista maailmansotaa ja valjastaa myös ase- ja ammustuotantonsa, energiapolitiikkansa, oligarkkien bisnesverkostot, propagandansa ja eräällä lailla koko kulttuurinsa sotaisaan olemassaolon muottiin. Venäläisessä maailmansodassa vihollinen on pysyvästi Lännessä.

Euroopalle tilanne muodostaa pysyvän turvallisuusongelman, jota Ukrainan sodan lopputulos - olipa se mikä tahansa - ei muuta. Venäjä sotii pysyvää maailmansotaa meitä ja länsimaisen elämämme perusedellytyksiä kuten vapautta, tasa-arvoa ja laajalle levinnyttä hyvinvointia vastaan. Vaikka toisen maailmansodan jälkeen Venäjä korvasi aiemmat eurooppalaiset suurvaltakilpailijansa Atlantin takaisella päävihollisella, tämä ei suinkaan helpottanut Euroopan asemaa, koska Venäjä kamppailee atlanttista päävihollistaan vastaan nimenomaan Euroopan alueen herruudesta. Siinä vaiheessa, kun Venäjä viimein taistelisi suoraan Yhdysvaltoja vastaan Atlantilla, olisi Eurooppa jo murskattu ja minun ja lukijoideni kaltaiset yksityisajattelevat ihmiset joko kuolleita, vankilassa tai maanpaossa Amerikoissa.

Venäjä ei tunnetusti katso koskaan aloittaneensa tai hävinneensä ainuttakaan sotaa ja sama suhtautuminen sillä on myös ikuiseen maailmansotaansa Länttä vastaan. Venäjä näkee sotiensa lopputulokset vain kahdella tavalla: voittona tai marttyyriutena. Useimmiten molempina, sillä silloinkin, kun voitolla uhoamisella on todelliset perusteet, Venäjä ei silti ole tyydyttänyt kyltymätöntä tyytymättömyyttään maailman tilaan vaan luo rinnakkaistarinan marttyyrikansakunnasta, jota kaikki muut kiusaavat, pettävät ja halveksivat. Sillä tavoin Venäjä näki itsensä ja sotansa jo tsaarinaikana, sama meno jatkui Neuvostoliitossa ja nykymeno on niin ikään vankasti vanhoilla linjoilla. Moskoviitti ei hevin muutu.

Venäjä ei myönnä tappioita eikä väärässä olemista, ellei maassa tapahdu oikeaa regiiminmuutosta. Sellainen on tapahtunut vain muutaman kerran - esimerkiksi Putinin kuolema ja korvautuminen uudella autoritäärillä ei muuttaisi Venäjän valtioaatetta miksikään. Venäjän maailmansotaa käyvät viranomaiset KGB:stä armeijaan ja polit-teknologeihin analysoivat toki salaa tehtyjä virheitä ja epäonnistumisia, mutta tästä ei seuraa, että niitä myönnettäisiin, tai että niistä vedettäisiin johtopäätöksiä, jotka muuttaisivat Venäjän käyttäytymistä vähemmän vihamieliseksi. Venäjä oppii virheistään lähinnä siten, että se pyrkii sodan seuraavalla kierroksella korjaamaan, mitä edellisellä meni omasta mielestä pieleen. 

Putin ei tunnusta Neuvostoliiton romahdusta tappioksi, vaan käsittelee sitä marttyyritarinana, jonka aiheutti pettureiden ja länsimaisten vihollisten vehkeily. Vika ei ollut neuvostojärjestelmässä vaan perestroikassa ja glasnostissa. Gorbatšov ja Jeltsin olivat Venäjän aatteen pettureita, jotka lankesivat petollisen Lännen valheisiin. Putin ei ole milloinkaan myöntänyt tappiota kylmässä sodassa, sillä hänelle kylmä sota ei koskaan päättynyt - eikä pääty, ennen kuin Länsi sellaisena kuin sen tunnemme on kukistettu, nöyryytetty ja tuhottu. Tähän Venäjän maailmansota pyrkii - voittoon Lännestä. Lännessä ei sen sijaan pyritä vastakohtaan - voittoon Venäjästä. Tästä epäsymmetriasta seuraa suuri osa aikamme tragediaa.

Venäjän seuraava johtaja (paitsi jos siellä tapahtuu todellinen regiiminmuutos) saattaa hyvinkin kuvata nykypäivän epäonnistumiset Putinin syyksi, muttei suinkaan myönnä Venäjän kärsineen tappiota - tai että sota olisi ollut lähtökohtaisesti huono ajatus. Hän tulee kuvaamaan Venäjän mahdollisesti kokemat takaiskut marttyyriutena, jonka aiheuttivat leppymätön läntinen vihamieli samoin kuin Venäjän asian petturit, joihin lukeutuvat mm. ukrainalaiset, muut itäeurooppalaiset samoin kuin Venäjän liberaalit. Hän tulee argumentoimaan, ettei Putinin strategia ollut vieläkään riittävän häikäilemätön ja julma, ja että vain epäreilut ulkoiset tekijät ja sisäiset selkäänpuukottajat sabotoivat Venäjän täydellisen ja nopean voiton.

Nykyisenkaltaisen Venäjän kanssa Euroopalla ei ole pysyvän rauhan optiota. Euroopalla on Venäjän suhteen kolme pitkän aikavälin vaihtoehtoa (1-3) ja yksi lyhyen aikavälin ylimenokausi (4), joka lopulta johtaa johonkin kolmesta edellisestä.

