lauantai 29. lokakuuta 2016

Istanbulissa ja Donbasissa

Ensimmäinen puolisko lokakuusta oli säiden puolesta varsin inhimillistä aikaa kultaisten kupolien Kiovassa. Sittemmin on ollut sateista ja tällä viikolla tuli lopulta lunta ja rakeita.

Georgialainen poika, joka asui luonani suuren osan vuoden alkupuoliskosta, tuli pari viikkoa sitten takaisin. Hän oli vuokrannut pientä yksiötä kimpassa entisten kaveriensa kanssa, mutta näiltä loppuivat rahat ja kaikki katosivat omille teilleen. Hänen oli myös tarkoitus mennä Ikaros-lukioon sen alkaessa, mutta huonot uutiset ja verukkeet seurasivat toistaan ja ennen kuin Ikaros oli edes ehtinyt nousta siivilleen saati polttaa niitä, hän oli kadulla ja nukkui jossain aidan suojaamassa puutarhassa. Georgiassa on paljon pidempään lämmintä kuin Ukrainassa, mutta lokakuussa yöt sielläkin käyvät kylmiksi.

Ristiriitaisin tuntein pelastin hänet siis toistamiseen. Kävin illalla hakemassa hänet lentokentältä ja sinä iltana emme oikeastaan puhuneet mitään. Hän sulkeutui tuttuun vierashuoneeseen ja kuunteli musiikkia kännykästään. Prioriteetit ovat prioriteetteja, joten uusimman mallin älypuhelin hänellä oli, vaikka asui kadulla. Sen oli joku lapsuudenystävä antanut. Isoäitikin oli avustanut rahallisesti tuon puolenvuoden aikana, jonka hän oli Georgiassa, mutta sitten biologinen isänsä oli taas ilmaantunut uhkailemaan isoäidin luo.

Seuraavana päivänä töistä palattuani puhuttelin hänet ja monikerroksisten selitysten alta kävi ilmi, että hän ei mennyt Ikaros-lukioon, koska pelkäsi ihmisiä. Täällä hän kuitenkin haluaa jälleen yrittää lukioon menemistä, eikä sekään tunnu olevan esteenä, että hän joutuisi ensin opiskelemaan ukrainaa niin paljon, että pystyy opiskelemaan muita aineita. Hän on löytänyt jokusen georgialaisen, jotka asuvat täällä ja antavat hänelle neuvoja. Ongelmana vain on, että ne neuvot eivät ole aina oikeita tai eivät ainakaan realistisia. Mutta katsotaan.

Itselleni hänestä on hyvin vähän vaivaa. Hän on paljon omissa oloissaan, nukkuu, on netissä, katselee Neverland-sarjaa tai höpöttää itsekseen jotain kartuliksi. Parina ensimmäisenä päivänä huomasin hänen itkeskelevän, mutta sitten se loppui. Hän on taas käynyt sosiaalisemmaksi ja iloisemmaksi, kuten edelliskerrallakin kävi. Poissa ollessani hän siivoaa, tiskaa, pesee pyykkejä ja käy kaupassa, ja siitä hyvästä annan hänelle rahaa, joka riittää ukrainalaisella hintatasolla normaaliin elämiseen. Hän on vieläpä uskaltautunut käyttämään myös busseja ja metroa, jotka puoli vuotta sitten olivat kovin vaikeita.

Sanon hänelle, kuten sanoin aina aiemminkin, että hän on nyt aikuinen, ja kaikki muu on kyllä järjestettävissä, mutta se yksi asia, joka hänen on opittava, on itsestään huolehtiminen. Sen jälkeen muut ongelmat kyllä voi ratkaista. Ilman sitä taas oikein mikään ei koskaan tule onnistumaan, vaan ajelehtiminen kohtalon armoilla ja oman epäoikeudenmukaisen menneen surkuttelu jatkuvat. Minä ja ne muut ystävänsä, jotka häntä ovat auttaneet, voimme tarjota vain väliaikaista apua.

