keskiviikko 28. heinäkuuta 2021

Ranskassa ja Hollannissa

Edellisissä postauksissa mainitut sateet jatkuivat lopulta niin kauan, että kymmeniä ihmisiä kuoli tuhotulvissa Itä-Belgiassa sekä läheisillä Saksan ja Alankomaiden alueilla. Itse en niitä tosin nähnyt, vaikka olin vasta vähän aiemmin käynyt Ardenneilla. Sateet jatkuivat aina siihen saakka, kunnes tunisialainen kaverini lensi Pariisiin ja halusi minun noutavan itsensä sieltä Brysseliin. Hän toi mukanaan Tunisiasta auringon, aurinkoihminen kun on.

Oli ollut suunnitelmamme, että hän tulisi vähän ennen kuin lähtisin ajamaan kohti Suomea, tämän vuoden toiselle matkalleni kotimaahan, jolloin voisimme suorittaa läpikulkumatkan Euroopan läpi yhdessä. Hänellä on opiskelijan oleskelulupa Suomeen ja transitointi antaa oikeuden matkustaa kaikkien välissä olevien maiden läpi. Hän oli Tunisiassa tapaamassa perhettään ja joutuikin lähtemään sieltä Pariisiin suunniteltua aiemmin, koska Ranska muutti koronasääntöjään ja lisäsi Tunisian punaiselle listalle sen viikon perjantaista alkaen, joten kaverille tuli kiire ehtiä Eurooppaan ennen tuota päivää, jottei tulisi ties mitä ongelmia.

Loppujen lopuksi kukaan Charles de Gaullen kentällä ei kysynyt häneltä koronatestiään eikä matkan perustetta, vaan hänet toivotettiin aurinkoisesti hymyillen tervetulleeksi. Samalla sade hälveni Pohjois-Ranskan yltä ja saapuessamme Pariisiin vallitsi jo subtrooppinen lämpö. Pariisissa sirittivät sirkat, joita Brysselissä ei kuulu.

Ranskan säädökset antoivat meille 48 tunnin oikeuden oleskella maassa ilman karanteenia, joten kun kerran jo olimme Pariisissa, vietimme siellä kaksi yötä ja koko seuraavan päivän. Ystäväni halusi ennen kaikkea valokuvata itsensä kaupungin ikonisimpien maamerkkien (sekä muutaman vähemmän tunnetun) luona, kävellä ja ihmetellä. Niin myös teimme. Pariisi on hieno kaupunki. Se ei enää tuntunut kovin kalliiltakaan. Ystäväni totesi myöhemmin, että olimme siellä onnellisia ja palaisimme sinne vielä molemmat.

*   *   *

Matkalla Belgiaan pysähdyimme Lilleen, joka on kaunis kaupunki Pohjois-Ranskassa, Ranskan Flanderissa, vähän ennen Belgian rajaa. Flaamilainen kulttuuriperintö näkyy siellä yhä ja kaupungilla on myös hollantilainen nimi, Rijsel (vanha flaamilainen kirjoitusasu Rysel). Tämän maantieteellisen alueen erityispiirteet kauppiaskaupunkina näkyvät Lillessä, esimerkiksi kauppahuoneiden ja vapaamuurariloosien asema.

Lillen tunnetuin kirkko on epäilemättä Lillen katedraali, jonka virallinen nimi on Notre Dame de la Treille. Kirkko, jossa koimme erikoisen kokemuksen, oli kuitenkin vähemmän tunnettu Pyhän Maurin kirkko (Église Saint-Maurice de Lille), joka on Lillen vanhassakaupungissa sijaitseva, osin 1300-luvulla ja osin 1800-luvulla rakennettu goottilainen kirkko. Paikalla on joskus ollut pakanallinen Mars-jumalan temppeli ja pyhälle Maurille omistettu kristillinen kirkko jo 1000-luvulta alkaen, jolloin kaupungin nimi oli vielä Fins, viitaten sijaintiin viimeisillä pohjoisilla rajaseuduilla. 

Yhteys nimien Mars ja Maurice välillä ei liene silkkaa sattumaa, koska kristilliset pyhimykset usein korvasivat aiemmin palvotut pakanajumaluudet. Pyhä Mauritius (Mauri) oli kuitenkin nimensä mukaisesti pohjoisafrikkalainen ("mauri"), koptilainen kristitty, joka toimi roomalaisen legioonan komentajana, mutta kieltäytyi kristittyjen vainosta ja kärsi tästä hyvästä marttyyrikuoleman, päätyen kristittyjen pyhimysten joukkoon. Itämeren-maissa hänet tunnettiin myös Mustapäiden veljeskunnan suojeluspyhimyksenä, josta symbolina neekerin pää (vaikka eiväthän maurit kovin tummaihoisia todellisuudessa olleet).

Kuten kolumbialainen ystäväni, myös tunisialainen ystäväni näkee ja kokee asioita jossain määrin eri tavoin kuin tavalliset ihmiset, eikä se rajoitu sääolosuhteiden ilmiömäiseen ennustamiseen. Ollessamme Pyhän Maurin kirkossa ystäväni kuuli naisäänen, osti meille kummallekin kynttilät sytytettäviksi rukousta varten ja kuvasi toimituksen. Tämän jälkeen hän innostui suuresti tietystä pyhimyspatsaasta, jonka kohdalla hän tunsi voimakkaan aaltoilevan voiman ja kuvaili sitä ihmeelliseksi ja hyväksi, haluten minun viettävän jonkin aikaa sen luona. Luin siellä olevan tekstin jo ennen ystävääni ja havaitsin paikan olevan erityisesti sairaiden parantumista rukoilevien suosima paikka. Ystäväni ei ollut varma, oliko hänen tuntemansa ilmiö peräisin olennosta (hän palasi vielä monena päivänä puhumaan naisesta) vai siitä, että tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ovat vuosisatojen ajan rukoilleet tuossa kohdassa hyvää itselleen tai sairaille läheisilleen.

Kun olimme lähdössä kirkosta, ystäväni halusi palata vielä uudelleen samaan paikkaan. Ja olisi halunnut palata vielä kolmannenkin kerran kierrettyämme sillä välin Lillen kaupunnkia, mutta kolmannella kerralla kirkossa olivat alkamassa häät, emmekä voineet mennä sinne omalla asiallamme, häiriten kuolevaisen hääparin onnenpäivää, vaikka mystinen nainen olisikin toivottanut meidät tervetulleiksi. Kolumbialainen ystäväni, joka aina haltioituu pyhissä paikoissa ottamistani valokuvista ja videoista ja haluaa tutkia ne hämmästyttävällä tarkkuudella, sanoi myös nähneensä naisen. En ollut vielä kertonut hänelle toisen ystäväni kokemuksesta, ja myöhemminkin kerroin siitä vain varovasti. Molemmat olivat yhtä mieltä tuossa kirkossa läsnäolleen ilmiön hyvyydestä ja lempeydestä. Ja hyvä niin.