1) Patoamispolitiikka. Venäjää on padottava riittävän vahvasti ja valmistauduttava hyvin pitkäaikaiseen pohjimmiltaan vihamieliseen rinnakkaiseloon, joka jossain määrin muistuttaa ensimmäistä kylmää sotaa, mutta uusin muodoin. Tämä vaikuttaa tällä hetkellä todennäköisimmältä skenaariolta. Venäjän rajallinen tappio tai pattitilanne Ukrainassa ei riitä tuomaan pysyvää rauhaa Itä-Eurooppaan eikä käynnistä Venäjän imperiaalisten ambitioiden romahdusta. Se vain viivästyttää sodan seuraavaa erää siihen verrattuna, että Ukraina romahtaa ja sotaväsymystä poteva Länsi hylkää sen Venäjän armoille. Ukrainasta riippuu siis lähinnä se, missä kohtaa kartalla rintamalinja tulee jatkossa sijaitsemaan.

2) Voittoon pyrkiminen. Pyrkimys Venäjän kukistamiseen aiheuttaen siellä todellisen regiiminvaihdoksen sekä ainakin puolipysyvän muutoksen Venäjän käyttäytymiseen ja maailmanpoliittiseen rooliin. Tässä skenaariossa tuloksena olisi pitkäaikainen rauhan jakso ja se olisi epäilemättä lopputuloksiltaan Euroopan kannalta kaikkein paras skenaario, mutta ongelmana on toteutusvaihe, joka taas tekisi rumaa jälkeä. Tiedossa olisi luultavasti usean rintaman kuumaa sotaa Euroopan itä- ja kaakkoisosissa ja etelänaapurustossa samoin kuin muualla maailmassa, mikä vaatisi vuosikausiksi sotataloutta myös länsimaissa. Lisäksi pitäisi pyrkiä aktiivisesti Venäjän hallitsijaluokan ja valtainstituutioiden kukistamiseen ja korvaamiseen kokonaan uusilla. 

Tästä on ennakkotapaus Euroopassa - nimittäin Saksan uudelleenohjelmointi ja uudelleenkoulutus toisen maailmansodan jälkeen. Aasiassa sama tehtiin Japanille. Tuloksena oli todellinen ja dramaattinen muutos molempien käyttäytymisessä. Koska kyse on kuitenkin niin ainutlaatuisesta prosessista, ei ole taattua, että sama kehikko toimisi uudelleen. Toisaalta on vaikea nähdä, että mikään sitä vähempi riittäisi pysyvän muutoksen aikaansaamiseen Venäjällä. Matalamman kunnianhimon tavoitteena voisi olla samanlainen muutosikkuna kuin Venäjällä vuosina 1989-1992. Se, että tuo toisenlaisen Venäjän aika jäi niinkin lyhyeksi, saattaa kuitenkin vihjata, ettei mallilla uudelleen kokeiltunakaan olisi pysyvyyttä. Lisäksi on epäselvää, pystyisikö Länsi nyt suurempaan yhtenäisyyteen, päättäväisyyteen ja valmiuteen kuin 90-luvun alussa, jolloin se päästi kylmän sodan voiton lipsumaan pois käsistään. Voidaan tosin sanoa, että kylmän sodan voitto menetettiin lähinnä Venäjän osalta - suuri joukko sen entisiä alusmaita sen sijaan muuttui ja asemoitui uudelleen pysyvämmin Lännen voiton seurauksena. Ja tätä marttyyriutta Venäjä nyt putinilaisella uusimperialismillaan yrittää korjata.

3) Antautuminen. Eurooppa voi myös alistua Venäjän hegemoniaan, varsinkin Yhdysvaltain kääntäessä jälleen selkänsä vanhalle mantereelle trumpismin valtaanpaluun myötä. Miltä antautunut Eurooppa tulisi näyttämään? Luultavasti suurelle osalle Eurooppaa jonkinlaiselta kansallissosialistiselta tai fasistiselta versiolta Itä-Euroopan kaalimaahallinnoista kylmän sodan aikana - ja onnekkaimpien (läntisimpien) osana voisi olla suomettuneen Suomen kaltainen tila. Venäjän hegemonia Euroopassa merkitsisi runsaasti epäoikeudenmukaisia ja fantasiapohjaisia revisioita rajoihin ja alueiden hallintoihin, etnisiä puhdistuksia, kansanmurhia ja aktiivisia sortotoimia entisten yhteiskuntien ja niiden instituutioiden murskaamiseksi. Tilalle luotaisiin uutta rautaista fiktiota historiakäsityksineen - ne muistuttaisivat tsaarinajan Novorossijaa ja neuvostoajan omaleimaista hajoita ja hallitse -periaatteella toteutettua kansatiedettä.

