perjantai 31. joulukuuta 2021

Vuoden viimeinen

Toinen vuosi pandemiaa ja eräänlainen annus horribilis tämäkin. Vuosi alkoi osaltani Kataloniasta, Empordàn kosteikoilta, ja tulee päättymään tänään Quindíon läänissä Kolumbiassa. Tammikuussa matkailin pitkin Espanjaa, varsinkin Doñanassa ja Extremadurassa. Helmi-maaliskuussa ehdin käydä kuoleman porteilla mutta toivuin maaliskuun loppuun mennessä. Huhti-toukokuussa elämä hymyili jo enemmän.

Kävin vuoden aikana kahdesti autolla Suomessa, ensin toukokuussa ja myöhemmin elokuussa. Molemmilla kerroilla tuli matkailtua välissä olevia Euroopan maita jonkin verran. Tätä täydensi vielä matka Brysselistä Firenzeen ja takaisin marraskuussa sekä tietysti kaikki ne lyhyemmät matkat, joita tein vuoden aikana Belgiassa ja sen naapurimaissa.

Työni pysyi Brysselissä. Pandemia on vaikuttanut sosiaaliseen elämään siten, että uusia kontakteja ei ole tullut juurikaan reaalielämän puolella, netissä toki. Sen sijaan muutama vuosien ajan tuntemani ihminen tuli vuoden kuluessa paljon aiempaa läheisemmäksi. Menetyksiä ihmishengissä en juuri kärsinyt, koska aivan omassa lähipiirissä kukaan ei kuollut kulkutautiin eikä muuhunkaan - lähipiirien lähipiireissä kyllä.

Taloudessa ei mennyt yhtä hyvin. Pandemia on lisännyt arjen menoja, moni ystävä menetti työnsä sen myötä ja tarvitsi ajoittain taloudellista tukea, ja kaiken huipuksi takavuosien vesivahingot Helsingissä omistamassani asunnossa lankesivat maksettaviksi, mikä teki ison loven säästöihin - tai siis ei sitä säästöistä olisi maksettu, se vaati sijoitusten myymistä. Onneksi olen oppinut olemaan luottamatta sen enempää työmarkkinoihin kuin vakuutuksiinkaan ja jo vuosikaudet olen turvannut omaa taloudellista selustaani lähinnä sijoituksilla.

Joulun lähestyessä pöllähti vielä yksi ystävä käymään Brysselissä, ei tosin kovin kaukaa. Nimittäin ystäväni Kettu tuli Aachenista junalla Brysseliin hoitaakseen joitain asioita Jordanian suurlähetystössä. Samalla saimme tilaisuuden vilkaista hieman jouluun valmistautuvaa kaupunkia markkinahumuineen. Viimeinen viikko olikin tavan mukaan hektinen, koska ennen joululomia piti saada mahdollisimman paljon pakettiin ja pois pöydältä työelämässä. Siinä sivussa piti etsiä kassillinen lahjoja viemisiksi itämaan tietäjänä Kolumbiaan.

Pandemia rajoitti matkailuni Eurooppaan enkä ollut lentänyt kertaakaan sitten paluuni Meksikosta tammikuussa 2020. Korjasin asian lopulta jouluaattona 2021 lentämällä ensin Brysselistä Madridiin, sitten sieltä Bogotáan. Viettämällä vuoden lopun Kolumbiassa sain ensinnäkin tilaisuuden tavata viimein livenä ystäväni Apollo ja toiseksi tilaisuuden nähdä vuoden aikana muitakin uusia lintulajeja kuin toukokuussa Puolasta hoidetun sarakerttusen.

Koronarajoitukset ja säännöt olivat raskaita ja vaativat taas kerran kaikenlaisia digitaalisia rekisteröintejä, rokotustodistuksia ja koronatestejä, vaikka lopulta Bogotássa virkailija tuskin edes vilkaisi papereita. Suuremmaksi ongelmaksi täällä osoittautuikin joulun-uudenvuoden ajan liikenne. Autoa ei ollut mahdollista vuokrata mistään - olin aloittanut sellaisen etsimisen jo viikkoa ennen matkaa, mutta tilanne pysyi samana koko ajan: mistään firmasta ei voinut etukäteen vuokrata autoa. Julkinenkin liikenne oli varsin tukossa, minkä vuoksi juutuin pariksi päiväksi Bogotáan ennen kuin sain itseni sieltä Quindíon pääkaupunkiin Armeniaan.

Bogotán päivät tarjosivat sentään mahdollisuuden tavata yhden uuden ystävän, venezuelalaisen shakinpelaajan, johon tutustuin hänen asuessaan vielä kotimaassaan Margaritan saarella. Jossain vaiheessa tätä vuotta Venezuelan koko ajan pahentuneet olosuhteet kuitenkin saivat hänet lähtemään Kolumbiaan. Hänellä on yliopistotutkinto ja hänellä oli ihan hyvä työkin kotisaarensa matkailusektorilla, mutta tiedämme, mitä pandemia aiheutti, minkä lisäksi Venezuelan poliittiset olot ovat muuttuneet koko ajan ahdistavammiksi. Nyt kaveri myy hedelmiä Bogotán lähiössä, koettaen kerätä rahaa itsensä laillistamiseen siellä tai vielä mieluummin Chilessä. Kävimme hänen kanssaan Monserraten vuorella, jossa pyöri myös paljon valkonaamakerttuleja ja eteläamerikansirkkuja.

Armeniaan matkustin Magdalena-yhtiön bussilla. Ensin Bogotán ylängöltä alas kuumaan Magdalenan laaksoon, sitten taas ylös seuraavan vuoriketjun yli, ja puoliväliin alas seuraavaa laaksoa. Armeniassa lämpötila oli paljon kuumempi kuin viileässä Bogotássa, jossa oli päällystakkikeli +13.

Armenian kaupunki ei ole saanut nimeään etnisistä armenialaisista vaan on osa seudun pitkää sarjaa kaupunkeja ja maakuntia, joilla on raamatullisten paikkojen nimiä. Quindíon pohjoinen naapurimaakunta on nimeltään Antioquia (Antiokia) ja seudulta löytyvät mm. Palestina, Arabia, Canaan, Circasia, Eden, Líbano jne. Toisaalta seudulta löytyy myös monia Espanjan merkittävien kaupunkien toisintoja, kuten Córdoba, Barcelona ja Granada. Niin ikään Quindíon pohjoisosasta löytyy sievä ja matkailijoiden suosima vuoristokaupunki Filandia, jonka nimi usein vahingossa vääntyy Suomeksi.

Matkaoppaissa väitetään, että Armenia olisi uudelleen nimetty armenialaisten kansanmurhan vuoksi, mikä on kuitenkin disinformaatiota. Kaupungissa ei ole merkittäviä määriä etnisiä armenialaisia - vaikka heitä toki yleisesti ottaen on Kolumbian suuren orientaalisen väestöosan joukossa, tänne kun tuli menneinä vuosisatoina paljon Osmanivaltakunnan alueen kristittyjä. Armenian perustajasuvut olivat kuitenkin Antioquiasta sisällissotaa paenneita paisoja, joilla kaikilla näyttää olleen hispaaniset nimet.

Osmanivaltakunnan alueelta tulleita "turcoiksi" kutsuttuja populaatioita - jotka useimmiten olivat kristittyjä arabeja, assyrialaisia, armenialaisia, kreikkalaisia jne. - edelsi vielä voimakkaammin tämän alueen maiden kulttuuriin vaikuttanut itämainen virtaus, joka tosin tuli Atlantin rannikoilta. Kyseessä olivat pohjoisafrikkalaiset moriscot. Kuten tiedämme, suuri osa Espanjasta oli pitkään maurien eli pohjoisafrikkalaisten muslimien hallussa, kunnes kristityt käynnistivät Iberian uudelleenvaltauksen sen pohjoisosien refuugioistaan käsin. Viimeisenä maurien hallussa pysyi Andalusia, mutta sekin lopulta vallattiin.

Maureille jäi kolme vaihtoehtoa: paeta Marokkoon ja Mauritaniaan, joille alueille heitä siirtyikin Espanjasta suurin osa; kuolla inkvisition uhrina; tai kääntyä kristityksi. Niitä, jotka valitsivat kolmannen vaihtoehdon, kutsutaan moriscoiksi. He jäivät aluksi elämään Espanjaan, mutta jossain vaiheessa poliittis-uskonnolliset olot muuttuivat heillekin liian vaikeiksi, jolloin osa moriscoista tapettiin, mutta suurempi osa joko vapaaehtoisesti tai pakotettuina lähtivät tuolla välin löydetyn Amerikan uusiin espanjalaisiin siirtokuntiin, erityisesti esim. juuri Kolumbiaan. Niinpä ei olekaan hämmästyttävää Kolumbiassa nähdä sinisiä silmäamuletteja ja Fatiman käsiä joka puolella, tai paljon pohjoisafrikkalaisia kasvonpiirteitä.

Mutta se Armenian nimestä, josta eksyin melko kauas historiaan. Kaupunkina Armenia ei ole erityisen kaunis. Se tuhoutui pahoin vuoden 1999 maanjäristyksessä ja rakennettiin uudelleen betonista - vaikka se uudelleenrakennettiin 2000-luvulla, tyyli edustaa lähinnä 80-luvun betonirakentamista, modernia katedraalia myöten. Onneksi Kolumbiassa ihmiset kuitenkin aina rakastavat värejä ja musiikkia. Kaikkialla talot kuten muutkin asiat koristellaan värikkäästi ja on vaikea löytää ihmisten kansoittamia paikkoja, joissa ei aina soisi taustalla cumbia, hilpeä tai dramaattinen. 