*   *   *

Myöhemmin näimme myös Lillen vapaamuuraritemppelin, josta kumpikaan ystävistäni ei pitänyt. Tosin he eivät spesifioineet, mitä siinä näkivät, koska kielteisistä henkimaailman asioista ei ole hyvä puhua. Ja olihan se melko kummallinen rakennus. Seinillä egyptiläisiä kuvia, pylväskäytävä, joka ei johtanut minnekään, outoja ovia ja ikkunoita, kaikki suljettuja, kuin symboloiden sitä, ettei avoimuuden valo saisi paistaa sisään paljastamaan talon salaisuuksia.

Näin myöhemmin unen, jossa käytiin oikeudenkäyntiä vapaamuurareita vastaan. Ihmisillä oli entisajan asut ja tuomareilla peruukit, ja erään noin kuusikymppisen, kaikin puolin kunniallisen ja varakkaan oloisen kauppiaan vaimoa ja lapsia yritettiin pakottaa todistamaan häntä vastaan. Syyttäjät tivasivat erityisesti, oliko epäilty vastaanottanut kallisarvoisia kelloja lähetyksinä. Minä istuin yleisössä olematta syytettyjen sen enempää kuin syyttäjienkään riveissä, ja kun vierustoveri kysyi minulta mielipidettäni, sanoin, etten kuulu heihin, mutten myöskään ymmärrä, miksi heidät pitäisi tuomita vain koska uskovat erilailla kuin virallinen dogmi.

*   *   *

Brysseliin saavuttuamme tulivat aurinko ja kuuma ilmanala mukanamme myös Belgiaan. Koko seuraavan viikon aurinko paistoi tauotta. Myös ystäväni hymyili lakkaamatta ja kaikki, mitä näimme ja koimme seuraavina päivinä Brysselin eri osia katsellessamme tuntui tuottavan hänelle iloa. Hän oli kuin Leo-hahmo Hermann Hessen Morgenlandfahrtista. Ehkä hän on moderni Leo Africanus (alkuperäisestä tuli myöhemmin Giovanni Leo de Medici). Tuon viikon aikana kävimme Brysselin vanhassakaupungissa, Ixelles'issä, Etterbeekissä, Saint-Gilles'issä, myös erityisellä ekskursiolla Leuvenin kauniissa yliopistokaupungissa. Ystäväni myös hoiti meille kummallekin koronarokotukset Heyselissa - itselleen ensimmäisen ja minulle toisen. Saa nähdä, ehtivätkö rokotustodistukset helpottamaan tulevaa matkaamme Euroopan halki Suomeen.

*   *   *

Näin unen, jossa olin rahtilaivalla, jonka venäläiset KGB:n agentit olivat kaapanneet, pitäen matkustajia panttivankeina. He eivät tienneet, kuka olin, eivätkä välittäneetkään, koska matkustajien joukossa oli monia paljon tärkeämpiä ihmisiä, osa heistä suomalaisia. Jotenkin minulle valkeni, että kaikki oli bluffia eikä laiva oikeasti ollut avomerellä, vaan yhä samassa satamassa, josta sen oli pitänyt lähteä. 

Kävelin sisään kapteenin kajuuttaan, joka oli vartioimaton, ja löysin siellä vanhanaikaiselta klaffipöydältä dokumentin, joka oli kokonaan venäjäksi, mutta huomasin siinä olevan nimilistan koostuvan suomalaisista nimistä. Muistan erityisesti miettineeni sitä katsoessani, kuinka venäläiset olisivat translitteroineet jaa- ja jää-kirjainyhdistelmät samalla tavoin. Ymmärsin listan käsittävän venäläisten kontakteja Suomen puolustusvoimissa, sisäministeriössä, poliisihallinnossa ja tiettyjen poliisiorganisaatioiden johdossa, ja tunnistin useita nimistä. Ensin päätin ottaa listan, mutta saman tien mieleeni tuli, että kaapparit eivät saisi löytää sitä hallustani, joten palautin listan paikalleen, mutta sen sijaan painoin kaikki sen nimet mieleeni.

Yksi aluksella jumissa olevista tärkeämmistä suomalaisista oli vanhempi mieshenkilö, jota pidin ammattinsa vuoksi isänmaallisena, joten kerroin hänelle, millaisen dokumentin olin nähnyt. Hän oli aluksi hyvin kiinnostunut, mutta erittäin huolissaan, että olin mennyt luvatta kapteenin kajuuttaan, ja mitä venäläiset ajattelisivat, jos joku näki. Hän kuitenkin halusi nähdä listan. Sanoin, ettei minulla ollut sitä, mutta kerroin mistä hän listan löytäisi, jos haluaisi itse katsoa. Hän ei uskaltanut, vaan halusi vain tietää, miten paljon olin nähnyt, ja kuinka tärkeitä henkilöitä listalla oli. Sanoin, että tärkeitä. Se tuntui tekevän hänet entistä haluttomammaksi kävellä avoimeen kajuuttaan listaa katsomaan. 

Vähän myöhemmin kaapparit olivat saaneet myönnytyksensä kansainvälisistä neuvotteluista ja vapauttaisivat matkustajat - tosin hallitusti ja yksi kerrallaan, virallisen uloskäynnin kautta. Minä kävelin ulos vartioimattomasta sivuovesta ja suoraan satamalaitureille. Olin jo ulkona ja tiesin, ettei kukaan enää välittäisi tai haluaisi minua pysäyttää, mutta vanhempi suomalaismies huusi laivan ovelta minua, niin että kaikki kuulivat, ja vielä oikealla nimelläni. Hän huusi, että kaikkien piti poistua samaa virallista tietä. Olin itsekseni vihainen hänelle ja jatkoin matkaani kohti edessä häämöttävää länsimaisen maan satamaa, ilman dokumenttia mutta listan nimet painettuina mieleeni.

*   *   *

Perjantaina töiden jälkeen ajoimme Atlantin rannikolle nähdäksemme meren. Tarkemmin sanottuna Nieuwpoortin pieneen satamakaupunkiin ja sen kupeessa sijaitsevalle Ijzermondingin luonnonsuojelualueelle dyyneineen ja majakoineen. Ijzerjoensuussa oli paljon tiiroja, lokkikerääntymiä, jonkin verran kahlaajia sekä sadoittain kaniineja. Sain Belgian-listalleni uuden lajin, riuttatiiran. Ystäväni kirmasi pitkin dyynejä ja rantoja kuin gaselli.

Lauantaina ajoimme Hollantiin ja sen hallintopääkaupunkiin Haagiin, jossa tapasimme vanhan ystäväni aina Damaskoksen ajoista alkaen, syyrialaisen kurdin, joka pari vuotta sitten avioitui hollantilaisen tyttöystävänsä kanssa ja on nykyään valmistunut ihmisoikeuslakimies Haagissa. Tuona päivänä tuli tunisialaisen ystäväni ennustuksen mukaisesti pilvistä ja alkoi sataa, mutta se ei haitannut mukavaa ja henkevää illanviettoamme Haagissa.

