keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Tornin haukat ja Ardenneilla

Ollaan jo syvällä kesässä. Ilmat ovat jatkuneet aurinkoisina ja kuumina. Pidän ikkunoita auki päivät pitkät ja toimistonani toimivaan huoneeseen kantautuvat turkinkyyhkyjen kujerrus, varpusten kiihkeä sirkutus, tervapääskyjen kirkuna ja mustarastaan laulu. Parvekkeen puolen takapihalla laulaa milloin rautiainen, milloin peukaloinen tai mustaleppälintu. Iltaisin ketut päästelevät parkaisujaan.

Pyhän Antoniuksen kirkontorniin on muuttanut pari muuttohaukkoja. Siellä aiempina vuosina asuneet tuulihaukat saivat varmaan häädön. Haukkainvaihdos kävi ilmi, kun lähikaupassa käydessäni näin valokuvaajan asentaneen ammattimaiset vehkeet osoittamaan kirkontornia kohti. Kysyin häneltä kasuaalisti, tähystääkö hän siellä olevia tuulihaukkoja. Hän vastasi, etteivät ne mitään tuulihaukkoja ole vaan muuttohaukkoja. Minulla ei ollut kiikaria, mutta kun katsoin tarkemmin, niin paljaalla silmälläkin erottui, että tornin antennilla istuva haukka oli isompi ja robustimpi kuin ennen. Kuinkahan kauan olen päivittäin kulkenut kirkon ohi ja jättänyt kiinnittämättä huomiota tornien ympärillä lentäviin jalohaukkoihin, koska totuin edellisvuosina näkemään siellä aina tuulihaukkoja.

Brysselissä on runsaasti puluja, sepelkyyhkyjä, turkinkyyhkyjä ja naakkoja, jotka kaikki ovat tyypillisiä muuttohaukan saaliseläimiä. Ne tosin saalistavat myös lepakoita, kuten italialainen ystäväni havaitsi tehdessään tutkimusta Firenzen tuomiokirkon muuttohaukoista. Ja ulottavat saalistusretkensä kauaskin kaupungista, kuten kirkontorniin rahdatut epätavallisemmat saalislajit, kuten lehtokurpat, osoittivat. Muuttohaukat ovat ympäri maailmaa muuttaneet vaivihkaa asumaan kaupunkeihin, joihin niitä vetävät hyvät pesäpaikat ja runsaat pulukannat. Tuulihaukka, joka on yleisempi kirkontornien asukki, saalistaa sen sijaan lähinnä jyrsijöitä ja suuria hyönteisiä.

Jordanialainen ystävä palasi matkalta kotimaahansa ja jäi yöksi, koska hänen junansa Aacheniin lähti vasta aamulla. Hän toi tuliaisiksi ukrainalaisen Roshenin marmeladikarkkeja - oli ostanut ammanilaisesta liikkeestä viimeisen, koska sota oli ehdyttänyt niiden saatavuuden. Romanialainen kollegani toi minulle pullon kotimaansa valkoviiniä.

*   *   *

Viikonloppuna tuli vierailulle Afrikassa asuva suomalainen ystäväni, jolla oli työmatka Brysseliin. Koska sääolosuhteet olivat mitä parhaimpia, menimme Ardenneille. Aloitimme metsäretkestä Hautes Fagnesin alemmilla rinteillä ja nummella. Palokärki ja muuttava mehiläishaukka näyttäytyivät.

Jatkoimme sitten Belgian korkeimpaan kohtaan Signal de Botrangelle eli Baldringenille, jossa on monumentti ja ravintola kukkulan laella. Ravintolan katolla rahisi muleli eli mustaleppälintu. Nummella oli tavanomaisia lajeja, myös joitain mustapäätaskuja samoin kuin taivaalla tuulihaukkoja ja hiirihaukka. Waimesin kylässä tuli vastaan isohaarahaukka.

Vierailimme Malmédyn vuoden 1944 verilöylyn museossa Baugnez'n mutkassa ja sitten myös Malmédyn pikkukaupungissa, johon menimme alun perin käydäksemme ruokakaupassa. Sitten jatkoimme Baraque Michelille, jonka luota kuljimme peltopyyllä merkityn, päälle viisikilometrisen luontopolun nummineen ja metsineen. Kulorastas taisi olla paras laji tuolla lenkillä.

Lopuksi menimme Belgian etnisten saksalaisten pääpaikkaan Eupeniin, jonka äänenkannattaja, Rajaseudun kaiku, yhä märehti sekä ensimmäistä että toista maailmansotaa.

Se oli hyvä päivä ja paljon kauniita maisemia.

maanantai 9. toukokuuta 2022

Toukokuunvihreitä retkiä

Toukokuu on Belgiassa oikeastaan jo selkeä kesäkuukausi ja koko Euroopassa heleänvihreää aikaa, jolloin sävyt ovat kirkkaita ja linnut äänessä. Kesäinen asiaintila saavutettiin Belgiassa jo huhtikuun kuluessa ja aurinkoisena jatkunut sää paransi asiaa.

Pikkuveljeni saapui Suomesta vierailulle huhtikuun viimeisellä viikolla. Koska hän lensi Amsterdamiin ja saapumispäivänsä oli työpäivä, sanoin hänelle, että katselee ensin Hollantia ja tulee sieltä julkisilla kulkuneuvoilla johonkin Belgian rajoilla sijaitsevaan kaupunkiin, josta voin hänet töiden jälkeen poimia. Näin hän tekikin ja löysin hänet vaivatta pohjoisbrabanttilaisen Bergen op Zoomin pikkukaupungin rautatieasemalta.

Veljenikin on lintuharrastaja, joten ohjelmoimme vapaa-aikaamme täällä mahdollisimman monta minulle jo entuudestaan tuttua lintupaikkaa. Niinä päivinä, joina olin töissä, hän tutustui päiväsaikaan Brysselin, Antwerpenin ja Leuvenin kaupunkeihin, mutta illat ja viikonlopun vietimme luontokohteissa.

Aloitimme Kalmthoutin nummien suojelualueelta Alankomaiden ja Belgian rajalla, vain lyhyen matkan päästä Bergen op Zoomista. Mustapäätaskuja oli taas runsaasti maastossa, käet kukkuivat ja pajulinnut lauloivat. Ajomatkalla Bergeniin olin nähnyt kevään ensimmäiset turturikyyhkyt, jotka suhahtivat auton editse toisiaan takaa-ajaen. Kalmthoutin nummien yllä näimme kevään ensimmäiset tervapääskyt - ja ne olivatkin aikaisia, koska vielä viikkoa myöhemminkään laji ei ole yleisemmin ilmaantunut Belgian taivaille, vaikka säät ovat olleet mitä suotuisimpia.

Vappuaatosta teimme pitkän linjan lintupäivän - aamusta iltaan vain lintupaikkoja ja siirtymistä lintupaikasta toiseen, koska syöminen ja sen sellainen ovat heikoille. Aloitimme Belgian luoteiskulmasta Zwinistä, josta siellä talvehtineet hanhilaumat olivat jo kevään mittaan lähteneet pohjoiseen kuten suurin osa muustakin vesilintumuutosta. Kahlaajia sen sijaan piti löytymän ja löytyihän niitä.

Kattohaikarat olivat pesillään pitkin Zwiniä ja aiemmin tulleiden haarapääskyjen lisäksi taivaalle olivat jo ilmaantuneet räystäspääskyt. Suuntasimme ensin laguunille, koska se on ollut Belgian vuosinani varmin paikka - ja toinen kahdesta - josta yleensä löydän kapustahaikaroita. Veljeni lajilistan kannalta ikävästi kapustahaikarat jäivät kuitenkin koko matkalla puuttumaan - niitä ei ollut Zwinissä sen enempää kuin Blankaartissakaan. Mihin lienevät menneet. Meitä ilahduttivat laguunilla kuitenkin useammat mustanmerenlokit ja pikkutiirat, jotka kumpikin mukavia lajeja suomalaiselle. Pari uuttukyyhkyä saapui juomaan ja hyvin näkyville. Hernekerttu - joka itäisenä lajina ei ole yleinen Belgiassa - lauloi ainakin kahdessa paikassa.