*   *   *

Kävin Istanbulissa, jossa vietettiin Habibin syntymäpäiviä. Kaksi turkkilaista tyttöä oli ottanut tämän tapahtuman järjestääkseen ja saivat paikalle Habibin ystäviä niin Antepista, Alepposta, Beirutista kuin sekalaisista muistakin paikoista. Onnistuivat pitämään salaisuudenkin loppuun asti, joten kun Habibi tuli pitopaikkana toimivalle kattoterassille ja näki ystäviensä kokoontuneen sinne eripuolilta maailmaa, hän puhkesi kyyneliin. Pullotolkulla rakia tarvittiin huuhtelemaan kaikki se ruoan ja muistojen määrä.

Kaikkien Turkista kantautuneiden huonojen uutisten jälkeen oli lohdullista todeta, että Istanbul oli sentään entisensä. Muuan Istanbulia rakastava libanonilainen runoilija, joka on ystäväni, varoitteli minua etukäteen, ettei kaupunki ollut enää entisensä - että Istiklalilla oli autiota, useat legendaariset antikvariaatit ovat sulkeneet ja gentrifikaatio pyyhkinyt pois Beyoğlun boheemiutta. Kävi onneksi ilmi, että hänen havaintonsa olivat edustaneet sitä poikkeustilaa, joka kaupungissa vallitsi heti pommi-iskujen jälkeen, jolloin runoilija oli siellä ikävöinyt entistä Istanbuliaan.

Nyt Istiklal oli jälleen täynnä väenpaljoutta ja sen sivukadut kukkivat kaikkia kukkia aivan kuten ennen. Jokunen vanha divarilegenda oli sulkenut tai muuttanut mutta moni muu oli edelleen paikoillaan, ja joitain uusia puolestaan avautunut. Mielenosoitukset Erdoğanin vallankaappauksen johdosta pyörivät omaan tahtiinsa, rytmikkäiden protestihuutojen saattamina, sekä Istiklalilla että Venäjän konsulaatin luona. Syyrialaisista on tullut enemmän tai vähemmän pysyvä osa niin Istanbulin kuin muidenkin turkkilaiskaupunkien katukuvaa.

Istanbul on yhä vauras kaupunki. Myös ukrainalaisia on siellä töissä yllättävän paljon, mistä todisti esimerkiksi se yllätykseni, että eräässä Istiklalin merkkiliikkeistä soi kadulle saakka Okean Elzi. Kävin kirjakaupoissa, tapasin uusia ihmisiä ja vanhoja, söin peräti kahdesti brunssia Babel Caféssa ja luin loppuun ukrainalaisen kirjailijan Vasyl Koželjankon romaanin Hopeinen hämähäkki suomennoksen. Mielenkiintoinen veijaritarinan ja salaseuramysteerin yhdistelmä, joka tapahtuu suurimmaksi osaksi Romanian vallan aikaisessa Cernăuţissa (nyk. ukrainalainen Tšernivtsi). Kirja on monessakin suhteessa varsin merkillinen, ja kielenkäytön täytyy kummuta alkukielisestä, koska en usko, että suomentaja olisi omasta päästään keksinyt muotoiluja, joissa mainitaan samassa lauseessa sanat 'immanentti' ja 'vittu'.

*   *   *

Vain muutama päivä Istanbulista palattuani lähdin hieman rujompaan ja vähemmän romanttiseen maailmankolkkaan, nimittäin Donbasin rintamalinjalle, jossa Ukraina puolustaa vapaata maailmaa Mordorin kyltymättömiä ekspansiopyrkimyksiä vastaan. Oli jotenkin outoa lähteä aamuyöllä liikkeelle Kiovasta täysin modernilla pikajunalla, joka jyskytti kohti idästä nousevaa aurinkoa, niin että jouduin (tai pääsin) laittamaan aurinkolasit silmilleni. Junasta astuttiin ulos rintama-alueen teolliseen todellisuuteen, jossa tosin suurin osa tehtaista ja kaivoksista nykyään seisoo.

Kävin Kramatorskissa ja Slovjanskissa, vapautetun Pohjois-Doneštšynan suurimmissa teollisuus- ja asutuskeskuksissa. Kramatorsk toimii nykyään Donetskin läänin pääkaupunkina Donetskin, entisen miljoonakaupungin, ollessa Mordorin terrorihallinnon miehittämä. Pyhässä luostarikaupungissa Svjatohirskissä tapasin miehitetyiltä alueilta paenneita evakkoja auttavia humanitäärisiä järjestöjä. Kävimme syömässä intiaanihenkisessä saluunassa, jonka terassilla kolme paskasti täytettyä kettua pelasi pokeria.

