Vietin viikonlopun Virossa ja Latviassa. Lähdin perjantaina jo viiden Lindalla ja jatkoimme Tallinnasta vanhaan kotikaupunkiini Tarttoon, pysähtyen matkalla vain ostoksilla Sikupillin supermarketissa sekä kahvilla ja oluilla Adaveren tuulimyllyllä. Yöpymispaikkana oli yksi opiskelija-asuntoloista, muttei se sama, joka toimi residenssinäni takavuosina.
Tarttoa ei taas ollut tuntea. Vuodessa on pykätty lisää uusia lasipalatseja ja ostoskeskuksia. Nyt vauhti tosin varmaankin hidastuu, sillä päivän sana Virossa on masu, lamaa tarkoittava uudissana. Latviassa kriisi on vielä syvempi ja siellä puhutaankin yksinkertaisesti kriisistä. Riian kaupungissa kunnallisvaalit voitti moskovalaismielinen venäläispuolue. Tartossakin muutama tuttu paikka oli mennyt konkurssiin. Olipa talouslama tai ei, kesänviettoa se ei ole Baltian maissa hidastanut. Varsinkin Latvia, jonka valuutta ei ole sidottu euroon, on nyt entistä edullisempi euroalueelta tuleville matkailijoille.
Kävimme tutustumassa Baltian historian synkkiin päiviin metsäveljien maanalaisilla piilopaikoilla. Metsäveljet taistelivat vielä pitkään neuvostomiehityksen aikana neuvostoterroria vastaan ja piileksivät Viron metsissä. Myös Latviassa ja Liettuassa käytiin metsissä epätoivoista vastarintaa miehitystä vastaan. Ahdistavinta luettavaa ovat monet kuvaukset paikallisista pettureista, jotka rahasta tai pelosta ilmiantoivat metsäveljiä ja näiden auttajia KGB:lle. Metsäveljien aikaan perehtyessä ei voi välttyä miettimästä, millaista olisi ollut elää Suomessa mikäli venäläiset olisivat miehittäneet maamme. Epäilemättä Suomessakin osa väestöstä olisi paennut joukkopidätyksiä ja murhia metsiin ja osa väestöstä puolestaan ryhtynyt miehittäjien kätyreiksi ja yhteistoimintamiehiksi, maanmiehiään kavaltaen.
Lauantaina saavuttiin varsinaiseen kohteeseen, Līvāniin, joka on Latgalen länsiosassa, puolivälissä Riian ja Väinänlinnan välillä. Varsinaiset perhepidot ne olivatkin! Syntymäpäiväsankarin isä kaivoi heti automme moottorin sammuttua esille pulloittain pontikkaa, jonka tekemistä on harjoitellut koko ikänsä, joten makukin oli jalostunut hämmästyttävän hyväksi. Epäilen, että pidot jatkuvat siellä vieläkin, vaikka minä lähdin jo sunnuntai-iltana Riikaan ja sieltä Fokkerin potkurikoneella lentäen takaisin Helsinkiin.
Sunnuntaina ehdittiin tosin vielä käydä taidenäyttelyssä, valokuvanäyttelyssä (paikallinen psykiatri on erikoistunut pikkutuhmiin kuviin teinitytöistä), lasimuseossa sekä ajelemassa edestakaisin Väinäjoen yli lossilla, joka on kuulemma ollut siinä tsaarinajoista lähtien. Niin kertoi lossimestari, joka hänkin kaivoi monikansallisen vierailijajoukkomme kunniaksi kopistaan pontikkapullon.
Tässä blogissa ollaan ikuisesti matkalla, milloin fyysisesti, milloin henkisesti. Ilman sen kummempia sitoumuksia kirjoitan tänne havaintojani ja ajatuksiani mielenkiintoisista paikoista. Pysyttelen mieluiten anonyymina, vaikka ne, jotka minut tuntevat, tietävät kyllä kuka olen. Kommentoida saavat toki ventovieraatkin.
maanantai 29. kesäkuuta 2009
keskiviikko 24. kesäkuuta 2009
Kolmas Geneve
Kävin tänään kolmannessakin Genevessä, nimittäin vanhassa kaupungissa ja katedraalin ympäristössä. Tämä osa on tois puol jokke, kun kuljetaan nykyiseltä puoleltani Rousseaun patsaalla varustetun Rhônen suulla olevan saaren ja sitten Calvinin ja Zwinglin patsaiden kautta. Toisella puolella on enemmän rahaa, saksan kieltäkin alkaa näkyä ja paljon kello- ja kultakauppoja. Kukkulalla on kaunis Geneven katedraali, jonka yhteydessä uskonpuhdistusmuseo. Matkaopaskin kertoo, etta geneveläiset ovat sankarillisesti puolustautuneet ranskalaisten katolisten toistuvia petturimaisia ja vähämielisiä hyökkäyksiä vastaan, ja olleet voitokkaita. Kuitenkin puolet Geneven autokannasta on Ranskan rekisterissä ja monet käyvät sillä puolen kaupassa ja syömässä hintasyistä.
Niinpä palasin illaksi puoliväliin vauraamman Geneven ja arabikorttelien väliin, jossa on runsaasti espanjalaisia ja portugalilaisia ravintoloita. Hyvää ruokaa, viiniä ja olutta saa runsaasti vaikkakin Suomen hinnoissa tai ylikin. Ei ole pitkä matka polttamaan vesipiippua johonkin monista arabipaikoista.
Niinpä palasin illaksi puoliväliin vauraamman Geneven ja arabikorttelien väliin, jossa on runsaasti espanjalaisia ja portugalilaisia ravintoloita. Hyvää ruokaa, viiniä ja olutta saa runsaasti vaikkakin Suomen hinnoissa tai ylikin. Ei ole pitkä matka polttamaan vesipiippua johonkin monista arabipaikoista.
tiistai 23. kesäkuuta 2009
Geneve tai kaksi Geneveä
Geneve on maailman pakolaisten pääkaupunki. Se on ranskankielistä Sveitsiä ja niin täynnä kansainvälisiä organisaatioita, että kaupungissa pärjää ranskan jälkeen parhaiten englannilla, jota paikallisistakin suurin osa tuntuu ymmärtävän paremmin kuin saksaa. Tai täällä voisi hyvin pärjätä myös arabiaksi, koska asukkaista suuri osa on arabeja. Loput jakautuvat afrikkalaisiin, afgaaneihin, intialaisiin, etnisiin ranskalaisiin, slaaveihin jne.
Periaatteeni on, että työmatkoillakaan en tuhlaa rahaa asumalla viiden tähden hotelleissa, joten kollegani vetäytyivät eilen illalla nukkumaan hotelliinsa, suunnistin omalle hotellilleni korttelissa, joka on täynnä etnisiä ravintoloita ja baareja. Lähellä näyttävät olevan islamilainen kortteli ja homokortteli sulassa sovussa vierekkäin. Kadulla lampsii mustia miehiä. Kollegat väittivät, että Geneve on tylsä kaupunki. Löysin kuitenkin keskustan ja sen laitamien kujilta hyvin värikkään ja monimuotoisen kaupungin. Kollegat eivät olleet ollenkaan oikeassa.
Yhden kadun varressa on kymmenen libanonilaista ravintolaa. Monet niistä tosin ovat vain shawarmakioskeja, joissa istui parransänkisiä miehiä ja huivipäisiä naisia. Toisen terassilla puhuttiin ranskaksi politiikkaa, korotettiin ääntä ja heristettiin sormea. Kyse tuntui olevan Suur-Beirutin jakamisesta vaalipiireihin. Eilen illalla söin varmaan elämäni kalleimman libanonilaisen illallisen paikassa nimeltä Abu Ali, 55 frangia muutamista mezzeistä, Almaza-tuopista ja ähwestä. Kaksi senttilitraa Kefrayaa tai Ksaraa maksoi 16 frangia. Hyvää ruoka kyllä oli, mutta Geneve on pahamaineisen kallis kaupunki.
Keskustan kujilla on libanonilaispaikkojen lisäksi vieri vieressä muita etelän maiden kulttuureja edustavia etnisiä ravintoloita: italialaisia, egyptiläisiä, intialaisia, persialaisia, portugalilaisia, jopa eritrealaisia. Niiden terasseilla puhuttiin paljon politiikkaa murteisella ranskalla. Lopulta löytyi myös umpisveitsiläinen fondyypaikka, joka oli pakkautunut täyteen mummoja. Poloiset konservatiiviset sveitsiläismummot tuskin enää uskaltavat kaupungilla muualla syödä, kaikkialla kun on ulkomaaneläviä. ”Uutta Eurooppaa.”
Suomen koleudesta saavuin Sveitsin koleuteen. Genevessä käy nimittäin kylmä viima. Kalseimmillaan se on Genevejärven rantabulevardilla kävellessä. Tuulen tuivertaessa voi kuulla veneiden laulun, kun rantaan riveihin parkitut veneet ja huvijahdit ujeltavat tuulessa.
Löysin myös erinomaisen arabialaisen kirjakaupan, josta voi ostaa kaikki historialliset arabialaiset klassikot sosiologista ja historioitsijasta Ibn Khaldunista tutkimusmatkailijoihin Ibn Fadlaniin ja Ibn Battutaan sekä suufilaisia runoilijoita, hadithien selitysteoksia ynnä muuta, lähes kaikkea useammalla kielellä. Löysin myös minulle aiemmin tuntemattomia kirjasia Syyrian ja Irakin kurdeista sekä Algerian politiikasta.
Kansainväliset järjestöt elävät omaa elämäänsä hieman keskustan ulkopuolella, valtavissa mahtipontisissa betoni- ja lasipalatseissa, joita ympäröivät mittavat turvatoimet, ja joilla on omat asuntolansa, omat maailmansa ja omat palvelunsa. YK-järjestöjen konferensseissa puidaan kansainvälistä oikeutta ja mitä erilaisimpia humanitäärisiä periaatteita. Punaisen Ristin päämaja ja Maailman patenttijärjestö kohoavat valtavina rakennuksina vehreiden nurmien keskeltä. Täällä ollaan kaukana kentältä, teoreettisessa ja abstraktissa maailmassa, jossa kaikki maailman ongelmat ovat suuria numeroita. Numeroiden kuvastamiin ongelmiin vastaamiseksi pitää saada vielä isompia numeroita ja niiden perässä dollarin tai euron merkki. Siksi Geneven viiden tähden hotellit ovat jatkuvasti täynnä kovapalkkaisia ihmisiä, jotka ympäri maailmaa tulevat tänne ratkomaan maailman ongelmia suurissa konferensseissa.
Periaatteeni on, että työmatkoillakaan en tuhlaa rahaa asumalla viiden tähden hotelleissa, joten kollegani vetäytyivät eilen illalla nukkumaan hotelliinsa, suunnistin omalle hotellilleni korttelissa, joka on täynnä etnisiä ravintoloita ja baareja. Lähellä näyttävät olevan islamilainen kortteli ja homokortteli sulassa sovussa vierekkäin. Kadulla lampsii mustia miehiä. Kollegat väittivät, että Geneve on tylsä kaupunki. Löysin kuitenkin keskustan ja sen laitamien kujilta hyvin värikkään ja monimuotoisen kaupungin. Kollegat eivät olleet ollenkaan oikeassa.
Yhden kadun varressa on kymmenen libanonilaista ravintolaa. Monet niistä tosin ovat vain shawarmakioskeja, joissa istui parransänkisiä miehiä ja huivipäisiä naisia. Toisen terassilla puhuttiin ranskaksi politiikkaa, korotettiin ääntä ja heristettiin sormea. Kyse tuntui olevan Suur-Beirutin jakamisesta vaalipiireihin. Eilen illalla söin varmaan elämäni kalleimman libanonilaisen illallisen paikassa nimeltä Abu Ali, 55 frangia muutamista mezzeistä, Almaza-tuopista ja ähwestä. Kaksi senttilitraa Kefrayaa tai Ksaraa maksoi 16 frangia. Hyvää ruoka kyllä oli, mutta Geneve on pahamaineisen kallis kaupunki.
Keskustan kujilla on libanonilaispaikkojen lisäksi vieri vieressä muita etelän maiden kulttuureja edustavia etnisiä ravintoloita: italialaisia, egyptiläisiä, intialaisia, persialaisia, portugalilaisia, jopa eritrealaisia. Niiden terasseilla puhuttiin paljon politiikkaa murteisella ranskalla. Lopulta löytyi myös umpisveitsiläinen fondyypaikka, joka oli pakkautunut täyteen mummoja. Poloiset konservatiiviset sveitsiläismummot tuskin enää uskaltavat kaupungilla muualla syödä, kaikkialla kun on ulkomaaneläviä. ”Uutta Eurooppaa.”
Suomen koleudesta saavuin Sveitsin koleuteen. Genevessä käy nimittäin kylmä viima. Kalseimmillaan se on Genevejärven rantabulevardilla kävellessä. Tuulen tuivertaessa voi kuulla veneiden laulun, kun rantaan riveihin parkitut veneet ja huvijahdit ujeltavat tuulessa.
Löysin myös erinomaisen arabialaisen kirjakaupan, josta voi ostaa kaikki historialliset arabialaiset klassikot sosiologista ja historioitsijasta Ibn Khaldunista tutkimusmatkailijoihin Ibn Fadlaniin ja Ibn Battutaan sekä suufilaisia runoilijoita, hadithien selitysteoksia ynnä muuta, lähes kaikkea useammalla kielellä. Löysin myös minulle aiemmin tuntemattomia kirjasia Syyrian ja Irakin kurdeista sekä Algerian politiikasta.
Kansainväliset järjestöt elävät omaa elämäänsä hieman keskustan ulkopuolella, valtavissa mahtipontisissa betoni- ja lasipalatseissa, joita ympäröivät mittavat turvatoimet, ja joilla on omat asuntolansa, omat maailmansa ja omat palvelunsa. YK-järjestöjen konferensseissa puidaan kansainvälistä oikeutta ja mitä erilaisimpia humanitäärisiä periaatteita. Punaisen Ristin päämaja ja Maailman patenttijärjestö kohoavat valtavina rakennuksina vehreiden nurmien keskeltä. Täällä ollaan kaukana kentältä, teoreettisessa ja abstraktissa maailmassa, jossa kaikki maailman ongelmat ovat suuria numeroita. Numeroiden kuvastamiin ongelmiin vastaamiseksi pitää saada vielä isompia numeroita ja niiden perässä dollarin tai euron merkki. Siksi Geneven viiden tähden hotellit ovat jatkuvasti täynnä kovapalkkaisia ihmisiä, jotka ympäri maailmaa tulevat tänne ratkomaan maailman ongelmia suurissa konferensseissa.
maanantai 22. kesäkuuta 2009
Eettinen kuluttaminen
Harjoitin eettistä kuluttamista myös Alkossa. Ostin georgialaisia ja libanonilaisia viinejä juhannukseksi. Juomalla voi parantaa maailmaa ja tukea uhanalaisia demokratioita. Useimmista Alkon myymälöistä löytyy parikin erilaista libanonilaista viiniä sekä georgialaisista ainakin Kahetiassa sijaitsevan Telianin laakson Saperavi.
Libanonilaisista viineistä Ksaran Réserve du Couvent on peräisin Ksaran viinitilalta Zahlén vaalipiiristä Keski-Bekaasta, jossa maalis-14 sai odottamattoman suuren voiton maalis-8:n kannattajista. Zahlén ympäristö muodostaa kristityn vyöhykkeen muutoin perin shiialaisvaltaisessa Bekaan laaksossa, jossa Hizbullah on vahvoilla. Myös alueen sunnalaiskylät lienevät äänestäneet maalis-14:ä. Toinen suuri libanonilainen viininvalmistaja Kefraya sijaitsee Bekaan laaksoa pitkin kuljettaessa etelämmäs ja sillä on ollut perinteisesti hyvät yhteydet niin ikään maalis-14-liittoumaan kuuluviin druuseihin.
Viinien ostamisessa on myös se hyvä puoli, että pelko, että näillä ostoksilla voisi suoraan tukea Hizbullahia tai Iranin ylintä johtoa, eivät ole kovin vakavia. Libanonin tapauksessa jotkut viinitiloista saattavat tietysti olla lähempänä maalis-8:n kristittyjä tukipuolueita kuin maalis-14:n. En ole vielä löytänyt luotettavaa lähdettä siihen, kuinka viinistä voisi maistaa poliittisen sidoksen. Nykyisin Georgiassakin on kehitetty siinä määrin viininvalmistusta, että Neuvostoliiton maku on kadonnut ainakin vientiin menevistä georgialaisviineistä tyystin.
Libanonilaisista viineistä Ksaran Réserve du Couvent on peräisin Ksaran viinitilalta Zahlén vaalipiiristä Keski-Bekaasta, jossa maalis-14 sai odottamattoman suuren voiton maalis-8:n kannattajista. Zahlén ympäristö muodostaa kristityn vyöhykkeen muutoin perin shiialaisvaltaisessa Bekaan laaksossa, jossa Hizbullah on vahvoilla. Myös alueen sunnalaiskylät lienevät äänestäneet maalis-14:ä. Toinen suuri libanonilainen viininvalmistaja Kefraya sijaitsee Bekaan laaksoa pitkin kuljettaessa etelämmäs ja sillä on ollut perinteisesti hyvät yhteydet niin ikään maalis-14-liittoumaan kuuluviin druuseihin.
