sunnuntai 1. marraskuuta 2026

Kivikon muleli ja Kännön Pariisi

Lokakuun lopun tapahtumiin koiranulkoilutusreitillä kuului Kivikon ulkoilupuiston lounaiskulman metsän laidoilla monta päivää viihtynyt mustaleppälintu, joka ei edes ollut tavanomaista eurooppalaista mustaa alalajia, vaan keskiaasialaisen punavatsaista phoenicuroidesta. Ensimmäisenä päivänä näin vain suuren joukon poluilla väijyviä bongareita suurine kameraputkineen. Heiltä kuulin linnusta. Seuraavina kahtena päivänä olin valoisan aikaan keskustassa töissä, mutta sitten koitti taas aamupäiväinen koiralenkki, jonka aikana ajattelin tai ehkä jopa sanoin ääneen itsekseni koiralle, että mahtaako muleli vielä olla maisemissa. Ja katso, edestä lehahti tumma pikkulintu, jolla oli punainen pyrstö, ja jäi hetkeksi keltaisena loistavaan tuoksuvatukkapensaaseen ennen kuin karkasi syvemmälle metsän sisään.

Vielä seuraavana päivänä kohtasin kaksi samaa lintua etsinyttä kiikari- ja kameranaista, mutta tuona päivänä en enää itse nähnyt lintua. Joku sen oli kuitenkin vielä silloinkin nähnyt, mutta tuon jälkeen en näe enää tehdyn uusia havaintoja samasta linnusta.

Muihin lokakuun lopun ilmiöihin lukeutuivat urpiaisparvet, joita on tänä syksynä ollut maastossa selvästi enemmän kuin edellisvuonna. Myös käpylintuja on liikehtinyt Kurkimäen nimikkomäellä. Tilhet ovat sen sijaan vähitellen huvenneet marjojen ehtyessä. Samoin rastasparvet, lukuun ottamatta mustarastaita, joiden määrät vielä lisääntyvät talvea kohti, kun pohjoisemmasta Suomesta tulee niitä lisää.

Kävimme Sipoonkorvessa, jossa oli vielä taveja lammella, ja ostoksilla Puhoksessa, Herttoniemessä ja Tammistossa. Puolisoni jäljitti Fidan, UFF:n ja Punaisen Ristin kierrätysmyymälöistä takkeja talveksi ja löysimmekin kummallekin hyvin tyylikkäät vuoratut nahkatakit. Untuvatakit olivat vielä liian kalliita jopa kierrätettyinä. Sen sijaan tulimme heräteostaneeksi muutaman kalusteen, jotka toivottavasti piristävät hieman asuntoamme näinä pimeyden ja köyhyyden aikoina.

Kävimme tänään Talosaaressa viettämässä kekriä Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen torpalla. Siellä sytytettiin oljista kasattu kekripukki tuleen ja tarjoiltiin borssia ja ruisleipää. Sukkar oli mukana ja haukkui kaikkea, hevosiakin. Lahdella oli jonkin verran sinisorsia, telkkiä ja kyhmyjoutsenia.

Illalla ovella kolisteltiin jälleen, ja lyhdyn valossa näkyi joukko manalasta kaivautuneita lapsia, joista pisin oli pukeutunut Edvard Munchin Huudosta inspiroituneeseen Scream-elokuvien Ghostface-naamioon ja mustaan kaapuun. Historia tai kohtalo seurasi kummasti entisillä jäljillä, sillä karkki tai kepponen -uhkauksellaan he saivat täsmälleen saman lahjuksen kuin viime vuonna tähän aikaan, nimittäin paketin Pirkka-keksejä. Ehkä lapsetkin olivat samat kuin viime vuonna, sillä tällä kertaa he eivät kavahtaneet varaston seinästä itseään tuijottanutta hirvenkalloa eivätkä Sukkarin raivoisaa räksytystä.

*   *   *

Näinä tummanpuhuvina aikoina lukemisenani ovat olleet Heikki Kännön uusin nimeltä Silmät, joka burgundinpunaisilla kansillaan houkutteli ostamaan, sekä Robert Harrisin Enigma, joka kertoo kryptografien sodasta Bletchley Parkissa toisen maailmansodan aikaan.

Kännön Silmät ei jostain syystä tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin hänen edelliset romaaninsa, jotka olen kaikki arvostellut tähän blogiin viime vuosina. Silmät ei seuraa edellisten romaanien jalanjäljissä eikä käsittele kosmisen tason asioita tai edes eurooppalaista esoteriaa. Sen sijaan se on Kännön sukellus ranskalaiseen eksistentialismiin ja erityisesti Pariisiin. Kirjassa ei juurikaan poistuta Pariisista kuin hetkeksi eteläranskalaiseen parantolaan ja sveitsiläiseen sairaalaan, ja Pariisissakin liikutaan tiiviisti muutaman asunnon, kahvilan, ravintolan ja kustantamon alueilla.

Kännölle ominaiseen tapaan fiktio yhdistyy todellisuudessa eläneiden taiteilijoiden elämiin ja taiteeseen. Osa päähenkilöistä on puhtaasti fiktiivisiä, kun taas osa on tunnettuja taiteilijoita. Tältä osin Silmät toistaa samaa kaavaa, jota Kännö on käyttänyt kaikissa edellisissäkin romaaneissaan. Lukija voi siis romaanin tapahtumien ja lukemattomien taide- ja kirjallisuusviittausten myötä tarkistella, miltä samat henkilöt, teokset tai asiat näyttävät tosielämän lähteiden valossa. Kännö ankkuroi proosansa tositapahtumiin - tai ainakin käsittelemiensä taiteilijoiden tosiasiallisiin teoksiin ja julkaistuihin ajatuksiin - mutta varoittaa silti näiden henkilöiden päihin ja suihin panemiensa ajatusten olevan oman mielikuvituksensa tuotetta.

Kirjan nimi, Silmät, tuo mieleen Kännön edellisen teoksen Kädet, jossa kirjan nimi tuntui viittaavan erityisesti Egon Schielen maalauksissa toistuvaan käsimerkkiin. Silmät viittaavat useampaan asiaan, mutta aivan ensimmäiseksi ne viittaavat päähenkilön alussa löytämän Enkelin kirjan sisäkansista tuijottaviin silmiin. Myöhemmin silmät saavat runsaasti muita merkityksiä, joita haetaan Alberto Giacomettin taiteesta, Georges Bataillen sovinnaisuusrajoja rikkoneesta Silmän tarinasta, samoin kuin eksistentiaalisesta ulkopuolisuudesta, seksin salakatselusta ja voyeurismistä.

Kirjan kertojahahmot ovat kumpikin fiktiivisiä. Päähenkilö Lucien Demeny on kirjan alussa teinipoika, myöhemmin kirjailijaksi halajava nuorukainen ja vielä myöhemmin teoksia julkaissut menestyskirjailija. Kuvitteellisen Lucienin kuvitteelliset romaanit on nekin nivottu kuuluisampien tosielämän kirjailijoiden julkaisuhistoriaan ja vaikutteisiin.

Lucienin kanssa vuorotellen tarinaa kuljettaa toinen kertoja, Lucienin ihastus, pitkäaikainen naisystävä ja lopulta ex-sellainen, näyttelijätär Jeanne Lamour eli Joan.

Kirjaa lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että kaikki sen keskeiset henkilöt sijoittuvat narsismikirjolle, mutta tämä ei liene kovin kummallista, koska kaikki keskeiset henkilöt ovat taiteilijoita: kirjailijoita, näyttelijöitä, kuvanveistäjiä, maalareita, runoilijoita, yleisintellektuelleja. Kuten kaikissa aiemmissakin romaaneissaan, Kännö kertoo tässäkin romaanissa syvällisesti taiteen tekemisen ja taiteilijana olemisen kompleksisesta luonteesta.

Totesin aiemmin, että kirja on Kännön aiempia kirjoja rajoittuneempi maantieteeltään, koska tapahtuu miltei kokonaan Pariisissa. Se on myös ajallisesti rajoittunut Pariisin saksalaismiehityksestä johonkin 2000-luvun alkuun eli karkeasti Lucienin ja Joanin elinaikaan. Kirjassa on huomattavasti Kännön aiempia kirjoja vähemmän ylisukupolvisuutta. Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu 40-luvun natsimiehitykseen, jolloin Lucien oli alaikäinen, sekä 60- ja 70-lukujen taiteelliseen ja yhteiskunnalliseen radikalismiin, mutta näitä ajanjaksoja muistellaan Joanin suulla vuonna 2001.

Kirja käynnistyy miehitetystä Pariisista, jossa ulkonaliikkumiskieltoa uhmaava joukko teinipoikia on murtautunut antiikkikauppaan ja varastaa sieltä mitä kukin saa käsiinsä. Lucien on mukana yhtenä nuoremmista pojista, ja hieman nynnynä, jonka joukon johtaja ja Lucienin kiusaaja Léonce on pakottanut mukaan. Lucien löytää ja varastaa antiikkikaupasta suurikokoisen ja raskaan päiväkirjan, jonka nimi on Le livre de l'Ange eli Enkelin kirja. Kirjasta löytyy lista ihmisiä, jotka kaikki osoittautuvat Ranskan vallankumouksen ajan terrorissa giljotiinillä tapetuiksi. Lucien lisää kirjaan itseään kiusanneen ja äitiään solvanneen Léoncen, ja kuinka ollakaan, Léonce löytyy heti kohta julmasti murhattuna.

Lucienille selviää myöhemmin, että kirja on alun perin kuulunut vallankumoustuomarille, Ange-Sébastien Gabrielille. Kännön aiemmissa kirjoissa yliluonnolliset elementit ovat olleet selvästi suurempia ja selittävämpiä, kun taas Silmissä yliluonnollinen on läsnä lähinnä Enkelin kirjan kautta. Kun aiemmissa romaaneissa on seikkaillut luciferisia ja mytologisia hahmoja, Silmissä paha saa paljon banaalimman muodon: vallankumoustuomarin sadistinen henki näyttää jääneen elämään kirouksen muodossa hirnyrkkinä toimivaan päiväkirjaan. Jää lukijan tulkittavaksi, onko Angen haamu todellinen vai vähitellen sekoavan kirjailijan mielikuvitusta.

Vaikka Enkelin kirja kulkee läpi koko Silmien, se jää lopulta taka-alalle. Etualan valtaavat ne tosielämän hahmot, jotka Kännö on valinnut marssimaan Lucienin elämään. Tärkeimmiksi näistä nousevat Jean-Paul Sartre, Simone de Beauvoir sekä kuvanveistäjä Alberto Giacometti. Sartre ja Giacometti vaikuttavat syvällisillä tavoilla Lucienin ja Joanin elämään, mutta heidän lisäkseen vieritetään estradille sivuosiin monta muutakin tosihenkilöä, esimerkiksi Marcel Proust, Jean Genet ja Georges Bataille, samoin kuin joitain mielikuvituksen tuotetta olevia kirjailijoita ja kustantajia. Mielenkiintoista kyllä, Albert Camus ei esiinny kirjassa henkilönä, mutta häneen viitataan moneen kertaan, ja vieläpä niin, että Lucien pitää hänen kirjoistaan enemmän kuin Sartren tunkkaiseksi käyneestä kommunismista. Giacomettia käsitellään hyvin suopeassa ja ehkäpä ihailevassakin valossa, Sartrea paljon ristiriitaisemmin.

