Idän niemiä ja Istanbul

Vietän vapunpäivää sateisessa ja koleassa Istanbulissa, jossa kuvernööri on kieltänyt kaikki vapputapahtumat keskusta-alueilla tällä puolen salmea, ja poliisit ovat tukkineet ennalta-ehkäisevästi aidoilla ja mellakantorjuntajoukoilla Taksim-aukiota ja Istiklal-katua. Taustalla on pelko perinteisistä vappumellakoista, joita Turkin vireä laitavasemmisto on tavannut järjestää. Esimakua saatiin jo maanantaina jalkapallohulinoiden muodossa.

Tulin Istanbuliin viikko sitten, mutta sitä ennen ehdimme käydä katsastamassa kaksi itäistä niemeä, siis nykyisestä itähelsinkiläisestä asuinpaikastamme katsoen itään sijaitsevaa niemennokkaa, jotka työntyvät Helsingin rannikkoa rikkovien lahtien väliin.

Ensin oli vuorossa Ramsinniemi, josta totesin hämmästyksekseni, että se oli minulle yhä aivan uutta maastoa. Edes ajomatkalla Meri-Rastilan läpi oikein mikään ei soittanut kelloja minulle eikä puolisolleni. Luultavasti paikka on vain niin sopivasti tärkeimpien reittien katveessa, ettei sinne tule mentyä muuten kuin varta vasten. Sukkar-koiramme tuli mukaan.

Ramsinniemellä on hienoja rantoja, sekä kivisiä että puiden varjostamia, ja molemmin puolin lahdilla kellui paljon vesilintuja, tosin erilaisia. Länsipuolella oli suojaisempien vesien lajeja, kuten sinisorsia, tukkasotkia ja silkkiuikkuja, itäpuolella sen sijaan aalloilla kellui suurina lauttoina haahkoja ja alleja. Haahkojen huhuilu ja allien auli-ulvahtelu kantautui myös lahdelta taajaan. Koskeloita oli kumpaakin lajia. Korppi näyttäytyi kronkkuen. Jossain kaukana paukkuivat Santahaminan suurtykit, palauttaen mieleen, että sota on joka päivä lähempänä.

Ramsinniemen polut eivät olleet kunnolla merkittyjä, eivätkä mahdollistaneet loogista kierrosta niemen ympäri, vaan törmäsivät yhtenään taloihin ja yksityisalueisiin, mutta vajavaisesta infrasta oli se etu, että niemi oli miellyttävän ihmistyhjää. 

Vielä ennen Istanbulia menin viimeiseksi iltapäiväksi idän suunnassa seuraavalle niemelle, Kallahdenniemelle, jota lintuharrastajat kutsuvat yleisesti Kallvikiksi, vaikka jälkimmäinen oikeastaan viittaa vieressä olevaan lahteen. Suomen huonoon elintasoon, työllisyystilanteeseen ja ostovoiman romahdukseen turhautunut puolisoni ei lähtenyt mukaan. Hän haluaisi pois Suomesta, mutta minua sitoo sinne työpaikkani.

Minä löydän iloni ilmaisista asioista, kuten metsä tai niemenkärki. Vaikka puolisonikin nauttii luonnosta, hän haluaisi myös urbaania elämää: kahviloita, kaupungilla käymistä, ostoksia. Hän haluaisi istuskella ystävien kanssa ja matkustaa spontaanisti johonkin, joutumatta koko ajan murehtimaan, millä seuraavat vastikkeet taas maksetaan. Ja koska tuo murehtiminen on minun tehtäväni, olen ilonpilaaja, elämänilon siis.

Todellisuudessa elämänilon pilaaja on suomalainen sääntely, joka on kurjistanut elämämme Euroopan paarialuokkaan. Suomalaiset eivät sitä tosin hevillä tajua. He vastailevat yhä onnellisuuskyselyihin julistaen peruspalvelujen toimivan ja terveydenhuollon ja koulutuksen olevan maailman huippua. Tämä johtunee vain siitä, etteivät suomalaiset tunne lainkaan edes lähellä sijaitsevien maiden normaaleja elinoloja.

Suomihan nimenomaan ei ole palveluyhteiskunta. Siellä ei saa mitään palvelua paitsi itsepalvelua, joka sekin on tehty eläkeläisten näkökulmasta aivan liian hankalaksi digisäätämiseksi. Suomessa ei ole toimivaa julkista terveydenhuoltoa - esimerkiksi sellaista kotilääkärijärjestelmää, jollainen useimmissa Euroopan maissa on. Suomalaiset eivät tätä tiedä siksi, että heistä vain eläkeläiset, työttömät ja maahanmuuttajat ylipäätään käyttävät julkista terveydenhuoltoa. Suurin osa väestöstä käyttää subventoitua yksityistä, kuten työterveydenhuoltoa.

Viro on jo ohittanut Suomen sekä terveydenhuollon että koulujärjestelmän tasossa. Suomessa on ollut paljonkin hyvää, mutta hyvää ei pidetä, vaan se uudistetaan väkisin pois. Ja se, mitä jää jäljelle, tehdään liian kalliiksi ja liian raskaaksi. Ruotsi taas teki tarpeelliset julkisen sektorin uudistuksensa jo vuoden 2008 lamasta oppineena, ja on siitä asti kasvattanut eroa taantumus-Suomeen.

Mutta palataanpa Kallahdenniemelle. Siellä oli vielä hienommat maisemat kuin Ramsinniemellä, mutta valitettavasti myös väkeä liikkui poluilla ja rannoilla huomattavasti enemmän. Polut olivat paremmat ja niitä pääsi seuraamaan loogisesti niemen ympäri törmäämättä koko ajan suljettuihin vyöhykkeisiin. Kala- ja naurulokkeja kiljui rannoilla sankoin parvin, iltapäivän väkevässä laskevassa auringossa kymmenten valkoposkihanhien parvet ylittivät niemenkärkeä kaakattaen.

Aalloilla kellui taas lauttoina alleja, haahkoja ja koskeloita. Tiiroja kökki kivillä. Meriharakoita ja muutama viklo kahlaili lietteillä. Vuosaaren läheisyys lienee syynä siihen, että rantaniittyjen reunamille oli pesiytynyt suurperheittäin arabeja ja kurdeja perjantaipiknikkejä viettämään.

*   *   *

Istanbul on yksi kaikkien aikojen lempikaupungeistani maailmanlaajuisesti. Uskomaton kaupunki, jota on niin paljon kaikkiin suuntiin, ja jossa on niin paljon kaikkea. Joka katu elävä, täynnä. Kaikki toimii, vuorokauden ympäri. Kaikki on edullista - on tilaa elää, vaikka onkin väentungos ja liikennekaaos. Joka kaupunginosalla on oma luonteensa.

Olenhan jo paljon kirjoittanut Istanbulista niinä elämäni aikoina, joina olen säännöllisesti täällä käynyt ja viettänyt välilaskua pidempiä aikoja, yleensä muutaman päivän jaksoissa. Nyt kadun sitä, etten tehnyt Pakistanin vuosinani samaa kuin Lähi-idän ja Afganistanin vuosinani ja vieläpä Ukrainan vuosinakin, että vietin Istanbulissa usein pari päivää läpikulkumatkoilla Euroopasta muuhun maailmaan. Sitä tosin selittää se, että minulla on ollut viimeiset neljä vuotta puoliso, jonka luona vietin kaikki lomani.