Tilanne nykyisellään on se, että Venäjä uskoo yhä vakaasti kolmanteen skenaarioon. Se uskoo ukrainalaisten pystyvän käymään vastarintaansa vain niin kauan kuin Länsi tukee heitä, mutta Lännen tuki ja yhtenäisyys tulevat Venäjän visioissa vääjäämättä murenemaan. Länsihän on venäläisessä katsannossa kaikin puolin heikko ja naurettava. Täysin epäsymmetrisesti Venäjään nähden Lännessä puolestaan pidetään tänä päivänä kolmatta skenaariota "mahdottomana ajatella" ja paukutellaan henkseleitä, vaikka jatkuvasti moni on jo käytännössä ohjaamassa Euroopan junaa kolmanteen skenaarioon johtavalle liukkaalle rinteelle. Lännessä epäröidään sitäkin, onko edes ensimmäinen skenaario taistelun arvoinen. Niinpä lyhyellä tähtäimellä edessä lienee neljäs skenaario:

4) Jakautunut Eurooppa. Eurooppa haluaisi resetiä Venäjän-suhteisiinsa, mutta Venäjä sen sijaan ei muutu. Yhdysvallat siirtää huomionsa pysyvästi Aasian-Tyynenmeren rintamalle. Jotkut Euroopan maat antautuvat Venäjän edessä, toiset jatkavat patoamispolitiikan ajamista. Varsinkin mantereen uhanalaisella itäreunalla esiintyy myös vaatimuksia toisen skenaarion toteuttamiseksi, mutta teot eivät vastaa kovia puheita. Yksi toisensa jälkeen Euroopan itä- ja kaakkoislaitojen maat lankeavat Venäjän vaikutusvaltaan ja autoritäärisiin hallintoihin. Tämä epäsymmetrinen ja dynaaminen skenaario ei voi kestää kovin kauaa, vaan sen korvaa lopulta jokin kolmesta aiemmin mainitusta, mutta vasta kun Eurooppa on jo välivaiheen kautta merkittävästi heikentynyt ja mahdollisesti sirpaloitunut ja sen maailmanlaajuinen vaikutusvalta on heikentynyt tuntuvasti yhä moninapaistuvammassa maailmassa, jossa suurvallat toimeenpanevat etupiiripolitiikkaa.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2022

Madrid ja Itämeren ilosanoma

Madridista kuuluu hyviä Suomen kannalta. Suomi ja Ruotsi ovat päässeet Turkin kanssa sopimukseen, että Turkin PKK:ta koskevat huolet otetaan vastedes vakavammin ja Turkki asettui tukemaan maidemme Nato-jäsenyyttä. Tämä on erittäin hyvä uutinen paitsi Suomelle ja Ruotsille, myös Natolle, Pohjolalle ja koko Euroopalle. 

Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden myötä kaikki Pohjoismaat ovat viimeinkin yhdessä samalla puolella. Voidaan alkaa puhua Skandinaviasta omanamme, vaikka kielellisesti Suomi ja Viro muodostavatkin "toisen Pohjolan", nimittäin itämerensuomalaisen. Myös Latvia ja Liettua integroitunevat tämän myötä mielikuvallisestikin vahvemmin osaksi Pohjois-Eurooppaa, kuten Viro on jo käytännössä tehnyt. Kulttuurisesti Pohjois-Eurooppa vaihettuu etelää kohti asteittain: kieliraja kulkee nykyään Viron ja Latvian välissä, uskontoraja Latvian ja Liettuan. Latviassa tosin protestantteja, katolisia ja ortodokseja taitaa nykyisin olla melko tasavahvat osuudet. Länsi-Skandinaviassakin pohjoismaisuus vaihettuu asteittain keskieurooppalaisuudeksi Skoonessa, Etelä-Jyllannissa ja Saksan Schleswig-Holsteinissa.

Suomen ja Viron lisäksi alueella oli aikoinaan kolmaskin vahva itämerensuomalainen maa, nimittäin Liivinmaa. Liiviläiset sulautuivat kuitenkin kristillistymisensä myötä alueelle tulleisiin indoeurooppalaisiin - eliitti saksalaisiin, rahvas lätteihin. On sanottu, että geneettisesti itämerensuomalaisin väestö maailmassa elää edelleen Latvian ja Liettuan rajaseudulla - tuo väestö on ulkonäöltään jotakuinkin niin vaaleaa ja perisuomalaisen näköistä kuin voi olla, muttei ole enää vuosisatoihin puhunut liiviä.

Kolmas balttilainen kansa (tai neljäs, jos latgallit lasketaan erilleen läteistä) olivat aikoinaan preussilaiset, mutta kuten tiedämme, preussilaiset saksalaistuivat kristillistymisensä myötä ja preussin kieli katosi. Itä-Preussi liitettiin toisen maailmansodan jälkeen Venäjään ja neljännen Baltian maan (tai viidennen, jos Suomi lasketaan sellaiseksi) sijaan Pohjola sai kylkeensä tyystin venäläistetyn ja militarisoidun eteentyönnetyn vihollispesäkkeen. Sitä erottaa Venäjän nyt käytännössä miehittämästä Valko-Venäjästä vain kapea Suwałkin käytävä, jota pitkin Via Baltica kulkee Liettuasta Puolaan.

Suwałkin käytävä on nykyisin Nato-alueen kriittisimpiä heikkoja kohtia, ja Venäjän juuri tuohon nurkkaan kohdistaman aggressiivisen paineen vuoksi Suomen ja Ruotsin jäsenyys tuo Natolle kauan kaivattua strategista syvyyttä pohjoisessa. Ainakin Venäjän tulee olemaan huomattavasti nykyistä vaikeampi käyttää Suomen valtionaluetta hyökkäyksiin Natoa vastaan. Suomen täytyy vielä tosin neutraloida demilitarisoituun Ahvenanmaahan kohdistuva kriittinen miehitysuhka. Ruotsi hoiti vastaavan ongelman pois päiviltä jo viime vuosina remilitarisoimalla Gotlannin.