Sunnuntaiaamupäivä kului ensin aamiaiskahvilassa, sitten Haagin rannikolla, Westduinparkissa, jossa on hieno dyynejä, heinikkoa, pensaikkoa ja metsää käsittävä suojelualue. Kasvillisuutta kestävästi laiduntamaan ja alkuhärkiä simuloimaan on tuotu pitkäsarvista skottilaista ylämaankarjaa, jota paikalliset kutsuvat biisoneiksi, mikä lienee seurausta väärinkäsityksestä. Eurooppalaista biisonia eli visenttiä on nimittäin jälleenistutettu kolmelle suojelualueelle Alankomaissa: Kraansvlakiin, Maashorstiin ja Veluween ja tämä asia lienee ollut tiedotusvälineissä.

Iltapäiväksi ja illaksi menimme Amsterdamiin, joka oli tunisialaisen ystäväni varsinainen toive Hollannissa. Oli melko sateista, mutta eipä se meitä haitannut. Kuljimme ympäriinsä, söimme pizzaa, kävimme kirjakaupassa. Ajoimme lopulta takaisin Brysseliin illaksi. Ajomatka Brysselistä Amsterdamiin ei ole kuin kaksi tuntia, Pariisiin kolme tuntia. Kaikki paikat Länsi- ja Keski-Euroopassa ovat Brysselistä katsoen varsin lähellä.

Haagissa näkemässäni unessa olin pienessä vuoristokaupungissa, jossa oli vielä lunta maassa, kun läheinen tulivuori alkoi tupruttaa ilman täyteen vulkaanista tuhkaa. Seurasi hälytyksiä ja varoituksia ja menin autolleni, ajoin kiiren vilkkaa talolle, jossa asuin, varoitin tovereitani ja ryhdyimme sulkemaan kaikkia ikkunaluukkuja viranomaisohjeiden mukaisesti, jottei tuhka tunkeutuisi kaikkialle.

*   *   *

Brysselin-asuntoni takapihalla ketut kiljahtelevat aavemaisesti. Aamulla hain itselleni tulleen kirjapaketin Pyhän Antoniuksen kirjakaupasta ja kävin lounaalla kreikkalaisen kollegan kanssa, jonka kirjan sain kesäkuussa lopulta luettua loppuun ja arvosteltua. Illalla tilasimme tunisialaisen kanssa libanonilaisesta ravintolasta nautaa ja kanaa ja joimme niiden kanssa Riojan alueen Faustino V:tä

Olen edistynyt hankkeessani lukea kolumbialaisen kirjallisuuden keskeisiä romaaneja, aloittaen klassikosta Gabriel García Márquezista ja uudemmasta mestarista Juan Gabriel Vásquezista. Márquezin Crónica de una muerte anunciada oli erinomainen kuvaus kunniamurhasta Karibian rannikon pikkukaupungissa kirjailijan ollessa nuorimies. Vasta kirjan lopussa kertojan mainitessa tätinsä nimeltä paljastuu, että kirjailija itse todella on tarinan kertoja, ja oletettavasti tarina siten myös perustuu tositapahtumiin, jotka sattuivat kirjailijan lähipiirissä hänen kotikaupungissaan. Kaupunkia ei kirjassa nimetä, mutta monesta kohdasta voi päätellä sen sijaitsevan Cartagenan lähellä, joen varrella ja myös lähellä rannikkoa.

Tutkiessani asiaa selvisi, että inspiraationa oli todellinen kunniamurhatapaus, joka kosketti Márquezin sukulaista ja tapahtui Sucressa vuonna 1951. Márquez tosiaan asui paikkakunnalla lapsuudessaan, muttei ollut kaupungissa murhan tapahtuma-aikaan eikä siten voinut olla tapahtumien todistaja kuten romaanissa. Vaikka suurin osa yksityiskohdista näyttää vastaavan oikeaa murhatapausta, Márquez on käyttänyt kirjallista vapauttaan ja jokunen yksityiskohta on toisin kuin kävi todellisuudessa.

Tarina kertoo kunniamurhasta ja yhteisöstä, jonka konservatiivinen arvomaailma ajaa tragediaan. Uinuvaan pikkukaupunkiin saapuu muukalainen, rikas nuorimies Bayardo, joka iskee silmänsä paikalliseen tyttöön Angelaan ja haluaa tämän vaimokseen. Tytön suku haluaa samoin, onhan Bayardo rikas ja eläkkeelle jääneen kenraalin poika. Ainoastaan Angela vaikuttaa innottomalta, mutta minkäs teet, vanhemmat päättävät kuka nai ja kenet. Häät ovat suurin spektaakkeli, jonka pikkukaupunki on nähnyt, ja seuraavana aamuna suurin osa väestöstä on yhä joko humalassa tai krapulassa. 

Yön aikana sulhanen on kuitenkin palauttanut morsiamen vanhempiensa taloon, koska tämä ei ollutkaan ollut neitsyt. Äiti ja veljet hakkaavat sitten Angela-parkaa kunnes tämä suostuu antamaan heille sen miehen nimen, joka on esiaviollisesti riistänyt tytön ja perheensä kunnian. Tyttö nimeää Santiago Nasarin, arabimaahanmuuttajien kauppiassuvusta kotoisin olevan varakkaan nuorukaisen, jolla oli myös maine paikallisena naistenmiehenä. Tytön veljet Pedro ja Pablo lähtevät tappamaan Santiagoa.

Ennen kuin murhatyö on tehty, veljekset kuitenkin kertovat puolelle kylää aikovansa tappaa Santiagon, ja koko paikkakunta tietää asiasta ennen murhan uhria. Silti kukaan ei onnistu estämään rikosta, ja viimeksi mainittu asia on se kirjailijaa askarruttanut dilemma, jota hän lähtee kirjassa ratkomaan. Henkilöitä ja yksityiskohtia on paljon, mikä on tietysti realismia, koska tarina perustuu todellisuuteen, ja sillä tavoin asiat todellisessa elämässä ovat.

Lopuksi kertojakin päätyy lopputulokseen, että tragedia oli lukuisten epäonnisten yhteensattumien summaa. Henkilöt haahuilevat pitkin pikkukaupunkia ja hääyön tapahtumia antaen asioista sekä tarkkoja että luuloihin, kuvitelmiin ja näkyjen näkemisiin perustuvia kuvauksia, joita kertoja sitten perkaa toimittajan vaistolla ja ammattitaidolla. Tyylillisesti erityisen nautittavaa on kirjailijan piilotettu kyyninen huumori kotiseutunsa kunniakulttuuria ja ihmisten dramaattisia taipumuksia kohtaan.

