Hanhista ja tilhistä terroriin ja ruttoon

On tultu keskisyksyyn. Paisteisina päivinä on yhä esteettisesti kaunista: puut ja pensaat ruskan väreissä, valo siivilöityy viistosti niiden läpi. Viimeisen viikon aikana on mennyt paljon rastaita ja hanhia. Syksyn ensimmäiset tilhet näyttäytyivät tällä viikolla, isoja parvia pelmahti pihlajiin ja seuraavana päivänä ne olivat jo kadonneet.

Syksyn myötä yli puolet Suomen lintulajeista on vähitellen kadonnut. Paikkalinnut hallitsevat päivittäisiä koiranulkoilutuksia. Joitain lajeja näkee syksyisin paljon enemmän kuin kesäisin - esimerkiksi hippiäisiä, puukiipijöitä ja käpylintuja. Ja tietysti tilhiä.

Ylilentävien hanhiaurojen tunnistaminen voi olla haastavaa varsinkin heikossa valossa, mutta joka lajilla on loppujen lopuksi erilainen kaakatus, ja niistä tunnistaminen on yllättävän helppoa. Valkoposkihanhi on yhä ollut yleisin, mutta viime ja tällä viikolla on mennyt sadoittain meri-, metsä- ja tundrahanhia.

Olemme käyneet useita kertoja Sipoonkorvessa, mm. hiljattain Stormossenilta Gumböleträskille. Ja Porkkalanniemellä olemme taas käyneet katselemassa hehkuvana silmänä Ukonmaan taa laskevaa aurinkoa. Tänä iltana myös grillasimme siellä, jo varhain pimenevässä illassa. Sukkar oli kerrankin hartaana ja hiljaa, ilmeisesti koska mailla eikä halmeilla näkynyt muita koiria, niiden isäntiä tahi susia ja karhuja. Upinniemeltä kantautui silloin tällöin rynnäkkökiväärin sarjoja. Enää eivät varusmiehet ilmeisesti huutele metsissä "laukaus, laukaus, sarja, sarja", vaan vihollisen vastaanottamista harjoitellaan kovat piipuissa.

Saltfjärdenillä käytäessä siellä oli muuttohaukka ja ruskosuohaukka sekä neljä jalohaikaraa. Kävimme myös uudemmin idän suunnassa Emäsalon Varlaxuddenissa ja Tolkkisissa päivänä, jona oli alkuun sateista, mutta myöhemmin seestyi.

Kivikossa sattui ikävä tapaus, kun takaa vauhdilla tullut pyöräilijä ajoi koiran hihnaan ja kaatui pyörineen koiran päälle. Sen sijaan, että olisi pyytänyt anteeksi, hän kävi kimppuuni ja tappouhkaili minua ja koiraa. Sukkar vaikutti Luojan kiitos olevan vahingoittumaton, mutta onnettomuuden aiheuttaja kieltäytyi antamasta yhteystietojaan mahdollisen korvausvaatimuksen varalle (mikäli vammoja olisi paljastunut koirasta), ja riehui muutenkin aggressiivisesti, kunnes soitin poliisin paikalle.

Poliisi joutui selvittämään reippaasti yli kuusikymppiselle kantasuomalaiselle setämiehelle, että kyllä hän todellakin on vastuussa ja velvollinen jarruttamaan ja väistämään jalankulkijoita koirineen. Miehellä oli ilmeisiä haasteita kuullun ymmärtämisessä, koskapa ryhtyi rähisemään poliisillekin. Olisin voinut tehdä tutkintapyynnöt myös päällekarkauksesta ja laittomasta uhkauksesta, mutta jätin väliin, koska minulla on parempaakin tekemistä kuin käräjöidä.

*   *   *

Ukrainan, Iranin, Jemenin ja Talibanin sodat jatkuvat katkeamatta. Kaikissa niissä pahuus etenee. Pääkallot virnuilevat ja Ilmestyskirjan ratsastajain kaviot kopisevat. Mekan sopimus, jolla Turkki, Saudi-Arabia ja Pakistan sitoutuivat puolustamaan toisiaan hyökkäysten kohteeksi joutuessaan, on yksi pitkään aikaan järkevimmistä reaktioista yhä vaarallisemmaksi käyvään ympäristöön, ja joutuu nyt ensimmäiseen tulikokeeseensa Jemenin huthien kohdalla.

Ikävä kyllä Euroopan turvallisuusympäristö ei ole juuri turvallisempi. Venäjä on yhä avoimemmin terrorivaltio, jonka sodankäynti samoin kuin hybriditoimintakin tapahtuvat pääosin terrorin kautta. Lievimmästä päästä tätä terroria ovat KGB:n tavaramerkkinä jo kylmän sodan ajalta olleet käynnit painostettavien, kuten nyt vaikka suomalaisten kansanedustajien kodeissa. Ulosteet ja kenkiin tungetut nastat ovat ehtaa KGB:tä - ei sellaista tällä ilmansuunnalla kukaan muu kuin Venäjä tee.

Venäjä pommittaa avoimesti siviilikohteita, kuten sairaaloita ja kouluja Ukrainassa, kuten se toimi myös Syyriassa. Se on ohjannut siviiliväestöjen terrorisointiin tähtäävää droonisotaa myös liittolaistensa kuten Iranin, Afganistanin Taliban-liikkeen ja Jemenin huthikapinallisten kautta. Mustallamerellä Venäjä on upottanut viljalaivoja Romanian ja Bulgarian rannikoilla. Venäjän sabotaasista ja terrorismista on tullut Trumpin valtaannousun jälkeen avointa ja häpeämätöntä EU:n ja Naton jäsenmaiden alueilla. Tuhopolttoja, rautatiesabotaaseja, Leipzigin lentokentän drooneja jne. Vaaleihin sekaannutaan röyhkeästi propagandalla ja ääriliikkeiden tukemisella.

Saksassa gallupeja johtavat venäläismieliset uusnatsit (AfD). Ranskassa raivoavat koulumellakat, joskaan en yhtään ihmettele, että koko ajan paskemmaksi käyvä maailma ahdistaa nuoria. Myös Ranskassa äärioikeisto johtaa gallupeja. Amerikassa, kuten tiedämme, ovat vuorossa välivaalit, mutta ei niistä ole pidäkkeeksi Trumpin hallinnolle. Trump on jo kehottanut kannattajiaan avoimesti huijaamaan vaaleissa, koska hänen rinnakkaistodellisuudessaan vastapuoli varmasti tekee niin. Tuo rinnakkaistodellisuus on muuten sama kuin se, missä Venäjä elää, mutta siitähän olemme puhuneet jo vuosien ajan Maailmassa ja paikoissa. 

Joka haluaa ymmärtää kansanedustajien koteihin ulostamisia ja kaikkea muuta, mitä maailmassa on tekeillä, löytää aiheesta satojen sivujen verran aineistoa tästä blogista tai tyylikkäämmässä muodossa Sudenhuutelijan päiväkirjoista, erityisesti kirjasarjan toisesta osasta Ukrainan vuodet, joka löytyy nykyisin sekä suomeksi että englanniksi. Suomenkielistä löytyy jonkin verran myös kirjastoista, mikäli ei halua maksaa kirjasta. Ja toki kirjojen sisältämiä tekstejä voi lukea ilmaiseksi tämän blogin arkistoista.

Myös uutta pandemiaa odotellaan. Ebola raivoaa Kongossa ja Venäjällä yritetään raivokkaasti salata ja valehdella Irkutskissa laboratoriossa rikkoutuneesta koeputkesta saatuun ruttoon kuollutta bioasetutkimuslaitoksen nuorta naistutkijaa. Vaikka ebolaa ja ruttoa rajoittavat niiden nopea tappavuus, useampi suurvalta on jo kehittänyt tekoälyllä modifioituja viruskantoja, joilla ihmiskunta saataisiin nopeasti harvenemaan, joko tahallaan tai vahingossa. Todennäköisimmin nappia painaa se, joka ei enää pärjää omalla reaalimaailman sotakoneistollaan, mutta jossa riittää ihmisistä tyhjennettyä territoriota ja ydinsodan varalta rakennettuja bunkkereita.

Viime viikolla uutisoitiin tekoäly-yhtiöiden kutsuneen uskonnollisia johtajia opettamaan tekoälylle moraalia. En ole lainkaan varma, että on hyvä idea opettaa kohta omnipresentille tekoälylle ihmiskunnalle ominaista apokalyptista moraalilogiikkaa. Ja kyllähän tekoäly uskontojen moraalikäsitykset tuntee jo entuudestaan - ainakin oma tekoälyni siteeraa sekunneissa mitä tahansa pyhistä kirjoista, paitsi ehkä kaikkein esoteerisimpia (ja löytää se nekin, jos erikseen kehotan etsimään). Muutenkin se on nykyisiin suurvaltajohtajiin verrattuna selvästi taipuvaisempi yleishyvään moraaliargumentaatioon, jossa näkyvät niin akateemisen kuin hengellisenkin ihmisdiskurssin vallitsevat, retorisesti hyväntahtoiset tulkinnat kaikesta.