Kävin myös vanhalla ja uudella rintamalinjan ylityspisteellä - se siirrettiin hiljattain Zaitsevesta Majorskiin turvallisuussyistä. Kävin Novhorodsken kylässä, joka vielä keisarikunnan aikaan tunnettiin nimellä New York - tämäkin seikka muistuttaa länsimaisten kapitalistien merkityksestä Donbasin teollistamisessa. Donetskin kaupungin perustaja oli walesiläinen teollisuusmies John Hughes, jonka mukaan kaupunki oli aluksi nimeltään Juzovka (ukr. Juzivka). 

Niin ikään kävin Bahmutin kaupungissa, joka on saanut takaisin vanhan esineuvostolaisen nimensä. Kaupungin kuuluisin tuote, vapautetun Artemivsken šamppanja, tunnetaan kuitenkin yhä kaupungin neuvostonimellä (ukr. Artemivsk, ven. Artjomovsk). Družkivkassa perehdyin ruoka-avun ja elintarvikekuponkien jakeluun.

Rintamalinjan lähikaupungeissakin elämä jatkui yllättävän normaalina. Siellä missä ei näkynyt tuhoutuneita taloja, vain sotilaiden läsnäolo muistutti rintaman läheisyydestä. Yllättävää Ukrainan hallinnoimilla alueilla Donbasissa oli lähinnä elämän normaalius. Esimerkiksi nuoret aseikäiset miehet saattoivat ihan rauhassa kävellä kaupunkien kaduilla. Aikanaan käydessäni etnisissä tšetšeeni- ja dagestanilaiskylissä lähellä Tšetšenian ja Dagestanin rajoja kiinnitti heti huomiota se, että taajamissa oli vain naisia, vanhuksia ja lapsia.

Hiljainen elämä jatkui Donbasin kaupungeissa köyhyyden, työttömyyden ja asuntopulan ollessa konkreettisimpia ongelmia. Alueella puhutaan kaupungeissa lähinnä venäjää - ukrainaa kuitenkin ymmärretään ja osataan, eikä sitä puhuviin kohdistu heti automaattista aggressiota kuten Venäjän miehittämillä alueilla. Jotkut suomalaiset propagandistit ja vaikuttaja-agentit ovat julkaisseet Donbasin kaupungeista ilmeisiä valheita, kuten väitteitä, että venäjän kieltä puhuvia pahoinpideltäisiin. Se on varsin epätodennäköistä, kun esimerkiksi Kramatorsk ja Slovjansk ovat lähes täysin venäjänkielisiä. Jos nämä suomalaispropagandistien jutut eivät ole täysin omasta päästä keksittyjä (mikä on melko todennäköistä), silloin aggressio on luultavammin hankittu putinistisen propagandan julistamisella eikä venäjän puhumisella.

Donbasissa oli siellä käydessäni jo todella kylmä. Päivisinkin oltiin lievästi miinuksen puolella. Voin vain kuvitella, millaista evakkojen surkeimmissa asumuksissa on kun tullaan sydäntalven paukkupakkasiin. Monilla paikkakunnilla miehitetyiltä alueilta paenneiden määrä yltää jo puoleen väestöstä - Svjatohirskissä kahteen kolmannekseen, koska siellä sattui luostareiden vuoksi olemaan paljon sanatorioita, joita ympäri Ukrainaa on mobilisoitu evakkojen sijoituspaikoiksi. Nämä sanatoriot ovat useimmiten ammattiyhdistysliikkeen omistamia - kyseinen instituutio on Ukrainassa perinteisesti ollut korruptiopesä, ja tämä on tuottanut monenlaisia ongelmia myös eläkkeidensä ja sosiaalitukiensa saamiseksi rekisteröimisen kanssa kamppaileville evakoille.