Tapasin Apollon ja hän oli tietysti iloinen iloisen värisestä lahjakassistani, jossa oli paitsi Brysselin turuilta kerättyjä herkkuja, myös kahdeksan dinosaurusta. Niiden tarkoitus oli korvata Apollon lapsuuden trauma. Hän oli antanut toisten lasten leikkiä rakkaimmilla leluillaan - dinosauruksilla - mutta tuo anteliaisuus kostautui katkerasti, kun kaksi hienointa dinosaurusta oli leikkipäivän päätteeksi varastettu. Mikä pahinta, aikuiset eivät välittäneet lainkaan, vaikka itkevä Apollo turhaan etsi kadonneita dinosauruksiaan pimeän tuloon saakka. Apollo on toki nykyään aikuinen, mutta vääryyden korjaaminen myöhään on aina parempi kuin ei milloinkaan.

Tarkoituksemme oli ollut matkailla pitkin aluetta yhdessä, mutta kaksi takaiskua on rajoittanut suunnitelmia. Ensinnäkin ongelma vuokra-auton hankkimisen kanssa - olen saanut varatuksi auton vasta maanantaiksi 3. tammikuuta. Toinen ongelma oli Apollolle joulupäivänä sattunut onnettomuus, jossa hän rikkoi nilkkansa. Kun tapasimme Armeniassa, hän oli kävelykeppien varassa. Muutamaa päivää myöhemmin, kun lähdimme Salenton pikkukaupunkiin ja sen takana avautuvaan Cocoran laaksoon, Apollo kuitenkin jo käveli kokonaan ilman sauvoja, joskin hitaasti ja varovasti.

Vuoden tullessa viimeiseen päiväänsä olen onnistunut keräämään joitain uusia lajeja, niin ettei vuosi 2021 jäänyt historiaan yhden linnun varassa. Niitä tuli kaksi jo Monserratelta, mutta monta lisää Armenian Parque de la Vidasta, jossa on yllättävän hyvä autenttinen metsäosio. Cocoran laaksossa lajimäärä kasvoi entisestään. Majesteetillisia andienkondoreitakin näimme useita - se tosin ei ole elämänpinna, koska näin niitä ensi kerran Patagonian Andeilla tammikuussa 2014, mutta maapinna Kolumbiaan kuitenkin, koska en niitä täällä kolme vuotta sitten matkaillessani nähnyt.

tiistai 14. joulukuuta 2021

Ensilumi, vettä ja vettä

Ollaan jo joulukuussa ja kuun toisena aamuna lankesi talven ensimmäinen lumisade Brysseliin. Eihän märkä lumi suojasäässä tietenkään pitkään pysynyt. Ihonväriltään trooppisten ja subtrooppisten leveyspiirien rotupiirteitä ilmentävät lapsilaumat, jotka edustavat tämän kansainvälisen kaupungin nousevia sukupolvia, tukkivat kiljuen jalkakäytäviä kaapiessaan vieraiden ihmisten autojen päältä lunta ennen kuin se ehtisi sulaa, ja mätkivät, lumipallottivat ja kiusasivat sillä toisiaan. Ja kirkuvan vihreät kauluskaijat kiljahtelivat puolestaan puistojen nyt jo lehdettömissä vanhoissa lehtipuissa.

Sen koommin ei lisää lunta ole kuulunut. Vettä senkin edestä. Atlanttisessa ilmastossa lämpötilat putoavat aniharvoin pakkasen puolelle. Suurin osa talvesta on sateista ja harmaata kuin Suomen syksy. Päivät toki ovat hieman pidempiä ja kevät tulee huomattavasti aikaisemmin. Koska pandemia on taas pahentunut, käyn toimistolla taas enää kerran viikossa, mutta kannan sateenvarjoa astalona.

Biden piti demokratiahuippukokouksensa ja Venäjä vaatii taas etupiirijakoa Eurooppaan. Tietysti sellaista, jota vain Lännen pitää kunnioittaman - Venäjällä ei ole aikeita kunnioittaa länsirajojaan, saisipa se ne kuinka kauas länteen tahansa. Sopimus on pelkkä bumaga. Länsi on tänä päivänä niin suomettunut, ettei kellekään näytä tulevan edes mieleen vaatia Venäjältä "kirjallisia ja oikeudellisesti sitovia takeita" siitä, ettei Venäjä enää laajene länteenpäin, hyökkäile naapurimaidensa alueille, miehitä niitä ja harjoita sotatoimia naapurimaitaan vastaan. Eihän Venäjä sellaista sopimusta tietenkään kunnioittaisi - vastaukseksi tulisi kieltoja, että mitään joukkoja tai miehityksiä on koskaan ollut edes olemassa, ja selityksiä sille, miksi Venäjän aseet ovat rauhanaseita ja siksi aivan eri asia kuin kauheat, hirveät imperialistiset Nato-aseet, jotka aivan kohta uhkaavat Venäjän ydinalueita ja kutistavat Venäjän Luxemburgin kokoluokkaan.

Suomi teki päätöksen uusien hävittäjien hankkimisesta. Signaali sekin. Pääministeri kävi baarissa ja vähän aiemmin joku sanoi televisiossa sanan neekeri.

Vuosi lähenee loppuaan ja jää historiaan luultavasti heikoimpana suorituksenani koko lintuharrastajaelämäni aikana. Olen nimittäin vuonna 2021 saanut plakkariin vain yhden uuden elämänpinnan (sarakerttusen Puolasta toukokuussa), sen lisäksi yhden muun Euroopan-pinnan (kaitanokkakiurun Espanjasta tammikuussa) ja yhden uuden Suomen-pinnan (punapäälepinkäisen Öröltä toukokuussa). Tästä on tietysti syyttäminen pandemiaa, joka on estänyt minua matkustamasta Euroopan ulkopuolelle. En ole myöskään lentänyt lentokoneella kertaakaan sitten Meksikosta paluun tammikuussa 2020.

Kotimantereella olen toki matkaillut, mutta vain yksityisautolla. Maapinnoja olen kirjannut lisää varsinkin Belgian kohdalle, mutta myös joidenkin muiden Länsi-Euroopan maiden ja Puolan. Asia vain on niin, että olen jo nähnyt melkein kaikki Euroopassa säännöllisesti esiintyvät lintulajit - puuttuvat lajit ovat joko hyvin harvinaisia tai löytyvät vain tietyiltä saarilta, joissa minun kieltämättä vielä on syytä käydä (Madeira, Azorit, Baleaarit).

Onneksi lintuharrastus ei kuitenkaan ole pelkkiä uusia lajeja. Vanhojen tuttujen lajien näkeminen yhä uudelleen on sekin luontoelämyksiä rikastuttavaa. Ehkä jonain päivänä saan vaihdettua kamerani parempaan, jolloin voin ottaa noiden tuttujen lajien kuvaamisenkin enemmän tosissani kuin nykyään tavallisella 300 mm objektiivin amatöörikameralla. Toisaalta kamera tuottaa eksoottisissa maissa vähemmän stressiä kun on vanha ja tavanomainen eikä liian kallis vehje. Jos olisi kallis ja hieno kamera, olisi vaikea vastustaa kiusausta raahata se mukana myös tropiikkiin.

lauantai 27. marraskuuta 2021

Valloniassa ja Luxemburgissa

Marrashämärä jatkuu. Italiasta palattuani olin viikon verran sairaana, mutta oireet vaikuttivat tavalliselta kausiflunssalta enemmän kuin koronalta. Tein kuitenkin töitä etänä kotoa käsin, koska nykyäänhän ei ole juuri eroa sillä, onko sairas vai ei, mikä vuorokaudenaika on, tai missä sattuu fyysisesti sijaitsemaan.

Tunisialainen ystäväni palasi Suomeen ja viime viikonloppuna pöllähti puolestaan suomalainen ystävä Suomesta tänne, samoilla halpalennoilla, jotka lennättävät Charleroi'han. Koska pelkäsin asunnossani yhä leijailevan taudinaiheuttajia, suosittelin häntä ottamaan majoituksen muualta. Tunisialainen ystäväni ei tartuntaa saanut, mutta hän onkin poikkeustapaus enkä tiedä hänen vielä koskaan olleen sairaana yhtään mistään. Aseistautuneiden murhaajien hyökkäyksestäkin hän taannoin selvisi ainoana täysin naarmuitta, vaikkei hänellä ollut minkäänlaista astaloa käsillä. Sekä hänen kanssaan ollut toinen kohde että hyökkääjät sen sijaan joutuivat sairaalaan.

Suomalainen ystäväni on lahjakas uuden kylmän sodan soturi - jatko-opiskelija ja toimittaja. Hän ei ole immuuni tauteja tai murhamiehiä vastaan, mutta sen sijaan väsymätön totuuden ja oikeuden esitaistelija, joka kääntää kiven toisensa perään löytääkseen niiden alta kaiken sen, mikä maailmassamme on mätää ja korruptoitunutta, eläen itse vaatimattomuudessa, johon erilaiset arjen nautinnot tuovat iloa. Esimerkiksi hyvä ruoka, olut, härskit vitsit ja kaksimieliset viittaukset. Ainakaan ruoasta ja oluesta ei Benelux-alueella ole pulaa.