Polveileva ja rönsyilevä tyyli läpi Silmien tuo mieleen ranskalaisten eksistentialistien kirjat samoin kuin tyylilajin, jota Kännö käytti Käsissä yhden päähenkilönsä, Julian Angelin äänenä. Jotain perin ranskalaista on siinäkin, että Silmissä henkilöhahmot kaiken polveilunsa ja rönsyilynsä ohessa palaavat yhä uudelleen, väliin pakkomielteisesti, seksiin liittyviin fantasioihinsa ja komplekseihinsa. Ja tietysti äiti- ja isäsuhteisiinsa.

Seksiin liittyviä vinoutumia vieritetään esille monta, muttei samoja, joita Kännö on sivunnut aiemmissa romaaneissaan. Aiemmissa tarinoissa oli homo- ja lesbosuhteita, veljen ja sisaren välistä sukurutsaa ja tietysti jumalolentojen mitä kummallisimpia suhteita. Silmissä sen sijaan sivutaan mm. sadismia, voyeurismiä, cuck-ilmiötä ja kolmen kauppaa, hieman myös prostituutiota. Bataillen kirjan perverssit yksityiskohdat muuttuvat Lucienin päähänpinttymiksi, joihin hän palaa yhä uudelleen - ainakin mielikuvituksessaan, joka kirjan loppupuolella ei enää aina selvästi erotu tosikokemuksista.

Kännö yhdistää seksuaaliset kompleksit siihen Sartren suuhun pantavaan teesiin, että vain itsensä täydellisesti likoon paneva kirjailija on oikeutettu kirjoittamaan yhtään mistään. Luonteeltaan ja tavoiltaan melko sovinnaisen Lucienin on tavallaan pakko kehittää itselleen yhä kummallisempia seksiin ja periytymiseensä liittyviä komplekseja ollakseen uskottava taiteilijana. Seurauksena on todellisuuden ja mielikuvituksen sekoittuminen ja lopulta mielenterveyden järkkyminen ilmankin tositaiteilijoiden runsasta päihteiden käyttöä.

Näyttelijätär Joan ei ole aivan tavanomainen ihminen hänkään, mutta hänen kertojaäänensä on roimasti Lucienia realistisempi. Ehkä juuri se, että hän on näyttelijä, auttaa häntä jatkuvasti erottamaan toisistaan, mikä on näyttelemistä ja rooleja, mikä taas ns. tosielämää. Lucienilta nämä menevät enenevässä määrin sekaisin. Hän ei loppua kohti ole kovinkaan selvillä siitä, mitä on oikeasti tehnyt ja mitä vain kuvitellut, ja alkaa myös nähdä hummereita, joita Sartrekin meskaliinikokeilujen seurauksena kertoo näkevänsä.

Hummereiden lisäksi Lucien näkee silloin tällöin hallusinaatioita Ranskan vallankumouksen tapahtumista ja Bastiljin valtauksesta, jotka sekoittuvat 60-luvun vasemmistoradikalismin ja Algerian sodan massamielenosoituksiin Pariisin kaduilla. 

Feminismiäkin ehditään kirjassa hieman käsitellä, mutta jostain syystä ei niinkään Beauvoirin kautta vaan kuvitteellisen kirjailijattaren Viviane Bouchen. Ainakaan en löydä viitteitä, että kyseinen henkilö olisi ollut todellinen.

Olen aiempienkin kirjojen kohdalla ihmetellyt toisinaan sitä, miksi Kännö on antanut anglosaksisia nimiä joillekin ranskalaisista hahmoistaan. Sama toistuu jälleen Silmissä kirjan alun poikajoukon kohdalla. Léonce on vielä nimenä selvästi ranskalainen, vaikkakin oli kuvattuina vuosina sangen harvinainen nimi. Mutta entä Avery ja Miquel? Avery esiintyy etunimenä lähinnä englanninkielisessä maailmassa - Pariisissa ei ollut tekoälyhaun perusteella 40-luvulla kirjoilla yhtäkään sen nimistä. Miquel taas on katalaanimuoto Miguelistä, joka 40-luvun Pariisissa olisi ollut Michel, varsinkin menneinä aikoina, joina Ranskan assimilaatiopolitiikka oli hyvin voimakasta.

No, nimiä ei tarinoihin välttämättä valita niiden edustavuuden tai tyypillisyyden mukaan. Ehkä ne Kännöllekin ilmestyvät samaan tapaan kuin itselleni. Henkilöt kertovat nimensä joskus ilmestyessään unessa, joskus ne taas vain kirjoittavat itsensä ruudulle vähän samaan tapaan kuin nimet ilmestyivät Enkelin kirjaan Lucienin käsialalla, vaikkei Lucien ensin muistanutkaan niitä sinne kirjoittaneensa.

Romaaneissa - varsinkin useammalla tasolla tarinaa kuljettavissa ja symbolisesti tulkittavissa - esiintyy usein esineitä, joilla on oma kaarensa, ja jotka kohtalonomaisesti päätyvät yhdeltä henkilöltä toiselle ja ehkä kolmannelle. Silmissä sellaisia ovat esimerkiksi Enkelin kirja, Averyn alkukohtauksessa varastama floretti sekä Gérardin haljennut peili ja Lucienin sen tilalle hankkima. Kaikki taisivat vielä olla peräisin samasta mystisestä antiikkiliikkeestä, johon alkusivuilla murtauduttiin. Näillä oli omat kaarensa ja henkilöiden kohtaloihin vaikuttavat osansa, kuten Titaanien ajassa kapteenin hatulla ja vihertäväkahvaisella tikarilla.

Jos pitäisi nostaa Silmistä joitain ydinajatuksia, yksi sellainen olisi epäilemättä kysymys siitä, mistä ja miten kirjailijalla on lupa kirjoittaa. Eksistentialismin piti olla vapauttavaa, mutta tuo vapaus loi kokonaisen kaapillisen uusia pakkopaitoja, vähän kuten näyissä välähtelevä Ranskan vallankumous söi lapsensa ja päätyi terroriin.

Toinen tarinasta nouseva ajatus on Lucienin traagiseen hahmoon pukeutuva havainto siitä, kuinka kauneutta tavoitteleva ja kauneuden saavuttava sittenkin pakenee sitä rujoon ja perverssiin. Yleviä ja epäitsekkäitä ajatuksia seuraavat alhaiset ja itsekkäät teot. Ja yhä vain ihminen, taiteilijakin, kyselee syyllisiä itsestään ja muista sen sijaan, että korjaisi omia tai isiensä vääriä tekoja.

Kolmas tarinasta nouseva ajatus on se, mikä tuo mieleen Runoilijan Aurelianin ja Käsien Julianin kohtalot. Lucien ihailee ja inhoaa Sartrea, muttei pääse tästä henkisesti eroon - ei, vaikka tietoisesti torjuukin keskeisiä elementtejä Sartren ideologiasta ja on kykenevä käsittelemään tätä ironisesti. Camus miellyttää Lucienia selvästi enemmän, mutta silti hän ei lähesty tätä eikä edes tämän kustantajaa Gallimardia, vaan pinttyy kaavoihin. Tallaa yhä uudelleen samoja latuja, joita kompleksit ohjaavat - usein harhaan.

Kirjan henkilöille näyttää olevan huomattavasti helpompaa puhua panemisesta tai kananmunan rikkomisesta perseellä kuin romanttisesta rakkaudesta. Tämä ei johdu Kännöstä, joka on kirjoittanut kauniisti romanttisesta rakkaudesta aiemmissa romaaneissaan, vaan henkilöhahmojen omista rajoitteista. Joan on hahmona useimpia muita vakaampi, johdonmukaisempi ja tuntemuksiensa tiedostamisessa aidompi - vaikka onkin näyttelijä, tai ehkä juuri siksi.

sunnuntai 25. lokakuuta 2026

Laguuneilla ja pelloilla

Olin viikon mittaisella konferenssimatkalla Qatarissa. Oikeammin töitä oli vain maanantaista torstaihin, mutta lensin paikan päälle jo lauantai-illaksi ja palasin perjantaina iltalennolla, koska siten sain yhdistettyä matkaan tänä vuonna kovin vähälle jäänyttä matkailua kotimaan ulkopuolelle. Sunnuntaina ja perjantaina otin vuokra-auton ja ajoin myös Dohan ulkopuolelle. Vuodareita tulikin ihan hyvin, koska en ole tänä vuonna käynyt missään Istanbulia kauempana. Myös Qatarin maapinnat nousivat 78:sta 126:een. Suomen lokakuuhun toi vaihtelua vuorokauden ympäri 35-38 asteessa pysytellyt lämpötila.

Lauantaina en saavuttuani ehtinyt sen kummempaa kuin kävellä edulliselta hotelliltani Souq Waqifiin, jossa illastin libanonilaisessa ravintolassa. Dohassa lahden pohjoispuolella pilvenpiirtäjäalueella olevat hotellit ovat hinnoissaan (100-200 euroa yö), kun taas lahden eteläpuolella souqien ympärillä on runsaasti viiden tähden hotelleja 30-40 eurolla. Taksimatka kaupunginosien välillä maksaa muutaman euron. Vuokra-auto vuorokaudeksi maksaa 35 euroa, bensa ei juuri mitään. Majoitus, autot ja polttoaineet ovat siis Qatarissa hyvin edullisia - sen sijaan ravintolat, luksusostarit, merkkivaatteet ja sen sellaiset ovat Länsi-Euroopan hinnoissa, vain vähän Suomea edullisempia.

Sunnuntaina otin aamuvarhain vuokra-auton ja ajoin ensin etelään al-Wakran rannan mustamerimangrovea kasvavalle laguunille. Oli nousuvesi, joten luulin aluksi retken olleen turha. Mutta vain aluksi. Alkuun löysin mangrovepensaikosta tavanomaisia palmu- ja turkinkyyhkyjä, valkoposkibulbuleita ja idänhopeanokkia. Sitten havaitsin ensimmäiset muutolla olevat hysyt: arotasku rannassa, sitten toinenkin, ja harmaasieppo syöksähtelemässä hyönteisten perään mangrovepuissa. Pian löysin särkän, jossa lepäili kymmeniä aroselkälokkeja ja räyskiä, joukossa kaitanokkalokkeja ja yksi naurulokki. Mangrovejen reunasta röhkäisi lentoon kaksi taivaanvuohta. Edetessäni mangrovepensaikon sisään pistävälle hiekkaiselle niemekkeelle, löysin mustajalkatyllejä ja rantakurvin. Merellä lensi tiiroja, jotka pian osoittautuivat pikkutöyhtötiiroiksi (entinen bengalintiira). Pian tuli näkyviin myös kalatiiran oloisia tiiroja, mutta lähemmässä tarkastelussa ne osoittautuivat arabiantiiroiksi, joka onkin Wakran laguunilla huomattavasti yleisempi kuin kalatiira. Pikkutiiroja istui joukolla toisella särkällä - ja Wakrassa pikkutiira näyttää olevan tavallisempi kuin arabianpikkutiira, joka korvaa pikkutiiran eteläisesssä Arabiassa.

Suomessa lähinnä rahapeleihin yhdistetty sana pajatso tulee itse asiassa italian pelleä tai narria tarkoittavasta sanasta pajazzo. Minä osuin pajatsoon vähän mangrovemetsän oikealla puolella, jossa rannasta mereen työntyvä aallonmurtaja oli aivan mustanaan niitä kahlaajia, jotka laskuveden aikaan kansoittavat laguunia, sekä valkeanaan lepäileviä tiiroja ja lokkeja. Määrittäminen vaati kuitenkin kärsivällisyyttä, koska matkavarustuksenani oli vain kiikari, ei kaukoputkea. Onneksi kahlaajat päästivät anteliaan lähelle.