Ihmettelen, ettei hän koskaan vaivautunut tulemaan vastaan Istanbuliin ja tapaamaan minua siellä, vaikka kerran tulikin Dohaan ja menimme yhdessä Kaakkois-Aasiaan. Istanbulissa olisi kaikkea sitä, mitä häneltä Suomessa puuttuu: Välimeren-kulttuuria, edullisuutta, kahviloita, ostoksia, urbaania elämää. Sitä, että vähemmälläkin rahalla on varaa astua kotiovesta ulos tai tavata joku kaveri kahvin tai lounaan merkeissä. Ja että asioita saa hoidetuksi ihmispalveluin, pienellä rahalla. Mutta puolisoni rajoitteena on puolestaan koiramme, jota hän ei voi luottaa kenenkään ulkopuolisen hoiviin, joten niinpä hän ei nytkään tullut, vaikka olisi hyvin voinut viettää täällä viikonlopun kanssani joko ennen työmatkaani tai sen jälkeen. Pegasoksen lentohinnatkin ovat vain 250 euroa menopaluu, jota nykyisessä maailmantilanteessa voi pitää edullisena. (Enää ei oikein voi kuin haaveilla joidenkin vuosien takaisista 50 euron lennoista Espanjaan, Italiaan, Brysseliin jne.)

Jo lauantaina saapuessani kävin pitkällä kävelyllä Gezi-puistossa, Istiklalilla ja Taksimin sivukaduilla. Alppikiitäjät kirisivät taivaalla ja kauluskaijat kiekuivat. Sunnuntaina kävin Haciosmanin metsässä, jonne saakka pääsee Taksimilta suoralla metrolla. Metsäisestä puistosta löytää sankoin joukoin lehtimetsälajeja: rastaat, peipot ja punarinnat lauloivat kaikkialla, ylempänä myös samettipääkerttu. Etelänsatakieli oli jo äänessä, tiltaltit ja mustapääkertut runsaita.

Haciosmanista palatessani menin Gülhanen puistoon, Bosporin rantapromenadille ja basaareihin. Gülhanen puistossa isokauluskaijat pesivät yhdyskuntana sekä plataaneissa että palatsinmuurin koloissa. Myös tavallinen kauluskaija ja pihamaina ovat tuossa puistossa yleisiä. Harmaahaikarat ja pikkumerimetsot istuskelevat puissa pesillään ja puiston korkeimmasta osasta voi katsella Bosporille, jossa sadoittain idänpikkuliitäjiä viistää vettä muutollaan molempiin suuntiin Välimeren ja Mustanmeren väliä. Bosporilla näkee myös kaikkia kolmea merimetsolajia sekä tietysti tuhansittain etelänharmaalokkeja. Talvisin salmea kansoittavat naurulokit ovat nyt poissa.

Illalla kävin katsastamassa nostalgisia paikkoja Cihangirissa, mutta valitettavasti Babel Café oli kiinni ja Café Unicorn kokonaan kadonnut. Sen paikalla oli jokin moderni uusi paikka. Ja minusta tuntuu, että Van Kahvalti Sofrasi oli vaihtanut paikkaa toiselle kadulle, vaikka sen löysinkin. Boheemi Cihangir oli kuitenkin yleisesti ottaen entisensä, nyt millenniaalien sijaan täynnä Z-sukupolven hipstereitä ja toki kaikkia varttuneempiakin sukupolvia.

Maanantaina kävin Ruotsin konsulaatilla, joka on toiminut Ruotsin valtakunnan diplomaattisena edustustona Osmanivaltakuntaan 1700-luvulta alkaen ja on siinä toimessa edelleenkin, vaikka valtakunnat ja hallinnot ovat sittemmin vaihtuneet monta kertaa. Toistasataa vuotta tuo perinteikäs rakennus toimi siis myös Suomen edustajana sulttaanin kaupungissa. Konsulaatin takaa löytyy myös Ruotsin tutkimusinstituutti Istanbulissa. Jatkoimme maanantai-iltaa eräällä Beyoğlun kattoterasseista, josta menimme vielä myöhemmin baariin Cihangiriin. 

Tiistai, keskiviikko ja torstai menivät sen työkonferenssin merkeissä, jonka vuoksi olin Istanbuliin tullut. Päivät olivat pitkiä, aamukuudesta iltakymmeneen, joten niihin ei mahtunut juuri ylimääräistä. Torstain ohjelma kuitenkin loppui sen verran aikaisin, että ehdin hyvin pohjoiseen Atatürkin arboretumiin, joka on Bahçeköyn pikkukaupungin ja Belgradin metsien väliin jäävä merkittävä luontoalue, muodollisesti kasvitieteellinen puutarha, mutta käsittäen hienoja pyökkimetsiä, vanhoja jalopuita ja avointa puusavannimaista maastoa, joka vetää puoleensa runsain mitoin muuttolintuja. Atatürkin arboretum on viikonloppuisin suljettu, joten sinne kannattaa hankkiutua viikolla.

Sain arboretumista kokoon 39 lajia, joihin kuuluivat esimerkiksi neljä paikalla tavattavista kuudesta tikkalajista: sekä harmaapäätikka että vihertikka olivat äänekkäitä ja yleisiä, tammitikka ja käpytikka taas löytyivät hiljaisempina metsistä. Kaksi muuta lajia, syyriantikka ja pikkutikka, eivät tällä kertaa näyttäytyneet. Sen sijaan näin kaikenlaista muuta kaunista, kuten juomaan laskeutuneita nokkavarpusia ja pesää rakentavia pyrstötiaisia, täkäläistä viirupäistä alalajia.

Muuttolinnuista puisto on erityisen hyvä sieppojen bongaamiseen. Löysinkin viidestä sieppolajista neljä. Muutolla olleista siepoista kirjosieppo näytti olevan yleisin kymmenin yksilöin, sepelsieppoja löysin muutaman ja varmoja balkaninsieppoja vain yhden. Myös yksi harmaasieppo oli jo saapunut, mutta tämä laji oli yllättävän vähäinen. Ainoastaan pikkusieppo jäi uupumaan, ja sekin esiintyy arboretumissa. Tavanomainen metsälinnusto piti hyvää konserttia: musta- ja laulurastaita, peippoja ja punarintoja, tiltaltteja, mustapääkerttuja, peukaloisia, tali- ja sinitiaisia, etelänpuukiipijöitä ja tulipäähippiäisiä. 

Kävelin arboretumista takaisin Bahçeköyn pikkukaupunkiin - tai kylään, kuten Turkissa sanotaan - ja kävin siellä syömässä mantea ja juomassa turkkilaisen kahvin, ennen kuin otin paikallisbussin aiemmin mainittuun Haciosmaniin, josta on suora metroyhteys Taksimille.

Torstai-iltana ja tänään on ollut sateista ja sikäli ohjelmaani on sopinut kiertää ostoksilla etsimässä puolisoni hyvin spesifejä ostostoiveita, jotka vielä usein pitää lisäksi valokuvin vahvistaa, jotta värit ja sävyt menevät oikein. Koko ei ole hänen kohdallaan merkittävä riskitekijä, koska hän on onnekseen universaalin symmetrinen ja sopusuhtainen. Olen hankkinut jo lenkkareita, paitoja, puseroita, lenkkeilyasun, sormuksia ja takin, mutta vielä puuttuvat oikeanlainen selkäreppu ja unessa hänellä näkemäni burgundinpunainen pikkutakki. Suomessa näihin ei olisi varaa, mutta täällä ostokset maksavat suunnilleen saman kuin bensa Kirkkonummelle ja takaisin ja kahvi metsätaipaleen kioskilla.

Verrattuna joidenkin vuosien takaiseen, Istanbulissa on tapahtunut väestöllisiä muutoksia. Muistan takavuosista sen, että kaupunki oli tupaten täynnä syyrialaisia - ja kuulee täällä yhä syyrialaisittain puhuttua arabiaa varsin paljon, mutta suhteellinen määränsä on Syyrian vapautuksen jälkeen selvästi laskenut. Väkeä on ilmeisesti niin palannut Syyriaan, jatkanut Eurooppaan kuin hajaantunut historiallisesta keskustasta edullisempiin esikaupunkeihin tai muualle Turkkiin.