Noudin hänet sateisena marrasaamuna majapaikastaan Marcinellesta, Charleroin eteläisistä esikaupungeista. Katunäkymät olivat tyypillisestä länsieurooppalaisesta teollisuuskaupungista. Sellaisiahan suurin osa vallonien kaupungeista on. Charleroikin on vanha kaivoskaupunki. Ylipäätään ihmisten mielikuvat Belgian ranskankielisistä ovat varsin kaukana Vallonian tyypillisistä kanta-asukkaista. Esimerkiksi ranskankieliseksi belgiksi väitetty Christien fiktiivinen salapoliisi Poirot vastaa koko olemukseltaan enemmän brittien stereotyyppistä kuvaa pariisilaisesta hienostelijasta kuin tyypillisestä vallonista. Sellainen olisi pitänyt kuvata pikemminkin vähän Obelixin kaltaiseksi olutta litkiväksi tyypiksi, jonka juuret ovat syvällä maataloudessa tai varhaisessa teollisuudessa.

Toki Belgiassa on perinteisesti ollut myös ranskankielinen yläluokka, jonka edustajia nähdään belgialaisessa sarjakuvassa - esimerkiksi Moulinsartin linnan asukkaat Tintissä, Ducastelin perhe Anussa ja Antissa sekä Sieninevan kreivi Picossa ja Fantasiossa. Belgiahan on sarjakuvan suurvalta ja belgialaiset sarjakuvat ovat se, mistä vaikkapa suomalaislapset ovat saaneet mielikuvia belgialaisesta elämänmenosta - jos ylipäätään mistään. Monissa näistä sarjakuvista ei tosin alleviivata sitä, että ollaan Belgiassa. Lukijat saattavat kuvitella Tintin olevan vaikkapa ranskalainen.

Suuntasimme ensin Vallonian pääkaupunkiin Namuriin (hollanniksi Namen), jossa kuljimme pitkin keskustaa, vanhaakaupunkia ja yliopistokortteleita Maasin varrella. Kävimme Saint-Loupin (Pyhän Suden) kirkossa ja Saint-Aubanin (Pyhän Albanin) katedraalissa. Söimme pihvit ranskalaisilla Bodartin terassilla.

Namurista jatkoimme Vallonian halki Luxemburgiin, jossa sielläkin oli tihkusateista ja hieman synkkää, mutta sellaisenaankin nättiä. Kaikenlaisia jouluhärpäkkeitä, jouluvaloja, joulutoreja ja joulutivoleja oli pystytetty pitkin kaupunkia. Tapasimme Luxemburgissa tätä nykyä asuvan virolaisen ystäväni. Illaksi ajoimme takaisin Brysseliin.

Löysin aivan uuden Corto Maltesen, uuden Asterixin ja uuden Blake & Mortimerin. Luojan kiitos ja sarjakuvan ystävien onneksi kaikkia näitä sarjoja on jatkettu alkuperäisten luojiensa jo mentyä manan majoille, ja uusia albumeja ilmestyy joka vuosi. Tintille ei käynyt yhtä hyvin, koska Hergé kielsi uusien luomisen jälkeensä. Elämä tähän pimeään vuodenaikaan on hiljaiseloa, vaikka maailmalla riehuvat vähemmän rauhalliset pimeyden voimat. Niitä tulee torjuman kukin omasta bunkkeristaan käsin.

keskiviikko 17. marraskuuta 2021

Firenzeen ja takaisin

Marrashämärän katkaisi edellisessä kirjoituksessa mainitun ystävän vierailu. Prinssi saapui lentäen Ryanairin halpalennolla Suomesta Belgiaan (ne ovat vain 29-39 € per menopaluu ilman ruumatavaraa). Ryanair lentää Charleroin kentälle tunnin ajomatkan päähän Brysselistä Pariisin suuntaan. Charleroin kenttä on pieni ja odottelin siellä parkkipaikan viimassa ja tihkusateessa, että terminaalista alkaisi valua ulos suomalaisen näköisiä matkustajia. Prinssi itse ei näytä suomalaiselta, mutta vaalean matkustajavirran nähdessäni olisin tiennyt oikean koneen laskeutuneen. Tuli matkustajia Pohjois-Afrikasta, Varsovasta ja Tel Avivista, muttei Helsingistä. Lopulta prinssi kuitenkin, tapansa mukaan painovoimaa tuntematta tanssahteli läpi porteista kuin olisi ollut Helsingistä saapuneen lennon ainoa matkustaja. Aurinkoinen hymy loisti jo kaukaa.

Charleroi olisi ollut oikeassa suunnassa seuraavien päivien matkasuunnitelmamme kannalta, mutta palasimme vielä tuoksi illaksi ja yöksi Brysseliin. Olin varannut ystävääni varten suosikkiasioitaan kuten libanonilaisen Le Princen kanavoileipiä, tuoretta patonkia ja nauravien nautojen sulatejuustoja. Vieläpä belgialaista kuohuviiniä (Le Noble Blanc de Noirs). Aamuun mennessä sääolosuhteet olivat mystisesti muuttuneet lämpimiksi ja aurinkoisiksi. 

Lähtömme viipyili mutta iltapäivällä olimme yhtä kaikki jo matkalla Pariisia kohti. Pariisin vaikeiden paikoitusolosuhteiden vuoksi majoituimme tällä kertaa hieman etäälle keskustasta, Seineä kaakkoon Ivry-sur-Seinessä, josta kuitenkin pääsi parin kävelyetäisyydellä olevan metroaseman kautta kätevästi mihin tahansa keskustaan. Prinssi halusi pimeäkuvia Pariisin keskeisiltä paikoilta ja pimeähän tulee tänä pimeänä vuodenaikana täälläkin jo viideltä.

Seuraavana aamuna tapasimme erään yhteisen tuttavamme, Pariisiin päätyneen tunisialaisen, ja suuntasimme sitten keski- ja iltapäiväksi Montmartren ja Pigallen alueille - sinne, missä Pariisi yhä näyttää samalta kuin ihmisten mielikuvien Pariisi. Kiipesimme Pyhän veren ja Pietarin katedraaleille ja söimme taiteilijaravintolassa. Tapasimme Homsista kotoisin olevan ja pitkään Qatarissa asuneen, mutta sittemmin muun perheensä tavoin Pariisiin asettuneen syyrialaisen ystäväni, joka työskentelee museo- ja taidealalla.

Iltapäivällä lähdimme ajamaan pitkän matkan etelään ja sitten itään Sveitsiä kohti, saapuen illaksi toiseen kaupunkikohteeseemme Geneveen. Tuttu kaupunki minulle lukuisilta menneisyyden työmatkoilta. Aamupäivästä tuli aurinkoinen ja seesteinen joskin kolea. Söimme aamiaisen järven rannalla italialaisen kahvikojun pöydissä, kiipesimme tuomiokirkolle ja kävelimme läpi kaupungin molempien puoliskojen tärkeimmät paikat. Sitten Cornaviniin, jossa auto oli parkissa ja Genevejärven rantareittiä pitkin itään.

Matkalla Lausannen ja Montreux'n kautta koleuskin oli haihtunut. Tuli paitsi seesteistä myös lämmintä, ja järven pinnasta haihtuva usva teki maisemasta lumihuippuisine vuoristonäkymineen entistäkin taianomaisemman. Prinssi oli haltioissaan. Oli pysähdyttävä sinne, missä maailma meitä kutsui hetkeksi paikoilleen ja Épesses'in seisake viinitarhojen ja järven välissä tarjoutui moiseksi. Laskeuduimme seisakkeelta alas järvenrantaan, jossa oli kyhmyjoutsenia ja uimasilleen lähtenyt rouva, jota vuodenaika ei pelottanut.

Montreux'ssä ystäväni koki yhteyttä paikkakuntaan ja mainitsi sen paikaksi, johon olisi palaava. Suuntasimme rantatietä pitkin pitkälle itään ja aina Quai des Fleursin loppuun saakka, jossa sijaitsevat Territet'n venelaituri ja idyllinen Mannerheim-puisto. Puistossa on myös Mannerheimin muisto-obeliski suomalaisten jaloa rohkeutta ylistävine ranskankielisine teksteineen. Kotimaansa poliittisen eliitin pikkusieluisuuteen ja intriigeihin tuskastunut Mannerheim, kuten tiedämme, vietti elämänsä ehtoovuodet Montreux'ssä, jossa hän myös kirjoitti muistelmiaan ja kuoli. Ruumis tuotiin suurin menoin Suomeen haudattavaksi.

Ylitimme Alpit Valais'n kantonin hienoissa vuoristomaisemissa, mutta Bovernier'n jälkeen jokin onnettomuus oli tukkinut päätien Italiaan, joten jouduimme ylittämään vuoret vielä jylhempää reittiä, serpentiinimäisesti mutkittelevaa pikkutietä Valettes'ista Champex'n kylän ja vuoristojärven kautta kahden vuorijonon yli Orsières'iin, yhtyen siellä jälleen Italiaan johtavaan päätiehen. Tämä pikkutie veikin meidät hämärtyvässä illassa tonttujen ja menninkäisten maailmaan, lumihankiin kietoutuneisiin kuusimetsiin ja uinuviin postikorttikyliin, jossa näkyi vain lämpimän keltaisina alppitalojen ikkunoissa hohtavia valoja.