Viinien ostamisessa on myös se hyvä puoli, että pelko, että näillä ostoksilla voisi suoraan tukea Hizbullahia tai Iranin ylintä johtoa, eivät ole kovin vakavia. Libanonin tapauksessa jotkut viinitiloista saattavat tietysti olla lähempänä maalis-8:n kristittyjä tukipuolueita kuin maalis-14:n. En ole vielä löytänyt luotettavaa lähdettä siihen, kuinka viinistä voisi maistaa poliittisen sidoksen. Nykyisin Georgiassakin on kehitetty siinä määrin viininvalmistusta, että Neuvostoliiton maku on kadonnut ainakin vientiin menevistä georgialaisviineistä tyystin.
torstai 18. kesäkuuta 2009
Juhannuksen edellä
Vapaan maailman katseet ja sympatiat ovat iranilaisten opiskelijoiden puolella, mutta lähipäivinä tai -viikkoina on kuitenkin todennäköisemmin odotettavissa verilöyly kuin uusi värillinen vallankumous. Iranilaiset lienevät saaneet innostusta Libanonin vaalituloksesta ja ehkä myös Obaman puheesta, kuten niin moni arvailee, mutta tyytymättömyys Ahmadinejadin diktatuuria ja väärin suunnattua resurssien käyttöä kohtaan on ollut kouriintuntuvaa Iranin koulutetumpien luokkien piirissä jo pitkään.
BBC on julkaissut erittäin mielenkiintoisen artikkelin Iranin tilanteesta ja siitä, missä oloissa kansalaisvaikuttaminen ja katuvallankumous voi onnistua ja milloin taas ei. Iranin uutiskuvista voi havaita saman kuin Libanonissakin. Demokratian ja vapauden kannattajilla on coolimmat aurinkolasit kuin pamputtajillaan, kun taas demokratian ja vapauden vastustajilla on matalat otsat ja epäsiistit sänkiparrat.
Olen aloittanut uuden turvataloni kalustamisen harjoittamalla eettistä kuluttamista. Olen valinnut varusteiden valinnat alkuperämaiden demokraattisuuden ja vapausasteen mukaan. Niinpä hylkäsin Venäjällä ja Kiinassa tehdyt lasit sekä vietnamilaiset aterimet. Suomalaisia ja virolaisia tuotteita ei enää tunnu löytyvän mistään, joten tyydyin ostamaan Puolassa, Turkissa ja Thaimaassa valmistettuja kotitaloustarpeita. Ne olivat eettisimpiä valmistusmaita, joita löysin.
Palasin Suomeen viikko sitten lauantaina aurinkoisesta Ammanista. Suomessakin oli vielä lauantaina aurinkoista ja kaiken huipuksi Helsingin keskustan katuja väritti sambakarnevaali. Mutta ei aikaakaan kun vähän karnevaalin päätyttyä taivaalta alkoi tulla kaatamalla vettä ja siitä lähtien onkin vallinnut joitain auringon pilkahduksia lukuun ottamatta koleus ja kalseus. Suomen kesä on vaihteleva.
BBC on julkaissut erittäin mielenkiintoisen artikkelin Iranin tilanteesta ja siitä, missä oloissa kansalaisvaikuttaminen ja katuvallankumous voi onnistua ja milloin taas ei. Iranin uutiskuvista voi havaita saman kuin Libanonissakin. Demokratian ja vapauden kannattajilla on coolimmat aurinkolasit kuin pamputtajillaan, kun taas demokratian ja vapauden vastustajilla on matalat otsat ja epäsiistit sänkiparrat.
Olen aloittanut uuden turvataloni kalustamisen harjoittamalla eettistä kuluttamista. Olen valinnut varusteiden valinnat alkuperämaiden demokraattisuuden ja vapausasteen mukaan. Niinpä hylkäsin Venäjällä ja Kiinassa tehdyt lasit sekä vietnamilaiset aterimet. Suomalaisia ja virolaisia tuotteita ei enää tunnu löytyvän mistään, joten tyydyin ostamaan Puolassa, Turkissa ja Thaimaassa valmistettuja kotitaloustarpeita. Ne olivat eettisimpiä valmistusmaita, joita löysin.
Palasin Suomeen viikko sitten lauantaina aurinkoisesta Ammanista. Suomessakin oli vielä lauantaina aurinkoista ja kaiken huipuksi Helsingin keskustan katuja väritti sambakarnevaali. Mutta ei aikaakaan kun vähän karnevaalin päätyttyä taivaalta alkoi tulla kaatamalla vettä ja siitä lähtien onkin vallinnut joitain auringon pilkahduksia lukuun ottamatta koleus ja kalseus. Suomen kesä on vaihteleva.
perjantai 12. kesäkuuta 2009
Lisää Ammanista
Tiistaina oli Jordanian nykyisen kuninkaan valtaistuimelle nousemisen kymmenvuotisjuhla, joka oli tietysti iso kansallinen tapahtuma. Myös Ammaniin on tullut runsaasti uusia kivoja paikkoja, kahviloita, baareja ja vesipiippupaikkoja. Useimmissa on nykyisin ilmainen langaton netti ja vaikka Jordania onkin kaikessa kalliimpi kuin Libanon ja Syyria niin eivät hinnat mitään tolkuttomia ole. Niinpä olen istunut kirjoittelemassa puhtaaksi töitä ja muita papereita mitä miellyttävimmissä paikoissa, käynyt elokuvissa, tavannut kontakteja, vieraillut järjestöissä ja palestiinalaisten alueilla.
Ns. palestiinalaisleirejä on hieman vaikea mieltää pakolaisleireiksi, ne kun ovat oikeastaan kaupunginosia ja palestiinalaisia on puolet Jordanian väestöstä. Useimmilla heistä on Jordanian kansalaisuus ja täydet kansalaisoikeudet. Kuningatarkin on palestiinalainen. Muiden alueiden palestiinalaiset voivat vain unelmoida asemasta ja oikeuksista, jotka Jordanian palestiinalaisilla on.
Jordaniassa Libanonin vaalitulokset on tietysti otettu vastaan suurella huojennuksella. Hizbullahin tappio keikauttaa painoa myös Jordanian islamistisessa oppositiossa, Muslimiveljeskunnassa, radikaalimmilta maltillisemmille. Kaikkialla arabimaailmassa keskiluokan ja koulutettujen parissa näkyy Libanonin vaalitulosten jälkeen tietty itsetunnon kohoaminen. Demokratia ja liberaalit arvot voivat sittenkin pärjätä Hizbullahin ja sen liittolaisten tolkutonta uhoa ja aseiden kalistelua vastaan, eikä kyse enää ole edes siitä, että heti syytettäisiin "Bushin agendan edustamisesta".
Tänään on Iranin presidentinvaalit, joten huomisesta lähtien voidaan lähteä jo huomattavasti selvemmin merkein ennustamaan Lähi-idän lähitulevaisuuden kehitystä, josta niin paljon riippuu. Ikävä kyllä Iranin vaalit eivät tule olemaan Libanonin vaalien tavoin demokraattiset ja rehelliset. Opiskelijoiden protestit ja Teheranissa vallitseva suuri tyytymättömyys Ahmadinejadin mahdilaiseen hihhulointiin eivät tule ratkaisemaan vaalituloksia, vaan Iranin presidentin valinta riippuu viimeiseen asti pienen konservatiivisen eliitin valtataistelusta.
Vaikka Ahmadinejad pysyisi ajatollah Khamenein suosikkina loppuun asti, hänen valintansa ei sittenkään ole kiveen hakattu, sillä myös konservatiivisessa papistossa ja kauppiaspiireissä Ahmadinejadia kohtaan tunnetaan syvää tyytymättömyyttä. Esimerkkinä tästä on opportunistin ja vanhan ketun Rafsanjanin iranilaisittain skandalöösi ulostulo Khameneille suunnatun avoimen kirjeen muodossa. Kirje on jo paljastanut Iranin eliitin sisällä kulkevia rintamalinjoja, joissa mahdilaiset salaliittolaiset tukevat Ahmadinejadia kun taas perinteisemmät konservatiivit, liberaaleista puhumattakaan, inhoavat häntä syvästi.
Jos Iranissa tulee vaalien jälkeen ilmaan muutoksia, voidaan alkaa suhtautua hieman optimistisemmin myös Palestiinan tulevaisuuteen. On kuitenkin vielä aivan liian aikaista ryhtyä optimistiksi. Libanoninkin tilanne on vielä kaikin tavoin hauras. Iranin vaalitulos vaikuttaa siihenkin, mitä Hizbullah tulee tekemään tulevina viikkoina ja kuukausina - selvää on kuitenkin, ettei se tule vapaaehtoisesti luopumaan aseistaan eikä agendastaan. Toisella puolen rajaa taas kyräilee toinen spoileri, Netanyahu, joka saattaa vielä keksiä hyökätä Libanoniin uudelleen ja siten jälleen, kuten vuonna 2006, mitätöidä länsimielisten vaalivoiton potentiaaliset seuraukset. Provokaatioita riittää aina.
Ns. palestiinalaisleirejä on hieman vaikea mieltää pakolaisleireiksi, ne kun ovat oikeastaan kaupunginosia ja palestiinalaisia on puolet Jordanian väestöstä. Useimmilla heistä on Jordanian kansalaisuus ja täydet kansalaisoikeudet. Kuningatarkin on palestiinalainen. Muiden alueiden palestiinalaiset voivat vain unelmoida asemasta ja oikeuksista, jotka Jordanian palestiinalaisilla on.
Jordaniassa Libanonin vaalitulokset on tietysti otettu vastaan suurella huojennuksella. Hizbullahin tappio keikauttaa painoa myös Jordanian islamistisessa oppositiossa, Muslimiveljeskunnassa, radikaalimmilta maltillisemmille. Kaikkialla arabimaailmassa keskiluokan ja koulutettujen parissa näkyy Libanonin vaalitulosten jälkeen tietty itsetunnon kohoaminen. Demokratia ja liberaalit arvot voivat sittenkin pärjätä Hizbullahin ja sen liittolaisten tolkutonta uhoa ja aseiden kalistelua vastaan, eikä kyse enää ole edes siitä, että heti syytettäisiin "Bushin agendan edustamisesta".
Tänään on Iranin presidentinvaalit, joten huomisesta lähtien voidaan lähteä jo huomattavasti selvemmin merkein ennustamaan Lähi-idän lähitulevaisuuden kehitystä, josta niin paljon riippuu. Ikävä kyllä Iranin vaalit eivät tule olemaan Libanonin vaalien tavoin demokraattiset ja rehelliset. Opiskelijoiden protestit ja Teheranissa vallitseva suuri tyytymättömyys Ahmadinejadin mahdilaiseen hihhulointiin eivät tule ratkaisemaan vaalituloksia, vaan Iranin presidentin valinta riippuu viimeiseen asti pienen konservatiivisen eliitin valtataistelusta.
Vaikka Ahmadinejad pysyisi ajatollah Khamenein suosikkina loppuun asti, hänen valintansa ei sittenkään ole kiveen hakattu, sillä myös konservatiivisessa papistossa ja kauppiaspiireissä Ahmadinejadia kohtaan tunnetaan syvää tyytymättömyyttä. Esimerkkinä tästä on opportunistin ja vanhan ketun Rafsanjanin iranilaisittain skandalöösi ulostulo Khameneille suunnatun avoimen kirjeen muodossa. Kirje on jo paljastanut Iranin eliitin sisällä kulkevia rintamalinjoja, joissa mahdilaiset salaliittolaiset tukevat Ahmadinejadia kun taas perinteisemmät konservatiivit, liberaaleista puhumattakaan, inhoavat häntä syvästi.
Jos Iranissa tulee vaalien jälkeen ilmaan muutoksia, voidaan alkaa suhtautua hieman optimistisemmin myös Palestiinan tulevaisuuteen. On kuitenkin vielä aivan liian aikaista ryhtyä optimistiksi. Libanoninkin tilanne on vielä kaikin tavoin hauras. Iranin vaalitulos vaikuttaa siihenkin, mitä Hizbullah tulee tekemään tulevina viikkoina ja kuukausina - selvää on kuitenkin, ettei se tule vapaaehtoisesti luopumaan aseistaan eikä agendastaan. Toisella puolen rajaa taas kyräilee toinen spoileri, Netanyahu, joka saattaa vielä keksiä hyökätä Libanoniin uudelleen ja siten jälleen, kuten vuonna 2006, mitätöidä länsimielisten vaalivoiton potentiaaliset seuraukset. Provokaatioita riittää aina.
maanantai 8. kesäkuuta 2009
Vaalien jälkeen
Libanonin vaalitulos osoitti maalta harvinaista demokraattista kypsyyttä. Opposition tärkeimmät johtajat näyttävät myös ainakin retorisesti hyväksyvän selvän vaalituloksen. Sekä Hizbullah että Amal ovat ilmoittaneet tunnustavansa tappion. Voittajien leiristä sekä Tulevaisuusliikkeen johtaja Saad Hariri että druusijohtaja Walid Jumblatt ovat kiirehtineet ojentamaan käden opposition suuntaan sekä kehottaneet kannattajiaan olemaan liian provosoivasti juhlimatta voittoa.
Beirutissa normaali elämä on palannut kaduille, suurin osa kaupoista ja kahviloista avannut pikkuhiljaa iltapäivällä, vaikka tänään onkin lomapäivä. Loman julistamisen tarkoituksena on ehkäistä yhteenottoja erityisesti Beirutissa, sillä ihmiset jäävät vielä päiväksi sukulaisiin kotikylille. Joitain tulevaisuusnuorison sinilippuisia autoja ajeli torvet soiden pitkin Hamraa, uhmaten siten Haririn nimenomaista kehotusta olla juhlimatta voittoa.
Huonoksi häviäjäksi on osoittautunut lähinnä kenraali Michel Aoun, joka on siirtynyt kannattajineen murjottamaan tappiota. Kristityt antoivat äänensä vielä paljon odotettua selvemmin maalis-14-liittoumalle, mikä nyt vaalien jälkeen saattaa Aounin mahtipontisen uhon entistä naurunalaisempaan valoon. Ei tullutkaan kolmatta tasavaltaa... 80-vuotias Aoun saanee myös heittää haaveet ikuisesta unelmastaan päästä presidentiksi ja kalifiksi.
Vielä eilen Hizbullah julisti, että vaaleissa on kysymys siitä, että Libanonin kansa päättää kansanäänestyksessä tuen antamisesta vastarinnan eli Hizbullahin aseille. Tänään on tietysti aivan eri ääni kellossa. Vaaleissa ei ollutkaan lainkaan kyse Hizbullahin aseista, ja niistä ei myöskään tulla keskustelemaan vaalien jälkeen, ilmoitti "Jumalan puolue".
Suurin osa libanonilaisista ystävistäni, jotka kannattivat maalis-14-liittoumaa, on hymyillyt koko päivän ja viestit ovat sinkoilleet chatissä ja sähköposteissa. Ne, jotka kannattivat maalis-8-liittoumaa, ovat olleet nyt paljon varovaisempia lausunnoissaan. Aounin kannattajien illuusiot näyttävät hajonneen rankimmin. Muille maalis-8:n kannattajille vaalitulos ei oikeastaan tuo mitään muutosta. Hizbullahilla on aseensa ja nekin amalilaiset, jotka eivät Hizbullahista erityisemmin pidä, pysyvät linjassa shiialaisen solidaarisuuden nimeen.
Kahviloissa puidaan innolla politiikkaa, mutta pääosin hymyssä suin. Ehkä pettyneet ovat jääneet kotiin murjottamaan. SSNP:n kantapaikassa näkyykin happamia naamoja ja aggressiivisesti murjottavia nuoriamiehiä. Solidèren läpi on miellyttävää kävellä nyt kun ei ole enää telttoja, piikkilankoja ja yrmyileviä militantteja. Kunpa vain kaikki tosiaan hyväksyisivät vaalitulokset ja väkivallalta vältyttäisiin. Tripolissa kuuluu räjähtäneen kranaatti, mutta toivottavasti nämä pienet välikohtaukset jäävät yksittäisiksi.
Ulkomailla Libanonin vaalitulos on herättänyt kahtalaisia reaktioita. Varsinkin länsimaissa ja kaikissa muissa arabimaissa paitsi Syyriassa maalis-14:n voitto merkinnee ennen kaikkea helpotuksen tunnetta. Kolme valtiota lienee pettyneitä tulokseen: Iran, Syyria ja Israel. Viime mainittu siksi, että länsimielisten voitto Libanonin vaaleissa tekee entistä hankalammaksi revanssin hankkimisen huono-onnisesta kesän 2006 sodasta. Israelin nykyhallituksen ensilausunnot kuvastavatkin kaunaista pettymystä, että Libanonia ei päästykään julistamaan roistovaltioksi.
Merkillistä on niiden länsimaisten toimittajien pettymys, jotka olivat niin varmoja, että Libanonin vaaleissa on kysymys Amerikan politiikasta ja siitä, että "arabikatu hautaa nyt Bushin ainoankin lyhyeksi jääneen onnistumisen Lähi-idässä". Herätys! Bush on menneen talven lumia ja toisaalta eivät libanonilaiset vaaleissaan äänestäneet myöskään Obaman Kairossa esittämien lupauksien uskottavuudesta, kuten jotkut toimittajat tuntuvat kuvittelevan. Kyllä libanonilaiset äänestäessään ajattelivat ensisijaisesti oman maansa politiikkaa, eivät Amerikkaa.
