Mitä konservatiivisuudelle on tapahtunut?

Edellinen blogikirjoitus toi mukanaan poikkeuksellisen paljon vihamielistä viestintää. Kummallisen monilla suomalaisilla näyttää olevan suuria vaikeuksia pysyä nahoissaan, kun joku kehtaa arvostella Trumpia, hänen venäläismielistä ulkopolitiikkaansa tai hänen kansalaisoikeuksia ja sananvapautta vastaan hyökkäävää sisäpolitiikkaansa. Vihamielisten purkausten aalloista voi päätellä, etteivät ne tule sattumalta yksittäisiltä kansalaisilta vaan samaista vihaa nostattavista someryhmistä.

Yksi raivonpurkausten aihe, jonka olen saanut viime viikkoina säännöllisesti osakseni, on koskenut sitä, että käytän sanoja uusfasismi tai äärioikeisto kuvaamaan uusfasistisia ja äärioikeistolaisia liikkeitä. Joudunkin ehkä korjaamaan tätä kielenkäyttöä ainakin amerikkalaisen alt-rightin osalta. Kuten tämä videopuhe kyseisen termin käyttöönottajalta ja yhdeltä liikkeen johtajista osoittaa, kyse ei ole enää pelkästään uusfasismista vaan aivan puhdasverisestä, vanhanaikaisesta, hitleriläisestä natsismista.

Ääntenlaskenta on edennyt ja vaalipäivän arviot sekä Trumpin että Clintonin jäämisestä paljon alle edellisten vaalien pääehdokkaiden äänisaaliiden näyttäisivät perustuneen ennenaikaisiin laskelmiin. Clintonin kokonaisäänimäärän etumatka Trumpiin näyttää nousseen jopa kahteen miljoonaan, joten tulosta ei voi selittää Clintonin valtavalla epäsuosiolla verrattuna aiempiin demokraattiehdokkaisiin. Eikä esimerkiksi hänen naiseudellaan.

Kaikki muu näyttää sen sijaan toistaiseksi vahvistavan niitä pessimistisiä arvioita, joita edellisessä kirjoituksessa esitin. Trumpin käytännössä varmoja nimityksiä ovat jo nyt kaksi aggressiivista putinistia, hänen päästrateginsa Bannon ja turvallisuusneuvonantajakseen nimittämänsä Flynn. Bannon on ilmoittautunut leninistiksi, joka vannoo tuhoavansa amerikkalaisen järjestelmän. Trumpin järjestäessä putinilaistyylisen spektaakkelinomaisen haukkumistilaisuuden Yhdysvaltain tärkeimmille tiedotusvälineille, huutaen näiden olevan valehtelijoita, langoista veteli juuri valemediamoguli Bannon. Flynn taas on poseerannut Putinin ja tämän neuvonantajien pitopöydissä ja venäläisen propagandakanavan RT:n avustajana.

Trump on nimittänyt myös normaaleja republikaaneja, kuten Priebusin, jolla ei kuitenkaan ole valtaa niihin avainkysymyksiin, jotka tulevat vaikuttamaan Trumpin ajan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, ja CIA-johtajaksi kaavaillun Pompeon. Kyseessä ovat pikemminkin nimitykset, joilla varmistetaan selustaa republikaanien hallitsemiin Kongressiin ja Senaattiin.

Euroopassa ei mene yhtään vahvemmin. Tässä kuussa Bulgarian ja Moldovan presidentinvaalit päättyivät venäläismielisten, autoritääristen ehdokkaiden voittoon. Sama on odotettavissa Italiassa ja Itävallassa joulukuun alussa, Alankomaissa maaliskuussa ja Ranskassa huhtikuussa. Venäjän häikäilemättömät operaatiot Serbiassa ja Montenegrossa näyttivät herättävän Länsi-Euroopassa vain vaimeita otsikoita.

Tällä hetkellä näyttää todennäköiseltä, että Ranskan presidentinvaalien toisella kierroksella on vastakkain kaksi putinistia ja valinta siis tehdään maltillisemman Fillonin ja uusfasisti Le Penin välillä. Saksan vaalit ovat vasta elokuussa, joten on ennenaikaista iloita siitä, että Merkelin kannatusluvut vielä nyt näyttävät yllättävänkin hyviltä. Paljon ehtii tapahtua ja oma tuntumani on se, ettei CDU:n olisi välttämättä kannattanut lähteä hakemaan Merkelille jatkokautta nykyisessä tilanteessa. Toivottavasti olen väärässä. (Arvostan Merkeliä ja toivon hänelle voittoa, mutta epäilen hänen suosionsa kantokykyä.)

Mitä Suomeen tulee, kuulemme lähinnä käsittämätöntä mölinää siitä, kuinka Suomen vielä järjissään olevat sanomalehdet, Yleisradio tai Ulkopoliittinen instituutti uhkaavat syvää rauhan tilaa Itämeren alueella kehtaamalla puhua, vaikka sordiinollakin, Venäjän muodostamasta uhasta. Omat tunnelmani suomalaisen keskustelun suhteen ovat samoilla linjoilla kuin tämä suoraselkäinen ja hieno kirjoitus, joka tänään pelasti aamuni olemassaolollaan. Lainaan tähän kirjoittajan ajatukset sellaisinaan:

"Alan olla kurkkuani myöten kyllästynyt niihin lukuisiin asiantuntijoihin, joiden mukaan Venäjän toiminnassa ei ole mitään huolestuttavaa, tai ainakaan mitään sellaista, mikä Suomea voisi jotenkin uhata. Pitäisi kuulemma keskittyä siihen, mitä Yhdysvallat on joskus vuosia sitten tehnyt, eikä hiiskua sanaakaan Venäjästä – eihän sitä tiedä, jos Venäjä kokisi tämän loukkauksena tai peräti russofobiana. Ilmeisesti se Venäjä, joka hyökkäilee naapurimaidensa kimppuun, pommittaa siviilikohteita Aleppossa, salamurhaa kansalaisiaan ja järjestää etnisiä puhdistuksia ei ole se sama Venäjä, joka on Suomen itäinen naapurimaa.

Olen todennut blogissani jo monta kertaa, ettei närkästykseni kohdistu venäjää puhuviin tai itsensä jollain tavoin venäläisiksi määritteleviin ihmisiin. Viihdyn heidän seurassaan oikein hyvin. En ole myöskään sokea Amerikka-fani, etenkään kaikkien niiden kokemusten jälkeen, joita kesäiseltä tutkimusmatkaltani jaoin eteenpäin. En vain pysty ymmärtämään, miksi lukuisat isänmaallisina esiintyvät suomalaiset ovat aloittaneet taas käsittämättömän nöyristelyn selkeästi vihamielisen hallinnon edessä, haikaillen takaisin 70-lukulaista Kekkoslovakiaa tai peräti tsaarinaikaista autonomiaa. Historia tuntee vastaavasta toiminnasta vain varoittavia esimerkkejä, eivätkä ajankohtaiset tapahtumat tue millään lailla teorioita siitä, että Venäjän toimintatavat olisivat muuttuneet yhtään mihinkään.

Suurta huolenaihetta on myös siinä, että viimeisetkin sotaveteraanit ovat vähitellen poistumassa keskuudestamme. Heidän mukanaan näyttäisi nimittäin katoavan se viimeinenkin selkärankaisuus, josta suomalaisia perinteisesti on arvostettu – tosin rappeutumisen taisivat käynnistää jo sotaa seuranneet suuret ikäluokat menneinä suomettumis- ja taistolaisvuosinaan. Näemmeköhän enää koskaan tulevaisuudessa sukupolvea, joka ajaisi oman etunsa sijaan jotain elämääkin suurempaa asiaa? Vai haluammeko tietoisesti takaisin epävarmuuden ja älyllisen epärehellisyyden ajat? Onnekseni tietyt koulusijaisuudet ovat tosin osoittaneet, että nykynuorissa vilkkuu ehkä toivonkipinä – he eivät enää pidä pelkkänä itsestäänselvyytenä kaikkea sitä hyvää, jota länsimaissa on jäljellä, ja osoittavat aitoa huolta ja kiinnostusta maailman tapahtumia kohtaan. Ehkä he kirjoittavat joskus onnellisen lopun nykypäivän synkille tarinoille."