Tanskalle kuuluva mutta Skoonen itäpuolella sijaitseva saari Bornholm oli Länsi-Berliinin ja Itävallan miehitysvyöhykkeen ohella ainoita sellaisia maailmankolkkia, josta Venäjä on kerran alueen miehitettyään suostunut suosiolla lähtemään pois. Itämeren turvallisuustilanne olisi tietysti oleellisesti huonompi jos Venäjä olisi onnistunut jäämään sinne ja militarisoimaan Tanskan salmien tuntumassa sijaitsevan saaren suureksi sotilastukikohdaksi. Suomelta anastetut Suursaari ja Tytärsaari sekä muut Suomenlahden ulkosaaret oli epäilemättä ajateltu laivareittejä valvomaan. Vaikka nyt kirjoitetaankin Itämeren muuttumisesta Naton sisämereksi, se ei silti vieläkään ole aivan täysin rauhan meri, sillä Venäjällä on yllin kyllin rantoja Karjalankannaksella, Inkerinmaalla ja Itä-Preussissa.

Joka tapauksessa Pohjois-Euroopan turvallisuus lisääntyy Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden myötä niin olennaisella tavalla, että Pohjolalle tarjoutuu ennennäkemätön mahdollisuus myös keskinäiseen yhtenäisyyteen ja sen mukaiseen asemoitumiseen Euroopassa ja maailmalla. Tämä kannattaa hyödyntää. Pohjolan turvallisuutta palveleva materiaalikuljetusten valtimo on hyvä rakentaa Helsingistä Oulun ja Norlannin kaivoskaupunkien kautta Narvikiin.

Vielä ei kuitenkaan olla Natossa. Ratifioinnit kaikissa jäsenmaissa tulevat kestämään pitkään. Sinä aikana iltalypsijöitä voi hyvin tulla Erdoğanin ja Milanovićin lisäksi muitakin sekä valtioiden johdosta että jäsenmaiden parlamenteissa vaa'ankielisasemissa olevista puolueista ennen kuin pallo on lopulta maalissa.

Lisäksi on hyvin luultavaa, että Venäjä ryhtyy jo nähtyä pahempiin toimiin Naton pohjoislaajennuksen sabotoimiseksi. Se on jo uhannut Liettuaa, jonka kautta Venäjän joukot kulkevat Königsbergiin (Kaliningradiin) ja Venäjällä on jo vuosikaudet valmistettu propagandaa Ahvenanmaan ja Hangon haltuunottoa ennakoiden. Näistä Ahvenanmaa on demilitarisoidun asemansa vuoksi erityisen haavoittuva. Venäjällä on Maarianhaminassa suhteettoman suuri, lähinnä vakoiluasemana toimiva ja subversiivista toimintaa harjoittava konsulaatti. Toivon Suomen ja Ruotsin jo täysin rinnoin mutta hiljaisuudessa ratkovan tätä ongelmaa. Ei riitä, että valmistaudutaan monimutkaisella lupamenettelyllä lähettämään joukkoja siinä vaiheessa, kun vihreät miehet ovat jo Maarianhaminassa ja ovat vaihtaneet maakunnan johtajat, vaan tämä hyökkäys tulee voida ennalta ehkäistä. Toisaalta ojasta allikkoon mennään silloinkin, jos mannersuomalaiset öykkäröivät saarelaiset separatismiin, jollainen ei tietenkään jäisi viholliselta käyttämättä.

Lisäongelmia voi koitua mikäli sotaväsymystä potevat suuret länsimaat painostavat Ukrainan hyväksymään jonkinlaisen Minsk III:n, itselleen epäedullisen tulitauon, jonka myötä Venäjä vahvistaa miehityksensä 20 %:lla Ukrainan pinta-alasta ja vapauttaa sotavoimansa eskaloimaan lännenvastaista sotaa muilla rintamilla. Uusi tulitaukosopimus Ukrainassa ei lopettaisi Venäjän kyltymätöntä aggressiota Ukrainan itsenäisyyden eliminoimiseksi, vaan parhaimmillaankin lykkäisi seuraavaa suursotaa muutamalla vuodella (odottamaan Trumpin paluuta Valkoiseen taloon). Sen sijaan se voisi saada tietyt länsimaat vaatimaan Naton ja EU:n laajentumisten jäädyttämistä, jottei "ärsytettäisi Venäjää" tai "vaarannettaisi Ukrainan rauhansopimusta".

Ikävä ja paradoksaalinen tosiasia on, että Suomi ja Ruotsi hyötyvät Ukrainan sodan pitkittymisestä. Ukrainan sodan vuoksi sekä kansalliset mielialat näissä maissa että kansainvälinen asetelma muuttuivat yhtäkkiä suosiollisiksi - ja onneksi hallituksemme eivät jääneet makaamaan vaan toimivat kun tilaisuus koitti. Toista tilaisuutta tuskin olisi kovin pian tullut. Suomella ja Ruotsilla on nyt sekä kunniavelka että kylmä rationaalinen valtiointressi tukea ukrainalaisia niin, että nämä pystyvät ylläpitämään vastarintansa Venäjää vastaan vähintään niin kauan kunnes Suomi ja Ruotsi ovat tiukasti Naton turvatakuiden piirissä.