Mutta koska tekoäly oppii sitä, mitä sille opetetaan, olen vakuuttunut, että jonkun toisen käsissä se hyvin nopeasti ja helposti valikoituu omaksumaan vihan, valheen ja kansanmurhan kielet. Ihmisjohtoiset valtiot pitävät siitä huolen.

Tästä juontuvat mieleeni opettavaiset sanat, jotka romaanitrilogiani viimeisessä kirjassa Sangrialassa lausuu vastarintasankari Ramez hiljattaisesta vihollisen kohtaamisesta järkyttyneille nuoremmilleen: 

"Kun kohtaatte suurta pahuutta tai suurta hyvyyttä, niin älkää sanoko: 'Tämä ei ole ihmisestä, tämän täytyy olla demoni tai enkeli.' Sillä totisesti minä voin teille kertoa, että suurin pahuus ja suurin hyvyys, joita minä olen elämässäni kohdannut, ovat nimenomaan ihmisestä. Ja sen pahuuden ja sen hyvyyden rinnalla, johon meidän lajimme pystyy, jopa jumalat vapisevat järkytyksestä."

Isosaaressa

Sunnuntain retkikohteeni oli poikkeuksellisen nostalginen, nimittäin Isosaari, Helsingin edustalla viimeisenä suurempana saarena ennen aavaa sijaitseva entinen linnakesaari, jonka Puolustusvoimat jo vuosia sitten luovutti siviilihallinnolle.

Vietin siellä vajaan vuoden elämästäni 30 vuotta sitten, ja vaikka alokasajasta jäikin lähinnä huonoja muistoja, koko se muu aika merivalvontatehtävissä muuttui nopeasti niinkin mieluisaksi, että toisinaan jätin menemättä mantereelle lomillani, vain voidakseni kulkea saarta ympäri lintuja katsomassa. Isosaari oli vastuussa siitä, että lintuharrastukseni palautui aktiiviharrastukseksi, jota se on ollut aina niistä päivistä lähtien. Olin ollut kiinnostunut linnuista ja luonnosta lapsesta saakka, mutta teini-iässä ulkoiset paineet vanhempien ja kaverien puolelta olivat joidenkin vuosien ajan taannuttaneet kiinnostukseni, se kun oli kaikkien muiden silmissä friikkiä ja epänormaalia. Olisi pitänyt olla kiinnostunut urheilusta, musiikista tai seurustelusta - asioista, joista normaalinuoret oletettavasti olivat kiinnostuneita. Jos osoitin intohimoa jotain asiaa kohtaan - kuten lintuja - se sai heti kielteisen leiman.

Isosaari oli kuitenkin alku systemaattisille havaintotilastoilleni ja pinnalistoilleni. Valitettavasti tuolloin alkuvuosina en vielä merkinnyt kunnolla muistiin tarkkoja päivämääriä, ja silloinkin kun merkitsin, ne katosivat myöhemmin muutoissa ja mullistuksissa, päätyen milloin avotakkaan ja milloin roskalavoille. Surullista, miten ympäristön epäarvostus voi vaikuttaa siihenkin, miten itse sitten jättää arvostamatta omia töitään, joilla olisi vuosikymmen myöhemmin ollut arvoa aikuiselle itselleni. No, aina voi lohduttautua sillä, että se, mikä on tarkoitettu, lopulta puskee tiensä läpi. Minusta ei tullut urheilullista eikä instrumentin soittajaa, mutta luontoharrastus jäi ja varmasti säilyy niin kauan kuin minussa henki pihisee.

Isosaari oli legendaarinen lintupaikka, melkeinpä eksoottinen 19-vuotiaalle, joka oli kulkenut ikänsä tavanomaisissa sisämaan ja rannikon lintupaikoissa. Niemenkärjet, lahdet ja sisäsaariston saaret eivät antaneet sitä elementtien kohtaamisen ja rajaseudun tunnelmaa, jonka Isosaari tarjosi. Asiaa edesauttoi istuminen päivät pääksytysten auringonnousun tunteina tornissa tähystelemässä merelle laitteilla, joilla hyvällä säällä näki Viroon saakka. Arktisten vesilintujen ja kahlaajien muutto kulki usein aivan merivalvonta-aseman editse ja tornista saattoi katsella parvien etenemistä loistavassa valossa ja yläperspektiivistä tummaa merta vasten. Uskomatonta. Isosaaren syksyssä säväyttivät yksinäinen harhautunut pikkuruokki ja harmaahaikaroiden kertyminen parviksi kallioisille rannoille - mikä sekin oli silloin vielä erikoista aloittelevalle lintumiehelle, jonka lapsuuden kohokohtiin kuului ensimmäisen harmaahaikaran läheltä näkeminen Tuusulanjärvellä. Merikotkia oli niitäkin välillä parvittain, ja merimetsoja meni sadoittain - mikä ei silloin vielä ollut kovin tavallista, jos merta katseli mantereen puolelta.

Arktikan päälajit - valkoposkihanhi, sepelhanhi, alli ja mustalintu - tulivat hyvin tutuiksi, samoin kahlaajamuuton aiemmin harvinaisina pitämäni punakuiri ja tundrakurmitsa. Isosaaren kevääseen mahtui kuusi jääkuikkaa, kaksi kumpaakin kyhmy- ja allihaahkoja, ja tietenkin kaikki tavanomaisemmat lajit. Saaren nummelta löytyi suopöllöjä ja isolepinkäisiä, sen viidoissa lauloi viitakerttusia ja viitasirkkalintuja. Isosaaren lajilistan kokonaismäärää asepalveluksen päättyessä en enää muista, mutta se muodosti myöhemmin pohjan lajilistojen keräämiselle kaikista muistakin paikoista, joissa oleilin tai retkeilin. Yliopistoon mennessäni järjestin nuo havainnot Excel-taulukoksi, joka seuraavien 30 vuoden aikana paisui nykyisiin 3951 lajiin. Tämä vuosi 2026 on ensimmäinen sen koommin, kun en ole saanut listalle yhtään kokonaan uutta lajia. Vaikka tässä on vielä muutama kuukausi aikaa yrittää, vaikuttaa todennäköiseltä, ettei eliksiä tänä vuonna tule, koska tiedossa ei ole matkoja paikkoihin, joissa en olisi jo nähnyt kaikkia säännönmukaisia lajeja. Oi niitä Isosaaren kevätkuukausia, kun uusia eliksiä tipahteli viikoittain.

*   *   *

Armeijasta kotiuduttuani en ollut sen koommin käynyt Isosaaressa ennen kuin nyt. Sinne oli pitkään hankala päästä ja aina kun tuollaista matkaa suunnittelin, yhteysaluksia ei kulkenut, ainakaan oikeina päivinä. Puolustusvoimat luopui saaresta asteittain vuosina 2012-2014, saari avattiin tavallisille vierailijoille vuonna 2017, jonka jälkeen saarta pyöritti vuoteen 2023 sopimuksella matkailuyritys. Yrittäjäkin lähti 2024, kun toiminta kaatui jatkuviin sopimus- ja infrastruktuurivaikeuksiin, ja tuosta lähtien saari on rappeutunut asumattomana. Mikä ei välttämättä ole saaren lintujen ja eläinten kannalta huono asia.

Saaren siirtyminen Puolustusvoimilta siviilihallintoon osoittautui alun perin tuhoisaksi saaren ainutlaatuiselle luonnolle. Saaren ikimetsä hakattiin välittömästi, perusteena jokin keinotekoinen hakkuukiintiö, joka täytettiin ulkosaariston saaresta, tuhoten siten tuo maagisen aarniollisena säilynyt synkeän ja sammaleisen jylhä ympäristö, jossa elivät Helsingin viimeiset metsot, ja jonka kuusikkoisilla rippeillä nykyisin yhä pesivät teeri, idänuunilintu, pikkusieppo ja muita hyviä lajeja. Suomessa on kummallinen pakkomielle, että jos jossain kasvaa vanha puu, se pitää "hoitaa" pois. Näemmä myös vanhat haavat on järjestelmällisesti kaadettu. Onneksi joitain vanhoja lehtipuita on vielä jäljellä, esimerkiksi jykeviä tervaleppiä.

Vastaavaa hoitamisasennetta ei ole kuitenkaan sovellettu saaren yhtä lailla poikkeuksellisen arvokkaisiin avomaihin, joita armeija-aikana kutsuimme nummeksi tai savanniksi, ja joka on nyt silkkaa vesakkoa. Saarelle olisi pitänyt päästää kunnon lauma nautoja tai visenttejä laiduntamaan ketoja, kun ne vielä olivat olemassa. Nyt niin niityt kuin ampumaratakin olivat umpeen kasvaneet. Vanha työpaikkani, merivalvonta-asema, on yhä Puolustusvoimain suljettua aluetta, mutta aidan takaa ulkopuolelta sitä pääsi katsomaan. Kasematti, jossa majoitustilammekin muinoin olivat, oli nyt varsin apokalyptisessä tilassa, veden vallassa.