Lopulta tupsahdimme tunnelin läpi Alppien eteläpuoliseen maailmaan ja aloitimme laskeutumisen kohti idyllistä Aostan laaksoa (Val d'Aosta), joka muodostaa oman lääninsä ja omaleimaisen alueensa. Monet kylistä täällä ovat ranskankielisiä. Emme majoittuneet Aostan kaupunkiin vaan sen yläpuolisella rinteellä, Charvensodin kylässä sijaitsevaan majataloon, josta avautuivat näköalat Aostan laaksoon ja sitä ympäröiville vuorille.

Ilmastollinen kontrasti heti Alpit ylitettyämme oli kouriintuntuva, vaikka yhä oltiin vuoristomaisemissa. Lunta vain vuorten huipuilla. Aina auringon pilkottaessa tuntui lämpimältä. Laaksojen pohjilla appelsiinipuita ja palmuja. Illallakin sirkat sirittivät.

Vietimme seuraavana päivänä pitkään Piemonten läänin pääkaupungissa ja Italian autoteollisuuden ynnä muun keskuksessa Torinossa. Ystäväni oli viimeinkin tyytyväinen saamansa pizzan pohjarakenteeseen - ilmeisesti vain Italiassa ja Tunisiassa osataan tehdä pizzat oikein - mutta muuten hän ei juurikaan ihastunut Torinon kaupunkiin. Sää oli pääosin pilvinen ja välillä tihkuinen, mutta saimme nauttia myös seesteisiä jaksoja.

Illaksi ajoimme Liguriaan ja Genovan pohjoiseen satelliittiin Voltriin, jossa saimme rantahotellin merinäköalaparvekkeella erinomaisen edullisesti. Voltrista pääsee bussilla tai omalla autolla kätevästi Genovan keskustaan, mutta tuona iltana kävelimme lähinnä Voltria ylös ja alas, söimme siellä, vilkaisimme pari pimentynyttä kirkkoa ja huvilaa. Ystävälläni oli siellä kontakti, mutta monen italialaisen tavoin tämä ei osannut muuta kieltä kuin äidinkieltään, ystäväni pitkästyi nopeasti ja lähetti hänet takaisin kotiin. Hotellimme vastaanoton papparainen ihmetteli, olemmeko naimisissa, mikä huvitti meitä jossain määrin (vaikka huoneessa sentään oli asiallisesti kaksi vuodetta), ja myöhemmin arvuutteli siivoojan kanssa suureen ääneen italiaksi, keitä oikein olimme, mitä teimme työksemme, ja miksi olimme täällä kaikkien turistisesonkien ulkopuolella. Hän kuvitteli selvästi, ettemme ymmärrä hänen puhuessaan italiaa, ja päätyi lopulta valistamaan siivoojaa, että olen asianajaja.

Seuraava päivä oli varattu Genovalle aamusta alkaen. Päivä sisälsikin varsin monta ihmeellistä asiaa. Venetsian historiallisen arkkikilpailijan vanhakaupunki ei ole yhtä tunnettu kuin itäisen vastinparinsa eikä siellä risteile kanavia gondoleineen, mutta kaupunki on silti mitä kiehtovin. Myös Genovalla oli kauppa-asemia ja siirtokuntia pitkin Välimeren ja Mustanmeren rannikoita, mukaan lukien Krimillä ja Lähi-idässä, ja se kävi kauppaa kaukaisten itämaiden kanssa, joista tänne kulkeutui myös aarteita, vaikutteita ja ihmisiä. Samojen historiallisten yhteyksiensä ja kansainvälisyytensä vuoksi Genova, monen muun vanhan Välimeren satamakaupunkin tavoin, on myös ollut esoteerisesti merkittävä.

Herttuallisessa palatsissa on nykyisin mm. taidemuseo ja teologinen koulu. Jälkimmäiseen johtavan rapun toisen kerroksen saniteettitiloissa kummittelee. Esoteeristen kohteiden taikuutta harrastavat naiset yleensä tunnistavat prinssin katseesta ja tervehtivät häntä aina samalla kunnioittavalla tavalla, vaikka kukaan ei olisi sanonut sanaakaan. Entisaikoina samanlaisia merkkejä ja tervehdyksiä oli melkein kaikilla ammattikunnilla ja sellaisista he tunnistivat saman alan ihmiset kielestä ja kaupungista riippumatta. Nykyisin moinen on jäänyt elämään vain erikoisemmille ammattikunnille samoin kuin monenmoisille salaseuroille, jotka haluavat tunnistaa jäsenensä ilman että ennakkoluuloiset maallikot kiinnittävät huomiota. Genova on yhä sellainen paikka, jossa monenlaiset salatut maailmat ovat arkipäivää. Ja vanhankaupungin kapeilla kujilla sen jotenkin tuntee ihollaan tavallinenkin kuolevainen ilman erityisherkkyyksiä tai silmänkääntötemppuja.

Ajoimme tuoksi illaksi vielä Pisaan, jossa kävimme hienossa katedraalissa, kiipesimme kaltevan tornin huipulle saakka ja söimme erinomaiset monen ruokalajin ateriat 20 eurolla. Pisasta jatkoimme Luccaan, jossa kuljimme pimentyneessä vanhassakaupungissa ja kahvila-aukioksi muuttuneella roomalaisella amfiteatterilla kunnes sade piiskasi meidät muurin ulkopuolelle jätetylle autollemme ja matkamme lopulliseen kohteeseen Firenzeen.

Firenzessä vietimme kaksi yötä ja kaksi päivää. Prinssi ihastui kaupunkiin. Minä ihastuin siihen jo kauan sitten, koska laskeskelen olleeni Firenzessä tähän mennessä jo neljä kertaa. Lupasin hankkia ystävälleni Salman Rushdien Firenzen lumoojattaren, joka hänellä tosin on kirjastossani Suomessa, mutta hankin sen hänelle jollain muulla kielellä.

Valitettavasti firenzeläinen ystäväni, italialainen biologi ja kirjailija, oli vastikään sairastanut koronaviruksen, jonka hän perheineen sai rokotekriittiseltä hörhötuttavaltaan, vaikka koko perhe oli rokotettu. Rokotuksen ansiosta oireet pysyivät onneksi lievinä, mutta virus ei vielä useamman viikonkaan jälkeen ollut kokonaan poistunut elimistöistä, joten heidän karanteeninsa jatkui. Ja parempi tietysti niin kuin että me olisimme altistuneet deltamuunnokselle.

Takaisku ei vaikuttanut siihen, että Firenzen päivämme olivat kuin jonkinlaista unta. Ihmeellinen kaupunki täynnä ihmeellistä kauneutta, josta osa avoimesti toreilla ja turuilla, osa taas kätkettyinä mikä mihinkin salaiseen soppeen. Päivälämpötila oli Firenzessä Suomen kesän lukemissa yli 15 ja yölläkin leuto. Sirkat sirittivät. Terassit olivat täynnä elämästä nauttivaa ja pandemian pahimmasta vaiheesta toipuvaa väkeä. Tuomiokirkon tornin muuttohaukka väijyi puluja jossain yläilmoissa.

Kävelimme käsittämättömiä määriä. Mutta olisimme voineet olla myös paikoillamme, sillä asuntomme oli vanhassa talossa aivan tuomiokirkon kupeessa. Auton saaminen kujia pitkin sen sisäpihan parkkipaikalle oli tosin taiteilua, jossa onneksi auttoi, että olen tämän elämän puolella asunut myös Damaskoksessa ja Beirutissa.

Jo ennen kuin ensimmäisen kerran saavuimme Piazza della Signorialle, jossa sijaitsee joukko kuuluisia veistoksia - Neptunuksen lähde, Cosimo de Medicin ratsastajapatsas, Michelangelon Daavid jne. - varoitin prinssillistä ystävääni, että eräällä patsaalla on aivan hänen piirteensä, nimittäin Benvenuto Cellinin veistoksella, jossa puolijumala Perseus pönöttää ylväästi alasti, miekka yhdessä kädessä ja Medusan irtileikattu pää toisessa. Ystäväni olikin yhdennäköisyydestä niin hämmästynyt, että koki patsaan pään liikkuvan katsottaessa ja katsovan häneen takaisin. Ja siltä tosiaan näytti. Mestareiden töissä on usein tuo outo efekti, joka tunnetaan hyvin esimerkiksi Mona Lisasta - kun katsoo tiettyyn kohtaan, patsaan tai maalauksen kasvot näyttävät ikään kuin elävän. Suuret taiteilijat, kuten taikuritkin, hallitsevat illuusioiden luomisen. Eivätkä tietenkään paljasta temppujaan paitsi ehkä kuolinvuoteella kisälleilleen - koska eihän kukaan halua ihan joka salaisuuden menevän mukanaan hautaan.

Alkuperäinen Perseus oli mytologinen hahmo, mutta Cellinin tehdessä veistostaan hänellä luultavasti oli malli, eikä ole kovin suuri ihme jos tuo tuntemattomuuteen jäänyt nuorukainen on ollut kovasti ystäväni näköinen. Molempien suonissa kun lienee pelkästään maantieteellis-kulttuurihistoriallisista syistä virrannut samoja foinikialaisia ja roomalaisia veriä. 

