Maailmanpoliittisia merkintöjä

On jo yli kuukausi siitä, kun 12. huhtikuuta unkarilaiset lopulta äänestivät ulos kuusitoista vuotta Tonavan ja Tiszan tasankoja hallinneen änkyräsatraapin Viktor Orbánin. Unkarin kansa onnistui tässä siitä huolimatta, että Orbánin koneisto yritti huijata monin tavoin, tukeutuen sekä Venäjän että Trumpin ja Vancen regiimin propagandatulitukeen. Tökerö lavastus, jossa ukrainalaiset muka olisivat sabotoineet unkarilaisille venäläistä kaasua tuoneen serbialaisen putken, ei sekään kääntänyt menoon tottuneiden unkarilaisten päitä.

Orbánin ja Szijjártón maanpetoksellinen toiminta Venäjän hyväksi tuotiin julkisuuteen sopivasti vaalien alla. Se ei varmasti ollut sattumaa, mutta oli aiheellista, joten kunnia sille, joka asian masinoi - kerrankin käyttäen vastapuolen menetelmiä heitä vastaan. Vaan eihän nykyään kellekään seuraa mitään mistään, jos on vallan huipulle kerran päässyt. Orbánin bandun poliitikot ja oligarkit saivat rauhassa siirtää varastettuja omaisuuksia ja regiimistä rikastuneita sukulaisiaan ulkomaille - mm. Amerikkaan, Karibialle ja Emiraatteihin, koska eihän kukaan oikeasti Venäjällä halua maanpaossaan elää.

Tämä herättää aiheellista huolta, että vaalivoittaja ja entinen fideszläinen Péter Magyar ei ehkä lopulta olisikaan niin paljon Orbánia parempi, vaan että kyse olisi ollut hallitusta vallanvaihdosta Putinin ja Medvedjevin tyyliin: Orbán yllättäen myönsi tappionsa ja luopui vallasta, vaikka olisi hyvin voinut tuhota Unkarin demokratian rippeet ja uskottavuuden julistamalla vaalit väärennettyiksi ja juuttumalla valtaan Venäjään ja Trumpiin tukeutuen. Eurooppalaiset olisivat jääneet vääntelemään käsiään ja vaalit voittanut oppositio paennut maasta tai heitetty vankiloihin, kuten vaikkapa Venezuelassa tehtiin. Niinpä moni pelkäsi, että Magyarin voitto olikin etukäteen sovittu diili, johon kuului, että Orbán kätyreineen saisi koskemattomuuden myös uuden hallituksen aikana.

Kaikesta huolimatta Unkarin vaalitulos oli hyvä muistutus monille muillekin siitä, ettei demokratiaa vielä kannattaisi julistaa historian häviäjäksi. Eurooppa tosin saattaa joutua pian kantamaan sen soihtua yksin, kun autoritääriset hankkeet etenevät Venäjää emuloiden Yhdysvalloissa, Turkissa, Intiassa, Indonesiassa ja monessa muussa isossa aiemmin demokratiasta ainakin joten kuten kiinni pitäneessä maassa. Ripoteltuina pitkin maailmaa on toki vielä oikeitakin demokratioita. Siellä täällä soihtu vielä palaa Latinalaisessa Amerikassa, Kanadassa, Itä-Aasiassa ja Oseaniassa. Näiden kanssa Euroopan kannattaisi entisestään lähentyä, kaupallisen ja kulttuurisen lähentymisen lisäksi myös institutionaalisesti ja sotilaallisesti.

Orbánin tappiolla voi toisaalta olla se kielteinen vaikutus, että muut demokratioissa valtaan päässeet korruptoituneet autokraatit, kuten Erdoğan, Netanyahu, Modi ja Trump - tai Orbánin aatetoverit Slovakiassa ja Bulgariassa - varovat visusti joutumasta enää rehellisiin vaaleihin tai ainakaan häviämästä niitä. Valtaan jumittuminen ja hallittu vallansiirto oman koskemattomuuden takaavalle aatetoverille kun ovat paras tae välttää rikosoikeudellinen vastuu kaikesta siitä, mitä on tullut valtakaudella tehtyä. Niinpä moni hallitus jo kiihdyttää perustuslainmuutoksia ja muuta Venäjältä tuttua polit-teknologiaa, jolla voidaan varmistaa vallanpitäjien vallassa pysyminen.

Moldovan ja Romanian presidentit ovat alkaneet avoimesti puhua maiden uudelleenyhdistymisestä, joka olisikin Moldovan helpoin pikatie EU:hun ja Natoon. Oli selvää, että Venäjä aktivoisi Transnistrian ja Gagauzian sekä korruptio-oligarkkinsa tähän uhkaan vastaamiseksi, kuten on tapahtunutkin. Siksi Ukrainakin joutuu nyt lisävahvistamaan Transnistrian-vastaista rajaansa.

Islamabadissa käytiin Yhdysvaltain ja Iranin välisiä neuvotteluja ja lisääkin on lupailtu. Pakistanin innokkuus rauhanvälitykseen on paitsi kissan hännän nostamista, myös tiukasti intressiperustaista, sillä Pakistan kärsii monen rintaman konflikteista - niistäkin, joissa ei ole itse osallisena - ja yrittää pelata käsissään olevia kortteja mahdollisimman hyvin. Pakistanin, Turkin, Saudi-Arabian ja Egyptin nelikko on alkanut tehdä yhä läheisempää yhteistyötä, kun taas Emiraatit on ajautunut Saudi-Arabian kanssa ilmiriitoihin ja lähentynyt Intiaan ja Israeliin. Laajentuneen Lähi-idän kaksi leiriä kamppailevat nyt toisiaan vastaan myös proksien kautta Sudanin sisällissodassa ja Somaliassa.

Venäjän tunnustus Taliban-hallinnolle ja Israelin tunnustus Somalimaalle ovat omilta osiltaan oireita uudesta konfiguraatiosta alueella. Iranin islamistihallinto on puolestaan osoittautunut jälleen sitkeämmäksi ja resilientimmäksi kuin moni toivoi. Meemipropagandankin ovat oppineet.

Sitä en vielä osaa täysin selittää, odottiko Putin Trumpin Iran-seikkailusta voittoa vai tappiota, vai oliko juuri loputon quagmire tavoitteena alun perinkin. Eurooppa on tehnyt viisaasti pysyessään siitä erossa, mutta samalla Euroopan tulisi pikimmiten panostaa Irania lähempänä sijaitseviin etelä- ja kaakkoisnaapureihinsa, oman strategisen selustansa varmistaakseen. Tähän Eurooppa tarvitsee suopeita kumppaneita tuolta alueelta, Turkista Marokkoon. Niiden antagonisointi ei ole juuri nyt geopoliittisesti viisasta, vaikka arabikevään myötä orastanut hieman demokraattisempi meno onkin kääntynyt autoritäärisen restauraation suuntaan.