*   *   *

Retkikunta lähti Kauppatorilta aamulla kahdeksalta, taivaanrannan vielä rusottaessa. Retkueita oli itse asiassa kaksi, sillä erään lintuyrittäjän kasaaman pienemmän ryhmän lisäksi, johon kuuluin, tuli samalla aluksella saarelle myös suurempi Tringan retkue. Suurin osa retkeläisistä tosin vietti päivän staijipaikoissa merelle tuijottaen, kun taas vähemmistö meistä kolusi saaren eri kolkkia. Minä tehokkaasti koko saaren ympäri johtuen siitä, etten ollut kantanut mukana kaukoputkea (joka merellä kulkevan muuton tarkkailussa on välttämättömyys), ja koska halusin nimenomaisesti nähdä vanhat inttiajan paikat.

Saarelle rantautuessamme oli heti vastassa parvittain västäräkkejä ja niittykirvisiä, rautiainen puikki pensaissa ja pari isokoskeloa kellui poukamassa. Peninniemeä kohti kulkiessamme pian jo kävi selväksi, että saari oli täynnä pikkulintuja. Suuria tiaisten, hippiäisten ja tiltalttien sekaparvia oli kaikkialla. Hippiäinen ja tiltaltti yhdessä vihervarpusen kanssa olivat todennäköisesti saaren runsaimpia lintuja tuona päivänä. Vihervarpusten kanssa parveili myös urpiaisia, jotka ovat manner-Helsingissä olleet vähissä tänä syksynä. Punarintoja ja peukaloisia oli hyvin paljon.

Nopeasti tiais- ja tiltalttiparvista alkoi löytyä muiden hysyjen yksilöitä, muutama pajulintu, mustapääkerttu, siellä täällä laulurastas. Jo kohta niementyveen ehdittäessä huudahti yksi retkikuntalainen: ino! Se tarkoittaa harvinaista syysvierasta, taigauunilintua, jonka tieteellinen nimi on Phylloscopus inornatus. Sieltähän se ino löytyi ja saaressa oli niitä useita, koska laji löytyi ainakin neljästä eri kohdasta eri ihmisten toimesta. Tänä syksynä olin ehtinyt löytää saman lajin aiemmin jo kotini viereiseltä kukkulalta, mistä kirjoitinkin kuun alkupuoliskolla tässä blogissa.

Toinen hyvä laji oli suopöllö, joka oli piileksinyt maassa Peninniemen tyvellä ja lähti lentoon ryhmämme saapasten kompatessa tahattomasti heinikkoa inojahdissa.

Merellä meni merimetsoja, mustalintuja ja tukkasotkia. Yli lipui läheltä neljä muuttavaa hiirihaukkaa ja saaressa oli paikallisina useita varpushaukkoja verottamassa pikkulintuparvia. Kaukoputkelliset näkivät myös Santahaminan yli lentäneen kiljukotkan sekä sini- ja arosuohaukan, jotka minä missasin vaeltaessani läpi saaren polkuja, mutta näinpä sen sijaan ainakin viisi teertä, jotka pörähtivät lentoon edestäni yksin tai kaksin. Ainakin yksi teerikukko myös pulisi äänekkäästi männikössä. Isosaari lienee tänä päivänä varmimpia paikkoja löytää teeri Helsingin alueelta. Ei sitä Nuuksiossa tai Sipoonkorvessakaan ole helppoa löytää.

Myös saaren korppipari näyttäytyi kronkkuen useaan kertaan. Eivät ne tietenkään ole enää sama pari kuin 30 vuotta sitten, mutta on silti mukavaa huomata, että jotkut asiat eivät ole muuttuneet.

*   *   *

Kävin lauantaina Kivihaassa kummitytön syntymäpäivillä. Hän on lähdössä Heidenheimiin sisäoppilaitokseen miekkailemaan. Senaatintorilla on kansainväliset suurmarkkinat, joissa on ruokia ja käsityötuotteita lukuisien maiden lippujen alla - kuljin siitä läpi palatessani Isosaaren veneeltä. Moni viime päivistä on ollut sateisia, kun taas toiset, kuten tänään, kauniin aurinkoisia.

Löytöretkistä kohti kaamosta

Kivikon ruohikoille pelmahti vielä kertaalleen isoja parvia suokukkoja syyskuun 11. päivänä. Syyskuun toisella ja kolmannella viikolla löytyivät myös koirareitin lintulajit 100, 101 ja 102. Sadanneksi lajiksi ilmestyi yllättäen pikkusieppo ja sitä seurasivat taigauunilintu ja pähkinähakki. Kaikki kolme löytyivät Kurkimäen nimikkomäeltä, jossa on kauniisti keltavihreää metsää, sammaloituneita Nikolai II:n ajan linnoitteita ja puutarhoista luontoon levinneitä marjovia pensaita, kuten tuomipihlajia, terttuseljoja ja lumimarjoja, mutta tietysti myös luonnonvaraisia pihlajia, tuomia ja vadelmia.

Taigauunilintu oli mukava löytö, jonka olen vain kerran aikaisemmin löytänyt Suomesta, ja siitä on aikaa. Elikseksi sain sen aikoinaan talvehtimisalueiltaan Kaakkois-Aasiasta, jossa olenkin nähnyt sen useammassa maassa. Kun kuulin sen kaksitavuisen kutsuäänen, ajattelin heti, että hei, tuohan kuulostaa aivan kashmirinuunilinnulta, joihin totuin talvisin Pakistanissa, mutta äänessä on jotain vähän toisin. Tiesin, mikä lintu on kyseessä jo ennen kuin sain sen näkyviin.

Pähkinähakeilla on ollut tänä syksynä kova vaellus ja niitä on pakkautunut etelärannikon saaristoon. Myös närhillä näyttää olevan vaellusvuosi, sillä niitä on näkynyt paljon Kivikon tammissa keräilemässä oravien kera terhoja, ja silloin tällöin myös Kurkimäellä.

Puolisoni rakastaa pitkiä automatkoja, joiden aikana kuuntelee musiikkia ja katselee maisemien vaihtumista, tietä ja satunnaisia näkyjä. Hän viihtyy vielä paremmin, jos on pilvistä ja tihuttaa. Painuvan auringon maalaama taivas ja kuun ilmestyminen ovat hänelle joka kerran kauniita.

Niinpä eräänä iltapäivänä ajoimme pitkän matkan länteen, Kirkkonummen ja Inkoon kautta Karjaalle, Billnäsiin ja Pohjaan. Sitten Tammisaaren suuntaan, jossa menimme Västerbyn luontopoluille, näimme Vitsjönin ja Trollskogin. Lammella oli telkkiä ja kaakkuri, metsässä töyhtötiaisia ja hippiäisiä. Palokärjet huutelivat jylhästi.

Eräänä toisena päivänä menimme jälleen Sipoonkorpeen, tällä kertaa Storträsketin polulle. Storträsket ei ollut erityisen stor, mutta kaunis lampi se kyllä oli. Maastossa oli siirtolohkareita, sieniä ja eksynyt tammi korven keskellä.

Leipomokahvila N'avetta Vanhalla Porvoontiellä oli niin hyvä löytö, että ihmettelimme, miksemme ole tulleet siellä pysähtyneeksi aiemmin. Nyt ehdimmekin käydä siellä jo useana alkuiltana. Erinomaisia piirakoita, kakkuja ja leipiä, mitä viihtyisin puutarha.

Kävimme Kulloon kartanon mailla, jossa oli metsiä, peltoja ja pakoon pötkiviä hirviä, joita Sukkar haukkui. Hanhiaurat lipuivat ylitsemme kaakattaen.

Minulla oli myös lyhyt työmatka Kööpenhaminaan, jonne lensin tiistai-iltana ja otin Kastrupista junan sateeseen ja ukkosmyrskyyn, joiden armoilla kävelin hotellilleni. Onneksi seuraava päivä oli mitä seesteisin. Lounastimme kokousten välillä pohjoismaisella porukalla Kanalhusetissa. Kun päivän työrupeamat oli tehty, minulle jäi vielä aikaa kävellä ympäri kaupunkia ja ottaa tuoppi Galatheassa, jonka nimi muistutti retkikunnasta, joka vuosina 1845-47 purjehti korvetti Galathealla maailman ympäri, tehden matkalla biologisia, etnografisia ja geologisia tutkimuksia, vieraillen Nikobaareilla (joita Tanska yritti tuolloin vaatia siirtomaakseen) ja luovuttaen Tanskan Intian-aseman Tranquebarin brittien kauppakompanjalle. Intian ja Nikobaarien lisäksi retkikunta vieraili Kaakkois-Aasiassa, Jaavalla, Filippiineillä, Kiinassa, Havaijilla, Tahitilla ja Etelä-Amerikan satamissa. Galathean kapteeni Steen Andersen Bille kirjoitti tutkimusmatkasta kolmiosaiset muistelmat.