Mutta asuinpaikkapolitiikka on paljon yleisempikin ongelma Ukrainassa. Suuri osa tavallisistakin ukrainalaisista asuu todellisissa asuin-, työskentely- ja opiskelupaikoissaan 'laittomasti', siis rekisteröitymättä, koska vuokraisännät säännöllisesti kieltäytyvät rekisteröimästä heitä asuntojensa asukkaiksi, jotta saisivat vuokratulot ohi verotuksen. Tällä on vaikutusta paitsi siihen, mistä eläkkeet tai muut etuisuudet pitää käydä nostamassa, myös esimerkiksi äänestysaktiivisuuteen, koska äänestäminen vaatii matkustamista sille paikkakunnalle, jossa äänioikeutettu on virallisesti kirjoilla. Seurauksena on myös se, ettei kukaan oikein tiedä, kuinka paljon ihmisiä Kiovassa, Dniprossa tai muissa työpaikkakeskittymissä todellisuudessa asuu.

Palasin Donbasista takaisin Kiovaan samaisella modernilla pikajunalla, jossa oli ilmainen netti ja kaikki muut mukavuudet, mutta tuomisinani oli valitettavasti nopeasti kylmentyneen sään aiheuttama flunssa. Sitä olen potenut viime päivät, katsellen ikkunan ulkopuolella putoilevaa lunta, lukien John le Carrén Salaista pyhiinvaeltajaa, kuunnellen georgialaisen tekemiä soittolistoja, syöden valkosipulia ja sitruunaa, juoden hunajateetä ja yrittäen kirjoittaa romaaniani eteenpäin. Elämä on näinä päivinä hiljaista.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Diskursseja

Syksy tuli, kahteen otteeseen. Ensin se tuli pian Romaniasta ja Jordaniasta palattuani, mutta tätä seurasi vielä kesän viimeinen potkaisu, lämmin kausi, joka päättyi viime viikon päätteeksi. Nyt sataa ja on koleaa, erityisesti sisällä, kun talojen lämmityskausi ei ole vielä käynnistynyt.

Kävin Brysselissä ja Varsovassa, sateista niissäkin. Brysselissä oli tosin melko lämmintä silloin kun ei satanut, ja lepakotkin lensivät vielä kaupungin kattojen yllä. Kahtena iltana hyvin myöhään oli jonkin verran vapaata, jona aikana tapasin jälleen erään vanhan tuttuni. Aika rientää niin, että kymmenenkin vuotta tuntuu kuluneen kovin äkkiä. Onneksi Belgiassa on hyvää olutta, ruokaa ja ranskalaisia viinejä.

Marketeissa on oma hylly jokaiselle Bordeaux'n mäelle, yksi muulle Ranskalle ja lopuksi yksi hylly koko muulle maailmalle. Niinpä lähtiessäni tästä suotta paljon parjatusta kaupungista paluumatkalle, täytin omankin erikoisvalmisteisen laukkuni Bordeaux'n tuotteilla ja joka pullo tuli ehjänä perille.

En oikein itsekään tiedä, kuinka sen tein, mutta sain jälleen Brysselissä ja Varsovassa valmiiksi yhden uuden luvun romaaniini - vieläpä molemmilla kielillä, joilla sitä kirjoitan. Osittain tämä oli seurausta siitä, että Varsovassa satoi eikä se innostanut lähtemään vanhassa kaupungissa sijainneen hostellini lähintä baaria kauemmas kalaan. Lisäksi olohuoneen myyjättärellä ei ollut kassaa sulkiessaan vaihtorahaa, joten otin loput tuoppeina.

Lento Varsovasta Kiovaan oli tunnin myöhässä, mutta akkukin oli koneesta loppu, joten lisälukuja ei enää syntynyt - sen sijaan lukaisin uuden kirjan puolalaiskirjailija Marek Krajewskilta, jonka kirjat sijoittuvat kohtalokkaalle 30-luvulle, tällä kertaa Breslaun (Wrocławin) ohella Lwówiin (Lviviin) ja Katowiceen.

Keskustelin maailman tilasta erään amerikkalaisen ystäväni kanssa, jolla on pitkä kokemus oman kotimaansa politiikan taustavaikuttajana, ja joka hiljattain kiinnitti huomionsa siihen, että kaikki varoitukseni olivat olleet ikävä kyllä oikeassa. Enpä itsekään toivoisi niin olevan - onhan se Euroopalle vielä huonompi uutinen kuin Amerikalle.