Toivoiko Putin Trumpille nöyryytystä ja tappiota Iranissa? Lännelle kyllä, mutta Trumphan oli hänen suuri toivonsa ja Mantšurian kandidaattinsa, jonka piti ojentaa vähintään Ukraina ja mielellään koko Eurooppa kultalautasella Venäjälle. Onko Venäjäkin tullut lopulta siihen päätelmään, että Trump on niin epävakaa, että muodostaa uhan myös Venäjän pyrkimyksille? Mutta jos niin on, Venäjä voisi koska hyvänsä helposti nostaa Vancen Trumpin tilalle ilman riskaabeleja vaalejakin, ja sitten varmistaa tämän vallassa pysymisen ja Trumpiakin syvemmän vasallisuhteen Moskovaan. 

Putinin maailmankuvalle on täytynyt olla suuri järkytys, että Trumpin saaminen takaisin Valkoiseen taloon ei luhistuttanut Eurooppaa eikä edes Ukrainaa, vaan kumpikin on päinvastoin ryhdistäytynyt huolimatta oranssista abominaatiosta. Tämä romahduttaa kremloidien vuosikymmeniä vaaliman uskomuksen, että Länsi on pohjimmiltaan aivan samanlainen vasallikoneisto kuin Venäjän valtapiiri, ja että Länsi- ja Keski-Euroopan mailla saati Ukrainalla ei ole mitään omaa toimijuutta.

Tämä maailmankuvamurros on valitettavasti johtanut myös Venäjän propagandassa selvästi näkyvään pahuuden uuteen kalibrointiin. Nyt pahuutta ja "natsismia" edustavat entistäkin selvemmin Venäjän eurooppalaiset naapurimaat, Suomi mukaan lukien, ja tätä propagandaa pusketaan voimalla Euroopan ulkopuoliseen maailmaan kaikkien käytössä olevien kanavien ja vaikuttaja-agenttien kautta.

Venäjä ei ole romahtamassa, koska sen ei edelleenkään tarvitse pelätä kenenkään muun kuin Ukrainan iskuja, ja tästä seuraa, että mikäli Eurooppa haluaa välttää sekä sodan että antautumisen, sen on kiireesti valmistauduttava sotaan Venäjää vastaan. Tämä siksi, että se vis pacem, para bellum - mikäli haluat  rauhaa, valmistaudu sotaan. Puolustusteollisuutta on tehostettava ja tuotantoa tehtävä halvemmaksi koko mantereella, mikäli halutaan saada edes auttava pariteetti Venäjän sotilasvoimaan, puhumattakaan sitten sellaiseen Venäjän sotilasvoimaan, jolla on Kiinan lisäksi Vancen Yhdysvaltain avoin tuki takanaan.

Porkkalassa ja Tallinnassa

Viime viikolla vietettiin eräitä merkkipäiviä ja olihan sitä ennen sunnuntaina äitienpäiväkin. Tuomet kukkivat, tämän vuodenajan heleä vihreys vallitsee. Kurkimäkeen saapuivat herne- ja pensaskertut, kultarinta, eilen ensimmäiset tervapääsky, lehtokerttu ja kivitasku. Kivitaskua saikin tänä vuonna odotella, ja kun hernekerttu yleensä tulee sylviakertuista ensimmäisenä, nyt se jäi kauas jälkeen mustapääkertuista, joita olivat metsät pullollaan jo kuun alusta.

Kivikon lätäkköön näkyy asettuneen pysyvästi tavi. Mahtaneeko olla sama, joka löytyi sieltä talvellakin?

Helatorstaina ajoimme jälleen Porkkalanniemelle ja kävimme ennen sitä Eestinkylän Firefishissä, jossa ovat seutukunnan parhaat purilaiset. Varpuset sirkuttivat, leivot liversivät korkealla taivaalla ja yli meni auroissa satoja haukahtelevia valkoposkihanhia.

Mutkittelevaa tietä niemenkärkien mestoille. Vetokankaan rannassa oli leireileviä nuoria telttoineen tungokseksi asti. Silti lahdella kellui suurina lauttoina vesilintuja: haahkoja, alleja ja mustalintuja. Tiirat kirahtelivat, koiramme kastautui Suomenlahden murtovetisissä aalloissa, vaikkakin tarkoittamattaan.

Mäntykankaan halki kulkevalla polulla Telegrafbergetiltä vanhalle luotsiasemalle oli äänessä metsäkirvisiä ja vihervarpusia. Luotsikärjen edustalla näkyi jostain syystä vähemmän vesilintuja kuin Dragetin edustalla, mutta samoja lajeja. Ehkä tuuli oli painanut vesiäislauttoja syvemmälle lahteen.

Oli tarkoitus mennä Pampskatanille, josta on viime aikoina nähty kyhmy- ja allihaahkoja, mutta sinne ei vienyt tietä ja viimeiseltä parkkipaikalta päädyimmekin epähuomiossa kävelemään syvälle Tullandetille, kunnes vastaan tuli joka polun päässä yksityisalueita. Parkkipaikan edustan salmella oli kuitenkin molemmin puolin siltaa kaikenlaisia lintuja: silkkiuikut ja kyhmyjoutsenet rakensivat pesiä, pari mustakurkku-uikkua uivat salmella. Harmaasorsia ja isokoskeloita kisaili polskien ja käristen. Vastaan lensi etelästä matalalla komea mehiläishaukka.

Tuli mieleen, että Porkkalanniemelläkin voisi asua. Kirkkonummen päässä valtatien varressa oli parkkipaikka, josta pääsisi bussilla Helsinkiin töihin ja takaisin. Kun vain ei tarvitsisi kantaa huolta siitä, että neuvostomiehitys vielä jonain päivänä palaa. Onneksi on Nato, vaikka sen suurin jäsenmaa sitä aktiivisesti yrittääkin hajottaa.

Perjantai oli välissä työpäivä, mutta töiden jälkeen soimme toisillemme viikonloppuretken Tallinnaan. Kaukaisempiin matkoihin ei nyt ole varaa, omistusasumisen vastikkeiden ja Helsingin hinnannousujen syödessä kaikki tulot. 

Menomatkalla Suomenlahden yli, illansuun matalassa auringossa, oli merellä uskomattoman hienoa arktikaa, arktisten vesilintujen ja kahlaajien massamuuttoa, jota nähdään Suomen rannikon niemenkärjiltäkin, mutta josta merkittävä osa menee merellä rantastaijaajien ulottumattomissa. Onneksi olin ottanut kannelle laitteet mukaan. Tuhansia alleja ja mustalintuja, niin ikään tuhansia valkoposki- ja sepelhanhia, satoja kuikkia, runsaasti myös haahkoja, koskeloita, ruokkeja ja riskilöitä. Siellä täällä lehahti merikihu ja ulapalla lepatteli iso parvi pikkulokkeja.