Selvisi, että kahlaajamassan bulkki muodostui tylleistä ja sirreistä, jotka kummatkin jakautuivat useisiin lajeihin. Tylleistä suurimman kontingentin muodostivat ylänkötylli ja aavikkotylli, kaksi keskiaasialaista lajia, jotka talvehtivat hyvin yleisinä Arabian niemimaan rannikoilla - ja sieltä itään aina Kaakkois-Aasiaan ja Australiaan. Joukossa oli myös varsin paljon tavallisia tyllejä ja mustajalkatyllejä. Sirreistä suurimman osan muodostivat suosirrit ja kuovisirrit, mutta myös pikku- ja pulmussirrejä oli paljon. Sieltä täältä tylli- ja sirrimassasta kohosi suurempia kahlaajia - pikkukuoveja, tundrakurmitsoja, karikukko, meriharakka. Joukosta löytyi myös rantasipi, jokunen valko- ja punajalkaviklo, liro ja metsäviklo. 

Laguunilla kahlaili yksinäinen nuori flamingo. Muutama harmaahaikara liikehti särkillä, joilla levittelivät siipiään myös merimetsot ja arabianmerimetsot. Rannan lähettyviltä löytyi vielä lisää muutolla olevia aro- ja nunnataskuja, pensaista vaaleakultarinta ja kääpiökerttu.

Aamun edetessä uhkaavasti kohti tukahduttavan kuumaa keskipäivää ajoin pohjoiseen ja Dohan kaupungin läpi. Saavuin al-Khorin kaupunkiin ennen yhden jälkeen laguunilla alkavaa laskuvettä, kävin syömässä eteläaasialaisessa ravintolassa ja suuntasin sitten Cornichelle ja laguunin rantaan. Laguunilla ja mangrovemetsän reunassa oli hyvin vähän lintuja, ei lainkaan vesilintuja, jotka luultavasti saapuvat vasta talveksi, eikä juurikaan kahlaajia. Pari tusinaa silkkihaikaroita ja yksi riuttahaikara sieltä löytyi.

Puistoa laguunista erottava puurivistö, joka soi armollista varjoa, osoittautui linnustollisesti rikkaammaksi. Löysin melkein heti useamman töyhtökiurun, punapyrstölepinkäisen ja arotaskun, sitten varjossa lepäilevän harjalinnun. Enemmän puita ja pensaita koluttuani olin kartuttanut listaa myös vaaleakultarinnalla, pajulinnulla, parvella idänhopeanokkia sekä tietysti kaikkialla ääntelevillä bulbuleilla ja mainoilla. Löysin myös pari parvea pitkäjalkoja ja jokusen valkoviklon. Isokuovi huuteli mangroveiden laidalla ja toinen asteli puiston keinokastellulla nurmikolla varpusten, kyyhkyjen ja mainojen joukossa.

Ajoin sitten aavikoiden halki laguunin toiselle puolelle Bin Ghannamin saarelle, jota myös Purppurasaareksi kutsutaan, vaikka saari on väriltään lähinnä kermanvalkoinen. Ehkä purppura sen nimessä viittaa kotiloon, jota murskaamalla muinoin tehtiin väriaine purppura. Karua hiekkakivikallioista saarta reunustaa turkoosi rannikko ja sitä erottavat mantereesta mittavat mangroverämeet, joiden halki vierailija pääsee saareen puista kävelysiltaa pitkin. Sillalta voi nähdä kaikenlaisia mangroverämeen asukkeja, kuten haikaroita ja kahlaajia. Silkkihaikaroita oli kymmenittäin, harmaahaikaroita jonkin verran, ja myös kyyryhaikara ja rääkkähaikara löytyivät. Kahlaajista suurin osa mangroverämeellä oli punajalkavikloja, joukosta löytyivät myös mustaviklo ja valkoviklo, parvi varoittelevia pitkäjalkoja sekä parvi pikkukuoveja. Hietatiira ja kaitanokkalokki lensivät mangroverämeen yllä. Saaren kallioisessa sisäosassa lauloi töyhtökiuru. Jossain vihelsi tundrakurmitsa.

Mangrovemetsässä paikallisia lintuja edustivat priinia, valkoposkibulbuli, palmukyyhky ja turkinkyyhky. Tällä kertaa en nähnyt Bin Ghannamin reitillä naamiokyyhkyä, kuten vuosia sitten, mutta löysin sellaisen al-Khorin kaupungista käydessäni ja toipuessani tukahduttavasta kuumuudesta ilmastoidussa kahvilassa, jossa nautin pistaasikahvia ja pari litraa vettä.

Auringonlaskun aikaan käyskentelin vielä Dafna-puistossa, jossa oli satoja mainoja, kyyhkyjä, bulbuleita ja lisäksi purppuramedestäjä ja västäräkki. Palautin auton ja siirryin sitten hotellialueelle valmistautumaan aamun ensimmäiseen kokoukseen.

Sitten seurasi työpäiviä, joiden aikana näin lähinnä ilmastoituja konferenssitiloja ja hotelliravintoloita. Teimme tosin myös iltaekskursion Islamilaisen taiteen museoon, joka on paitsi kokoelmiltaan, myös rakennuksena esteettisesti näyttävä. Lyhyemmäksi jääneen torstain iltapäivällä ehätin tosin Dohan keskustan suurimpaan puistoon, al-Bidda-puistoon, jonka qatarilaisittain rehevät puu- ja pensasistutukset tekevät siitä paljon muuttolintuja keräilevän keitaan kaupungin sisälle. Kaikki Dohan kaupunkilinnut löytyvät sieltä helposti: varpunen, pihamaina, pulu, turkin- ja palmukyyhky, valkoposki- ja punaperäbulbuli. Puistojen kukkivista pensaista löytyy myös purppuramedestäjä.

Al-Bidda-puiston erikoisuuksiin kuuluvat siellä rinnakkain elelevät kauluskaija ja isokauluskaija. Sen nurmialueilla käyskentelee myös avoimesti harmaafrankoliineja. Lintuharrastajan kannalta kiinnostavinta on kuitenkin tutkia puurivejä ja pensaikkoja muuttavien pikkulintujen varalta. Ja löytyihän niitä. Täältäkin löytyivät vaaleakultarinta ja harmaasieppo useamman yksilön voimin, samoin punapyrstölepinkäinen sekä myös valko-otsalepinkäinen. Lisäksi löysin papyruskerttusen, etelänsatakielen ja ruostepyrstön. Harjalintuja lehahteli useampia - ne tuovat aina mieleen suufilaisen runouden helmen, Fariduddin Attarin Lintujen matkan, jonka kauniisti kuvitettua keskiaikaista painosta katselin Islamilaisen taiteen museossa.

Islamilaista työviikkoa seuraavassa Qatarissa perjantai on kuin sunnuntai kristityssä maailmassa, eikä silloin kukaan ollut tavattavissa työtapaamisiin. Lentoni takaisin Suomeen lähti kuitenkin vasta illalla, joten minulla oli koko perjantai-iltapäivä aikaa lintuihin. Vuokrasin jälleen auton ja ajoin sillä tällä kertaa lounaaseen al-Rakayan eli Irakhiyan maatiloina tunnetulle alueelle Qatarin niemimaan sisäosiin. Kosteammissa maailmankolkissa asuva ei heti ajattelisi, että keinokasteltujen valtavien peltojen laitoja pitkin autolla ajeleminen olisi erityisen laadukasta lintujen katselua, mutta aavikoiden keskellä asia on toisin. Arabian niemimaalla maatalous käyttää valtavia satojen metrien mittaisia liikkuvia keinokastelutellinkejä, jotka hitaasti pyörivät ympyrää, purskuttaen ajastimella vettä alapuolelleen. Tuloksena on lentokoneisiin ja satelliitteihin näkyviä kilometrien mittaisi täysin pyöreitä vihreitä alueita kuivan aavikon keskellä. Nämä ympyrät muodostuvat eri viljelylajeista ja ovat myös usein eri vaiheissa - korkeana kasvavan viljan tai rehuheinän lisäksi on kuloontuneita tai välivuosia viettäviä ympyröitä. Väliin jää joutomaita, pieniä puurykelmiä, piikkipensaslaikkuja ja vettä säilöviä tekolampia.

Koska satoja kilometrejä kaikkiin suuntiin on vain aavikkoa ja sen takana suolaista merta, maanviljelysalue toimii suurena lintumagneettina, joka vetää puoleensa varsinkin muutolla olevia lajeja, mutta myös ympäröivien kuivien alueiden lintuja, jotka hyödyntävät mahdollisuutta helpompaan ravintoon tai veteen. Viljelykset ovat yksityisiä, mutta lintuharrastajat ja valokuvaajat ovat tuttuja vieraita, joten portilla pääsy aukesi välittömästi kiikareita näytettyäni.

Heti portista sisään ajettuani maailma muuttui. Taakse jäi kuiva aavikko, jossa siellä täällä näki palmukyyhkyn tai piikkipensaassa istuvan aavikkolepinkäisen. Edessä aukeni vihreä ihmemaa, jossa oli lisäksi aivan äskettäin satanut. Perjantai oli nimittäin täysin poikkeuksellinen päivä siinäkin suhteessa, että taivas repesi ja löi salamoita, ukkonen möyrysi ja hiekkamyrsky sekoittui hetkeksi monsuunimaisen raivoavaan vesisateeseen. Perillä al-Rakayassa oli kuitenkin vain suopeasti pilvistä, maassa lätäköitä ja silloin tällöin pientä tihkua - mikä kaikki oli todella tervetullutta päiväkausien paahtavan auringon jälkeen.

Haarapääskyjä oli peltojen yllä tuhansittain, siellä täällä törmäpääskyjä ja vihermehiläissyöjiä. Pääskyjen lisäksi myös kyyhkyjen määrät olivat päätä huimaavia: tuhansia palmu- ja turkinkyyhkyjä, pienempiä parvia kalliokyyhkyjä ja siellä täällä naamiokyyhkyjä parittain. Tällaiset määrät lintuja ja kaikkialla parveilevia heinäsirkkoja vetivät puoleensa myös petoja. Näistä runsain oli ruskosuohaukka, joita laskin 70-80 yksilöä vain sillä alueella, jolla itse ehdin iltapäivän mittaan liikkua. Niitä on täytynyt olla koko alueella reippaasti yli sata. Kaikkialla leijuvien ruskosuohaukkojen joukosta löysin kuusi arosuohaukkaa, yhden niittysuohaukan, kaksi käärmekotkaa, kiljukotkan, arohiirihaukan, neljä tuulihaukkaa ja yhden pikkutuulihaukan.

Toinen aivan uskomaton lintumassa muodostui kahlaajista, joita laidunsi erityisesti kynnös- ja sänkipelloilla. Silmäänpistävintä oli se, että pitkäjalkoja oli satoja, eivätkä ne edes olleet harvoissa tekolammissa vaan avoimella maalla. Niiden jälkeen runsain laji oli luultavasti kenttähyyppä, joita oli kaikkialla. Muitakin hyyppiä pitäisi alueella esiintyä säännöllisesti, mutta itse löysin kenttähyyppien joukosta vain yhden kynsihyypän. Tyllejä oli niin ikään sadoittain ellei tuhansittain, mutta ne olivat talvipukuisia ja usein niin kaukana, että suurten massojen määrittäminen jäi. Onneksi lähelle jääneet tarjosivat hyviä näkymiä: mustajalkatylli näytti runsaimmalta, jonka lisäksi oli tyllejä, pikkutyllejä ja aavikkotyllejä. Täällä esiintyy muutolla myös harvinaista kaspiantylliä, joita olen aikoinaan nähnyt toisella hieman vastaavalla paikalla Qatarissa. Tällä kertaakin luultavasti näin parven niitä, mutta olivat niin kaukana, että jäivät määrittämättä, olinhan jo nähnyt läheltä aavikkotyllejä, jotka nimestään huolimatta muutolla ja talvella löytyvät lähes aina merenrannikolta. Vaan eipä tuo habitaatti kyllä mustajalkatyllillekään ollut tyypillinen, mutta siellä ne vain silti kipittivät. Pitkäjalkojen, hyyppien ja tyllien joukosta löytyi parvittain suokukkoja, yksittäisinä monia viklolajeja samoin kuin sirrejä. Muutama taivaanvuohi ja punakuiri löytyivät joukosta. Kuoveja ei kumma kyllä juuri ollut, vaikka habitaatit näyttivät niille mitä suotuisimmilta.