Kävelymme pitkin monen italialaisen kaupungin katuja ja salaisia sisäpihoja olivat sikälikin mielenkiintoisia, että siinä missä minä parhaani mukaan valistin ystävääni eurooppalaisen kulttuurihistorian suurenmoisista vaiheista, sain myös kuulla lukuisia näkökulmia, jotka eurooppalaisesta historiankirjoituksesta usein unohdetaan alaviitteisiin: kuinka Tunisia on aikoinaan hallinnut Sisiliaa, Etelä-Italiaa, monia Andalusian rannikon kaupunkeja, pitänyt siirtokuntia Välimeren pohjoisrannikoilla. Ja meidänkin vierailemissamme kaupungeissa oli portteja ja paikkoja nimetty tunisialaisten historian suuruuksien kuten kuningatar Elissan eli Didon mukaan.

Kyse on tietysti foinikialaisten historiasta, jonka Tunisian koululaitos on kääntänyt "tunisialaiseksi". Eurooppalaisen koululaitoksen käyneet ovat tottuneet ajattelemaan, että antiikin perintö olisi jotenkin lähtenyt pois Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä ja muuttunut meidän pohjoisten kansojen omaisuudeksi siinä vaiheessa kun islam tuli pääuskonnoksi Välimeren eteläpuolella. Mikä tietysti on näkökulmana harhainen, koska kristinusko ja islam ovat peräisin samasta lähi-itäisestä alkuperästä kun taas monijumalainen antiikki sijaitsi yhtäläisesti kaikilla puolilla Välimerta, jättäen myös perintönsä kaikille puolille.

Foinikialaisten alkuperä oli Libanonissa, mutta he tosiaankin ekspansiovaiheessaan olivat Välimeren suurin kauppamahti ja perustivat lukuisia sittemmin kaupungeiksi kasvaneita siirtokuntia, joita ovat Välimeren pohjoispuolella esimerkiksi Espanjan Cádiz (antiikin Gades), Italian Taranto (Tarentum) ja Sisilian Palermo (Panormos, Palemmu). Maltan lisäksi moni muukin Välimeren saari oli kielellisesti seemiläinen ennen kreikkalaistumistaan (Kreeta ja Kypros) tai roomalaistumistaan (Sisilia, Sardinia).

Me tunnemme tietysti foinikialaisten historiasta parhaiten sen suurvaltakauden, jonka johtoon nousi äiti-Libanonia mahtavammaksi muuttunut läntinen siirtokunta Karthago - eli juurikin nykyinen Tunisia. Puunilaissodat olivat Rooman ja Karthagon taistelua Välimeren herruudesta, jonka taistelun Rooma lopulta voitti - ja siksi me kuulemme tunisialaisia koululaisia huomattavasti vähemmän siitä, millaisia portteja kuningatar Elissa rakennutti tai kuinka se-ja-se Italian ja Espanjan kaupunki oli alun perin "tunisialainen".

Osin edellä mainituistakin syistä meitä olisi suuresti huvittanut jatkaa matkaa Roomaan, Napoliin, Tarantoon ja Sisiliaan, mutta tämän lyhyen syysloman päivät alkoivat jo olla luetut, joten Firenze jäi matkan etäisimmäksi pisteeksi ja sieltä piti lähteä palaamaan pohjoiseen, kuitenkin vielä kolmen kaupunkikohteen kautta, joista yksi Italiassa, toinen Sveitsissä ja kolmas Ranskassa.

Ensimmäinen näistä kohteista oli Milano, Italian toiseksi suurin kaupunki ja Lombardian pääkaupunki. Parkkipaikkamme oli katolisen yliopiston ja Sant'Ambrogion luona, josta kävelimme San Lorenzolle ja Milanon tuomiokirkolle saakka. Päivä oli pilvinen ja väliin tihkuinen. Muutenkin vallitsi jo jonkinlainen paluumatkan apeus. Matkalla Milanoon näin koko tämän matkan ainoan maalistoilleni uutena tulleen lintuhavainnon, nimittäin talvehtivia kurkia Emilia-Romagnan maaseudulla.

Illaksi jatkoimme Milanosta Comojärven kautta Sveitsin italiankieliseen osaan Luganoon. Ticinon kantonin suurin kaupunki Lugano on nätti kaupunki kauniin järven rannalla ja vuorten ympäröimänä, mutta elämä tuntui katoavan kaduilta pian pimeän langettua. Hinnat ravintoloissa olivat Italian edullisuuden jälkeen veret seisauttavia - esimerkiksi kahdesta kaakaosta ja perusleivoksesta 41 euroa. Mutta minkäs teet, sveitsiläisillä on millä maksaa.

Viimeisenä matkapäivänä saimme jälleen ajaa Sveitsin mahtavien alppimaisemien kautta, tällä kertaa maan keskiosien läpi - Urin kantonin, Luzernin ja Baselin reittiä - Ranskan puolelle. Ranskassa pysähdyimme vielä ennen hämärän lankeamista Strasbourgiin, jossa kävimme tuomiokirkossa, kävelimme pittoreskia vanhaa keskustaa läpi sekä söimme perinnetavernassa. Strasbourgista jatkoimme Metzin ja Luxemburgin kautta Brysseliin.

torstai 4. marraskuuta 2021

Martaiden ajan hämärä

Blogissa on näemmä ollut yli puolentoista kuukauden pimento. Ehkä se heijastelee sitä pimeää, joka on vallannut myös sääolot pohjoisessa. Myös täällä Belgiassa. Ilta lankeaa joka päivä kohtuuttoman aikaisin, eikä paljon lohduta, että Suomessa tilanne olisi vielä ankeampi. Eletäänhän nyt kekrin jälkeen vuoden pimeintä aikaa.

Kaikkien pyhien juhla oli katolisessa Belgiassa iso pyhä ja tarkoitti myös nelipäiväiseksi pidennettyä viikonloppua. Täällä ei tosin riekuta vainajiksi ja vampyyreiksi pukeutuneina kuten Amerikoissa. Tai ehkä teinit tekevät niin, mutteivät avoimesti kaduilla ja julkisilla paikoilla.

Tänä iltana on kuitenkin taikuriprinssi lentämässä luokseni ja meillä tulee olemaan kymmenen päivää aikaa käydä Pariisissa, Genevessä ja Italiassa. Ikään kuin ystäväni tulemista enteillen ovat henget selvästi kiihdyttäneet paranormaaleja ilmiöitä ympäristössä. Esimerkiksi pyhäinpäivän yönä paloi naapuruston hylätyssä entisessä sotilassairaalan kappelissa sisällä valoja. Sähköä siellä ei takuulla ole eikä siellä pitäisi ihmisiäkään käydä - ei ainakaan elävien maailmasta. Tiedä sitten kuka tai mikä siellä kekriyönä vietti omaa tilaisuuttaan.

Ketut kylläkin ulvahtelevat mielellään kappelia ympäröivällä joutomaalla.Viimeksi kun taikuriprinssi oli käymässä, ne myös tulivat muutaman metrin päähän tuijottamaan kuin hädissään, ollessamme palaamassa vakiopizzeriasta Padovan pyhän Antoniuksen kirkon kautta, joka toisin kuin entinen kappeli, on tietysti yhä aktiivikäytössä. Ystäväni näytti ketulle kämmentä ja sanoi jotain, liekö sitten vastaavaa kuin mitä Gandalf sanoi balrogille Morian luolissa, sillä kettu perääntyi eikä enää inissyt pizzaveroa.

Pitkänä viikonloppuna olin ensin ajatellut käydä taas katsastamassa Ranskan rannikkoa, mutta kun kaikki koronahälytykset menivät taas kirkuvan punaisen puolelle, tyydyin Belgian omaan rannikkoon. Knokkessa oli jo tuhansien merihanhien lisäksi parisataa valkoposkihanhea ja viisi tundrahanhea. Haapanoita ja taveja oli kertynyt tavanomaisten ympärivuotisten sorsien lisäksi. Kahlaajia oli melko paljon, mutta lähinnä muutamaa lajia: punajalkavikloja, suosirrejä, isokuoveja, meriharakoita, töyhtöhyyppiä, tundrakurmitsoja, tyllejä. Yksittäinen höyheniään pörhistävä avosetti, muutama mustapyrstökuiri ja yksittäisiä muita vikloja ja sirrejä.

Zwinin kattohaikarat olivat muuttaneet etelään, mutta harmaa- ja silkkihaikaroita kahlaili siellä täällä ja yksi jalohaikarakin. Pikkulintuja oli vähänlaisesti, paitsi valtavia kottaraisten talviparvia ja lukuisina esiintyviä niittykirvisiä. Yksittäinen kivitasku löytyi vielä. Pikkutikka mekasti.

tiistai 14. syyskuuta 2021

Normandiassa ja Bretagnessa

Viime viikonloppuna päätin lähteä etäämmälle ja suuntasin Ranskan Atlantin-rannikoille Normandiaan ja Bretagneen. Nämä alueet ovatkin jotakuinkin niillä rajoilla, mihin voi vielä mennä viikonloppuretkelle ilman, että viikonloppua on pidennetty päivällä jommastakummasta päästä. Normandiaan ajaa Brysselistä neljässä ja puolessa tunnissa, Bretagneen menee jo seitsemän.