Tanskasta palattuani kävimme jälleen sekä N'avetassa että Sipoonkorvessa, tällä kertaa Fiskträsketin pienellä järvellä. Korpit havisivat ja kronkkuivat yllämme korpimetsässä.

Kävimme myös tuulisena ja tihkuisena syysiltana Ramsinniemen rannoilla, jossa ainoa lintu oli metsän puolella tikittänyt punarinta.

Valkoposkihanhet olivat jonkin aikaa poissa Kivikon lätäköltä ja joku oli löytänyt heittopaikalta hauleja. Onneksi ne sittemmin palasivat kuusin-seitsemänkymmenin, kaakattaen viehkosti ja polskien lammessa. Niitetty mäki on kasvanut täyteen hattivatteja, tarkemmin sanoen suomumustesieniä.

Palasimme Kulloon Kotituvan pizzeriaan eräänä iltana vain sen vuoksi, että hämärässä se edusti Lana del Rey -henkistä estetiikkaa.

Kahdella eri iltavierailulla Porkkalanniemelle näimme Vetokannakselta laskevan auringon muodostavan pilvivanaan suuren silmän, josta lähtevät säteet muistuttivat egyptiläisten aurinkosymbolien käsimäisiä säteitä, ja nuo kädet osoittivat Porkkalan ja Upinniemen väliin jäävään saareen. Kyseinen saari näyttää olevan nimeltään Ukonmaa, joten ehkä muinaisetkin ovat tuolla rantakallioilla katsoneet taivaallisia valoilmiöitä ja ajatelleet paikassa olevan jotain pyhää. Ruotsiksi Ukonmaa on tosin koomisesti Gubbelandet, sijaitsee Ramsön eteläpuolella. Ukonmaan länsipuolella ovat myös Länsi-Ukko ja Itä-Ukko, muttei Pikku-Ukkoa. Näille saarille ei valitettavasti pääse retkeilemään eikä etsimään silmän ja käden osoittamaa haltioiden aarretta tai Ukon kulttipaikan arkeologisia jäänteitä, koska saaret kuuluvat Puolustusvoiman suljettuun vyöhykkeeseen.

Olen lukenut viime aikoina mm. myyttisestä Khidristä, Percivalin legendasta ja Brunetto Latinista, joka muistetaan Dante Alighierin mentorina.

Syksyn edetessä Kurkimäen metsään pelmahti järripeippoja ja samalla oli ilmeisesti pudotuskeli, koska sieltä löytyivät myös syksyn todennäköisesti viimeisiksi jäävät harmaasieppo, pajulintu, muutama tiltaltti ja mustapääkerttu. Muuttava kiurukin lensi kallioiden yli. Sukkar yritti pelotella räksyttämällä kahta sähköpotkulaudalla liikkunutta arabitaustaista pikkupoikaa, mutta nämä yllättivät Sukkarin räksyttämällä takaisin ja juoksemalla Sukkarin perässä, kun yleensä lapset pakenevat Sukkaria.

Kävimme myös Riihimäellä ja Sammalistonsuolla, jossa oli kurkia, joutsenia, sorsia, nokikanoja ja suokukkoja. Petomuuttoa edusti vain kaksi haukkaa, jotka muuttivat niin kaukana, ettei niitä saanut määritettyä. Illalla grillasimme serkkuni kanssa, joimme sardinialaisia ja apulialaisia viinejä ja katselimme Ylen erinomaisen dokumenttisarjan Kaamos suomalaisesta metallimusiikista. 

Kaamosta kohti vähitellen mennään, mutta vielä valoa riittää. Valitettavasti politiikassa näyttää siltä, että maailma, tai ainakin Eurooppa, tulee kohtaamaan pimeyden ajan.

Syksyn alku

Ostovoiman jatkuvasti laskiessa meillä ei ole varaa lomiin. Onneksi luonnossa kulkeminen on yhä edullista ja pääkaupunkiseudulta löytyy karttoja tutkimalla yhä koko ajan uusia paikkoja, joissa emme ole vielä käyneet, tai joissa käymisestä on jo pitkä aika. Polttoaineen hinnannousu tekee jo Porkkalassa saakka käymisen taloudellisesti vaikeaksi eikä sitä voi tehdä liian usein, joten katse kohdistuu meistä katsoen maantieteellisesti lähempänä oleviin paikkoihin, kuten Vantaan itäosien ja Sipoon maaseutuihin.

On inhottavaa, että kävijöiden piinaksi on Sipoonkorven kansallispuiston parkkipaikoista tehty maksullisia, ja tietysti vaatien sovellusten latailemista kännyköihin paikoissa, joissa signaali on heikko tai puuttuu. Aihetta käsittelevässä lehtiartikkelissa joku selitti tarkoituksena olevan terrorisoida autoilijoita niin, että he siirtyisivät julkisiin kulkuneuvoihin. Selitys on tietysti naurettava. Paitsi, etteivät julkiset kulkuneuvot juurikaan tavoita luontokohteita - paitsi monimutkaisesti ja harvoin - ne myös nykyisin maksavat aivan liikaa. Julkiset kulkuvälineet eivät ole kilpailukykyinen vaihtoehto yksityisautoiluun verrattuna muualla kuin urbaanialueen sisällä. Ja tämä huolimatta kaikesta siitä terrorista, jolla auton käyttöä on yritetty tehdä yhä hankalammaksi ja kalliimmaksi.

Ihminen, joka ei piittaa luonnosta, vaan rajoittaa liikkumisensa ostareille ja työpaikalleen, ei ehkä tarvitse yksityistä kulkuneuvoa, mutta luonnonystävän elämä muuttuu kyllä pitkien etäisyyksien maassa varsin työlääksi, jos kaikki liikkuminen pitäisi tehdä polkupyörällä. Sitä paitsi Suomessa on ankara talvi, mutta sitähän meillä ei koskaan oteta kaupunkisuunnittelussa huomioon, vaan kaikki suunnitellaan ja rakennetaan ikään kuin Suomi sijaitsisi Keski-Euroopassa tai kuin täällä olisi aina kesäkuu.

Syyskuun ensimmäisen retkemme pääkaupunkiseudun ulkopuolelle teimme Emäsalon saareen. Ensin yritimme Klobbuddenille, mutta Kilpilahden valtavat jalostamot ja muut teollisuusalueet olivat sulkeneet sinne johtavat tiet ja muuttaneet koko niemimaan kielletyksi vyöhykkeeksi. Niinpä päädyimme ajamaan Tolkkisten kautta aina Emäsaloon saakka ja siellä saaren eteläkärkeen, Varlaxuddeniin. Emäsalossa oli hienot maisemat ja kaukaisuuden tuntua, vähän ihmisiä viikolla. Näimme hirviä, metsäkauriita ja ketun, auringonlaskun rantakallioilla, ja paluumatkalla pysähdyimme pizzalle Kulloossa.

Kävimme jälleen myös Porkkalanniemellä, ensin Vetokannaksen seesteisillä rantakallioilla ja sitten Pampskatanilla. Merimetsot ja isokoskelot olivat eniten nähtyjä lintuja. Pelloilla oli tavalliseen tapaan kurkia.

Sipoonkorven metsiä päätimme lähestyä tällä kertaa pohjoiselta puoleltaan Byabäckenistä. Metsäpolut olivat kauniita, mutta lintuja oli maisemissa kovin vähän. Kävimme myös syyskuun alkupuolen aikana kolmesti syömässä Kuusijärvellä. Luontopolkujen osalta tuo paikka oli liian ihmistäyteinen. Byabäckenissä oli sen sijaan varsin väljää, paitsi sunnuntaina.

Kävimme myös Malmin lentokentällä koettamassa onneamme komppaamisen alalla. Kiuruja ja niittykirvisiä oli paljon ja muutama parvi laiduntavia valkoposkihanhia. Sepelkyyhkyjä meni yli. Olin jo vähällä vääntää jonkin isoista kirvisistä, mutta lintu katosi valitettavasti ensinäkemisen jälkeen ja jäi arvoitukseksi.

Malmin ja Vantaan suunta on painottunut retkillämme viimeaikoina enemmän siksi, että puolisoni kirjoittautui autokouluun, joka sijaitsee Malmilla. Ajotuntien jälkeen menemme johonkin metsään.