Pikkulinnustoa hallitsivat avointen ruohomaiden lajit, kuten kiurut, kirviset ja västäräkit. Runsain laji oli töyhtökiuru, jota oli kaikkialla. Myös lyhytvarvaskiuruja oli sangen paljon - luultavasti talvehtivia. Kahlaajapaljouden keskeltä löytyi lantakasan päällä istuva saharanvarpuskiuru ja lähistöltä sen naaras. Västäräkki ja nummikirvinen olivat runsaita. Rehevämmässä heinässä puikkelehti suuria parvia idänhopeanokkaa sekä paikoin suunnattomia kerääntymiä varpusta ja pensasvarpusta, jotka näyttivät ajoittain liikkuvan sekaparvissa. Heinäsirkkojen määrän huomioiden olisi odottanut tänne ennättäneen kottaraisia tai ruusukottaraisia, mutta niitä ei näkynyt. Sen sijaan sirkat maistuivat lepinkäisille, joista täällä aavikkolepinkäinen (isolepinkäisen täkäläinen muoto) oli yleisin, seuraavana punapyrstölepinkäinen, mutta myös siitä erotettu ruostepäälepinkäinen löytyi piikkipensaan latvasta tähystämästä. Löysin myös kaksi vaivihkaa lammikolle hipsinyttä peltosirkkua sekä harmaasirkun, nämäkin varmaan täällä talvea viettämään tulleita jostain Turkin ja Iranin alueilta.

Lähellä portinvartijan ja muiden paikalla työskentelevien asuntoja on myös pieni metsä. Tunnistin sen valtalajeina olleet puut eNaturalistin avulla kahdeksi eri lajiksi käpykeriä (Conocarpus) - ja hyvä niin, koska jos metsikkö olisi koostunut eukalyptuksista, siellä olisi varmasti ollut paljon vähemmän lintuja. Nyt siellä kuhisi. Suurin osa kuhinasta koostui toki yleisistä palmu- ja turkinkyyhkyistä sekä valkoposki- ja punaperäbulbuleista, mutta metsiköstä löytyivät myös vaaleakultarinta, papyruskerttunen, kaksi hernekerttua, kaspiankerttu ja idänorfeuskerttu. Metsiköstä on vuosien saatossa löydetty kunnioittava määrä euraasialaisia muuttolintuja, joten omalla lyhyellä vierailullani löytynyt kerttujen monimuotoisuus ei sinänsä hämmästyttänyt, ilahdutti toki. Metsiköstä löytyi myös jonkun sivutoiminen mehiläistarha, mukavasti suojassa mehiläissyöjiltä, jotka hyörivät peltojen yllä heinäsirkkajahdissa.

Läksiäisiksi kiitin vielä portinvartijaa, joka ulkonäöstään päätellen oli sudanilainen tai nuubialainen, ja jatkoin läheiselle laguunille, joka on todellisuudessa tekojärvi. Aurinko oli jo painumassa matalalle, kun sinne ehdin, mutta heti autosta astuttuani kuulin ruovikosta liejukanojen röhkäisyjä ja eri haikaralajien kumeita ja räheitä ääniä. Ruskohaikara nousi lentoon edestäni, sitten lätäköllä juoksi pikkutylli yhdessä metsäviklon ja parin pikkusirrin kanssa. Ryhmä pitkäjalkoja ja kaksi lampivikloa lensi ohi. Ruovikon laidassa ui kaksi pikku-uikkua - mutta vielä yllättävämpää oli, että järven keskellä lipui kahdentoista silkkiuikun lautta. Rääkkähaikara pyrähti lentoon, vihermehiläissyöjiä ja haarapääskyjä lenteli hyönteispyynnissä, priiniat lauloivat ja myös rastaskerttunen tapaili hieman säettään. Kosteikon laidalta löytyivät myös kelta- ja sitruunavästäräkki.

Oli jo pimeä, kun palasin Dohaan, jossa minulla oli vielä yksi tehtävä: etsiä puolisolleni kasapäin tarkan toivelistan mukaisia tuotteita: Lattafan hajuvesiä, oud-kaarnaa, suitsukkeita ja mirhaa. Kultaa hän ei tällä kertaa saisi, koska meillä ei ole siihen varaa. Söin kuskusta marokkolaisessa ravintolassa. Lopuksi lentokentälle palauttamaan vuokra-autoa ja odottelemaan Helsingin-lentoa.

*   *   *

Suomeen palattuani olen löytänyt koiranulkoilutusreitiltä 105. lintulajin, joka oli yli lentänyt nokkavarpunen. Se ei ole koskaan ollut Suomessa yleinen, mutta se on luultavasti kuitenkin yleisempi kuin mitä ihmiset sitä näkevät, sen verran piilotteleva peippolintu on kyseessä. Lähiöalueilla sitä miellyttävät tuomien ja kirsikoiden tapaiset pensaat, joiden marjoja ja kiviä ne syövät.

Tilhiä, hippiäisiä ja urpiaisia on yhä liikkeellä paljon. Kävimme lauantaina Sipoonkorvessa kulkien reitin Tasakalliolta Gumböleträskille ja takaisin. Närhi rääkyi ja kuusitiaiset hyörivät kuusissa.

Sunnuntaina kävimme Saltfjärdenissä, jossa oli pelloilla satoja variksia ja naakkoja ja yli lensi muutama korppi. Harmaapäätikka huuteli läheisessä metsikössä. Kävimme Eestinkylän Firefishissä maailman parhailla hampurilaisilla, joita olikin jo kaivattu. Eestinkylän pelloilla oli myös satojen hanhien ja joutsenten kerääntymiä. Eniten oli valkoposkihanhia, mutta kymmenittäin myös laulujoutsenia, tundrahanhia sekä muutamia metsä- ja merihanhia. Kaksi merikotkaa ilmestyi paikalle ilmeisenä tarkoituksenaan hanhijahti ja hätyytti suuret parvet taivaalle.

torstai 15. lokakuuta 2026

Leiritulta ja tikkoja

Sitten viime postauksen ilmanala on kylmennyt, lämpötila laskee iltaisin nollaa kohti ja päivälläkin tarvitaan paksumpia takkeja. Sateisten päiväin lomassa on kauniitakin.

Lokakuun kymmenennen ja yhdennentoista aikaan vallitsivat puolisoni laskelmien mukaan erityisen suotuisat taivaankappaleiden asemat, joten lähdimme etsimään sopivaa paikkaa nuotiolle ja hengellisille harjoituksille. Olimme aikoneet Vaarlahdenniemen kärkeen, mutta siellä oli tihkusateesta ja tuulesta huolimatta aivan liikaa ihmisiä ja koiria. Etsimme sen jälkeen Emäsalosta muita paikkoja, joissa voisimme olla rauhassa, mutta saaren eteläisin kärki on luotsiaseman hallussa ja muuallakin tuli joka pikkutien päässä vastaan yksityisalueita tai viranomaispuomeja.

Kartalta löytyi onneksi Tolkkisten laavu, joka huolimatta siitä, että oli paljon lähempänä asutusta kuin Vaarlahdenniemi, oli tyhjillään. Vähän matkan päässä kulki ulkoilupolku, joka yhdistää Tolkkisten ja Mustijoen kyliä, mutta kukaan ei koko iltana poikennut siltä laavulle, joka oli ylhäisesti omalla saarimaisella niemellään Sillvikin kahden lahdenpohjukan välissä. Lahdella töräyttelivät laulujoutsenet, satoja valkoposkihanhia meni yli, ja sinisorsien kaakatukset ja haapanoiden vihellykset kantautuivat nuotiopaikallemme. Laavulla ei ollut valmiina polttopuita, joten teimme niitä kasasta ilmeisesti kesällä kaadettua vesakkoa. Nuorten pajujen, leppien ja koivujen jäänteillä saimme aikaan haluamamme ja vain Sukkarin haukku ajoittain rikkoi luonnon rauhaa.

Kävimme sytyttämässä kynttilöitä myös Mikaelinkirkossa, joka muodostaa puistoineen pienen saarekkeen aivan levottoman Kontulan sydämensyrjässä. Moderniudestaan huolimatta kirkon arkkitehtuuri ja taiteelliset ratkaisut olivat erittäin kauniita. Aikoinaan kohua herättänyt alttaritaulu sisälsi kasapäin esoteerisiä symboleja. Katonreunalla oli arkkienkelin patsas.

Kurkimäessä ja Kivikossa merkittävimpiin koiranulkoilutusten luonnonnäytelmiin viime viikkoina on kuulunut rastaiden ja tilhien joukkoliikehdintä. Kymmenien parvet räkätti-, punakylki- ja mustarastaita sekä tilhiä ovat tehokkaasti tyhjentäneet pihlajoita, ora- ja tuomipihlajoita ja seljoja marjoista. Myös metsänpohjan kielonmarjat kelpaavat rastaille, joille ne eivät ole myrkyllisiä.

Satapäiset valkoposkihanhien aurat lensivät alueen yli edellisviikon kuluessa. Tänään Kivikon lätäköllä oli enää kaksi valkoposkea ja sinisorsat ovat taas nousseet lätäkön valtiaiksi. Hippiäisiä, käpytikkoja ja närhiä on vaeltanut paljon. Punarinta ja peippo ovat yhä yleisiä, mutta peipot tuntuvat hupenevan vauhdilla. Tiltaltteja on yhä maastossa ja viime viikolla vielä mustapääkerttukin. Talvisempia lintuja on alkanut ilmestyä yhä enemmän, esimerkiksi punatulkkuja ja urpiaisia.

Tänään oli yllätysten päivä, sillä samalla kävelyllä koirareitti sai 103. ja 104. lajinsa, nimittäin kaksi harvinaisempaa tikkaa. Kivikon ulkoilupuiston laitaman pajukossa ahkeroi valkoselkätikka, melkein maanrajassa, ja vain parin metrin päässä katselijoista. Minä sen löysin, mutta huomautin harvinaisesta linnusta ohi kulkeneelle rouvalle, joka oli luonnonystävä hänkin. Sukkar räksytti harmillisen paljon ja rouva meni menojaan. Olisin ottanut valkoselästä kuvan, mutta se liikkui koko ajan tiheässä pajukossa - itselleen varsin epätyypillisessä ympäristössä - eikä hyvää kuvakulmaa löytynyt.

Kun sitten lähdin kulkemaan kohti seuraavana kotia kohti tulevaa metsikköä, jossa on jonkin verran korkeaa haapaa ja kuusta, kuulin selvästi harmaapäätikan huudon, laskevan sarjan jylhiä kiekaisuja. Riensin koirineni kohti ääntä ja kas kummaa, löysin sieltä saman rouvan, jolle olin äsken näyttänyt valkoselkätikan, ja joka nyt oli juuri nauhoittanut Merlinillä harmaapäätikan ja saattoi nyt vuorostaan kertoa minulle siitä. Tosin olin kuullut sen jo ennen paikalle tulemista, mutta hyvä, kun kokemuksesta tuli molemminpuolinen.