Beirutissa normaali elämä on palannut kaduille, suurin osa kaupoista ja kahviloista avannut pikkuhiljaa iltapäivällä, vaikka tänään onkin lomapäivä. Loman julistamisen tarkoituksena on ehkäistä yhteenottoja erityisesti Beirutissa, sillä ihmiset jäävät vielä päiväksi sukulaisiin kotikylille. Joitain tulevaisuusnuorison sinilippuisia autoja ajeli torvet soiden pitkin Hamraa, uhmaten siten Haririn nimenomaista kehotusta olla juhlimatta voittoa.
Huonoksi häviäjäksi on osoittautunut lähinnä kenraali Michel Aoun, joka on siirtynyt kannattajineen murjottamaan tappiota. Kristityt antoivat äänensä vielä paljon odotettua selvemmin maalis-14-liittoumalle, mikä nyt vaalien jälkeen saattaa Aounin mahtipontisen uhon entistä naurunalaisempaan valoon. Ei tullutkaan kolmatta tasavaltaa... 80-vuotias Aoun saanee myös heittää haaveet ikuisesta unelmastaan päästä presidentiksi ja kalifiksi.
Vielä eilen Hizbullah julisti, että vaaleissa on kysymys siitä, että Libanonin kansa päättää kansanäänestyksessä tuen antamisesta vastarinnan eli Hizbullahin aseille. Tänään on tietysti aivan eri ääni kellossa. Vaaleissa ei ollutkaan lainkaan kyse Hizbullahin aseista, ja niistä ei myöskään tulla keskustelemaan vaalien jälkeen, ilmoitti "Jumalan puolue".
Suurin osa libanonilaisista ystävistäni, jotka kannattivat maalis-14-liittoumaa, on hymyillyt koko päivän ja viestit ovat sinkoilleet chatissä ja sähköposteissa. Ne, jotka kannattivat maalis-8-liittoumaa, ovat olleet nyt paljon varovaisempia lausunnoissaan. Aounin kannattajien illuusiot näyttävät hajonneen rankimmin. Muille maalis-8:n kannattajille vaalitulos ei oikeastaan tuo mitään muutosta. Hizbullahilla on aseensa ja nekin amalilaiset, jotka eivät Hizbullahista erityisemmin pidä, pysyvät linjassa shiialaisen solidaarisuuden nimeen.
Kahviloissa puidaan innolla politiikkaa, mutta pääosin hymyssä suin. Ehkä pettyneet ovat jääneet kotiin murjottamaan. SSNP:n kantapaikassa näkyykin happamia naamoja ja aggressiivisesti murjottavia nuoriamiehiä. Solidèren läpi on miellyttävää kävellä nyt kun ei ole enää telttoja, piikkilankoja ja yrmyileviä militantteja. Kunpa vain kaikki tosiaan hyväksyisivät vaalitulokset ja väkivallalta vältyttäisiin. Tripolissa kuuluu räjähtäneen kranaatti, mutta toivottavasti nämä pienet välikohtaukset jäävät yksittäisiksi.
Ulkomailla Libanonin vaalitulos on herättänyt kahtalaisia reaktioita. Varsinkin länsimaissa ja kaikissa muissa arabimaissa paitsi Syyriassa maalis-14:n voitto merkinnee ennen kaikkea helpotuksen tunnetta. Kolme valtiota lienee pettyneitä tulokseen: Iran, Syyria ja Israel. Viime mainittu siksi, että länsimielisten voitto Libanonin vaaleissa tekee entistä hankalammaksi revanssin hankkimisen huono-onnisesta kesän 2006 sodasta. Israelin nykyhallituksen ensilausunnot kuvastavatkin kaunaista pettymystä, että Libanonia ei päästykään julistamaan roistovaltioksi.
Merkillistä on niiden länsimaisten toimittajien pettymys, jotka olivat niin varmoja, että Libanonin vaaleissa on kysymys Amerikan politiikasta ja siitä, että "arabikatu hautaa nyt Bushin ainoankin lyhyeksi jääneen onnistumisen Lähi-idässä". Herätys! Bush on menneen talven lumia ja toisaalta eivät libanonilaiset vaaleissaan äänestäneet myöskään Obaman Kairossa esittämien lupauksien uskottavuudesta, kuten jotkut toimittajat tuntuvat kuvittelevan. Kyllä libanonilaiset äänestäessään ajattelivat ensisijaisesti oman maansa politiikkaa, eivät Amerikkaa.
Aamunkoitto
Viime yönä linjat menivät tietysti poikki heti kun alkoi käydä selväksi, että maalis-14 on voittanut Libanonin parlamenttivaalit. Vaalien voidaan todeta olevan voitto demokratialle ja vapaudelle kahdessakin suhteessa: Ensinnäkin vastoin monien odotuksia vaalit sujuivat suhteellisen rauhallisesti. Toiseksi, vastoin massiivista painostusta ja Dohan sopimuksessa tehtyjä vesityksiä, joiden tarkoitus oli hyödyttää mahdollisimman paljon maalis-8-liittoumaa ja etenkin sen kristittyjä puolueita syvään jakautuneissa vaalipiireissä, maalis-14 onnistui voittamaan näistä useimmat itselleen.
Vaaliuurnille lähti ennätysmäärä väkeä, niin että monet äänestyspaikat menivät eilisen aikana tukkoon. Ihmiset joutuivat odottelemaan tuntikausia. Tappeluita ja muita välikohtauksia sattui ympäri maata, mutta yleisesti ottaen sisäministerin, poliisin ja armeijan suoritus oli mallikelpoinen. Molemmat poliittiset leirit yrittivät vaikuttaa varsinkin kiistanalaisten alueiden tuloksiin mm. tuomalla omia äänestäjiään paikalle busseilla; huhujen mukaan jopa kustantaen näille lentoliput vaaleihin ulkomailta asti. Esimerkiksi suuria määriä maalis-14:n kannattajia matkusti Persianlahdelta ja länsimaista äänestämään, pääosin tietysti omalla kustannuksellaan. Samoin maalis-8:n armenialainen liittolaispuolue Dashnak tuotti suuria määriä kannattajiaan Metnin vaa'ankielivaalipiiriin. Syyrialaismieliset toivat vaaleihin bussilasteittain äänestäjiä Syyriasta. Molemmat poliittiset leirit kosiskelivat äänestäjiään myös muilla palveluilla kuten lounaspaketeilla ja puoluelipuin varustetuilla varjopaikoilla vaaliuurnien kuumuudessa.
Alkutietojen mukaan maalis-8 olisi hyväksymässä vaalituloksen. Kaikki ei kuitenkaan vielä viime yönä viitannut tähän, sillä pettyneet maalis-8:n kannattajat alkoivat ammuskella Beirutissa. Maalis-8:n sunnalaiset liittolaiset Sidonissa, Osama Saadin kannattajat, jotka olivat hävinneet siellä Tulevaisuusliikkeelle, ryhtyivät polttamaan autonrenkaita ja sytyttivät autoja tuleen. Hessut tunkeutuivat omilla alueillaan joidenkin eri mieltä olleiden toimistoihin. Eri puolilta maata raportoitiin myös uhkailua, painostusta ym.
Suurin haaste tulee olemaan se, kuinka vaalitulos saadaan mobilisoitua käytäntöön. Maalis-8 on jo vaatinut, että kaiken tulee jatkua kuten ennen vaaleja, eli maalis-14:n voitosta huolimatta maalis-8:n pitää päästä mukaan hallitukseen ja saada blokeeraava veto-oikeus kaikkeen hallituksen päätöksentekoon. Jos näin ei tapahdu, maalis-8 ryhtynee ulkoparlamentaarisiin keinoihin, kuten ennenkin.
Vaaliuurnille lähti ennätysmäärä väkeä, niin että monet äänestyspaikat menivät eilisen aikana tukkoon. Ihmiset joutuivat odottelemaan tuntikausia. Tappeluita ja muita välikohtauksia sattui ympäri maata, mutta yleisesti ottaen sisäministerin, poliisin ja armeijan suoritus oli mallikelpoinen. Molemmat poliittiset leirit yrittivät vaikuttaa varsinkin kiistanalaisten alueiden tuloksiin mm. tuomalla omia äänestäjiään paikalle busseilla; huhujen mukaan jopa kustantaen näille lentoliput vaaleihin ulkomailta asti. Esimerkiksi suuria määriä maalis-14:n kannattajia matkusti Persianlahdelta ja länsimaista äänestämään, pääosin tietysti omalla kustannuksellaan. Samoin maalis-8:n armenialainen liittolaispuolue Dashnak tuotti suuria määriä kannattajiaan Metnin vaa'ankielivaalipiiriin. Syyrialaismieliset toivat vaaleihin bussilasteittain äänestäjiä Syyriasta. Molemmat poliittiset leirit kosiskelivat äänestäjiään myös muilla palveluilla kuten lounaspaketeilla ja puoluelipuin varustetuilla varjopaikoilla vaaliuurnien kuumuudessa.
Alkutietojen mukaan maalis-8 olisi hyväksymässä vaalituloksen. Kaikki ei kuitenkaan vielä viime yönä viitannut tähän, sillä pettyneet maalis-8:n kannattajat alkoivat ammuskella Beirutissa. Maalis-8:n sunnalaiset liittolaiset Sidonissa, Osama Saadin kannattajat, jotka olivat hävinneet siellä Tulevaisuusliikkeelle, ryhtyivät polttamaan autonrenkaita ja sytyttivät autoja tuleen. Hessut tunkeutuivat omilla alueillaan joidenkin eri mieltä olleiden toimistoihin. Eri puolilta maata raportoitiin myös uhkailua, painostusta ym.
Suurin haaste tulee olemaan se, kuinka vaalitulos saadaan mobilisoitua käytäntöön. Maalis-8 on jo vaatinut, että kaiken tulee jatkua kuten ennen vaaleja, eli maalis-14:n voitosta huolimatta maalis-8:n pitää päästä mukaan hallitukseen ja saada blokeeraava veto-oikeus kaikkeen hallituksen päätöksentekoon. Jos näin ei tapahdu, maalis-8 ryhtynee ulkoparlamentaarisiin keinoihin, kuten ennenkin.
Tulevaisuuden mielipiteitä
Tekstiviestit Suomesta kertovat eurovaalien ääntenlaskennan etenemisestä. Samalla Beirutissa eletään hiljaista hetkeä ennen kuin ampuminen alkaa. Toivottavasti se tulee olemaan vain ilmaan ampumista.
Juuri äsken tapasin kahvilan edessä neljä nuorta Tayyar al-Mustaqbalin eli Tulevaisuusliikkeen kannattajaa. He vaativat saada tietää, ketä olisin äänestänyt jos minulla olisi Libanonin passi. En tietenkään aluksi tiennyt heidän puoluekantaansa joten olin vastauksissani varsin diplomaattinen ja kysyin, kuka heistä ampuisi minut jos vastaisin väärin. He kertoivat sitten olevansa kaikki samaa jengiä eli Haririn kannattajia. Kahden heistä etunimi alkoi 'ayn-äänteellä, joka on ulkomaalaisille niin mahdoton ääntää.
Heidän sanomansa lyhykäisyydessään oli, että Saad Hariri on hyvä jätkä ja Mustaqbal on demokratian asialla. Hizbullah taas on saatanasta. Nuoret olivat liikuttavan vakuuttuneita siitä, että tänä päivänä Mustaqbal liittolaisineen on piessyt vaaleissa pahanpäiväisesti Nasrallahin ja tämän kannattajat. Mutta ongelma on, että Hizbullah ryhtyy ampumaan ihmisiä riippumatta siitä häviääkö vai voittaako vaalit. Nasrallah on perseestä ja hänet pitäisi piestä. Todella demokraattista eikö?
Samaan aikaan käveli kahvilasta ulos viides nuorimies, Nasrallahin kannattaja, jonka puoluekanta oli julistettu myös hänen keltaisessa teepaidassaan, jossa komeili kalashnikovia puristava nyrkki, hessujen tunnus. Hän kommentoi tulevaisuusnuorten puheita huutamalla väliin "Nasrallahin voitto on Jumalan voitto". Tämä on sanaleikki, koska Nasr Allah merkitsee Jumalan voittoa. Libanonilainen suvaitsevaisuus on aina omaa luokkaansa, joten mitään tappelua ei kahvilan edessä syntynyt, molemminpuolista suunpieksentää vain. Tapahtuu maassa spontaanejakin tappeluita, mutta ne ovat harvoin vakavia. Vakavat yhteenotot taas ovat harvoin spontaaneja - ne ovat järjestettyjä provokaatioita, koska jonkun etu on nujakoinnin eskaloiminen väkivallaksi.
Vaikken missään vaiheessa tullutkaan kertoneeksi, ketä olisin äänestänyt, jos minulla olisi ollut Libanonin vaaleissa äänioikeus, tulevaisuusnuoret päättelivät, että myös minä olen tosi hyvä jätkä, koska Syyria oli kieltäytynyt antamasta minulle viisumia ja olin silti lentäen tullut lomalle Beirutiin. Heidän mukaansa Libanonissa ei koskaan tule olemaan rauhaa ja vakautta kuten Suomessa, koska Libanonilla on sellaisia naapureita kuin Syyria ja Israel. "Meitä on vain päälle neljä miljoonaa ja kuitenkin 18 uskonlahkoa. Miten tästä voi tulla mitään?"
Koska olen kuullut nämä kliseet aika monta kertaa ja kaikkien Libanonissa edustettujen uskontokuntien suusta, totesin tähän, että mieleeni tulee eräs toinenkin pieni vuoristoinen maa, jossa on suuri sisäinen erilaisuus, heikko keskushallinto, vahvat maakunnat, kaikilla aseet kotona ja ympärillä isoja vahvoja valtioita. Tämä maa on Sveitsi, jossa puhutaan neljää eri äidinkieltä ja jota ympäröivät Saksa, Ranska, Itävalta ja Italia eivät suinkaan aina olleet vakaita demokraattisia naapureita. Sveitsi on tehnyt kaksi perusratkaisua: julistautunut puolueettomaksi, ettei joutuisi sotketuksi naapureidensa kiistoihin, ja samalla kuitenkin rakentanut voimakkaan maanpuolustuksen, joka perustuu siihen, että joka mies käy asepalveluksen ja hänellä on kotona rynkky.
Tämä herätti teineissä ihmetteleviä ajatuksia, mutta he myönsivät, että niin pitäisi Libanoninkin tehdä, mutta se vaan jotenkin on aina mahdotonta. Sen sijaan täällä ammumme toinen toisiamme. Katsokaa nyt mitä Nasrallah teki viime vuoden toukokuussa! Siinä on selitys Libanonin ongelmiin. Ja pian ampuminen alkaa taas, joten nyt on parasta vetäytyä kaduilta televisioiden ääreen seuraamaan vaalivalvojaisia. Ja niin nuoret lähtivät mustalla urheilumallisella BMW:llä kaahailemaan pitkin Hamran katuja.
Juuri äsken tapasin kahvilan edessä neljä nuorta Tayyar al-Mustaqbalin eli Tulevaisuusliikkeen kannattajaa. He vaativat saada tietää, ketä olisin äänestänyt jos minulla olisi Libanonin passi. En tietenkään aluksi tiennyt heidän puoluekantaansa joten olin vastauksissani varsin diplomaattinen ja kysyin, kuka heistä ampuisi minut jos vastaisin väärin. He kertoivat sitten olevansa kaikki samaa jengiä eli Haririn kannattajia. Kahden heistä etunimi alkoi 'ayn-äänteellä, joka on ulkomaalaisille niin mahdoton ääntää.
Heidän sanomansa lyhykäisyydessään oli, että Saad Hariri on hyvä jätkä ja Mustaqbal on demokratian asialla. Hizbullah taas on saatanasta. Nuoret olivat liikuttavan vakuuttuneita siitä, että tänä päivänä Mustaqbal liittolaisineen on piessyt vaaleissa pahanpäiväisesti Nasrallahin ja tämän kannattajat. Mutta ongelma on, että Hizbullah ryhtyy ampumaan ihmisiä riippumatta siitä häviääkö vai voittaako vaalit. Nasrallah on perseestä ja hänet pitäisi piestä. Todella demokraattista eikö?
Samaan aikaan käveli kahvilasta ulos viides nuorimies, Nasrallahin kannattaja, jonka puoluekanta oli julistettu myös hänen keltaisessa teepaidassaan, jossa komeili kalashnikovia puristava nyrkki, hessujen tunnus. Hän kommentoi tulevaisuusnuorten puheita huutamalla väliin "Nasrallahin voitto on Jumalan voitto". Tämä on sanaleikki, koska Nasr Allah merkitsee Jumalan voittoa. Libanonilainen suvaitsevaisuus on aina omaa luokkaansa, joten mitään tappelua ei kahvilan edessä syntynyt, molemminpuolista suunpieksentää vain. Tapahtuu maassa spontaanejakin tappeluita, mutta ne ovat harvoin vakavia. Vakavat yhteenotot taas ovat harvoin spontaaneja - ne ovat järjestettyjä provokaatioita, koska jonkun etu on nujakoinnin eskaloiminen väkivallaksi.