Tallinnaan oli jo ennen Suomea saapunut tervapääskyjä, ja puistoissa lauloivat kultarinta, sylviakertut ja sirittäjä. Toompealla oli tuulihaukkapariskunta ja hemppoja. Näin vanhassakaupungissa kolmesti mustaleppälinnun ja sellainen raksutti Raatihuoneentorillakin. Vasta edellisellä viikolla olin nähnyt yhden myös Helsingissä, tosi pitkästä aikaa.

Teimme ostoksia Rottermannissa ja etsin kirjakaupoista Meelis Friedenthalin Mesilasi, mutta se oli kaikilta loppuunmyyty. Keinoälyni suositteli tuota tarttolaista professoria "Viron Kännönä". Mesilased näyttää olevan hyvin hankala saada jopa netistä, mutta ainakin yhdessä tarttolaisessa divarissa näyttäisi olevan toinen lupaavalta kuulostava kirja häneltä, Inglite keel. 

Puolisoni puhui puistossa pitkään Jean Cocteausta ja toivoi, että luen jotain häneltä, joten teen sen, mutten viroksi. Illallistimme Munga Keldrissä, koska Dominic oli täyteen buukattu, ja seurasimme euroviisuja Hell Huntissa. Olimme hetkittäin onnellisia, ainakin milloin emme muistaneet murehtia Suomen ankeaa työmarkkina- ja ostovoimatilannetta.

Brysselissä

Istanbulista palattuani ehdin olla vain pari päivää Suomessa, kun jo koitti seuraava työmatka, tällä kertaa Brysseliin, jossa vietin viikolla kolme päivää. Edulliset lennot oli loppuunmyyty ja jäljellä vain törkeän kalliita, joten lensin sekä mennen että tullen SAS:illa Kööpenhaminan kautta. Toimihan tuokin yhteys. Majapaikkana oli vaatimaton huoneisto Etterbeekissä, ei kovin kaukana paikasta, jossa asuin kaksi vuotta 2020-2022.

Bryssel herätti minussa yllättävän paljon nostalgisia tunteita noilta kahdelta vuodelta, ehkä siksi, etten ollut käynyt kaupungissa sen jälkeen kun muutin sieltä pois. Kahteen vuoteen mahtui paljon ja ne olivat muutenkin perin epätavallisia. Ensin elettiin pandemia-aikaa, kamppailtiin matkustusrajoitusten ja rokotusten saatavuuden kanssa. Sitten Taliban valtasi Afganistanin ja Venäjä käynnisti täysimittaisen hyökkäyssotansa Ukrainaa vastaan, ja ihmiset unohtivat pandemian. Nyt näyttäisi jo uusi pandemia tekevän tuloaan.

Brysselin vuodet muuttivat elämäni tyystin myös siksi, että tuona aikana tuleva puolisoni tuli elämääni. Tunsin hänet jo pari vuotta ennen, mutta etäisemmin. Pandemiaa oli osaltaan kiittäminen siitä, että moni alkuperäinen suunnitelma muuttui ja kaikki hänen yliopistokurssinsa muuttuivat etänä tehtäviksi, joten hän saattoi yhtä hyvin hengailla luonani Brysselissä, ja niin tuosta kaupungista tuli ensimmäinen varsinaisesti yhteinen paikkamme.

Yhteisten paikkojen määrä lisääntyi sitten eksponentiaalisesti, koska ottaen huomioon, että elettiin pandemiavuosia, matkustelimme pitkin poikin Eurooppaa hämmästyttävän taajaan. Se johtui tietysti siitä, että Bryssel sijaitsee niin suotuisassa paikassa automatkailun kannalta, ja aina välillä piti ajaa myös Suomen ja Belgian väliä eikä matkaseura ollut haitaksi.

Entisille kotikulmille oli rakennettu jälleen uutta ja modernia, mutta Padovan pyhän Antoniuksen kirkko ja tyhjillään oleva entinen sotilassairaalan kappeli olivat yhä paikoillaan. Moni vanha vakioravintolakin oli ennallaan. Kävin illallistamassa vanhan suomalaisystäväni kanssa entisten kotikulmien suosikkipaikassa Vesuviossa. Entisellä työpaikallani kävin sekä tiistaina että torstaina, ja keskiviikko siinä välissä kului kokonaan matkan varsinaisena syynä olleessa konferenssissa. Illalla ehdin kuitenkin irlantilaispubiin Kiovassa olleiden ja Brysseliin päätyneiden seuran iltamissa.

Siellä täällä oli tyhjiä tunteja, joiden aikana kävin istumassa ja lukemassa puistojen penkeillä ja kahvilla yksityisystävien kanssa Jourdanilla. Brysseliin olivat jo tulleet tervapääskytkin, vaikka ilmat olivat kahtena kolmesta päivästä sateisia. Tiltaltit, punarinnat, peukaloiset ja rautiaiset lauloivat Cinquantenairen puistossa. Leopoldinpuistossa oli poikueittain niilinhanhia ja pyrstötiaiset hilluivat puissa. Lyseon pojat istuivat rivissä veteen kaartuvalla kaatuneella jalopuulla kuin jonkin trooppisen lammen iibikset. Rue Froissartilla söin tiramisun Tintille, Marsupilamille ynnä muille omistetussa sarjakuvakahvilassa ja Chaussée de Wavrella vierailin pienkustantajia myyvässä kulttuurikirjakaupassa Librairie Maelströmissä.

Leopoldinpuistossa luin loppuun mielenkiintoisen suomalaisromaanin, Lauri Mäkisen esikoisen Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset, joka kertoo suomalaisista lähetyssaarnaajista Ambomaalla - silloisessa Saksan ja sittemmin Britannian Lounais-Afrikassa, nykyisessä Namibiassa - 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Hyvin kiinnostava sekä miljöön että kontekstin kautta, vaikka romaani sitten keskittyikin varsin paljon ihmissuhteisiin. Mitään pyhimyksiä eivät tämänkään kirjan uskovaiset lopulta olleet, joskaan eivät mitenkään kunnottomiakaan. Myös ambojen kulttuurin kuvaus oli kiitettävän selväpäistä - välttäen sekä kauhistelun että kaunistelun.

Palattuani Helsinkiin kävimme puolisoni ja koiran kanssa jälleen Porkkalanniemellä, jonne meitä vetivät Eestinkylän Firefishin hampurilaiset, mutta Firefish sulkeekin lauantaisin kovin aikaisin, joten päädyimme Café Porkkalan asiakkaiksi. Lammen rannassa oli taas isokoskeloita ja rantasipi. Tällä kertaa yritimme Lähteelän polkuja ja Sundsin maastoa. Lahdilla oli haahkoja, kevään ensimmäinen näkemäni pilkkasiipi, kala- ja lapintiiroja ja haarapääskykin viiletti ohitse.

Vapun jälkeen

Vapunpäivä Istanbulissa kehkeytyi logistisesti varsin haasteelliseksi, kun poliisi eristi kokonaan Taksimin ja Istiklalin monine sivukatuineen eivätkä kaupungin Euroopan-puoleisen osan keskeisimmät metroasemat ja muu julkinen liikenne toimineet normaalisti.