Mitä vielä Turkkiin tulee, yhteistyökomitean perustaminen Turkin ja Ruotsin kanssa ei ole välttämättä lainkaan huono asia Suomen oman turvallisuuden kannalta. Se tullee tarkoittamaan esimerkiksi lisää hyödyllistä tiedustelutiedon vaihtoa. Vaikka Turkki yrittäisikin käyttää menettelyä poliittisesti motivoituihin syytöksiin omia vihollisiaan vastaan, sen on tarjottava syytöksilleen todisteita. Suomi ja Ruotsi ovat täysin tietoisia siitä, ettei PKK ole mikään ihmisoikeuksiin ja tasa-arvoon keskittyvä kansalaisjärjestö, jollaiseksi hyödylliset hölmöt sen tiedotusvälineissä kuvaavat, vaan aseellinen autoritäärinen ääriliike, joka on syvään sekaantunut järjestäytyneeseen rikollisuuteen myös Suomessa ja Ruotsissa. Useimmat normaalit kurdit, vaikkeivät Turkkia rakastakaan, toivottanevat tervetulleeksi sen, että viranomaiset puuttuvat hieman aiempaa enemmän ainakin törkeimpien mafiatyyppien tekemisiin. Ehkä uhkailun ja suojelurahan keruun kohteena olevat ravintolat ja muut pienyrittäjätkin saavat vähän enemmän hengitystilaa.

Ylipäätään sotilasliitossa oleminen ei tarkoita sitä, että kaikesta ollaan kaikkien liittolaismaiden kanssa samaa mieltä. Sen sijaan se tarkoittaa sitä, että erimielisyyksistä voidaan neuvotella liittolaisten kesken ja saavuttaa sivistyneitä kompromissejä isompien asioiden ollessa kyseessä. Niiden suomalaisten, jotka jo näin vähästä alkoivat epäillä koko liittoa siksi, että Natossa on kovin erilaisia ja asioista eri mieltä olevia valtioita, kannattaa muistaa, että Kreikka ja Turkki ovat kumpikin olleet Naton jäseniä vuodesta 1952 saakka - huolimatta siitä, että tuohonkin aikaan on mahtunut vallankaappauksia, Kyprosta, saarikiistoja, ilmatilaloukkauksia, merialueriitoja ja monenmoista muuta erimielisyyttä.

Nato onkin Euroopan ja luultavasti maailmanhistoriankin tähänastisesti menestyksellisin rauhanjärjestö. Jokainen voi mielessään kuvitella, millaista Euroopan historia olisi kylmän sodan aikana ollut ilman sitä - tai miltä Itä-Eurooppa ja Balkan näyttäisivät tänä päivänä putinistisen revisionismin myötä, mikäli Nato olisi jättänyt 90-luvulla ja sen jälkeen laajentumatta.

*   *   *

Brysselissä on koko kesäkuun jälkipuoliskon ajan ollut hellettä, yhtenään yli 30 astetta. Vaikka asunnossani ei ole toimivaa ilmastointia, tämä ei ole minua juurikaan haitannut. Avoimet ikkunat (silloin kun aurinko ei paista niihin) ja verhot (silloin kun aurinko paistaa niihin) ovat toimineet oikein hyvin. Tukalampaa on ystäviltä tulevien kommenttien perusteella ollut mm. Espanjassa, Italiassa ja Tunisiassa, joissa on oltu koko ajan 42-48 asteessa ja rikottu aiempia kuumuusennätyksiä.

Elämä on kuitenkin palannut. Ukrainan sodasta alkaen kukaan ei ole enää oikein jaksanut välittää pandemiasta, ja siihen liittyvät rajoitteetkin on jo pääosin poistettu. Maskeja näkee enää aniharvoin, kahvilat ja terassit ovat jo pitkään olleet auki ja ihmistäyteisiä, läsnätyö alkaa jo kattaa suuremman osan viikonpäivistä kuin etätyö. Eihän se pandemia mihinkään ole kadonnut - ihmisiä sairastuu ja kuolee siihen yhä jatkuvasti - mutta kun käytännössä koko väestö Belgiassa on jo kolmeen kertaan rokotettu, tautia ei enää pelätä entiseen malliin. Toivottavasti tämä ei johda uuteen katastrofiin.

Muuttohaukat jäivät lähikirkkoni torniin pysyvästi, sillä näen ja kuulen niitä lähes päivittäin. Alueen pulut, turkinkyyhkyt ja sepelkyyhkyt näyttävät olevan aivan yhtä yleisiä kuin ennenkin, mutta ovat muuttaneet käytöstään niin, että kirkon edessä olevalla aukiolla ne lentävät aivan maata viistäen ja tuhottoman nopeasti. Ei ole vaikea arvata miksi. Varikset ja naakat näyttävät sen sijaan alkaneen karttaa koko korttelia, fiksuja lintuja kun ovat. Ketut hengailevat takapihallani entiseen malliin - mutta ne eivät kilpailekaan muuttohaukan kanssa samoista saaliseläimistä, koska ketut ottavat saaliinsa maasta ja keskittynevät jyrsijöihin, kun taas muuttohaukka saalistaa vain ilmasta.

maanantai 13. kesäkuuta 2022

Suomessa ja sieltä paluu

Oli ollut tarkoitus ehtiä Suomen-lomalla myös Lappiin ja Jäämeren rannikolle, mutta suunnitelma kaatui siihen, että kummatkin matkalle alun perin halunneet raskautuivat aikataulultaan aikaistetuilla tenteillä. Nykyisillä bensanhinnoilla minun ei kannattanut yksin lähteä pohjoiseen. Lomaviikkojen viettäminen Etelä-Suomessa oli kuitenkin sikäli hyvä, että sain hoidettua monia käytännön asioita liittyen asuntoihin, autoon, tulevaan seuraavaan työpaikkaani ja siviili-ihmissuhteisiin.