Vaikken missään vaiheessa tullutkaan kertoneeksi, ketä olisin äänestänyt, jos minulla olisi ollut Libanonin vaaleissa äänioikeus, tulevaisuusnuoret päättelivät, että myös minä olen tosi hyvä jätkä, koska Syyria oli kieltäytynyt antamasta minulle viisumia ja olin silti lentäen tullut lomalle Beirutiin. Heidän mukaansa Libanonissa ei koskaan tule olemaan rauhaa ja vakautta kuten Suomessa, koska Libanonilla on sellaisia naapureita kuin Syyria ja Israel. "Meitä on vain päälle neljä miljoonaa ja kuitenkin 18 uskonlahkoa. Miten tästä voi tulla mitään?"
Koska olen kuullut nämä kliseet aika monta kertaa ja kaikkien Libanonissa edustettujen uskontokuntien suusta, totesin tähän, että mieleeni tulee eräs toinenkin pieni vuoristoinen maa, jossa on suuri sisäinen erilaisuus, heikko keskushallinto, vahvat maakunnat, kaikilla aseet kotona ja ympärillä isoja vahvoja valtioita. Tämä maa on Sveitsi, jossa puhutaan neljää eri äidinkieltä ja jota ympäröivät Saksa, Ranska, Itävalta ja Italia eivät suinkaan aina olleet vakaita demokraattisia naapureita. Sveitsi on tehnyt kaksi perusratkaisua: julistautunut puolueettomaksi, ettei joutuisi sotketuksi naapureidensa kiistoihin, ja samalla kuitenkin rakentanut voimakkaan maanpuolustuksen, joka perustuu siihen, että joka mies käy asepalveluksen ja hänellä on kotona rynkky.
Tämä herätti teineissä ihmetteleviä ajatuksia, mutta he myönsivät, että niin pitäisi Libanoninkin tehdä, mutta se vaan jotenkin on aina mahdotonta. Sen sijaan täällä ammumme toinen toisiamme. Katsokaa nyt mitä Nasrallah teki viime vuoden toukokuussa! Siinä on selitys Libanonin ongelmiin. Ja pian ampuminen alkaa taas, joten nyt on parasta vetäytyä kaduilta televisioiden ääreen seuraamaan vaalivalvojaisia. Ja niin nuoret lähtivät mustalla urheilumallisella BMW:llä kaahailemaan pitkin Hamran katuja.
sunnuntai 7. kesäkuuta 2009
Poliittisesta autoilusta
Vaali-iltapäivä jatkuu hiljaisena ja rauhallisena Beirutin kaduilla. Ihmisiä on pakkautunut niihin kahviloihin, jotka ovat tänäänkin olleet auki. Suurin osa paikoista on kiinni. Sotilailla ja poliiseilla on tiesulkuja ja raskastakin kalustoa äänestyspaikkojen suojana. Puolueiden nuorisojärjestöjen edustajia päivystää äänestyspaikkojen lähellä jakelemassa lippusiaan, maalis-14:n aktivistit toisella puolen katua ja maalis-8:n aktivistit toisella, poliisi katsoen päälle, etteivät ole liian lähellä toisiaan. Varpuset sirkuttavat.
Maan perinteisiin kuuluu poliittinen autoilu. Se tapahtuu yleensä siten, että joukko nuoria ahtautuu autoon. Yksi ajaa ja toisella etupenkillä istuu ajajan avustaja, jonka tehtävänä on puuttua ajamiseen, autolla ajaminen kun on sosiaalista suorittamista. Kuskin avustaja vaihtaa vaihteita jos kuski ei ole ymmärtänyt tehdä sitä riittävän ripeästi, kommentoi ajamista sekä viittilöi oikeanpuoleisesta avoimesta ikkunasta käsimerkkejä muulle liikenteelle. Tietysti myös kuskin vasen käsi roikkuu ulkona vasemmanpuoleisesta etuikkunasta samaa tarkoitusta varten. Takapenkillä istuu kannattajia. Jos takapenkillä on esimerkiksi neljä henkeä, kaksi heistä on puoliksi ulkona takaikkunoista, mikä tekee lippujen liehuttamisesta näyttävämpää ja siten koko performanssista katu-uskottavamman. Toisten tehtävänä on pitää kiinni liputtajista niin, etteivät nämä putoa kaarteissa. Kokonaisuuden kruunaa poliittinen marssimusiikki, joka täydentää puoluelippujen sanomaa.
Poliittiset autoilijat yrittävät väkisin kaivaa verta nenästään autoilemalla kilpailevien puolueiden tunnetuille reviireille. Poliisit ja sotilaat yrittävät tässä estellä. He pysäyttävät ja käännyttävät Mustaqbalin ja Libanonin joukkojen kannattajien autoja etenemästä liian lähelle paikkoja, joissa on tappelua odottamaan kerääntyneitä Amalin ja SSNP:n kannattajia. Mutta sitten kun autolastillinen militantin näköisiä nuormiehiä tulee ajelemaan Hamralle autossaan Hizbullahin ja Amalin liput, poliisit joutuvat päästämään heidät läpi. Pelisäännöt ovat nimittäin epätasaiset. Ne koskevat kyllä maalis-14:n kannattajia, mutta riittävästi aseistautuneiden puolueiden kannattajien ei tarvitse niitä noudattaa.
Hamralla kulkee myös joitain Mustaqbalin autoja sinilippuineen ja muutama auto päästelee Samir Geagean kannatuksesta kertovaa merkkitöötötystä. Kaikilla puolueilla on nimittäin omat torventöötötyksensä ja myös käsimerkkinsä. Nämä ovat tärkeitä oheissymboleja poliittisessa autoilussa.
Kun äänestyspaikalle saapuu poliitikko, kehkeytyy suuri spektaakkeli. Poliiseja ja turvamiehiä vilisee, vainoharhaisesti vilkuillen, tähyillen katoille tarkk'ampujien varalta ja blokaten koko kadun puoleksi tunniksi. Autoissa on tummennetut lasit ja samassa saattueessa useampia samannäköisiä autoja, jotta mahdolliset pommittajat eivät tietäisi, missä autossa kohde matkustaa. Surullista on, että suuri osa maan poliitikoista, vähäpätöisistäkin, joutuu liikkumaan tällä tavoin. Länsimieliset siksi, että heitä uhkaa vastapuolen masinoima salamurha tai terrori-isku, jotkut tärkeimmistä maalis-8:n poliitikoista taas siksi, että pelkäävät Israelin yrittävän eliminoimistaan.
Iltapäivään neljään mennessä libanonilaisilla äänestyspaikoilla äänestysprosentit olivat nousseet 25-55 % tasolle. Tätä tunnutaan yleisesti pitävän poikkeuksellisen korkeana äänestysvilkkautena. Täytyy ottaa huomioon, että Libanon on maa, jonka väestöstä suuri osa on jatkuvasti pysyvästi ulkomailla ja lopuistakin monet yleensä poissa äänestyspaikkakunnaltaan. Viime päivinä ympäri maailmaa on tullut isänmaallisia libanonilaisia lentokoneittain pelkästään äänestääkseen tänään. Sellaista ei olekaan aina sattunut.
Vaalipaikoilla on myös sattunut kaikenlaista pientä kähinää. Muutamia joukkotappeluita on jouduttu hajottamaan armeijan voimin ja Amalin militantit kävivät ammuskelemassa Mustaqbalin äänenkannattajan Future TV:n porteilla. Muutama toimittaja on hakattu ja Hizbullahin kannattajat ottivat Zahléssä yhteen armeijan kanssa. Kaksi väärennetyillä henkilökorteilla äänestämistä yrittänyttä on pidätetty ja joiltakin poliittisilta autoilijoilta varmuuden vuoksi takavarikoitu aseita.
Maan perinteisiin kuuluu poliittinen autoilu. Se tapahtuu yleensä siten, että joukko nuoria ahtautuu autoon. Yksi ajaa ja toisella etupenkillä istuu ajajan avustaja, jonka tehtävänä on puuttua ajamiseen, autolla ajaminen kun on sosiaalista suorittamista. Kuskin avustaja vaihtaa vaihteita jos kuski ei ole ymmärtänyt tehdä sitä riittävän ripeästi, kommentoi ajamista sekä viittilöi oikeanpuoleisesta avoimesta ikkunasta käsimerkkejä muulle liikenteelle. Tietysti myös kuskin vasen käsi roikkuu ulkona vasemmanpuoleisesta etuikkunasta samaa tarkoitusta varten. Takapenkillä istuu kannattajia. Jos takapenkillä on esimerkiksi neljä henkeä, kaksi heistä on puoliksi ulkona takaikkunoista, mikä tekee lippujen liehuttamisesta näyttävämpää ja siten koko performanssista katu-uskottavamman. Toisten tehtävänä on pitää kiinni liputtajista niin, etteivät nämä putoa kaarteissa. Kokonaisuuden kruunaa poliittinen marssimusiikki, joka täydentää puoluelippujen sanomaa.
Poliittiset autoilijat yrittävät väkisin kaivaa verta nenästään autoilemalla kilpailevien puolueiden tunnetuille reviireille. Poliisit ja sotilaat yrittävät tässä estellä. He pysäyttävät ja käännyttävät Mustaqbalin ja Libanonin joukkojen kannattajien autoja etenemästä liian lähelle paikkoja, joissa on tappelua odottamaan kerääntyneitä Amalin ja SSNP:n kannattajia. Mutta sitten kun autolastillinen militantin näköisiä nuormiehiä tulee ajelemaan Hamralle autossaan Hizbullahin ja Amalin liput, poliisit joutuvat päästämään heidät läpi. Pelisäännöt ovat nimittäin epätasaiset. Ne koskevat kyllä maalis-14:n kannattajia, mutta riittävästi aseistautuneiden puolueiden kannattajien ei tarvitse niitä noudattaa.
Hamralla kulkee myös joitain Mustaqbalin autoja sinilippuineen ja muutama auto päästelee Samir Geagean kannatuksesta kertovaa merkkitöötötystä. Kaikilla puolueilla on nimittäin omat torventöötötyksensä ja myös käsimerkkinsä. Nämä ovat tärkeitä oheissymboleja poliittisessa autoilussa.
Kun äänestyspaikalle saapuu poliitikko, kehkeytyy suuri spektaakkeli. Poliiseja ja turvamiehiä vilisee, vainoharhaisesti vilkuillen, tähyillen katoille tarkk'ampujien varalta ja blokaten koko kadun puoleksi tunniksi. Autoissa on tummennetut lasit ja samassa saattueessa useampia samannäköisiä autoja, jotta mahdolliset pommittajat eivät tietäisi, missä autossa kohde matkustaa. Surullista on, että suuri osa maan poliitikoista, vähäpätöisistäkin, joutuu liikkumaan tällä tavoin. Länsimieliset siksi, että heitä uhkaa vastapuolen masinoima salamurha tai terrori-isku, jotkut tärkeimmistä maalis-8:n poliitikoista taas siksi, että pelkäävät Israelin yrittävän eliminoimistaan.
Iltapäivään neljään mennessä libanonilaisilla äänestyspaikoilla äänestysprosentit olivat nousseet 25-55 % tasolle. Tätä tunnutaan yleisesti pitävän poikkeuksellisen korkeana äänestysvilkkautena. Täytyy ottaa huomioon, että Libanon on maa, jonka väestöstä suuri osa on jatkuvasti pysyvästi ulkomailla ja lopuistakin monet yleensä poissa äänestyspaikkakunnaltaan. Viime päivinä ympäri maailmaa on tullut isänmaallisia libanonilaisia lentokoneittain pelkästään äänestääkseen tänään. Sellaista ei olekaan aina sattunut.
Vaalipaikoilla on myös sattunut kaikenlaista pientä kähinää. Muutamia joukkotappeluita on jouduttu hajottamaan armeijan voimin ja Amalin militantit kävivät ammuskelemassa Mustaqbalin äänenkannattajan Future TV:n porteilla. Muutama toimittaja on hakattu ja Hizbullahin kannattajat ottivat Zahléssä yhteen armeijan kanssa. Kaksi väärennetyillä henkilökorteilla äänestämistä yrittänyttä on pidätetty ja joiltakin poliittisilta autoilijoilta varmuuden vuoksi takavarikoitu aseita.
Vaalien monimutkaisuudesta
Itäisen Välimeren kesän kostea kuumuus on painostavimmillaan alkuiltapäivästä ja nautin siitä täysin siemauksin samalla kun luen tekstiviesteistä, että Suomeen odotetaan hallaa.
Libanonissa äänestetään parlamenttivaaleissa ja kaupat ja baarit ovat kiinni. Kaikkien puolueiden ehdokkaat väittävät edustavansa kokonaista ja yhtenäistä Libanonia ja kiistävät olevansa jonkin tietyn uskonnollisen ryhmän tai pikemminkin uskonnollisen ryhmän poliittisen puolikkaan asialla. Tietysti kaikkien kuitenkin odotetaan olevan juuri sitä jälkimmäistä. Eihän kukaan äänestäisi sitä, joka ei ole "omien" asialla.
Monissa Euroopan maissa äänestetään europarlamentin vaaleissa, myös Suomessa. Minä äänestin jo ennakkoon, koska odotin tulevani Lähi-itään varsinaisena vaalipäivänä. Myös suomalaisissa vaalikoneissa kaikki näkemäni ehdokkaat ilmoittivat edustavansa europarlamentissa Suomen kansaa ja ajavansa suomalaisten etuja. Näin heidän tietysti pitää sanoa, eihän kukaan äänestäisi sitä, joka ei ole "omien" asialla.
Libanonissa on enemmän sananvapautta ja demokratiaa kuin missään muussa arabimaassa. Silti Libanoninkaan vaalit eivät tuloksillaan ilmaise kansalaisten demokraattista tahtoa, vaan tulokset määräytyvät monimutkaisen vaalimatematiikan mukaan. Vaalipiirien rajat ja eri uskontokuntien kiintiöt on päätetty etukäteen verenmaku suussa käydyissä valtataisteluissa. Hizbullah liittolaisineen onnistui aseellista väkivaltaa käyttämällä peruuttamaan vaalilain uudistamista pohtineen komission suositukset, joita urhea puolueisiin sitoutumaton sisäministeri Ziad Baroud vilpittömästi ajoi.
Jos Hizbullahin dominoima maalis-8-liittouma tänään voittaa vaalit, sisäministeriksi on ehdotettu Baroudin tilalle Syyrian miehityshallinnon aikaista turvallisuuspalvelun päällikköä kenraali Jamil as-Sayedia, joka oli tunnettu lähinnä kidutuksista ja ihmisten katoamisista hänen valvoessaan naapurimaan hegemonian toteutumista yli libanonilaisten tahdon. Maalis-8:n intoa nostaa entisen miehittäjän nukkehallinnon salaisen poliisin päällikkö sisäministeriksi selittää myös tarve tehdä loppu Libanonin poliittisten murhien tutkimuksista. Sayed oli toukokuuhun saakka vangittuna yhtenä pääepäillyistä entisen pääministerin Rafiq Haririn murhaan.
Yksi vaalilain uudistamista ajaneen komission suosituksista oli vaalilippujen painaminen ja käytännössä vaalisalaisuuden takaaminen. Tämä ei tietenkään käynyt maalis-8-liittoumalle, jonka mielestä on välttämätöntä, että puolueet saavat valvoa ihmisten äänestävän toisin. Äänestyskäyttäytymisen pakottamisessa tietynlaiset puolueet tietysti onnistuvat paremmin kuin toisenlaiset. Yhdet joutuvat pelaamaan demokratian pelisäännöillä, toiset voivat viis veisata niistä.
STT on kuitenkin jo kaksi päivää jankuttanut meille suomalaisille, että Libanonin vaaleissa on kyse siitä, että vastakkain ovat "Yhdysvaltain ja Saudi-Arabian tukemat sunnit sekä Iranin ja Syyrian tukemat shiiat". Ja että vallan odotetaan vaihtuvan "Yhdysvaltain tukemilta sunneilta shiioille". Tällainen yksinkertaistaminen ei ole vain mutkien oikaisemista suoriksi vaan valehtelua, vieläpä rasistista ja vaarallista sellaista.
Tiedoksi STT:lle, Libanonin monimutkainen vaalijärjestelmä perustuu siihen, että poliittinen valtataistelu suunnataan kunkin uskontokunnan sisään. Uskontokunnille on kiintiöity tietyt määrät paikkoja kaikilla tasoilla, joten äänestys ei ole väestönlaskenta eikä sillä ole vaikutusta uskontokuntien suhdelukuihin parlamentissa. Shiioja tulee olemaan parlamentissa täsmälleen yhtä monta kuin ennen vaaleja.
Samaan aikaan järjestelmä tekee uskontokuntien "omistamisesta" kohtalonkysymyksen poliittisten puolueiden valtataistelussa. Vaalipiirijakojen ja vaalisalaisuuden toteutumattomuuden vuoksi äänimäärät on laskettavissa hyvinkin tarkkaan etukäteen. Suuria muutoksia poliittisten leirien valtasuhteisiin eivät tuo uskonnolliset kysymykset vaan se, mihin leiriin eri puolueet liittoutuvat.