Majoituspaikkani oli Feridiyellä lähellä Taksimia ja minun oli siten mahdotonta mennä kävellen niille ostoskaduille, joille olin aikonut. Päivä oli myös niin sateinen ja kolea, ettei silloin huvittanut mennä luontoon kaupungin ulkopuolelle. Lähdin kävelemään alaspäin toivoen, että jossain kohdin pääsisin sivukaduille ja Galatan tornille, mutta turha toivo. Poliisin sulut jatkuivat alas Kultaisen sarven rantaan saakka. Niinpä päädyin keskeisyydestään huolimatta tuntemattomaksi jääneeseen Kasımpaşan kaupunginosaan, joka on saanut nimensä Kasımpaşan moskeijan mukaan. Aluetta pidetään työväenluokkaisena ja konservatiivisena, mutta yhtä kaikki se ei ollut hullumpi paikka viettää aikaa tiesulkujen haitatessa elämää muualla. Kahvi, tee, kebab ja juustopiiraat eivät ainakaan lopu, hinnat olivat edullisia ja vaatebasaarista löytyi sellaisia helmiä kuin länsimaisten roadmanien suosimia feikkimerkkivaatteita myyvä Getto Clothing. 

Aikani tuossa ympäristössä sadetta pideltyäni ja aluetta katseltuani lähdin sovellustaksilla täysin toisenlaiseen maailmaan, Istanbulin vauraimpiin osiin kuuluvaan Nişantaşıin, joka oli puolestaan täynnä aitoja merkkivaatteita myyviä eksklusiivisia liikkeitä ja näyttäytymiskahviloita, joissa myös hinnat olivat länsimaista tasoa. No, tulipa sekin alue nähtyä, vaikken löytänytkään sitä burgundinpunaista pikkutakkia, jota olin lähtenyt sinne etsimään.

Auringonlaskua kohti katsastin vielä koko pituudeltaan muuttolintuja keräävän Maçka-puiston, josta löytyivät mm. kevään ensimmäinen pajulintu ja pikkusieppo. Paluu Taksimille vaati kilometrien kävelyn valtateiden laitoja, koska taksit sen enempää kuin muutkaan liikennevälineet eivät päässeet läpi poliisisuluista, jalankulkijat sen sijaan pääsivät. Tunnelma oli vähän kuin Beirutissa kesän 2006 pommitusten aikaan, kun siltoja ja teitä oli niin paljon poikki ja autoruuhkat tukkivat muita teitä, että ihmiset joutuivat lakkuineen ja muineen kulkemaan pitkiä matkoja päästäkseen lyhyen matkan. Niihin aikoihin verrattuna nyt oli keinoälystä paljon apua sulkujen ja reittien selvittämisessä reaaliaikaisesti.

Lauantaina kaikki sulut oli raivattu pois ja kaupunki palautunut täysin normaalitilaan. Niinpä söin rauhassa aamiaiseni syyrialaisen pyörittämässä paikassa, jossa remusi myös runsaalla viinillä ja ehkä väkevämmilläkin aineilla aamunsa aloittanut seurue georgialaisia. Sitten otin Taksimilta metron Gayrettepeen ja sieltä toisen lentokentälle. Ehdin kopata kentältä mukaan kaksi pulloa turkkilaisia punaviinejä - aiemminkin hyväksi havaitun Corvuksen ja uuden tuttavuuden Mon Rêven - ja lensin aurinkoiseen, heleän vihreäksi muuttuvaan Helsinkiin. Sunnuntaina grillasimme naudanlihaa noiden, parin duerolaisen ja yhden sardinialaisen viinin kera.

Sunnuntaina olivat ensimmäiset kirjosiepot jo saapuneet Kurkimäen nimikkomäen metsään. Maanantaina niille tekivät seuraa ensimmäiset pajulinnut, ensimmäinen leppälintu, mustapääkerttu ja satakieli. Kivikon lätäköllä juoksenteli ensimmäinen rantasipi. Koiranulkoilutusreitin lintulista on näin ollen kasvanut jo 83 lajiin.

Lentokoneessa katsoin Sisu II:n, jossa oli herkällä silmällä käsitelty suomalaista kansanluontoa. Aatami Korpi palaa miehitettyyn Karjalaan noutamaan ryssän vallan alle jääneen mökkinsä hirsiä ja joutuu tuhoamaan merkittävän osan Neuvostoliiton puna-armeijan, erikoisjoukkojen ja KGB:n kalustosta ja kapasiteetistä saadakseen hirret vietyä Suomen puolelle. Vuorosanoja hänelle ei ollut turhaan kirjoitettu.

Grilli-iltana katsoimme Gladiaattori II:n, jossa keisariveljekset Geta ja Caracalla sekä pretoriaanikaartin komentaja Macrinus perustuivat löyhästi todellisuuteen, mutta muu oli sitten köykäistä Hollywood-rymistelyä, jossain määrin samalla juonenkuljetuksella kuin Sisu, mutta ilman suomalaiskansallisia erityispiirteitä. Puolisoni tunnisti monta kuvauspaikkaa Tunisiaksi, joka sai elokuvassa esittää antiikin Roomaa - mm. El Djemin amfiteatteri oli päässyt elokuvaan.

Idän niemiä ja Istanbul

Vietän vapunpäivää sateisessa ja koleassa Istanbulissa, jossa kuvernööri on kieltänyt kaikki vapputapahtumat keskusta-alueilla tällä puolen salmea, ja poliisit ovat tukkineet ennalta-ehkäisevästi aidoilla ja mellakantorjuntajoukoilla Taksim-aukiota ja Istiklal-katua. Taustalla on pelko perinteisistä vappumellakoista, joita Turkin vireä laitavasemmisto on tavannut järjestää. Esimakua saatiin jo maanantaina jalkapallohulinoiden muodossa.

Tulin Istanbuliin viikko sitten, mutta sitä ennen ehdimme käydä katsastamassa kaksi itäistä niemeä, siis nykyisestä itähelsinkiläisestä asuinpaikastamme katsoen itään sijaitsevaa niemennokkaa, jotka työntyvät Helsingin rannikkoa rikkovien lahtien väliin.

Ensin oli vuorossa Ramsinniemi, josta totesin hämmästyksekseni, että se oli minulle yhä aivan uutta maastoa. Edes ajomatkalla Meri-Rastilan läpi oikein mikään ei soittanut kelloja minulle eikä puolisolleni. Luultavasti paikka on vain niin sopivasti tärkeimpien reittien katveessa, ettei sinne tule mentyä muuten kuin varta vasten. Sukkar-koiramme tuli mukaan.