Sen sijaan slaavien määrä on kasvanut eksponentiaalisesti. Niin syrjäistä katua, kujaa tai kahvilaa ei tunnu löytyvän, etteikö siellä kuulisi venäjää. Aiempaa enemmän kuulee myös ukrainaa ja puolaa, muttei yhtä suuria määriä kuin täällä on venäläisiä. Miljoonia nuoria aikuisia venäläisiä on muuttanut Turkkiin pakoon sotaväkeen kutsumista ja yleistä ikävää tilannetta. Lisäksi Venäjän keskiluokka matkustelee Turkkiin mielellään, koska sinne he pääsevät, ja siellä on edullista. Venäläisiä naisiakin on aivan joka paikassa, eikä vain tiettyjen alojen nuoria kaunottaria, vaan myös keski-ikäisiä maatuskoja hölpöttää kaupoissa ja pysäkeillä, mihin vain korva kantaa.

Luontopolkuja ja hampurilaisia

Viimeksi kuluneita keväisiä viikkoja ovat hallinneet retkemme kaupungin lähiseuduille. Kumpikaan ei ole ollut kovin ihmisläheisellä tuulella, joten olemme etsiytyneet monta kertaa kaukaisemmille rannoille ja metsäpoluille. Niitä olemme löytäneet sekä Kirkkonummen että Sipoon suunnista. Kirkkonummen Eestinkylästä löysimme uuden suosikkipaikan, maatilaravintola Firefishin, joka tekee seutukunnan parhaita hampurilaisia ja kaikenlaista muutakin, kuten muikkuja muusilla ja makkaraperunoita. Siellä on myös kahvila ja paikallistuotteita myyvä kauppa.

Porkkalanniemen rantakallioiden ulkopuolella lahdissa ja salmissa huhuili satoja haahkoja, ja melkein yhtä sankoin joukoin oli isokoskeloita. Merikotka liiteli ylitsemme. Puolisoni näki näyn kynttilän sytyttämisestä kirkkoon, jonka tunnistimme kuvista Espoon tuomiokirkoksi. Niinpä kävimme palatessamme siellä ja löysimme oikean portin, joen, näkymän ja kirkon, mutta kirkko oli kokonaan kiinni ja on sitä remontin vuoksi koko vuoden ja seuraavankin. Herra ties mistä syystä.

Niinpä suuntasimme pettyneinä kynttilöinemme seuraavaan potentiaaliseen kohteeseen, Vanhankaupungin eli Helsingen kirkolle, mutta siellä saimme havaita, ettei koko kirkkoa ollut enää olemassa. Oli vain paikka, jossa se oli muinoin seisonut. Monta päivää myöhemmin kävi ilmi, että nähty kakkoskirkko ei ollutkaan se, vaan Ruttopuiston vanha kirkko, mutta siitä joskus toiste. Kynttilän sytytimme seuraavana päivänä Myllypuron kirkossa, vaikka se olikin moderni. Mutta sisältä löytyi sentään elämänpuu.

Kävimme Firefishissä myöhemminkin. Ja Café Porkkalan takana sijaitsevan lammen laiturissa, jossa puolisoni kastoi jalkansa veteen ja Sukkar-koiramme lojui seesteisessä auringossa.

Lännen suunnassa kävimme Porvoon Ruskiksella, Stensbölen kartanon mailla, Ekuddenin polulla ja Sammalvikenin tornilla. Oli kurkia, joutsenia, hanhia ja hyyppiä. Siellä oli myös mukava Matin kioski ja pinseria, joka teki maukkaita hampurilaisia. Ruskiksella näin kevään ensimmäiset kalatiirat. Heti seuraavana päivänä niitä löytyi Laajalahdeltakin, vaikka olivatkin yhä vähemmistönä räyskiin nähden.

Aina ei tarvitse ajaa niin kauas, vaan kävimme pitkillä kävelyillä koirinemme myös läheisemmissä paikoissa, kuten Viikissä, jossa silloin näyttävimpänä luonnontapahtumana oli isokuovien suurmuutto. Ja Finnoossa, josta löytyivät mustakurkku-uikku ja kasapäin nokikanoja. Laajalahdella kävin puolisotta ja koiratta pariinkin otteeseen. Siellä oli näyttäviä parvia uiveloita ja lisäksi kaikkia huhtikuun tavanomaisempia sorsalintuja. Silkkiuikkuja oli jo kymmenittäin. Ruovikossa mylvi kiimainen luhtakana. Kahlaajiakin oli saapunut jo enemmän; runsaiden punajalkaviklojen, taivaanvuohten, meriharakoiden, tyllien ja töyhtöhyyppien lisäksi tulivat kevään ensimmäiset valkoviklo ja punakuiri.

Lammassaaressa kävimme jälleen auringonlaskua katsomassa. Iki-ihanien valkoposkihanhien satapäisiä parvia lensi yöpymispaikoilleen. Kurjet töräyttelivät. Vanhankaupunginlahden merimetsoyhdyskunta sluibaili viileinä ja siipiään fleksaten valkeiksi paskotuissa puissaan. Ja tälläkin polulla otimme hampurilaiset, tällä kertaa Damaskos-kioskilta.

Torneilla ja pitkospuilla olen havainnut muutosta sukupuolijakaumassa. Naisia on nykyään paljon enemmän kiikarit kaulassa ja putkiakin kannossa kuin takavuosina. Nuoriakin tuntuisi olevan suhteessa enemmän kuin ennen. Tämä on toki ilahduttavaa, kertoo lintu- ja luontoharrastuksen laajenemisesta, jolloin myös harrastuksen tyyli muuttuu, kun asialla eivät ole vain luontaista metsästäjä-keräilijä-viettiään seuraavat miehet, vaan myös elämyspainotteisemmat naiset.

Enkelten salahankkeista

Lukaisin pääsiäisenä loppuun Anatole Francen Enkelien kapinan, joka on alun perin julkaistu ranskaksi vuonna 1914 (La Révolte des anges). Kirja tuli minulle divarista ns. veitsellä luettavassa muodossa eli sivuja ei ollut vielä koskaan avattu, ja olin niin ollen ensimmäinen, joka luki tämän suomennosniteen. Anatole France on ollut vielä 20- ja 30-luvuilla Suomessa suosittu ja paljon suomennettu kirjailija, joka sittemmin syystä tai toisesta vaipui unholaan, vaikka olisi voinut kuvitella, että myöhempinä vuosikymmeninä Suomen kulttuuripiireissä olisi ollut enemmän tilausta vasemmistolaisen älykön satiiriselle valta- ja yhteiskuntakritiikille. Ehkä hän oli liian älykkö kelvatakseen uuden ajan vasemmistolle.

Enkelien kapina osoittautui nyt 2020-luvulla hyvinkin ajankohtaiseksi teokseksi ja oli lisäksi Francen tuotannolle ominaisesti sangen hauska. Sen perusidea pohjaa gnostilaisiin vaihtoehtoteorioihin, jotka sittemmin harhaoppeina poistettiin kristinuskon valtavirrasta. Niiden mukaan se kiivas ja mustasukkainen Jahve, jota Lähi-idässä alettiin palvoa, ei ollutkaan alkuperäinen Luojajumala, vaan erästä universumin kolkkaa hallitsemaan ryhtynyt ja siellä ainoaksi jumalaksi julistautunut vähäisempi jumaluus, demiurgi, oikealta nimeltään Jaldabaoth. Ja että Lucifer ja hänen mukanaan langenneet enkelit eivät ehkä olleetkaan niin kovin erilaisia kuin tuo Jaldabaoth omine enkeleineen.