Libanonin politiikassa suurin osa puolueista on koalitioita, jotka muodostuvat yhden henkilön tai perheen ympärille muodostuneista pienpuolueista, joilla on kaikilla tiedetyt kannatusalueensa. Näiden puolueiden kannattajiksi ei ryhdytä, vaan synnytään, sillä ihmisen puoluekanta määräytyy yleensä jo perheen ja kotikylän mukaan. Tätä vahvistaa entisestään se, että ihmisten on pakko äänestää kotikylissään, joihin niin ollen myös suurin osa Beirutista suuntaa vaalipäivänä. Kotikylissä ihmiset ovat paremmin perheidensä ja puolueidensa valvonnan alla eikä kukaan pääse lipsumaan velvollisuudesta seistä omiensa riveissä.
Koska puolueet ovat perheiden läänityksiä, lääninherrat voivat toki suhdanteiden mukaan vaihtaa puolueliittoutumiaan yhdestä poliittisesta leiristä toiseen. Nämä liittoumat eivät muodostu uskonnon mukaan, vaan eri uskontokuntien kesken, sillä jokaisen puolueen ja puoluejohtajan pahimmat kilpailijat ovat oman uskontokunnan sisällä. Toiset uskontokunnat eivät kilpaile samoista kiintiöpaikoista.
Lisäksi vaalituloksiin vaikuttaa äänestysoikeuden rajaaminen. Kun vaalilain uudistamista tutkineen komission suositukset jätettiin toteuttamatta, valtavat määrät nuoria jäivät ilman äänioikeutta, koska äänestysikäraja on yhä 21. Samoin ulkomailla olevat eivät pääse äänestämään, mikä syö pois ääniä varsinkin koulutetuilta luokilta ja siten maalis-14-liittoumalta. Myöskään ne, jotka eivät syystä tai toisesta pysty, ehdi tai jaksa matkustaa vaalipäivänä Beirutista tai missä ovatkaan sinne kotikylään, missä ovat rekisteröityinä, eivät saa ääntänsä kuuluville.
Libanonin vaaleissa ei ole vastakkain toisiinsa nähden symmetrisiä ja samanlaisia voimia, vaan niissä vallitsee suuri epäsymmetria. Toinen poliittisista leireistä haluaa ja joutuu sitoutumaan demokratian pelisääntöihin ja tukemaan demokraattisesti valittuja instituutioita, vaikka häviäisikin. Toinen taas jättää nämä pelisäännöt järjestelmällisesti kunnioittamatta ja ryhtyy heti ulkoparlamentaarisiin ja usein väkivaltaisiinkin keinoihin, jos vaalit ja niitä seuraava vallanjakopeli eivät tuo toivottuja tuloksia. Libanonin poliittinen järjestelmä on sekoitus aitoa ja epäaitoa demokratiaa, demokratioille tyypillistä kampanjointia mielikuvilla ja vaaliliitoilla mutta samalla epädemokratioille tyypillistä häikäilemätöntä ulkoparlamentaarista, voimaan, valtaan ja aseisiin perustuvaa manipulointia.
Mutta tämän kaiken selittäminen olisi tietysti ollut ylivoimainen tehtävä jollekin STT:lle. On aina helpompi lietsoa epämääräisiä uskontopohjaisia mielikuvia ja kuitata "kaukaisten" maiden tapahtumat eksoottisina uskonnollisina tai etnisinä kiistoina.
Minulla taas on jälleen perinteisiä käytännön ongelmia. Puhelimieni ja liittymieni vaihduttua minulla ei ole enää puhelinnumeroita suurimmalle osalle beirutilaisista kontakteistani. Joudun pohtimaan, kuinka mainostan täällä olemistani niin, että ne, joiden haluan löytävän minut, onnistuvat, mutta että "väärät" ihmiset eivät liian helposti pystyisi seuraamaan, missä kahvilassa milloinkin istun ja ketä tapaan.
Libanonissa äänestetään parlamenttivaaleissa ja kaupat ja baarit ovat kiinni. Kaikkien puolueiden ehdokkaat väittävät edustavansa kokonaista ja yhtenäistä Libanonia ja kiistävät olevansa jonkin tietyn uskonnollisen ryhmän tai pikemminkin uskonnollisen ryhmän poliittisen puolikkaan asialla. Tietysti kaikkien kuitenkin odotetaan olevan juuri sitä jälkimmäistä. Eihän kukaan äänestäisi sitä, joka ei ole "omien" asialla.
Monissa Euroopan maissa äänestetään europarlamentin vaaleissa, myös Suomessa. Minä äänestin jo ennakkoon, koska odotin tulevani Lähi-itään varsinaisena vaalipäivänä. Myös suomalaisissa vaalikoneissa kaikki näkemäni ehdokkaat ilmoittivat edustavansa europarlamentissa Suomen kansaa ja ajavansa suomalaisten etuja. Näin heidän tietysti pitää sanoa, eihän kukaan äänestäisi sitä, joka ei ole "omien" asialla.
Libanonissa on enemmän sananvapautta ja demokratiaa kuin missään muussa arabimaassa. Silti Libanoninkaan vaalit eivät tuloksillaan ilmaise kansalaisten demokraattista tahtoa, vaan tulokset määräytyvät monimutkaisen vaalimatematiikan mukaan. Vaalipiirien rajat ja eri uskontokuntien kiintiöt on päätetty etukäteen verenmaku suussa käydyissä valtataisteluissa. Hizbullah liittolaisineen onnistui aseellista väkivaltaa käyttämällä peruuttamaan vaalilain uudistamista pohtineen komission suositukset, joita urhea puolueisiin sitoutumaton sisäministeri Ziad Baroud vilpittömästi ajoi.
Jos Hizbullahin dominoima maalis-8-liittouma tänään voittaa vaalit, sisäministeriksi on ehdotettu Baroudin tilalle Syyrian miehityshallinnon aikaista turvallisuuspalvelun päällikköä kenraali Jamil as-Sayedia, joka oli tunnettu lähinnä kidutuksista ja ihmisten katoamisista hänen valvoessaan naapurimaan hegemonian toteutumista yli libanonilaisten tahdon. Maalis-8:n intoa nostaa entisen miehittäjän nukkehallinnon salaisen poliisin päällikkö sisäministeriksi selittää myös tarve tehdä loppu Libanonin poliittisten murhien tutkimuksista. Sayed oli toukokuuhun saakka vangittuna yhtenä pääepäillyistä entisen pääministerin Rafiq Haririn murhaan.
Yksi vaalilain uudistamista ajaneen komission suosituksista oli vaalilippujen painaminen ja käytännössä vaalisalaisuuden takaaminen. Tämä ei tietenkään käynyt maalis-8-liittoumalle, jonka mielestä on välttämätöntä, että puolueet saavat valvoa ihmisten äänestävän toisin. Äänestyskäyttäytymisen pakottamisessa tietynlaiset puolueet tietysti onnistuvat paremmin kuin toisenlaiset. Yhdet joutuvat pelaamaan demokratian pelisäännöillä, toiset voivat viis veisata niistä.
STT on kuitenkin jo kaksi päivää jankuttanut meille suomalaisille, että Libanonin vaaleissa on kyse siitä, että vastakkain ovat "Yhdysvaltain ja Saudi-Arabian tukemat sunnit sekä Iranin ja Syyrian tukemat shiiat". Ja että vallan odotetaan vaihtuvan "Yhdysvaltain tukemilta sunneilta shiioille". Tällainen yksinkertaistaminen ei ole vain mutkien oikaisemista suoriksi vaan valehtelua, vieläpä rasistista ja vaarallista sellaista.
Tiedoksi STT:lle, Libanonin monimutkainen vaalijärjestelmä perustuu siihen, että poliittinen valtataistelu suunnataan kunkin uskontokunnan sisään. Uskontokunnille on kiintiöity tietyt määrät paikkoja kaikilla tasoilla, joten äänestys ei ole väestönlaskenta eikä sillä ole vaikutusta uskontokuntien suhdelukuihin parlamentissa. Shiioja tulee olemaan parlamentissa täsmälleen yhtä monta kuin ennen vaaleja.
Samaan aikaan järjestelmä tekee uskontokuntien "omistamisesta" kohtalonkysymyksen poliittisten puolueiden valtataistelussa. Vaalipiirijakojen ja vaalisalaisuuden toteutumattomuuden vuoksi äänimäärät on laskettavissa hyvinkin tarkkaan etukäteen. Suuria muutoksia poliittisten leirien valtasuhteisiin eivät tuo uskonnolliset kysymykset vaan se, mihin leiriin eri puolueet liittoutuvat.
Libanonin politiikassa suurin osa puolueista on koalitioita, jotka muodostuvat yhden henkilön tai perheen ympärille muodostuneista pienpuolueista, joilla on kaikilla tiedetyt kannatusalueensa. Näiden puolueiden kannattajiksi ei ryhdytä, vaan synnytään, sillä ihmisen puoluekanta määräytyy yleensä jo perheen ja kotikylän mukaan. Tätä vahvistaa entisestään se, että ihmisten on pakko äänestää kotikylissään, joihin niin ollen myös suurin osa Beirutista suuntaa vaalipäivänä. Kotikylissä ihmiset ovat paremmin perheidensä ja puolueidensa valvonnan alla eikä kukaan pääse lipsumaan velvollisuudesta seistä omiensa riveissä.
Koska puolueet ovat perheiden läänityksiä, lääninherrat voivat toki suhdanteiden mukaan vaihtaa puolueliittoutumiaan yhdestä poliittisesta leiristä toiseen. Nämä liittoumat eivät muodostu uskonnon mukaan, vaan eri uskontokuntien kesken, sillä jokaisen puolueen ja puoluejohtajan pahimmat kilpailijat ovat oman uskontokunnan sisällä. Toiset uskontokunnat eivät kilpaile samoista kiintiöpaikoista.
Lisäksi vaalituloksiin vaikuttaa äänestysoikeuden rajaaminen. Kun vaalilain uudistamista tutkineen komission suositukset jätettiin toteuttamatta, valtavat määrät nuoria jäivät ilman äänioikeutta, koska äänestysikäraja on yhä 21. Samoin ulkomailla olevat eivät pääse äänestämään, mikä syö pois ääniä varsinkin koulutetuilta luokilta ja siten maalis-14-liittoumalta. Myöskään ne, jotka eivät syystä tai toisesta pysty, ehdi tai jaksa matkustaa vaalipäivänä Beirutista tai missä ovatkaan sinne kotikylään, missä ovat rekisteröityinä, eivät saa ääntänsä kuuluville.
Libanonin vaaleissa ei ole vastakkain toisiinsa nähden symmetrisiä ja samanlaisia voimia, vaan niissä vallitsee suuri epäsymmetria. Toinen poliittisista leireistä haluaa ja joutuu sitoutumaan demokratian pelisääntöihin ja tukemaan demokraattisesti valittuja instituutioita, vaikka häviäisikin. Toinen taas jättää nämä pelisäännöt järjestelmällisesti kunnioittamatta ja ryhtyy heti ulkoparlamentaarisiin ja usein väkivaltaisiinkin keinoihin, jos vaalit ja niitä seuraava vallanjakopeli eivät tuo toivottuja tuloksia. Libanonin poliittinen järjestelmä on sekoitus aitoa ja epäaitoa demokratiaa, demokratioille tyypillistä kampanjointia mielikuvilla ja vaaliliitoilla mutta samalla epädemokratioille tyypillistä häikäilemätöntä ulkoparlamentaarista, voimaan, valtaan ja aseisiin perustuvaa manipulointia.
Mutta tämän kaiken selittäminen olisi tietysti ollut ylivoimainen tehtävä jollekin STT:lle. On aina helpompi lietsoa epämääräisiä uskontopohjaisia mielikuvia ja kuitata "kaukaisten" maiden tapahtumat eksoottisina uskonnollisina tai etnisinä kiistoina.
Minulla taas on jälleen perinteisiä käytännön ongelmia. Puhelimieni ja liittymieni vaihduttua minulla ei ole enää puhelinnumeroita suurimmalle osalle beirutilaisista kontakteistani. Joudun pohtimaan, kuinka mainostan täällä olemistani niin, että ne, joiden haluan löytävän minut, onnistuvat, mutta että "väärät" ihmiset eivät liian helposti pystyisi seuraamaan, missä kahvilassa milloinkin istun ja ketä tapaan.
Paluu Beirutiin
Ei ole enää epäilystäkään siitä, etteikö Beirut olisi kotikaupunkini tai yksi niistä. Nimittäin eilen illalla saavuttuani tänne olin ehkä ensimmäistä tai lähes ensimmäistä kertaa Beirutissa ilman, että lähettyvillä oli ketään kaikista niistä ihmisistä, joita täällä rakastan. Joten kun ihmiset laskee pois, voi todella sanoa, että rakastan myös kaupunkia yleisemmällä tasolla.
Jaluttasin rinkiä Hamrassa. Pitkin Jeanne d'Arcia, jonne oli avattu uusia kahviloita. Kreppejä Bliss Streetillä. Almaza-tuopin hinta De Praguessa oli noussut kuuteen tuhanteen ja ajan kulumisen merkkinä havaitsin myös, että ne vanhat tuhannen liiran setelit ovat melkein kokonaan kadonneet liikenteestä ja uudet pienet setelit, jotka vuosi sitten vielä loistivat uutuuttaan, ovat nyt ryppyisiä ja nuhjaantuneita kuten vanha setelikanta ennen.
Regusto oli jo kiinni, mutta samalta kadulta, jossa alempana on kuolematon Evergreen, löytyi nyt elokuussa 2008 avattu hieman samanhenkinen Dany's, joka oli täynnä ulkomaisia toimittajia ja AUB:n jatko-opiskelijoita. Olin suorastaan hämmästynyt, että siellä ei pöydissä puhuttu Libanonin politiikkaa, vaikka vaalit on tänään, mutta sitten ymmärsin, että asiakaskannasta niin suuri osa oli ulkomaalaisia toimittajia, jotka ovat jo päättäneet tänään kirjoitettavien juttujen aiheet, sävyn ja sisällön etukäteen, joten heillä ei ole tarvetta kuulla libanonilaisten ajatuksia. Toimitusten etukäteen päätettyjä linjoja tukemaan sitten kaivetaan joku "tavallinen libanonilainen", jonka suuhun poliittisesti korrektit ajatukset pannaan.
Hamralla oli tankkeja asemissa ja ulkonaliikkumiskielto astui voimaan keskiyöllä. Se ei näyttänyt kovin paljon vakuuttavan libanonilaisia, vaikka useimmat baarit sulkivatkin jo silloin ovensa pahoitellen. Väki jatkoi juomista, vesipiiputusta ja politiikasta puhumista kadulla. Wellingtonin herttuassa olut virtasi ainakin yhteen. SSNP:n militantit olivat asemissa shishapaikka Kazkayassa. Vielä aamiaispöydässäkin naapuripöytä pui kiivaasti Sidonin paikallispolitiikkaa Fuad Sinioran, Bahia Haririn ja heidän vastustajansa Osama Saadin välillä.
Hamralaisen suosikkihotellini vanha setä, joka aina muisti minut, oli kuollut kuukausi sitten, kertoi iät ajat paikalla ollut filippiiniläissyntyinen työntekijä. Niinpä erikoishintanikin oli jotenkin noussut 22 dollaria ylöspäin. Asiat eivät ole ennallaan. Tänään Libanoniin julistetaan varmaan useampia kolmansia tasavaltoja.
Heti kun olen vanhassa kotikaupungissani, se vaikuttaa myös mieleen ja kieleen beirutilaistavasti. Saadessani banaaneja aamiaiselle huomaan tiedostavani, että banaanien uskonto on shiialainen. Ensinnäkin, ne ovat keltaisia, kuten hessujen lippu. Toiseksi, ne kasvatetaan etelässä hessujen kannatusalueilla ja banaaniviljelmille on perinteisesti kätketty aseita, ohjuksia ja maanalaisia tunneleita.
Kieli muuttuu beirutilaiseksi. Alan automaattisesti käyttäytyä toisin kuin muissa kaupungeissa maailmalla: arrogantimmin ja sarkasmia viljellen. Beirutista seuraa automaattisesti, että jokaisessa lauseessa puhutaan vähintään kahdesta aivan eri asiasta samanaikaisesti. Kieleen tulee siis useita tasoja: asiallinen taso, poliittinen vire - usein ironinen -, kaksimielinen ja sosiaalinen taso. Toisten ihmisten kommentteihin pitää voida vastata samantyylisillä sukkeluuksilla ja kaksimielisyyksillä.
Jaluttasin rinkiä Hamrassa. Pitkin Jeanne d'Arcia, jonne oli avattu uusia kahviloita. Kreppejä Bliss Streetillä. Almaza-tuopin hinta De Praguessa oli noussut kuuteen tuhanteen ja ajan kulumisen merkkinä havaitsin myös, että ne vanhat tuhannen liiran setelit ovat melkein kokonaan kadonneet liikenteestä ja uudet pienet setelit, jotka vuosi sitten vielä loistivat uutuuttaan, ovat nyt ryppyisiä ja nuhjaantuneita kuten vanha setelikanta ennen.