*   *   *

Näissä olosuhteissa on hyvä pysähtyä miettimään, miten tähän on tultu. Minkä vuoksi länsimaat ovat vajonneet tilanteeseen, jossa täysin länsimaisessa vapaudessa, hyvinvoinnissa ja korkeassa koulutustasossa kasvaneet ihmiset kaipaavat takaisin 1930-luvun fasismin nousuun, Molotov-Ribbentrop-sopimukseen, uuteen Jaltaan, tai kuten Suomessa, takaisin 1970-luvun YYA-aikaan? Kaikki tämä vieläpä tilanteessa, jossa suurimmalla osalla maailmasta - myös amerikkalaisilla ja eurooppaisilla - menee taloudellisesti ja elämänlaadun kannalta paremmin kuin koskaan ennen.

Itse arvelen, että tuhon siemenet ovatkin juuri hyvinvoinnissa - siinä "valmiissa maailmassa", josta kirjoitin esimerkiksi "väkeä" koskevassa artikkelissani taannoin. Monissa artikkeleissa pitkin maailmaa on jo pohdittu niitä talousrakenteellisia ja sosiologisia tekijöitä, jotka ovat johtaneet oikeistoradikalismin, populismin tai totuudenjälkeisen maailmankuvan nousuun. Myös mediaympäristön roolia tässä muutoksessa on käsitelty - osoitellen sormella somen suuntaan.

Kun automatiikka on korvannut tehdastyöväkeä ja yksinkertaisten rutiinitöiden tekijöitä talouden rattaissa, samanaikaisesti on tapahtunut murros ihmisten informaatiokäyttäytymisessä. Kuulun itsekin siihen sukupolveen, joka on käytännössä, joskin vastahakoisesti, luopunut paperisanomalehdistä ja (vähemmän vastahakoisesti) televisiosta, ja joka saa suurimman osan maailmankuvaa ja tilannetajua muotoilevasta uutisaineistosta internetistä, joko suoraan lehtien nettiversioista tai välillisesti sosiaalisen median kautta, kun omat verkostot jakavat ja linkittävät tietoa.

Omat verkostoni jakavat aidosti hyödyllistä ja oikeaa tietoa - artikkeleja, tutkimuksia ja tallenteita. Näistä verkostoista on muodostunut korvaamattomia tietolähteitä, joiden kautta saan niin ammatillisesti kuin harrastuksellisesti, akateemisesti ja yksityisesti tarpeellisen tiedon usein nopeammin ja laadukkaampana kuin jos lähtisin etsimään sitä seuraavana päivänä ilmestyvistä paperilehdistä. Puhumattakaan siitä, että muodostaisin kuvani auki olevan television tuottamasta emotionaalis-sävytteisestä ja löysästä hötöstä.

Televisiosta luopuminen, johon päädyin jo lähes vuosikymmen sitten, ei ole millään tavalla heikentänyt ymmärrystäni siitä, mitä maailmalla tapahtuu, vaan päinvastoin. Televisio tuhlaa tavattomasti aikaa loputtomaan toistoon ja tunnepohjaiseen raportointiin. Hyvienkin uutislähetysten tietopohja on löysä, sillä ne keskittyvät kilpailemaan nopeudessa eivätkä uutisten tietopohjassa. Koska televisio keskittyy siihen, mitä tapahtuu juuri nyt, sen tietopohja on aina väistämättä heikko - parempi tieto ja varmuus asioista tulee aina vasta viiveellä.

Useimpien ihmisten verkostot eivät kuitenkaan muodostu samassa määrin ihmisistä, jotka seuraavat tiiviisti ja laajasti useiden eri maailmankolkkien politiikkaa, ympäristöasioita, eri alojen teknologiaa, siinä sivussa taloutta ja sosiaalipsykologiaa, välillä hieman kulttuuria, taidetta ja eettis-uskonnollisia keskusteluja. Useimmat ihmiset eivät käytä sosiaalista mediaa ensisijaisesti tällaisia aiheita koskevan tiedon hankkimiseksi. Toki hekin saavat näitä aiheita koskevaa tietoa silloin tällöin, usein satunnaisesti, kaveriensa ja sukulaistensa yksityiselämää koskevien päivitysten, kissakuvien, meemien ja musiikkivideoiden lomassa.

Politiikkaa, ulkomaita tai tiedettä koskevat uutiset eivät kuitenkaan ole heille se päätiedonintressi, vaan sivuasia, josta he hyväksyvät helpommin faktapohjaltaan löysät mutta emotionaalisesti sopivat fragmentit. Usein siis täyden roskan. Algoritmit ja maksettu propagandapuffaus edistävät tämän disinformaatiovirran syöttämistä vaivattomasti suoraan kohdeyleisöille, kun taas vakavasti otettavien tiedotusvälineiden tuottamasta sisällöstä joutuu usein erikseen maksamaan. Lisäksi vakavasti otettavaa mediaa vaivaa tasapuolisuusharha, ja yleensäkin riski, että tasapuolisuus nostetaan arvona totuuden yläpuolelle (asia, josta olen kirjoittanut tässä artikkelissa).

Vielä pahempi tilanne on niissä kuplissa, jotka ovat syystä tai toiseesta kehittäneet sosiaalisesti akkumuloituvan ja peilikammioissa vahvistusharhan avulla vahvistuvan pakkomielteen jotain tiettyä aihetta kohtaan. Esimerkiksi nyt vaikka maahanmuuttoa. Otan sen esimerkiksi, koska se on kuluneen vuosikymmenen ehkä selvin esimerkki väylästä, joka on johtanut miljoonia näennäisesti täysin länsimaalaisia ja järkeviä ihmisiä omaksumaan konspiratiivisen maailmankuvan, ja antanut sen vähitellen johdattaa itsensä uusfasistisen amalgaaman muihin trooppeihin, näiden joukossa yhä vahvistuvana virtauksena putinismi.

Ennen kuin tämän lukija kiljuu minun olevan saudirahoitteinen islamistiagentti (tätä on tapahtunut toistuvasti, joskin epäilen, että asialla on aina sama suomalainen), huomautan, että olen nähnyt täysin verrannaisen kehityksen luovan islamistista propagandaa suosivia kuplia, joissa tietyt pakkomielteet johtavat vähitellen miljoonia näennäisesti järkeviä ja normaaleja muslimeja omaksumaan yhä useampia propagoituja trooppeja. Ne alkavat vähitellen kaikki liittyä toisiinsa, kunnes voidaan nähdä selvä ideologinen virtaus, joka paitsi luo omia organisaatioitaan (foorumeja, järjestöjä, puolueita), myös soluttautuu propagandallaan vähitellen osaksi muita, alun perin paljon valtavirtaisemmin ajatelleita ideologioita ja organisaatioita.

*   *   *

Prosessit ovat pitkälle samanlaisia, olipa kyse maahanmuuttajavastaisesta äärioikeistosta, venäläismielisestä putinismista tai jihadistisesta islamismista. Mainitsen nämä kolme esimerkkeinä, sillä ne ovat olleet viimeiset kymmenen vuotta ja tulevat olemaan seuraavat kymmenen vuotta ainakin Euroopan näkökulmasta kaikkein olennaisimpia ja vaarallisimpia nousevan ääriliikehdinnän trendejä. Kaksi ensinmainittua ovat nyt jo lähellä valtiollista valtaannousua, joka tekee niistä mittaamattomasti vaarallisempia, sillä niistä tulee valtiollisten sota- ja tiedustelukoneistojen hallitsijoita. Myös jihadistit ovat päässeet käsiksi valtiomaisiin sota- ja tiedustelukoneistoihin esimerkiksi Talibanin ja Da'ishin hallitsemilla alueilla, vaikkeivät hallitsekaan tällä hetkellä ainuttakaan kansainvälisesti tunnustettua valtiota.