Pääkaupunkiseudulla tuli käytyä paljon Kalliossa, Sörkassa ja Hakaniemessä. Kävimme myös Vanhankaupunginkoskella, Lauttasaaressa sekä Vallisaaressa, jossa vallitsi tuolle kauniille saarelle ominainen lehtomainen vehreys ja lauloivat kultarinnat, satakielet, sirittäjät, punavarpuset ja käenpiika. Itä-Helsingin kotikulmilla loikki tavattoman paljon rusakoita, mutta myös jonkin verran peuroja. Tuli syötyä useassa klassikkopaikassa, kuten Cellassa ja Elitessä, myös uudemmassa klassikossa Ondassa.

Kävin pikkuveljeni kanssa retkeilemässä Mäntsälän Mustametsässä, Pukkilan Kanteleenjärvellä, Askolan tulvapelloilla ja hiidenkirnuilla sekä Porvoon Ruskiksella. Muuttoaika oli kuitenkin pääosin jo ohi, mestoilla oli lähinnä paikallisia pesimälajeja, Askolan pelloilla tosin kerääntymä laulujoutsenia ja haapanoita. Kurkia siellä täällä. Ruskiksella neljä nuorta merikotkaa kerralla samassa paikassa.

Naapurini biologien kanssa kävin Öröllä, jonka harvinaisimpia lintulöytöjä olivat tällä kertaa Storvikenillä yhden alkuillan viivähtäneet kaksi vesipääskyä sekä kaksi karikukkoa tavanomaisessa paikassa pohjoiskärjen edustan luodoilla. Pohjoiskärjen maastossa rellesti myös valkohäntäpeuroja. Pilkkasiipiä kellui jälleen mukavasti saaren rannikoilla. Haahkat huhuilivat kilpaa hylkeiden kanssa. Merikotka näyttäytyi pari kertaa, harmaahaikara samoin, ja teeri pulputti jälleen saaressa ensimmäisenä päivänä. Saaren keskellä olevalla arolla kävi hetken lekuttelemassa potentiaalinen harvinaisuus, mutta jäi lopulta määrittämättä ja katosi saaresta ilmeisesti muuttomatkaa jatkaen. Myös tavanomaisemmat tuulihaukka ja nuolihaukka näyttäytyivät vain lyhyesti.

Suurin sensaatio oli kuitenkin lantiattaren lantapyydyksistään löytämä Suomelle uusi petolyhytsiipi, Emus hirtus, jolle ehdotin nimeä lantiaispyöveli, mutta sillä näkyy olleen jo vanhastaan suomenkielinen nimi loimulyhytsiipi. Laji on erikoistunut metsästämään lantiaisia lantakasoissa - se teloo niiltä ensin valtavilla leuoillaan jalat, sitten pään, ja lopulta syö suihinsa. Kauhistuttava villipeto pääsi vieläpä Ylen uutisiin saakka.

Käväisin myös prinssin kanssa asioilla Hämeenlinnassa ja Töölössä, minkä jälkeen suuntasimme lopulta Tallinnaan, josta käsin seurasin ammattikonferenssia. Prinssi lähti sitten Tunisiaan ja minä ajamaan Euroopan halki kohti Brysseliä. Yövyin ensimmäisen yön Kaunaassa, ajoin sieltä aamupäivän läpi Varsovaan, tehden pysähdyksen Grajewon pikkukaupunkiin, jossa kävin pizzeriassa syömässä. Viivyin iltapäivästä aamuun ystäviä tavaten Varsovassa. Oli hyvä suomalais-ukrainalais-puolalais-venäläis-amerikkalainen seurue. Joimme olutta, myös männyltä maistuvaa metsäolutta. Puola on viihtyisä ja edullinen maa. 

Viimeisenä matkapäivänä ajoin Varsovasta ensin Frankfurt am Oderiin, jonne Varsovan-kaverit jäivät, ja sieltä edelleen Berliinin esikaupunkina toimivaan pikkukaupunkiin Tegeliin, jossa Harkovasta evakuoitunut tunisialainen kaverini nykyään asuu. Koska hän tuli Ukrainan sodan jaloista, hän sai ukrainalaispakolaisten tavoin työluvan ja välittömästi hyvän työpaikan Berliinin keskustasta. Sellaisesta hän ei olisi voinut ennen sotaa edes unelmoida. Nyt onnettomuutta seurasi onni, sillä paettuaan Harkovasta Ukrainan halki pommituksia, venäläisiä tappajia ja korruptoituneita poliiseja ja hankkiuduttuaan Puolan kautta Saksaan, hän sai lopulta hämmentävän helposti sekä laillisen oleskeluluvan että hyvän työpaikan Euroopasta.

Viimeiseksi edessä oli pitkä ajorupeama Tegelistä koko Saksan halki Brysseliin. Kahvitaukoja paremmille pysähdyksille ei ollut enää aikaa, koska maanantaiaamuna piti olla tikkana työpaikalla. Olin Brysselissä yhden aikaan yöllä.

torstai 26. toukokuuta 2022

Luontopaikkojen kautta Suomeen

Koitti jälleen aika tehdä matka Suomeen ajaen Euroopan halki. Nykyisillä bensanhinnoilla se on eräällä tavoin järjetöntä, mutta pakko mikä pakko, auto oli saatava Suomeen ja samoin ensimmäinen autolastillinen tavaraa. Tarkoitus oli keventää hieman edessä olevaa muuttokuormaa loppukesästä. Toisaalta, minä aidosti nautin pitkistä ajomatkoista monimuotoisen kotimantereemme halki, joka kaikilla reiteillä tarjoaa aina sekä uusia että nostalgisia paikkoja vierailuille.