Regusto oli jo kiinni, mutta samalta kadulta, jossa alempana on kuolematon Evergreen, löytyi nyt elokuussa 2008 avattu hieman samanhenkinen Dany's, joka oli täynnä ulkomaisia toimittajia ja AUB:n jatko-opiskelijoita. Olin suorastaan hämmästynyt, että siellä ei pöydissä puhuttu Libanonin politiikkaa, vaikka vaalit on tänään, mutta sitten ymmärsin, että asiakaskannasta niin suuri osa oli ulkomaalaisia toimittajia, jotka ovat jo päättäneet tänään kirjoitettavien juttujen aiheet, sävyn ja sisällön etukäteen, joten heillä ei ole tarvetta kuulla libanonilaisten ajatuksia. Toimitusten etukäteen päätettyjä linjoja tukemaan sitten kaivetaan joku "tavallinen libanonilainen", jonka suuhun poliittisesti korrektit ajatukset pannaan.
Hamralla oli tankkeja asemissa ja ulkonaliikkumiskielto astui voimaan keskiyöllä. Se ei näyttänyt kovin paljon vakuuttavan libanonilaisia, vaikka useimmat baarit sulkivatkin jo silloin ovensa pahoitellen. Väki jatkoi juomista, vesipiiputusta ja politiikasta puhumista kadulla. Wellingtonin herttuassa olut virtasi ainakin yhteen. SSNP:n militantit olivat asemissa shishapaikka Kazkayassa. Vielä aamiaispöydässäkin naapuripöytä pui kiivaasti Sidonin paikallispolitiikkaa Fuad Sinioran, Bahia Haririn ja heidän vastustajansa Osama Saadin välillä.
Hamralaisen suosikkihotellini vanha setä, joka aina muisti minut, oli kuollut kuukausi sitten, kertoi iät ajat paikalla ollut filippiiniläissyntyinen työntekijä. Niinpä erikoishintanikin oli jotenkin noussut 22 dollaria ylöspäin. Asiat eivät ole ennallaan. Tänään Libanoniin julistetaan varmaan useampia kolmansia tasavaltoja.
Heti kun olen vanhassa kotikaupungissani, se vaikuttaa myös mieleen ja kieleen beirutilaistavasti. Saadessani banaaneja aamiaiselle huomaan tiedostavani, että banaanien uskonto on shiialainen. Ensinnäkin, ne ovat keltaisia, kuten hessujen lippu. Toiseksi, ne kasvatetaan etelässä hessujen kannatusalueilla ja banaaniviljelmille on perinteisesti kätketty aseita, ohjuksia ja maanalaisia tunneleita.
Kieli muuttuu beirutilaiseksi. Alan automaattisesti käyttäytyä toisin kuin muissa kaupungeissa maailmalla: arrogantimmin ja sarkasmia viljellen. Beirutista seuraa automaattisesti, että jokaisessa lauseessa puhutaan vähintään kahdesta aivan eri asiasta samanaikaisesti. Kieleen tulee siis useita tasoja: asiallinen taso, poliittinen vire - usein ironinen -, kaksimielinen ja sosiaalinen taso. Toisten ihmisten kommentteihin pitää voida vastata samantyylisillä sukkeluuksilla ja kaksimielisyyksillä.
lauantai 6. kesäkuuta 2009
Amman
Amman edustaa jollain tavoin erittäin tavallista arabikaupunkia. Se on kulttuurisesti ja visuaalisesti puolivälissä Levantin ja Arabian niemimaan välissä. Amman on rauhallinen paikka, jossa basaarissakin voi kävellä ilman että juuri kukaan huutelee perään. Paitsi ehkä jos on valkoinen nainen. Suuri osa kaupungin kukkuloita myötäilevästä rakennuskannasta on vaaleasta kivestä, joka antaa kaupungille oman värinsä. Kesäisin Amman on kerman tai hiekan värinen, talvella rakennukset jotenkin ihmeellisesti muuttuvat paljon ankeamman näköisiksi ikään kuin niiden väri vaihtuisi kameleonttimaisesti harmaaksi.
Heti kun olin saapunut eilen illalla Shuaifiyyan kaupunginosaan, sain myönteisiä muistoja ja mielleyhtymiä menneiltä vuosilta Levantissa. Ympärillä kuuli hillittyä arabiaa. Vaikka oli perjantai-ilta - muslimien sunnuntai - ja siten melkein kaikki kaupat, baarit ja kahvilat joutuivat sulkemaan yhdeltätoista yöllä, oli joitain paikkoja aina silti auki, kristittyjen pitämät viinakaupat mukaan lukien, ja niinpä nuorisoakin oli kaduilla pyhäpäivästä huolimatta enemmän kuin Helsingistä löytäisi sunnuntai-iltana. Hotellin baarissa oli tyrkyllä venäläisiä tyttöjä. Mutta Jordaniassa ihmiset ovat pääosin kohteliaita ja köyhätkin antavat itsestään koulutetun vaikutelman.
Tänään aamulla minun oli tarkoitus matkustaa Damaskokseen, vanhaan kotikaupunkiini, mutta Syyria olikin päättänyt, että en voinut olla turisti ja eväsi minulta viisumin - tai siis sanoi, että sitä pitäisi mennä hakemaan Ammanista Syyrian suurlähetystöstä, joka tietysti on perjantain ja lauantain muodostaman viikonlopun ajan suljettu. Minulla on vain tämä viikonloppu "lomaa". Niinpä palasin Ammaniin ja etsin lentolippuja välittävän matkatoimiston. Siellä järjestyivätkin alta aika yksikön lentoliput Beirutiin ja takaisin.
Samalla matkatoimiston palestiinalainen virkailija käytti tilaisuutta hyväkseen haukkuakseen Syyrian ja sen hallituksen pataluhaksi. Syyria oli aina ongelma. Kaikille. Länsimaalaisille, palestiinalaisille... Syyria esiintyi muka palestiinalaisten ystävänä, muttei tehnyt mitään muuta kuin ongelmia heille. Palestiinalaiset eivät olleet tervetulleita Syyriaan. Ainoat, joita Syyria hyysää, ovat sellaisia kuin Khaled Meshaal ja Imad Mughniyya. Virkailijan mielestä teen hyvin mennessäni mieluummin Beirutiin. Siellä ei ongelmia. Vielä. Mahtoiko nuorimies muistaa, että sunnuntaina on Libanonissa vaalit, joissa odotetaan niukkaa menestystä Hamasin liittolaisille, Hizbullahin johtamalle maalis-8-liittoumalle, ja tappiota Fatahin liittolaisille, maalis-14-liittoumalle?
Söin Ammanin basaarikeskustassa ravintola al-Qudsissa, joka on nimetty Jerusalemin mukaan. Viereisessä pöydässä istui ryhmä pitkäpartaisia islamisteja, mutta hekin olivat kohteliaita ja hiljaisia. Taksikuskini lentokentälle oli jälleen palestiinalainen, joka oli sitä mieltä, että arabit onnistuvat kyllä kehittämään joka asiasta ongelman, mutta toisaalta, kaikki ongelmat ovat aina ratkaistavissa pöydän alta. Bakshiish.
Minun on jälleen esitettävä poliittisesti epäkorrekti huomautus: arabeilla on varsin merkilliset geenit. Nimittäin, on niin, että nuorina hämmästyttävän suuri osa arabeista on aina hyvännäköisiä ja kuulostaa matkapuhelimiinsa höpöttäessä aina coolilta. Epäterveelliset elintavat, yösyöminen, vesipiipun polttelu ja kävelemisen sijaa kaikkialle autolla tai taksilla ajaminen eivät näytä vaikuttavan mitenkään heidän ulkonäköönsä ennen kuin yhtäkkiä keski-iän kynnyksellä, jolloin äkillisesti arabitytöistä tuleekin päärynänmuotoisia monilapsisten perheiden äitejä, jotka kätkevät kauneutensa huiveihin ynnä muihin, ja arabimiehistä tulee yhtäkkiä pömppömahaisia ja äänekkäitä valittajia, joiden äänikin muuttuu kärttyisäksi ja nalkuttavaksi.
Heti kun olin saapunut eilen illalla Shuaifiyyan kaupunginosaan, sain myönteisiä muistoja ja mielleyhtymiä menneiltä vuosilta Levantissa. Ympärillä kuuli hillittyä arabiaa. Vaikka oli perjantai-ilta - muslimien sunnuntai - ja siten melkein kaikki kaupat, baarit ja kahvilat joutuivat sulkemaan yhdeltätoista yöllä, oli joitain paikkoja aina silti auki, kristittyjen pitämät viinakaupat mukaan lukien, ja niinpä nuorisoakin oli kaduilla pyhäpäivästä huolimatta enemmän kuin Helsingistä löytäisi sunnuntai-iltana. Hotellin baarissa oli tyrkyllä venäläisiä tyttöjä. Mutta Jordaniassa ihmiset ovat pääosin kohteliaita ja köyhätkin antavat itsestään koulutetun vaikutelman.
Tänään aamulla minun oli tarkoitus matkustaa Damaskokseen, vanhaan kotikaupunkiini, mutta Syyria olikin päättänyt, että en voinut olla turisti ja eväsi minulta viisumin - tai siis sanoi, että sitä pitäisi mennä hakemaan Ammanista Syyrian suurlähetystöstä, joka tietysti on perjantain ja lauantain muodostaman viikonlopun ajan suljettu. Minulla on vain tämä viikonloppu "lomaa". Niinpä palasin Ammaniin ja etsin lentolippuja välittävän matkatoimiston. Siellä järjestyivätkin alta aika yksikön lentoliput Beirutiin ja takaisin.
Samalla matkatoimiston palestiinalainen virkailija käytti tilaisuutta hyväkseen haukkuakseen Syyrian ja sen hallituksen pataluhaksi. Syyria oli aina ongelma. Kaikille. Länsimaalaisille, palestiinalaisille... Syyria esiintyi muka palestiinalaisten ystävänä, muttei tehnyt mitään muuta kuin ongelmia heille. Palestiinalaiset eivät olleet tervetulleita Syyriaan. Ainoat, joita Syyria hyysää, ovat sellaisia kuin Khaled Meshaal ja Imad Mughniyya. Virkailijan mielestä teen hyvin mennessäni mieluummin Beirutiin. Siellä ei ongelmia. Vielä. Mahtoiko nuorimies muistaa, että sunnuntaina on Libanonissa vaalit, joissa odotetaan niukkaa menestystä Hamasin liittolaisille, Hizbullahin johtamalle maalis-8-liittoumalle, ja tappiota Fatahin liittolaisille, maalis-14-liittoumalle?
Söin Ammanin basaarikeskustassa ravintola al-Qudsissa, joka on nimetty Jerusalemin mukaan. Viereisessä pöydässä istui ryhmä pitkäpartaisia islamisteja, mutta hekin olivat kohteliaita ja hiljaisia. Taksikuskini lentokentälle oli jälleen palestiinalainen, joka oli sitä mieltä, että arabit onnistuvat kyllä kehittämään joka asiasta ongelman, mutta toisaalta, kaikki ongelmat ovat aina ratkaistavissa pöydän alta. Bakshiish.
Minun on jälleen esitettävä poliittisesti epäkorrekti huomautus: arabeilla on varsin merkilliset geenit. Nimittäin, on niin, että nuorina hämmästyttävän suuri osa arabeista on aina hyvännäköisiä ja kuulostaa matkapuhelimiinsa höpöttäessä aina coolilta. Epäterveelliset elintavat, yösyöminen, vesipiipun polttelu ja kävelemisen sijaa kaikkialle autolla tai taksilla ajaminen eivät näytä vaikuttavan mitenkään heidän ulkonäköönsä ennen kuin yhtäkkiä keski-iän kynnyksellä, jolloin äkillisesti arabitytöistä tuleekin päärynänmuotoisia monilapsisten perheiden äitejä, jotka kätkevät kauneutensa huiveihin ynnä muihin, ja arabimiehistä tulee yhtäkkiä pömppömahaisia ja äänekkäitä valittajia, joiden äänikin muuttuu kärttyisäksi ja nalkuttavaksi.
perjantai 5. kesäkuuta 2009
Fasistisia antifasisteja?
Suomen kesä oli taas lyhyt mutta vähäluminen. Uskomattoman hienojen ilmojen, täydellisten terassi- ja rantakelien jälkeen päädyttiin kylmään viimaan ja jatkuvaan hyytävään sateeseen.
Tällaiseen säähän sopii, että Suomea kiusaamaan tuli myös Putin, nyky-Euroopan autoritäärien idoli. Olisi voinut luulla, että Putinia olisi Säätytalolla tervehtinyt joukko mielenosoittajia, jotka olisivat muistuttaneet maailmaa Venäjän Putinin johdolla omaksumasta kovasti fasismia muistuttavasta imperialismista, tuhansien tšetšeenien ja muiden kaukasialaisten tappamisesta, toimittajien ja toisinajattelijoiden murhista ja vainoista, sananvapauden ja demokratian alasajosta Venäjällä, hyökkäilevästä ja häikäilemättömän valheellisesta politiikasta pieniä naapurimaita vastaan ja muista samanlaisista asioista, jotka Putinin aikana saivat jälleen vallan Venäjällä.
Mutta ei. Putinia oli sen sijaan kerääntynyt tervehtimään pieni joukko uskollisia suomalaisia ihailijoita, jotka sen sijaan vaativat yya-sopimuksen palauttamista voimaan sekä ulkoministeri Stubbin eroa, tämä kun oli antanut moraalista tukea konsulivirkailijalle ja perheenisälle, jotka olivat halpamaisesti siepanneet erään nuoren Venäjän alamaisen ihanasta äidinmaastaan ja tuoneet hänet laittomin keinoin kylmän tsuhnalan perille.
Eräs ”dosentti” on kirjassaan ylistänyt Putinin ulkonäköä ja ääntä ja demonisoinut kansanedustaja Heidi Hautalaa. Sittemmin samat tai samanhenkiset tahot aatetovereineen ovat lietsoneet vihaa Viroa ja Latviaa vastaan, vääristelleet historiaa ja asettanut näköjään itsensä ”Putin-Jugendin” eli venäläisnationalistisen nuorisokaaderin, našien, palvelukseen. Aatetovereina on ollut joitain entisiä taistolaisia, entisiä äärioikeistolaisia ja nykyisiä kotikutoisia islamisteja. Ovat käyneet räyhäämässä kirjanjulkistamistilaisuuksissa ja tehneet rikosilmoituksia Baltian neuvostomiehitystä asiallisesti tarkastelevista dokumenteista. Ilmeisesti joku pitää tällaisten ihmisten herjakampanjoita, provokaatioita ja Venäjän naapurimaihin kohdistuvaa vihanlietsontaa hyödyllisenä. Ainakin näiden ihmisten sananvapautta näytään Suomessa ja Virossa kunnioitettavan. Mitenkähän Venäjällä kävisi?
Neuvostoaikana tällaisia ihmisiä kutsuttiin ”hyödyllisiksi hölmöiksi” tai rumemmin provokaattoreiksi. Epäilemättä jotkut našien ideologiset isät Kremlissä ja Lubjankassa ylpeilevät pian kilvan Putinille, millaisia merkittäviä saavutuksia ovat saaneet aikaan Suomen kansan subversion saralla.
Nykyajan provokaattorit eivät enää kutsu itseään taistolaisiksi tai kansallissosialisteiksi vaan he ovat keksineet itselleen uuden nimityksen: antifasistit. Nimityksellä tuskin on mitään tekemistä Suomessa jo kauan vaikuttaneen fasismin ja rasismin vastaisen vasemmistohenkisen Antifa-liikkeen kanssa, vaan pikemminkin kyse on tyypillisestä orwellilaisesta neuvostokielestä. Neuvostokielessä asioita kutsutaan päinvastaisiksi kuin mitä ne ovat. Neuvostoliitossa sota oli rauhaa, rauha sotaa, musta valkoista ja valkoinen mustaa. Neuvostoliiton ydinasearsenaalit olivat rauhan asialla ja neuvostomiehitys olikin vapautusta. Stalin oli isä aurinkoinen ja toisinajattelijat vaarallisia terroristeja ja mielipuolia. Kun valheita riittävästi syötettiin ja toistettiin, hämmästyttävän monet suomettuivat ja ehdollistuivat lännessäkin kuin Pavlovin koirat.
Viime viikolla ”antifasistit” iskivät Ukrainan Suomen-suurlähetystöä vastaan sabotaasin ja vandalismin keinoin. Olivatpa kyseessä samat ihmiset tai muut sattumalta samaa termiä itsestään käyttävät, aatteellinen viiteryhmä lienee joka tapauksessa sama. Kyse on isovenäläisestä imperialismista, jota osuvammin pitäisi kuvata fasismiksi, sillä siitähän tässä itse asiassa on kyse.