Paljon lähempänä olisi päässyt Ylä-Ranskan (Hauts-de-France) atlanttiselle rannikolle, jossa sijaitsevat Dunkerque, Calais, Boulogne-sur-Mer ja etelämpänä vielä Sommejoensuun lintukosteikot. Tämä alue on Belgiasta käsin ihan naapurissa, mutta kahdesta syystä en suunnannut sinne. Ensinnäkin, olin käynyt tällä alueella melko hiljattain, elokuun lopulla 2018. Toinen syy oli se, että halusin nimenomaisesti nähdä merilintuyhdyskuntia. Jäljellä olevat ruokkilintujen yhdyskunnat Ranskassa ovat kaikki Bretagnen rannikolla.

Ranskassa matkustaessa on syytä käyttää kahta eri periaatetta riippuen siitä, haluaako liikkua nopeasti pitkän etäisyyden vai nähdä jotain. Pitkiä etäisyyksiä varten ovat maksulliset moottoritiet, joissa saa rahaa palamaan paitsi varsin korkeisiin tiemaksuihin, myös bensaan, joka on motareiden huoltoasemilla yleensä kalliimpaa kuin muualla. Ranska on kuitenkin erittäin iso maa, joten moottoriteitä pitkin pääsee taittamaan satoja kilometrejä helposti - näkemättä juuri mitään mielenkiintoista. Kun on saapunut kohdealueelle, jossa haluaa nähdä jotain, kannattaa vaihtaa navigaattorin asetukseksi maksullisten teiden välttely, jolloin pääsee ajamaan lyhyet etäisyydet pikkukaupunkien ja kylien halki mutkittelevia maalaisteitä pitkin. Vasta näillä teillä näkee niin kutsuttua todellista Ranskaa, joka on kaunista ja idyllistä. Pienetkin paikkakunnat ovat täynnä historiaa ja nähtävyyksiä, puhumattakaan paikallisista ruoka- ja juomakulttuurin antimista.

Tie Brysselistä Normandiaan ja Bretagneen kulkee Amiensin ja Rouenin kaupunkien kautta, jotka molemmat historiallisia ja näkemisen arvoisia. Rouen on Normandian pääkaupunki ja Seine virtaa sen halki matkallaan kohti Atlanttia, johon se laskee Le Havren satamakaupungin kohdalla laajana jokisuulahtena kosteikkoinaan. Seinejoensuun suojelualue olikin ensimmäinen luontokohteeni. Kummallinen suojelualue sinänsä, että se oli täynnä sorsastajien houkutuslampia ja piilokojuja, Kahlaajalietteet taas olivat hankalasti näköetäisyydelle saavutettavissa, joten kahlaajia piti etsiä joko yksittäin lampien lietteiltä tai katsoa silloin, kun massat lensivät ruovikon rajan yläpuolelle ruskosuohaukan tai muun pedon niitä hätyyttäessä. Kahlaajaparvet täällä koostuivat pääosin kuoveista ja punajalkavikloista.

Sekä heinäkerttu että silkkikerttunen olivat kosteikolla yleisiä. Tämä lienee pohjoisimpia paikkoja, joissa heinäkerttu esiintyy. Mustapäätaskuja oli siellä täällä ja myös naaraspuolinen pikkulepinkäinen, joka oli uusi laji Ranskan-listalleni - ihme kyllä, mutta lepinkäiset ovat yleisesti ottaen harvinaisia Länsi-Euroopassa, Iberian niemimaata lukuun ottamatta. Näyttävin laji, jonka Seinejoensuussa näin, oli kalasääksi. Taivaalla meni yli myös muutama muuttava mehiläishaukka samoin kuin ruskosuo-, hiiri- ja tuulihaukkoja. Lahdella oli tuhansia naurulokkeja, jonkin verran muita lokkeja sekä riuttatiiroja. Pienemmät tiirat olivat jo kadonneet syksyn tieltä.

Seuraava luontokohteeni oli Caenin kaupungin pohjoispuolella sijaitseva, lintutieteellisen oloisen nimen omaava Ornejoensuu, jossa sielläkin kalasteli sääksi, mutta tärkeimpänä lintunähtävyytenä täällä ovat rantalietteiden ja laguunien kahlaajamassat. Täällä runsaimmat lajit olivat suosirri ja tylli. Kaikenlaista muutakin löytyi, mutta vain pieninä pitoisuuksina - esimerkiksi iso-, kuovi- ja pikkusirrejä, metsäviklo, silkkihaikaroita. Täälläkin tiksautteli heinäkerttuja ja silkkikerttunen päästi räjähtävän äänensä. Myös ruskokerttuja oli dyynipensaikoissa. 

Tuli pimeä ennen kuin olisin ehtinyt joko Cotentinin niemimaan niemenkärkiin tai Mont de Saint-Michelin lahden pohjukkaan, joten menin yöksi majataloon Viren pikkukaupunkiin, josta opin, että sillä on Ranskan kaupunkien vanhin nimi - esikelttiläiseen jokea tai vesistöä tarkoittaneeseen vir-sanaan pohjaava (nimi on oikeastaan paikallisen joen nimi, josta kaupunki on sen saanut).

Lauantai oli ollut seesteinen ja miellyttävä ja olin nähnyt melko paljon lintujakin, varsinkin kahlaajia. Sunnuntai osoittautui sen sijaan monenlaisen epäonnen päiväksi. Liittymästäni katosi yhtäkkiä koko kuukauden data muutamassa hetkessä, mikä tarkoitti ettei navigaattoria voinut enää käyttää ja olisin aiemmin käymättömien lintupaikkojen löytämisessä varsin epävarmalla pohjalla pelkän tiekartaston kanssa. Koska oli sunnuntai, en ihan heti löytänyt ranskalaista prepaid-liittymääkään, ja kun lopulta sellaisen sain Bretagnen puolella Ploubalayssa, sille kävi parissa tunnissa sama kuin edelliselle liittymälle - kaikki data katosi johonkin, eikä mikään enää toiminut. Vasta myöhään samana iltana löysin yhä auki olleen paikan, josta sain ladattua lisää rahaa mainittuun prepaidiin, mutta silloin Google Maps oli lakannut kokonaan toimimasta. Kun myöhemmin löysin paikan, jossa oli wifi, selvisi, että juuri Google Mapsin appi oli ilmeisesti syyllinen datan mystiseen katoamiseen - se oli nähtävästi yrittänyt ja epäonnistunut päivittämään itseään toistuvasti ja käyttänyt tähän hetkessä rajattoman määrän dataa.

Joka tapauksessa, kun olin käytännössä koko päivän vailla yhteyttä ja siis vaistoni ja tiekartaston varassa, päätin priorisoida tärkeimmät kohteeni, ne Bretagnen niemenkärjet, joilla tiedetyt viimeiset merilintuyhdyskunnat Ranskassa sijaitsevat, erityisesti Cap Fréhel. Maisemat tuolla alueella olivatkin hienoja, kylät idyllisiä, ja Fresnayenlahden rantalietteillä oli paljon tuttuja kahlaajiakin. Niemenkärjet olivat kuitenkin kaikki tyhjiä merilinnuista. Oli vain yleisiä harmaalokkeja, muutama merilokki ja karimetso - sekä niemenkärkien nummilla luotokirvisiä, josta tuli sunnuntain ensimmäinen ja matkan toiseksi viimeinen uusi laji Ranskan-listalleni.

Olin tottunut siihen, että Brittein saarten rannikoilla ruokki- ja merilintuja näki runsain mitoin silloin, kun ei enää ollut pesimäaika. Täällä yhdyskunnat olivat kuitenkin tyhjentyneet tyystin ilmeisesti jo loppukesään tultaessa. Nyt lintukallioilla oli lähinnä kalliokyyhkyjä ja yleisiä lokkeja. Ei edes pikkukajavia, ei myrskylintuja, ei pikkuliitäjiä, vaikka tähystelin toiveikkaasti merelle. Sen sijaan Cap Fréhelin majakalla, Fort la Latten linnoituksella ja Port-à-la-Ducin pohjukassa oli runsaasti väkeä viikonlopunvietossa.

Cap Fréhelissä sijaitsevat pesimäaikaan kuitenkin Ranskan elinvoimaisimmat jäljellä olevat ruokkilintujen yhdyskunnat. Lunni ja nykyisin ruokkikin vetelevät jo Ranskassa viimeisiään ja etelänkiislojenkin määrät ovat pudonneet. Etelänkiislaa on kuitenkin vielä useampia yhdyskuntia Bretagnessa ja muutama pieni henkitoreinen vielä Espanjan ja Portugalinkin rannikoilla. Ruokkilintujen, kuten monien muidenkin atlanttisten merilintujen populaatiot ovat maailmanlaajuisesti romahtaneet liikakalastuksen ja ilmastonmuutoksen seurauksena. Lintuja tuhansittain niittäneet öljyonnettomuudet eivät ole parantaneet ahdinkoa. Pesimäajan ulkopuolella merilinnut hengailevat siellä, missä on kalaa ja äyriäisiä, joten se, ettei ainuttakaan näkynyt missään käymistäni niemenkärjistä, kertoo, ettei kalaa juuri enää nouse näiltä vesiltä. Ei ainakaan lintujen kaipaamina massoina.