Ramsinniemellä on hienoja rantoja, sekä kivisiä että puiden varjostamia, ja molemmin puolin lahdilla kellui paljon vesilintuja, tosin erilaisia. Länsipuolella oli suojaisempien vesien lajeja, kuten sinisorsia, tukkasotkia ja silkkiuikkuja, itäpuolella sen sijaan aalloilla kellui suurina lauttoina haahkoja ja alleja. Haahkojen huhuilu ja allien auli-ulvahtelu kantautui myös lahdelta taajaan. Koskeloita oli kumpaakin lajia. Korppi näyttäytyi kronkkuen. Jossain kaukana paukkuivat Santahaminan suurtykit, palauttaen mieleen, että sota on joka päivä lähempänä.

Ramsinniemen polut eivät olleet kunnolla merkittyjä, eivätkä mahdollistaneet loogista kierrosta niemen ympäri, vaan törmäsivät yhtenään taloihin ja yksityisalueisiin, mutta vajavaisesta infrasta oli se etu, että niemi oli miellyttävän ihmistyhjää. 

Vielä ennen Istanbulia menin viimeiseksi iltapäiväksi idän suunnassa seuraavalle niemelle, Kallahdenniemelle, jota lintuharrastajat kutsuvat yleisesti Kallvikiksi, vaikka jälkimmäinen oikeastaan viittaa vieressä olevaan lahteen. Suomen huonoon elintasoon, työllisyystilanteeseen ja ostovoiman romahdukseen turhautunut puolisoni ei lähtenyt mukaan. Hän haluaisi pois Suomesta, mutta minua sitoo sinne työpaikkani.

Minä löydän iloni ilmaisista asioista, kuten metsä tai niemenkärki. Vaikka puolisonikin nauttii luonnosta, hän haluaisi myös urbaania elämää: kahviloita, kaupungilla käymistä, ostoksia. Hän haluaisi istuskella ystävien kanssa ja matkustaa spontaanisti johonkin, joutumatta koko ajan murehtimaan, millä seuraavat vastikkeet taas maksetaan. Ja koska tuo murehtiminen on minun tehtäväni, olen ilonpilaaja, elämänilon siis.

Todellisuudessa elämänilon pilaaja on suomalainen sääntely, joka on kurjistanut elämämme Euroopan paarialuokkaan. Suomalaiset eivät sitä tosin hevillä tajua. He vastailevat yhä onnellisuuskyselyihin julistaen peruspalvelujen toimivan ja terveydenhuollon ja koulutuksen olevan maailman huippua. Tämä johtunee vain siitä, etteivät suomalaiset tunne lainkaan edes lähellä sijaitsevien maiden normaaleja elinoloja.

Suomihan nimenomaan ei ole palveluyhteiskunta. Siellä ei saa mitään palvelua paitsi itsepalvelua, joka sekin on tehty eläkeläisten näkökulmasta aivan liian hankalaksi digisäätämiseksi. Suomessa ei ole toimivaa julkista terveydenhuoltoa - esimerkiksi sellaista kotilääkärijärjestelmää, jollainen useimmissa Euroopan maissa on. Suomalaiset eivät tätä tiedä siksi, että heistä vain eläkeläiset, työttömät ja maahanmuuttajat ylipäätään käyttävät julkista terveydenhuoltoa. Suurin osa väestöstä käyttää subventoitua yksityistä, kuten työterveydenhuoltoa.

Viro on jo ohittanut Suomen sekä terveydenhuollon että koulujärjestelmän tasossa. Suomessa on ollut paljonkin hyvää, mutta hyvää ei pidetä, vaan se uudistetaan väkisin pois. Ja se, mitä jää jäljelle, tehdään liian kalliiksi ja liian raskaaksi. Ruotsi taas teki tarpeelliset julkisen sektorin uudistuksensa jo vuoden 2008 lamasta oppineena, ja on siitä asti kasvattanut eroa taantumus-Suomeen.

Mutta palataanpa Kallahdenniemelle. Siellä oli vielä hienommat maisemat kuin Ramsinniemellä, mutta valitettavasti myös väkeä liikkui poluilla ja rannoilla huomattavasti enemmän. Polut olivat paremmat ja niitä pääsi seuraamaan loogisesti niemen ympäri törmäämättä koko ajan suljettuihin vyöhykkeisiin. Kala- ja naurulokkeja kiljui rannoilla sankoin parvin, iltapäivän väkevässä laskevassa auringossa kymmenten valkoposkihanhien parvet ylittivät niemenkärkeä kaakattaen.

Aalloilla kellui taas lauttoina alleja, haahkoja ja koskeloita. Tiiroja kökki kivillä. Meriharakoita ja muutama viklo kahlaili lietteillä. Vuosaaren läheisyys lienee syynä siihen, että rantaniittyjen reunamille oli pesiytynyt suurperheittäin arabeja ja kurdeja perjantaipiknikkejä viettämään.

*   *   *

Istanbul on yksi kaikkien aikojen lempikaupungeistani maailmanlaajuisesti. Uskomaton kaupunki, jota on niin paljon kaikkiin suuntiin, ja jossa on niin paljon kaikkea. Joka katu elävä, täynnä. Kaikki toimii, vuorokauden ympäri. Kaikki on edullista - on tilaa elää, vaikka onkin väentungos ja liikennekaaos. Joka kaupunginosalla on oma luonteensa.

Olenhan jo paljon kirjoittanut Istanbulista niinä elämäni aikoina, joina olen säännöllisesti täällä käynyt ja viettänyt välilaskua pidempiä aikoja, yleensä muutaman päivän jaksoissa. Nyt kadun sitä, etten tehnyt Pakistanin vuosinani samaa kuin Lähi-idän ja Afganistanin vuosinani ja vieläpä Ukrainan vuosinakin, että vietin Istanbulissa usein pari päivää läpikulkumatkoilla Euroopasta muuhun maailmaan. Sitä tosin selittää se, että minulla on ollut viimeiset neljä vuotta puoliso, jonka luona vietin kaikki lomani.

Ihmettelen, ettei hän koskaan vaivautunut tulemaan vastaan Istanbuliin ja tapaamaan minua siellä, vaikka kerran tulikin Dohaan ja menimme yhdessä Kaakkois-Aasiaan. Istanbulissa olisi kaikkea sitä, mitä häneltä Suomessa puuttuu: Välimeren-kulttuuria, edullisuutta, kahviloita, ostoksia, urbaania elämää. Sitä, että vähemmälläkin rahalla on varaa astua kotiovesta ulos tai tavata joku kaveri kahvin tai lounaan merkeissä. Ja että asioita saa hoidetuksi ihmispalveluin, pienellä rahalla. Mutta puolisoni rajoitteena on puolestaan koiramme, jota hän ei voi luottaa kenenkään ulkopuolisen hoiviin, joten niinpä hän ei nytkään tullut, vaikka olisi hyvin voinut viettää täällä viikonlopun kanssani joko ennen työmatkaani tai sen jälkeen. Pegasuksen lentohinnatkin ovat vain 250 euroa menopaluu, jota nykyisessä maailmantilanteessa voi pitää edullisena. (Enää ei oikein voi kuin haaveilla joidenkin vuosien takaisista 50 euron lennoista Espanjaan, Italiaan, Brysseliin jne.)