Epäselväksi jää lopulta, oliko Santiago syyllinen Angelan neitsyyden viemiseen vai valehteliko Angela. Kirjailija tuntuu uskovan tytön antaneen väärän todistuksen suojellakseen jotakuta toista, todellista poikaystäväänsä, ja ettei tyttö uskonut veljiensä oikeasti toteuttavan uhkaustaan. Kirjailija ei tietenkään nimeä epäiltyä, mutta kirjan loppupuolella on pieniä yksityiskohtia, jotka antavat aihetta epäillä kirjailijan ehkä uskoneen tietävänsä, kuka tytön oikea rakastaja oli ollut. Kyseinen henkilö on ainoa, joka lopulta tosissaan yrittää varoittaa Santiagoa ja estää surmatyön, mutta etsii ystäväänsä vääristä paikoista. Sama henkilö jäävätään ruumiinavauksesta "liiallisen läheisyyden" vuoksi, ja kirjassa on kohtaus, jossa hän käyttäytyy oudosti ja "syyllisen oloisesti" uhrin kotona.

maanantai 12. heinäkuuta 2021

Korkeat letot

Viime viikonloppuna pääsin lopultakin tekemään viivästyneen retkeilyni Hautes-Fagnesin kansallispuistossa Itä-Valloniassa. Alue on Ardennien kukkulamaastoa ja Belgian korkeinta, mikä ei tosin ole kovin korkeaa. Belgian korkein paikka on Hautes-Fagnesissa sijaitseva Signal de Botrange, saksaksi Baldringen, joka on 694 metrin korkeudella merenpinnasta. On se siis kaksin verroin korkeammalla kuin Viron korkein paikka Suur-Munamägi (318 m) tai Alankomaiden korkein paikka Vaalserberg (322 m), joka sijaitsee varsin lähellä, Alankomaiden, Saksan ja Belgian kolmen maan rajojen yhtymäkohdassa.

Hautes Fagnes (Hohes Venn, Hoge Venen) merkitsee "korkeita lettoja", ja nimensä mukaisesti Ardennien korkeimmissa osissa on letoiksi luokiteltavia soita, joissa kasvaa sarakasvillisuutta, tupasvillaa, heiniä ja sen sellaista. Alueella on myös boreaalista kuusimetsää, minkä vuoksi se on myös paras paikka Belgiassa nähdä pohjoisen havumetsävyöhykkeen lajeja. Harvinaisimpia näistä on teeri, jonka pieni belgialainen populaatio ehti kutistua viiteen lintuun, kunnes sitä hiljattain yritettiin elvyttää vapauttamalla kymmenen Ruotsista tuotua teertä samalle alueelle.

Goodersin kirja Euroopan lintupaikoista mainitsee, että Hautes-Fagnesissa olisi myös nummiriekkoja, mitä epäilin, kun en ollut koskaan kuullut nummiriekon esiintyneen Brittein saarten ulkopuolella enkä uskonut tavallisen riekon enää vuosisatoihin esiintyneen missään päin Länsi-Eurooppaa. Tuntemani gentiläinen lintuharrastaja valisti minua kuitenkin, että 70-luvulla, jolloin Gooders kirjoitti kirjansa, olivat metsästäjät tosiaan istuttaneet nummiriekkoa Hautes-Fagnesin ylänkönummille ammuttaviksi, mutta nämä kuolivat sukupuuttoon jo kauan sitten.

Lauantaiaamu alkoi sateisena, mutta tällä kertaa ajoin Ardenneille siitä huolimatta. Onneksi välillä oli sateettomia jaksoja, joiden aikana saatoin tehdä pitkiä kävelyjä sekä havumetsiin että letoille. Ne tosin aina päättyivät siihen, että jouduin pakenemaan kaatosadetta takaisin autolleni. Teeriä en nähnyt, mutta löysin sentään kaksi uutta lintulajia Belgian listalleni - pikkukäpylinnun ja punatulkun. Lisäksi näin keloja koluavan käpytikan, tiaisparvia, valtavia määriä sepelkyyhkyjä, pari hiiri- ja mehiläishaukkaa sekä parvena ja rääkyen liikkuvia närhiä. Kukkaintäyteisten lettoniittyjen yllä lenteli paljon päiväperhoja - varmaankin paljolti niitä lajeja, jotka ovat tavanomaisempia Suomessa kuin täällä.

Söin pihviä Baraque Michelissä. Ardennien pikkukylät perinteikkäine majataloineen ja pubeineen olivat viehättäviä sateisessakin säässä.

torstai 8. heinäkuuta 2021

Gentissä

Belgia on siinä määrin pieni ja laakea, että Brysselistä käsin voi käydä missä tahansa osassa maata päiväretkellä, palaten samaksi illaksi pääkaupunkiin. Ainoa alue, johon voi olla hyvä varata enemmän aikaa ja yöpymismahdollisuus, on Ardennien vuoristo maan Saksaan rajoittuvassa itäosassa. Sieltäkin pääsee toki illaksi hyvin Brysseliin, mutta koska alue on pinnanmuodoiltaan kukkulaista (ei varsinainen vuoristo), voi siellä paikasta toiseen liikkuminen kestää hieman kauemmin.

Siitä lähtien, kun palasin Suomesta Belgiaan, olen halunnut varata viikonlopun tutustuakseni Hautes-Fagnesin kansallispuistoon Ardenneilla. Siellä on boreaalista metsää ja soita, joten siellä voi havainnoida kasvillisuutta ja linnustoa, jotka ovat tyypillisempiä Suomelle kuin Belgialle. Belgian viimeiset kymmenisen teertä elävät siellä.

Aina on kuitenkin väliin tullut jotain. Joko on lauantaina tai sunnuntaiaamupäivällä ollut niin sateista, etten ole katsonut kannattavaksi lähteä Ardenneille, vaikka sitten myöhemmin iltapäivällä onkin tullut aurinkoisempaa. Tai sitten minulla on ollut ystävien tapaamisia tai syömään menemisiä Brysselin kaupungissa. Elämä Brysselissä palautui kesäkuun aikana siinä määrin normaaliksi, että kaupungissa tuli taas viihtyisäksi viettää viikonloppuja, eikä ole ollut pandemiasta johtuvaa kannustinta hankkiutua maaseudulle. Tuttavapiirissä jo käytännössä kaikki ovat rokotettuja, useimmat kahteen kertaan. (Suomalaisena joudun odottelemaan omaa kakkosrokotustani kuukausikaupalla, mikä vaikuttaa tyhmältä, kun kaikki muut saavat rokotuksensa parin viikon sisään ensimmäisestä.)

Kesäkuun kahtena ensimmäisenä viikonloppuna kävin Blankaartissa ja Harchiesissa. Sitten oli kaksi viikonloppua, jotka vietin kokonaan Brysselissä. Oli illallisia ensin ranskalaisen ja sitten espanjalaisen kollegan luona. Oli lounas Jourdan-aukiolla suomalaisen ystävän kanssa ja georgialainen ystävä oli yhden päivän käymässä täällä Antwerpenistä käsin.