Gnostilaisten teorioiden lisäksi France on ilmeisesti ammentanut paljon John Miltonin kuuluisasta runoteoksesta Kadotettu paratiisi, joka sekin kertoo uudelleen tarinan Luciferin kapinasta ja ihmisen syntiinlankeemuksesta.

Tosin Anatole France tuskin on tarkoittanut romaaniaan teologiseksi argumentiksi, vaan enkelten edesottamukset kuvaavat enemmän ihmisten vallankumouksellisia aatteita, jotka kerta toisensa jälkeen nousevat sinänsä oikeutetusti uhmaamaan "pelolla ja tietämättömyydellä" hallitsevia tyranneja, mutta onnistuessaankin perustavat vain uuden tyrannian kumotun tilalle. Kirjan opettavainen loppuratkaisu ja Luciferin uni valaisevat vallan kirousta ja korruptoivaa vaikutusta sekä toisaalta taantumusta vastaan asettuvan kapinan samanaikaista ylevyyttä ja toivottomuutta. France irvailee vuoron perään kirkkoa ja valtiovaltaa pönkittäville konservatiiveille, itsetyytyväisille aatelisille ja porvareille, ja toisaalta boheemeissa haihatuksissaan viihtyville ja jäsentenvälisiin kärinöihin keskittyville vallankumouksellisille.

France ei ole ironiassaan myrkyllinen eikä mässäile vastenmielisyyksillä, kuten niin monet myöhemmät yhteiskuntakriitikot, vaan hän on hyvinkin sympaattinen kaikenlaisille kuvaamilleen ihmisille, hymähdellen heidän tavoilleen ja logiikalleen suopean ymmärtäväisesti ja sielutieteellisellä tarkkaavaisuudella.

Kirja tapahtuu Pariisissa, mutta kuljettaa rinnakkain toisiinsa linkittyviä ihmisten ja enkelten tarinoita. Tapahtumat alkavat ihmisten maailmasta, kun d'Esparvieun vauraan suvun kirjastossa tapahtuu kummia: kirjastonhoitaja Sariette huolestuu, kun yöaikaan kirjoja on käyty lukemassa, jätetty pöydille ja kadonnut jäljettömiin. Syylliseksi osoittautuu astraalihahmossaan operoinut suojelusenkeli Arcade, taivaalliselta nimeltään Abdiel, joka on ikävystynyt ihmissuojattinsa, nuoren Maurice d'Esparvieun suojelemiseen ja ryhtynyt lukemaan läpi kirjaston tuotantoa, varsinkin teologiaa ja filosofiaa, gnostilaisia ja apokryfisiä kirjoja.

Kirjoja ahmiessaan Arcade tulee vakuuttuneeksi, että hänen tähän saakka palvomansa Jumala onkin vain ilkeä ja tietämätön demiurgi, ja että Taivaasta syöstyt langenneet enkelit olivatkin oikeassa yrittäessään nousta tätä usurpaattoria vastaan kapinaan. Lopulta Arcade aineellistuu ihmishahmoon Mauricen silmien edessä ja lähtee Pariisin yöhön etsimään kaltaisiaan - sinne aiemmin kertyneitä langenneita enkeleitä, joita on "putoillut kuin varpusia". Ja löytyyhän heitä - varsinkin näköjään Montmartresta, taiteilijapiireistä ja viinituvista.

Maurice, joka aiemmin on ollut kiinnostunut lähinnä naisten valloittamisesta ja velkojen kasaamisesta rikkaan isänsä riesoiksi, masentuu enkelinsä lähdöstä ja tämän pahalta kuulostavista aikeista, ja lähtee tätä jäljittämään, yrittäen puolestaan ryhtyä suojelusenkelinsä suojelusihmiseksi palauttaakseen tälle uskon hyvään Jumalaan.

Enkelit oleilevat näköjään varsin mielellään ihmisten maailmassa, koska se tarjoaa huvituksia ja mielenkiintoa kuolemattomuudessaan ikävystyneille. Taivaanpojat vetelehtivät vallankumousta puuhaten Pariisissa vähän kuin Kännön aasajumalat ihmishahmoissaan. Monet heistä muistuttavat kovasti Pariisiin aikoinaan kertyneitä taiteilijoita ja emigrantteja.

Epäilevä muusikkoenkeli Théophile, raivoisan kaunis ja kaksineuvoinen arkkienkelitär Zita, pommeja kyhäävä ruhtinas Istar sekä mystinen panhuilun soittaja Nectaire, joka muinoin on seurannut Dionysosta ja opettanut ihmisille viinin ja musiikin ihmeitä, lukeutuvat Arcaden löytämiin kanssakapinallisiin, joiden kanssa ryhdytään puuhaamaan salahankkeita vallan kumoamiseksi Taivaassa. Mesenaatiksi ryhtyy tietysti juutalaispankkiiri, joka tosin hänkin on ihmishahmossa kulkeva langennut enkeli.

Tällä välin sattuu ja tapahtuu ihmistenkin kesken. Sariette tulee kirja-aarteidensa omistushalusta hulluksi. Ukko Guinardon jättää uskollisen muusansa Zéphyrinen ja ottaa nuoren heilan. Bouchotte ja Gilberte des Aubels lankeavat milloin Mauriceen, milloin Arcadeen ja toki he myös ailahtelevat alituiseen. Saadaan aikaan syrjähyppyjä, perhedraamaa, mustasukkaisuutta ja kaksintaistelukin.

Lopulta sekoilu Pariisin öisillä kaduilla päättyy siihen, että enkelvallankumoukselliset lähtevät tapaamaan Saatanaa, joka tuohon aikaan oleilee Gangesin partaalla sijaitsevassa puutarhapalatsissa Intiassa, haluten tehdä tästä sotaretkensä ylipäällikön. Mutta mitä sitten tapahtuukaan, lukijan on selvitettävä omasta niteestään - tai kirjastosta.

Francen nerokas kriittinen huomio vallan ja vallassa pysymisen olemuksesta ansaitsee kuitenkin mainintansa: Lucifer tuskastuu tajutessaan, että mikään ei lopulta muuttuisi: joka kerran kun valta taivaassa kumotaan, saatanasta tulee uusi jumala ja jumalasta uusi saatana, ja positiot muuttavat heidät näköisikseen eikä päinvastoin.

Pääsiäinen Öröllä

Maaliskuu vaihtui huhtikuuksi. Kevät käväisi, katosi taas, mutta lienee pian tuloillaan toden teolla. Rastaita satoi jo Kurkimäen metsään. Tavanomaisten mustarastaiden lisäksi myös räkätti-, punakylki- ja laulurastaita. Räkätit olivatkin olleet kateissa joulukuun jälkeen, mutta ovat nyt viimein palanneet elähdyttävine äänineen. Peippojen laulu on lisääntynyt.

Keskiviikkona oli täysikuu, tuomiokuu. Kevätmasennus ja köyhyys vallitsevat, mutta Suomessa, jossa on Euroopan suurin työttömyys mutta heikoin ostovoima, ollaan maailman onnellisimpia tai sitten itketään ja ollaan maailman onnellisimpia. Kiirastorstaina kävimme Otaniemessä lounastamassa riskinhallintamiehen kanssa.

Ei ollut varaa matkustaa mihinkään kauemmas, joten menimme pääsiäiseksi Örön saarelle. Puolisoni on käynyt siellä ennenkin, mutta Sukkar-koiramme oli vielä öröneitsyt. Eipä se sitä haitannut. Kanssamme se samosi saarta toistakymmentä kilometriä päivässä, haistellen kaikkea.