Jo lauantaina saapuessani kävin pitkällä kävelyllä Gezi-puistossa, Istiklalilla ja Taksimin sivukaduilla. Alppikiitäjät kirisivät taivaalla ja kauluskaijat kiekuivat. Sunnuntaina kävin Hacıosmanin metsässä, jonne saakka pääsee Taksimilta suoralla metrolla. Metsäisestä puistosta löytää sankoin joukoin lehtimetsälajeja: rastaat, peipot ja punarinnat lauloivat kaikkialla, ylempänä myös samettipääkerttu. Etelänsatakieli oli jo äänessä, tiltaltit ja mustapääkertut runsaita.

Hacıosmanista palatessani menin Gülhanen puistoon, Bosporin rantapromenadille ja basaareihin. Gülhanen puistossa isokauluskaijat pesivät yhdyskuntana sekä plataaneissa että palatsinmuurin koloissa. Myös tavallinen kauluskaija ja pihamaina ovat tuossa puistossa yleisiä. Harmaahaikarat ja pikkumerimetsot istuskelevat puissa pesillään ja puiston korkeimmasta osasta voi katsella Bosporille, jossa sadoittain idänpikkuliitäjiä viistää vettä muutollaan molempiin suuntiin Välimeren ja Mustanmeren väliä. Bosporilla näkee myös kaikkia kolmea merimetsolajia sekä tietysti tuhansittain etelänharmaalokkeja. Talvisin salmea kansoittavat naurulokit ovat nyt poissa.

Illalla kävin katsastamassa nostalgisia paikkoja Cihangirissa, mutta valitettavasti Babel Café oli kiinni ja Café Unicorn kokonaan kadonnut. Sen paikalla oli jokin moderni uusi paikka. Ja minusta tuntuu, että Van Kahvaltı Sofrası oli vaihtanut paikkaa toiselle kadulle, vaikka sen löysinkin. Boheemi Cihangir oli kuitenkin yleisesti ottaen entisensä, nyt millenniaalien sijaan täynnä Z-sukupolven hipstereitä ja toki kaikkia varttuneempiakin sukupolvia.

Maanantaina kävin Ruotsin konsulaatilla, joka on toiminut Ruotsin valtakunnan diplomaattisena edustustona Osmanivaltakuntaan 1700-luvulta alkaen ja on siinä toimessa edelleenkin, vaikka valtakunnat ja hallinnot ovat sittemmin vaihtuneet monta kertaa. Toistasataa vuotta tuo perinteikäs rakennus toimi siis myös Suomen edustajana sulttaanin kaupungissa. Konsulaatin takaa löytyy myös Ruotsin tutkimusinstituutti Istanbulissa. Jatkoimme maanantai-iltaa eräällä Beyoğlun kattoterasseista, josta menimme vielä myöhemmin baariin Cihangiriin. 

Tiistai, keskiviikko ja torstai menivät sen työkonferenssin merkeissä, jonka vuoksi olin Istanbuliin tullut. Päivät olivat pitkiä, aamukuudesta iltakymmeneen, joten niihin ei mahtunut juuri ylimääräistä. Torstain ohjelma kuitenkin loppui sen verran aikaisin, että ehdin hyvin pohjoiseen Atatürkin arboretumiin, joka on Bahçeköyn pikkukaupungin ja Belgradin metsien väliin jäävä merkittävä luontoalue, muodollisesti kasvitieteellinen puutarha, mutta käsittäen hienoja pyökkimetsiä, vanhoja jalopuita ja avointa puusavannimaista maastoa, joka vetää puoleensa runsain mitoin muuttolintuja. Atatürkin arboretum on viikonloppuisin suljettu, joten sinne kannattaa hankkiutua viikolla.

Sain arboretumista kokoon 39 lajia, joihin kuuluivat esimerkiksi neljä paikalla tavattavista kuudesta tikkalajista: sekä harmaapäätikka että vihertikka olivat äänekkäitä ja yleisiä, tammitikka ja käpytikka taas löytyivät hiljaisempina metsistä. Kaksi muuta lajia, syyriantikka ja pikkutikka, eivät tällä kertaa näyttäytyneet. Sen sijaan näin kaikenlaista muuta kaunista, kuten juomaan laskeutuneita nokkavarpusia ja pesää rakentavia pyrstötiaisia, täkäläistä viirupäistä alalajia.

Muuttolinnuista puisto on erityisen hyvä sieppojen bongaamiseen. Löysinkin viidestä sieppolajista neljä. Muutolla olleista siepoista kirjosieppo näytti olevan yleisin kymmenin yksilöin, sepelsieppoja löysin muutaman ja varmoja balkaninsieppoja vain yhden. Myös yksi harmaasieppo oli jo saapunut, mutta tämä laji oli yllättävän vähäinen. Ainoastaan pikkusieppo jäi uupumaan, ja sekin esiintyy arboretumissa. Tavanomainen metsälinnusto piti hyvää konserttia: musta- ja laulurastaita, peippoja ja punarintoja, tiltaltteja, mustapääkerttuja, peukaloisia, tali- ja sinitiaisia, etelänpuukiipijöitä ja tulipäähippiäisiä. 

Kävelin arboretumista takaisin Bahçeköyn pikkukaupunkiin - tai kylään, kuten Turkissa sanotaan - ja kävin siellä syömässä mantea ja juomassa turkkilaisen kahvin, ennen kuin otin paikallisbussin aiemmin mainittuun Hacıosmaniin, josta on suora metroyhteys Taksimille.

Torstai-iltana ja tänään on ollut sateista ja sikäli ohjelmaani on sopinut kiertää ostoksilla etsimässä puolisoni hyvin spesifejä ostostoiveita, jotka vielä usein pitää lisäksi valokuvin vahvistaa, jotta värit ja sävyt menevät oikein. Koko ei ole hänen kohdallaan merkittävä riskitekijä, koska hän on onnekseen universaalin symmetrinen ja sopusuhtainen. Olen hankkinut jo lenkkareita, paitoja, puseroita, lenkkeilyasun, sormuksia ja takin, mutta vielä puuttuvat oikeanlainen selkäreppu ja unessa hänellä näkemäni burgundinpunainen pikkutakki. Suomessa näihin ei olisi varaa, mutta täällä ostokset maksavat suunnilleen saman kuin bensa Kirkkonummelle ja takaisin ja kahvi metsätaipaleen kioskilla.

Verrattuna joidenkin vuosien takaiseen, Istanbulissa on tapahtunut väestöllisiä muutoksia. Muistan takavuosista sen, että kaupunki oli tupaten täynnä syyrialaisia - ja kuulee täällä yhä syyrialaisittain puhuttua arabiaa varsin paljon, mutta suhteellinen määränsä on Syyrian vapautuksen jälkeen selvästi laskenut. Väkeä on ilmeisesti niin palannut Syyriaan, jatkanut Eurooppaan kuin hajaantunut historiallisesta keskustasta edullisempiin esikaupunkeihin tai muualle Turkkiin.