Laguunin kahlaajisto koostui pääosin punajalkavikloista ja meriharakoista, mutta siellä täällä oli avosettejä, punakuireja, isokuoveja, jokunen mustaviklo ja tundrakurmitsa. Suurempia massoja kahlaajia löytyi kuitenkin joensuun särkiltä, missä Belgian ja Alankomaiden valtionraja menee. Kahlaajamassat tuntuivat viihtyvän jotakuinkin keskellä, joten ne saattoi halutessaan vaivatta laskea maapinnoiksi molempiin maihin. Runsaimpia lajeja olivat punajalkaviklo, suosirri ja tylli, mutta joukosta löytyi pieninä ryhminä tundrakurmitsoja, avosettejä, punakuireja, valko- ja mustavikloja sekä isosirrejä.

Ajoimme seuraavaksi toiseen Belgian rannikon kohteeseen, Nieuwpoortiin, jossa Ijzermondingin suojelualueella oli tarjolla lisää lietteitä koluavia kahlaajia. Vaikka määrät olivat pienempiä kuin Zwinissä, täältä löytyi joitain lajeja, joita emme Zwinissä vielä nähneet: rantasipejä, liroja, pikkukuoveja sekä majakan takaa Atlantin rannalta riuttatiiroja. Kaniineja lömppi kaikkialla. Tyrnipensaissa parveili hemppoja.

Vappuaaton ja samalla koko huhtikuun finaaliksi valikoitui pettämätön Blankaart, jossa olimme auringonlaskuun saakka. Vaikka vain viikkoa aiemmin olin siellä havainnut lehmähaikaroita, ruskohaikaran ja luhtahuitin, mitään näistä kolmesta lajista ei tällä kertaa löytynyt. Ruokosirkkalinnut olivat onneksi yhä äänessä ja yksi hyvin nähtävillä, koska lajista tuli veljelleni elis. Toinen paikan tyyppilaji, pitkäjalka, löytyi myös - joskaan ei tällä kertaa vakiopaikoistaan, jotka olivat käyneet liian kuiviksi, vaan mustapyrstökuirien suosimien niittyjen lammilta. Metsän puolelta tuli vuodariksi kirjosieppo. Kaulushaikarat puhaltelivat ruovikoissa, kuten edelliselläkin käynnillä. 

Pikkuveljeäni ilahdutti lehmien laitumella maassa loikkinut vihertikka. Itselleni paras laji ja uusi maapinna Belgiaan näyttäytyi juuri ennen Blankaartia maalaispikkutien varressa - nimittäin peltopyy. Sillä näkyy olevan hyvä kanta Blankaartin alueella. Olimme takaisin Brysselissä vasta puolelta öin, mutta eipä tuo haitannut.

Vapunpäivänä suuntasimme ensi töiksemme naapurimaahan, Luxemburgiin, ja suoraan sen parhaaseen lintupaikkaan Haff Réimechiin (Remich), eurooppalaisesta liikkuvuussopimuksesta tunnetuksi tulleen Schengenin kylän kupeessa. Koska oli aurinkoinen sunnuntai, paikalla oli varsin paljon väkeä sekä Luxemburgista että naapurimaista Saksasta ja Ranskasta. Ryti- ja rastaskerttuset sekä etelänsatakielet olivat jo saapuneet, taiturikultarintoja ei vielä kuulunut. Kuningaskalastajaa ja pikkuhaikaroita ei tällä kertaa näkynyt, mutta sen sijaan lammilla kalasteli monta paria kalatiiroja ja niiden yllä pyydysteli sudenkorentoja pari nuolihaukkoja - kumpikin minulle uusia maapinnoja Luxemburgiin.

Vaikka vesilinnusto näin pitkällä keväässä oli jo pääosin melko banaalia, koostuen vain pesimälajeista, oli paras Haff Réimechistä löytynyt laji sittenkin sorsalintu - nimittäin koiras punapäänarsku, jonka veljeni bongasi nukkuma-asennosta erään lammen pikkusaaresta. Toinen vähemmän tavallinen laji oli haarahaukka, joka näyttäytyi galloromaanisen, viinikulttuuria ja orgioita kuvaavan muinaismuiston luona. Isohaarahaukka on Ardenneilla ja Luxemburgissa yleensä selvästi yleisempi kuin tavallinen haarahaukka.

Palattuamme Belgiaan ajoimme Hainaut'n Harchiesiin, jossa sielläkin lauloi etelänsatakieli, ja jossa on ympäri vuoden Belgian mahdollisesti suurin silkkikerttustiheys. Olimme kuulleet silkkikerttusia jo Zwinissä ja Blankaartissa - Haff Réimechissä niitä ei sen sijaan tunnu olevan. Joten veljeni sai tältä matkalta sisäistettyä kunnolla ainakin yhden uuden laululinnun äänimuistiinsa. Silkkikerttusen räjähtävän aggressiivinen laulu on helposti tunnistettava ja lintua yleensä kuulee verrattomasti helpommin kuin näkee. Illansuussa myös Harchiesissa metsästeli nuolihaukka korentojahdissa järven yllä. Luhtakanat mesoivat ja tappelivat ruovikossa niin että siantappoääni raikasi ja ruo'ot heiluivat.

Seuraavalla viikolla olin päivisin töissä, mutta illalla kävimme sinikellomatoistaan tunnetuksi tulleessa Hallen metsässä. Sinililjat olivat yhä valtoimenaan kukassa. Tavanomaiset yleiset metsälinnut lauloivat. Hallen metsässä on myös joitain saarekkeita havumetsää ja sellaisessa lauloi tavallinen hippiäinen, joka on lehtimetsävoittoisessa Belgiassa vähälukuisempi kuin tulipäähippiäinen. Mannermaisen alalajin silmäkulmajuovaisia pyrstötiaisia oli pruittaillen liikkeellä.

Veljeni palasi keskiviikkona Alankomaihin ja sieltä edelleen Suomeen. Minä jatkoin tavanomaisia työrutiinejani. Toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna ehdin kuitenkin käydä parissa luontokohteessa lisää - säiden jatkuessa lämpiminä ja aurinkoisina. 

Tarkoitukseni oli ollut ajaa Doode Bemden suojelualueelle, mutta tuntemattomasta syystä - ilmeisesti jonkin paikallisfestivaalin vuoksi - kaikki Neerijsen kylän suuntaan johtavat tiet oli tukittu ja kiertotiekyltit johdattivat koko ajan vain kauemmas Neerijsesta ja Doode Bemdestä. Lopulta navigaattorinikin lakkasi mystisesti toimimasta. Pysäytin auton tienposkeen tutkiakseni karttoja ja havaitsin, että olin tullut aivan maagisen Meerdaalin metsän kylkeen.

Viime keväänä yritin pariinkin kertaan retkeillä Meerdaalin metsässä, mutta joka kerran tuli kaatosade, ja niinpä jotenkin annoin periksi Meerdaalin suhteen. Nyt oli kuitenkin mitä kaunein päivä, joten heitin Doode Bemden lammet mielestäni, pysäköin ja talsin suoraan sisään maagiseen metsään. Meerdaalin metsässä ei ole sinikellomattoja, kuten Hallessa, mutta muuten vanha pyökkimetsä ja ajoittaiset tammet tarjoavat varsinkin näin toukokuun alussa ihmeellisen vihreyden ja verrattoman tunnelman.

Lisäksi, koska kyseinen metsä on maaginen, siellä tulee vastaan omituisia pakanallisia puuveistoksia, jotka tosin lienevät jonkun nykyajan taiteilijan työtä, vaikka niistä tuleekin mieleen muinaisten kelttien rituaaleja. Eniten himoitsemaani pesimälajia tässä metsässä, tammitikkaa, en tälläkään kertaa löytänyt - lupaavin yksilö osoittautui pitkän tiirailun jälkeen näyttäytyessään käpytikaksi. Sen sijaan löysin kaikenlaista muuta mukavaa: kuusi- ja viitatiaisia, paljon pähkinänakkeleita, jokusen etelänpuukiipijän, tulipäähippiäisen.