Saavutettuaan valtaa autoritääriset ääriliikkeet käyttävät sitä yhä uusien valtapositioiden kaappaamiseen. Historiassa on hyvin vähän esimerkkejä valtaan päässeistä ääriliikkeistä, jotka olisivat vapaaehtoisesti luopuneet vallasta ja palanneet tai siirtyneet demokratiaan. Sen sijaan on kyllä paljon esimerkkejä radikaaleina ääriliikkeinä vallan kaapanneista ryhmistä, jotka ovat hallitessaan väljähtyneet ideologisesti ja tuottaneet vuosikymmeniä vallassa pysyneitä autoritäärisiä koneistoja, joita on vähitellen alettu pitää normaalina järjestyksenä. Tällaisiahan ovat olleet esimerkiksi kylmän sodan aikana monissa arabimaissa valtaan nostetut sotilasdiktatuurit samoin kuin islamistiset Saudi-Arabia ja Iran.

Sellaisia autoritäärisiä hallintoja, jotka ovat pelkästään konservatiivisia (eivätkä radikaaleja), on ollut helpompi reformoida demokratiaan ilman veristä vallankumousta tai hävittyä sotaa. Euroopassa tästä on esimerkkinä Espanjan ja Portugalin demokratisoituminen, ehkä myös Turkin kehitys ennen kuin Erdoğan käänsi suunnan takaisin autoritarismiin. Kreikan ja Kyproksen demokratisoituminen vaati Turkille hävityn katastrofin Kyproksella. Arabimaiden joukossa Marokko ja Jordania lienevät vakuuttavimmin onnistuneet asteittaisessa siirtymässä autoritarismista kohti demokratiaa, vaikkeivät vielä olisikaan eurooppalaisittain mitattuina täysverisiä demokratioita.

Miksi tämä on relevanttia tässä kirjoituksessa? Siksi, että lukija havahtuisi haihatelmista, joita toiveajattelijat toistavat, että eihän autoritäärisen johtajan valtaannousu demokraattisessa valtiossa ole kuin osa demokratiaa. Kansan tahtoa pitää kunnioittaa, ja lopusta pitävät kyllä huolen demokraattisen järjestelmän rakenteet, instituutiot ja pelisäännöt. Checks and balances. 

Tämä on vaarallista ajattelua siinä mielessä, että se redusoi demokratian yksittäisiin vaalituloksiin. Todellisuudessa demokratiassa on kyse jokapäiväisestä elämästä demokraattisessa järjestelmässä, ei suinkaan yksittäisestä, rituaalimaisesta vaalitapahtumasta, jossa 51 % voittaa ja 49 % häviää. Ei ole demokratiaa valita vaaleilla diktaattori. Tämän vuoksi demokratian ongelmiin kuuluu se ahdistava tosiasia, että demokratian on voitettava jokaiset vaalit, kun taas autoritäärien tarvitsee voittaa vain yhdet vaalit. Voitettuaan jälkimmäiset voivat muuttaa pelisäännöt ja varmistaa, etteivät seuraavat vaalit - jos sellaisia tulee - ole enää demokraattiset.

Demokratialle nimittäin on toki vaihtoehtoja. Venäjällä demokratian estämiseen on kehitetty oma tieteenlajikin, polit-teknologia, joka nyt on tehnyt voimalla tulonsa myös länsimaisiin vaaleihin ja poliittisiin järjestelmiin.

*   *   *

Kylmän sodan aikana länsimaisten demokratioiden - tai kuten silloin sanottiin, Vapaan maailman - puolustamisen eturintamassa oli toki merkittäviä liberaaleja ja asevelisosialisteja, mutta päävastuun kantoivat konservatiivit. Konservatiivit ovatkin oikeastaan se aateryhmä, josta olen tänä päivänä eniten huolissani. Jos ja kun konservatiivit mutatoituvat fasisteiksi, putinisteiksi ja trumpisteiksi, kuka silloin enää puolustaa kaikkea sitä, mikä länsimaisissa yhteiskunnissa on ollut hyvää?

Monet ihmiset ovat ennen ja jälkeen Yhdysvaltain vaalien kertoneet minulle äänestäneensä tai kannattaneensa Trumpia siksi, että ovat konservatiivisia, kristillisiä tai koska haluavat vanhat arvot kunniaan. Minun on hyvin vaikea ymmärtää näitä ihmisiä. Minun maailmankuvassani Trump ja takanansa oleva alt-right-liike eivät edusta konservatismia, vaan konservatismin vastakohtaa, radikalismia. Sama pätee äärioikeistoon myös Euroopassa: järjestelmänvastaisina ja protestiliikkeinä ne edustavat pikemminkin vastakulttuuria kuin säilyttäviä voimia, ja tämä kantautuu käytännössä kaikista heidän puheenvuoroistaan, niistäkin, joissa väitetään puolustettavan länsimaista kulttuuria sitä uhkaavilta kuvitteellisilta muutoksilta kuten islamisaatiolta tai "kaikkien pakottamiselta sukupuolineutraaleiksi".

Minun maailmankuvassani konservatiivisuus merkitsee perinteisiä oikeistolaisia arvoja: sivistyneisyyttä, (moraalista) kunnollisuutta, käytöstapoja, arvokkuutta, kunniaa, vanhanaikaista patrioottisuutta. Konservatiivisuuden tulisi olla herrasmiesten ja kunniallisten naisten aate. Toki boheemiporvari suvaitsee paljon muutakin, mutta se kaikki muu on parempi pitää yksityisessä sfäärissä. Myös ihmisten yksityisyyden kunnioittaminen on perinteinen konservatiivinen arvo. Räävitön julkisuus, valehtelu ja vihanlietsonta eivät ole kunnollista.

Tätä kummallisempaa onkin, että nykyään konservatiiveina esiintyvät ihmiset, joiden arvomaailma ja sitä noudattava käytös tuntuvat edustavan vastakohtaa perinteisille konservatiivisille arvoille. Muutenkin tämä "vaihtoehto-oikeisto" tuntuu olevan sisäisesti kauttaaltaan epäjohdonmukaista. Ollaan muka libertaareja ja samaan aikaan kannatetaan autoritarismia. Ollaan muka länsimaisen yhteiskunnan puolustajia ja samaan aikaan kannatetaan itämaisia tyranneja. Ollaan kristillisiä ja samaan aikaan ateisteja, tieteellisiä ja samalla täyttä huuhaata. Vastustetaan muka poliittista korrektiutta, mutta vaaditaan sitä heti kun kyse on itselle tärkeistä asioista. Nauretaan loukkaantujille, mutta loukkaannutaan verisesti jos joku sanoo rasistia rasistiksi.

Ei ihme, että näitä ihmisiä pitkään vähäteltiin marginaalijoukkona, joka näyttäytyi lähinnä salaliittoteoreetikkojen seminaareissa ja internetissä. Nyt elämme kuitenkin sitä vaihetta ääriliikkeiden amalgamoitumisessa yhteen ja soluttautumisessa valtavirtaisiin poliittisiin liikkeisiin, että kuulemme samat narratiivit, samat troopit ja saman propagandan lähes päivittäin ihmisiltä, jotka ovat nyt, ovat vasta hiljattain olleet tai tulevat olemaan merkittävissä yhteiskunnallisissa asemissa hyvinkin perinteisissä puolueissa ja instituutioissa. Suomi ei ole ainoa maa, jossa poliittisen, taloudellisen, byrokraattisen ja sotilaallisen eliitin usein iäkkäät vaikuttajat ovat perustaneet kansalaispuolueita ja geopoliittisia seuroja ja miehittäneet niitä uusnatseilla ja niin kutsutun Donetskin kansantasavallan terrorihallintoon osallistuvilla vierastaistelijoilla.

Vanhoja taistolaisia tai tunnettuja laitaliikehörhöjä en niinkään ihmettele, eivätkä he yleensä ole edes olennaisimpia siinä ideologisessa subversiossa, joka Euroopan maissa tällä hetkellä on menossa. Olennaisia ovat ne, joilla on valtaa, joko suoraan tai korkeiden yhteiskuntasuhteidensa kautta. Erityisen huolestuttavaa on nähdä demokratianvastaisten ääriliikkeiden riveissä sotilas- ja tiedusteluorganisaatioiden korkeita edustajia sekä näitä instituutioita valvovien poliittisten kokoonpanojen jäseniä.