Viime viikonloppu alkoi taas sateisissa ja ukkosmyrskyisissä merkeissä, joten lykkäsin taas kerran Hautes-Fagnesia ja suuntasin sen sijaan Belgian kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin Gentiin, joka on myös Itä-Flanderin pääkaupunki. Sain aikoinaan Bulgariassa tapaamaltani gentiläiseltä lintuharrastajalta kuulla kaupungin kupeessa sijaitsevasta Bourgoyenin suojelualueesta, jossa tein ensin täyden kierroksen. Ollaan jo syvällä pesimäkaudessa, joten läsnä oli vain pesimälajeja eikä mitään kovin epätavallista. Laulavina löytyi ryti- ja luhtakerttusia, laulurastaita. Keskellä aluetta oli kahdessa puussa merimetsoyhdyskunta. Sorsat ja hanhet olivat tähän aikaan vuodesta vain tavanomaisia lajeja.

Iltapäiväksi menin Gentin kaupunkiin. Sen keskiaikainen vanhakaupunki on täynnä näyttävää arkkitehtuuria, kuten romaaninen Pyhän Baafin katedraali, myöhäisgoottilainen Nikolainkirkko ja keskiaikainen Gravensteenin linna. Kaupungin halki risteilee useampi joki ja kanava, joiden rannat on käytetty hyvin kävely- ja ravintolakaduiksi.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2021

Uusintavierailuja

Kesäkuun alun viikonloppujen linturetkeni suuntautuivat jo aiemmilta käynneiltä tuttuihin kohteisiin, Flanderin Blankaartiin ja Vallonian Marais d'Harchiesiin. Alkukesänvihreä värimaailma oli molemmissa tyystin erilainen kuin maalis- ja huhtikuisilla käynneillä, mutta oli lintumaailmakin muuttunut. Monet hanhet ja vesilinnut ovat lentäneet pohjoisille pesimäseuduilleen. Jäljellä olivat paikalliset pesimälajit, joita niitäkin varsin paljon.

Tilalle oli tullut runsaasti loppukeväällä saapuvia laululintuja, kuten ruoko-, ryti- ja luhtakerttusia sekä pensassirkkalintuja. Blankaartissa olivat pesimäpuuhissa myös kapusta- ja silkkihaikarat, pitkäjalat ja mustapyrstökuirit. Luontopolun etäisimmästä päästä, tekoaltaan luota, löysin myös maatilalla toimivan kahvilan, joka oli avannut ovensa ja terassinsa. 

Harchiesissa oli useampi tusina lehmähaikaraa soidinpuvuissa. Aiemmilla käynneilläni niitä ei ole näkynyt ja laji olikin uusi Belgian-listalleni. Peukaloiset ja silkkikerttuset räjähtelivät laulamaan tiheiköissä. Avovesissä kellui runsain määrin juhlapukuisia mustakaula- ja silkkiuikkuja, puna- ja tukkasotkia.

Lähtiessäni palaamaan illalla Bernissartista, päätin mennä syömään ravintolaan nimeltä Le Médiéval läheisessä Hautragen kylässä. Sen nimi kun tuntui viittaavan paikkaan, josta saisi lihaa. Saihan sieltä. Harmi, ettei punaisen angusnaudan kylkiäisiksi voinut ottaa viiniä, kun oli autolla liikkeellä.

Säät ovat olleet kuumat ja aurinkoiset. Viikonloppuisin siitä on voinut nauttia, mutta viikolla se on kotitoimistossa istuessa hiostavan ahdistavaa, minulla kun ei ole varsinaista ilmastointia asunnossani. Onneksi kaupungissa ei ole hyttysiä, joten ikkunoita voi pitää auki pimeään saakka.

tiistai 8. kesäkuuta 2021

Matka Suomeen III

Lähdin Helsingistä takaisin Brysseliä kohti toissaviikon torstaina ja saavuin nykyiseen asuinpaikkaani sunnuntai-illaksi. Suomi jätti hyvästit sateisella ja harmaalla säällä. Tällä kertaa matkustin itäistä reittiä, Baltian ja Puolan kautta. Tähän oli kaksi syytä. 

Ensinnäkin, matkustamiseen vaadittavat koronatestit maksoivat Suomessa toistasataa euroa ja myös tulosten saaminen viipyi kohtuuttoman kauan automatkailijan kannalta. Sen sijaan Tallinkin laivoilla testin sai muutamalla kympillä ja tuloksen jo tuntien sisällä. Samalla testituloksella saattoi sitten matkustaa kaikkien edessä olevien rajojen yli, ja koska tulos tuli kohtuuajassa, ei tarvinnut ajaa tuli perseen alla sitä peläten, että Puolan tai Saksan rajalla testi ei enää kelpaisi.

Viro ei tarkastanut testitulosta eikä passiakaan. Latvia sen sijaan valokuvasi autoni ja tarkisti otsa kurtussa sekä passini että koronatestini tuloksen ja päivämäärän. Liettuassa poliisi seurasi rajanylittäjiä tien vierestä, muttei pysäyttänyt. Puolalla oli kovat ukaasit hallituksen verkkosivuilla, mutta rajalla ei tarkistettu mitään. Saksa edellytti yhä oma-aloitteista ilmoitusta ja koronatestin postaamista, ja rajan ylitettyäni sain taas viranomaisten tekstarin puhelimeeni. Belgiakaan ei tarkistanut mitään rajalla.

Toinen syy oli käydä tapaamassa Tarton yliopistosta vasta maisteroitunutta ystävää, joka oli jo pidempään halunnut, että kävisin. Saavuin vanhaan opiskelukaupunkiini viiden jälkeen iltapäivällä. Ystäväni asui Emajoen toisella puolen Annelinnan puolella, mutta lähellä siltaa, joten sieltä oli lyhyt kävelymatka keskustaan. Söimme sianreittä Münchenerissä, joimme Weihenstephaneria ja tapasimme monihattuista tarttolaista akateemikkoa. Toomemäen heleässä vehreydessä olivat äänessä sirittäjä ja kultarinta. Emajoen satakielet musisoivat Tartolle ominaisen tyynen yön tullen.

Perjantaiaamuna lähdin ajamaan etelään ylittäen rajan Latviaan Valgassa. Sitten Liivinmaan Sveitsin tietä Valmieran kautta kohti Riian ohitustietä, sieltä perinteiseen ostospysähdyspaikkaan Bauskaan ja sitten Liettuan läpi Suwałkin käytävään. Baltian läpi ajaessa oli vuoroin satanut, vuoroin paistanut, mutta Suwałkin käytävässä, jossa usein on huono sää, oli nyt seesteinen ja kuuma kesäsää, jota jatkui pitkin Koillis-Puolaa.