Pitkänperjantain aamuvarhaisella ajoimme länteen ja aina Kemiön ostarille varustetäydennyksille. Lihaa oli saaressa odottamassa, mutta viini ja ruokaöljy olivat päässeet vähiin. Kemiön ostarilla nähtiin kevään ensimmäiset västäräkit. Sitten Kasnäsiin, jossa havaitsimme yllätykseksemme, että Örö oli tänä pääsiäisenä niin suosittu lomailupaikka, että Kasnäsin parkkipaikat olivat tupaten täynnä, ja niin oli myös yhteysalus Idun, joka vei meidät saareen. Suomessa raivoava lama ja lentohintojen nousu lienevät saaneet yhä useammat suomalaiset valitsemaan lomakohteet maantieteellisesti mahdollisimman läheltä.

Sääolosuhteet olivat ankarat koko pääsiäisen. Saaressa oli sateista, koleaa, sumuista ja lauantaina tuli räntääkin. Kaikesta tästä huolimatta muuttolintuja oli silti tullut saareen varsin kohtalaisesti. Pitkän viikonlopun aikana saaresta löytyi 66 lintulajia; Kasnäsistä ja Kemiön pelloilta vielä muutama lisää.

Heikon näkyvyyden vuoksi merilintujen staijaus oli varsinkin lauantaina mahdotonta. Yhteysalukselta saattoi kuitenkin havaita valtavien haahkalauttojen muuttaneen ulkosaaristosta sisäsaaristoon ja Kasnäsin vesille. Uroksia oli moninkertaisesti naaraisiin verrattuna; epäsuhta on vuosi vuodelta kasvanut. Merikotkan yleistyminen on yksi haahkanaaraiden kuolleisuutta lisänneistä tekijöistä, mutta selittääkö se yksin näin suuren epätasapainon, sillä saalistavathan merikotkat uroksiakin.

Haahkojen lisäksi näkyi paljon isokoskeloita ja telkkiä, pienempiä määriä tukkakoskeloita. Ilahduttavimpia vesilintuja olivat ristisorsa, joita löytyi yksi Storvikeniltä ja pariskunta Balgetilta, sekä pariskunta lapasotkia. Merihanhia ja kyhmyjoutsenia oli paljon paikallisina, kuten aina. Laulujoutsenia sekä muuttavia muita hanhia meni jonkin verran. Kurkia muutti aamuisin pikkuparvissa yli, harmaahaikaroita oli saaren rannoilla siellä täällä, kuten Öröllä aina.

Metsät olivat sumussa ja tihkussa täyttyneet peipoista, järreistä, rastaista, punarinnoista ja peukaloisista. Varaston kulmalla oli syöty kevään ensimmäinen tuulihaukka - liekö kanahaukan tekosia vai samassa metsässä elelevän lehtopöllön. Pikkutikkoja huuteli eripuolilla saarta useita, joka päivä mekastanut palokärki sen sijaan saattoi olla aina sama reviiritietoinen yksilö.

Örön keskusnummen tyyppilintu, kangaskiuru, oli saapunut ainakin kahden yksilön voimin. Niittykirvisiä oli paljon ja luotokirvinenkin löytyi sekä pohjois- että eteläkärjestä. Se ei ole aivan tavallinen Öröllä. Hippiäisiä ja keltasirkkuja oli äänessä joka puolella. Puukiipijät lauloivat.

Kahlaajista meriharakat ja lehtokurpat olivat jo rynnänneet sankoin joukoin. Myös ensimmäiset punajalkaviklot, taivaanvuohet ja tyllit olivat saavuttaneet saaren. Perjantaina ja lauantaina oli liian huono sää merikotkille lennellä, mutta sunnuntaina seljetessä niitä näkyi peräti kuusi.

Tänään kävimme Lammassaaressa. Sukkar oli taas mukana. Sielläkin oli runsain mitoin lintuja, vaikka työpäivän jälkeen ehdimmekin sinne, kun oli jo hämärtämässä, ja koimme hyvin kauniin auringonlaskun piilokojulla. Oli kurkia, hanhia ja joutsenia. Kevään uutena lajina pajusirkut olivat saapuneet ja sirkuttivat ruovikoissa puolen tusinan laulavan koiraan voimin.

Palmusunnuntaina

Tänä palmusunnuntaina oli harmaata ja koleaa, vaikka muutamina viime päivinä aurinko loisti ja kevät eteni. Suuri aalto muuttolintuja ei vieläkään ole saapunut, vain ne samat muutama peippo, jotka ovat tuossa lähimetsässä yrittäneet kuulostaa keväisiltä jo parin viikon ajan. Noidiksi ja jäniksiksi pukeutuneita lapsia on liikkunut alueella koreineen ja pajunkissavitsoineen.

Viime viikonloppuna vein koiran mukanani Viikkiin pitkälle kierrokselle peltojen ja rantojen kautta. Pellot olivat täynnä kanadanhanhia, mutta sieltä täältä löytyi alkuperäisiäkin hanhilajeja: jonkin verran merihanhia, yksi parvi valkoposkihanhia, muutamia tundrahanhia. Kaksi hieman erinäköistä kanadan- ja merihanhen risteymää, joita moni oli käynyt kuvaamassa, joten tiesin heti, mitä katsoin, kun outo hanhi osui kiikareihin. Yksinäinen metsähanhi lensi samana päivänä Kurkimäen yli.

Kävin puolisoni kanssa Vuosaaren Aurinkolahdella. Lahti oli pääosin vielä jäässä, mutta isokoskeloita, telkkiä, kanadanhanhia ja kyhmyjoutsenia oli tullut sulakohtiin. Ensi kertaa pitkästä aikaa soimme itsellemme jopa syömisen ravintolassa. Ei olisi kannattanut, koska heti seuraavalla viikolla tuli taas kasa uusia sietämättömiä laskuja. Taloyhtiöt yrittävät raunioittaa kaikki osakkaansa tehtailemalla remonttivelkoja kuin viimeistä päivää. Jos asuntomarkkinat eivät olisi niin pohjamudissa, harkitsisimme molempien asuntojen myymistä ja vuokralle muuttamista. Asunnon omistamisesta Helsingissä on tullut liian kallista tavalliselle keskiluokkaiselle palkansaajalle.

Talvirenkaita ei enää tarvita, joten tänä viikonloppuna otin kesärenkaisen autoni takaisin käyttöön ja kävin suosikkikohteessani Laajalahdella, joka oli kokonaan vapautunut jäästä. Naurulokkeja ja töyhtöhyyppiä oli tullut parvittain. Runsain sorsa oli tavi, pieniä määriä sini- ja harmaasorsia sekä haapanoita oli myös. Kauempana lahdella kellui kymmenittäin isokoskeloita. Ruovikon laitaa seilasi lautta nokikanoja ja viisi uiveloa. Harmaahaikaroita ja kurkia on alkanut näkyä. Vanhankaupunginlahdella merimetsot ovat jo palanneet yhdyskuntaansa.

Vielä samana iltapäivänä kävimme Gumbostrandissa, jossa sielläkin lahti oli vielä suurimmaksi osaksi jäässä, mutta sulakohdissa oli jo runsain määrin koskeloita ja sorsia. Lokkeja jäkitteli jäillä. Kävimme koiran kanssa Lemminkäisen temppelillä ja puolisoni oli sitä mieltä, ettei paikka ollut täysin huijausta, vaan siellä oli ollut jotain henkisesti merkittävää kaukaisen menneisyyden ihmisille. Paikassa oli myös maanalaisia lähteitä ja veden virtausta.