Jätän keskustelumme lukijoilleni.
"Käyttämällä hermokaasua Damaskoksen siviiliasuinalueita vastaan, ampumalla alas matkustajakoneita, fosforipommittamalla Aleppon sairaaloita, rikkomalla sopimukset heti ne allekirjoitettuaan, sekaantumalla törkeästi länsimaiden vaaleihin, käyttämällä terrorismia ja monenmoisia muita keinoja, Venäjä iskee - itse ja proksiensa kautta - suoraan sitä vastaan, mitä pitää läntisen hegemonian kulmakivenä: sääntöperustaista kansainvälistä järjestystä, joka puolestaan Venäjän mielestä perustuu läntisille versioille totuudesta ja tosiasioista.
Samalla Venäjä tulee demonstroineeksi oman täydellisen rankaisemattomuutensa samoin kuin kykynsä taivuttaa totuutta ja uudelleenkirjoittaa tosiasiat tahtonsa mukaan. Juuri tahto ja päättäväisyys ovat ne kentät, joilla Venäjällä on yhä yliote päättämätöntä ja relativistista Länttä vastaan. Juuri tähän asiaintilaan läntinen maailmanjärjestys on murentumassa. Kuka enää kunnioittaisi mitään Lännen julistamaa sääntöä tai normia, kun ei niitä tehdä todeksi toiminnalla? Lännen entiset liittolaiset luisuvat yksi toisensa jälkeen autoritarismiin ja siten Venäjän dominoimaan maailmanjärjestykseen. Venäjällä on rankaisemattomuus ja niinpä Lännellä ei ole muita vaihtoehtoja kuin niellä nöyryytyksensä ja tulla tuhotuksi, tai käydä Venäjää vastaan muuttumalla yhtä kovaksi kuin Venäjä on.
Länsimaalaiset toistelevat itselleen ja toisilleen: kävi kummin päin vain, Venäjä voittaa. Jos länsimaat jatkavat antautumista Venäjän röyhkeyden edessä, heidän maailmansa tuhotaan hitaasti mutta varmasti. Jos he sen sijaan muuttuvat Venäjän tavoin pahoiksi, heidän illuusionsa omasta moraalisesta paremmuudestaan on ohi ja taas Venäjä voittaa. Tähän tapaan, monin eri sanoin, perustellaan läntistä toimettomuutta lukemattomissa apologeeseissä, ja niin Länsi kieltäytyy puolustamasta itseään.
Se vain ei ole niin. Lännen ei tarvitse tulla yhtä pahaksi kuin Venäjä haastaakseen Venäjän. Totta kyllä, sen täytyy ryhtyä proaktiivisemmaksi ja sen täytyy ryhtyä käyttämään todentekemisen välineitä eikä vain fiktiivisiä välineitä (kuten tyhjiä puheita ja sopimuksia, joita ei koskaan panna toimeen). Vaihtoehdot eivät koskaan rajaudu vain kahteen. Mikseivät ihmiset enää lue Kennaniaan ja Clifford-Elseyään? Patoamispolitiikka toi voiton kylmässä sodassa. Ei koskaan tullut ydinsotaa Neuvostoliittoa vastaan. Mutta oli silti olemassa tietoisuus siitä, että kyseessä oli sota - kylmä sota - ja että Vapaata maailmaa piti puolustaa. Oli selvä vastavoima Neuvostoliiton herruuspyrkimyksille."