Kävimme useana iltapäivänä ajelemassa Itä-Vantaan ja Sipoon rajaseuduilla, Sotungin ja Sepänmäen välisillä maaseuduilla sekä Stormossenin niityllä, jossa ollaan jälleen Sipoonkorven kansallispuiston mailla. Siellä lensi joka käynnillä korppi yli, niityllä oli metsä- ja niittykirvisiä, ja mikä ilahduttavinta, metsässä hyörivissä tiaisparvissa oli sekä töyhtö- että hömötiaisia, jotka muutoin ovat pääkaupunkiseudulla perin harvinaisia nykyään. Tänään Stormossenin laidalla möllötti myös pari hirveä kirkkaassa päivänvalossa.

Kävimme niin ikään Nygårdsin ja Håkansbölen kartanoilla, Håkansbölessä myös kahvilla, juustokakulla ja pinaattipasteijalla. Seesteisestä kartanomiljööstä, jossa vanhemmat rouvat siemailivat kaffejaan, vain kivenheiton päässä sijaitsi kartanon pelloille rakennettu Hakunilan lähiö, jonka ostarilla kävimme kaupassa, ja hämmästelimme siellä vallitsevaa proletaarista ja etnisesti värisevää todellisuutta.

Myös tuolla Malmilla pyöriessä tulee välillä sellainen tunne kuin Kontula olisi jo vähäsen keskiluokkaistunut. On hämmästyttävää, kuinka ankean tunnelman saa aikaan masentavalla betoniarkkitehtuurilla ja piittaamattomalla juurettomalla asutuspolitiikalla.

Itäkeskuksessa tuli somalikersa työntämään nenäni eteen mikrofonia esittävää nyrkkiä kuin olisi tehnyt haastattelua ja kysyi selvällä suomen kielellä: "Paluumuutto vai sukupuutto?" Panin merkille, että hän oli suorittanut kulttuurisen omimisen ottamalla käyttöön äärioikeistolaisen sinimustan liikkeen viljelemän iskulauseen. Näinä merkillisinä aikoina kulttuurivaikutteita leviää suuntaan jos toiseen. Harva se päivä kuulen vaaleahiuksisten, rodullisesti kantasuomalaisen näköisten lasten sanovan "vannon" ja kutsuvan toisiaan veljiksi.

Tulevaisuuden Eurooppa saattaa olla piankin tunnistamattomassa kunnossa, kun datakeskusten ja drooniarmeijoiden puristuksiin jäävissä ihmisghetoissa kasvaa ilmiöoppinut sukupolvi, kun taas suuret ikäluokat äänestävät valtaan venäläismielisiä natseja, ensin Saksi-Anhaltissa, seuraavaksi Berliinissä, Pariisissa, Roomassa ja Madridissa. Se on sääli, koska pelastusta ei ole tulossa ulkopuolelta: Venäjä ja Amerikka ovat jo syvällä natsipsykoosissa.

Aina voi syyttää keinoälyä, algoritmeja, maahanmuuttoa ja wokea, mutta tosiasiassa kaikki aikamme mielipuolisuus on kyllä aivan ihmislajin omaa tuotosta.

Kävimme tänään vielä yhdessä uudessa tuttavuudessa, nimittäin Talosaaressa. Hevostallien takaa löytyi hyvin miellyttävä alue, jossa on vanhoja lehtipuita, kauniita kosteikkolahtia ja karjan laidunnusta, tuottaen korkealaatuisen elinympäristön. Lahdilla kahlaili niin jalo- kuin harmaahaikaroita ja vesissä ui suuria määriä monenlaisia sorsalintuja. On hauskaa käyskennellä ympäristössä, jossa hiili- ja vesiperustaiset elämänmuodot yhä kukoistavat.

Kesän loppu

Ilmastonmuutoksen myötä keväät ja syksyt pidentyvät, kesät ja talvet lyhenevät. Sekä kevät että syksy tuntuvat tulevan aikaisemmin kuin nuoruudessani. Tänäkin vuonna koko elokuu on jo käytännössä ollut syksyä. Sadetta yhtenään, keltaisia lehtiä ja kukkansa karistavia ruohokasveja.

Suomen kesä on lyhyt ja loppuu aina liian varhain. Olen sentään yrittänyt käydä ulkona niin paljon kuin olen ehtinyt - ja kun ei ole satanut kaatamalla.

Ensin Lammassaaressa, jossa näyttävimpiä luonnonilmiöitä edustivat satojen töyhtöhyyppien ja keltavästäräkkien parvet. Rannalla kipitteli suokukkoja ja kapustarintoja, ilahduttavan paljon myös mustavikloja. Sepel- ja uuttukyyhkyjen parvia pyyhki yli ja jossain huuteli palokärki. Rannassa kahlaili myös jalohaikara, josta on tullut tavanomainen joka kosteikon laji, varsinkin loppukesän pesimänjälkeisen hajaantumisen aikana.

Pornaistenniemen torni ja piilokoju sekä niille vievät polut oli suljettu jonkin rempan takia.

Tein serkkuni kanssa retken kauas itärajalle, Virolahdelle, jossa kävimme katsomassa viime viikkojen luultavasti eniten bongatun ja valokuvatun linnun, Suomen toisen valko-otsalepinkäisen. Siellä se istuskeli ja saalisti hyönteisiä Virolahden vanhan kirkon kalmiston puutarhassa, istuen väliin tuijassa ja väliin sankarihautain äärellä pensaassa. Edeltävällä viikolla varpushaukka oli jo kerran yrittänyt siepata sen. Meidän nähtemme lepinkäinen saalisti vaaksiaisen ja nieli sen.

Ensimmäisen kerran elämässäni näin valko-otsalepinkäisen Samoksen saarella Kreikassa lapsena. Sittemmin olen nähnyt lajin kuudessa maassa: Kreikassa, Turkissa, Kyproksella, Syyriassa, Libanonissa ja Jordaniassa.

Samassa tuijassa harvinaisen lepinkäisvieraan kanssa oli myös säksättäviä herne- ja pensaskerttuja. Sateisella Virolahdella oli runsaasti västäräkkien ja haarapääskyjen muuttoparvia ja tuulihaukkoja tuli vastaan monella aukealla.

Kävimme myös Ravijoella ja Harjun oppimiskeskuksen maastossa, jossa oli vaisua. Jonkin verran västäräkkejä, niittykirvisiä ja vihervarpusia. Sitten kävimme myös Kouvolan laitamilla ratapihalla, jossa kasvaa useita harvinaisia ketokasveja. Siellä oli myös pikkulepinkäinen aidan päällä.

Valko-otsalepinkäinen ei jäänyt ainoaksi Suomen-pinnaksi, jonka kävin hoitamassa, sillä kävin katsastamassa myös Kauppatorilla pitkään hengailleen aroharmaalokin, joka olikin tunnistettavissa, kun tiesi, mitä etsi. Kun ei ole enää varaa matkustaa, pitää ottaa sitten ilo irti edes uusista Suomen-pinnoista, vaikka ne olisivatkin jonkun muun löytämiä.

Kävimme puolisoni kanssa jälleen Kirkkonummen Eestinkylässä syömässä hampurilaisia ja ulkoiluttamassa koiraa peltojen halki ja metsäisen kukkulan ympäri. Kukkapelloissa hyöri tiklejä ja hemppoja, metsäkauris patsasteli keltaisella vainiolla ja seudulla töräytteli tälläkin kertaa suuria parvia kurkia.

Lauantaina kävimme Inkoossa, jossa katsastimme taidemyymälän, vanhan kirkon ja hautuumaan, jonka hautakivissä näkee myös erään vanhimmista tunnetuista esi-isäperheistäni Suomen kamaralla. Sen vanhimmat sukututkimuksissa nimetyt edustajat lähtivät Saksan ja Hollannin rajaseudulta 1200-luvulla ja päätyivät jotenkin Inkooseen. Tuon suvun jälkeläisiä elää Inkoossa yhä.

Kävelimme Inkoon pieneen sievään satamaan ja rantapolulle kauniita maisemia katselemaan, ja päädyimme lopulta pizzalle kylän tavernaan.

Inkoosta palatessamme kävimme myös Saltfjärdenillä katsomassa suuria parvia meri- ja valkoposkihanhia sekä kurkia ja laulujoutsenia. Ruskosuohaukka saalisteli niittyjen yllä.

Kesän viimeiset kaksi päivää vietin Öröllä, jossa sielläkin oli perin syksyistä. Kahlaajia, joita olimme odottaneet, ei enää juurikaan ollut, lukuun ottamatta muutamia yksittäisiä vikloja. Meren puolella ilmatilaa ja aaltoja hallitsivat merimetsojen ja isokoskeloiden suuret kerääntymät. Eteläkärjen vasemmalla puolella oli satoja koskeloita, oikealla taas lautoittain haahkoja. Suojaisissa poukamissa puolestaan polski parvittain puolisukeltajia, suurimmaksi osaksi sinisorsia ja taveja, mutta joukossa haapanoita ja harmaasorsia. Yksittäisinä löytyivät myös jouhi- ja lapasorsa, tukkasotka, telkkä, kuikka ja pohjoissataman poukamassa sukellellut silkkiuikku.