Sen sijaan slaavien määrä on kasvanut eksponentiaalisesti. Niin syrjäistä katua, kujaa tai kahvilaa ei tunnu löytyvän, etteikö siellä kuulisi venäjää. Aiempaa enemmän kuulee myös ukrainaa ja puolaa, muttei yhtä suuria määriä kuin täällä on venäläisiä. Miljoonia nuoria aikuisia venäläisiä on muuttanut Turkkiin pakoon sotaväkeen kutsumista ja yleistä ikävää tilannetta. Lisäksi Venäjän keskiluokka matkustelee Turkkiin mielellään, koska sinne he pääsevät, ja siellä on edullista. Venäläisiä naisiakin on aivan joka paikassa, eikä vain tiettyjen alojen nuoria kaunottaria, vaan myös keski-ikäisiä maatuskoja hölpöttää kaupoissa ja pysäkeillä, mihin vain korva kantaa.

Luontopolkuja ja hampurilaisia

Viimeksi kuluneita keväisiä viikkoja ovat hallinneet retkemme kaupungin lähiseuduille. Kumpikaan ei ole ollut kovin ihmisläheisellä tuulella, joten olemme etsiytyneet monta kertaa kaukaisemmille rannoille ja metsäpoluille. Niitä olemme löytäneet sekä Kirkkonummen että Sipoon suunnista. Kirkkonummen Eestinkylästä löysimme uuden suosikkipaikan, maatilaravintola Firefishin, joka tekee seutukunnan parhaita hampurilaisia ja kaikenlaista muutakin, kuten muikkuja muusilla ja makkaraperunoita. Siellä on myös kahvila ja paikallistuotteita myyvä kauppa.

Porkkalanniemen rantakallioiden ulkopuolella lahdissa ja salmissa huhuili satoja haahkoja, ja melkein yhtä sankoin joukoin oli isokoskeloita. Merikotka liiteli ylitsemme. Puolisoni näki näyn kynttilän sytyttämisestä kirkkoon, jonka tunnistimme kuvista Espoon tuomiokirkoksi. Niinpä kävimme palatessamme siellä ja löysimme oikean portin, joen, näkymän ja kirkon, mutta kirkko oli kokonaan kiinni ja on sitä remontin vuoksi koko vuoden ja seuraavankin. Herra ties mistä syystä.

Niinpä suuntasimme pettyneinä kynttilöinemme seuraavaan potentiaaliseen kohteeseen, Vanhankaupungin eli Helsingen kirkolle, mutta siellä saimme havaita, ettei koko kirkkoa ollut enää olemassa. Oli vain paikka, jossa se oli muinoin seisonut. Monta päivää myöhemmin kävi ilmi, että nähty kakkoskirkko ei ollutkaan se, vaan Ruttopuiston vanha kirkko, mutta siitä joskus toiste. Kynttilän sytytimme seuraavana päivänä Myllypuron kirkossa, vaikka se olikin moderni. Mutta sisältä löytyi sentään elämänpuu.

Kävimme Firefishissä myöhemminkin. Ja Café Porkkalan takana sijaitsevan lammen laiturissa, jossa puolisoni kastoi jalkansa veteen ja Sukkar-koiramme lojui seesteisessä auringossa.

Lännen suunnassa kävimme Porvoon Ruskiksella, Stensbölen kartanon mailla, Ekuddenin polulla ja Sammalvikenin tornilla. Oli kurkia, joutsenia, hanhia ja hyyppiä. Siellä oli myös mukava Matin kioski ja pinseria, joka teki maukkaita hampurilaisia. Ruskiksella näin kevään ensimmäiset kalatiirat. Heti seuraavana päivänä niitä löytyi Laajalahdeltakin, vaikka olivatkin yhä vähemmistönä räyskiin nähden.

Aina ei tarvitse ajaa niin kauas, vaan kävimme pitkillä kävelyillä koirinemme myös läheisemmissä paikoissa, kuten Viikissä, jossa silloin näyttävimpänä luonnontapahtumana oli isokuovien suurmuutto. Ja Finnoossa, josta löytyivät mustakurkku-uikku ja kasapäin nokikanoja. Laajalahdella kävin puolisotta ja koiratta pariinkin otteeseen. Siellä oli näyttäviä parvia uiveloita ja lisäksi kaikkia huhtikuun tavanomaisempia sorsalintuja. Silkkiuikkuja oli jo kymmenittäin. Ruovikossa mylvi kiimainen luhtakana. Kahlaajiakin oli saapunut jo enemmän; runsaiden punajalkaviklojen, taivaanvuohten, meriharakoiden, tyllien ja töyhtöhyyppien lisäksi tulivat kevään ensimmäiset valkoviklo ja punakuiri.

Lammassaaressa kävimme jälleen auringonlaskua katsomassa. Iki-ihanien valkoposkihanhien satapäisiä parvia lensi yöpymispaikoilleen. Kurjet töräyttelivät. Vanhankaupunginlahden merimetsoyhdyskunta sluibaili viileinä ja siipiään fleksaten valkeiksi paskotuissa puissaan. Ja tälläkin polulla otimme hampurilaiset, tällä kertaa Damaskos-kioskilta.

Torneilla ja pitkospuilla olen havainnut muutosta sukupuolijakaumassa. Naisia on nykyään paljon enemmän kiikarit kaulassa ja putkiakin kannossa kuin takavuosina. Nuoriakin tuntuisi olevan suhteessa enemmän kuin ennen. Tämä on toki ilahduttavaa, kertoo lintu- ja luontoharrastuksen laajenemisesta, jolloin myös harrastuksen tyyli muuttuu, kun asialla eivät ole vain luontaista metsästäjä-keräilijä-viettiään seuraavat miehet, vaan myös elämyspainotteisemmat naiset.

Enkelten salahankkeista

Lukaisin pääsiäisenä loppuun Anatole Francen Enkelien kapinan, joka on alun perin julkaistu ranskaksi vuonna 1914 (La Révolte des anges). Kirja tuli minulle divarista ns. veitsellä luettavassa muodossa eli sivuja ei ollut vielä koskaan avattu, ja olin niin ollen ensimmäinen, joka luki tämän suomennosniteen. Anatole France on ollut vielä 20- ja 30-luvuilla Suomessa suosittu ja paljon suomennettu kirjailija, joka sittemmin syystä tai toisesta vaipui unholaan, vaikka olisi voinut kuvitella, että myöhempinä vuosikymmeninä Suomen kulttuuripiireissä olisi ollut enemmän tilausta vasemmistolaisen älykön satiiriselle valta- ja yhteiskuntakritiikille. Ehkä hän oli liian älykkö kelvatakseen uuden ajan vasemmistolle.