Tällä kertaa matkustin yksin, joten kaupungit saivat jäädä vähemmälle ja sen sijaan keskityin luontokohteisiin. Sellaisia valikoitui kolme kummallekin maantiepäivälle, ensimmäisenä päivänä Saksan halki ja toisena Tanskan ja Ruotsin halki. Kolmas matkapäivä meni laivalla Tukholmasta Turkuun ja lopuksi ajaen Turusta Helsinkiin.

Ensimmäisenä päivänä ajoin alkuun Brysselistä Kempenin ja Itä-Alankomaiden halki Ruhrinmaalle, kääntyen sitten pohjoiseen kohti Münsteriä. Valitsin kolme luontokohdettani Saksassa aika lailla sattumanvaraisesti sillä kriteerillä, että ne sijoittuivat sopivasti matkareitin varrelle ja olivat sopivien ajoetäisyyksien päässä toisistaan.

Ensimmäinen kohde oli Habichtswald lähellä Tecklenburgia. Tuo metsäalue muodostaa osan kuuluisia Teutoburgin metsiä. Metsä oli pyökkivaltaista ja aurinkoinen päivä kun oli, siellä oli äänessä suuri määrä tavanomaisia eurooppalaisia metsälintuja: mustarastaita, punarintoja, peippoja, peukaloisia, tiltaltteja, mustapääkerttuja, talitiaisia. Merkittävin havaintoni Habichtswaldissa oli tämän vuoden ensimmäinen sirittäjä. 

Toinen kohde oli Hemelsmoor lähellä Bremeniä. Sieltä löytyi lehtimetsän läpi käveltyä mielenkiintoista boreaalista suota, joka kasvoi paljon koivua ja niittyvillaa. Naaraskäki lensi pulputtaen yli aukion, taivaalla muutti mehiläishaukka, metsästä löytyi viitatiaista ja kirjosieppoa. Puiden rungoilla parveili Elater balteatus -seppää. Pajulintu oli yleinen - olen ennenkin kiinnittänyt huomiota siihen, että nimestään huolimatta pajulintu on vahvasti sidoksissa koivuun.

Kolmas ja jännittävin kohde oli Wennebeker Moor lähellä Kieliä, Schleswig-Holsteinin osavaltiossa. Siellä oli hyvin vaihtelevaa ja kaunista maastoa, nummilla kasvoi valtoimenaan pensasmasta jänönvihmaa ja kurjet huutelivat äänekkäästi suojelualueen kyljessä olevan Langwedelin sotilasalueen puolella. Lehtokurppia lensi kurnuttaen taivaalla ja taivaanvuohikin oli äänessä. Ennen iltaa saalisteli nuolihaukka aukioiden yllä - auringon laskiessa ilmaantui kehrääjä samaan puuhaan.

Yövyin Rendsburgin pikkukaupungissa ja jatkoin toisen matkapäivän aamuna Tanskaan. Rajalla katsottiin passi, muttei tarkastettu enää rokotuksia. Suuntasin ensi töikseni Tinglev Mosen kosteikkoalueelle, jossa kävin myös viime vuonna, mutta halusin nyt nähdä saman alueen kun kevät oli edistynyt pidemmälle. Hieno paikka. Laulavina löytyivät mm. sinirinta, satakieli ja pensassirkkalintu. Taivaalla kaarteli ruskosuohaukkoja. Näin myös europaeus-alalajin pyrstötiaisia mustine silmäkulmajuovineen. Joten Etelä-Jyllannissa on lajin mannermainen muoto. Parkkipaikan luona näyttäytyi vielä seurue ruskourpiaisia.

Fynin halki ajaessani näin kaksi merikotkaa ja vielä parempana havaintona kaksi mustanmerenlokkia saaressa, joka sijaitsee Ison-Beltin ylityksen yhteydessä Fynin puolella. Själlannin puolelle päästyäni suuntasin Helsingen alueelle ja Reersøn niemimaalle, jonne mentäessä oli hienoja laguuneja runsaine kahlaajineen, lisää merikotkia. Reersøltä löytyi paljon laulavia kultarintoja ja jopa kirjokerttu. Niemenkärjessä oli törmäpääskyjen yhdyskuntia.

Ylitettyäni Juutinrauman ja saavuttuani Skooneen, joka joskus maailmanaikaa oli parin vuoden ajan kotiseutuani, en malttanut olla valitsematta viimeiseksi luontokohteeksi Krankesjöniä, joka on hieno lintujärvi Lundin yliopistokaupungin (tuolloisen kotikaupunkini) lähellä. Krankesjön ei pettänyt kaikkien näiden vuosien jälkeenkään. Järvellä pesivät mustatiirat lentelivät kaikkialla, härkälinnut, kaulushaikarat ja luhtakanat mylvähtelivät, taivaalla kaarteli kattohaikaraa ja isohaarahaukkaa. Läheisiltä laitumilta löytyi mustapäätasku.