Ovatko kyseessä kauan nukkuneet vaikuttaja-agentit, jotka nyt on aktivoitu näkyvään myyräntyöhön, vai ovatko kyseessä vasta hiljattain radikalisoituneet yksilöt, jotka syystä tai toisesta ovat hurahtaneet vihollisen propagandaan? Kolmaskin vaihtoehto on olemassa: opportunistit, jotka haistavat tuulen kääntyneen ja haluavat varmistaa uusien hallitsijoiden suosiollisuuden alamaisuuttaan osoittamalla. On vaikea päättää, mikä näistä kolmesta ihmisryhmästä, päästessään demokraattisten yhteiskuntien vaikutusvaltaisimpiin asemiin, on kaikkein huolestuttavin tulevaisuutemme kannalta.

Jos kristillisyydestä puhutaan, niin vasta kesäkuussa 2016 evankeliseen kristinuskoon kääntyneestä Trumpista tulee itselleni mieleen aivan muita Raamatun hahmoja kuin Jeesus. Ennemminkin Obama on viimeaikaisista Yhdysvaltain presidenteistä se, jonka politiikasta jeesustelu on tullut eniten mieleen - sisäpolitiikassa Obamacare, ulko- ja turvallisuuspolitiikassa toisen posken kääntely. Uusfasisteja kannattaville "kristityille" kristinusko merkitseekin ilmeisesti vain muslimien tai toisella lailla uskovien kristittyjen vihaamista, ei omaa kristillistä vakaumusta. Samalla logiikalla natsit olivat kristittyjä, koska vainosivat juutalaisia. Ja kyllä, monet tuon ajan kristityt, jotka kannattivat tai vähintään hyväksyivät natsien politiikan, uskoivat nimenomaan juutalaisvastaisiin salaliittoteorioihin, samalla kiivaudella, jolla heidän nykyiset vastineensa uskovat muslimivastaisiin salaliittoteorioihin.

Brittikonservatiivit eivät ryhdistäytyneet ajoissa ja tulos oli Brexit. Republikaanit eivät ryhdistäytyneet ajoissa ja tulos oli Trump. Mikään ei tällä hetkellä viittaa siihen, että Manner-Euroopan konservatiivit kykenisivät ryhdistäytymään yhtään paremmin. Näyttääkin pahasti siltä, että Euroopassa, aivan kuten Amerikassa tätä ennen, fasisteja vastassa tulevat olemaan lähinnä suurten iäkkäiden ikäryhmien luottamuksen menettäneet vasemmistolaiset ja poliittisesti kodittomat 90-luvulla syntyneet hipsterit.

Eikö nyt jo olisi aika konservatiivisille kunnon miehille ja kunniallisille naisille astua esiin ja ryhtyä palauttamaan järjestystä ennen kuin on liian myöhäistä? Ennen kuin Lännen säilyttämisen aikarajat ovat umpeutuneet ja sen takaisin saamiseksi on ryhdyttävä aivan toisenlaisiin keinoihin?

Punainen aamunkoitto

Jo edellisinä viikkoina olen nähnyt somesta Suomen, New Yorkin ja monen muun maailmankolkan peittyvän lumimassojen alle. Nyt lunta tupruttaa taivaan täydeltä Kiovaankin, niin että vuosisadan verikuu ei näy taivaan peittävien pilvi- ja pyrymassojen takaa. Tiedämme kuitenkin, että siellä se möllöttää. Katselee verenpunaisena, kuinka valkoisen rodun pohjoinen maailma peittyy kuolemanvalkeaan vaippaan.

Kylmän sodan ollessa vielä käynnissä 80-luvulla, ilmestyi Amerikassa elokuva nimeltä Red Dawn, jossa koulupojat joutuvat puolustamaan Amerikkaansa ja länsimaista elämäänsä maan miehittäviä neuvostojohtoisia vihollisjoukkoja vastaan. Elokuvaa on sittemmin tavattu halveksia alarmistisena ja neuvostovastaisena propagandana, vaikka siinä itse asiassa käytetään enemmän sanoja ja tunteita kuvaamaan miehittäjää vastaan taistelevien, yksin jätettyjen partisaanien koti-ikävää, ahdistusta ja uskon horjumista. Kuinka uskoa toivottomalta tuntuvaan asiaan, kun omat sukulaisetkin taivuttavat selkärankansa ja asettuvat vihollisen palvelukseen, kuka mistäkin syystä, mutta useimmiten siksi, että se on helpompaa.

Keskiviikkona, kun varhain ennen herätyskelloa heräsin aamun apeaan valonkajoon ja Trumpin voittoon Yhdysvaltain presidentinvaaleissa, ja kun kuljin tuon tapahtuman myötä tuhoon tuomitun Kiovan katuja, haluttomana päätyä toimistolleni arjen askareisiin, minusta tuntui samalta kuin Punaisen aamunkoiton vuorille paenneista koulupojista.

Muutama päivä myöhemmin kaikki muutkin elokuvan elementeistä ovat käyneet toteen. Olen nähnyt, kuinka selkärangattomat ovat ryhmittyneet muuttamaan mielipiteitään, kirjoittamaan denialismia ja toiveajattelua huokuvia, älyllisesti epärehellisiä vakuutteluja siitä, ettei mikään ole muuttunut, että kyllä se Trump varmaan nyt muuttaa mielipiteitään, ja että eihän hänen konspiratiivisilla suhteillaan Venäjään, jonka propaganda- ja tiedustelukoneisto nosti hänet presidentiksi, voi olla mitään vaikutusta hänen tulevaan ulkopolitiikkaansa, koska amerikkalainen järjestelmä kyllä pitää puolensa.

*   *   *

Trumpin vaalivoitosta on syytetty kaikkia muita paitsi niitä, jotka häntä äänestivät. Hänen voittonsa on kuulemma liberaalien ja vasemmiston vika, nämä kun ovat olleet ylimielisiä ja eläneet kuplassa. Se on vakiintuneen poliittisen järjestelmän vika, nämä kun ovat eliittiä ja rikkaita - toisin kuin ilmeisesti Trump. On syytetty muslimeja ja meksikolaisia - mitäs ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin.

Selitykset eivät ole historiassa mitään uutta. Kun Breivik joukkomurhasi norjalaisnuoria Utöyan saarella, Trumpin aatetoverit selittivät meille veriteon olevan mokuttajien ja suvaitsevaiston syytä. Hitlerin valtaannousukin oli epäilemättä juutalaisten syytä - mitä muutakaan saksalaiset olisivat voineet?

Kremlissä on nosteltu šamppanjamaljoja ja ympäri maailmaa venäläismieliset ja muut fasistit ovat riehuneet vahingoniloaan, uhonneet, että nyt päästään tuhoamaan ja leirittämään vastustajat. Andorrassa rikosvastuuta pakoileva suomalaispropagandisti on jo ilmoittanut laatineensa henkilörekistereitä Trumpin vastustajista Suomessa. Useampi Venäjän propagandatorvi julisti Venäjän voittaneen Yhdysvaltain presidentinvaalit - vieläpä Krimin miehityksestä tutun iskulauseen parafraasilla "Amerikka on meidän!" - eivätkä Kremlin virallisetkaan edustajat ole enää kiistäneet ratkaisevaa vaikutustaan vaalien manipuloimiseksi. Kremlillä näyttää päinvastoin olleen suuri tarve muistuttaa Trumpia siitä, kuka hänet nosti valtaan.

Itse en ollut vaalituloksesta yllättynyt. Ikävää, että jälleen kerran osoittautui, että Maailma ja paikat oli ennakoinut tapahtumat oikein. Tiukka kamppailu vaaleissa silti käytiin, eivätkä paljon parjatut mielipidemittaukset kovin väärässä olleet, sillä Clinton sai vaaleissa enemmän ääniä kuin Trump. Vaalipiirijako vain suosii republikaaneja, minkä lisäksi kaikki vaa'ankielitapaukset kääntyivät vaaliyön mittaan merkillisesti Trumpin hyväksi.