Minulla on aina ollut erityissuhde varislintuihin - onhan šamanistinen voimaeläimenikin korppi - ja matkoillani ne ilmaantuvat usein spontaanisti eläinoppaiksi. Etenkin varislintujen kuningas, korppi, tekee niin, mutta koska Belgiassa ei ole korppeja, oli tyytyminen nokivarikseen. Vaikka nokivaris on täällä yhtä yleinen kuin harmaatakkinen lähisukulaisensa Suomessa, ei ole tavallista, että nokivaris näyttäytyy tiheässä lehtimetsässä, varsinkaan latvuston alla pään korkeudella. Näin kuitenkin tällä kertaa kävi: nokivaris istui yhtäkkiä kasvojeni korkeudella puussa ja tuijotti minua intensiivisesti, kuitenkaan raakkumatta.

Koska kyseessä on maaginen metsä ja varislinnut puhuttelevat minua - ne tuntuvat aina huomaavan, että minä huomaan ne - päätin seurata varista. Se lennähti puusta toiseen edelläni, tuntuen ikään kuin odottelevan, että seurasin sitä. Se tuntui haluavan näyttää jotain. Vaikka tämä kuulostaa fantasialta, käyttäytyminen on itse asiassa varsin tyypillistä varislinnuille. Älykkäinä päättelijöinä ne saattavat johdattaa ihmisen tai muun nisäkäspedon saaliin luo, jonka toivovat näiden tappavan tai vaikkapa repivän auki (jos kyseessä haaska tai mehiläispesä). Näin toimiessaan ne toivovat tietysti pääsevänsä osingoille.

Varis johdatti minut lähes kätketylle metsälammelle, jota kaikilta puolilta ympäröivät suuret puut ja muutama oli vieläpä kaatunut lampeen, muodostaen sen keskelle kuolleista oksistoista muodostuneen suojaavan ryteikön. Lammella oli muutama sinisorsa, nokikana ja harmaahaikara - mutta huomioni kiinnittyi melkein heti siihen epätavalliseen seikkaan, että lammen keskellä ui upea koiraspuolinen mandariinisorsa. Tätä vieraslajia en olisi odottanut tapaavani Meerdaalin metsän keskellä olevassa lammessa. Pikemminkin olisin odottanut näkeväni sen jossain Brysselin monista puistolammista - jollaisessa olen itse asiassa mandariinisorsan joskus vuosia sitten nähnytkin.

Varis joka tapauksessa jätti minut lammelle ja lähti matkoihinsa.

Käveltyäni pitkään Meerdaalin metsässä palasin lopulta autolleni. Oli yhä kuuma ja ilta-aurinko paistoi. Navigaattori toimi nyt ongelmitta ja ajaessani takaisin kohti Neerijseä havaitsin tiesulkujen poistuneen eikä Doode Bemdeen pääsemisen tiellä ollut enää esteitä. Sielläkin säksytteli jälleen silkkikerttunen. Lammilla olivat tavanomaiset puna- ja tukkasotkat, sini- ja harmaasorsat - sekä pariskunta niilinhanhia pienten poikasten kera.

Doode Bemden nimi muuten merkitsee kuollutta neitoa. Epäilemättä tämänkin kauniin paikan taustalla on jokin paikallistarina, mutta vielä en ole sitä löytänyt.

lauantai 23. huhtikuuta 2022

Haikaroita ja huitteja

Läntisten kirkkojen kalenterin mukaisena pääsiäisenä, joka pidensi viime viikonlopun viisipäiväiseksi, kävin taas läpi lintupaikkoja. On jo suurimmalta osin kesäistä. 

Harchiesissa ei ollut vesilintu- ja kahlaajapuolella mitään erityistä, mutta laululintuja oli sen sijaan äänessä suurena konserttina. Yleiset metsälinnut, kuten mustapääkertut, peukaloiset, peipot, punarinnat, tiltaltit, mustarastaat, tali- ja sinitiaiset saivat seurakseen kosteikkolajeja, kuten silkki- ja ruokokerttusia. Muutama metsäkauris ilahdutti niityllä avoimesti poseeraten. Kävin syömässä pihviä Pommerœulin kylässä.

Blankaart sen sijaan todisti jälleen kerran olevansa yksi Belgian parhaista ellei paras lintupaikka. Suojelualueen infokeskus ja kahvila ovat pienessä kartanossa, jonka koristelammessa on aina seissyt saukkoa kuvaava patsas. Nyt joku oli lisännyt saukkopatsaalle Ukrainan lipun ja sodanvastaisen julistuksen.

Ensimmäisillä järvillä ja torneilla ei vielä näkynyt mitään kovin erikoista, vaan tavanomaisia lajeja, joita olen nähnyt täällä joka kerta. Oli ristisorsia ja pesää rakentavia merimetsoja. Oli röhkiviä ja mekastavia noki- ja liejukanoja. Metsän puolella huusi vihertikka. Laululinnut olivat samoja, jotka olivat äänessä Harchiesissa. 

Avoimilla alueilla oli jälleen paljon hanhia, mutta ne olivat suurimmaksi osaksi merihanhia. Joukossa jonkin verran kanadanhanhia, muutama niilinhanhi, kaksi myöhäistä tundrahanhea. Edelliskeväänä näin täällä tiibetinhanhen sekä merihanhen ja kanukin risteymän.

Laitumilla oli kymmeniä lehmähaikaroita. Tämä yllätti minua, sillä kyseessä oli vasta toinen kerta, kun näin lehmähaikaroita Belgiassa. Ensimmäinen kerta oli Harchiesissa ja silloinkin niitä oli kerralla parikymmentä, vieläpä soidinpuvuissa. Nyt niitä oli Blankaartissa kuitenkin viitisenkymmentä - tämän tosin havaitsin vasta illalla, kun niiden parvet lensivät alueen yli yöpymispaikoilleen.

Silkki-, jalo- ja kapustahaikaroita oli pieniä määriä. Kaulushaikara puhalteli sumutorveensa ainakin kahdessa paikassa. Tavanomaisia harmaahaikaroita oli jonkin verran. Tulin vahingossa manifestoineeksi jotain paljon harvinaisempaakin kun sanoin itselleni erään aurinkoa vasten lentävän kuuppasiiven kohdalla, että pitäisi muistaa vilkaista joka harmaahaikaraa ruskohaikaran varalta. Melkein saman tien löysin pienen kanavan varresta ruskohaikaran. Laji on Belgiassa ainakin jonkin tason rariteetti, mutta kuinka harvinainen, en tiedä.

Ruskohaikaran lisäksi sain toisenkin uuden lajin Belgian-listalleni. Nimittäin Blankaartissa oli monta laulavaa ruokosirkkalintua ja yksi niistä oli asettunut pajupensaaseen aivan avoimesti. Minä ja muuan belgialainen lintuharrastaja satuimme samaan aikaan sitä kuvaamaan ja vähän ajan kuluttua kuulimme läheltä myös luhtahuitin. Kuuntelimme sen piiskansivalluksia jonkin aikaa ja soitimme kännykästä lajin ääntä siinä toivossa, että se säntäisi esille, mitä se ei kuitenkaan tehnyt. Luhtahuitti oli kuitenkin kiva lisä maalistalle - Blankaart on yksi muutamasta paikasta Belgiassa, jossa laji havaitaan säännöllisesti.

Palatakseni ruokosirkkalintuihin, niitä oli paljon ja pari yksilöä antoi todella hyvin katsella itseään. Tämä oli harvinaista, sillä sirkkalinnut samoin kuin huititkin ovat yleensä vaikeasti nähtävissä ja paljastavat itsensä enemmän äänillään kuin näyttäytymällä. Ruokosirkkalintujen lisäksi äänessä oli paljon ruoko- ja silkkikerttusia, pari pajusirkkua.

Vaikka näinkin sekä västäräkin että keltavästäräkin, västäräkkien vähyys on kiinnittänyt tänä keväänä huomiotani kaikkialla Belgiassa liikkuessani. Mitä niille on oikein tapahtunut? Onko tapahtunut jokin kannanromahdus? Sen sijaan minua ilahdutti Blankaartissa kevään ensimmäinen haarapääsky (jos Espanjassa näkemiäni ei lasketa) ja pari tuntia myöhemmin niitä olikin jo kisaileva parvi Blankaartin pääkosteikon yllä. 