Vaikken tehnyt Baltiassa tällä kertaa varsinaisia lintupysähdyksiä, onnistuin silti näkemään muutamia mukavia lajeja siellä. Kosen kohdalla lensi yli mustahaikara - siinä oli eräänlaista nostalgiaa, koska aikoinaan näin ensimmäisen Virossa näkemäni mustahaikaran samalla paikkakunnalla. Mustahaikara tuli vastaan myös Puolassa. Latviassa näyttäytyi tammitikka, Liettuassa juhla-asuinen uros niittysuohaukka. Jälkimmäistä tuli vastaan vielä pari lisää Puolan päivinä.

Ehdin joka tapauksessa Puolaan niin hyvin, että kävin syömässä Sztabinissa ja suuntasin sitten Biebrzan kansallispuistoon, koska en malttanut vastustaa kiusausta hankkia itselleni tältä matkalta edes yksi elis (eli elämänpinna, kokonaan uusi lintulaji listoilleni). Sellainen oli sarakerttunen, jonka maailmankannasta 70 % elää muutamalla kosteikkoalueella Puolan ja Valko-Venäjän rajaseudulla - ja talvehtii niin ikään vain muutamalla paikalla Senegalissa. Sarakerttunen elää suomenkielisen nimensä mukaisesti matalilla saraniityillä ja on habitaatin suhteen tarkka - siksipä se kai on taantunut niin uhanalaiseksi.

Ilta oli kuuma ja matalalle painuva aurinko värjäsi niityt ja kosteikot tavattoman väkevin värein. Lisäksi Biebrzan kansallispuiston eri vyöhykkeet osoittautuivat suorastaan lintuja kuhiseviksi. Koko ajan oli pensaan nokassa sirkkua tai lepinkäistä, petolintuja kaarteli taivaalla - yksi pikkukiljukotka myös pensaassa istumassa - ja hämärän tullessa räjähtivät kaikki mahdolliset yölaulajat laulamaan, välittämättä saraniityille hiipivästä usvasta. Kansallispuistossa on yhdet tietyt pitkospuut, joiden varrella sarakerttunen on yleisin lintulaji - ja se onkin kansallispuiston opastekstien mukaan koko maailman varmin paikka nähdä laji. No, niitä tosiaan oli siellä kymmenittäin.

Viivyin pitkospuilla ja torneissa niin kauan, että malttaessani lopulta lähteä pois, oli jo pimeää, pöllöt ääntelivät, kehrääjiä nousi lentoon metsätieltä ja vastaan tuli jopa minervanpöllö - luultavasti pohjoisin tähän asti tekemäni havainto kyseisestä lajista. Yövyin sinä yönä Łódźissa, koska se oli suurin Puolan kaupungeista, johon en ollut vielä aiemmin kunnolla tutustunut.

Łódźia kyllikseni katseltuani lähdin ajamaan lännen suuntaan ja otin iltapäivän pikkukaupunkikohteeksi alasleesialaisen Lubinin. Siellä oli vieraillessani käynnissä jonkinlainen kaupunkifestivaali rockkonsertteineen. Oli kaupungintalo, keskiaikainen linna ja tietysti kirkkoja. Jatkoin sitten länteen Saksaa kohti, Görlitzin ja Dresdenin kautta kohti Weimaria. Kolumbialainen ystäväni näki, että minun tulisi yöpyä Jenan tiedekaupungissa ja tutustua aamulla seesteiseen Weimariin, joten niin tein.

Kulttuurikaupunki Weimarissa oli kaunista ja aurinkoista. Goethen kantapaikka Zum Schwarzen Bären ei kuitenkaan ollut auki. Läheisen puiston terassikahvila sen sijaan oli. Oltiin sunnuntaissa ja ajelin autobaanoja pitkin Aacheniin ja sieltä rajan yli Belgiaan, jossa huomasin, että minulla oli hyvin aikaa vielä yhdelle kulttuuripysähdykselle. Sellaiseksi kävi hyvin Belgian etnisen saksalaisväestön pääpaikka Eupen Ardennien kupeessa.

Eupenissa sain nähdä, että poissa ollessani Belgia oli mennyt yhdestä äärestä toiseen - kaikki terassit olivat tupaten täynnä väkeä kaljoittelemassa eikä kukaan enää pitänyt kasvomaskia. Tästä ei välttämättä hyvää seuraa. Kotona odotti kasa postia, mukaan lukien ilmoitus, jonka mukaan Belgiakin olisi nyt huolimassa minut rokotuslistoilleen. No, ehdin jo Suomessa saada ensimmäisen rokotuksen.

Automatkailu halki toukokuunvihreän Euroopan on aina miellyttävää, jopa pandemia-aikana. Meillä on kaunis ja mitä monipuolisin manner, jota voi elämänsä aikana ajella ristiin rastiin vaikka satoja kertoja ja silti joka matkalle löytyy uusia kaupunkeja ja uusia luontokohteita, joissa vierailla.

Pidän saksalaisten ja ranskalaisten tavasta pystyttää moottoriteiden varsille kylttejä, jotka kertovat kulttuurisista, historiallisista ja taloudellisista kohteista ohitettavilla paikkakunnilla. Ne houkuttelevat autoilijaa poikkeamaan tylsältä motarilta, ja vähintäänkin tallentavat tämän mielen perukoille joitain muistijälkiä niiden alueiden historiasta ja kulttuurista, joiden läpi on ajanut. Taukopaikat sen sijaan hyödyntävät ikävän vähän ympäröivien alueidensa omaleimaisuutta ja tuotantoa. Ne ovat kaikkialla persoonattomia ja usein vielä aidattuja, niin etteivät pysähtyjät voi kävellä vessaa tai huoltoasemaa kauemmas.

Italiassa ja Ranskassa on jonkin verran panostettu siihen, että taukopaikkojen kaupat on varustettu paikallisen alueen omaleimaisilla tuotteilla (on juuri sen alueen juustoja, viinejä, vohveleita ja niin edelleen), mutta 90 % Euroopan motareiden taukopaukoista ei ole hyödyntänyt tällaisia mahdollisuuksia oikeastaan mitenkään - huolimatta siitä, että miljoonat eurooppalaiset pysähtyvät näillä paikoilla joka päivä. Huoltoasemien kaupat ovat usein ketjujen hallussa, mutta ei niiden silti tarvitsisi olla niin yhdenmukaisia ja vailla paikallisväriä.

keskiviikko 26. toukokuuta 2021

Matka Suomeen II

Osan päivistä Suomessa tein etätöitä, mutta osa oli lomaa tai pyhiä. Ensimmäinen lintupaikka, jonka Suomessa kävin tsekkaamassa, oli vanha suosikkipaikka Laajalahti. Siellä oli paljon kahlaajia, mm. mustavikloja. Mutta kun koittivat vapaapäivät, oli saariekskursion aika.

Otin mukaan pikkuveljeni sekä kummatkin Itä-Helsingin asunnossani asuvat ystävät ja ajoimme Kasnäsiin, sieltä yhteysaluksella edelleen Örön saarelle neljäksi päiväksi. Sääolosuhteet olivat lupaavat, sillä pitkän sateisen jakson jälkeen tuuli oli puhaltanut Kazakstanin ja Ukrainan arojen suunnista. Oli useampia aurinkoisia päiviä, mutta sitten saari verhoutui sumuun.