Varpushaukka kävi pihapuussamme ja Kivikon koirareitillä istui eräänä aamuna kanahaukka lehtensä pudottaneessa koivussa, varisten ja harakoiden varoitellessa lähistöllä.

torstai 8. lokakuuta 2026

Hanhista ja tilhistä terroriin ja ruttoon

On tultu keskisyksyyn. Paisteisina päivinä on yhä esteettisesti kaunista: puut ja pensaat ruskan väreissä, valo siivilöityy viistosti niiden läpi. Viimeisen viikon aikana on mennyt paljon rastaita ja hanhia. Syksyn ensimmäiset tilhet näyttäytyivät tällä viikolla, isoja parvia pelmahti pihlajiin ja seuraavana päivänä ne olivat jo kadonneet.

Syksyn myötä yli puolet Suomen lintulajeista on vähitellen kadonnut. Paikkalinnut hallitsevat päivittäisiä koiranulkoilutuksia. Joitain lajeja näkee syksyisin paljon enemmän kuin kesäisin - esimerkiksi hippiäisiä, puukiipijöitä ja käpylintuja. Ja tietysti tilhiä.

Ylilentävien hanhiaurojen tunnistaminen voi olla haastavaa varsinkin heikossa valossa, mutta joka lajilla on loppujen lopuksi erilainen kaakatus, ja niistä tunnistaminen on yllättävän helppoa. Valkoposkihanhi on yhä ollut yleisin, mutta viime ja tällä viikolla on mennyt sadoittain meri-, metsä- ja tundrahanhia.

Olemme käyneet useita kertoja Sipoonkorvessa, mm. hiljattain Stormossenilta Gumböleträskille. Ja Porkkalanniemellä olemme taas käyneet katselemassa hehkuvana silmänä Ukonmaan taa laskevaa aurinkoa. Tänä iltana myös grillasimme siellä, jo varhain pimenevässä illassa. Sukkar oli kerrankin hartaana ja hiljaa, ilmeisesti koska mailla eikä halmeilla näkynyt muita koiria, niiden isäntiä tahi susia ja karhuja. Upinniemeltä kantautui silloin tällöin rynnäkkökiväärin sarjoja. Enää eivät varusmiehet ilmeisesti huutele metsissä "laukaus, laukaus, sarja, sarja", vaan vihollisen vastaanottamista harjoitellaan kovat piipuissa.

Saltfjärdenillä käytäessä siellä oli muuttohaukka ja ruskosuohaukka sekä neljä jalohaikaraa. Kävimme myös uudemmin idän suunnassa Emäsalon Varlaxuddenissa ja Tolkkisissa päivänä, jona oli alkuun sateista, mutta myöhemmin seestyi.

Kivikossa sattui ikävä tapaus, kun takaa vauhdilla tullut pyöräilijä ajoi koiran hihnaan ja kaatui pyörineen koiran päälle. Sen sijaan, että olisi pyytänyt anteeksi, hän kävi kimppuuni ja tappouhkaili minua ja koiraa. Sukkar vaikutti Luojan kiitos olevan vahingoittumaton, mutta onnettomuuden aiheuttaja kieltäytyi antamasta yhteystietojaan mahdollisen korvausvaatimuksen varalle (mikäli vammoja olisi paljastunut koirasta), ja riehui muutenkin aggressiivisesti, kunnes soitin poliisin paikalle.

Poliisi joutui selvittämään reippaasti yli kuusikymppiselle kantasuomalaiselle setämiehelle, että kyllä hän todellakin on vastuussa ja velvollinen jarruttamaan ja väistämään jalankulkijoita koirineen. Miehellä oli ilmeisiä haasteita kuullun ymmärtämisessä, koskapa ryhtyi rähisemään poliisillekin. Olisin voinut tehdä tutkintapyynnöt myös päällekarkauksesta ja laittomasta uhkauksesta, mutta jätin väliin, koska minulla on parempaakin tekemistä kuin käräjöidä.

*   *   *

Ukrainan, Iranin, Jemenin ja Talibanin sodat jatkuvat katkeamatta. Kaikissa niissä pahuus etenee. Pääkallot virnuilevat ja Ilmestyskirjan ratsastajain kaviot kopisevat. Mekan sopimus, jolla Turkki, Saudi-Arabia ja Pakistan sitoutuivat puolustamaan toisiaan hyökkäysten kohteeksi joutuessaan, on yksi pitkään aikaan järkevimmistä reaktioista yhä vaarallisemmaksi käyvään ympäristöön, ja joutuu nyt ensimmäiseen tulikokeeseensa Jemenin huthien kohdalla.

Ikävä kyllä Euroopan turvallisuusympäristö ei ole juuri turvallisempi. Venäjä on yhä avoimemmin terrorivaltio, jonka sodankäynti samoin kuin hybriditoimintakin tapahtuvat pääosin terrorin kautta. Lievimmästä päästä tätä terroria ovat KGB:n tavaramerkkinä jo kylmän sodan ajalta olleet käynnit painostettavien, kuten nyt vaikka suomalaisten kansanedustajien kodeissa. Ulosteet ja kenkiin tungetut nastat ovat ehtaa KGB:tä - ei sellaista tällä ilmansuunnalla kukaan muu kuin Venäjä tee.

Venäjä pommittaa avoimesti siviilikohteita, kuten sairaaloita ja kouluja Ukrainassa, kuten se toimi myös Syyriassa. Se on ohjannut siviiliväestöjen terrorisointiin tähtäävää droonisotaa myös liittolaistensa kuten Iranin, Afganistanin Taliban-liikkeen ja Jemenin huthikapinallisten kautta. Mustallamerellä Venäjä on upottanut viljalaivoja Romanian ja Bulgarian rannikoilla. Venäjän sabotaasista ja terrorismista on tullut Trumpin valtaannousun jälkeen avointa ja häpeämätöntä EU:n ja Naton jäsenmaiden alueilla. Tuhopolttoja, rautatiesabotaaseja, Leipzigin lentokentän drooneja jne. Vaaleihin sekaannutaan röyhkeästi propagandalla ja ääriliikkeiden tukemisella.

Saksassa gallupeja johtaa venäläismielinen äärioikeisto (AfD). Ranskassa raivoavat koulumellakat, joskaan en yhtään ihmettele, että koko ajan paskemmaksi käyvä maailma ahdistaa nuoria. Myös Ranskassa äärioikeisto johtaa gallupeja. Amerikassa, kuten tiedämme, ovat vuorossa välivaalit, mutta ei niistä ole pidäkkeeksi Trumpin hallinnolle. Trump on jo kehottanut kannattajiaan avoimesti huijaamaan vaaleissa, koska hänen rinnakkaistodellisuudessaan vastapuoli varmasti tekee niin. Tuo rinnakkaistodellisuus on muuten sama kuin se, missä Venäjä elää, mutta siitähän olemme puhuneet jo vuosien ajan Maailmassa ja paikoissa. 

Joka haluaa ymmärtää kansanedustajien koteihin ulostamisia ja kaikkea muuta, mitä maailmassa on tekeillä, löytää aiheesta satojen sivujen verran aineistoa tästä blogista tai tyylikkäämmässä muodossa Sudenhuutelijan päiväkirjoista, erityisesti kirjasarjan toisesta osasta Ukrainan vuodet, joka löytyy nykyisin sekä suomeksi että englanniksi. Suomenkielistä löytyy jonkin verran myös kirjastoista, mikäli ei halua maksaa kirjasta. Ja toki kirjojen sisältämiä tekstejä voi lukea ilmaiseksi tämän blogin arkistoista.

Myös uutta pandemiaa odotellaan. Ebola raivoaa Kongossa ja Venäjällä yritetään raivokkaasti salata ja valehdella Irkutskissa laboratoriossa rikkoutuneesta koeputkesta saatuun ruttoon kuollutta bioasetutkimuslaitoksen nuorta naistutkijaa. Vaikka ebolaa ja ruttoa rajoittavat niiden nopea tappavuus, useampi suurvalta on jo kehittänyt tekoälyllä modifioituja viruskantoja, joilla ihmiskunta saataisiin nopeasti harvenemaan, joko tahallaan tai vahingossa. Todennäköisimmin nappia painaa se, joka ei enää pärjää omalla reaalimaailman sotakoneistollaan, mutta jossa riittää ihmisistä tyhjennettyä territoriota ja ydinsodan varalta rakennettuja bunkkereita.

Viime viikolla uutisoitiin tekoäly-yhtiöiden kutsuneen uskonnollisia johtajia opettamaan tekoälylle moraalia. En ole lainkaan varma, että on hyvä idea opettaa kohta omnipresentille tekoälylle ihmiskunnalle ominaista apokalyptista moraalilogiikkaa. Ja kyllähän tekoäly uskontojen moraalikäsitykset tuntee jo entuudestaan - ainakin oma tekoälyni siteeraa sekunneissa mitä tahansa pyhistä kirjoista, paitsi ehkä kaikkein esoteerisimpia (ja löytää se nekin, jos erikseen kehotan etsimään). Muutenkin se on nykyisiin suurvaltajohtajiin verrattuna selvästi taipuvaisempi yleishyvään moraaliargumentaatioon, jossa näkyvät niin akateemisen kuin hengellisenkin ihmisdiskurssin vallitsevat, retorisesti hyväntahtoiset tulkinnat kaikesta.

Mutta koska tekoäly oppii sitä, mitä sille opetetaan, olen vakuuttunut, että jonkun toisen käsissä se hyvin nopeasti ja helposti valikoituu omaksumaan vihan, valheen ja kansanmurhan kielet. Ihmisjohtoiset valtiot pitävät siitä huolen.

Tästä juontuvat mieleeni opettavaiset sanat, jotka romaanitrilogiani viimeisessä kirjassa Sangrialassa lausuu vastarintasankari Ramez hiljattaisesta vihollisen kohtaamisesta järkyttyneille nuoremmilleen: 

"Kun kohtaatte suurta pahuutta tai suurta hyvyyttä, niin älkää sanoko: 'Tämä ei ole ihmisestä, tämän täytyy olla demoni tai enkeli.' Sillä totisesti minä voin teille kertoa, että suurin pahuus ja suurin hyvyys, joita minä olen elämässäni kohdannut, ovat nimenomaan ihmisestä. Ja sen pahuuden ja sen hyvyyden rinnalla, johon meidän lajimme pystyy, jopa jumalat vapisevat järkytyksestä."

sunnuntai 27. syyskuuta 2026

Isosaaressa

Sunnuntain retkikohteeni oli poikkeuksellisen nostalginen, nimittäin Isosaari, Helsingin edustalla viimeisenä suurempana saarena ennen aavaa sijaitseva entinen linnakesaari, jonka Puolustusvoimat jo vuosia sitten luovutti siviilihallinnolle.

Vietin siellä vajaan vuoden elämästäni 30 vuotta sitten, ja vaikka alokasajasta jäikin lähinnä huonoja muistoja, koko se muu aika merivalvontatehtävissä muuttui nopeasti niinkin mieluisaksi, että toisinaan jätin menemättä mantereelle lomillani, vain voidakseni kulkea saarta ympäri lintuja katsomassa. Isosaari oli vastuussa siitä, että lintuharrastukseni palautui aktiiviharrastukseksi, jota se on ollut aina niistä päivistä lähtien. Olin ollut kiinnostunut linnuista ja luonnosta lapsesta saakka, mutta teini-iässä ulkoiset paineet vanhempien ja kaverien puolelta olivat joidenkin vuosien ajan taannuttaneet kiinnostukseni, se kun oli kaikkien muiden silmissä friikkiä ja epänormaalia. Olisi pitänyt olla kiinnostunut urheilusta, musiikista tai seurustelusta - asioista, joista normaalinuoret oletettavasti olivat kiinnostuneita. Jos osoitin intohimoa jotain asiaa kohtaan - kuten lintuja - se sai heti kielteisen leiman.