Blankaart on Belgian tärkein esiintymispaikka pitkäjalalle ja niitä oli tälläkin kertaa lampareilla muutamia. Mustapyrstökuirit olivat niin ikään vallanneet niittymäiset alueet ja aloittaneet jo reviiririidat taivaalla, yhdessä töyhtöhyyppien kanssa.

Kun on kävellyt koko Blankaartin suojeltujen alueiden läpi, saapuu lopulta lehmälaidunten läpi vievää polkua maatilalle, jossa toimii myös kahvila ja jonkinlainen maaseutumatkailuyritys. Siellä on ihan kiva syödä ja juoda kahvit ennen kuin palaa pitkän kävelylenkin kosteikkojen, niittyjen ja metsien läpi takaisin kartanon takana sijaitsevalle parkkipaikalle. Diksmuiden flaamilainen pikkukaupunki on myös ihan lähellä - muutama kaunis linna, kirkko ja paljon kahviloita.

Tänään pyhän Yrjön päivänä belgialaiset koululaiset olivat vastassa lähimarkettini ovien edessä ja keräsivät tukea ukrainalaisille pakolaisille - ei rahana vaan hyötytuotteina. Lahjoitin heille ruokaöljyä ja shampoota, jotka olivat listansa kärjessä.

Venäjä käy tällä hetkellä tuhoamissotaansa Itä-Ukrainassa, mutta aloittanee pian suurhyökkäyksen Odessaa vastaan vallatakseen koko Mustanmeren rannikon. Ukrainalaiset tarvitsisivat kiireesti raskasta ja pitkän kantaman aseistusta. Venäjän valtiontelevision Solovjov on jo uhonnut seuraavan vaiheen olevan sota Eurooppaa ja koko maailmaa vastaan. Onneksi Suomi on kuitenkin nyt viime tingassa tekemässä oikeat johtopäätökset oman turvallisuusasemansa suhteen.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2022

Haukkoja ja kyyhkyjä

Viime viikonloppuna olin Kalmthoutin nummilla, Belgian ja Alankomaiden rajalla sijaitsevalla suojelualueella, jonka halki valtionraja kulkee. Viime vuonna näin siellä ensimmäisen palokärkeni Belgiassa - sittemmin olen niitä nähnyt jo useassa paikassa tässä maassa. Tällä kertaa näin kuitenkin palokärjen ensimmäistä kertaa Alankomaiden puolella, joten siitä maapinna. Samoin kanahaukasta, joka suhisten kiisi ohitseni jahdaten uuttukyyhkyä. Belgian puolella nummella oli paljon niittykirvisiä ja mustapäätaskuja ja siellä, missä kohoaa kelopuita, lauloivat valtoimenaan kangaskiurut.

Kävin syömässä angusnaudan pihvin Putse Meulekessa Alankomaiden puolella ja kahvilla Belgian puolella Hoekissa. Kalmthoutissa on varmaan kaunista kanervain kukkimisaikaan. Nämä kappaleet ovat kuitenkin vain harhautusta sille, joka lyhyellä silmäyksellä toteaa tämän blogipostauksen harmittomaksi eikä vaivaudu jatkamaan pidemmälle.

*   *   *

Putin tunnetusti julisti Neuvostoliiton hajoamisen olevan aikamme suurin geopoliittinen katastrofi - toisin sanoen, suurin geopoliittinen tappio Venäjälle, joka mittaa menestystään vallan vertikaalina ja territoriaalisena ekspansiona.

Entä sitten Eurooppa? Eurooppa ei ole kovin tietoinen, ainakaan avoimesti, siitä, että sen historian suurin geopoliittinen voitto oli mantereen uudelleen yhdistäminen kylmän sodan kahtiajaon ja punaisen tyrannian jälkeen, kun suurin osa entisistä miehitetyistä kaalimaista demokratisoitui ja liittyi ensin Natoon, myöhemmin myös Euroopan unioniin.

Kun Sopronin kuuluisan Paneurooppa-piknikin myötä tuhannet itäsaksalaiset loikkasivat länteen, totesi Itä-Saksan kommunistijohtaja Erich Honecker kauhuissaan, että tämä oli synkkä päivä sosialismille, sillä se, mitä tänään tapahtui, osoitti, että eurooppalainen aate oli ihmisten sydämissä voittanut sosialismin. Paneurooppa-unionin puheenjohtaja, arkkiherttua Otto von Habsburg, kertoi tätä tarinaa Sopronin piknikistä usein myöhemmin Eurooppa-tapahtumissa, joihin nuorena idealistina osallistuin.

Myöhemmin, kun muurin murtumista ja Saksan yhdistymistä juhlittiin, Itä-Saksan viimeinen nukkehallitsija Egon Krenz tuomittiin vankilaan loikkareiden ampumisesta Berliinin muurilla samana päivänä, jona Neuvostoliiton viimeinen johtaja Mihail Gorbatšov oli juhlittuna vieraana Berliinissä. Unohdettiin autuaasti se, ettei Krenzillä ollut mitään valtaa Berliinin muuria vartioineeseen KGB:hen, joka itäsaksalaiset loikkarit oli ampunut, vaan murhakäskyn ylin antaja oli ollut Gorbatšov.

Runsas vuosikymmen myöhemmin, kun Putin oli soittanut George W. Bushille jo ennen kuin uutiset ehtivät kertomaan al-Qa'idan terroristien iskuista WTC:n kaksoistorneja ja Pentagonia vastaan, Bush väitti nähneensä Putinin sieluun ja nimitti tätä keskeiseksi liittolaiseksi taistelussa vapauttamme uhkaavaa kauheaa vihollista, Afganistanin luolissa ja kaikenlaisissa muissa periferioissa lymyillyttä islamilaista terrorismia vastaan.

Jos Neuvostoliiton hajoaminen ja kaalimaiden vapautuminen oli Putinin mukaan suurin geopoliittinen katastrofi, mikä sitten on ollut suurin geopoliittinen katastrofi Euroopalle viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana? Lähes kaikki asiantuntevat tahot eurooppalaisissa ympyröissä listaavat enemmän tai vähemmän samat epäonnistumiset: 

1) Venäjän menettäminen ja kääntyminen lännenvastaiseksi.

2) Turkin menettäminen ja kääntyminen lännenvastaiseksi.

3) Arabikevään sössiminen ja menetetty mahdollisuus muutokseen etelänaapurissamme.

Poliittisesti erileiriset osapuolet Euroopassa ovat jokseenkin yhtä mieltä siitä, että nämä ovat suurimpia geopoliittisia epäonnistumisiamme - massiivisia mahdollisuuksia, jotka menetettiin. Sen sijaan eurooppalaiset jakautuvat jyrkästi siinä, miten selittävät näiden epäonnistumisten juurisyyt.

Tarinat toistuvat jotakuinkin samoina - mutta eri leirit ovat usein erimielisiä siitä, missä kolmesta tapauksesta minkäkin strategian olisi pitänyt olla toinen.

Kaikista kolmesta tapauksesta näkee selityksiä, joiden mukaan Länsi aiheutti katastrofit olemalla ylimielinen, haukkamainen, laajentumalla, hyväksymällä uusia jäseniä EU:hun ja Natoon ja niin edelleen. Toisaalta näkee selityksiä, joiden mukaan virhe oli alun perinkin myötäillä ja antaa periksi liikaa, mikä ruokki vihamielisiä voimia ja niiden aggressiivista asennoitumista, kampitti ja marginalisoi eurooppalaismieliset voimat.

Toisaalta kaikista kolmesta näkee kulttuuris-deterministisiä selityksiä, joiden mukaan Euroopan olisi alun pitäenkin pitänyt pysyä poissa kaikkialta lähialueiltaan, koska Venäjä, Turkki ja arabimaat ovat essentialistisesti Euroopan vastakohtia, jotka eivät ikinä tule muuttumaan, ja mieluiten myös suurin osa Itä-Eurooppaa ja vähintäänkin Balkan olisi pitänyt eristää ja jättää toiselle puolen rautaesirippua.