Yleensä runsaat peruslajit, kuten rastaat, peipot ja kyyhkyt loistivat poissaolollaan. Ehkä ne olivat kaikki mantereen puolella pelloilla. Sen sijaan saaressa oli kohtalaisia määriä muutolla olevia hysyjä, kuten västäräkkejä, haarapääskyjä, metsä- ja niittykirvisiä, harmaasieppoja, pajulintuja ja siellä täällä herne-, pensas- ja mustapääkerttuja. Saaren erikoisuuksiin kuuluvalla töyhtötiaisella tuntui menneen hyvin, koska parvia tuli vastaan siellä täällä, melkein yhtä paljon kuin tali- ja sinitiaisia. Mukana kulki hippiäisiä ja puukiipijöitä. Harvinaisempia hysyjä, joita löysin, olivat kaksi pikkusieppoa ja myöhäinen pikkulepinkäinen.

Petolintuja muutti varsin paljon, mutta lähinnä tuulihaukkoja ja varpushaukkoja. Yksi ampuhaukka pohjoiskärjessä piristi tunnelmia. Eteläkärjessä kaksi käkeä haki rohkeutta lähteä merelle ja etelää kohti. Nummen pohjoispäästä metsänreunasta löytyi viisi teertä ja myöhemmin pohjoiskärjestä kaksi lisää. Teerikana patsasteli siirtolohkareen päällä niin, että siitä sai kännykälläkin otettua kelvollisia kuvia.

Saaren rannoilla oli ainakin kolme jalohaikaraa ja vähintään seitsemän harmaahaikaraa. Haikaroista on tullut Örölläkin erottamaton osa rantaluontoa. Muuta linnustollista megafaunaa edustivat kaksi merikotkaa ja tietysti saaren rannoille kerääntyneet kyhmyjoutsenryhmät. Joillain kyhmyjoutsenilla oli vielä lentokyvyttömiä poikasia. Vielä yllättävämpää oli nähdä myös iso poikueellinen tukkakoskelon jälkikasvua, jotka eivät vielä vähään aikaan kyllä lennä. Ilmeisesti pesinnät ovat viivästyneet kesällä tai ensimmäinen yritys mennyt mönkään.

Kurkimäen ja Kivikon koiralenkillä sadas lintulaji ei ole vielä ilmestynyt, mutta suokukkoja pelmahti ulkoilupuiston nurmille kymmenpäisinä parvina lisää, ja ovat viihtyneet siellä jo pari viikkoa.

Lähipolkuja ja kirjoja

Sitten viime kirjoittaman ovat syksyn merkit lisääntyneet. Vielä ollaan kesässä, mutta enää ei voi olla huomaamatta muutosta ilmassa, puiden ja pensaiden lehdissä, kukkimisensa kukkineissa kasveissa, taivaalla etelään matkaavissa rastasparvissa.

Kävin puolison ja koiran kanssa pariin otteeseen Ramsinniemellä, sillä hiljaisella rannalla, joka katsoo itään Kallahden ja Malkasaaren suuntaan. Merimetsoja meni yli suurina auroina. Joitain isokoskeloita oli lahdella.

Kävin myös serkkuni kanssa Vallisaaressa. Hänen biologisen tutkimustyönsä vuoksi pääsemme myös saaren suljetulle eteläpuoliskolle, jossa on enemmän lintuja, koska vähemmän ihmisiä. Merellä ei kuitenkaan mennyt mitään erikoista, vain lokkeja ja merimetsoja. Saaren lehdoissa oli tiaisten ja peippojen lisäksi jonkin verran hysymuuttoa: harmaasieppo siellä, metsäkirvinen täällä. Paras saaresta löytynyt lintu oli pikkusieppo.

Kurkimäen ja Kivikon koiralenkillä eletään myös syysmuuton aikaa. Nuolihaukka on näyttäytynyt viime viikkoina useaan otteeseen, joskus Kontulan kelkkapuiston puolella, joskus taas Kivikon. Yli lentäneestä tuulihaukasta tuli koiralenkin 98. lintulaji ja tänään lätäköllä valkoposkihanhien joukossa käyskennelleestä suokukosta 99. Nyt voikin jännittää, milloin ja millä lajilla tulee sata täyteen. Uskallan olla varsin toiveikas, että sadas laji tulee tämän syksyn aikana, ollaanhan vasta syysmuuttokauden alussa.

Vein myös valokuvausta harrastavan intialaiskollegan Viikin lintumessuille ja kävin sen jälkeen Laajalahdella, jossa olikin paljon kaikenlaista kivaa: lietteet täynnänsä töyhtöhyyppiä, tyllejä, suokukkoja ja suosirrejä. Harvinaisempina lajeina paikalla oli kaksi juhlapukuista tundrakurmitsaa, kaksi kuovisirriä ja yksinäinen pikkusirri. Kalasääksi istuskeli Maarinniityn tolpannokassa, kanahaukka kävi kääntymässä ja ruskosuohaukka purjehti ohi. Muutolla olivat myös hernekertut ja pikkulepinkäinen.

Jalohaikara on jatkanut yleistymistään, niitä oli nytkin kuusi Laajalahdella, viidentoista harmaahaikaran seurana.

Maanantaina tein koiran kanssa retken Kehä I:n toisella puolella sijaitsevalle Hallainvuorelle, joka on niin lähellä ja kuitenkin niin salaperäinen paikka. Kivipaasia ja näkymät aina Viikin pelloille saakka. Kanahaukka ja palokärki olivat parhaita lintulöytöjä. Koira haukkui ainoaa tapaamaamme ihmisolentoa.

Asuinalueemme, joka vuosia oli turvallisen keskiluokkainen saareke levottomien Kontulan ja Myllypuron puristuksissa, on alkanut muuttua näkyvästi yhä turvattomammaksi paikaksi. Alueelle on pystytetty asuttamo sosiaali- ja päihdeongelmallisille ja maahanmuuttajaväestönkin profiili on alkanut muuttua. Vaikka yhä useammat ihmisryhmät saavat Kelasta kaiken veronmaksajain piikkiin, varkaudet, ilkivalta ja huumeidenkäyttö sen kuin lisääntyvät. Lähimetsissäkään ei enää saa olla rauhassa.

Haja-asutusalueille kauas kaupungeista muuttaminen vaikuttaa yhä houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Eihän meillä ole muutenkaan enää varaa kaupunkien myönteisiin puoliin, mikä näkyy siinäkin, että keskustassa tulee käytyä muissa kuin työasioissa enää ani harvoin. Kääntöpuolina landelle muuttamisessa olisivat tosin sitten työmatkojen kesto ja polttoainekustannukset.

*   *   *

Luvussa olevia kirjoja nyt: 

Benjamin Teitelbaumin War for Eternity (2020) on tärkeä katsaus valtaan nousseen äärioikeiston taustatoimijoihin ja -organisaatioihin, joiden keskiössä on Venäjä. Teitelbaum on taustaltaan etnografi ja musikologi, mutta tullut viime aikoina tunnetuksi ennen kaikkea äärioikeistoa koskevista tutkimuksistaan. Hän lähestyi uuden radikaalioikeiston verkostoja antropologisen havainnoinnin näkökulmasta ja soluttautui pitkäksi aikaa yhteyksiin näiden kanssa, keräten haastatteluja ja tietoa. War for Eternityn lisäksi hän on kirjoittanut erikseen skandinaavisesta äärioikeistosta.

War for Eternityn keskiössä ovat erityisesti Yhdysvaltain ja Brasilian äärioikeistojen taustastrategit, Steve Bannon ja Olavo de Carvalho. Nämä ovat nykymaailman politiikan ymmärtämisen kannalta hyvinkin keskeisiä hahmoja, sillä he ovat olleet ratkaisevassa taustaroolissa Donald Trumpin ja Jair Bolsonaron valtaannousujen takana. Kirjassa tarkastellaan lisäksi jonkin verran Venäjän vaikutusta länsimaiseen äärioikeistoon (esim. Aleksandr Duginia) sekä Unkarin Jobbikia, vaikkakin näihin ei Teitelbaum ole - ainakaan vielä - panostanut yhtä paljon kuin Bannoniin ja Carvalhoon.

Kirjassa nousee esiin se uusfasismin, uuden oikeiston ja alt-rightin virtaus, jossa ammenetaan erityisesti Julius Evolan, Ernst Jüngerin ja René Guénonin ajatuksista - sekä Duginilta. Myös Intian hindufasismin rooli sekä mytologiassa että nykyskenessä on huomioitu. Teitelbaumin kirjavinkin sain Sami Eerolan blogissaan julkaisemasta kirja-arvostelusta.

Tulin tuon kirjan myötä tilanneeksi myös Mark Sedgwickin teoksen Traditionalism, joka ei ole vielä saapunut, mutta jota odotan mielenkiinnolla. Kirjan kannessa on sitä paitsi elämänpuu, mikä kuvastaa sitä, kuinka hyvinkin toisilleen vastakkaiset voimat ja liikkeet ovat omineet käyttöönsä samoja symboleita.