Tänään olimme Sipoonkorven kansallispuistossa, jonka metsäpolut ovat yleensä varsin hiljaisia. Siksi sinne menimmekin, koska emme halunneet yhtenään törmätä toisiin ihmisiin ja koiriin. Sukkar-koiramme ei välttämättä räksytä joka ihmiselle, mutta joka koiralle kyllä. Sipoonkorvessa harvoin näkee kovin monta lintulajia, mutta silloin tällöin joku niistä harvoista on hyvä laji, ja tällä kertaa sellainen oli kallioisella alueella viereistämme puuta kiertänyt pohjantikka. Pohjoisemmassa Suomessahan se on varsin yleinen laji, mutta harvoin sitä pääkaupunkiseudulla näkee.

Itämaisiin mattoihini oli iskenyt täystuho: vaatekoit olivat tuhonneet täysin yhden suosikkimatoistani (sen, jossa oli tumman oliivinvihreää ja viininpunaista) ja vahingoittaneet monta muuta. Matothan piti alun perin ottaa pois lattioilta ja varastoida koiran takia, mutta nyt ne olisi voinut palauttaa, koska koira on oppinut jo täysin olemaan kusematta, paskomatta ja kuopimatta niitä sisätiloissa. Ikävä kyllä koit olivat pesiytyneet mattoihin pahoin seurauksin. Sääli kauniita ja arvokkaita persialais-, afgaani-, kashmirilais- ja pakistanilaismattoja, joilla on myös niin monta tarinaa menneiltä vuosiltani.

Kevätpäiväntasauksen aattona

Eletään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää Herran vuonna 2026 ja Suomi on jälleen kerran julistettu maailman onnellisimmaksi maaksi. Pääsiäinen koittaa kohta, mutta jo ennen sitä, tänä perjantaina ja viikonloppuna, ovat luvassa maageille tärkeä kevätpäiväntasaus eli uusivuosi, joka on uuden päivänkoiton (newroz) eli uudenvuoden juhla myös kurdeilla, persialaisilla, itäisillä turkkilaisilla sekä Keski-Aasian kansoilla.

Niin ikään tänä viikonloppuna on muslimien ramadanin päättävä eid al-fitr, jota juhlitaan ainakin perinteiset kolme yötä ja päivää. Puolisoni on antanut ymmärtää, ettei ole sattumaa, että juuri tänä vuonna kaikki juhlat osuvat poikkeuksellisesti yksiin, koska mikäpä muukaan tästä olisi vastuussa kuin planeettojen liike. Eletään ilmeisesti astrologisesti aivan poikkeuksellista tähtien uudelleen asemoitumista aurinkokunnassamme ja sieltä katsoen. Ja niinpä arvelen näkeväni lähipäivinä monta kenties yhden ihmiselämän aikana ainutkertaista rituaalia. Auringon paluun lisäksi myös täysikuu osuu yksiin.

Onnelliset suomalaiset varmaankin tanssivat ja laulavat keväisillä kedoillaan, vehreillä vainioilla jalopeurat makaavat karitsain kanssa ja imeväiset leikkivät kyykäärmeen kolon suulla. Lähteillä tanssivat nymfit ja kohtaavat usvassa sylfien sulottaret, ja varmaankin myös maahiset ja salamanterit mönkivät tavattoman onnen vallassa roudasta vapautuvan maan mullissa ja ahjoissa.

Peuroista puheen ollen näin tänään koiran kanssa kävelyllä käydessä kolme metsäkaurista keskellä kirkasta päivää. Löysimme nimittäin polun, jota emme olleet koskaan aiemmin kulkeneet, ja joka talvikuukausina olikin ollut saavuttamattomissa, mutta nyt sulanut.

Eikä siinä kaikki. Tänään löytyi myös parvi kuusitiaisia, varisten hätyyttämä kanahaukka sekä kolme laulujoutsenta, jotka ääneti lipuivat matalalla yli sinitaivaan.

Viime kirjoituksessa mainitsin kiurujen saapuneen Kivikkoon. Niitä seurasivat menneinä viikkoina harmaalokki, sitten sepelkyyhkyjen paluu, ja seuraavina peippo ja punarinta. Pian löytyi myös laulava kottarainen. Näihin lajeihin muuttolintujen paluu on toistaiseksi jäänyt. Metsässä raikaa vielä pääosin paikkalintujen konsertti - tiaiset, viherpeipot ja mustarastaat äänessä. Mutta muutama peippo jo laulaa, ja piakkoin varmaan alkaa kuulua punarintojen ja punakylkirastaiden laulua, muttei vielä.

Lukaisin ties kuinka monetta kertaa elämäni aikana Muumilaakson marraskuun, koska siinä on niin erinomaisia ihmistyyppien kuvauksia. Lisäksi lukaisin ranskalaisen arkeologi-kirjailijan, nimestään huolimatta naispuolisen Fred Vargasin, oikealta nimeltään Frédérique Audoin-Rouzeaun, kirjan The Three Evangelists (englanninnoksena), koska minulle oli Vargasia kovasti kehuttu. Ei tuo tarina nyt vielä niin suurta vaikutusta tehnyt, vaikkei se huonokaan ollut.

Ryhdyin sitten lukemaan Anatole Francen Enkelien kapinaa, osin jatkaakseni Pariisi-teeman parissa, osin palauttaakseni mieleeni ammoisessa nuoruudessani minua suuresti miellyttäneen ironian, jossa France on taitava yli vuosisatain, ja vielä osin senkin vuoksi, että Enkelien kapinassa on kehystarinana gnostilainen vaihtoehtoteoria siitä, miten hyvän ja pahan eeppinen taistelu enkelten keskuudessa menikään, ja kuka olikaan kuka. Täytynee myös verestää muistia John Miltonin Kadotetun paratiisin, apostoli Tuomaan seikkailujen ja Eenokin kirjan osalta.

Laatokan menneestä maailmasta

Se tulee, kuten jo muinaisista ajoista saakka on profetoitu. Kevät nimittäin. Se jo näkyy ja kuuluu. Hanget sulavat, paikkalinnut ovat puhjenneet lauluun ja ensimmäiset varmat muuttolinnut saavuttivat koiranulkoilutuslenkin maaston tänään: kaksi kiurua Kivikon pälvillä.

Mellunpuron sorsat ovat selvinneet talvesta ja päässeet ensi kertaa sitten joulukuun pulikoimaan kotilampareeseensa, joka on sulanut jäästä.

Toki myös sota ja suuri pimeä on tuleva. On tullut aikojen alusta aina uudelleen, sillä ihmisluonto on mitä on. Sotaisa lauma-apina. Ydinaseen käyttö lienee lähitulevaisuudessa todennäköisempää kuin kertaakaan toisen maailmansodan jälkeen, sillä halukkuus tähän eskalaatioon ja siihen vastaamiseen on niin monella ydinasevaltojen johtajista. Samoin kuin illuusio omasta henkilökohtaisesta rankaisemattomuudesta, kunhan painaa nappia ensin.

Maailmassa on yhdeksän ydinasevaltaa. Ranska ja Britannia ovat vastuullisimmasta päästä, ja sen sateenvarjon alle Suomenkin - ja koko vapaan Euroopan - tulee nyt asettua. Niistä seuraavaksi vastuullisin, ehkä yllättävästi, on Kiina, jolle riittäisi asioiden vyöry talouden ja väestöpohjan voimalla. 

Loput kuusi ydinasevaltaa tanssivat jo iloisesti apokalypson tahtiin. Niiden päihin ja kruunuihin on kirjoitettu synkkiä riimuja ja ne puhuvat pilkkasanoja. Kiina kuitenkin lienee seitsemäs, vaikkei vielä oireile yhtä apokalyptisesti kuin toiset kuusi, ja joku noista seitsemästä on sitten kai se, jota jo ehdittiin luulla menneen talven lumiksi, mutta jonka kuolinhaava parani.