Isosaari oli kuitenkin alku systemaattisille havaintotilastoilleni ja pinnalistoilleni. Valitettavasti tuolloin alkuvuosina en vielä merkinnyt kunnolla muistiin tarkkoja päivämääriä, ja silloinkin kun merkitsin, ne katosivat myöhemmin muutoissa ja mullistuksissa, päätyen milloin avotakkaan ja milloin roskalavoille. Surullista, miten ympäristön epäarvostus voi vaikuttaa siihenkin, miten itse sitten jättää arvostamatta omia töitään, joilla olisi vuosikymmen myöhemmin ollut arvoa aikuiselle itselleni. No, aina voi lohduttautua sillä, että se, mikä on tarkoitettu, lopulta puskee tiensä läpi. Minusta ei tullut urheilullista eikä instrumentin soittajaa, mutta luontoharrastus jäi ja varmasti säilyy niin kauan kuin minussa henki pihisee.

Isosaari oli legendaarinen lintupaikka, melkeinpä eksoottinen 19-vuotiaalle, joka oli kulkenut ikänsä tavanomaisissa sisämaan ja rannikon lintupaikoissa. Niemenkärjet, lahdet ja sisäsaariston saaret eivät antaneet sitä elementtien kohtaamisen ja rajaseudun tunnelmaa, jonka Isosaari tarjosi. Asiaa edesauttoi istuminen päivät pääksytysten auringonnousun tunteina tornissa tähystelemässä merelle laitteilla, joilla hyvällä säällä näki Viroon saakka. Arktisten vesilintujen ja kahlaajien muutto kulki usein aivan merivalvonta-aseman editse ja tornista saattoi katsella parvien etenemistä loistavassa valossa ja yläperspektiivistä tummaa merta vasten. Uskomatonta. Isosaaren syksyssä säväyttivät yksinäinen harhautunut pikkuruokki ja harmaahaikaroiden kertyminen parviksi kallioisille rannoille - mikä sekin oli silloin vielä erikoista aloittelevalle lintumiehelle, jonka lapsuuden kohokohtiin kuului ensimmäisen harmaahaikaran läheltä näkeminen Tuusulanjärvellä. Merikotkia oli niitäkin välillä parvittain, ja merimetsoja meni sadoittain - mikä ei silloin vielä ollut kovin tavallista, jos merta katseli mantereen puolelta.

Arktikan päälajit - valkoposkihanhi, sepelhanhi, alli ja mustalintu - tulivat hyvin tutuiksi, samoin kahlaajamuuton aiemmin harvinaisina pitämäni punakuiri ja tundrakurmitsa. Isosaaren kevääseen mahtui kuusi jääkuikkaa, kaksi kumpaakin kyhmy- ja allihaahkoja, ja tietenkin kaikki tavanomaisemmat lajit. Saaren nummelta löytyi suopöllöjä ja isolepinkäisiä, sen viidoissa lauloi viitakerttusia ja viitasirkkalintuja. Isosaaren lajilistan kokonaismäärää asepalveluksen päättyessä en enää muista, mutta se muodosti myöhemmin pohjan lajilistojen keräämiselle kaikista muistakin paikoista, joissa oleilin tai retkeilin. Yliopistoon mennessäni järjestin nuo havainnot Excel-taulukoksi, joka seuraavien 30 vuoden aikana paisui nykyisiin 3951 lajiin. Tämä vuosi 2026 on ensimmäinen sen koommin, kun en ole saanut listalle yhtään kokonaan uutta lajia. Vaikka tässä on vielä muutama kuukausi aikaa yrittää, vaikuttaa todennäköiseltä, ettei eliksiä tänä vuonna tule, koska tiedossa ei ole matkoja paikkoihin, joissa en olisi jo nähnyt kaikkia säännönmukaisia lajeja. Oi niitä Isosaaren kevätkuukausia, kun uusia eliksiä tipahteli viikoittain.

*   *   *

Armeijasta kotiuduttuani en ollut sen koommin käynyt Isosaaressa ennen kuin nyt. Sinne oli pitkään hankala päästä ja aina kun tuollaista matkaa suunnittelin, yhteysaluksia ei kulkenut, ainakaan oikeina päivinä. Puolustusvoimat luopui saaresta asteittain vuosina 2012-2014, saari avattiin tavallisille vierailijoille vuonna 2017, jonka jälkeen saarta pyöritti vuoteen 2023 sopimuksella matkailuyritys. Yrittäjäkin lähti 2024, kun toiminta kaatui jatkuviin sopimus- ja infrastruktuurivaikeuksiin, ja tuosta lähtien saari on rappeutunut asumattomana. Mikä ei välttämättä ole saaren lintujen ja eläinten kannalta huono asia.

Saaren siirtyminen Puolustusvoimilta siviilihallintoon osoittautui alun perin tuhoisaksi saaren ainutlaatuiselle luonnolle. Saaren ikimetsä hakattiin välittömästi, perusteena jokin keinotekoinen hakkuukiintiö, joka täytettiin ulkosaariston saaresta, tuhoten siten tuo maagisen aarniollisena säilynyt synkeän ja sammaleisen jylhä ympäristö, jossa elivät Helsingin viimeiset metsot, ja jonka kuusikkoisilla rippeillä nykyisin yhä pesivät teeri, idänuunilintu, pikkusieppo ja muita hyviä lajeja. Suomessa on kummallinen pakkomielle, että jos jossain kasvaa vanha puu, se pitää "hoitaa" pois. Näemmä myös vanhat haavat on järjestelmällisesti kaadettu. Onneksi joitain vanhoja lehtipuita on vielä jäljellä, esimerkiksi jykeviä tervaleppiä.

Vastaavaa hoitamisasennetta ei ole kuitenkaan sovellettu saaren yhtä lailla poikkeuksellisen arvokkaisiin avomaihin, joita armeija-aikana kutsuimme nummeksi tai savanniksi, ja joka on nyt silkkaa vesakkoa. Saarelle olisi pitänyt päästää kunnon lauma nautoja tai visenttejä laiduntamaan ketoja, kun ne vielä olivat olemassa. Nyt niin niityt kuin ampumaratakin olivat umpeen kasvaneet. Vanha työpaikkani, merivalvonta-asema, on yhä Puolustusvoimain suljettua aluetta, mutta aidan takaa ulkopuolelta sitä pääsi katsomaan. Kasematti, jossa majoitustilammekin muinoin olivat, oli nyt varsin apokalyptisessä tilassa, veden vallassa.

*   *   *

Retkikunta lähti Kauppatorilta aamulla kahdeksalta, taivaanrannan vielä rusottaessa. Retkueita oli itse asiassa kaksi, sillä erään lintuyrittäjän kasaaman pienemmän ryhmän lisäksi, johon kuuluin, tuli samalla aluksella saarelle myös suurempi Tringan retkue. Suurin osa retkeläisistä tosin vietti päivän staijipaikoissa merelle tuijottaen, kun taas vähemmistö meistä kolusi saaren eri kolkkia. Minä tehokkaasti koko saaren ympäri johtuen siitä, etten ollut kantanut mukana kaukoputkea (joka merellä kulkevan muuton tarkkailussa on välttämättömyys), ja koska halusin nimenomaisesti nähdä vanhat inttiajan paikat.

Saarelle rantautuessamme oli heti vastassa parvittain västäräkkejä ja niittykirvisiä, rautiainen puikki pensaissa ja pari isokoskeloa kellui poukamassa. Peninniemeä kohti kulkiessamme pian jo kävi selväksi, että saari oli täynnä pikkulintuja. Suuria tiaisten, hippiäisten ja tiltalttien sekaparvia oli kaikkialla. Hippiäinen ja tiltaltti yhdessä vihervarpusen kanssa olivat todennäköisesti saaren runsaimpia lintuja tuona päivänä. Vihervarpusten kanssa parveili myös urpiaisia, jotka ovat manner-Helsingissä olleet vähissä tänä syksynä. Punarintoja ja peukaloisia oli hyvin paljon.

Nopeasti tiais- ja tiltalttiparvista alkoi löytyä muiden hysyjen yksilöitä, muutama pajulintu, mustapääkerttu, siellä täällä laulurastas. Jo kohta niementyveen ehdittäessä huudahti yksi retkikuntalainen: ino! Se tarkoittaa harvinaista syysvierasta, taigauunilintua, jonka tieteellinen nimi on Phylloscopus inornatus. Sieltähän se ino löytyi ja saaressa oli niitä useita, koska laji löytyi ainakin neljästä eri kohdasta eri ihmisten toimesta. Tänä syksynä olin ehtinyt löytää saman lajin aiemmin jo kotini viereiseltä kukkulalta, mistä kirjoitinkin kuun alkupuoliskolla tässä blogissa.

Toinen hyvä laji oli suopöllö, joka oli piileksinyt maassa Peninniemen tyvellä ja lähti lentoon ryhmämme saapasten kompatessa tahattomasti heinikkoa inojahdissa.

Merellä meni merimetsoja, mustalintuja ja tukkasotkia. Yli lipui läheltä neljä muuttavaa hiirihaukkaa ja saaressa oli paikallisina useita varpushaukkoja verottamassa pikkulintuparvia. Kaukoputkelliset näkivät myös Santahaminan yli lentäneen kiljukotkan sekä sini- ja arosuohaukan, jotka minä missasin vaeltaessani läpi saaren polkuja, mutta näinpä sen sijaan ainakin viisi teertä, jotka pörähtivät lentoon edestäni yksin tai kaksin. Ainakin yksi teerikukko myös pulisi äänekkäästi männikössä. Isosaari lienee tänä päivänä varmimpia paikkoja löytää teeri Helsingin alueelta. Ei sitä Nuuksiossa tai Sipoonkorvessakaan ole helppoa löytää.

Myös saaren korppipari näyttäytyi kronkkuen useaan kertaan. Eivät ne tietenkään ole enää sama pari kuin 30 vuotta sitten, mutta on silti mukavaa huomata, että jotkut asiat eivät ole muuttuneet.

*   *   *

Kävin lauantaina Kivihaassa kummitytön syntymäpäivillä. Hän on lähdössä Heidenheimiin sisäoppilaitokseen miekkailemaan. Senaatintorilla on kansainväliset suurmarkkinat, joissa on ruokia ja käsityötuotteita lukuisien maiden lippujen alla - kuljin siitä läpi palatessani Isosaaren veneeltä. Moni viime päivistä on ollut sateisia, kun taas toiset, kuten tänään, kauniin aurinkoisia.

tiistai 22. syyskuuta 2026

Löytöretkistä kohti kaamosta

Kivikon ruohikoille pelmahti vielä kertaalleen isoja parvia suokukkoja syyskuun 11. päivänä. Syyskuun toisella ja kolmannella viikolla löytyivät myös koirareitin lintulajit 100, 101 ja 102. Sadanneksi lajiksi ilmestyi yllättäen pikkusieppo ja sitä seurasivat taigauunilintu ja pähkinähakki. Kaikki kolme löytyivät Kurkimäen nimikkomäeltä, jossa on kauniisti keltavihreää metsää, sammaloituneita Nikolai II:n ajan linnoitteita ja puutarhoista luontoon levinneitä marjovia pensaita, kuten tuomipihlajia, terttuseljoja ja lumimarjoja, mutta tietysti myös luonnonvaraisia pihlajia, tuomia ja vadelmia.