Fasismi sopii našistiselle aatteelle määreeksi erityisen hyvin siksi, että fasismi-termin yleistävän käytön aloitti sama sylttytehdas: neuvostomielinen propaganda toisen maailmansodan aikana ja jälkeen. Alun perin termi tuli italialaisesta fascistipuolueesta, jonka tunnuksena oli rautaisen nyrkin yhteen puristama vitsakimppu, fascis. Se oli Mussolinin fascismin perusta: kaikkien tuli olla yhdessä nipussa, korporaatioiden, kansanjoukkojen, valtion – yhden nyrkin puristuksessa, yhdellä asialla. Toisinajattelijat piti murskata kiusaamalla, vainoamalla, pelottelemalla ja tarpeen vaatiessa tappamalla. Kun kotimaassa marssiminen ei enää riittänyt, Italia lähti toteuttamaan suurvaltaintoaan hyökkäämällä heikompiin maihin, Albaniaan ja Etiopiaan. Muistammeko vielä, mihin fasismi edellisellä kerralla Euroopan johti? Olisivatko ne, jotka silloin innostuivat Mussolinin ja Hitlerin ”edistyksellisistä” aatteista, vielä tänään ylpeitä saavutuksistaan?
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että nykyisen Euroopan tulisi olla erittäin huolissaan fasismin noususta. Olen siis takuulla antifasisti. En kuitenkaan ole lainkaan huolissani Georgiasta tai Ukrainasta, saati Virosta, Latviasta, Puolasta tai Suomesta. Nämä ovat kaikki eurooppalaisia demokratioita, joissa kunnioitetaan sananvapautta ja joissa venäläistenkin ihmisoikeudet toteutuvat paremmin ja tasa-arvoisemmin kuin Venäjällä. Ehei, olen syvästi huolissani eräästä paljon suuremmasta valtiosta ja sitä sokeasti ihailevista kätyreistä.
Kaksi vuotta sitten venäläiset našit riehuivat Tallinnassa tuottaen väkivaltaa ja hävitystä, ja Venäjä syytti Viroa fasistiseksi valtioksi, kun se oli siirtänyt venäläisen miehittäjäpatsaan soveliaampaan paikkaan. Verkkosivujensa mukaan našien ideologiana oli ”antifasismi”. Heidän mielestään kaikkien tulee seurata ja totella Venäjää ja sen johtajaa. Ne, jotka ovat hänen kanssaan eri mieltä, ovat ilmeisesti fasisteja. Našit aatetovereineen organisoivat vihakampanjoita milloin kaukasialaisia, milloin baltteja tai venäläisiä toisinajattelijoita, liberaaleja ja toimittajia vastaan. Näitä he syyttävät maanpettureiksi ja selkään puukottajiksi, joita ilman Venäjä olisi jo maailman johdossa. Tuoko tämä mitään mieleen 30-luvun Saksasta?
Eivät oudot yhtäläisyydet tähän jää. Venäjän naši-liike edeltäjineen myös mielellään marssii sotilaallisesti ja harrastaa kirjarovioita, joilla on vuosien mittaan poltettu sellaista Venäjällä julkaistua kirjallisuutta, joka našien mielestä ei ole oikealla isovenäläisellä asialla. Venäjällä militantit ja avoimesti natsistiset äärijärjestöt tekevät jatkuvasti raakoja rikoksia, pieksevät ja murhaavat kaukasialaisia, juutalaisia, maahanmuuttajia, seksuaalivähemmistöjä ja ulkomaisia opiskelijoita.
En ole vielä ikinä kuullut, että našit, heidän suomalaiset hyödylliset hölmönsä tai muut ”antifasistit” olisivat menneet väliin ja puolustaneet näitä fasistisen väkivallan uhreja. Päinvastoin nämä niin kutsutut antifasistit ovat johdonmukaisesti ylistäneet ja puolustaneet fasistista imperialismia, jota Kremlin polit-teknologit ovat agitoineet ja Venäjän tiedustelupalvelut ja armeija toimeenpanneet sekä omalla maaperällä että lähimaissa. Kenen joukoissa našit ja heidän suomalaiset kätyrinsä seisoivat kun Kontupohjassa hyökättiin pogromein azerbaidžanilaisia ja tšetšeenejä vastaan?
Ukrainan suurlähetystön töhriminen herätti vain muutaman pikku-uutisen suomalaislehdissä. Viroa ja Latviaa vastaan hyökkäileminen on saanut aikaan vähän enemmän kohua. Sen sijaan voitte vain kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos joku olisi vandalisoinut Venäjän suurlähetystöä Tehtaankadulla tai jos viattomia venäläisiä maahanmuuttajia vastaan olisi jossain Itä-Euroopan maassa nostatettu pogromeja, järjestetty joukkokarkotuksia, piesty kaduilla etnisen alkuperänsä tähden ja kotejaan poltettu, kuten Venäjällä on viime vuosien aikana tehty georgialaisia, tšetšeenejä ja monia muitakin kansanryhmiä vastaan. Kyllä siitä olisikin nostettu meteli!
Naši näyttää olevan nykyajan Komsomol, mutta se on ohjelmoitu ideologisesti uudelleen. Enää militantisti toimivat nuorisokaaderit eivät saarnaa neuvostokommunismia vaan isovenäläistä kansallishurmosta, johon yhdistyvät viha ja kauna demokraattisia naapurimaita vastaan sekä absurdit salaliittoteoriat länsimaiden juonitteluista ”Venäjän saartamiseksi”. Heidän mielestään pienet ja heikot naapurimaat kuten Viro ja Georgia uhkaavat Venäjää. Kuinka ne voisivat Venäjää uhata, jos Venäjä on niin suuri ja mahtava kuin našit antavat ymmärtää? Vai onko asia sittenkin niin, että Baltian maiden, Georgian ja Ukrainan vapaus inhottaa našeja ja näiden aatetovereita vain samoista syistä, joiden vuoksi Hitler halusi likvidoida Puolan?
Entä jos Venäjä saisi rauhassa alistaa Georgian? Sittenkö Ukrainan? Ja Baltian maat? Suomen ja Puolan? Olisivatko našit aatetovereineen sitten tyytyväisiä? Tuskinpa vain, koska aina vain olisi olemassa joku, joka itsenäisyydellään ja toisinajattelullaan uhmaa unelmaa yhden johtajan ja yhden herrakansan Euraasiasta. Aina voisi syyttää ja vainota juutalaisia ja vapaamuurareja tai muslimeja ja georgialaisia. Aina olisi etsittävä lisää pettureita ja selkään puukottajia, joiden syyksi voi panna, että Venäjällä ei edelleenkään mene hyvin eivätkä venäläiset ole onnellisia. Ja kuinka voisivatkaan olla, kun heillä on tällaisia johtajia, ja johtajilla tällaisia aivottomia seuraajia?
Elämme aikaa, jolloin maailmanlaajuiset muuttoliikkeet vääjäämättä muuttavat katukuvaa varsinkin suurissa kaupungeissa kaikkialla maailmassa. Kaupungit kosmopolitisoituvat. Suomeen ja muualle Länsi-Eurooppaan suuntautuu taloudellisperustaista maahanmuuttoa, myös turvapaikanhakumenettelyn väärinkäytön kautta. Tästä nopeasta murroksesta syntyy monenlaisia sosiaalisia ongelmia ja sopeutumisvaikeuksia molemmin puolin. Ne eivät johdu roduista eivätkä uskonnoista, vaan normaaleista sosiologisista ja elinkeinoelämän ilmiöistä.
Viranomaiset ovat olleet vastuuttoman arkoja puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä ja valistamaan tietämättömyydessä pauhaavaa mediaa siitä, kuinka järjestelmämme samanaikaisesti erilaisin muurein ehkäisee rakentavaa työperäistä maahanmuuttoa mutta kanavoi siten tahattomasti talousperustaisia muuttoliikkeitä turvapaikanhaun väärinkäyttöön. Vaikenevilla viranomaisilla on osavastuunsa siitä, että fasistileima nykyisin lyödään aivan vääriin paikkoihin ja populistinen äärioikeisto pääsee kaikkialla Euroopassa ratsastamaan muukalaisvastaisuudella.
Tämä tuoreisiin maahanmuuttajiin kohdistuva muukalaisvastaisuus on yksi huolestuttava asia nykyajassa. Se ei kuitenkaan ole vielä kaikkein huolestuttavinta, ainakaan demokraattisissa maissa, sillä samaan aikaan nousee ja karjuu yhä rumemmin jo kuolleeksi kuviteltu 70 vuoden takainen fasismin ja kansallissosialismin peto, jonka kuolinhaava mitä ilmeisimmin parani. Punaniskainen muukalaispelko johtaa tyhmään pyristelyyn kansainvälistymistä vastaan ja pahimmillaan nujakointiin baareissa ja koulunpihoilla, mutta varsinainen fasismi johtaa valtiolliseen hyökkäävyyteen ja aggressiiviseen imperialismiin, joka vaarantaa koko Euroopan turvallisuuden. Jälkimmäisen kanssa Georgia, Ukraina ja Baltian maat jo ovat helisemässä, eikä muukaan Eurooppa voi siltä enää pitkään sulkea silmiään. Pahimmillaan fasismi johtaa pogromeihin, etnisiin puhdistuksiin ja kansanmurhiin.
Tällaisina aikoina kaikkien eurooppalaisten, joilla on normaalit aivot ja sydän, tulisi tuntea olevansa virolaisia ja georgialaisia. Ehkä siten fasistit huomaisivatkin jäävänsä vähemmistöön ja heidän posketon uhonsa hieman laantuisi, koska fasistit ovat aina pohjimmiltaan raukkiksia, jotka potkivat ja uhoavat pienempiään vastaan, puukottavat selkään ja juonittelevat takanapäin, mutteivät koskaan uskalla uhmata suoraan vahvempiaan. Stalin liittoutui Hitlerin kanssa Molotov-Ribbentrop -sopimuksessa eikä suostunut uskomaan omia vakoojiaan, jotka varoittivat operaatio Barbarossasta. Puna-armeija taisteli vahvaa Saksaa vastaan vasta kun sen oli pakko. Venäjä ei ole kertaakaan hyökännyt Natoa tai Yhdysvaltoja vastaan, uhonnut vain. Sen sijaan se on pitkin historiaansa jatkuvasti hyökkäillyt puolueettomia maita ja pieniä naapureitaan vastaan. Sellaisia valtioita vastaan, jotka eivät millään tavoin uhanneet Venäjää.
Fasistisen nationalismin nousu on todellinen uhka Euroopan lähitulevaisuudelle, mutta Viro ja Georgia eivät ole niitä, joita meidän pitäisi pelätä. Pikemminkin tulee pelätä niiden puolesta, sillä aivan liian usein nämä pienet kansat jätetään yksin seisomaan vapauden ja avoimen yhteiskunnan puolustajina fasismia vastaan.
Tällaiseen säähän sopii, että Suomea kiusaamaan tuli myös Putin, nyky-Euroopan autoritäärien idoli. Olisi voinut luulla, että Putinia olisi Säätytalolla tervehtinyt joukko mielenosoittajia, jotka olisivat muistuttaneet maailmaa Venäjän Putinin johdolla omaksumasta kovasti fasismia muistuttavasta imperialismista, tuhansien tšetšeenien ja muiden kaukasialaisten tappamisesta, toimittajien ja toisinajattelijoiden murhista ja vainoista, sananvapauden ja demokratian alasajosta Venäjällä, hyökkäilevästä ja häikäilemättömän valheellisesta politiikasta pieniä naapurimaita vastaan ja muista samanlaisista asioista, jotka Putinin aikana saivat jälleen vallan Venäjällä.
Mutta ei. Putinia oli sen sijaan kerääntynyt tervehtimään pieni joukko uskollisia suomalaisia ihailijoita, jotka sen sijaan vaativat yya-sopimuksen palauttamista voimaan sekä ulkoministeri Stubbin eroa, tämä kun oli antanut moraalista tukea konsulivirkailijalle ja perheenisälle, jotka olivat halpamaisesti siepanneet erään nuoren Venäjän alamaisen ihanasta äidinmaastaan ja tuoneet hänet laittomin keinoin kylmän tsuhnalan perille.
Eräs ”dosentti” on kirjassaan ylistänyt Putinin ulkonäköä ja ääntä ja demonisoinut kansanedustaja Heidi Hautalaa. Sittemmin samat tai samanhenkiset tahot aatetovereineen ovat lietsoneet vihaa Viroa ja Latviaa vastaan, vääristelleet historiaa ja asettanut näköjään itsensä ”Putin-Jugendin” eli venäläisnationalistisen nuorisokaaderin, našien, palvelukseen. Aatetovereina on ollut joitain entisiä taistolaisia, entisiä äärioikeistolaisia ja nykyisiä kotikutoisia islamisteja. Ovat käyneet räyhäämässä kirjanjulkistamistilaisuuksissa ja tehneet rikosilmoituksia Baltian neuvostomiehitystä asiallisesti tarkastelevista dokumenteista. Ilmeisesti joku pitää tällaisten ihmisten herjakampanjoita, provokaatioita ja Venäjän naapurimaihin kohdistuvaa vihanlietsontaa hyödyllisenä. Ainakin näiden ihmisten sananvapautta näytään Suomessa ja Virossa kunnioitettavan. Mitenkähän Venäjällä kävisi?
Neuvostoaikana tällaisia ihmisiä kutsuttiin ”hyödyllisiksi hölmöiksi” tai rumemmin provokaattoreiksi. Epäilemättä jotkut našien ideologiset isät Kremlissä ja Lubjankassa ylpeilevät pian kilvan Putinille, millaisia merkittäviä saavutuksia ovat saaneet aikaan Suomen kansan subversion saralla.
Nykyajan provokaattorit eivät enää kutsu itseään taistolaisiksi tai kansallissosialisteiksi vaan he ovat keksineet itselleen uuden nimityksen: antifasistit. Nimityksellä tuskin on mitään tekemistä Suomessa jo kauan vaikuttaneen fasismin ja rasismin vastaisen vasemmistohenkisen Antifa-liikkeen kanssa, vaan pikemminkin kyse on tyypillisestä orwellilaisesta neuvostokielestä. Neuvostokielessä asioita kutsutaan päinvastaisiksi kuin mitä ne ovat. Neuvostoliitossa sota oli rauhaa, rauha sotaa, musta valkoista ja valkoinen mustaa. Neuvostoliiton ydinasearsenaalit olivat rauhan asialla ja neuvostomiehitys olikin vapautusta. Stalin oli isä aurinkoinen ja toisinajattelijat vaarallisia terroristeja ja mielipuolia. Kun valheita riittävästi syötettiin ja toistettiin, hämmästyttävän monet suomettuivat ja ehdollistuivat lännessäkin kuin Pavlovin koirat.
Viime viikolla ”antifasistit” iskivät Ukrainan Suomen-suurlähetystöä vastaan sabotaasin ja vandalismin keinoin. Olivatpa kyseessä samat ihmiset tai muut sattumalta samaa termiä itsestään käyttävät, aatteellinen viiteryhmä lienee joka tapauksessa sama. Kyse on isovenäläisestä imperialismista, jota osuvammin pitäisi kuvata fasismiksi, sillä siitähän tässä itse asiassa on kyse.
Fasismi sopii našistiselle aatteelle määreeksi erityisen hyvin siksi, että fasismi-termin yleistävän käytön aloitti sama sylttytehdas: neuvostomielinen propaganda toisen maailmansodan aikana ja jälkeen. Alun perin termi tuli italialaisesta fascistipuolueesta, jonka tunnuksena oli rautaisen nyrkin yhteen puristama vitsakimppu, fascis. Se oli Mussolinin fascismin perusta: kaikkien tuli olla yhdessä nipussa, korporaatioiden, kansanjoukkojen, valtion – yhden nyrkin puristuksessa, yhdellä asialla. Toisinajattelijat piti murskata kiusaamalla, vainoamalla, pelottelemalla ja tarpeen vaatiessa tappamalla. Kun kotimaassa marssiminen ei enää riittänyt, Italia lähti toteuttamaan suurvaltaintoaan hyökkäämällä heikompiin maihin, Albaniaan ja Etiopiaan. Muistammeko vielä, mihin fasismi edellisellä kerralla Euroopan johti? Olisivatko ne, jotka silloin innostuivat Mussolinin ja Hitlerin ”edistyksellisistä” aatteista, vielä tänään ylpeitä saavutuksistaan?
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että nykyisen Euroopan tulisi olla erittäin huolissaan fasismin noususta. Olen siis takuulla antifasisti. En kuitenkaan ole lainkaan huolissani Georgiasta tai Ukrainasta, saati Virosta, Latviasta, Puolasta tai Suomesta. Nämä ovat kaikki eurooppalaisia demokratioita, joissa kunnioitetaan sananvapautta ja joissa venäläistenkin ihmisoikeudet toteutuvat paremmin ja tasa-arvoisemmin kuin Venäjällä. Ehei, olen syvästi huolissani eräästä paljon suuremmasta valtiosta ja sitä sokeasti ihailevista kätyreistä.
Kaksi vuotta sitten venäläiset našit riehuivat Tallinnassa tuottaen väkivaltaa ja hävitystä, ja Venäjä syytti Viroa fasistiseksi valtioksi, kun se oli siirtänyt venäläisen miehittäjäpatsaan soveliaampaan paikkaan. Verkkosivujensa mukaan našien ideologiana oli ”antifasismi”. Heidän mielestään kaikkien tulee seurata ja totella Venäjää ja sen johtajaa. Ne, jotka ovat hänen kanssaan eri mieltä, ovat ilmeisesti fasisteja. Našit aatetovereineen organisoivat vihakampanjoita milloin kaukasialaisia, milloin baltteja tai venäläisiä toisinajattelijoita, liberaaleja ja toimittajia vastaan. Näitä he syyttävät maanpettureiksi ja selkään puukottajiksi, joita ilman Venäjä olisi jo maailman johdossa. Tuoko tämä mitään mieleen 30-luvun Saksasta?