Söin Plévenonissa kreppejä kahvin kera. Olisin ottanut pari calvadosta ja siideriä kylissä, ellen olisi ollut yksin ja autolla. Kävin vielä Guildon lahdenpohjukassa, Mont de Saint-Michelin lahden lietteillä ja Carollesin, Jullouvillen, Saint-Pair-sur-Merin, Granvillen ja Villedieun pikkukaupungeissa ennen kuin lähdin ajamaan Caenin ja Rouenin kautta takaisin kohti Belgiaa. Viimeinen uusi laji Ranskan-listalleni oli lehtopöllö, joka näyttäytyi ilokseni metsäisellä taukopaikalla Ylä-Ranskan puolella, paluumatkani varrella.

perjantai 10. syyskuuta 2021

Helteestä ja Afganistanista

Kun suuri osa kesästä oli Brysselissä sateista, nyt syyskuussa on ollut koko ajan aurinkoista ja kuumaa. Tänään tosin tulivat pilvet, mutta kuumuus yltyi painostavaksi. Pyhän Antoniuksen kirkonkellot pauhaavat ja ukkonen jyrähteli jo ei yllättävästi ilmanalaan nähden. Kesä ei täällä ole vielä vähään aikaan ohi.

Ensimmäinen viikonloppuni tänne palattuani kului töissä ja vasta viime viikonloppuna pääsin jälleen ulos kaupungista. Tosin perjantain työt vierähtivät iltaan saakka ja nukuin lauantaiaamupäivän, niin etten enää viitsinyt lähteä suunnitelmani mukaan Ranskan Atlantin-rannikoille vaan pitäydyin Belgian omaan rannikkoon. 

Zwinissä oli nelisenkymmentä valkoposkihanhea. Ne lienevät Alankomaiden ja Belgian pienempää ympärivuotista pesimäkantaa, koska en usko suurten massojen vielä saapuneen tänne Suomesta ja Venäjältä. Kapusta- ja silkkihaikaroita oli paljon ja pääsin todistamaan niiden iltalentoa yöpymispaikoilleen. Kahlaajamuuttoa hallitsivat punajalka- ja mustaviklot, sirrejä oli vain vähän. Isokuoveja oli sen sijaan runsaasti, pikkukuoveja ja mustapyrstökuireja jonkin verran. Hysypuolella ei ollut niin vilkasta kuin olin odottanut. Selvää syysmuuttoa oli kuitenkin havaittavissa pensastaskujen, pajulintujen ja leppälintujen muodossa. Atlantinselkälokkien joukossa oli selvästi tummaselkäisempi Itämeren nimialalajin edustaja.

*   *   *

Elokuusta alkaen koko maailma on puhunut Afganistanista. Taliban valtasi koko maan uudelleen ja toimeenpanee nyt saman uskonnollisen diktatuurin, jota se ylläpiti 1990-luvulta aina syksyyn 2001 ja Bushin terrorisminvastaiseen sotaan, joka käynnistyi al-Qa'idaa suojelleen Taliban syöksemisellä vallasta Afganistanissa. Näiden kahdenkymmenen vuoden aikana muu maailma on muuttanut mielipiteitään paljon enemmän kuin Afganistan.

Suurpolitiikan ja geopolitiikan varjoon jää inhimillinen tragedia, joka koskettaa minuakin, asuinhan sentään Afganistanissa kahteen otteeseen ja siitä seuraa, että minulla on maassa yhä monia kontakteja, entisiä työtovereita ja ystäviäkin. Osa näistä on jo päässyt pakenemaan maasta entisten työnantajiensa evakuoidessa kykyjensä mukaan paitsi kansainväliset, myös afgaanityöntekijöitään, tai ainakin joitain heistä. Niistä, jotka ovat yhä Afganistanissa, käytännössä jok'ikinen haluaa lähteä maasta. Enkä tätä ihmettele. Onhan Afganistanin kaupunkilaiset ja koulutetut nuoremmat ikäluokat viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana petetty moninkertaisesti - niin Afganistanin hallituksen kuin kansainvälisten auttajiensakin toimesta. Miksi kukaan heistä uskoisi elämään Talibanin tyrannian alla?

Vastarintakin näyttää tällä hetkellä toistaiseksi toivottomalta, vaikka sitä johtamaan ryhmittyikin entisen vastarintalegendan Ahmad Shah Masudin samanniminen poika liittolaisineen Panjshirin laaksoon - samaan, jossa vuosikymmeniä käytiin sitkeää vastarintataistelua ensin neuvostomiehittäjiä ja Najibullahin nukkehallitusta, sittemmin Talibania vastaan. Mutta jälleen kerran maailma on muuttunut enemmän kuin Afganistan: entisaikoina länsimaat tukivat afgaanien sitkeää vastarintaa. Nyt länsimaat sen sijaan sivuuttivat afgaanihallituksen ja tekivät alkuvuonna 2020 "rauhansopimuksen" Talibanin kanssa - sopimuksen, jonka Taliban tietysti petti heti tilaisuuden tullen. Venäjä, Kiina, Pakistan, Iran, Qatar, Saudi-Arabia ja Arabiemiraatit ovat jo kauan sitten luoneet kiinteät suhteet Talibanin johtoon, jossa kullakin on omia avainmiehiään. Seuraavat valtataistelut tullaan käymään näiden välillä, nyt kun Länsi on pelattu ulos.

*   *   *

Viime viikkojen aikana minulta on kysytty monta kertaa, mikä johti tähän katastrofiin, vai oliko se väistämätön lopputulos epäonnistuneesta ideasta viedä länsimaista demokratiaa islamilaiseen maailmaan, kuten tämän hetken muotihokema taas tolkuttaa.

Ensinnäkin kysymyksen jälkiosan premissit ovat vääriä. Karzain ja Ghanin hallitsema Afganistan ei ollut länsimainen demokratia vaan autoritäärinen valtio, joka yritti Sisyfoksen tavoin toteuttaa epäonnistunutta ideaa tehdä Afganistanista keskusjohtoinen ja Pakistania vastaan suunnattu valtio. Länsimaat olivat Afganistanissa tukemassa ylhäältä alas johdetusti instituutioita ja syytivät sinne miljardeittain rahaa.

Ghanin hallituksen romahdus ei johtunut demokratiasta, jota Afganistanissa oli vain nimellisesti, vaan kolmesta asiasta: 

  1. Afganistan pysyi viimeiset kaksikymmentä vuotta yhtenä maailman korruptoituneimmista valtioista ja länsimaiden raha edellä -lähestymistapa pahensi ongelmaa moninkertaisesti. Hinnat nousivat pilviin, mikä kurjisti tavallisen kansan elämää, kun taas pieni eliitti Kabulissa ja eräissä muissa keskuksissa rikastui tähtitieteellisesti. Karzain ja Ghanin hallintojen aikana Afganistanista siirrettiin rahaa erityisesti Dubaihin jotakuinkin saman verran kuin sinne syydettiin kehitys- ja sotilasapua länsimaiden toimesta. Varastaminen ei tuntunut erityisesti kiinnostavan Afganistanin lyhytnäköisiä auttajia, vaan nämä päinvastoin mittasivat työnsä tuloksellisuutta sen kautta, kuinka paljon ovat onnistuneet saamaan rahoitusta (länsimaisten veronmaksajien rahoista) ja kuinka tehokkaasti panneet tuon rahan Afganistanissa palamaan. Yhdysvaltain viralliset selvitykset korruptiosta Afganistanissa ovat kylmäävää luettavaa. Silti niistä ei opittu mitään, vaan rahaa päinvastoin vaadittiin koko ajan lisää.

  2. Ghanin hallinto epäonnistui alueellisten johtajien lojaalisuuden saavuttamisessa, mihin pääsyy oli hänen keskusjohtoinen projektinsa ja vallanhimonsa - virhe, jonka jokainen afgaanipresidentti on vuorollaan toistanut. Kaiken huipuksi Ghani kääntyi pohjoisen afgaanipuolueita vastaan ja veti näiltä Afganistanin virallisen armeijan tuen, antaen tarkoituksella Talibanin murskata näiden joukot. Tämä johti täysin ennalta arvattavaan ketjureaktioon, jossa sotilaallisesti matitetut alueelliset sotapäälliköt yksi toisensa jälkeen tekivät diilin ilmeisen uuden voittajan, Talibanin, kanssa. Lopulta Ghani hylkäsi pääkaupunkinsakin ja pakeni maasta. Karzain ja Ghanin hallituksilla oli ollut kaksikymmentä vuotta aikaa rakentaa maataan ja sen instituutioita, sitouttaa poliittisista voimista koalitio Talibania vastaan ja käyttää länsimaiden rahoittamia ja kouluttamia moderneja asejoukkojaan maan puolustamiseen. Sen sijaan he keskittyivät omien ja sukujensa omaisuuden kartuttamiseen (ja siirtämiseen ulkomaille), länsimaisten passien hankkimiseen laajennettujen sukujensa jäsenille sekä riitelyyn sekä kotimaisia poliittisia kilpailijoitaan että länsimaisia auttajiaan vastaan. Ulkopolitiikka keskittyi vihamielisyyteen lähintä naapuria Pakistania vastaan, mikä ei varmasti kannustanut Pakistania luopumaan siteistään Talibaniin. Mahdollisuus muuhunkin olisi ollut, sillä Pakistan on itse joutunut taistelemaan Pakistanin Talibania (TTP) vastaan Khyber-Pakhtunkhwan ja Balutšistanin osavaltioissa.