Saaressa olikin ihan mukavasti lintuja. Erityisen runsaasti sinne oli tippunut harmaasieppoja, herne- ja pensaskerttuja sekä mustapääkerttuja - tosin viimeksi mainitun lajin melkein kaikki yksilöt näyttivät olevan naaraita. Pajulintuja, tiltaltteja ja sirittäjiä oli paljon, samoin metsäkirvisiä, kirjosieppoja, leppälintuja, joitain pensastaskuja. Kultarinta ja kirjokerttu eivät olleet vielä saapuneet, satakieliä lauleli harvakseltaan. Myös isokäpylintu lauloi. Storvikenillä oli pajusirkkuja ja keltavästäräkkejä mutta vähänlaisesti kahlaajia - paitsi saaressa tavanomaisia töyhtöhyyppiä, punajalkavikloja ja meriharakoita.

Ensimmäisenä saaripäivänä käytiin pohjoiskärjessä, toisen aamupäivällä Balgetin rannoilla ja eteläkärjessä. Tuli vastaan mielenkiintoisia muuttajia, kuten kalasääksi ja nuolihaukka. Teeri pulputti siinä metsässä, jossa on silloin tällöin pesinyt merikotka.

Varsinainen pommi löytyi kuitenkin viideltä iltapäivällä, kun sumua alkoi jo valua mereltä saaren verhoksi. Olimme palaamassa Storvikeniltä ja kulkemassa saaren keskusnummen eli hekokentän läpi vievää tietä, kun päätin astua katajien väliin jäävästä aukosta nummelle. Siellä, vielä lehdettömässä ruusupensaassa, istui punapäälepinkäinen. Suurharvinaisuus kaukaa Välimeren-vyöhykkeen aroilta. Toverinikin ehtivät nähdä linnun hyvin ennen kuin se vaihtoi paikkaa, ensin katajan latvaan ja sitten lentäen nummen toiselle puolelle Balgetin suuntaan. Lintu löytyi vielä saman illan aikana uudelleen pariin otteeseen, kun kaksi saaressa ollutta biologia kumpikin kävivät sen katsomassa.

Seuraavana päivänä lepinkäistä ei enää löytynyt. Se lienee jatkanut huonontuneen sään tieltä Kemiönsaarelle tai muualle mantereelle, josta seuraavina päivinä löytyi vielä suurempi harvinaisuus, Suomen ensimmäinen kivikkosatakieli. Vaikka samana päivänä ajoimme paluumatkallamme Kemiönsaaren halki, emme vielä tienneet tuosta linnusta emmekä sitä käyneet katsomassa. No, olihan punapäälepinkäisessä jo raria kerrakseen.

Örön rannikoilla oli runsaasti lauttoina kelluvia sukeltajasorsia - tavanomaisten haahkojen, iso- ja tukkakoskeloiden lisäksi ilahduttavan paljon pilkkasiipiä, joita myös pääsi kerrankin näkemään läheltä.

Paluumatkalla poikkesimme Teijon kansallispuistoon ja Mathildedalin sievään ruukkikylään. Sieltä löytyi vanhoista lehtipuista pähkinänakkeli, jonkinlainen pikkuharvinaisuus sekin.

Öröltä palattuamme minulla oli vielä yksi vapaapäivä. Kävimme Roihuvuoren japanilaistyylisissä kirsikkapuutarhoissa, joista ehdimme parahultaisesti thaimaalaiseen ravintolaan lounaalle ennen kuin taivas repesi.

Työviikon loppua kohti meni Itä-Helsingin yli pohjoiseen tuhansia valkoposkihanhia usean päivän ajan. Ensimmäiset tervapääskyt ilmaantuivat taivaalle ja loppuviikosta ilmaantuivat myös saaressa kaivattu kultarinta sekä lehtokerttu.

Viikonloppuna teimme samalla kokoonpanolla kuin Örön kanssa ekskursion Hankoniemelle. Aloitimme tosin Hyvinkään Ridasjärveltä, jossa mm. härkälintuja, punasotkia ja kaulushaikara, jatkoimme sitten Karjaan Läppträsketille (molempia joutsenia) ja Tammisaaren viehättävään pikkukaupunkiin, jossa aterioitiin Osteriassa

Hankoniemen etelärannikon reitin varrella on paljon hienoja pysähdyspaikkoja. Lappohjan rannoilta näkyi laulujoutsenia, isokoskelopoikue ja räyskä. Svanvikissä oli merikotkia, ristisorsa, paljon haahkoja ja koskeloita. Täktomin lentokentällä muutti mehiläishaukka, joka lisäksi esitti merkillistä soidinlentoa läpyttämällä siipiään ylhäällä yhteen rituaalimaisesti. Kobbenilta näkyi kurkia, hanhia, haahkoja, koskeloita ja kuului rastaskerttunen.

Hangossa oli vielä hiljaista. Kesäsesonki ei selvästikään ollut vielä käynnissä. Luodoilla oli kuitenkin paljon valkoposkihanhia, haahkoja, tukkasotkia ja muuta mukavaa.

Viimeisellä Suomen-viikolla Helsingissä ehdin käydä hyvän sään aikana vielä Viikissä, jonka tornista näkyi paljon metsäkauriita hanhien ja haikaroiden lisäksi. Sitten sateet palasivatkin, pilaten suunnitelmani viedä tunisialainen ystäväni Nuuksioon ja joillekin Helsingin saariston saarista. Ajelimme sen sijaan autolla pitkin sateista Uuttamaata, Tuusulanjärven kulttuurireittiä, ja kävimme kahvilla Tuusulassa ja Järvenpäässä.

tiistai 25. toukokuuta 2021

Matka Suomeen I

Toukokuussa minulle koitti mahdollisuus matkustaa kotimaahani osittain lomille, osittain etätöihin, ja tartuin mahdollisuuteen innokkaasti, olihan ajankohta parasta lintuaikaa Etelä-Suomessa. Matkustaminen pandemia-aikoina ei ole kuitenkaan entisellä lailla huoleton ja vaivaton asia, vaan vaatii paitsi hyväksyttyä perustetta - jollaiseksi ei käy turismi tai kaverien moikkaaminen - myös tuoretta negatiivista koronatestiä ja saapumismaassa vielä uutta testiä. Ongelmana on, että jokainen maa on laatinut hieman toisistaan poikkeavat säännöt, joten pelkästään näiden kaivamisessa netistä menee aikaa. Puhumattakaan siitä, että säännöt muuttuvat vähän väliä.

Belgiasta Suomeen päästäkseni tarvitsin koronatestin, jonka sain melko vaivattomasti Brysselistä viidelläkympillä. Tulos myös tuli luvatusti vuorokauden sisällä, joten heti sen saatuani pakkasin autoni ja lähdin matkaan, sillä toivoin pääseväni samalla testillä yli paitsi Saksan rajasta, myös seuraavista valtionrajoista.