Ne, joiden mielestä Venäjää olisi pitänyt ymmärtää ja myötäillä paljon enemmän, antaen periksi Itä-Euroopassa, Balkanilla ja Kaukasiassa, eivät kuitenkaan yleensä ole samaa mieltä siitä, että tuo menetelmä olisi toiminut Turkin tai arabimaiden kohdalla. Ne, joiden mielestä islamia olisi pitänyt ymmärtää paremmin ja olla antagonisoimatta, eivät yleensä ole olleet kiinnostuneita siitä, mitä Itä-Euroopassa tapahtui, vaan enemmän Lähi-itää ja Afrikkaa koskevista kolonialisminvastaisista narratiiveista - vaikka myös Serbian ja Venäjän toimeenpanemat kansanmurhat Balkanilla, Kaukasiassa ja Krimillä koskettivat mitä suurimmassa määrin muslimikansoja.

Jos kuitenkin yritämme lähestyä jotenkuten objektiivisesti ja yhteismitallisesti sitä, miksi Eurooppa ensin onnistui itäisessä Keski-Euroopassa, Baltiassa ja osassa Kaakkois-Eurooppaa, mutta epäonnistui Venäjän, Turkin, Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan kohdalla, voidaan identifioida ainakin joitain selvästi yhteisiä piirteitä: 

Eurooppa on onnistunut siellä, missä vallankumoukset ovat olleet verettömiä (sametti- ja värivallankumoukset), kun taas epäonnistunut siellä, missä aseet ovat alkaneet puhua ja sanelleet lopulta lopputuleman. Tämä on loogista sikäli, että EU:lta on kaiken aikaa puuttunut kyky sotilaalliseen toimintaan, jossa se on ollut täysin riippuvainen Yhdysvalloista.

Eurooppa on onnistunut siellä, mihin on riittävässä ajassa (minimi n. 15 vuotta) juurtunut monipuoluejärjestelmä, kun taas epäonnistunut siellä, missä yksi puolue - oli sitten oikeistolainen, vasemmistolainen tai keskustalainen - on saanut tilaisuuden kaapata ja monopolisoida vallan. Monipuoluekilpailu ja ajoittaiset hallituksenvaihdokset ovat eurooppalaistaneet siirtymämaita, kun taas polarisoitunut kaksipuoluejärjestelmä on johtanut autoritääriseen suuntaan ja sen myötä orientoitumiseen ulkopolitiikassa Moskovaa ja Pekingiä kohti.

Edellä mainituista syistä Eurooppa esimerkiksi onnistui ensin Georgian ja Tunisian kohdalla, mutta on nyt menettämässä nämä maat. Ja toisaalta Ukraina menetettiin ensin vuosikausiksi, mutta siellä onnistuttiin vuonna 2014.

Venäjä, Turkki, Egypti ja monta muuta maata menetettiin alun pitäenkin siksi, että uskottiin vahvan johtajan myyttiin sen sijaan, että olisi yritetty vakiinnuttaa näihin maihin monipuoluedemokratia, jossa poliittinen kenttä olisi muodostunut toinen toisiaan tasapainottavista ryhmistä.

Ei ole kiveen hakattua, että asenteen tai politiikan muutos ajoissakaan olisi varmasti saanut Eurooppaa voittamaan Venäjää, Turkkia tai keskeisiä arabimaita puolelleen. Voi olla, että näiden maiden talouden ja yhteiskunnan rakenteet olisivat yhä suosineet vallan monopolisoimista ja siten diktatuuria. Huomiota kuitenkin kiinnittää se, ettei ratkaisevina aikoina yleensä edes yritetty muuta, vaan panostettiin johtajakeskeiseen lähestymistapaan.

torstai 7. huhtikuuta 2022

Bourgoyenissa

Venäjän sota Ukrainaa ja koko "kollektiivista Länttä" vastaan (kuten venäläiset sen propagandassaan ilmaisevat) jatkuu painopisteen siirtyessä nyt Itä-Ukrainaan. Venäjä tavoittelee ennen kaikkea territoriaalista ekspansiota, joka onnistuessaan ei jää siihen, vaan jatkuu. On lähes selviö, että varsinkin Kiovan alueen tappioidensa ja kiusallisen sotarikosjulkisuuden myötä Venäjä tulee eskaloimaan sotatoimia lähitulevaisuudessa. Putin haluaa julistaa sotansa ainakin jonkinlaiseksi voitoksi viimeistään voitonpäivän paraateihinsa mennessä. Mikäli hän onnistuu siinä, tulee sotahysteria Venäjällä entisestään paisumaan eivätkä sotatoimet Länttä vastaan varmasti jää Ukrainaan. Loppukevät ja kesä tulevat siis olemaan vaarallista aikaa myös Suomelle.

Venäjän ja Ukrainan tilanteesta kiinnostuneet voivat lukea kolme hiljattaista kirjoitustani: Venäjän tavoitteista, Mordorin musta marssi ja Butšan savuava ase. Koska näkemykseni tuppaavat osumaan oikeaan siitä huolimatta, että haluaisin mieluummin olla väärässä, minulla ei yleensä ole tarvetta korjailla tai päivittää kirjoituksiani. Linkatut kirjoitukset pätevät yhä ja vanhempaa taustaa tapahtumille löytyy Ukrainan-vuosieni kirjoituksista, elokuusta 2013 elokuuhun 2017. Nyt nimittäin kirjoitan jälleen jostain vähän myönteisemmästä.

*   *   *

Aprillipäivänä Belgiaan tuli takatalvi, joka toi noin vuorokauden ajaksi myös lumipeitteen Brysseliin - ensimmäistä kertaa koko talvena, lukuun ottamatta lyhyttä ja heti sulanutta lunta kerran loppusyksyllä. Kylmät säät näyttävät langenneen koko Euroopan osaksi siitä lähtien.

Huhtikuun ensimmäisenä viikonloppuna kävin koleasta säästä huolimatta Gentin kupeessa Bourgoyenissa, jonka kosteikoille olikin pudonnut suuria määriä vesilintuja, pienempiä määriä kahlaajia. Varsinkin haapanoita, taveja ja lapasorsia oli suurina parvina. Harmaa- ja sinisorsia, tukka- ja punasotkia pienempiä määriä. 

Alueella oli viittä hanhilajia: satojen valkoposkihanhien massa pysytteli niin kaukana alueen keskellä olevalla "arolla", ettei voinut nähdä, oliko niillä esimerkiksi värirenkaita ja olisiko joukossa siis voinut olla suomalaisiakin valkoposkia. Merihanhia ja kanadanhanhia oli niin ikään paljon, joukossa yksi hyvin pieni ja lyhytkaulainen yksilö, jota hetken epäilin pikkukanadanhanheksi, kunnes totesin, että sen nokka näytti normaalikokoiselta eikä otsa ollut kovin jyrkkä. Kuten viime vuonna samoihin aikoihin Blankaartissa, löysin Bourgoyenista tiibetinhanhia - tällä kertaa peräti kaksin kappalein. Mitä ilmeisimmin ne ovat Alankomaiden populaatiosta. Viides laji oli niilinhanhi, jonka löytää Belgiassa yleisesti lähes kaikilta kosteikoilta.

Kahlaajamuutto oli vaisumpaa, mutta mustapyrstökuireja oli saapunut isohko parvi, kuoveja huuteli siellä täällä, töyhtöhyyppä vingutteli ja pari yksittäistä valkovikloa. 

Pikkulintujen osalta ei muuttopuolella ollut juurikaan liikennettä, mutta huomasin, että paikkalintu silkkikerttunen esiintyy näemmä Bourgoyenissakin. Jokunen vuosikymmen sitten Harchies oli ainoa varma paikka lajille Belgiassa, mutta nyt olen sen löytänyt jo ainakin neljästä paikasta. Koska se on paikkalintu, sen leviäminen pohjoista kohti vaatii tarpeeksi leutoja talvia. Länsi-Euroopassa se on jo hyvin vakiintunut Englantiin ja Hollantiin, mutta Suomessa sen äänipurkauksia ei tultane vielä aikoihin kuulemaan.