Enkelien kapina osoittautui nyt 2020-luvulla hyvinkin ajankohtaiseksi teokseksi ja oli lisäksi Francen tuotannolle ominaisesti sangen hauska. Sen perusidea pohjaa gnostilaisiin vaihtoehtoteorioihin, jotka sittemmin harhaoppeina poistettiin kristinuskon valtavirrasta. Niiden mukaan se kiivas ja mustasukkainen Jahve, jota Lähi-idässä alettiin palvoa, ei ollutkaan alkuperäinen Luojajumala, vaan erästä universumin kolkkaa hallitsemaan ryhtynyt ja siellä ainoaksi jumalaksi julistautunut vähäisempi jumaluus, demiurgi, oikealta nimeltään Jaldabaoth. Ja että Lucifer ja hänen mukanaan langenneet enkelit eivät ehkä olleetkaan niin kovin erilaisia kuin tuo Jaldabaoth omine enkeleineen.

Gnostilaisten teorioiden lisäksi France on ilmeisesti ammentanut paljon John Miltonin kuuluisasta runoteoksesta Kadotettu paratiisi, joka sekin kertoo uudelleen tarinan Luciferin kapinasta ja ihmisen syntiinlankeemuksesta.

Tosin Anatole France tuskin on tarkoittanut romaaniaan teologiseksi argumentiksi, vaan enkelten edesottamukset kuvaavat enemmän ihmisten vallankumouksellisia aatteita, jotka kerta toisensa jälkeen nousevat sinänsä oikeutetusti uhmaamaan "pelolla ja tietämättömyydellä" hallitsevia tyranneja, mutta onnistuessaankin perustavat vain uuden tyrannian kumotun tilalle. Kirjan opettavainen loppuratkaisu ja Luciferin uni valaisevat vallan kirousta ja korruptoivaa vaikutusta sekä toisaalta taantumusta vastaan asettuvan kapinan samanaikaista ylevyyttä ja toivottomuutta. France irvailee vuoron perään kirkkoa ja valtiovaltaa pönkittäville konservatiiveille, itsetyytyväisille aatelisille ja porvareille, ja toisaalta boheemeissa haihatuksissaan viihtyville ja jäsentenvälisiin kärinöihin keskittyville vallankumouksellisille.

France ei ole ironiassaan myrkyllinen eikä mässäile vastenmielisyyksillä, kuten niin monet myöhemmät yhteiskuntakriitikot, vaan hän on hyvinkin sympaattinen kaikenlaisille kuvaamilleen ihmisille, hymähdellen heidän tavoilleen ja logiikalleen suopean ymmärtäväisesti ja sielutieteellisellä tarkkaavaisuudella.

Kirja tapahtuu Pariisissa, mutta kuljettaa rinnakkain toisiinsa linkittyviä ihmisten ja enkelten tarinoita. Tapahtumat alkavat ihmisten maailmasta, kun d'Esparvieun vauraan suvun kirjastossa tapahtuu kummia: kirjastonhoitaja Sariette huolestuu, kun yöaikaan kirjoja on käyty lukemassa, jätetty pöydille ja kadonnut jäljettömiin. Syylliseksi osoittautuu astraalihahmossaan operoinut suojelusenkeli Arcade, taivaalliselta nimeltään Abdiel, joka on ikävystynyt ihmissuojattinsa, nuoren Maurice d'Esparvieun suojelemiseen ja ryhtynyt lukemaan läpi kirjaston tuotantoa, varsinkin teologiaa ja filosofiaa, gnostilaisia ja apokryfisiä kirjoja.

Kirjoja ahmiessaan Arcade tulee vakuuttuneeksi, että hänen tähän saakka palvomansa Jumala onkin vain ilkeä ja tietämätön demiurgi, ja että Taivaasta syöstyt langenneet enkelit olivatkin oikeassa yrittäessään nousta tätä usurpaattoria vastaan kapinaan. Lopulta Arcade aineellistuu ihmishahmoon Mauricen silmien edessä ja lähtee Pariisin yöhön etsimään kaltaisiaan - sinne aiemmin kertyneitä langenneita enkeleitä, joita on "putoillut kuin varpusia". Ja löytyyhän heitä - varsinkin näköjään Montmartresta, taiteilijapiireistä ja viinituvista.

Maurice, joka aiemmin on ollut kiinnostunut lähinnä naisten valloittamisesta ja velkojen kasaamisesta rikkaan isänsä riesoiksi, masentuu enkelinsä lähdöstä ja tämän pahalta kuulostavista aikeista, ja lähtee tätä jäljittämään, yrittäen puolestaan ryhtyä suojelusenkelinsä suojelusihmiseksi palauttaakseen tälle uskon hyvään Jumalaan.

Enkelit oleilevat näköjään varsin mielellään ihmisten maailmassa, koska se tarjoaa huvituksia ja mielenkiintoa kuolemattomuudessaan ikävystyneille. Taivaanpojat vetelehtivät vallankumousta puuhaten Pariisissa vähän kuin Kännön aasajumalat ihmishahmoissaan. Monet heistä muistuttavat kovasti Pariisiin aikoinaan kertyneitä taiteilijoita ja emigrantteja.

Epäilevä muusikkoenkeli Théophile, raivoisan kaunis ja kaksineuvoinen arkkienkelitär Zita, pommeja kyhäävä ruhtinas Istar sekä mystinen panhuilun soittaja Nectaire, joka muinoin on seurannut Dionysosta ja opettanut ihmisille viinin ja musiikin ihmeitä, lukeutuvat Arcaden löytämiin kanssakapinallisiin, joiden kanssa ryhdytään puuhaamaan salahankkeita vallan kumoamiseksi Taivaassa. Mesenaatiksi ryhtyy tietysti juutalaispankkiiri, joka tosin hänkin on ihmishahmossa kulkeva langennut enkeli.

Tällä välin sattuu ja tapahtuu ihmistenkin kesken. Sariette tulee kirja-aarteidensa omistushalusta hulluksi. Ukko Guinardon jättää uskollisen muusansa Zéphyrinen ja ottaa nuoren heilan. Bouchotte ja Gilberte des Aubels lankeavat milloin Mauriceen, milloin Arcadeen ja toki he myös ailahtelevat alituiseen. Saadaan aikaan syrjähyppyjä, perhedraamaa, mustasukkaisuutta ja kaksintaistelukin.

Lopulta sekoilu Pariisin öisillä kaduilla päättyy siihen, että enkelvallankumoukselliset lähtevät tapaamaan Saatanaa, joka tuohon aikaan oleilee Gangesin partaalla sijaitsevassa puutarhapalatsissa Intiassa, haluten tehdä tästä sotaretkensä ylipäällikön. Mutta mitä sitten tapahtuukaan, lukijan on selvitettävä omasta niteestään - tai kirjastosta.

Francen nerokas kriittinen huomio vallan ja vallassa pysymisen olemuksesta ansaitsee kuitenkin mainintansa: Lucifer tuskastuu tajutessaan, että mikään ei lopulta muuttuisi: joka kerran kun valta taivaassa kumotaan, saatanasta tulee uusi jumala ja jumalasta uusi saatana, ja positiot muuttavat heidät näköisikseen eikä päinvastoin.