Ennen kuin ehdin Vätternin eteläpäähän, oli kuitenkin jo tullut pimeä - siis niin pimeä kuin Pohjolassa enää tähän aikaan vuodesta tuli. Pitkä ajotaival Ruotsin halki meni siis ilman neljättä luontopysähdystä, jotta ehdin vielä muutamaksi tunniksi nukkumaan Tukholmaan ennen aamuseitsemältä lähtenyttä laivaa.

Maarianhaminassa pysähdyttäessä oli kirkas ja kesäinen auringonpaiste. Turkuun saavuttiin illalla ja sieltä ajelin lopuksi Helsinkiin syömään kasslereita ja juomaan Dueron punaviinejä. Helsingissä aurinkoiset säät ovat jatkuneet. Kimaltelevien lahtien ja kaakattavien valkoposkihanhien kaupunki on touko-kesäkuun vaihteessa parhaimmillaan. Vietin erään elämäni parhaista illoista Humallahden rannoilla. Kotipihassani minut yllätti poikueellinen hemppoja.

keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Tornin haukat ja Ardenneilla

Ollaan jo syvällä kesässä. Ilmat ovat jatkuneet aurinkoisina ja kuumina. Pidän ikkunoita auki päivät pitkät ja toimistonani toimivaan huoneeseen kantautuvat turkinkyyhkyjen kujerrus, varpusten kiihkeä sirkutus, tervapääskyjen kirkuna ja mustarastaan laulu. Parvekkeen puolen takapihalla laulaa milloin rautiainen, milloin peukaloinen tai mustaleppälintu. Iltaisin ketut päästelevät parkaisujaan.

Pyhän Antoniuksen kirkontorniin on muuttanut pari muuttohaukkoja. Siellä aiempina vuosina asuneet tuulihaukat saivat varmaan häädön. Haukkainvaihdos kävi ilmi, kun lähikaupassa käydessäni näin valokuvaajan asentaneen ammattimaiset vehkeet osoittamaan kirkontornia kohti. Kysyin häneltä kasuaalisti, tähystääkö hän siellä olevia tuulihaukkoja. Hän vastasi, etteivät ne mitään tuulihaukkoja ole vaan muuttohaukkoja. Minulla ei ollut kiikaria, mutta kun katsoin tarkemmin, niin paljaalla silmälläkin erottui, että tornin antennilla istuva haukka oli isompi ja robustimpi kuin ennen. Kuinkahan kauan olen päivittäin kulkenut kirkon ohi ja jättänyt kiinnittämättä huomiota tornien ympärillä lentäviin jalohaukkoihin, koska totuin edellisvuosina näkemään siellä aina tuulihaukkoja.

Brysselissä on runsaasti puluja, sepelkyyhkyjä, turkinkyyhkyjä ja naakkoja, jotka kaikki ovat tyypillisiä muuttohaukan saaliseläimiä. Ne tosin saalistavat myös lepakoita, kuten italialainen ystäväni havaitsi tehdessään tutkimusta Firenzen tuomiokirkon muuttohaukoista. Ja ulottavat saalistusretkensä kauaskin kaupungista, kuten kirkontorniin rahdatut epätavallisemmat saalislajit, kuten lehtokurpat, osoittivat. Muuttohaukat ovat ympäri maailmaa muuttaneet vaivihkaa asumaan kaupunkeihin, joihin niitä vetävät hyvät pesäpaikat ja runsaat pulukannat. Tuulihaukka, joka on yleisempi kirkontornien asukki, saalistaa sen sijaan lähinnä jyrsijöitä ja suuria hyönteisiä.

Jordanialainen ystävä palasi matkalta kotimaahansa ja jäi yöksi, koska hänen junansa Aacheniin lähti vasta aamulla. Hän toi tuliaisiksi ukrainalaisen Roshenin marmeladikarkkeja - oli ostanut ammanilaisesta liikkeestä viimeisen, koska sota oli ehdyttänyt niiden saatavuuden. Romanialainen kollegani toi minulle pullon kotimaansa valkoviiniä.

*   *   *

Viikonloppuna tuli vierailulle Afrikassa asuva suomalainen ystäväni, jolla oli työmatka Brysseliin. Koska sääolosuhteet olivat mitä parhaimpia, menimme Ardenneille. Aloitimme metsäretkestä Hautes Fagnesin alemmilla rinteillä ja nummella. Palokärki ja muuttava mehiläishaukka näyttäytyivät.

Jatkoimme sitten Belgian korkeimpaan kohtaan Signal de Botrangelle eli Baldringenille, jossa on monumentti ja ravintola kukkulan laella. Ravintolan katolla rahisi muleli eli mustaleppälintu. Nummella oli tavanomaisia lajeja, myös joitain mustapäätaskuja samoin kuin taivaalla tuulihaukkoja ja hiirihaukka. Waimesin kylässä tuli vastaan isohaarahaukka.

Vierailimme Malmédyn vuoden 1944 verilöylyn museossa Baugnez'n mutkassa ja sitten myös Malmédyn pikkukaupungissa, johon menimme alun perin käydäksemme ruokakaupassa. Sitten jatkoimme Baraque Michelille, jonka luota kuljimme peltopyyllä merkityn, päälle viisikilometrisen luontopolun nummineen ja metsineen. Kulorastas taisi olla paras laji tuolla lenkillä.

Lopuksi menimme Belgian etnisten saksalaisten pääpaikkaan Eupeniin, jonka äänenkannattaja, Rajaseudun kaiku, yhä märehti sekä ensimmäistä että toista maailmansotaa.

Se oli hyvä päivä ja paljon kauniita maisemia.