Pyrstötiaiset rakentelivat pallomaista pesäänsä saman lintutornin kupeessa, jonka luona tiibetinhanhet laidunsivat.

Bourgoyenin lähellä ovat myös Maariankirkko ja Ter Bekenin linna. Kävin syömässä Den Boerissa.

tiistai 5. huhtikuuta 2022

Iberian ympäri

Pahan keskellä on syytä ajoittain tehdä, nähdä ja ajatella myös hyviä asioita. Maaliskuun alkupuoliskolla olin jälleen kymmenen päivän matkalla Andalusiaan ja takaisin karthagolaisen prinssin kanssa. Lomaa oli etukäteen ollut varattuna kalenteriin kaksi viikkoa, mutta lähtömme viivästyi sodan alettua samana päivänä, kun prinssi saapui Charleroin kentälle. 

Kiitos sen, että nykyisin suuren osan töistä voi tehdä etänä mistä vain, missä on modernit tietoyhteydet, pystyimme kuitenkin käymään monissa paikoissa vaikka olisin tehnyt samoina päivinä töitä. Niinpä ehdimme käydä Rotterdamissa, jossa minulla on ukrainalainen kaveri, ja La Hulpen kartanon mailla, koska prinssi mieltyi paikkaan viime kesänä. Meille jäi lopulta oikeaa lomaa kymmenen päivää, jotka käytimme matkaan.

Prinssin toiveesta suuntasimme ensimmäisenä matkapäivänä Pariisiin, jossa tällä kertaa majoituimme keskeiselle paikalle Trocadéron lähelle. Tällä kertaa kävimme myös Louvressa. Louvre on sen kokoluokan museo, ettei sitä voi järjellisesti käydä läpi edes kokonaisessa päivässä, joten kullekin käynnille on hyvä ottaa muutama kohdeosasto. Me keskityimme antiikin kokoelmiin - roomalaisten, kreikkalaisten, egyptiläisten, foinikialaisten... - ja sitten hieman keskiaikaa ennen uppoutumista lopuksi Italian ja Ranskan maalaustaiteen osastoihin.

Toisen matkapäivän illaksi ajoimme majoittumaan kartanoon Poitiers'n maaseudulle. Kävimme kolmannen matkapäivän aamulla Poitiers'ssa, jossa oli kylmempää kuin tihkuisessa Pariisissa oli ollut, muttei sentään satanut. Poitiers'n jälkeen sää alkoi seestyä ja Barbezieux'ssä, jossa kävimme terassilla kahvilla, paistoi jo lämpimästi aurinko.

Bordeaux'n jälkeen oli vuorossa luontokohde minua varten, nimittäin Le Teichin lintukosteikot Atlantin rannikolla Leyren suistossa. Paljon lapa- ja jouhisorsia, suosirrejä, tyllejä, avosettejä, silkki- ja yöhaikaroita, jokunen jalo- ja kapustahaikara. Paras laji, jonka Teichistä löysin, oli punapäänarsku, joita oli muutama. Huomaan tosin havainneeni narskuja samassa paikassa jo aiemmin.

Illaksi ajoimme Baskimaahan ja Espanjan puolelle, asettuen San Sebastiánin (Donostian) kaupunkiin. Hotellimme oli yläkaupungissa lähellä yliopistoa. Ravintola, jossa söimme kunnon pihvejä, oli erittäin kunnollinen ja täysin baskilainen. Edullinenkin. Aamulla menimme kuitenkin alas rantaan ja vanhaankaupunkiin, söimme leivoksia aamukahvin kera ja vaeltelimme elämää täynnä olevilla kaduilla. Pidimme kummatkin kovasti San Sebastiánista.

Neljäntenä matkapäivänä jatkoimme matkaa Baskimaan halki Cantabriaan ja siellä Santanderin kaupunkiin. Söimme lounaaksi ungulaattien lihaa Sardineron puolella ja menimme sitten El Roqueen, vanhaankaupunkiin ja katedraalille. Emme kuitenkaan jääneet illaksi Santanderiin, vaan jatkoimme rannikkoa pitkin seuraavaan maakuntaan, Asturiaan, ja siellä asetuimme Gijónin kaupunkiin. Prinssi hankki meille merinäköalan, vaikka Espanjan pohjoisrannikko näin varhain keväällä onkin vielä varsin kolea. Illastimme vanhassakaupungissa meksikolaisessa ravintolassa. Henkilökuntakin oli sieltä ja heissä virtasi atsteekkien veri.

Viimeinen paikka, jossa Asturiassa kävimme, oli kohtalon johdattama pikkutie, joka vei meidät Asturian viimeiselle niemenkärjelle ennen Galiciaa, Figueresin kunnan Arnaon rannoille. Luontopolku vei laitumien yli kallioisille rannoille ja majakalle, jossa raakkui nokivaris. Laitumilla oli runsain parvin hemppoja, tiklejä, viherpeippoja, niittykirvisiä ja rautiaisia. Merellä suula suoritti näyttävän ohilennon.

Viidentenä matkapäivänä saavuimme Galiciaan ja Jaakobin taipaleelle, josta merkit kaikkialla kertoivat, kävimme kahvilla tuon tien pikku majataloissa, ja saavutimme lopulta erään matkamme pääkohteista, Santiago de Compostelan, joka on katolisten tärkeimpiä pyhiinvaelluskohteita. Santiagossa olimme myös mieltyneitä kaupunkiin, mahtavaan katedraaliin ja liha-ateriaamme. Siellä oli hyvin miellyttävää nyt, kun ei ollut vielä pyhiinvaeltajien ja turistien sesonki. Prinssi osti minulle kauniin purppuraisen mukin, johon on kätketty suojeleva silmä. Meillä oli tuossa kaupungissa myös nimenomainen tehtävä, jonka merkitys selvinnee ennen tämän vuoden päättymistä.

Euroopan vastakkaisilta laidoilta löytyy kaksi Galitsiaa: yksi on nykyisessä Länsi-Ukrainassa, hieman myös nykyisessä Itä-Puolassa. Toinen on tämä Espanjan tuulien tuivertama luoteiskulma, jossa puhutaan portugalin sukuista galegoa, soitetaan oudon kelttiläissävyistä musiikkia ja tehdään hyviä juustoja.

Seuraava kohteemme ei ollut kovin kaukana - nimittäin toinen galicialaiskaupunki, Vigo, johon meidät johdatti kolumbialaisen ystäväni Apollon näkemä näky. Hän näki Vigossa minua odottavan jonkin tärkeän ja hyvän jo edellisvuonna, mutta tänä vuonna, kun sanoin olevani menossa oikealle alueelle, hän sanoi asian olevan edelleen ennallaan ja lisäksi oli hyvä, että kävisin ensin Santiagossa ja sitten Vigossa, jossa minun pitäisi ennen pitkää nähdä jokin merkki.

Voi olla, että se, mitä Apollo näki, toteutui. Tosin, ehkä se toteutui siksi, että hän näki sen, koska muuten emme olisi välttämättä Vigoon erikseen menneet ja sitten vielä viettäneet siellä kunnolla aikaa. Mutta mikäs siinä - pieni satamakaupunki, ei sellainen kaunokainen kuin Santiago mutta ihan mukiinmenevä. Lohikäärmeellä ratsastava soturinymfi, joka näyttää tulleen pystytetyksi runoilijoita kunnioittamaan. Katedraali, kirkkoja, kapeita kujia, kultakauppoja, kahviloita, kissoja - ja tietysti kuin itsestään nurkan takaa manifestoitunut esoterian erikoisliike.

Vigosta ei ollut enää pitkä matka Portugaliin. Ajoimme maan toiseksi suurimpaan kaupunkiin, Portoon, joka oli erinomaisen kaunis kukkuloineen, rotkoineen ja kaupungin halki virtaavine jokineen. Tuo joki tietysti on Douro eli Duero, jonka varsilla sekä Portugalissa että Espanjassa tuotetaan monia suosikkiviineistäni. Porto oli kaupunki, johon kummatkin miellyimme.