Tähän amerikkalainen:
"Venäjä ottaa lisää valtaa, mutta entä sitten? Venäläiset ihmiset menettävät mahdollisuutensa. Loppupeleissä Venäjä ei tule tässä voittamaan, vaan Kiina. Duterte näkee sen.
Kiinalaisten tarvitsee vain katsella, kuinka Yhdysvallat, Eurooppa ja Venäjä rappeutuvat. Siperian roudan sulaessa asumaton Itä-Venäjä tulee täyttymään kiinalaisesta tulvasta. Se voi tapahtua jo meidän elinaikanamme.
Yhdysvallat ei ole romahtanut, mutta sen ylläpitämä kansainvälinen järjestelmä on. Siitä riippumatta, kuka valitaan presidentiksi, 'Länsi' ja Amerikan herruus ovat ohi. Turvallisuusneuvostolta kesti liian kauan ryhtyä uudistamaan itseään. Se oli vastaus 1800-luvun ongelmiin ja olisi vaatinut vakavaa uudistamista viimeiset 25 vuotta.
Kiinalaiset ryhtyvät rakentamaan globaaleja instituutioita ja niistä tulee vastauksia nykymaailman ongelmiin - mutta ne luodaan kiinalaisella painotuksella.
Ironia on siinä, että 1800- ja 1900-lukujen Amerikka oli todella kaunis unelma, jota kukaan ei enää pysty luomaan uudelleen. Se oli unelma modernisaatiosta, ihanteista, turvallisuudesta, vapaudesta ja mahdollisuuksista kaikille. Tätä unelmaa toki piinasivat rasismi ja maahanmuuttopolitiikat, mutta se oli silti yhdistävä. Kuka tahansa maailmassa saattoi unelmoida tulevansa amerikkalaiseksi ja muuttavansa Amerikkaan unelmiaan toteuttamaan - ja se todella saattoi käydä toteen.
Niin ei ole asianlaita Kiinan kohdalla. Kiinan herruus tulee olemaan mahtavaa kiinalaisille, mutta se on etnis-kansallinen voitto. Muilla on hyvin vähäiset mahdollisuudet osallistua tuohon voittoon. Se ei ole voitto ihmiskunnalle."

Ja oma loppukommentaarini:
"En sanonutkaan, että Yhdysvallat romahtaa. Yhdysvallat on uppoamassa, sen sijaan Länsi kokonaisuutena on romahtamassa. Yhdysvallat osoitti ensin haluttomuutensa ja lopulta myös kyvyttömyytensä kantaa kansainvälistä järjestystä harteillaan, ja tämän seurauksena Venäjä on nyt ottanut pelisääntöjen sanelijan paikan. Sen kaltaiset johtajat kuin Duterte ja Erdoğan ovat tämän tunnistaneet. Kiina sen sijaan on kärsivällinen ja odottaa. Se ei tule tulvittamaan Siperiaa, sillä sekä Venäjä että Kiina kunnioittavat aggressiivista voimaa ja tulevat siksi tulvittamaan minkä tahansa muun alueen maailmasta ennemmin kuin kääntyvät toisiaan vastaan.
Toisen maailmansodan alkuasetelmat toistuvat, mutta pelaajat ovat vaihtuneet. Sen, mitä Saksa teki 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, sen toistaa nyt Venäjä, kun taas Japanin valintoja tuona aikakautena toistaa nyt Kiina. Niinpä Kiina kääntyy Tyynellemerelle, ei suinkaan Siperiaan. Ja Kiina haastaa paljon ennemmin heikkona pidetyt Yhdysvallat kuin vahvana pidetyn Venäjän.
Venäjä on jo saavuttanut hämmästyttävän lyhyessä ajassa hegemonian Lähi-idässä ja Itä-Euroopassa, vieläpä Obaman aktiivisella avustuksella. Turkin kaappauksen jälkeen myös Israel ja Saudi-Arabia tulevat navigoitumaan Venäjän suuntaan - eikä ihme, onhan Obaman hallinto koko ajan vieraannuttanut näitä entisiä Yhdysvaltain liittolaisia ja suosinut järjestelmällisesti Yhdysvaltain vihollisia, joita se ei ole kääntänyt piiruakaan myötämielisemmiksi. Ne, jotka vastustavat Venäjän hegemoniaa, demonisoidaan ja tuhotaan. Venäjän proksit voittavat vaalit Saksassa ja Ranskassa vuonna 2017. Iso-Britannia kääntyy isolationismiin.
Ei ole toista länsivaltaa, joka voisi astua Yhdysvaltain tilalle. Niinpä kun Yhdysvallat ei enää halua johtaa, Länsi kuolee. Toki länsimaat säilyvät vielä pitkään länsimaisina (toisin kuin rajamaat); tiensä päähän tulee vain se kaunis poliittis-kulttuurinen kokonaisuus, joka Läntenä tunnettiin. Ei-länsimaiset suurvallat tulevat ottamaan Yhdysvaltain paikan.
Maailma kääntyy autoritarismiin, mikä tarkoittaa myös sitä, että edessä on yhä enemmän tuhoisia totalitäärisiä ylilyöntejä."