Jonathan Blackin The Sacred History (Quercus 2013) on niin ikään kirja, jonka kannessa on mukaelma elämänpuusta - tosin tällä kertaa elämänpuun runko on luuranko, ja Aatami ja Eeva poimivat siitä hedelmiä käärmeen luikerrellessa luurankopuun rintakehän ympäri vähän kuin Hippokrateen sauvassa. Kustantajan nimi on tammi latinaksi. Suomessahan on myös tammesta nimensä saanut kustantamo.

Olen hankkinut Blackin teoksen Maltalla käydessäni vuonna 2018, kun olin palaamassa Tunisiasta. Kirja kutsui puolisoani hyllystään ja ilmaisi sitten itsensä elementtien ja transformaatioteeman kautta. Kyseessä on mitä mielenkiintoisin yritys kirjoittaa eräänlainen esoteerinen maailmanhistoria, jossa tarkastellaan maailmaa hengellisten virtausten kautta. Se on myös luonteeltaan synkreettinen, sillä se yhdistää samaan jatkumoon niin antiikin mytologiat, kristillisen, islamilaisen, juutalaisen, buddhalaisen ja muita uskonnollisia traditioita, maagisen perinteen sekä vielä lisäksi kansansadut ja niissä toistuvat tarinat.

Kolmas tällä hetkellä luvussa oleva kirja on David Ignatiuksen vakoiluromaani The Quantum Spy (2018), joka vaikutti ajankohtaiselta lukea kahden pääteemansa vuoksi, jotka ovat kilpailu kvanttiteknologiasta ja sen mahdollistamasta ylivertaisesta laskentatehosta sekä Kiinan kasvava maailmanvalta. CIA etsii Kiinan tiedustelupalvelun värväämää myyrää ja yrittää estää kiinalaisia varastamasta amerikkalaisten kvanttitietokonehankkeita.

Lisäksi vakoilukirjallisuudelle ominaiseen tapaan tämäkin kirja käyttää paljon sivuja byrokraattisiin kamppailuihin virastojen sisällä ja niiden kesken - sekä Yhdysvalloissa että Kiinassa.

Kirja on vuodelta 2018 ja jäänyt näemmä tuoreeltaan käteeni samana vuonna Singaporeen tekemältäni työmatkalta.

Melankoliasta ja mehiläisistä

Olen kärsinyt Suomeen palattuani paljon melankoliasta ja masennuksesta, mikä johtuu osin romahtaneesta ostovoimastamme, joka rajoittaa monin tavoin elämäämme, aiheuttaen turhautumista varsinkin puolisossani, joka ei saa täällä töitä siitä huolimatta, että osaa koodata keinoälyä ja puhuu sujuvasti kolmea maailmankieltä ja auttavasti myös suomea. Minulla sentään on palkkatyö, vaikka uranäkymät näyttävätkin ankeilta eikä minunkaltaisilleni ihmisille näytä enää olevan kysyntää Matjekin äitien maailmassa.

Maailma elää vaihetta, jolloin sivistystä ei kukaan enää kaipaa, varsinkaan yleissivistystä. Tietojahan saa keinoälyltä kuin apteekin hyllyltä, ja kukapa siitä välittää, ovatko ne oikein kunhan kuulostavat vakuuttavilta. Niiden tarkoitus ei ole enää tietäminen saati ymmärtäminen, vaan signalointi, ja ne unohdetaan heti kun ne on käytetty. Apteekin hylly sopii hyvin kielikuvaksi, koska sieltähän saa nykyisin kaikkea sitä, mitä ei tarvitse, mutta se, minkä tarvitsisi, on monimutkaisen reseptimuurin takana. Vähän kuin ne artikkelitkin, joita tarvitsisi, ovat poikkeuksetta maksumuurien takana aikana, jona sanomalehdet samanaikaisesti valittavat, että keinoälygeneroitu höttö vie heiltä klikit ja tulot.

Näihin tunnelmiin sopi hyvin loppuun saamani Meelis Friedenthalin romaani, jonka luin englanninkielisenä käännöksenä The Willow King, koska en onnistunut saamaan vironkielistä alkuteosta (Mesilased) mistään - loppuunmyyty kaikissa Tallinnan ja Tarton kirjakaupoissa. Käännöksen lukeminen hieman harmitti, koska monin paikoin vaikutti selvältä, että viroksi teksti olisi ollut sujuvampaa ja rikkaampaa. Romaani on käännetty yllättävän monille kielille - ilmeisesti siksi, että se voitti eurooppalaisen kirjallisuuspalkinnon - mutta ei suomeksi.

Meelis Friedenthal on tarttolainen akateemikko - nykyisin Itämeren alueen intellektuaalisen historian apulaisprofessori. Filosofiaan ja ajattelun historiaan keskittyvä tausta paistaa myös kirjasta, ajoittain ehkä liikaakin, jos lukija ei ole kiinnostunut siitä, mitkä filosofian koulukunnat olivat eniten suosiossa ja mitkä epäsuosiossa 1600-luvun lopun Tartossa. Friedenthal näyttää julkaisseen toistaiseksi kolme romaania, joista tämä on keskimmäinen. Esikoisromaani Kuldne aeg (Kultainen aika) oli jonkinlaisen pandemian jälkeiseen aikaan sijoittuva post-apokalyptinen dystopia, kolmas romaani Inglite keel (Enkelten kieli) taas käsittelee netistä löytyvien tietojen perusteella historiantutkimusta sekä yrityksiä rekonstruoida ihmiskunnan (ja enkelten) alkukieli.

Mesilased (Mehiläiset) on historiallinen romaani, joka sijoittuu 1600-luvun viimeisiin vuosiin Tartossa, joka tuolloin tunnettiin ja esiintyy romaanissakin saksankielisellä nimellään Dorpat. Tartto ja muu Viro kuuluivat tuolloin Ruotsin valtakuntaan. Dorpatiin virtasi uusia vaikutteita suuresta maailmasta: tiede ja taide kukoistivat, ja vaikka oltiin Euroopan koillisessa periferiassa, olivat niin filosofian ja lääketieteen kuin myös teatterin ja pukeutumismuodin uudet eurooppalaiset virtaukset saapuneet Tarton professorien ja ylioppilaiden keskuuteen. Jopa kahvia juotiin jo joissain kõrtseissä. Tämä minun piti oikein tarkistaa, koska Suomen Turkuun kahvi saapui vasta 1700-luvulla - mutta totta tosiaan, Tartto, Tallinna ja Narva nauttivat kahvista jo ennen pohjoisempia periferioita.

Toisaalta elettiin kuitenkin synkkää aikaa. Dorpatin ympäristössä vallitsi nälänhätä. Kuoleman synkkä varjo vaani kaikkialla, ja muutenkin kirjan yleistunnelma oli melankolinen ja tumma. Romaanissa myös sataa lähes lakkaamatta.

Romaanin alkukielinen nimi viittaa mehiläisiin, jotka esiintyvät pariin otteeseen metaforina - ensin hyveiden metaforana muutaman juopuneen ylioppilaan filosofisessa väittelyssä, myöhemmin päähenkilön rakennellessa filosofisia argumenttejaan sekä lopulta maagisessa merkityksessään. Englanninkielisen käännöksen nimi taas viittaa pajukuninkaaseen, joka esiintyy tarinassa pahaenteisenä mytologisena hahmona, enteillen kuolemaa. Mieleen tulee väistämättä Goethen Erlkönig. Sekä mehiläisten että pajukuninkaan merkitys jää kuitenkin tarinallisesti epämääräiseksi. Ehkä ne vain luovat yliluonnollista tunnelmaa, lähentäen tarinaa hieman maagiseen realismiin.

Mehiläisten alussa ollaan 1600-luvun viimeisissä vuosissa. Leidenin yliopistossa opiskellut ja sieltä jonkin skandaalin myötä lähtemään joutunut Laurentius Hylas saapuu Tallinnan eli silloisen Revalin satamaan. Laurentiuksella on mukanaan kauluskaija nimeltä Clodia sekä melankoliansa, joka ilmenee mm. iljettävien hajujen ja makujen tuntemuksina. Laurentiuksen persoona pysyy varsin johdonmukaisena läpi koko kirjan: älykäs ja intellektuelli nuorimies, todennäköisesti parikymppinen; tummat hiukset ja silmät, kärsii sekä melankoliasta että fyysisestä kuumetaudista, pystyen näistä huolimatta jotakuinkin järkevästi ja henkevästi keskustelemaan tapaamiensa ihmisten kanssa.