Jos olisi käynyt toisin päin, vaalitulos olisi ilman muuta riitautettu ja uusintaäänestyksiin jouduttu monessa osavaltiossa. Kun kävi näin päin, en usko, että mitään tutkitaan. Obama ja Clinton ovat viime vuosina osoittaneet kouriintuntuvasti sen, missä määrin heillä on kykyä kontrolloida mitään edes omalla kotikentällään.

Paitsi että Trump sai vähemmän ääniä kuin Clinton, hän sai myös miljoona ääntä vähemmän kuin edelliset, Obamalle hävinneet republikaaniehdokkaat, McCain ja Romney. Neljäkymmentäneljä prosenttia yhdysvaltalaisista äänioikeutetuista ei äänestänyt lainkaan. Trump nousee siis läntisen maailman johtavan suurvallan hallitsijaksi runsaan kahdenkymmenen prosentin äänillä. Mutta tämä on tietysti vaalitekniikkaa ja asia, josta on turha purnata jälkikäteen, sen jälkeen kun asioita ei alun perin hoidettu kunnolla.

Luvut kertovat olennaisesti sen, että Trump ei noussut valtaan oman ilmiömäisen suosionsa ansiosta, vaan Clintonin ilmiömäisen epäonnistumisen. Edellisvaaleihin nähden molemmat puolueet nimittäin saivat uurnille merkittävästi vähemmän äänestäjiä. Demokraattien tulisi siis katsoa peiliin. Mutta vielä enemmän peiliinkatsomisen paikka on republikaaneilla, jotka antoivat vieraan valtion tukeman huijarin kaapata oman kunniakkaan puolueensa - ja samalla Yhdysvaltain korkeimman vallan.

*   *   *

Yksi näissä vaaleissa selväksi käynyt asia on se, että Venäjä on tänä päivänä voimakkain mielipidevaikuttaja myös Yhdysvalloissa. Tälle blogille tämäkään asia ei tule yllätyksenä, sillä olen tästä asiasta yrittänyt varoitella kuuroille korville jo vuosien ajan. Venäjän propagandaa ja sitä monistavia lukemattomia läntisen äärioikeiston äänitorvia ei edelleenkään haasteta eikä paljasteta länsimaisen valtavirtamedian toimesta. Niihin, jotka varoittavat, että miljoonat länsimaalaiset muodostavat maailmankuvansa tuon propagandakoneiston vaikutuksesta, suhtaudutaan järkensä menettäneinä alarmisteina. Ilmeisesti koska vallan kabineteissa ja valtamedian toimituksissa ei juurikaan seurata sitä, mistä - ja kenen narratiivien vaikutuksessa - kansa mielipiteitään muodostaa.

Toinen näissä vaaleissa selväksi tullut asia on niin kutsuttu postfaktuaalinen maailma. Kuten putinismi, trumpismi on käytännössä kultti. Se perustuu identiteettiin ja tunnetiloihin - järki ja tosiasiat eivät vakuuta tunteella mielipiteensä muodostavaa väkimassaa, jota johdatetaan tehokkaalla ehdollistavalla propagandalla. Muu media tyytyy vahvistamaan tuota propagandaa "neutraalilla" toistolla, reaktiivisuudella ja loputtoman uuden näkyvyyden tarjoamisella, eikä vastusta sitä aloitteellisesti.

Kaikkialta on varsinkin vaalituloksen selvittyä tulvinut fasismia ymmärtävää tai päähän silittelevää, liberaaleja syyllistävää propagandaa. Se on kummallista, koska koko kampanjan ajan media keskittyi ilmatilan antamiseen Trumpille ja kannattajilleen. Trumpetöörit kehystettiin ja yhä kehystetään "kansaksi", normaalit ja järkevät ihmiset taas "ylimieliseksi eliitiksi". Näennäisesti liberaali media jatkaa edelleen trumpistisen propagandan monistamista ja denialismia. Yksi harvoja terveellä järjellä kirjoitettuja kolumneja oli tämä Tabatha Southeyn kirjoitus kanadalaisessa The Globe and Mailissa.

"Valtamerten verran mustetta on vuodatettu näiden loputtomien vaalien aikana, vaatien, että meidän on 'yritettävä ymmärtää' Donald Trumpin kannattajia. Tarinoista, jotka kertovat matkoista Trumpmaan sydämeen, tuli kampanjan aikana oma genrensä - sellainen, jossa Trumpin kannatuskokouksia käsiteltiin lähinnä kunnioittavaan sävyyn. 

Jopa vaalipäivän lähestyessä puhuvat päät kertoivat meille, että tärkeä työ - Trumpin kannattajien huolenaiheiden ottaminen tosissaan - koittaisi jälkeenpäin. Emme saa unohtaa heitä, meille tolkutettiin, tavalla, jolla meitä ei kehotettu pitämään Mitt Romneyn tai Al Goren kannattajia aina sydämissämme.

Epäilen, ettemme tule näkemään kovin paljon samansävyisiä ajatuksia Hillary Clintonin äänestäjistä tällä viikolla, emme tarinoita siitä, kuinka meidän todella täytyy kuunnella Hillarya kannattanutta kansaa, tuntea heidän tuskansa ja varmistua heidän tarpeidensa täyttämisestä ennen seuraavia vaaleja." 

En puutu tällä kertaa Trumpin törkeisiin käytöstapoihin tai hänen karkean vihamielisiin puheisiinsa naisista, muslimeista, latinoista, mustista, opiskelijoista, seksuaalivähemmistöistä ja milloin mistäkin kansanryhmästä. Suurin osa Trump-kritiikistä on jo nyt keskittynyt näihin teemoihin. Suurin osa on täysin aiheellista, vaikka Trump näyttääkin näitä mielipiteitään muuttelevan kulloisenkin yleisönsä ja tilanteensa mukaan.

Keskityn sen sijaan niihin teemoihin, joita valtamedia ei mielestäni ole käsitellyt lainkaan niiden ansaitsemalla vakavuudella. Koska blogikirjoitus ei voi olla romaanin pituinen, otan käsittelyyn kolme mielestäni kaikkein vakavinta vaaraa Trumpin suhteen. Ne liittyvät kukin toisiinsa - tavoilla, joita on käsitelty tässä blogissa monta kertaa aiemmin ja pidemmin. Ensimmäinen vaara liittyy siihen tosiasiaan, että Trump on suoraan Venäjän turvallisuus- ja propagandakoneiston vaikutuksen alainen. Toinen vaara koskee hänen henkilöprofiiliaan ja ominaisuuksiaan tulevana suurvaltajohtajana. Kolmas vaara liittyy hänen kannattajiensa motiiveihin. Lopuksi käsittelen hieman suuremmalla siveltimellä sitä, mitä tämä merkitsee Läntenä tunnetulle poliittiselle entiteetille.

*   *   *

Suurin yksittäinen ongelma Trumpin kohdalla on hänen voimakas sidoksensa Venäjään. Yhden suurvallan tuleva johtaja on tukeutunut toiseen suurvaltaan päästäkseen valtaan, ja valtaan päästyään tulee siksi mitä todennäköisimmin tukeutumaan Venäjään edelleen pysyäkseen vallassa. Tilanne ei ole historiallisesti mitenkään uusi - lukematon määrä erilaisten kolmannen maailman maiden autoritäärisiä johtajia on päässyt valtaan ja pysynyt vallassa vieraisiin suurvaltoihin tukeutumalla. Ennenkuulumatonta nykytilanteessa on lähinnä se, että banaanitasavallan asemassa on nyt Yhdysvallat ja langoista vetelee objektiivisilla kriteereillä mitaten paljon heikompi valtio, Venäjä.

Koko Trumpin kampanjan ajan hänen vaaliteemansa ja propagandansa toistivat peilin tavoin Venäjän propagandaa ja sitä monistavaa läntisen "vaihtoehto-oikeiston" (alt-right) salaliittomouhotusta. Ulkopolitiikassa Trump myötäili kaikessa oleellisessa Venäjän propagandan tarjoilemaa maailmankuvaa. Hän tarjoili Venäjälle Itä-Eurooppaa ja Baltiaa, toisti Venäjän propagandavalheita Syyriasta ja Libyasta sekä kyseenalaisti Naton. Sisäpolitiikassa hän korosti niin ikään Venäjän propagandan mieliteemoja, kuten maahanmuuttaja- ja vähemmistövastaisuutta, autoritarismia, demokratian halveksuntaa ja antiliberalismia. Trumpin ja Putinin kannattajien propaganda oli siis sisällöltään olennaisesti samaa. Tämä todistaa jos ei muuta niin vahvan aatetoveruuden.