Taigauunilintu oli mukava löytö, jonka olen vain kerran aikaisemmin löytänyt Suomesta, ja siitä on aikaa. Elikseksi sain sen aikoinaan talvehtimisalueiltaan Kaakkois-Aasiasta, jossa olenkin nähnyt sen useammassa maassa. Kun kuulin sen kaksitavuisen kutsuäänen, ajattelin heti, että hei, tuohan kuulostaa aivan kashmirinuunilinnulta, joihin totuin talvisin Pakistanissa, mutta äänessä on jotain vähän toisin. Tiesin, mikä lintu on kyseessä jo ennen kuin sain sen näkyviin.

Pähkinähakeilla on ollut tänä syksynä kova vaellus ja niitä on pakkautunut etelärannikon saaristoon. Myös närhillä näyttää olevan vaellusvuosi, sillä niitä on näkynyt paljon Kivikon tammissa keräilemässä oravien kera terhoja, ja silloin tällöin myös Kurkimäellä.

Puolisoni rakastaa pitkiä automatkoja, joiden aikana kuuntelee musiikkia ja katselee maisemien vaihtumista, tietä ja satunnaisia näkyjä. Hän viihtyy vielä paremmin, jos on pilvistä ja tihuttaa. Painuvan auringon maalaama taivas ja kuun ilmestyminen ovat hänelle joka kerran kauniita.

Niinpä eräänä iltapäivänä ajoimme pitkän matkan länteen, Kirkkonummen ja Inkoon kautta Karjaalle, Billnäsiin ja Pohjaan. Sitten Tammisaaren suuntaan, jossa menimme Västerbyn luontopoluille, näimme Vitsjönin ja Trollskogin. Lammella oli telkkiä ja kaakkuri, metsässä töyhtötiaisia ja hippiäisiä. Palokärjet huutelivat jylhästi.

Eräänä toisena päivänä menimme jälleen Sipoonkorpeen, tällä kertaa Storträsketin polulle. Storträsket ei ollut erityisen stor, mutta kaunis lampi se kyllä oli. Maastossa oli siirtolohkareita, sieniä ja eksynyt tammi korven keskellä.

Leipomokahvila N'avetta Vanhalla Porvoontiellä oli niin hyvä löytö, että ihmettelimme, miksemme ole tulleet siellä pysähtyneeksi aiemmin. Nyt ehdimmekin käydä siellä jo useana alkuiltana. Erinomaisia piirakoita, kakkuja ja leipiä, mitä viihtyisin puutarha.

Kävimme Kulloon kartanon mailla, jossa oli metsiä, peltoja ja pakoon pötkiviä hirviä, joita Sukkar haukkui. Hanhiaurat lipuivat ylitsemme kaakattaen.

Minulla oli myös lyhyt työmatka Kööpenhaminaan, jonne lensin tiistai-iltana ja otin Kastrupista junan sateeseen ja ukkosmyrskyyn, joiden armoilla kävelin hotellilleni. Onneksi seuraava päivä oli mitä seesteisin. Lounastimme kokousten välillä pohjoismaisella porukalla Kanalhusetissa. Kun päivän työrupeamat oli tehty, minulle jäi vielä aikaa kävellä ympäri kaupunkia ja ottaa tuoppi Galatheassa, jonka nimi muistutti retkikunnasta, joka vuosina 1845-47 purjehti korvetti Galathealla maailman ympäri, tehden matkalla biologisia, etnografisia ja geologisia tutkimuksia, vieraillen Nikobaareilla (joita Tanska yritti tuolloin vaatia siirtomaakseen) ja luovuttaen Tanskan Intian-aseman Tranquebarin brittien kauppakompanjalle. Intian ja Nikobaarien lisäksi retkikunta vieraili Kaakkois-Aasiassa, Jaavalla, Filippiineillä, Kiinassa, Havaijilla, Tahitilla ja Etelä-Amerikan satamissa. Galathean kapteeni Steen Andersen Bille kirjoitti tutkimusmatkasta kolmiosaiset muistelmat.

Tanskasta palattuani kävimme jälleen sekä N'avetassa että Sipoonkorvessa, tällä kertaa Fiskträsketin pienellä järvellä. Korpit havisivat ja kronkkuivat yllämme korpimetsässä.

Kävimme myös tuulisena ja tihkuisena syysiltana Ramsinniemen rannoilla, jossa ainoa lintu oli metsän puolella tikittänyt punarinta.

Valkoposkihanhet olivat jonkin aikaa poissa Kivikon lätäköltä ja joku oli löytänyt heittopaikalta hauleja. Onneksi ne sittemmin palasivat kuusin-seitsemänkymmenin, kaakattaen viehkosti ja polskien lammessa. Niitetty mäki on kasvanut täyteen hattivatteja, tarkemmin sanoen suomumustesieniä.

Palasimme Kulloon Kotituvan pizzeriaan eräänä iltana vain sen vuoksi, että hämärässä se edusti Lana del Rey -henkistä estetiikkaa.

Kahdella eri iltavierailulla Porkkalanniemelle näimme Vetokannakselta laskevan auringon muodostavan pilvivanaan suuren silmän, josta lähtevät säteet muistuttivat egyptiläisten aurinkosymbolien käsimäisiä säteitä, ja nuo kädet osoittivat Porkkalan ja Upinniemen väliin jäävään saareen. Kyseinen saari näyttää olevan nimeltään Ukonmaa, joten ehkä muinaisetkin ovat tuolla rantakallioilla katsoneet taivaallisia valoilmiöitä ja ajatelleet paikassa olevan jotain pyhää. Ruotsiksi Ukonmaa on tosin koomisesti Gubbelandet, sijaitsee Ramsön eteläpuolella. Ukonmaan länsipuolella ovat myös Länsi-Ukko ja Itä-Ukko, muttei Pikku-Ukkoa. Näille saarille ei valitettavasti pääse retkeilemään eikä etsimään silmän ja käden osoittamaa haltioiden aarretta tai Ukon kulttipaikan arkeologisia jäänteitä, koska saaret kuuluvat Puolustusvoiman suljettuun vyöhykkeeseen.

Olen lukenut viime aikoina mm. myyttisestä Khidristä, Percivalin legendasta ja Brunetto Latinista, joka muistetaan Dante Alighierin mentorina.

Syksyn edetessä Kurkimäen metsään pelmahti järripeippoja ja samalla oli ilmeisesti pudotuskeli, koska sieltä löytyivät myös syksyn todennäköisesti viimeisiksi jäävät harmaasieppo, pajulintu, muutama tiltaltti ja mustapääkerttu. Muuttava kiurukin lensi kallioiden yli. Sukkar yritti pelotella räksyttämällä kahta sähköpotkulaudalla liikkunutta arabitaustaista pikkupoikaa, mutta nämä yllättivät Sukkarin räksyttämällä takaisin ja juoksemalla Sukkarin perässä, kun yleensä lapset pakenevat Sukkaria.

Kävimme myös Riihimäellä ja Sammalistonsuolla, jossa oli kurkia, joutsenia, sorsia, nokikanoja ja suokukkoja. Petomuuttoa edusti vain kaksi haukkaa, jotka muuttivat niin kaukana, ettei niitä saanut määritettyä. Illalla grillasimme serkkuni kanssa, joimme sardinialaisia ja apulialaisia viinejä ja katselimme Ylen erinomaisen dokumenttisarjan Kaamos suomalaisesta metallimusiikista. 

Kaamosta kohti vähitellen mennään, mutta vielä valoa riittää. Valitettavasti politiikassa näyttää siltä, että maailma, tai ainakin Eurooppa, tulee kohtaamaan pimeyden ajan.

lauantai 12. syyskuuta 2026

Syksyn alku

Ostovoiman jatkuvasti laskiessa meillä ei ole varaa lomiin. Onneksi luonnossa kulkeminen on yhä edullista ja pääkaupunkiseudulta löytyy karttoja tutkimalla yhä koko ajan uusia paikkoja, joissa emme ole vielä käyneet, tai joissa käymisestä on jo pitkä aika. Polttoaineen hinnannousu tekee jo Porkkalassa saakka käymisen taloudellisesti vaikeaksi eikä sitä voi tehdä liian usein, joten katse kohdistuu meistä katsoen maantieteellisesti lähempänä oleviin paikkoihin, kuten Vantaan itäosien ja Sipoon maaseutuihin.

On inhottavaa, että kävijöiden piinaksi on Sipoonkorven kansallispuiston parkkipaikoista tehty maksullisia, ja tietysti vaatien sovellusten latailemista kännyköihin paikoissa, joissa signaali on heikko tai puuttuu. Aihetta käsittelevässä lehtiartikkelissa joku selitti tarkoituksena olevan terrorisoida autoilijoita niin, että he siirtyisivät julkisiin kulkuneuvoihin. Selitys on tietysti naurettava. Paitsi, etteivät julkiset kulkuneuvot juurikaan tavoita luontokohteita - paitsi monimutkaisesti ja harvoin - ne myös nykyisin maksavat aivan liikaa. Julkiset kulkuvälineet eivät ole kilpailukykyinen vaihtoehto yksityisautoiluun verrattuna muualla kuin urbaanialueen sisällä. Ja tämä huolimatta kaikesta siitä terrorista, jolla auton käyttöä on yritetty tehdä yhä hankalammaksi ja kalliimmaksi.

Ihminen, joka ei piittaa luonnosta, vaan rajoittaa liikkumisensa ostareille ja työpaikalleen, ei ehkä tarvitse yksityistä kulkuneuvoa, mutta luonnonystävän elämä muuttuu kyllä pitkien etäisyyksien maassa varsin työlääksi, jos kaikki liikkuminen pitäisi tehdä polkupyörällä. Sitä paitsi Suomessa on ankara talvi, mutta sitähän meillä ei koskaan oteta kaupunkisuunnittelussa huomioon, vaan kaikki suunnitellaan ja rakennetaan ikään kuin Suomi sijaitsisi Keski-Euroopassa tai kuin täällä olisi aina kesäkuu.

Syyskuun ensimmäisen retkemme pääkaupunkiseudun ulkopuolelle teimme Emäsalon saareen. Ensin yritimme Klobbuddenille, mutta Kilpilahden valtavat jalostamot ja muut teollisuusalueet olivat sulkeneet sinne johtavat tiet ja muuttaneet koko niemimaan kielletyksi vyöhykkeeksi. Niinpä päädyimme ajamaan Tolkkisten kautta aina Emäsaloon saakka ja siellä saaren eteläkärkeen, Varlaxuddeniin. Emäsalossa oli hienot maisemat ja kaukaisuuden tuntua, vähän ihmisiä viikolla. Näimme hirviä, metsäkauriita ja ketun, auringonlaskun rantakallioilla, ja paluumatkalla pysähdyimme pizzalle Kulloossa.

Kävimme jälleen myös Porkkalanniemellä, ensin Vetokannaksen seesteisillä rantakallioilla ja sitten Pampskatanilla. Merimetsot ja isokoskelot olivat eniten nähtyjä lintuja. Pelloilla oli tavalliseen tapaan kurkia.

