Idän niemiä ja Istanbul

Vietän vapunpäivää sateisessa ja koleassa Istanbulissa, jossa kuvernööri on kieltänyt kaikki vapputapahtumat keskusta-alueilla tällä puolen salmea, ja poliisit ovat tukkineet ennalta-ehkäisevästi aidoilla ja mellakantorjuntajoukoilla Taksim-aukiota ja Istiklal-katua. Taustalla on pelko perinteisistä vappumellakoista, joita Turkin vireä laitavasemmisto on tavannut järjestää. Esimakua saatiin jo maanantaina jalkapallohulinoiden muodossa.

Tulin Istanbuliin viikko sitten, mutta sitä ennen ehdimme käydä katsastamassa kaksi itäistä niemeä, siis nykyisestä itähelsinkiläisestä asuinpaikastamme katsoen itään sijaitsevaa niemennokkaa, jotka työntyvät Helsingin rannikkoa rikkovien lahtien väliin.

Ensin oli vuorossa Ramsinniemi, josta totesin hämmästyksekseni, että se oli minulle yhä aivan uutta maastoa. Edes ajomatkalla Meri-Rastilan läpi oikein mikään ei soittanut kelloja minulle eikä puolisolleni. Luultavasti paikka on vain niin sopivasti tärkeimpien reittien katveessa, ettei sinne tule mentyä muuten kuin varta vasten. Sukkar-koiramme tuli mukaan.

Ramsinniemellä on hienoja rantoja, sekä kivisiä että puiden varjostamia, ja molemmin puolin lahdilla kellui paljon vesilintuja, tosin erilaisia. Länsipuolella oli suojaisempien vesien lajeja, kuten sinisorsia, tukkasotkia ja silkkiuikkuja, itäpuolella sen sijaan aalloilla kellui suurina lauttoina haahkoja ja alleja. Haahkojen huhuilu ja allien auli-ulvahtelu kantautui myös lahdelta taajaan. Koskeloita oli kumpaakin lajia. Korppi näyttäytyi kronkkuen. Jossain kaukana paukkuivat Santahaminan suurtykit, palauttaen mieleen, että sota on joka päivä lähempänä.

Ramsinniemen polut eivät olleet kunnolla merkittyjä, eivätkä mahdollistaneet loogista kierrosta niemen ympäri, vaan törmäsivät yhtenään taloihin ja yksityisalueisiin, mutta vajavaisesta infrasta oli se etu, että niemi oli miellyttävän ihmistyhjää. 

Vielä ennen Istanbulia menin viimeiseksi iltapäiväksi idän suunnassa seuraavalle niemelle, Kallahdenniemelle, jota lintuharrastajat kutsuvat yleisesti Kallvikiksi, vaikka jälkimmäinen oikeastaan viittaa vieressä olevaan lahteen. Suomen huonoon elintasoon, työllisyystilanteeseen ja ostovoiman romahdukseen turhautunut puolisoni ei lähtenyt mukaan. Hän haluaisi pois Suomesta, mutta minua sitoo sinne työpaikkani.

Minä löydän iloni ilmaisista asioista, kuten metsä tai niemenkärki. Vaikka puolisonikin nauttii luonnosta, hän haluaisi myös urbaania elämää: kahviloita, kaupungilla käymistä, ostoksia. Hän haluaisi istuskella ystävien kanssa ja matkustaa spontaanisti johonkin, joutumatta koko ajan murehtimaan, millä seuraavat vastikkeet taas maksetaan. Ja koska tuo murehtiminen on minun tehtäväni, olen ilonpilaaja, elämänilon siis.

Todellisuudessa elämänilon pilaaja on suomalainen sääntely, joka on kurjistanut elämämme Euroopan paarialuokkaan. Suomalaiset eivät sitä tosin hevillä tajua. He vastailevat yhä onnellisuuskyselyihin julistaen peruspalvelujen toimivan ja terveydenhuollon ja koulutuksen olevan maailman huippua. Tämä johtunee vain siitä, etteivät suomalaiset tunne lainkaan edes lähellä sijaitsevien maiden normaaleja elinoloja.