  3. Kansainvälisen politiikan puolella Yhdysvallat oli jo omavaltaisesti päättänyt, että sen prioriteetti oli vetäytyminen Irakista ja Afganistanista - ei voitto. Tämä politiikka alkoi jo Obaman aikana, Trump jatkoi sitä, ja Bidenin hallinto jatkaa sitä nyt. Vetäytymistä mainostettiin varmana tulevana vuosikaudet, ja sopimus Talibanin kanssa tehtiin vetäytymistä varten, mikä täysin ennalta arvattavasti teki Talibanista jo etupainotteisesti oletetun voittajan ja sai kynnelle kykenevät paikallisjohtajat kalibroimaan uudelleen lojaalisuutensa. Miksi kukaan investoisi lojaalisuuttaan vetäytyväksi tiedettyyn pelaajaan?

Edellä mainitut kolme kohtaa vastaavat tyhjentävästi kysymykseen miksi näin kävi. Yllätys on lähinnä se, miksi tapahtunut tuli niin monelle yllätyksenä. Kaikkihan oli etukäteen ennakoitu ja jokainen siirto, jonka Ghanin hallinto, Yhdysvallat, Venäjä, Kiina ja Pakistan tekivät, osoitti loogisesti samaan suuntaan.

On käsittämätöntä, että Yhdysvallat antoi esimerkiksi pois Bagramin tukikohtansa ennen kuin ryhtyi täysin ennakoitavissa olleisiin massiivisiin evakuointeihin, jotka puolestaan käynnistivät suuren ryntäyksen. Suomikin evakuoi osan entisistä työntekijöistään - myös minun entisiä työtovereitani - mutta toisaalta hylkäsi osan oman onnensa nojaan. Nämä piilottelevat nyt Talibanin kotietsinnöiltä ja tulevat epäilemättä kantamaan kaunaa heidät pettänyttä maata kohtaan, jota vuosikaudet palvelivat. Minun on vaikea käsittää, että kun kerran joskus päätetään tehdä jotain oikein, miksei sitten tehdä sitä kunnolla ja loppuun.

Kun nyt poislähtö Afganistanista on miljoonia käsittävän kokonaisen sukupolven elämää määrittävä kysymys tulevina vuosina, on päivänselvää, että Afganistanista tulee jälleen - kuten edellisilläkin kerroilla - maailman suurin pakolaisia ja turvapaikanhakijoita tuottava lähtömaa. Viime kädessä nämä kaikki yrittävät hakeutua siihen ainoaan maailmankolkkaan, johon ei pääse töihin eikä opiskelemaan, mutta jossa laittomin keinoin maahan pääseminen palkitaan mittavilla rahallisilla tuilla ja oikeuksilla. Mikään ei tällä hetkellä viittaa siihen, että Länsi- ja Pohjois-Eurooppa olisivat luomassa koherenttia maahanmuuttopolitiikkaa. Ne panostavat edelleen ainoastaan laillisen maahantulon vaikeuttamiseen omin hallinnollisin estein ja puskurimaajärjestelyin. Nämä keinot puolestaan hyödyttävät lähinnä järjestäytynyttä rikollisuutta ja siirtolaisuuden käyttämistä aseena Eurooppaa ja eurooppalaista demokratiaa vastaan.

Se, että länsimaat ehdoin tahdoin antoivat vihollistensa voittaa sekä Syyriassa että Afganistanissa, tulee kostautumaan myös monessa muussa maailmankolkassa, akuuteimmin Irakissa, Libanonissa, Jemenissä, Libyassa ja Euroopan itärajoilla. Kiina voi rohkaistua tekemään Taiwanilla saman minkä teki Hongkongissa, ja samoin seurauksin. Bidenista ei ehkä ole enää korjaamaan edeltäjiensä raunioittamaa länsijohtoista maailmanjärjestystä. Aluksi vapaan maailman reunamaiden mutta myöhemmin myös ydinmaiden kansalaisille tulee vielä ikävä maailmanpoliisia, kun tilalle astuu joukko aivan eri muotista tulevia maailmansantarmeja.

*   *   *

Muistan kun ensimmäistä kertaa laskeuduin Kabuliin kaksikymmentä vuotta sitten, keväällä 2002. Lentokentällä oli räjähtäneiden koneiden raatoja ja vasta yksi kiitorata oli raivattu laskeutumiskelpoiseksi. Kaupunki oli raunioina, kuten suurin osa maastakin. Osa maasta oli yhä Talibanin hallinnassa. Silti jo miljoonia paluumuuttajia palasi kotimaahansa pakolaisuudesta Pakistanista ja Iranista, jälleenrakennuksen ja länsimaisten organisaatioiden tarjoamien työpaikkojen toivossa. Moni ei ollut nähnyt kotimaataan kymmeneen vuoteen, osa ei koskaan.

Afgaaniyhteiskunnan silmäätekevät kokoontuivat Talibanin jälkeisen ajan ensimmäiseen loya jirgaan väittelemään maan tulevaisuudesta ja pitämään palopuheita menneiden vuosien jihadista ensin neuvostomiehittäjää, sitten Talibania vastaan. Länsimaalaiset nyrpistelivät nenäänsä jihad-sanalle ja sille, että neuvostojoukkoja vastaan oli taisteltu. Heillä oli yleensäkin vaikeuksia ymmärtää, mitä eroa oli neuvostojoukkoja vastaan taistelleilla mujahideilla ja 90-luvulla luodulla Talibanilla.

Poliitikkojen ja sotapäälliköiden palopuheet olivat oma asiansa. Tavalliset afgaanit sen sijaan eivät osoittaneet erityistä vihaa mihinkään suuntaan. He eivät suinkaan vihanneet Pakistania, jossa monet heistä olivat kasvaneet ja käyneet koulunsa pakolaisuudessa ja osasivat siksi englantia, mikä antoi heille paremmat mahdollisuudet löytää töitä maahan parveutuvista lukemattomista kansainvälisistä järjestöistä ja hankkeista. He olivat täynnä toivoa uudesta tulevaisuudesta ja maansa jälleensyntymästä - heidäthän oli kymmenen vuotta aikaisemmin hylätty, kun länsimaat katsoivat asiakseen olla hyväksymättä voittoa neuvostomiehitystä vastaan ja vetäytyivät, jättäen afgaanit Talibanin käsiin. Nykyhetki on paljolti déjà vu 90-luvun alkuun.

Vuonna 2002 Kabul oli raunioina, mutta afgaanit toivottivat länsimaalaiset kaikkialla tervetulleiksi ja suhtautuivat heihin myönteisellä uteliaisuudella. Heidän pyytämänsä palkat ja hinnat tuotteista olivat hyvin vaatimattomia. Kaupungilla sai kävellä vapaasti minne halusi. 

Kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 2012, kun palasin Afganistaniin, kontrasti oli epätodellinen. Kabul oli vähintään kolminkertaistanut väkilukunsa ja ahmaissut sisäänsä kaikki ne heti kaupungin laitamilta alkaneet alueet, jotka kymmenen vuotta aiemmin olivat olleet riisipeltoja ja vuohien laitumia. Afgaanit olivat oppineet paitsi englantia, myös kansainvälisen kehitysyhteistyön, sotilas- ja poliisiavun jargonin, jolla he odotusten mukaisesti esittivät rahoitusvaatimuksiaan.

Kansainväliset olivat kymmenessä vuodessa rakentaneet itse itselleen avovankilan, jossa loputtomissa kokouksissa kansainväliset puhuivat toisten kansainvälisten kanssa Afganistanin asioista - tai pikemminkin monenkeskisistä instrumenteista ja rahoitusmekanismeista - ja kohtasivat afgaaniyhteiskunnan korkeintaan piikkilankojen, suojamuurien, rahaa tahkoavien turvafirmojen ja panssariautojen tummennettujen lasien takaa. Kaupungilla ei missään nimessä saanut kävellä eikä ihmisten kanssa jutustella.

Tavallisille afgaaneille jää viimeisistä kahdestakymmenestä vuodesta mieleen erityisesti se, että länsimaalaiset antoivat rikkaille huviloita, panssarijeeppejä ja kasapäin rahaa, kun taas tavallisilla ihmisillä ei ollut enää varaa pilviin nousseisin hintoihin eivätkä länsimaalaiset halunneet olla heidän kanssaan missään tekemisissäkään - hehän voisivat vaikka yrittää anoa viisumia tai turvapaikkaa.

Tällä hetkellä parasta, mitä Afganistanin hyväksi voi tehdä, on paitsi tarjota turva- ja opiskelupaikkoja maan petetylle nuorelle sukupolvelle, joka kasvoi siellä viimeiset 20 vuotta, myös lopettaa kaikkinainen rahan syytäminen. Tähän asti järjettömällä rahan syytämisellä on saatu aikaan lähinnä pahaa, ja sama jatkuu jos lähestymistapa Afganistaniin on se, mikä se oli viimeiset 20 vuotta, tai mikä se oli Syyrian kohdalla. Edelliselle asialle sukua on toinen merkittävä asia, jonka afgaanien hyväksi voisi tehdä: asteittainen huumepolitiikan liberalisointi, joka romahduttaisi oopiumista saatavat voitot ja antaisi jälleen mahdollisuuden normaalille paikallistuotannolle ja kotimaiselle taloudelle.