Valitettavasti kauluskaija kuolee jo tarinan alussa, kun Revalin majatalossa on sille annettu jotain sopimatonta. Laurentius lähtee hevosvaunuilla kohti Dorpatia. Vähän ennen kaupunkia käy ilmi, että useat perättäiset sateiset kesät ovat aiheuttaneet kadon ja sen myötä nälänhädän. Nälkää näkevät virolaiset maalaiset vaeltavat kurjina ja kaiken menettäneinä Dorpatin kaupunginmuurien ulkopuolelle ja välillä sisäpuolellekin, kerjäten ja tehden hirmutekoja leivänkannikoista.

Laurentius pääsee kaikesta huolimatta Dorpatiin, ja siellä alkaa läpi tarinan kestävä haahuilu kirjan teemojen parissa. Varsinaista juonta ei näytä olevan, vaan Laurentius ajautuu tilanteesta toiseen, ja näistä tilanteista kehkeytyy jonkinlainen kuva paitsi ajasta ja paikasta, myös niistä syvemmistä teemoista, joista Friedenthal oletettavasti haluaa romaanissaan puhua.

Kirjan luvut eivät ole temaattisia, vaan seuraavat vuorokaudenaikoja. Niissä takaudutaan yhtenään muutamaa tuntia aiemmas, mikä on paitsi tarpeetonta, myös juonenkuljetuksen kannalta häiritsevää, aivan kuin kirjan tekemisessä olisi jäänyt väliin kunnollinen uudelleenkirjoitusvaihe. Herätään tai havahdutaan Laurentiuksen huoneessa ja lähdetään siitä liikkeelle, mutta pari kappaletta myöhemmin mennäänkin aikaan tuon hetken ja edellisen luvun lopun välissä, pluskvamperfektissä. Mitään varsinaista syytä tälle toistuvalle kerronnan muodolle ei ole, joten oletan sen johtuvan siitä, että kirjailija on kirjoittanut siinä järjestyksessä, kun asioita on tullut mieleensä, eikä ole tämän jälkeen järjestänyt kokonaisuutta kronologisesti.

Juonellinen epämääräisyys alkaa häiritä jo viimeistään Dorpatiin saapumisen jälkeen, kun lukija havaitsee päässeensä jo kirjan kolmanneksen yli eikä vieläkään ole päästy asiaan. Koska tarina alkaa? Mutta ei tässä kaikki. Takautumat Laurentiuksen vaiheisiin ennen kirjan alkua - ilmeisesti Leidenissa tai ehkä jo sitä ennen - ovat mielenkiintoisia ja mystisiä, mutta niissä ei koskaan päästä kunnolla eteenpäin. Arvoitukset eivät ratkea eikä tarina sulkeudu.

Tästä huolimatta Mehiläiset on romaanina arvokas. Epämääräistä juonta seuraa epämääräinen loppuratkaisu, joka viittaa Arkadiaan, Elysioniin ja kuolemanjälkeiseen kokemukseen. Se antaa ymmärtää, että Laurentiuksen jatkuva itseaiheutettu nälän näkeminen, heikentyminen ja kuumetauti johtavat lopulta kuolemaan. Tai sitten ei. Loppukohtaus voi yhtä hyvin olla myös unennäköä, nähdäänhän tarinassa unia ja näkyjä runsaasti jo tätä ennen. Ne voivat olla tai olla olematta Friedenthalin omia unennäköjä, koska ilmeisiä juonellisia merkityksiä niille ei tarinan edetessä anneta.

Ajankuva tietystä historiallisesta vaiheesta Tarton historiassa lienee yksi aihe, johon Friedenthal on panostanut, ja joka on siksi ehkä ollut kirjailijalle tärkeämpi kuin hänen fiktiivinen päähenkilönsä tai tämän kokemat seikkailut. Useat kirjassa mainitut professorit ovat historiallisia henkilöitä. Näiden lisäksi Laurentius kohtaa muutamia kanssaopiskelijoita ja satunnaisia muita henkilöitä asuttamassaan todellisuudessa. Hänen vuokraamassaan asunnossa vierailee luonaan mystinen nuori neito Clodia, jolla on sama nimi kuin edesmenneellä papukaijalla, ja joka voi myös liittyä tai olla liittymättä Laurentiuksen nuoruuden traumaan, jossa hän tuli vahingossa osoittaneeksi noidan, todistaneeksi tämän mestauksen ja kantaa siksi ymmärrettävää syyllisyydentunnetta. Laurentius kokee olevansa kirottu, aiheuttavansa ihmisille vahinkoa tahtomattaan pahan silmän kautta. Tätä menneisyyttä hän myös pakenee Dorpatiin.

Sekä tieteellinen tieto että noituus näyttäytyvät tarinassa epäilyttävässä valossa. Friedenthal herkuttelee aikakauden tieteellisten käsitysten vajavaisuuksilla - useat henkilöt ovat omaan aikaansa nähden edistyneitä ja oppineita, mutta silti heillä on nykypäivän näkökulmasta kummallisia ja hullunkurisia käsityksiä vaikkapa lääketieteestä tai sielun ongelmien alkuperistä. Toisaalta myös intuitio, taikuus ja noituus saavat saman vastaanoton: ihmiset painiskelevat taikauskon sanelemien kummallisten käsitysten parissa, syyttömiä syytetään noituudesta ja mestataan taikauskon vuoksi. Tiede, taide ja taikuus limittyvät erottamattomasti toisiinsa - ja myös uskonnon ja antiikin myytteihin.

Pitkin tarinaa Laurentius miettii, kuka Clodia oikein on, saamatta lopullista vastausta, eikä sitä vastausta piikatyttökään suostu antamaan. Talossa on tapahtunut jotain traagista ja skandalöösiä, ja outoja asioita tapahtuu myös Laurentiuksen ympärillä, mutta mitään varsinaista selitystä näille ei saada, ei edes metsänneidoista ja keijuista, vaikka sellaisiakin loppunäyssä liihottelee näyttämölle. Laurentius näkee Clodian tosin myös lihaa ja verta olevana Dorpatin vanhankaupungin kadulla - vähän kuin samannäköinen neito, joka astui asunnostaan Wernerin kahvilan terassin kautta, kun olimme siellä puolisoni kanssa ensi kertaa. Ja lopussa Laurentius löytää molemmat Clodiat - sekä hurmaavan naisen että kadotetun kauluskaijansa.

Clodian lisäksi tekee mieli kysyä, keitä ovat tarinan virolaiset hahmot: Ugandin mies, joka kuolee ja herää taas henkiin; ja nuori nainen, joka elää ja kuitenkin kuolee.

Historialliset yksityiskohdat tuntuivat olevan Friedenthalilla hyvin hallussa, joten asiavirheitä piti yrittää etsiä biologian puolelta. Kauluskaijan naarailla ei ole punaista kaulanauhaa, vaan ne ovat kokonaan vihreitä - eivätkä naaraat yleensä myöskään laula, mutta ei Friedenthal niin väitäkään. Yhdessä kohtauksessa hämähäkkiä nimitetään hyönteiseksi, mitä se toki ei ole. Emajoen satakielet ovat päässeet maininnaksi tarinaan, mutta koska tarinassa ollaan jo marraskuussa ja alituisesti sataa, on epätodennäköistä, että minkäänlaiset laululinnut olisivat enää olleet äänessä. Toisaalta, ei niin tarinassa väitetäkään, vaan viitataan todennäköisesti kesäaikaan.

*   *   *

Kävimme jälleen Ramsinniemellä, jonka eräästä rauhallisesta rannasta nykyisin erityisesti pidämme. Tähän aikaan vuodesta siellä on lintumaailmassa aika hiljaista, mutta muuten luonto on toki kaunista. Kivikon lätäköllä on viime aikoina hengaillut toistasataa valkoposkihanhea. Niiden viehättävä ulkonäkö ja haukahteleva kaakatus parantavat aina mielialoja. Merimetsokin näyttäytyi taas uudelleen, joten ilmeisesti se löytää jotain syötävää noista pikku lampareista.

Tänään olimme päivän Kirkkonummella. Söimme jälleen maailman parhaat hampurilaiset Eestinkylän Firefishissä ja teimme seudun pelloilla pidemmän kävelyn koiran kanssa kuin koskaan aiemmin, niin että vasta palatessamme havaitsimme, kuinka kauas viljavainioiden ja kukkapeltojen taa olimme vaeltaneet. Pelloilla oli suuria parvia kurkia, jotka töräyttelivät trumpettejaan tuoden muinaisen alkuaron tunnelmaa. Tiklejä ja hemppoja pyöri parvina siemenöivissä ohdakkeissa.

Kävimme myös Störsvikin luonnonsuojelualueella, joka oli meille uusi paikka. Kolavikenin rannoilla oli uskomattoman hieno ikivanhojen tervaleppien lehto, jonka halki vievä polku kohoaa sitten tunnelmalliselle näköalavuorelle, graniittisen vakaalle, joka katselee siniselle lahdelle. Paras kallioilta näkemäni lintu oli lahden yli lentänyt kalasääksi, varmaankin jo syysmuutollaan.