Saksa edellyttää testituloksen omatoimista rekisteröintiä ja postittamista viranomaisilleen. Kännykkäni ylitettyä rajan sain myös tekstarin, joka uhkaili seurauksilla, mikäli rikkoisin karantiinivelvoitetta tai muita koronasääntöjä. Pandemia on vienyt meidät urkintayhteiskuntaan, mutta onneksi urkkijoina ovat länsimaissa toistaiseksi vain aivottomat automaattiviestejä lähettelevät robotit. Ajoin Nordrhein-Westfalenin halki melko lailla pysähdyksittä, käymättä edes kavereita moikkaamassa Aachenissa tai Duisburgissa, jotta voisin käyttää samaa testitulosta myös Tanskan ja Ruotsin rajoilla, ja vasta päästyäni Schleswig-Holsteiniin saatoin olla varma, että aikataulu pitäisi. Niinpä yövyin Neumünsterissä, jossa hotelli vaati minua allekirjoittamaan kirjallisen todistuksen, etten ole turisti, vaan transitmatkustaja.

Aamulla lastasin autoon elintarvikkeita Neumünsterin Liedlistä ja ajoin sitten Tanskan rajalle. Tanskassa, samoin kuin myöhemmin Ruotsissa ja Suomessa, koronatesti tarkistettiin fyysisesti rajalla. Belgialainen testini hyväksyttiin ongelmitta ja matka jatkui.

Etelä-Jyllannissa on yksi niistä vyöhykkeistä Euroopassa, jossa länsieurooppalainen, kokomusta nokivaris vaihtuu Suomessakin esiintyväksi, pohjois-, itä- ja eteläeurooppalaiseksi harmaatakkiseksi varikseksi. Näitä kahta on perinteisesti pidetty saman lajin kahtena alalajina, mutta varsinkin uudistuneiden taksonomisten käsitysten aikakaudella tulisi niitä pitää selvästi kahtena eri lajina. Varis ja nokivaris eivät nimittäin juuri sekoitu. Molempia elää Saksan ja Tanskan rajaseuduilla yleisinä, mutta ne hengailevat lähinnä omissa parvissaan. Risteytymät ovat harvinaisia eivätkä tunnu menestyvän kovin hyvin, koska niitä esiintyy vain variksen ja nokivariksen kapeilla yhteislevinneisyysvyöhykkeillä. Myös niiden olemuksessa ja käyttäytymisessä on pieniä eroja.

Tanska on ollut yksi niistä maista, joiden lajilistani on ollut aliedustettu. Tämä on johtunut siitä, että suurin osa sinänsä lukuisista vierailuistani Tanskaan on suuntautunut Kööpenhaminaan ja vähemmässä määrin muihin kaupunkeihin. En ole juurikaan liikkunut Tanskan maaseudulla enkä tehnyt siellä merkittäviä linturetkiä - lukuun ottamatta erästä opiskeluaikojen kunnianhimoista, mutta huonoihin sääolosuhteisiin kariutunutta maaliskuista episodia Skagenissa, josta muistan lähinnä niin kovan tuulen, että sitä vastaan saattoi nojata kaatumatta. Taisin nähdä yhden hytisevän punarinnan.

Poikkesin reitiltäni Tinglev Moseen, jossa on 180 hehtaaria kosteikkoja maalaismaiseman ympäröiminä. Sainkin sieltä paljon uusia maapinnoja Tanskan listalleni, alkaen kurjesta ja päättyen taivaanvuoheen, satakieleen ja pensassirkkalintuun. Pois ajaessani näin myös voimaeläimeni korpin, joka oli uusi laji Tanskan listalleni. 

Fynin saaren maisemat ovat tasaisia mutta sieviä. Toinen tanskalainen lintu- ja maisemapaikka, jossa olin päättänyt tehdä pysähdyksen, oli Knudshoved (Nuutinpää), Nyborginvuonon ja Ison-Beltin väliin työntyvä niemimaa, jonka vierestä lähtee silta yli Ison-Beltin Själlantiin. Niemennokassa on majakka. Siellä on kahlaajalietteitä, jotka vetävät puoleensa mm. avosettejä. Salmissa lenteli riuttatiiroja ja näin myös haahkoja ja molempia koskeloita.

Själlannin halki ajettuani päätin jatkaa Ruotsiin kerrankin Juutinrauman sillan kautta. Vaikka se hieman hintava onkin, ovat myös lauttayhteydet ylihintaisia. Niinpä pääsin viimein ajamaan omin toimin pitkin tätä insinööritaidon näytettä, joka oli rakenteilla silloin kun opiskelin Lundissa ja ylitin salmen Malmöstä Kööpenhaminaan lähes viikoittain, koska minulla oli tiettyjä säännöllisiä luentoja Kööpenhaminan puolella. Suolasaaren kaveriksi rakennettu keinotekoinen Pippurisaari oli näköjään saanut uudisasukkaikseen suuria määriä pesiviä vesilintuja, erityisesti valkoposkihanhia. Valkoposkihanhien näkeminen elähdyttää aina mieltä.

Ruotsissa tarkoitukseni oli päästä vielä samana iltana lähteville viimeisille lautoille kohti Turkua voidakseni käyttää samaa koronatestiä. Niinpä kiirehdin Ruotsin halki ilman kunnollisia pysähdyksiä, paitsi yhtä Vätternin rannalla, jossa aurinko alkoi painua valtavan järven taa. Laivavuoroja oli kuitenkin peruttu, joten jouduin ottamaan vasta aamulla lähtevän laivan ja yöpymään Södertäljessä. Seuraava päivä vierähtikin katsellen ensin Tukholman ja sittemmin Turun saaristoja - Ahvenanmaan kohdalla olin tällä kertaa unessa.

Turussa kysyttiin taas koronatestituloksia, ja belgialainen testitulokseni kelpasi yhä, joten olin onnistunut ajoituksessani. Lisäksi sain seuraavina päivinä puhelimeeni kutsuja sekä koronatestiin että akuuttipsykiatrian osastolle - jälkimmäinen tosin osoittautui väärään numeroon lähetetyksi viestiksi, ja vaikka koronatestiin kutsuttiin puhelinnumeroani käyttäen, ei tulosten lähettäminen samaan numeroon enää onnistunutkaan, koska "numero ei ole järjestelmässä".

Testitulokset joka tapauksessa olivat negatiivisia ja Suomessa ollessani ikäryhmäni ehdittiin myös vapauttaa koronarokotuksiin, joten ehdin ottaa ensimmäisen rokotuksenkin vielä Suomessa ollessani. Samalla tosin tulin velvoittaneeksi itseni käymään Suomessa seuraavan kerran jo elokuussa, mutta mikäpä siinä, se on Brysselissä muutenkin loma-aikaa, jolloin töitä on vähän.