Tolkienilla taikasormuksia oli yhteensä 20, mutta niistä vain yhdeksän oli nimenomaan ihmisten sormuksia, sillä kolme oli annettu haltioille, seitsemän kääpiöille - ja sitten oli vielä se yksi, suuri petos.

*   *   *

Tällaiseen maailmanaikaan ja talven päättymiseen sopi hyvin kirja, jonka tällä kertaa arvostelen, nimittäin Miina Supisen Kultainen peura (Otava 2024). Kuten aiemmin mainitsin, minun oli luettava tämä kirja, koska se käsitteli myös Laatokan Mantsinsaarta, josta äidinäidinäitini oli kotoisin. Näen kirjan takaliepeestä, että myös Supisen juuret ulottuvat Mantsiin.

Kirja alkaa kuitenkin hieman lännempää, Sortavalasta. Eletään 1880-lukua ja Sortavalaan on perustettu opettajaseminaari, jonka on määrä valmistaa kansakoulunopettajia luotsaamaan Suomen katajaista ja monin paikoin vielä varsin pakanallistakin kansaa kansallisen sarastuksen, topeliaanisen eetoksen ja kristillisen arvomaailman aatteisiin.

Sortavalassa tapaavat kaksi Karjalan kahdesta äärestä kotoisin olevaa tyttöä: viipurinsaksalaista kauppiassukua oleva Tilda Sommer ja Mantsin karjalaismystikoita edustava Jelena Päästäinen.

Tilda on vaalea, valoisa, sinisilmäinen, hieman naiivi ja ajoittain tunteilevan ryöpsähtelevä tyttö. Hän on sympaattisen inhimillinen, puhelias ja välillä epävarmakin. Silloin tällöin häntä itkettää. Hän on huomannut, etteivät pojat ja avioliitto lainkaan kiinnosta, ja se on osasyy, miksi hän on halunnut lähteä opettajattaren uralle vastoin vanhempiensa toiveita. Opettajattarilta nimittäin vaadittiin tuohon aikaan naimattomuutta. Avioon astunut nainen ei voinut opettajattareksi ryhtyä, vaan päätyi miehensä rouvaksi.

Mutta on Tildalla myös ilmeisiä taipumuksia alalle: Hän on lukenut, tietää kaikenlaista paitsi Suomesta, myös Saksasta ja suuresta maailmasta. Se etu on kauppiasperheessä kasvamisesta. Mutta vielä selvempi taipumus on Tildan lapsirakkaus. Ilmeinen pedagogi jo teininä.

Jelena on hyvin erilainen: Tumma, mystinen, arvoituksellinen, arvokkaan ylpeä. Ei paljasta tunteitaan kovin helposti, mutta tuntuu aina tietävän, mitä tehdä. Jelenan synkkä salaisuus on rikas setä, Kiril Päästäinen, jonka palvelukseen monilapsisen mantsilaisperheen kalastajaisä on Jelenan lähettänyt. Setä asuu Hiidenvuorta muistuttavan Reikävuoren huipulla Kaikulan kartanossa ja hänestä liikkuu mitä villeimpiä tarinoita Sortavalassa ja muuallakin Karjalassa. Jotain hyvin synkkää sedässä onkin.

Tyttöjen välille kehkeytyy ystävyys, sitten huonetoveruus ja lopulta enemmänkin, mitä varsin moni asia jo alusta asti enteilee. Kirja on siis myös kertomus nuorten naisten välisestä kielletystä rakkaudesta nykyistä paljon vanhoillisempana aikana, joskin tämä säie on vain yksi kirjan monista ulottuvuuksista. 

Takakannen mukaan Supisen romaani on "hurmeinen ja kaunis tarina rakkaudesta, julmuudesta, sankarillisista naisista ja lapsista". Ja tosiaan, onhan se tuota kaikkea. Joskin järjestys on toinen. Hurmeiseen osaan päästään varsin myöhäisessä vaiheessa. Sitä edeltää kepeä ja seesteinen opiskelu ja itsensä etsiminen Sortavalan seminaarissa ja välillä myös kylillä, kestikievarissa ja Laatokan-Karjalan luonnossa, jossa vuodenajat seuraavat toistaan.

Kirja on varsin erikoinen siinä suhteessa, ettei sitä ole aivan helppo asettaa mihinkään perinteiseen kategoriaan. Siinä on kasvutarina, on romanssi, on jännitystä ja yliluonnollisia aineksia, myöhemmässä vaiheessa tulevat mukaan myös pari henkirikosta, synkempiä lapsiin kohdistuvan hyväksikäytön sävyjä sekä lopulta myös klassisen kauhukirjallisuuden elementtejä.

Kirja etenee puoliväliinsä saakka varsin verkkaisella rytmillä. Lukija jää odottamaan, koska se Kiril-setä oikein tavataan ja huhupuheiden todenperäisyyttä päästään raottamaan. Ja koska Jelena oikein vie Tildan lopulta Mantsinsaarta katsomaan, siitä kun on puhuttu jo monta kertaa, mutta aina vain ollaan tiiviisti Sortavalassa. Ja jos jossain käydään niin kääntymässä Viipurissa ja Imatrankoskella, muttei Salmissa eikä Mantsinsaarella.

No, kyllä Salmiin ja sieltä lossilla Mantsinsaareenkin lopulta päästään. Siellä viivytään, osallistutaan heinäntekoon, Tilda kuulee lopulta synkän tositarinan Kiril-sedästä ja Matosaaresta, ja häntä itseäänkin puree käärme. Ja tästä kohdasta alkaen kirjan rytmi muuttuukin toden teolla.

*   *   *

Näytin kirjailijan kuvaa puolisolleni, joka näki valoisan ja hyvän ihmisen - sellaisen naisen, jonka sisällä elää yhä puhtaana, hihkuvana, lapsi. Tämä kuvaus tuntuisi sopivan todella hyvin sekä Miina Supiseen että hänen päähenkilöönsä Tildaan. Ja Supinen näyttääkin tosiaan toimineen niin opettajana, toimittajana kuin myös lastenkirjailijana, mikä selittää monta asiaa Kultaisessa peurassa. 

Kirjailijakuvassa Supinen kuitenkin näyttää ulkoisesti enemmän Jelenalta kuin Tildalta. Ainakin pitkien, kiiltävän mustien hiusten osalta. Kasvojen muoto ja silmien tuike on ehkä kuitenkin enemmän Tildan. Kuka ties hän on kumpikin päähenkilönsä - sekä tähdetär että kuutar.

Jelenan sukunimi on Päästäinen, joka on luultavasti samaa perua kuin Spasjonnyi eli viittaa piennisäkkään sijaan hengelliseen pelastukseen (vrt. pääsiäinen). Nimen valinta ei varmasti ole sattumaa, koska lunastettua, pelastettua tarkoitettu nimi on annettu perheelle, jota muu väki hyljeksii päinvastaisesta syystä, eli uskoen Kiril-sedän tehneen sopimuksen pimeyden voimien kanssa ja saaneen siten rikkautensa. Nimi on muodoltaan samantapainen kuin esiäitini sukunimi Peipoinen, joka on peippo karjalaksi, mutta Päästäisten suvussa kaikilla tuntuu olevan paksut ja pitkät, yönmustat hiukset, kun taas minun esiäitieni hiukset olivat punaiset. Hiuksista puhuminen ei ole epäoleellinen yksityiskohta sillon, kun puhutaan erityisistä ihmisistä, sellaisista kuin esiäitini, väkevä näkyjen näkijä, tai puolisoni, jonka hiukset ovat romaanin Päästäisten laatua.