Jostain syystä Lissabon ei tällä matkalla sytyttänyt yhtä paljon. Meillä ei ollut onnea ensimmäisen hotellivarauksemme kanssa, jonka peruttuamme toinenkin paikka oli omituisen töykeä. Söimme kuitenkin sinä iltana Lissabonissa yhdet matkan parhaista pihveistä - kaikkein parhaat olisivat myöhemmin Cádizissa. 

Eräällä taukopaikalla taivaalta oli pudonnut satoja sinne tänne säntäileviä västäräkkejä, joilla kaikilla oli mustat selät - ne siis olivat Brittein saarten alalajia, englanninvästäräkkejä. Mitä ilmeisimmin muutolla, koska Iberian västäräkit ovat yleensä muun manner-Euroopan tapaan harmaaselkäisiä.

Ennen Espanjaan palaamista kävimme vielä Portugalin etelärannikolla Tavirassa, jonka laguunit ovat erinomainen kahlaajapaikka. Siellä olikin parvittain sirrejä, vikloja, kuoveja, kuireja ja pitkäjalkoja. Flamingoja oli myös kohtuullisesti. 

Santiagon ja Vigon jälkeen Andalusian rannikon Cádiz oli kaupunki, jossa matkallamme oli erityinen tarkoitus. Onhan tuo kaupunki entinen Gades (Ghadir), foinikialaisten muinainen pääkaupunki Espanjassa, jonka sittemmin karthagolaiset perivät. Muistan, kun ensimmäistä kertaa vietin aikaa Cádizissa vuonna 2003 ja jo silloin miellyin tuohon niemenkärkeen rakennettuun ikivanhaan ja linnoitettuun kaupunkiin kapeine kujineen ja mystisine tunnelmineen. Kuten olin odottanutkin, prinssi mieltyi esi-isiensä kaupunkiin suuresti.

Olimme kulkeneet sen katuja koko illan niin, että olimme unohtaneet illallisen. Kello oli jo puolenyön ja kohdallemme osunut miellyttävän näköinen ravintola sulkemassa. Omistaja sanoi, että ruokalistalla lueteltuja ruokalajeja ei enää ollut, mutta jos meillä olisi nälkä, heillä olisi tuossa kilo lihaa. Ja Dueron viiniä myös. Ja juustosta saisi kastiketta, jos haluamme. Tulos oli koko matkan paras ateria.

Cádizissa hengailun jälkeen matkamme lyheneminen alkupäästä alkoi kuitenkin painaa päälle, sillä prinssillä olisi kiireisiä asioita hoidettavina Suomessa - ja jotkin niistä myös minun Suomen-asioideni hoitamista. Joten päätimme, että muutama alun perin suunnitelmiin kuuluneista kohteista jäisi käymättä ja prinssi lentäisi Suomeen Barcelonasta.

Meille jäi kuitenkin vielä aikaa kolmelle yhteiselle kaupunkikohteelle. Ensimmäinen näistä oli Cartagena - samasta syystä kuin Cádiz, mutta tällä kertaa myös minulle uusi kaupunki. Uuden maailman Cartagena Kolumbiassa on kai nykyisin tunnetumpi, mutta Murcian rannikolla sijaitseva Cartagena on antiikin ajan Carthago Nova, johon karthagolaiset siirsivät Iberian-pääkaupunkinsa Gadesista. Myös suurin osa armeijasta, joka koottiin kuuluisalle sotaretkelle Roomaa vastaan norsujen kera yli Alppien, värvättiin Iberian niemimaalta.

Nykyisinhän italialaiset ajattelevat olevansa roomalaisten jälkeläisiä - sinänsä ihan oikein - mutta latinalaisen kielen vuoksi myös nykyespanjalaiset ajattelevat noin. Ja niin ikään Euroopassa ajatellaan, että karthagolaiset olivat ulkopuolelta tullut muukalaisvoima, joka sitten työnnettiin takaisin Pohjois-Afrikkaan, kun Rooman valtakunta kolonisoi Iberian niemimaan ja teki siitä Hispanian ja Lusitanian provinssit (nykyiset Espanja ja Portugali). Vaan eihän Espanjassa vielä tuolloin puhuttu latinaa eivätkä espanjalaiset siis olleet roomalaisia. Eivät he tosin olleet seemiläisiäkään, sillä foinikialaiset ja heidän jälkeläisensä karthagolaiset olivat tulleet sinne siirtomaavalloittajina nykyisistä Libanonista ja Tunisiasta. Etelä-Espanjan tuolloiset alkuasukkaat puhuivat sittemmin tuntemattomaksi jäänyttä kieltä, jonka lähin sukulainen tänä päivänä lienee baski.

Cartagenasta jatkoimme pohjoiseen, Valenciaan, jossa saavuimme katalonialaisen kielivaikutuksen piiriin, vaikka Valencia muodostaakin oman itsehallinnollisen alueensa. Kaupungissa oli käynnissä suuri karnevaali. Räjähteitäkin paukuteltiin. Söimme angusta kuumilta kiviltä. Kävin retkeilyyn, vuoriin ja kansallispuistoihin erikoistuneessa Patagonia-kirjakaupassa, josta löysin Antonio Sandoval Reyn erinomaisen uuden Espanjan lintupaikkoihin keskittyvän teoksen De pajareo - rutas ornitológicas por España. Siinä riittää jäljellä oleviksi elinvuosikseni retkeilykohteita.

Sää oli pitkään suosinut meitä, mutta Barcelonaan saapuessamme tuli taas sateista ja kylmää. Se oli hieman harmi, sillä kyseessä oli viimeinen yhteinen kohteemme. Kävimme kuitenkin pitkin keskustaa ja Ramblaa, söimme Plaza Realin laidalla ja meillä oli sateenvarjo hotelliltamme. Aamulla prinssi lehti kohti Suomea ja minä puolestaan aloitin pitkän ajomatkan kohti Belgiaa.

Olin ajatellut käydä Katalonian rannikolla ja Etelä-Ranskassa lintupaikoilla ja yöpyä Avignonissa, mutta kaatosade jatkui taukoamatta vielä Avignonin ohikin, joten jatkoin vain matkaa. Kuin ihmeen kautta, Valèncen jälkeen taivas selkeni ja aurinko hymyili ennen saapumistani Lyoniin, joten asetuin sinne enkä katunut. Majoituspaikkani oli yliopiston vierasmaja ympärillään paljon edullisia ravintoloita ja kahviloita. Lyonin (antiikin Lugdunum) vanhakaupunki molemmin puolin kaupungissa yhtyviä jokia, Rhônea ja Saônea, on näyttävä ja kaikin puolin miellyttävä. Söin. Kävin kirjatorilla. Otin kuvia.

Seuraava päivä oli samalla matkan viimeinen. Pian Lyonista lähdettyäni sateet palasivat ja jatkuivat aina Charleroi'han asti, hälvetäkseen jälleen ennen saapumistani Brysseliin. Kuuntelin ukrainalaisia bändejä, Tin Sontsjaa ja Okean Elziä, joita minulla autossani on. Etterbeekin uutukainen kunnantalo tervehti minua valtavin Ukrainan lipuin ja solidaarisuutta osoittavin iskulausein. Pormestarilta oli tullut myös kirje avun järjestämiseksi Ukrainan pakolaisille.

Eurooppa on hieno kotimanner. Meidän ei tulisi antaa Mordorin pimeyden hävittää sitä, minkä olemme rakentaneet. Mordor haluaisi kiroamansa Euroopan vapaiden kansojen kärsivän Karthagon kohtalon, tulevan hävitetyiksi suolattua maata myöten, jottei mikään enää kasvaisi. Meidän on sen sijaan haluttava puolustaa Eurooppaa, jossa roomalaiset, karthagolaiset, Kiovan Rus ja kaikki muutkin elävät ikuisesti historiansa ja historiasta tietoisten jälkeläistensä kautta. Eivät sepitetyn ja valheellisen imperiaalihistorian, jonka tieltä kaikki elävä ja vapaa tuhotaan.

maanantai 4. huhtikuuta 2022

Butšan savuava ase

Ukrainalaisten vapautettua Irpinin, Butšan ja muita Kiovan koillispuolen pikkukaupunkeja venäläisen terrorin vallasta, maailmalle paljastuivat venäläisten hirmutyöt: joukkomurhia, joukkohautoja, joukkoraiskauksia, ryöstettyjä ja ulosteilla häpäistyjä ihmisten asuntoja. 