Suomihan nimenomaan ei ole palveluyhteiskunta. Siellä ei saa mitään palvelua paitsi itsepalvelua, joka sekin on tehty eläkeläisten näkökulmasta aivan liian hankalaksi digisäätämiseksi. Suomessa ei ole toimivaa julkista terveydenhuoltoa - esimerkiksi sellaista kotilääkärijärjestelmää, jollainen useimmissa Euroopan maissa on. Suomalaiset eivät tätä tiedä siksi, että heistä vain eläkeläiset, työttömät ja maahanmuuttajat ylipäätään käyttävät julkista terveydenhuoltoa. Suurin osa väestöstä käyttää subventoitua yksityistä, kuten työterveydenhuoltoa.

Viro on jo ohittanut Suomen sekä terveydenhuollon että koulujärjestelmän tasossa. Suomessa on ollut paljonkin hyvää, mutta hyvää ei pidetä, vaan se uudistetaan väkisin pois. Ja se, mitä jää jäljelle, tehdään liian kalliiksi ja liian raskaaksi. Ruotsi taas teki tarpeelliset julkisen sektorin uudistuksensa jo vuoden 2008 lamasta oppineena, ja on siitä asti kasvattanut eroa taantumus-Suomeen.

Mutta palataanpa Kallahdenniemelle. Siellä oli vielä hienommat maisemat kuin Ramsinniemellä, mutta valitettavasti myös väkeä liikkui poluilla ja rannoilla huomattavasti enemmän. Polut olivat paremmat ja niitä pääsi seuraamaan loogisesti niemen ympäri törmäämättä koko ajan suljettuihin vyöhykkeisiin. Kala- ja naurulokkeja kiljui rannoilla sankoin parvin, iltapäivän väkevässä laskevassa auringossa kymmenten valkoposkihanhien parvet ylittivät niemenkärkeä kaakattaen.

Aalloilla kellui taas lauttoina alleja, haahkoja ja koskeloita. Tiiroja kökki kivillä. Meriharakoita ja muutama viklo kahlaili lietteillä. Vuosaaren läheisyys lienee syynä siihen, että rantaniittyjen reunamille oli pesiytynyt suurperheittäin arabeja ja kurdeja perjantaipiknikkejä viettämään.

*   *   *

Istanbul on yksi kaikkien aikojen lempikaupungeistani maailmanlaajuisesti. Uskomaton kaupunki, jota on niin paljon kaikkiin suuntiin, ja jossa on niin paljon kaikkea. Joka katu elävä, täynnä. Kaikki toimii, vuorokauden ympäri. Kaikki on edullista - on tilaa elää, vaikka onkin väentungos ja liikennekaaos. Joka kaupunginosalla on oma luonteensa.

Olenhan jo paljon kirjoittanut Istanbulista niinä elämäni aikoina, joina olen säännöllisesti täällä käynyt ja viettänyt välilaskua pidempiä aikoja, yleensä muutaman päivän jaksoissa. Nyt kadun sitä, etten tehnyt Pakistanin vuosinani samaa kuin Lähi-idän ja Afganistanin vuosinani ja vieläpä Ukrainan vuosinakin, että vietin Istanbulissa usein pari päivää läpikulkumatkoilla Euroopasta muuhun maailmaan. Sitä tosin selittää se, että minulla on ollut viimeiset neljä vuotta puoliso, jonka luona vietin kaikki lomani.

Ihmettelen, ettei hän koskaan vaivautunut tulemaan vastaan Istanbuliin ja tapaamaan minua siellä, vaikka kerran tulikin Dohaan ja menimme yhdessä Kaakkois-Aasiaan. Istanbulissa olisi kaikkea sitä, mitä häneltä Suomessa puuttuu: Välimeren-kulttuuria, edullisuutta, kahviloita, ostoksia, urbaania elämää. Sitä, että vähemmälläkin rahalla on varaa astua kotiovesta ulos tai tavata joku kaveri kahvin tai lounaan merkeissä. Ja että asioita saa hoidetuksi ihmispalveluin, pienellä rahalla. Mutta puolisoni rajoitteena on puolestaan koiramme, jota hän ei voi luottaa kenenkään ulkopuolisen hoiviin, joten niinpä hän ei nytkään tullut, vaikka olisi hyvin voinut viettää täällä viikonlopun kanssani joko ennen työmatkaani tai sen jälkeen. Pegasoksen lentohinnatkin ovat vain 250 euroa menopaluu, jota nykyisessä maailmantilanteessa voi pitää edullisena. (Enää ei oikein voi kuin haaveilla joidenkin vuosien takaisista 50 euron lennoista Espanjaan, Italiaan, Brysseliin jne.)