Yhteydet eivät kuitenkaan jääneet aatetoveruuden tasolle. Trumpin propaganda myös muutti kantojaan aina kun Venäjän propaganda teki niin, ja käytti täsmälleen samoja taktiikkoja. Se perustui lähinnä kielteiseen viestintään - vihanlietsontaan, länsimaisen järjestelmän legitimiteetin kiistämiseen, avoimeen rasismiin, homofobiaan, šovinismiin ja muihin uusfasismille tyypillisiin trooppeihin. Kuten Venäjän propaganda, myös Trumpin propaganda muuttuu ja vaihtuu sen mukaan, mikä milloinkin on tarkoituksenmukaista. Tärkeitä ovat tunnetilat, eivät tosiasiat tai johdonmukaisuus.

Venäjä on avoimesti käyttänyt tätä menetelmää propagandassaan, joka on saavuttanut maailmanlaajuisen mielipidevaikuttajan aseman kaikilla mantereilla. Putinin propagandistin Dmitri Kiseljovin sanoin "mikään ei ole totta ja kaikki on sallittua". Samaa menetelmää ovat käyttäneet menestyksellisesti Venäjän liittolaiset länsimaissa, mukaan lukien Trumpin kampanja, joka useiden julkaistujenkin tietojen mukaan koordinoi propagandaansa suoraan Kremlin kanssa.

Merkittävä osa Trumpin kampanjasta nojasi sekä sisällöllisesti että operatiivisesti suoraan Venäjän maailmanlaajuiseen propagandakoneistoon. Kampanjaa tuettiin poikkeuksellisen röyhkeillä informaatio-operaatioilla, kuten Clintonin sähköpostiviestien toistuvalla (ja osin väärennetyllä) vuotamisella, kyberhyökkäyksillä ja trolliverkostojen valjastuksella vihaviestintään. Niin ikään Trumpin kampanjaa tuettiin amerikkalaiseen järjestelmään solutettujen vaikuttaja-agenttien vuodoilla, ulostuloilla ja mediaoperaatioilla.

Vähintään neljä Trumpin ydintiimin jäsenistä - he olivat sen keskeisiä ulko- ja turvallisuuspolitiikan muotoilijoita - paljastui kampanjan aikana Venäjän vaikuttaja-agenteiksi, jotka ovat jo aiemmissa vaiheissa uraansa palvelleet Venäjä-lobbyssä samoin kuin Venäjän konspiratiivisissa operaatioissa mm. Ukrainassa, Balkanilla ja Lähi-idässä.

Muutamat sinänsä arvostamistani ystävistä naureskelivat minulle kampanjan aikana, että eihän ole mitenkään mahdollista, että näin ilmiselvästi Venäjän asiamiehenä toimiva mies saisi amerikkalaisten äänet. Oma arvioni - joka sittemmin osoittautui oikeaksi - oli, että Venäjä-yhteyksillä ei ole mitään kielteistä vaikutusta Trumpin kannattajakuntaan, joka pitää niitä joko hyvänä asiana tai on niiden suhteen välinpitämätön. Ne, jotka Trumpin läheisistä Venäjä-yhteyksistä kauhistuvat, eivät olisi häntä äänestäneet muutenkaan.

Trumpin oli siis suoranaisesti kannattavaa pelata Venäjä-kortilla avoimesti, sillä hän ei menettänyt sen vuoksi ainoatakaan ääntä, mutta sen sijaan sai tuekseen maailman vaikutusvaltaisimman propaganda- ja tiedustelukoneiston. Ja erittäin vakavasti otetun pelotteluvoiman, jonka tunnemme Euroopassakin ihmisten fyysisestä pelottelemisesta ja murhaamisesta.

*   *   *

Tästä siirrymme toiseen asiaan eli Trumpin psykologiseen profiiliin. Jos Trump on jotain tehnyt selväksi kampanjansa aikana niin se on hänen perin venäläinen tapansa hahmottaa sekä bisnestä että politiikkaa. Molemmat ovat hänelle nollasummapeliä, jossa tärkeintä on voittaa - keinoja kaihtamatta. Hänellä ei ole minkäänlaista kunnioitusta tosiasioita kohtaan, mutta ei myöskään lakeja ja maansa poliittista järjestelmää, jonka legitimiteetin hän moneen kertaan kampanjansa aikana kyseenalaisti.

Toinen asia, jonka Trump on tehnyt selväksi kampanjansa aikana, on se, että hän uskoo mieluummin venäläistä propagandaa ja Alex Jonesin kaltaisia venäläispropagandaa levittäviä salaliittoteoreetikkoja kuin Yhdysvaltain omien tiedusteluviranomaisten raportteja - saati tutkijoita ja asiantuntijoita.

Trump ei kunnioita muuta kuin voimaa. Itse asiassa hän inkarnoi ennen kaikkea juuri epäkunnioitusta. Täysin kunniattoman huijarin valinta Valkoiseen taloon on hänen kannattajiltaan epäkunnioituksen osoitus järjestelmää kohtaan. Lähihistorian suurin kollektiivinen fuck you, kuten muuan toimittaja asiaa hiljattain luonnehti.

Trump ei milloinkaan tule myöntämään tehneensä mitään väärää tai olleensa väärässä. Tässä suhteessa hänen lähtökohtansa on täysin sama kuin Venäjän johtajilla: mitään ei koskaan tule myöntää, ellei ole voittanut, ja puolustautuminen tapahtuu hyökkäämällä ja eskaloimalla. Trump ei tule presidenttinä kunnioittamaan Yhdyvaltain lakeja eikä järjestelmän pelisääntöjä yhtään sen enempää kuin liikemiehenä. Miksi ihmeessä hän niin tekisi - asemassa, jossa hänen on entistä epätodennäköisempää joutua oikeudelliseen edesvastuuseen?

On kuitenkin asia, johon hän ei kykene kontrollia harjoittamaan, ja jota hän sen vuoksi kunnioittaa, ja se on hänen riippuvuutensa Venäjästä. Niinpä ennustan, että Trump ei tule kaihtamaan Venäjän erikoispalvelusten käyttämistä kotimaisten vastustajiensa vainoamiseen, olipa kyse poliittisista vastustajista, liike-elämän siirtämisestä suosikkien hallintaan tai viranomaisorganisaatioiden vastarinnasta, jollaista noussee erityisesti Trumpin käynnistäessä turvallisuusviranomaisten politisoimisen ja kompromettoinnin Venäjän hyväksi.

On selvää, että Trump tulee tehtailemaan watergatejä tavalla, jollaista ei ole Yhdysvaltain historiassa nähty. Silti ennustan, että hänen saamisensa niistä tilille tulee olemaan paljon vaikeampaa kuin Nixonin kohdalla, jolla ei ollut taustatukenaan vierasta suurvaltaa tiedustelupalveluineen, ja jolla kaikesta huolimatta oli kunnollisuutta ja isänmaallisuutta myöntyä eroonsa. Trump ei tule näin toimimaan, eikä tule milloinkaan luovuttamaan vapaaehtoisesti.

Skandaaleilla ei ole vaikutusta Trumpiin, sillä hän kiistää tosiasiat. Mikäli hänet vedetään oikeuteen, hän kiistää tuomioistuimen laillisuuden. Tulitukea tulee maailmanlaajuiselta propagandakoneistolta, ja tarvittaessa muunkinlaisia operaatioita. Siviilirohkeutta saattaa Trumpin vastustajilta Amerikasta hyvinkin löytyä, mutta mistä näille löytyisi konkreettisiin operaatioihin kykenevä selkänoja?