Tämä kaikki on tietysti hirveää, mutta mitään yllättävää asiassa ei pitäisi olla. Venäjä on tehnyt samaa kaikissa hyökkäyssodissaan viimeisten vuosikymmenten ajan: Tšetšeniassa, Georgiassa, Syyriassa ja Ukrainan Donbasissa. Venäjä teki samaa myös toisessa maailmansodassa - puhumattakaan Suomen kokemista isonvihan ja pikkuvihan kausista, Venäjän sotaretkistä Kaukasiassa Nikolai I:n kaudella tai Ukrainan tuhoamisesta Katariina II:n kaudella. Siviiliväestöön kohdistuva terrori, kansanmurhat, ryöstely ja poltetun maan taktiikka ovat pikemminkin venäläinen perinne kuin poikkeus. Samoin pyrkimys vastustajan tuhoamisen lisäksi hänen häpäisemisekseen ja nöyryyttämisekseen on pitkä venäläinen perinne, yksityiskohtia kuten ulosteita myöten.

Venäjän kansa ei ole osaton Putinin hallinnon ja sen sotakoneiston hirmutekoihin. Venäläiset kannattavat sankoin joukoin sotaa, ukrainalaisten kansanmurhaa ja väestöön kohdistettavaa terroria. Tämän on tietysti varmistanut vuosikymmenet esteittä jatkunut kansallissosialistinen psykoosi, jolla venäläisiä on valmistettu suureen lopulliseen sotaan Länttä vastaan. Sotaan, jossa vähintäänkin palautetaan Venäjän kunnia liittämällä joskus ajan saatossa Venäjän hallussa olleet maat takaisin Venäjän alaisuuteen ja varmistamalla väestön likvidoinnilla, ettei mikään niistä enää uudelleen itsenäisty.

Valitettavasti Putinin huolellisesti valmistelema ja käynnistämä, alati eskaloituvaksi tarkoitettu sota ei pysähdy Ukrainaan. Venäjä jatkaa sitä niin kauan kunnes kohtaa sotilaallisen tappion. Eikä tämä siihenkään lopu. Venäjän pitäisi käydä läpi koko yhteiskunnan kattava denatsifikaatio ja demilitarisaatio samaan tapaan kuin Saksa toisen maailmansodan jälkeen, jotta turvallisuustilanne Euroopan itäreunalla olennaisesti muuttuisi. Siihen asti tulemme elämään eriasteisessa sotatilassa, joka tosin voi vaihdella Donbasin rajalinjan kaltaisen matalan intensiteetin sodan ja miljoonakaupunkien tuhoamiseen tähtäävän totaalisen sodan välillä.

Miehitettyjen ukrainalaiskaupunkien siviiliväestöön kohdistuneiden joukkomurhien jälkeen Venäjä on niin ikään toistanut aiempien sotiensa kaavaa levittämällä maailmalle propagandaa ja valheita, joiden mukaan ukrainalaiset olisivat itse tappaneet omia siviilejään voidakseen syyttää sotarikoksista Venäjää. Tässä toistetaan samaa kaavaa, jota Venäjän propaganda käytti demonisoidakseen bosnialaisia ja kosovolaisia, tšetšeenejä ja georgialaisia, arabikevään aktivisteja ja Syyrian oppositiota sekä myöhemmin ukrainalaisia, joita Venäjän propaganda syytti venäläisten toteuttamasta Maidanin joukkomurhasta keväällä 2014. Joka kerran länsimaiden viestimistä, poliitikoista ja akateemisesta maailmasta löytyi sekä ideologisia sotureita (hyödyllisiä hölmöjä) että häikäilemättömiä valehtelijoita levittämään edelleen Venäjän tarinoita, joissa uhrit maalattiin syyllisiksi. Länsimaiden viidensien kolonnien levitettyä tarinoita Venäjä puolestaan kierrätti ne uudelleen viitaten nyt "länsimaisiin lähteisiin" omien väitteidensä tueksi.

Joka kerran löytyi kosolti niitä, jotka eivät ehkä uskoneet Venäjän propagandaan tai salaliittoteorioihin, mutta saivat niistä tekosyyn väännellä käsiään ja esittää tilannekuva "monimutkaisena" ja "hämmentävänä", arvioiden, että kaikki osapuolet olivat varmaankin tehneet jotain pahaa.

Venäjän virallisissa valtionmedioissa ilmestyy kuitenkin vähän väliä hallinnon siunauksella julkaistuja ideologisia manifestejä, joissa pyrkimystä kansanmurhaan ei mitenkään peitellä. Ensimmäiset ilmestyivät etukäteen valmisteltuina jo ensimmäisenä sotaviikonloppuna, mutta katosivat verkosta nopeasti, kun sota ei ollutkaan ohi parissa päivässä kuten Putinin ideologinen koneisto oli ennakoinut. Eilen ilmestyi RIA Novostilta jälleen paljonpuhuva, uuteen pitkittyneeseen sotaan sovitettu versio, joka julkaistiin vain kaksi artikkelia aiemmin julkaisseen kirjoittajan nimellä.

Artikkeli selostaa, kuinka Venäjä näkee julistamansa Ukrainan "denatsifikaation":

Erikoisoperaatio on paljastanut, että paitsi Ukrainan johto, myös enemmistö väestöstä on natseja. Kaikki aseisiin tarttuneet ukrainalaiset on eliminoitava, sillä he ovat vastuussa venäläisten kansanmurhasta. Ukrainalaiset naamioivat natsisminsa "haluksi olla itsenäisiä" ja "eurooppalaiseksi kehitykseksi". Ukrainassa ei ole natsipuoluetta, führeriä eikä rotulakeja, mutta juuri joustavuutensa vuoksi ukrainalainen natsismi onkin vaarallisempaa maailmalle kuin hitleriläinen natsismi. Denatsifikaation on merkittävä de-ukrainalaistamista. Ukrainalaiset ovat keinotekoinen venäläisvastainen konstruktio. Heillä ei tule enää koskaan olla kansallista identiteettiä. Ukrainan denatsifikaatio merkitsee väistämättä myös sen de-eurooppalaistamista. Ukrainan poliittinen eliitti pitää eliminoida, sillä sitä ei voi uudelleenkouluttaa. Tavallisten ukrainalaisten on koettava kaikki sodan hirveydet ja tunnettava nahoissaan tämä historiallinen opetus syyllisyydestään. Ukrainan valtion vapautettuja ja denatsifikoituja osia ei enää pidä kutsua Ukrainaksi. Denatsifikaation on kestettävä ainakin sukupolven ajan - 25 vuotta. 


Kirjoittaja käsittelee sitten yksityiskohtaisesti ukrainalaisten ja ukrainalaisuuden kansanmurhan toteuttamista. Voi olla, että tämäkin paljonpuhuva artikkeli myöhemmin katoaa virallisesta valtionmediasta, kun signaali on ensin annettu. Tšehovin ase ei kuitenkaan koskaan ole huoneen seinällä sattumalta - juoneen kuuluu, että sitä käytetään.

Toki länsimaailma olisi voinut herätä paljon ennen nykypäivän avoimen kansallissosialistisia manifesteja Venäjän valtionmediassa. Siinä vaiheessa, kun jonkin valtion johto ryhtyy argumentoimaan, että toista kansaa ei todellisuudessa ole olemassa, se yleensä enteilee pyrkimyksiä muuttaa valheet myöhemmin väkivalloin todeksi.

Suomalaisilla on turvatakeettomana rajamaana erityisesti syytä pysähtyä miettimään itänaapurimme sotapsykoosin tilaa ja sitä, miltä miehitetyissä suomalaiskaupungeissa tai Espoon ja Vantaan lähiöissä näyttäisi mikäli vihollinen päästetään jatkamaan putinilaista projektiaan. Historialliset esimerkit siitä, miten monta miljoonaa kuolonuhria tällaisen kansallispsykoosin purkaminen edellytti Hitlerin Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa, eivät lupaa hyvää.