Jo lauantaina saapuessani kävin pitkällä kävelyllä Geci-puistossa, Istiklalilla ja Taksimin sivukaduilla. Alppikiitäjät kirisivät taivaalla ja kauluskaijat kiekuivat. Sunnuntaina kävin Haciosmanin metsässä, jonne saakka pääsee Taksimilta suoralla metrolla. Metsäisestä puistosta löytää sankoin joukoin lehtimetsälajeja: rastaat, peipot ja punarinnat lauloivat kaikkialla, ylempänä myös samettipääkerttu. Etelänsatakieli oli jo äänessä, tiltaltit ja mustapääkertut runsaita.

Haciosmanista palatessani menin Gülhanen puistoon, Bosporin rantapromenadille ja basaareihin. Gülhanen puistossa isokauluskaijat pesivät yhdyskuntana sekä plataaneissa että palatsinmuurin koloissa. Myös tavallinen kauluskaija ja pihamaina ovat tuossa puistossa yleisiä. Harmaahaikarat ja pikkumerimetsot istuskelevat puissa pesillään ja puiston korkeimmasta osasta voi katsella Bosporille, jossa sadoittain idänpikkuliitäjiä viistää vettä muutollaan molempiin suuntiin Välimeren ja Mustanmeren väliä. Bosporilla näkee myös kaikkia kolmea merimetsolajia sekä tietysti tuhansittain etelänharmaalokkeja. Talvisin salmea kansoittavat naurulokit ovat nyt poissa.

Illalla kävin katsastamassa nostalgisia paikkoja Cihangirissa, mutta valitettavasti Babel Café oli kiinni ja Café Unicorn kokonaan kadonnut. Sen paikalla oli jokin moderni uusi paikka. Ja minusta tuntuu, että Van Kahvalti Sofrasi oli vaihtanut paikkaa toiselle kadulle, vaikka sen löysinkin. Boheemi Cihangir oli kuitenkin yleisesti ottaen entisensä, nyt millenniaalien sijaan täynnä Z-sukupolven hipstereitä ja toki kaikkia varttuneempiakin sukupolvia.

Maanantaina kävin Ruotsin konsulaatilla, joka on toiminut Ruotsin valtakunnan diplomaattisena edustustona Osmanivaltakuntaan 1700-luvulta alkaen ja on siinä toimessa edelleenkin, vaikka valtakunnat ja hallinnot ovat sittemmin vaihtuneet monta kertaa. Toistasataa vuotta tuo perinteikäs rakennus toimi siis myös Suomen edustajana sulttaanin kaupungissa. Konsulaatin takaa löytyy myös Ruotsin tutkimusinstituutti Istanbulissa. Jatkoimme maanantai-iltaa eräällä Beyoğlun kattoterasseista, josta menimme vielä myöhemmin baariin Cihangiriin. 

Tiistai, keskiviikko ja torstai menivät sen työkonferenssin merkeissä, jonka vuoksi olin Istanbuliin tullut. Päivät olivat pitkiä, aamukuudesta iltakymmeneen, joten niihin ei mahtunut juuri ylimääräistä. Torstain ohjelma kuitenkin loppui sen verran aikaisin, että ehdin hyvin pohjoiseen Atatürkin arboretumiin, joka on Bahçeköyn pikkukaupungin ja Belgradin metsien väliin jäävä merkittävä luontoalue, muodollisesti kasvitieteellinen puutarha, mutta käsittäen hienoja pyökkimetsiä, vanhoja jalopuita ja avointa puusavannimaista maastoa, joka vetää puoleensa runsain mitoin muuttolintuja. Atatürkin arboretum on viikonloppuisin suljettu, joten sinne kannattaa hankkiutua viikolla.