Koin kirjaa lukiessa myös runsaasti déjà vu -elämyksiä karjalaisten kansanperinteiden ja nimenomaan Laatokkaan liittyvien asioiden suhteen. Äitini muisteli esimerkiksi oman äitinsä kertomuksista sitä, että Laatokan saarilla oli luostareita, mutta myös erakoita ja käärmeitä. Kiril-sedän saama liikanimi Kenobiitti viittaa juuri ortodoksiseen erakkomunkkiin. Ja käärmeillä, käärmesaarella ja käärmeiden kuninkaalla on myös Supisen romaanissa oma mystillinen roolinsa.

Parhaita asioita Kultaisessa peurassa onkin karjalaisen kansanperinteen ja mytologian yhdistely tarinaan. Monen aikalaisen tavoin myös Tilda kerää aktiivisesti muistivihkoonsa paikallisia kansantarinoita, arkkiveisuja ja loitsuja. Hän itse näkee nämä kansatieteellisestä näkökulmasta, mutta kuten tarinoissa tapaa käydä, tarut ja legendat heräävät tietysti eloon ja osoittautuvat ainakin joiltain osin tosiksi.

Kirja alkaa tarinalla Mantsinsaaren kultaisesta peurasta, epäilemättä saksanhirvestä, joka ui saarelle ja antaa uhrata itsensä, jotta saari pääsisi sitä piinanneesta kadosta ja heikosta kalaonnesta. Peura vaihtuu uudempina aikoina härkäuhriin, josta Mantsinsaari olikin tunnettu aina viime vuosisadan alkuun saakka. Supisen tarinassa myös päästään todistamaan härkäuhrin juhlaa, haudoilla käymistä ja ratsastuskilpailua Mantsinsaaressa. Näen loppusanoista, että Supisella on ollut käytössä sama lähde kuin minullakin, eli Valto Peiposen kirja Laatokan Mantsi - härkäuhrin saari.

Harmi kyllä mantereen puolella Salmissa käydään romaanissa vain kääntymässä, siitä kun olisi oman sukuhistorian vuoksi ollut hauska lukea enemmän. Salmi oli aikoinaan Suomen valtioalueen ainoa kulttuurisesti ja kielellisesti itäkarjalainen kunta, aunuslainen ja livviä puhuva. Toki Mantsinsaari mystiikkoineen oli vielä siihenkin verrattuna sangen eksoottinen paikka. Sortavalaa esitellään sitten paljon enemmän, varsinkin seminaarin sijaintipaikkaa Kymölää. Sinne mennään Sortavalan keskustasta sillan yli, sillä se sijaitsee Vakkolahden toisella puolella, mutta romaanista jäi kuva kuin Kymölä olisi ollut saari. Joka tapauksessa laatokallisissa oloissa veden ympäröimänä siellä oltiin, mikä löi leimansa tunnelmiin.

Käydessäni aikoinaan Sortavalassa ja Salmissa ja katsellessani salmen yli saavuttamattomissa siintävää, nykyisin asumatonta Mantsinsaarta, tunsin itsekin tuon maiseman alkuvoimaisuuden. Suomen jäljellä oleviin maisemiin verrattuna tuon seudun maisemat ovat jylhiä. Laatokka ei ole pelkkä järvi vaan käytännössä meri - sen luodoilla elää oma hyljelaji, siellä on kalastajaveneitä hukuttavia myrskyjä ja talvisin sieltä käy kylmä viima. Lisäksi Laatokkaa ympäröivät vaarat ja vuoret ovat maisemallisesti dramaattisempia kuin mikään, mitä Etelä-Suomessa näkee. Pohjoinen on tietysti oma asiansa.

*   *   *

Monet Supisen tarinan varrella kertomista kansantarinoista ovat tuttuja itäsuomalaisesta perinteestä, mutta satu Ivan Tsarevitšistä ja sudesta edustaa slaavilaista kansantarustoa, kuten sankarin nimikin antaa ymmärtää. Se myös muistuttaa muodoltaan persialaista ja muuta vanhaa indoiraanista tarustoa - mistä se tietysti onkin peräisin. Kolme tehtävää, kolme veljestä (joista nuorin on paras), prinsessan pelastaminen ja muodonmuuttaja ovat klassisia elementtejä, jotka toistuvat ikiaikaisessa indoiraanisessa satuperinteessä, siis myös Euroopassa. Kirjailija oli kuitenkin ujuttanut satuun myös yllätysmomentin.

Jäin kirjaa lukiessani miettimään sitä, onko kuvaus seminaarilaisten elämästä kovin realistista - siis ennen kaikkea se, miten vapaasti teinitytöt liikkuvat. Olisiko oikeasti 1880-luvulla yksinäinen nuori neito, opettajaseminaarilainen, voinut riekkua iltoja kestikievarissa - tai edes matkustaa pitkiä taipaleita ilman miessaattajaa? Viipurissa tai Helsingissä sellainen varmaan oli jo tuolloin mahdollista, mutta että Sortavalassa. Vielä omien vanhempieni nuoruudessa nuori nainen ei voinut Helsingissä mennä yksin ravintolaan. Paitsi jos oli huonomaineinen nainen. Opettajaseminaarin aloittaessaan Tilda ja Jelena ovat kuitenkin vielä teini-ikäisiä.

Jäin myös miettimään sitä, mitkä tarinan yliluonnollisista osista on tarkoitettu nimenomaan kansanperinteen esittelyyn, mitkä taas metaforisiksi tai symbolisiksi tasoiksi, jotka kertovat jostain muusta. Tässä romaanissa selvästi kuitenkin kulkee valoisan pinnan alla myös varjoisempi taso, jota varsinkin kirjan vakavoituva loppupuoli alleviivaa.

Käärmeiden väki, käärmeiden kuningas ja vihjaukset veriuhreihin ovat aitoa Laatokan alueen esikristillistä perintöä. Näkijöiden ja parantajien perinteet jatkuivat kristinuskon tultua - usein hyvin kristillisessä vakaumuksessa. Kristityt voivat itse syyttää itseään siitä, että he leimasivat monet metsän, suon ja järven henget pirun ilmentymiksi. Kansa oli metsän ja veden väkeä iät ajat lepytellyt eikä noista tavoista herennyt sillä, että kristityt väittivät heidän pelehtivän pirujen kanssa. Pimeitä puoliahan sellaisesta sitten myös sikisi.

Suuri metsämies Bokta Valmola kantoi mukanaan "noidan tunnuksena" päistään suljettua kupariputkea, jonka Kiril-setä omii myöhemmin omaksi taikakalukseen. Tämä yksityiskohta jäi hieman vaivaamaan, koska aivan vastaavaa en itse tunne karjalaisesta perinteestä. Sen sijaan muualta maailmasta kyllä. Metalliputken kantaminen amulettina oli tyypillinen tapa kantaa joko rullalle käärittyjä loitsuja ja pyhiä kirjoituksia tai vaihtoehtoisesti väen (tai kokonaisen henkiolennon) asuinsijana toimivaa hammasta, luuta, kalloa tai kiveä. Boktan putkessa taisi jokin kilahdella, joten se lienee ollut pergamenttirullan sijaan nimenomaan hammas tai käärmeenkallo, koskapa käärmeiden kuninkaan henki oli yhteydessä juuri tuohon esineeseen.

Kultaisen peuran loppukohtaus, jossa Tilda ja Jelena johdattavat pelastettuja orpolapsia synkästä kartanosta uhrilehdon kautta kulkevaa polkua aamunkoiton valossa takaisin Kymölään, muistuttaa kummasti oman romaanini Sangrialan lopun kohtausta, jossa Mikael ja kumppaninsa johdattavat Riëlin temppeliltä pelastettuja lapsia aamunkoitossa vapauteen ja suojapaikkana toimivalle huvilalle.