Eivät oudot yhtäläisyydet tähän jää. Venäjän naši-liike edeltäjineen myös mielellään marssii sotilaallisesti ja harrastaa kirjarovioita, joilla on vuosien mittaan poltettu sellaista Venäjällä julkaistua kirjallisuutta, joka našien mielestä ei ole oikealla isovenäläisellä asialla. Venäjällä militantit ja avoimesti natsistiset äärijärjestöt tekevät jatkuvasti raakoja rikoksia, pieksevät ja murhaavat kaukasialaisia, juutalaisia, maahanmuuttajia, seksuaalivähemmistöjä ja ulkomaisia opiskelijoita.
En ole vielä ikinä kuullut, että našit, heidän suomalaiset hyödylliset hölmönsä tai muut ”antifasistit” olisivat menneet väliin ja puolustaneet näitä fasistisen väkivallan uhreja. Päinvastoin nämä niin kutsutut antifasistit ovat johdonmukaisesti ylistäneet ja puolustaneet fasistista imperialismia, jota Kremlin polit-teknologit ovat agitoineet ja Venäjän tiedustelupalvelut ja armeija toimeenpanneet sekä omalla maaperällä että lähimaissa. Kenen joukoissa našit ja heidän suomalaiset kätyrinsä seisoivat kun Kontupohjassa hyökättiin pogromein azerbaidžanilaisia ja tšetšeenejä vastaan?
Ukrainan suurlähetystön töhriminen herätti vain muutaman pikku-uutisen suomalaislehdissä. Viroa ja Latviaa vastaan hyökkäileminen on saanut aikaan vähän enemmän kohua. Sen sijaan voitte vain kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos joku olisi vandalisoinut Venäjän suurlähetystöä Tehtaankadulla tai jos viattomia venäläisiä maahanmuuttajia vastaan olisi jossain Itä-Euroopan maassa nostatettu pogromeja, järjestetty joukkokarkotuksia, piesty kaduilla etnisen alkuperänsä tähden ja kotejaan poltettu, kuten Venäjällä on viime vuosien aikana tehty georgialaisia, tšetšeenejä ja monia muitakin kansanryhmiä vastaan. Kyllä siitä olisikin nostettu meteli!
Naši näyttää olevan nykyajan Komsomol, mutta se on ohjelmoitu ideologisesti uudelleen. Enää militantisti toimivat nuorisokaaderit eivät saarnaa neuvostokommunismia vaan isovenäläistä kansallishurmosta, johon yhdistyvät viha ja kauna demokraattisia naapurimaita vastaan sekä absurdit salaliittoteoriat länsimaiden juonitteluista ”Venäjän saartamiseksi”. Heidän mielestään pienet ja heikot naapurimaat kuten Viro ja Georgia uhkaavat Venäjää. Kuinka ne voisivat Venäjää uhata, jos Venäjä on niin suuri ja mahtava kuin našit antavat ymmärtää? Vai onko asia sittenkin niin, että Baltian maiden, Georgian ja Ukrainan vapaus inhottaa našeja ja näiden aatetovereita vain samoista syistä, joiden vuoksi Hitler halusi likvidoida Puolan?
Entä jos Venäjä saisi rauhassa alistaa Georgian? Sittenkö Ukrainan? Ja Baltian maat? Suomen ja Puolan? Olisivatko našit aatetovereineen sitten tyytyväisiä? Tuskinpa vain, koska aina vain olisi olemassa joku, joka itsenäisyydellään ja toisinajattelullaan uhmaa unelmaa yhden johtajan ja yhden herrakansan Euraasiasta. Aina voisi syyttää ja vainota juutalaisia ja vapaamuurareja tai muslimeja ja georgialaisia. Aina olisi etsittävä lisää pettureita ja selkään puukottajia, joiden syyksi voi panna, että Venäjällä ei edelleenkään mene hyvin eivätkä venäläiset ole onnellisia. Ja kuinka voisivatkaan olla, kun heillä on tällaisia johtajia, ja johtajilla tällaisia aivottomia seuraajia?
Elämme aikaa, jolloin maailmanlaajuiset muuttoliikkeet vääjäämättä muuttavat katukuvaa varsinkin suurissa kaupungeissa kaikkialla maailmassa. Kaupungit kosmopolitisoituvat. Suomeen ja muualle Länsi-Eurooppaan suuntautuu taloudellisperustaista maahanmuuttoa, myös turvapaikanhakumenettelyn väärinkäytön kautta. Tästä nopeasta murroksesta syntyy monenlaisia sosiaalisia ongelmia ja sopeutumisvaikeuksia molemmin puolin. Ne eivät johdu roduista eivätkä uskonnoista, vaan normaaleista sosiologisista ja elinkeinoelämän ilmiöistä.
Viranomaiset ovat olleet vastuuttoman arkoja puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä ja valistamaan tietämättömyydessä pauhaavaa mediaa siitä, kuinka järjestelmämme samanaikaisesti erilaisin muurein ehkäisee rakentavaa työperäistä maahanmuuttoa mutta kanavoi siten tahattomasti talousperustaisia muuttoliikkeitä turvapaikanhaun väärinkäyttöön. Vaikenevilla viranomaisilla on osavastuunsa siitä, että fasistileima nykyisin lyödään aivan vääriin paikkoihin ja populistinen äärioikeisto pääsee kaikkialla Euroopassa ratsastamaan muukalaisvastaisuudella.
Tämä tuoreisiin maahanmuuttajiin kohdistuva muukalaisvastaisuus on yksi huolestuttava asia nykyajassa. Se ei kuitenkaan ole vielä kaikkein huolestuttavinta, ainakaan demokraattisissa maissa, sillä samaan aikaan nousee ja karjuu yhä rumemmin jo kuolleeksi kuviteltu 70 vuoden takainen fasismin ja kansallissosialismin peto, jonka kuolinhaava mitä ilmeisimmin parani. Punaniskainen muukalaispelko johtaa tyhmään pyristelyyn kansainvälistymistä vastaan ja pahimmillaan nujakointiin baareissa ja koulunpihoilla, mutta varsinainen fasismi johtaa valtiolliseen hyökkäävyyteen ja aggressiiviseen imperialismiin, joka vaarantaa koko Euroopan turvallisuuden. Jälkimmäisen kanssa Georgia, Ukraina ja Baltian maat jo ovat helisemässä, eikä muukaan Eurooppa voi siltä enää pitkään sulkea silmiään. Pahimmillaan fasismi johtaa pogromeihin, etnisiin puhdistuksiin ja kansanmurhiin.
Tällaisina aikoina kaikkien eurooppalaisten, joilla on normaalit aivot ja sydän, tulisi tuntea olevansa virolaisia ja georgialaisia. Ehkä siten fasistit huomaisivatkin jäävänsä vähemmistöön ja heidän posketon uhonsa hieman laantuisi, koska fasistit ovat aina pohjimmiltaan raukkiksia, jotka potkivat ja uhoavat pienempiään vastaan, puukottavat selkään ja juonittelevat takanapäin, mutteivät koskaan uskalla uhmata suoraan vahvempiaan. Stalin liittoutui Hitlerin kanssa Molotov-Ribbentrop -sopimuksessa eikä suostunut uskomaan omia vakoojiaan, jotka varoittivat operaatio Barbarossasta. Puna-armeija taisteli vahvaa Saksaa vastaan vasta kun sen oli pakko. Venäjä ei ole kertaakaan hyökännyt Natoa tai Yhdysvaltoja vastaan, uhonnut vain. Sen sijaan se on pitkin historiaansa jatkuvasti hyökkäillyt puolueettomia maita ja pieniä naapureitaan vastaan. Sellaisia valtioita vastaan, jotka eivät millään tavoin uhanneet Venäjää.
Fasistisen nationalismin nousu on todellinen uhka Euroopan lähitulevaisuudelle, mutta Viro ja Georgia eivät ole niitä, joita meidän pitäisi pelätä. Pikemminkin tulee pelätä niiden puolesta, sillä aivan liian usein nämä pienet kansat jätetään yksin seisomaan vapauden ja avoimen yhteiskunnan puolustajina fasismia vastaan.
tiistai 2. kesäkuuta 2009
Klorofylliä ja verenpunaa
Oltuani neljä vuotta ulkomailla en muistanutkaan, että Suomen kesä voisi joskus olla näinkin kaunista ja hienoa aikaa. Jopa pääkaupunkiseudulla metsätilkut ovat lehtivihreää täynnä ja mikään aikahan ei ole Suomen luonnossa niin aktiivista kuin touko-kesäkuun vaihde. Tämä aika ja sää tuntuvat vaikuttavan ihmisiinkin. Kaupungin puistot ovat täynnä väkeä, joka kulkee puolipukeissa, ja toinen puoli väestöstä litkii mallasjuomia terasseilla.
Kaikkialla tuntuu vallitsevan kesäinen hulluus, joka vetää väen toimistoista ja sisätiloista aikaisin terasseille ja nurmikoille. Tosin tänään istui viereeni kahvilan terassille intialainen henkilö, joka alkoi sen kummemmitta esittelyittä manata maailmanloppua, todeten, että kaikki lopun ajan merkit ovat ilmassa ja tämä on ihmiskunnan viimeinen vuosisata. Totesin, että niin on kyllä ennustettu aika monta edellistäkin vuosisataa eivätkä lopun ajan merkit ole johtaneet muuhun kuin alati eneneviin merkkeihin.
Olen tehnyt viime viikkoina monia asioita: Investoinut kaupunkiasunnon ostamiseen kauniista pääkaupungistamme. Toimittanut ja tarkastanut toinen toistaan kiinnostavampia kontribuutioita akateemisilta investointikohteiltani. Lukenut teorioita suomensukuisten kansojen, viikinkien ja muiden pohjoisten kansojen muinaisajoista. Juonut liikaa perjantai-iltana ja -yönä ja miettinyt sen jälkeen pitäisikö aikuistua. Osallistunut suomalais-tataarilaisiin ylioppilasjuhliin Islam-seurakunnan tiloissa. Käynyt pönöttämässä ja puhumassa kielillä Smolnassa. Käynyt äänestämässä ennakkoon europarlamenttivaaleissa.
Europarlamenttivaaleista à propos: Tein yhden monista internetissä olevista vaalikoneista ja jälleen sain todisteet siitä, että olen henkisesti lapsenmielinen, sillä kaikki viisi kärkiehdokastani olivat 24-26-vuotiaita, paitsi yksi 32-vuotias. Kun lueskelin heidän perustelujaan vaalikoneen kysymyksiin, en voi kuin toivoa, että koko europarlamentti muodostuisi heidän kaltaisistaan, mutta todennäköisemmin sinne valitaan taas vanhoja gubbeja, politrukkeja ja muutama julkkis. Varsinaisena vaalipäivänä tulen toivoakseni olemaan Beirutissa, jossa sielläkin on vaalipäivä.
Muistan, että viimeksi kirjoitin kahvimukista, joka halkesi halkaisten samalla myös Nasrallahin naaman. No kävikin niin, että samana päivänä julkaisi Der Spiegel paljon kohua Lähi-idässä herättäneen artikkelin, perustuen Libanonin erikoistuomioistuimesta vuodettuihin tietoihin, joiden mukaan tuomioistuin olisi koonnut runsaasti todisteita Hizbullahin syyllisyydestä Libanonissa vuosina 2005-2008 tehtyihin poliittisiin murhiin. Libanonissa on parlamenttivaalit 7.6.2009, Iranissa presidentinvaalit 12.6.2009. Lähi-idässä eletään kriittisiä aikoja.
Pakistanin armeija on vallannut takaisin Swatin pääkaupungin Mingoran, mutta ilmeisesti tappiotkin ovat olleet sellaisia, ettei niistä vielä vähään aikaan julkisteta tietoja. Ei voi kuin toivoa, että länsimaat, jotka kiljuivat Pakistania ryhtymään sotilaallisiin toimiin Talibania vastaan, malttaisivat nyt edes vähän aikaa olla kiljumatta Pakistania ryhtymään välittömästi tulitaukoon ja "kaikkia osapuolia" lopettamaan ampumisen.
Somaliassakin ovat Talibanin sikäläiset hengenheimolaiset - ash-Shabaab - ottaneet takkiinsa pohjoisen suunnalla, ainakin heitä vastaan taistelevan suufilaisen Ahl as-Sunna wal-Jama'an mukaan. Mutta nämä hetkelliset torjuntavoitot eivät tietenkään merkitse, että nyt olisivat Somaliassa tai Pakistanissa koittaneet rauhallisemmat ajat saati että islamistisen totalitarismin vaara olisi väistynyt. Parhaimmillaan Pakistanin armeijan ja Ahl as-Sunnan takaisin valtaamat alueet merkitsevät vain, että taistelu jatkuu ja edellyttää määrätietoisia, myös sotilaallisia, toimia. Ehkäpä tämä on eurooppalaisillekin helpommin nieltävissä nyt, kun Bush on vaihtunut Obamaan.
Kaikkialla tuntuu vallitsevan kesäinen hulluus, joka vetää väen toimistoista ja sisätiloista aikaisin terasseille ja nurmikoille. Tosin tänään istui viereeni kahvilan terassille intialainen henkilö, joka alkoi sen kummemmitta esittelyittä manata maailmanloppua, todeten, että kaikki lopun ajan merkit ovat ilmassa ja tämä on ihmiskunnan viimeinen vuosisata. Totesin, että niin on kyllä ennustettu aika monta edellistäkin vuosisataa eivätkä lopun ajan merkit ole johtaneet muuhun kuin alati eneneviin merkkeihin.
Olen tehnyt viime viikkoina monia asioita: Investoinut kaupunkiasunnon ostamiseen kauniista pääkaupungistamme. Toimittanut ja tarkastanut toinen toistaan kiinnostavampia kontribuutioita akateemisilta investointikohteiltani. Lukenut teorioita suomensukuisten kansojen, viikinkien ja muiden pohjoisten kansojen muinaisajoista. Juonut liikaa perjantai-iltana ja -yönä ja miettinyt sen jälkeen pitäisikö aikuistua. Osallistunut suomalais-tataarilaisiin ylioppilasjuhliin Islam-seurakunnan tiloissa. Käynyt pönöttämässä ja puhumassa kielillä Smolnassa. Käynyt äänestämässä ennakkoon europarlamenttivaaleissa.
Europarlamenttivaaleista à propos: Tein yhden monista internetissä olevista vaalikoneista ja jälleen sain todisteet siitä, että olen henkisesti lapsenmielinen, sillä kaikki viisi kärkiehdokastani olivat 24-26-vuotiaita, paitsi yksi 32-vuotias. Kun lueskelin heidän perustelujaan vaalikoneen kysymyksiin, en voi kuin toivoa, että koko europarlamentti muodostuisi heidän kaltaisistaan, mutta todennäköisemmin sinne valitaan taas vanhoja gubbeja, politrukkeja ja muutama julkkis. Varsinaisena vaalipäivänä tulen toivoakseni olemaan Beirutissa, jossa sielläkin on vaalipäivä.
Muistan, että viimeksi kirjoitin kahvimukista, joka halkesi halkaisten samalla myös Nasrallahin naaman. No kävikin niin, että samana päivänä julkaisi Der Spiegel paljon kohua Lähi-idässä herättäneen artikkelin, perustuen Libanonin erikoistuomioistuimesta vuodettuihin tietoihin, joiden mukaan tuomioistuin olisi koonnut runsaasti todisteita Hizbullahin syyllisyydestä Libanonissa vuosina 2005-2008 tehtyihin poliittisiin murhiin. Libanonissa on parlamenttivaalit 7.6.2009, Iranissa presidentinvaalit 12.6.2009. Lähi-idässä eletään kriittisiä aikoja.
Pakistanin armeija on vallannut takaisin Swatin pääkaupungin Mingoran, mutta ilmeisesti tappiotkin ovat olleet sellaisia, ettei niistä vielä vähään aikaan julkisteta tietoja. Ei voi kuin toivoa, että länsimaat, jotka kiljuivat Pakistania ryhtymään sotilaallisiin toimiin Talibania vastaan, malttaisivat nyt edes vähän aikaa olla kiljumatta Pakistania ryhtymään välittömästi tulitaukoon ja "kaikkia osapuolia" lopettamaan ampumisen.
Somaliassakin ovat Talibanin sikäläiset hengenheimolaiset - ash-Shabaab - ottaneet takkiinsa pohjoisen suunnalla, ainakin heitä vastaan taistelevan suufilaisen Ahl as-Sunna wal-Jama'an mukaan. Mutta nämä hetkelliset torjuntavoitot eivät tietenkään merkitse, että nyt olisivat Somaliassa tai Pakistanissa koittaneet rauhallisemmat ajat saati että islamistisen totalitarismin vaara olisi väistynyt. Parhaimmillaan Pakistanin armeijan ja Ahl as-Sunnan takaisin valtaamat alueet merkitsevät vain, että taistelu jatkuu ja edellyttää määrätietoisia, myös sotilaallisia, toimia. Ehkäpä tämä on eurooppalaisillekin helpommin nieltävissä nyt, kun Bush on vaihtunut Obamaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)