*   *   *

Kolmas huolestuttava asia liittyy Trumpin nauttiman kannatuksen perimmäisiin syihin. Niitä on etsitty talouden tilasta ja valkoisen roskaväen syrjäytymisestä, mutta nämä selitykset ontuvat, sillä Trumpin kannattajakunnassa on paljon myös ylempien yhteiskuntaluokkien edustajia. Itse olen viime aikoina törmännyt lukuisiin Trumpia kannattaviin tai ymmärtäviin ihmisiin, jotka mielellään korostavat korkeaa koulutustaan, varallisuuttaan tai yläluokkaisuuttaan, vaikka heidän tietonsa ja ymmärryksensä maailmanpolitiikasta ovatkin MV-tasoa. Ja siinä varsinainen ongelma piileekin. Tänä päivänä suurin jakolinja ei kulje perinteisissä poliittisissa luokka-asetelmissa vaan siinä, mistä ihmiset hankkivat "tietonsa".

Mielipidemittausten valossa näyttää selvältä, että tärkeimmät syyt Trumpin kannatukselle ovat paljon raadollisempia kuin sosiologien jalot globaalitaloudellisen uhriutumisen selitysyritykset. Trumpin kannattajakunnan arvomaailma on rasistista, ksenofobista ja misogyynistä, ja siksi he hurraavat Trumpin rasistisille, ksenofobisille ja misogyynisille puheille.

Trumpin kannattajakunnan arvomaailmassa pahin mahdollinen asia on länsimainen liberaali. Kaikki, mitä liberaali sanoo tai tekee, muuttuu automaattisesti myrkyksi - se on pakottamista, poliittista korrektiutta, rasistisen sananvapauden loukkaamista ja ties mitä. Ei vaadi kuin lyhyen vierailun jollain yhteiskunnallisella keskustelufoorumilla tai lehtien kommenttipalstoilla sen näkemiseksi, etteivät trumpistit niinkään ole huolissaan terästeollisuuden tilasta, vaan neekereistä, muslimeista ja silloin tällöin vanhoista kunnon juutalaismyyteistäkin. He hekumoivat liberaalien yliopistotyttöjen raiskaamisella ja meksikolaisten kuohimisella. Kuulostaako tutulta? Samaa tuubaa on suomalainen skene syytänyt vähintään viimeiset kymmenen vuotta.

Trumpia kannattavien piirien retoriikassa hallitsevina tunteina ovat viha, kosto ja vahingonilo. Siitä saa osansa jokainen, joka arvostelee julkisesti Putinia tai Trumpia. Veikkaan, että tämän blogikirjoituksen julkaisemisen jälkeen pääsen taas paljon tavallista ahkerammin painelemaan poistonappia ja tallettamaan tappouhkauksia niille varattuun kansioon.

Trumpetöörien riehuminen poliittisesta korrektiudesta olisi hivenen uskottavampaa, jos eivät he itse olisi maailman kaikkein herkkähipiäisintä väkeä. En ole koskaan nähnyt klassisen liberaalin vajoavan samaan prinsessamaisuuteen saati tappouhkailuun, joka äärioikeiston kohdalla näyttää olevan pikemminkin normireaktio kuin poikkeus. Suoraan sanottuna harvemmin näen vastaavaa edes tulipunaisilta vihervasureilta tai telaketjufeministeiltä, vaikka miljoona meemiä tietäisi toisin.

*   *   *

Heikki Aittokoski siteerasi Helsingin Sanomissa Saksan varaliittokansleria Sigmar Gabrielia, jonka mukaan Trump on nyt "uuden autoritäärisen ja sovinistisen internationaalin keulahahmo". Aittokosken muutoin ansiokkaassa esseessä on ongelmana sen eläminen länsikuplassa samoin kuin kauan sitten vanhentuneessa oletuksessa oikeisto-vasemmisto-jaosta. Jälkimmäinen näkyy esimerkiksi siinä, että Aittokoski vertaa Trumpia poliittisesti täysin päinvastaisiin, länsimielisiin amerikkalaispresidentteihin Reaganiin ja Bushiin.

Aittokoski näkee vihollisiaan liehitelleen ja liittolaisiaan vieraannuttaneen Obaman wilsonilaisena, mikä vaikuttaa täysin nurinkuriselta. Wilsonhan kannatti kansojen itsemääräämisoikeutta ja humanitäärisiä interventioita eli vertautui ennemminkin Bushiin tai tämän edeltäjään Bill Clintoniin kuin vastustajiensa imperiumeille etupiirejä myöntävään Obamaan.

Aittokoski ja monet muutkin länsikommentaattorit jättävät huomiotta sen, ettei autoritäärisen ja sovinistisen internationaalin johtaja suinkaan ole Trump vaan Putin. Länsimaiden äärioikeistot hyppivät Venäjän propagandan tahtiin. Yhdysvaltain jälkeen Venäjä nostanee valtaan venäläismielisiä uusfasisteja Bulgariassa, Moldovassa, Itävallassa, Alankomaissa, Ranskassa ja Saksassa. Puola ja Unkari ovat jo autoritääristen kansalliskonservatiivien hallussa. Puhumattakaan muun maailman entisistä länsisuuntautuneista maista, joissa on viimeisen vuoden aikana kaapattu valta Erdoğanin käsiin, katkottu länsisuhteita ja murhattu ihmisiä Duterten toimesta sekä nostettu sisällissodan kavaltajakenraali, ikäloppu Aoun, presidentiksi.

Länsi on suurimmassa vaarassa sitten George Kennanin sähkeen - ja vaarallisinta tilanteessa on se, ettei Lännessä ole tällä hetkellä vallassa sellaista maailmansodan kokenutta sukupolvea kuin aikoinaan, kun Kennan kirjoitti sähkeensä. Uskon, että vastaavia sähkeitä on jo pitkään kirjoitettu Lännen pääkaupunkeihin, mutta ne on siellä haudattu syvälle mappeihin samalla kun on kuiskuteltu ilkeyksiä niiden kirjoittajien tasapainoisuudesta ja vastuullisuudesta. Kaikista näistä sähkeistä huolimatta jokainen uusi Georgia, Ukraina, Syyria ja Trump tulee muka aina yllätyksenä, jota kukaan ei olisi osannut aavistaa. Varoittelijoita ei edelleenkään haluta kuunnella.

Aittokoski kertoo kolumnissaan, kuinka Ranskan uusfasistien johtaja Marine Le Pen haukkui oman maansa Washingtonin-suurlähettilään Gérard Araud'n, joka oli Trumpin voiton ratkettua twiitannut maailman romahtamisesta. Le Penin mukaan kyseessä ei ollut maailmanloppu vaan yhden maailman loppu.

En ole juuri mistään Le Penin kanssa samaa mieltä, mutta tästä asiasta olen. Trumpin voitto ei tietenkään ollut maailmanloppu. Sen sijaan se oli loppu Lännelle sellaisena, jona me olemme sen pitkään tunteneet. Länsi olisi kaikin mokomin kestänyt Kreikan, Unkarin, Puolan ja Suomen joutumisen äärioikeiston valtaan - tai vaikka näiden liittämisen Euraasian unioniin. Mutta se, että lopullinen petos läntistä sivilisaatiota vastaan tulee nimenomaan englanninkielisiltä kansoilta Atlantin molemmin puolin - ensin Brexitin ja sitten Trumpin muodossa - se on Lännen olemassaololle kohtalokasta.

Länsi ei voi enää olla sitä, mitä se oli. Jotain uutta ja uhkaavaa on tuleva, ja epäilemättä jossain vaiheessa koittaa päivä, jolloin Länsi rakennetaan uudelleen. Valitettavasti ennen sitä edessä on pimeyden aika, joka on sekä pelottava että aidosti hengenvaarallinen. Todennäköisesti miljoonia tulee kuolemaan sen vuoksi, mutta heistä suurin osa Syyrian ja Ukrainan kaltaisissa paikoissa, joista ydinlännen pääkaupungeissa ei niin paljon piitata. Venäjä tulee kuitenkin tunkeutumaan syvälle Eurooppaan, vähintään Balkanille ja Itämerelle - muu riippuu läntisten yhteiskuntien vastustuskyvystä omien autoritääristen hallitustensa ollessa vallassa.

*   *   *

Fasistien marssi valtavirtaan on saanut Yhdysvaltain presidentinvaaleista ratkaisevan voiton. Voittokulku tuskin pysähtyy tähän. Bulgaria ja Moldova osoittivat tämän jo tänään valitsemalla venäläismieliset autoritääriset presidentit. Seuraavina vuorossa ovat Itävalta ja Alankomaat, sitten Ranska ja Saksa.