Sain arboretumista kokoon 39 lajia, joihin kuuluivat esimerkiksi neljä paikalla tavattavista kuudesta tikkalajista: sekä harmaapäätikka että vihertikka olivat äänekkäitä ja yleisiä, tammitikka ja käpytikka taas löytyivät hiljaisempina metsistä. Kaksi muuta lajia, syyriantikka ja pikkutikka, eivät tällä kertaa näyttäytyneet. Sen sijaan näin kaikenlaista muuta kaunista, kuten juomaan laskeutuneita nokkavarpusia ja pesää rakentavia pyrstötiaisia, täkäläistä viirupäistä alalajia.

Muuttolinnuista puisto on erityisen hyvä sieppojen bongaamiseen. Löysinkin viidestä sieppolajista neljä. Muutolla olleista siepoista kirjosieppo näytti olevan yleisin kymmenin yksilöin, sepelsieppoja löysin muutaman ja varmoja balkaninsieppoja vain yhden. Myös yksi harmaasieppo oli jo saapunut, mutta tämä laji oli yllättävän vähäinen. Ainoastaan pikkusieppo jäi uupumaan, ja sekin esiintyy arboretumissa. Tavanomainen metsälinnusto piti hyvää konserttia: musta- ja laulurastaita, peippoja ja punarintoja, tiltaltteja, mustapääkerttuja, peukaloisia, tali- ja sinitiaisia, etelänpuukiipijöitä ja tulipäähippiäisiä. 

Kävelin arboretumista takaisin Bahçeköyn pikkukaupunkiin - tai kylään, kuten Turkissa sanotaan - ja kävin siellä syömässä mantea ja juomassa turkkilaisen kahvin, ennen kuin otin paikallisbussin aiemmin mainittuun Haciosmaniin, josta on suora metroyhteys Taksimille.

Torstai-iltana ja tänään on ollut sateista ja sikäli ohjelmaani on sopinut kiertää ostoksilla etsimässä puolisoni hyvin spesifejä ostostoiveita, jotka vielä usein pitää lisäksi valokuvin vahvistaa, jotta värit ja sävyt menevät oikein. Koko ei onneksi ole hänen kohdallaan merkittävä riskitekijä, koska hän on onnekseen universaalin symmetrinen ja sopusuhtainen. Olen hankkinut jo lenkkareita, paitoja, puseroita, lenkkeilyasun, sormuksia ja takin, mutta vielä puuttuvat oikeanlainen selkäreppu ja unessa hänellä näkemäni burgundinpunainen pikkutakki. Suomessa näihin ei olisi varaa, mutta täällä ostokset maksavat suunnilleen saman kuin bensa Kirkkonummelle ja takaisin ja kahvi metsätaipaleen kioskilla.

Verrattuna joidenkin vuosien takaiseen, Istanbulissa on tapahtunut väestöllisiä muutoksia. Muistan takavuosista sen, että kaupunki oli tupaten täynnä syyrialaisia - ja kuulee täällä yhä syyrialaisittain puhuttua arabiaa varsin paljon, mutta suhteellinen määränsä on Syyrian vapautuksen jälkeen selvästi laskenut. Väkeä on ilmeisesti niin palannut Syyriaan, jatkanut Eurooppaan kuin hajaantunut historiallisesta keskustasta edullisempiin esikaupunkeihin tai muualle Turkkiin.

Sen sijaan slaavien määrä on kasvanut eksponentiaalisesti. Niin syrjäistä katua, kujaa tai kahvilaa ei tunnu löytyvän, etteikö siellä kuulisi venäjää. Aiempaa enemmän kuulee myös ukrainaa ja puolaa, muttei yhtä suuria määriä kuin täällä on venäläisiä. Miljoonia nuoria aikuisia venäläisiä on muuttanut Turkkiin pakoon sotaväkeen kutsumista ja yleistä ikävää tilannetta. Lisäksi Venäjän keskiluokka matkustelee Turkkiin mielellään, koska sinne he pääsevät, ja siellä on edullista. Venäläisiä naisiakin on aivan joka paikassa, eikä vain tiettyjen alojen nuoria kaunottaria, vaan myös keski-ikäisiä maatuskoja hölpöttää kaupoissa ja pysäkeillä, mihin vain korva kantaa.