Ihmiset kavahtavat yhä kutsumasta fasismia oikealla nimellään. Tämä johtuu lähinnä siitä mytologisesta asennoitumisesta, jonka Länsi on omaksunut fasistista osamenneisyyttään kohtaan toisen maailmansodan jälkeen. Kolmannen valtakunnan tuhouduttua tuli Lännen itseymmärryksen kannalta välttämättömäksi eristää fasistinen pahuus itsestä - se oli Saksan ja ehkä Italian syytä, ja niiden kukistuttua fasismi oli muuttunut myyttiseksi demoniseksi pahaksi, joka ei koskaan enää nousisi historian haudoista.

Todellisuus oli varsin toisenlainen. Fasismi oli alun pitäenkin ennen kaikkea banaali aate, joka runnoi itsensä valtaan kansanomaisella ja räävittömällä vihapuheella, salaliittoteorioiden levittämisellä ja sittemmin Saksan turvallisuuspalvelujen myötämielisellä avustuksella. Pahimmillaan Ranskassa oli fasisteilla enemmän jäseniä väkilukuun suhteutettuina kuin Saksassa konsanaan, vaikka sodan jälkeen ranskalaiset - samoin kuin puolalaiset ja monet muutkin - muistelivat vain urheaa vastarintaliikettään.

Hitler ja natsi-ideologia eivät olleet geneettisiä poikkeamia. Niitä kannatti se sama "tavallinen kansa", joka nyt vihaisina kannattaa Brexitiä, Trumpia ja ammentaa maailmanpoliittisen tietonsa Venäjän propagandatuuteista. Ilman sivistynyttä oikeusvaltiota monine rajoitteineen kansa on aina valmis sumeilemattomaan vihaan ja väkivaltaan, etenkin jos näiden kohteena on joku muu. Tuon muun kuvitellaan aina olevan jotenkin itse syyllinen. Ainakaan syyllisyys ei koske vihaista kansaa itseään, vaan niitä muita.

Siinä Euroopassa, jossa Mussolini ja Hitler nousivat valtaan, antisemitismi ja salaliittoteoriat pankkiirien salaliittoja ja liberaaleja selkäänpuukottajia vastaan olivat "kansan äänen" valtavirtaa. Ääni kävi yhä äänekkäämmäksi ja äänekkäämmäksi, kunnes lopulta saksalaiset äänestivät natsit valtaan. Tämän jälkeen natsit tekivät sen, minkä autoritäärit aina tekevät, eli kaappasivat ensin saamallaan vallalla lopun vallan ja tekivät sitten tyhjiksi kaikki mahdollisuudet tehdä korjausliike muutoin kuin suurella verenvuodatuksella.

Ikävä kyllä, näin tulevat Trump ja hänen aatetoverinsakin toimimaan, ja Venäjä tulee heitä siinä avustamaan. Kyseessä on elimellinen osa fasistista ajatus- ja toimintamaailmaa - toiveajattelu on haihattelua. Rahvas on raivossaan sokeaa eikä tiedä mitä tekee nostaessaan valtaan uudet rahvaanomaiset valtiaansa. Historia toistuu. Se tapahtuu taas.

*   *   *

Merkittävä osasyy siihen, miksi historia on toistumassa, on piillyt vastarinnan olemattomuudessa. Länttä ei ole puolustettu. Sitä on vain parjattu ja sitä vastaan on hyökätty samanaikaisesti ulkoa ja sisältä käsin. Surullista kyllä, länsimaiden ihmiset tuntuvat ansainneen sen kauhistuksen, jonka ovat nyt päästäneet valloilleen.

Länsi ei voi säilyttää vakautta ilman toimivaa johtajuutta. Johtajuusvaje on vallinnut jo pitkään - ja nyt johto on siirtynyt vihollisille. Se, että tämä tapahtui lopulta juuri anglosaksisessa maailmassa, vaikka kehitys kyti paljon kauemmin manner-Euroopassa, saattaa johtua juuri vastustuskyvyn puutteesta. Manner-Euroopassa oli sentään olemassa jonkinlainen kulttuurisen muistin kokemus taistelusta sekä fasismia että kommunismia vastaan omalla maaperällä, kun taas anglojen maailmankuvassa tämä oli kaikonnut varsin kauas historian hämärään, ja sielläkin toinen maailmansota ja kylmä sota käytiin pääosin omasta kokemusmaailmasta käsin katsottuna kaukaisissa maailmankolkissa.

Reaganin, Thatcherin ja monen muun länsijohtajan periksiantamattomuus toi lopulta voiton kylmässä sodassa Neuvostoliittoa ja sen imperiumia vastaan. Vuosina 1989-1991 Vapaan maailman voitto huipentui Euroopan rintamalla, kun Berliinin muuri murtui ja maa toisensa jälkeen vapautui kommunismin ikeestä. Lopulta Pahuuden imperiumin ytimessä, Moskovassa, nousi valtaan demokraattinen regiimi, vaikkakin lyhytikäinen. Vuonna 2016 uusi kylmä sota on päättynyt päinvastaiseen tulokseen, Pahuuden imperiumin voittoon: Venäjä on nostanut valtaan autoritäärisen johtajan Vapaan maailman pääkaupungissa Washingtonissa, hajottanut EU:n ja Naton.

Tärkein syy Venäjän voittoon ei lopulta ollut Venäjän mahti, vaan Lännen itsepintainen kieltäymys oikean tilannekuvan muodostamisesta ja itsensä puolustamisesta. Nyt edessä on pimeyden laakson halki vaeltaminen. Fasistien uho on jo ennennäkemätön ympäri Amerikkaa, jossa on pidetty Ku Klux -klaanin voitonmarsseja ja putinistien voitonpuheita. Trumpia vastustavia mielenosoittajia on ammuttu ja satoja pidätetty Oregonin Portlandissa.

Kunniattoman kunnioittaminen Lännen johtajana on mahdotonta, joten Länsi elää nyt ja vastedes vastarintaliikkeenä omalla maallaan. Kuinka kauan, se riippuu länsimaisten yhteiskuntien vastustuskyvystä ja kyvykkyydestä suistaa pois vallasta kerran valtaan noussut vihollisensa. Helppoa se ei tule olemaan, sillä autoritäärit eivät milloinkaan luovu vallasta vapaaehtoisesti.

Ironista kyllä, amerikkalaiset eivät tule kärsimään Trumpin valtaannoususta eniten, sillä Yhdysvaltain järjestelmässä presidentin valtaoikeudet eivät ulotu kokonaisvaltaisesti kansalaisten elämään ympäri liittovaltion osavaltioita - eivät ainakaan ennen kuin järjestelmää on runnottu täysin uuteen uskoon. Sen sijaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan alueella Yhdysvaltain presidentillä on erittäin paljon valtaa - enemmän kuin suurimmalla osalla Euroopan valtionpäämiehistä - ja siten Yhdysvaltain uusi suunta tulee ruhjomaan tunnistamattomiksi ennen kaikkea Lännen rajamaita ja länsisuuntautuneita ei-länsimaita.

Länsimaisen Euroopan perikato ei ehkä ole maailmanloppu ranskalaisille, saksalaisille eikä hollantilaisillekaan. Näissä maissa Euroopasta on tullut itsestäänselvyys, ja sitä kaivataan vasta kun se on menetetty. Sen sijaan itäeurooppalaisille ja mm. suomalaisille kyse on elämän ja kuoleman asiasta. Tavallisen suomalaisen elämälle on erittäin suuri merkitys sillä, onko Suomi osa vahvaa Länttä ja Eurooppaa vai osa Venäjän etupiiriä.

Amerikkalaiselle, britille tai ranskalaiselle ei ole suurta merkitystä, kulkeeko Lännen ja Venäjän etupiiriraja Pohjanlahdella vai Suomen itärajalla. Sen sijaan sillä on erittäin suuri merkitys jokaiselle tavalliselle suomalaiselle, heidän lastensa ja lastenlastensa tulevaisuudelle.