Sipoonkorven metsiä päätimme lähestyä tällä kertaa pohjoiselta puoleltaan Byabäckenistä. Metsäpolut olivat kauniita, mutta lintuja oli maisemissa kovin vähän. Kävimme myös syyskuun alkupuolen aikana kolmesti syömässä Kuusijärvellä. Luontopolkujen osalta tuo paikka oli liian ihmistäyteinen. Byabäckenissä oli sen sijaan varsin väljää, paitsi sunnuntaina.

Kävimme myös Malmin lentokentällä koettamassa onneamme komppaamisen alalla. Kiuruja ja niittykirvisiä oli paljon ja muutama parvi laiduntavia valkoposkihanhia. Sepelkyyhkyjä meni yli. Olin jo vähällä vääntää jonkin isoista kirvisistä, mutta lintu katosi valitettavasti ensinäkemisen jälkeen ja jäi arvoitukseksi.

Malmin ja Vantaan suunta on painottunut retkillämme viimeaikoina enemmän siksi, että puolisoni kirjoittautui autokouluun, joka sijaitsee Malmilla. Ajotuntien jälkeen menemme johonkin metsään.

Kävimme useana iltapäivänä ajelemassa Itä-Vantaan ja Sipoon rajaseuduilla, Sotungin ja Sepänmäen välisillä maaseuduilla sekä Stormossenin niityllä, jossa ollaan jälleen Sipoonkorven kansallispuiston mailla. Siellä lensi joka käynnillä korppi yli, niityllä oli metsä- ja niittykirvisiä, ja mikä ilahduttavinta, metsässä hyörivissä tiaisparvissa oli sekä töyhtö- että hömötiaisia, jotka muutoin ovat pääkaupunkiseudulla perin harvinaisia nykyään. Tänään Stormossenin laidalla möllötti myös pari hirveä kirkkaassa päivänvalossa.

Kävimme niin ikään Nygårdsin ja Håkansbölen kartanoilla, Håkansbölessä myös kahvilla, juustokakulla ja pinaattipasteijalla. Seesteisestä kartanomiljööstä, jossa vanhemmat rouvat siemailivat kaffejaan, vain kivenheiton päässä sijaitsi kartanon pelloille rakennettu Hakunilan lähiö, jonka ostarilla kävimme kaupassa, ja hämmästelimme siellä vallitsevaa proletaarista ja etnisesti värisevää todellisuutta.

Myös tuolla Malmilla pyöriessä tulee välillä sellainen tunne kuin Kontula olisi jo vähäsen keskiluokkaistunut. On hämmästyttävää, kuinka ankean tunnelman saa aikaan masentavalla betoniarkkitehtuurilla ja piittaamattomalla juurettomalla asutuspolitiikalla.

Itäkeskuksessa tuli somalikersa työntämään nenäni eteen mikrofonia esittävää nyrkkiä kuin olisi tehnyt haastattelua ja kysyi selvällä suomen kielellä: "Paluumuutto vai sukupuutto?" Panin merkille, että hän oli suorittanut kulttuurisen omimisen ottamalla käyttöön äärioikeistolaisen sinimustan liikkeen viljelemän iskulauseen. Näinä merkillisinä aikoina kulttuurivaikutteita leviää suuntaan jos toiseen. Harva se päivä kuulen vaaleahiuksisten, rodullisesti kantasuomalaisen näköisten lasten sanovan "vannon" ja kutsuvan toisiaan veljiksi.

Tulevaisuuden Eurooppa saattaa olla piankin tunnistamattomassa kunnossa, kun datakeskusten ja drooniarmeijoiden puristuksiin jäävissä ihmisghetoissa kasvaa ilmiöoppinut sukupolvi, kun taas suuret ikäluokat äänestävät valtaan venäläismielisiä natseja, ensin Saksi-Anhaltissa, seuraavaksi Berliinissä, Pariisissa, Roomassa ja Madridissa. Se on sääli, koska pelastusta ei ole tulossa ulkopuolelta: Venäjä ja Amerikka ovat jo syvällä natsipsykoosissa.

Aina voi syyttää keinoälyä, algoritmeja, maahanmuuttoa ja wokea, mutta tosiasiassa kaikki aikamme mielipuolisuus on kyllä aivan ihmislajin omaa tuotosta.

Kävimme tänään vielä yhdessä uudessa tuttavuudessa, nimittäin Talosaaressa. Hevostallien takaa löytyi hyvin miellyttävä alue, jossa on vanhoja lehtipuita, kauniita kosteikkolahtia ja karjan laidunnusta, tuottaen korkealaatuisen elinympäristön. Lahdilla kahlaili niin jalo- kuin harmaahaikaroita ja vesissä ui suuria määriä monenlaisia sorsalintuja. On hauskaa käyskennellä ympäristössä, jossa hiili- ja vesiperustaiset elämänmuodot yhä kukoistavat.

maanantai 31. elokuuta 2026

Kesän loppu

Ilmastonmuutoksen myötä keväät ja syksyt pidentyvät, kesät ja talvet lyhenevät. Sekä kevät että syksy tuntuvat tulevan aikaisemmin kuin nuoruudessani. Tänäkin vuonna koko elokuu on jo käytännössä ollut syksyä. Sadetta yhtenään, keltaisia lehtiä ja kukkansa karistavia ruohokasveja.

Suomen kesä on lyhyt ja loppuu aina liian varhain. Olen sentään yrittänyt käydä ulkona niin paljon kuin olen ehtinyt - ja kun ei ole satanut kaatamalla.

Ensin Lammassaaressa, jossa näyttävimpiä luonnonilmiöitä edustivat satojen töyhtöhyyppien ja keltavästäräkkien parvet. Rannalla kipitteli suokukkoja ja kapustarintoja, ilahduttavan paljon myös mustavikloja. Sepel- ja uuttukyyhkyjen parvia pyyhki yli ja jossain huuteli palokärki. Rannassa kahlaili myös jalohaikara, josta on tullut tavanomainen joka kosteikon laji, varsinkin loppukesän pesimänjälkeisen hajaantumisen aikana.

Pornaistenniemen torni ja piilokoju sekä niille vievät polut oli suljettu jonkin rempan takia.

Tein serkkuni kanssa retken kauas itärajalle, Virolahdelle, jossa kävimme katsomassa viime viikkojen luultavasti eniten bongatun ja valokuvatun linnun, Suomen toisen valko-otsalepinkäisen. Siellä se istuskeli ja saalisti hyönteisiä Virolahden vanhan kirkon kalmiston puutarhassa, istuen väliin tuijassa ja väliin sankarihautain äärellä pensaassa. Edeltävällä viikolla varpushaukka oli jo kerran yrittänyt siepata sen. Meidän nähtemme lepinkäinen saalisti vaaksiaisen ja nieli sen.

Ensimmäisen kerran elämässäni näin valko-otsalepinkäisen Samoksen saarella Kreikassa lapsena. Sittemmin olen nähnyt lajin kuudessa maassa: Kreikassa, Turkissa, Kyproksella, Syyriassa, Libanonissa ja Jordaniassa.

Samassa tuijassa harvinaisen lepinkäisvieraan kanssa oli myös säksättäviä herne- ja pensaskerttuja. Sateisella Virolahdella oli runsaasti västäräkkien ja haarapääskyjen muuttoparvia ja tuulihaukkoja tuli vastaan monella aukealla.

Kävimme myös Ravijoella ja Harjun oppimiskeskuksen maastossa, jossa oli vaisua. Jonkin verran västäräkkejä, niittykirvisiä ja vihervarpusia. Sitten kävimme myös Kouvolan laitamilla ratapihalla, jossa kasvaa useita harvinaisia ketokasveja. Siellä oli myös pikkulepinkäinen aidan päällä.

Valko-otsalepinkäinen ei jäänyt ainoaksi Suomen-pinnaksi, jonka kävin hoitamassa, sillä kävin katsastamassa myös Kauppatorilla pitkään hengailleen aroharmaalokin, joka olikin tunnistettavissa, kun tiesi, mitä etsi. Kun ei ole enää varaa matkustaa, pitää ottaa sitten ilo irti edes uusista Suomen-pinnoista, vaikka ne olisivatkin jonkun muun löytämiä.

Kävimme puolisoni kanssa jälleen Kirkkonummen Eestinkylässä syömässä hampurilaisia ja ulkoiluttamassa koiraa peltojen halki ja metsäisen kukkulan ympäri. Kukkapelloissa hyöri tiklejä ja hemppoja, metsäkauris patsasteli keltaisella vainiolla ja seudulla töräytteli tälläkin kertaa suuria parvia kurkia.

Lauantaina kävimme Inkoossa, jossa katsastimme taidemyymälän, vanhan kirkon ja hautuumaan, jonka hautakivissä näkee myös erään vanhimmista tunnetuista esi-isäperheistäni Suomen kamaralla. Sen vanhimmat sukututkimuksissa nimetyt edustajat lähtivät Saksan ja Hollannin rajaseudulta 1200-luvulla ja päätyivät jotenkin Inkooseen. Tuon suvun jälkeläisiä elää Inkoossa yhä.

Kävelimme Inkoon pieneen sievään satamaan ja rantapolulle kauniita maisemia katselemaan, ja päädyimme lopulta pizzalle kylän tavernaan.

Inkoosta palatessamme kävimme myös Saltfjärdenillä katsomassa suuria parvia meri- ja valkoposkihanhia sekä kurkia ja laulujoutsenia. Ruskosuohaukka saalisteli niittyjen yllä.

Kesän viimeiset kaksi päivää vietin Öröllä, jossa sielläkin oli perin syksyistä. Kahlaajia, joita olimme odottaneet, ei enää juurikaan ollut, lukuun ottamatta muutamia yksittäisiä vikloja. Meren puolella ilmatilaa ja aaltoja hallitsivat merimetsojen ja isokoskeloiden suuret kerääntymät. Eteläkärjen vasemmalla puolella oli satoja koskeloita, oikealla taas lautoittain haahkoja. Suojaisissa poukamissa puolestaan polski parvittain puolisukeltajia, suurimmaksi osaksi sinisorsia ja taveja, mutta joukossa haapanoita ja harmaasorsia. Yksittäisinä löytyivät myös jouhi- ja lapasorsa, tukkasotka, telkkä, kuikka ja pohjoissataman poukamassa sukellellut silkkiuikku.

Yleensä runsaat peruslajit, kuten rastaat, peipot ja kyyhkyt loistivat poissaolollaan. Ehkä ne olivat kaikki mantereen puolella pelloilla. Sen sijaan saaressa oli kohtalaisia määriä muutolla olevia hysyjä, kuten västäräkkejä, haarapääskyjä, metsä- ja niittykirvisiä, harmaasieppoja, pajulintuja ja siellä täällä herne-, pensas- ja mustapääkerttuja. Saaren erikoisuuksiin kuuluvalla töyhtötiaisella tuntui menneen hyvin, koska parvia tuli vastaan siellä täällä, melkein yhtä paljon kuin tali- ja sinitiaisia. Mukana kulki hippiäisiä ja puukiipijöitä. Harvinaisempia hysyjä, joita löysin, olivat kaksi pikkusieppoa ja myöhäinen pikkulepinkäinen.

Petolintuja muutti varsin paljon, mutta lähinnä tuulihaukkoja ja varpushaukkoja. Yksi ampuhaukka pohjoiskärjessä piristi tunnelmia. Eteläkärjessä kaksi käkeä haki rohkeutta lähteä merelle ja etelää kohti. Nummen pohjoispäästä metsänreunasta löytyi viisi teertä ja myöhemmin pohjoiskärjestä kaksi lisää. Teerikana patsasteli siirtolohkareen päällä niin, että siitä sai kännykälläkin otettua kelvollisia kuvia.

Saaren rannoilla oli ainakin kolme jalohaikaraa ja vähintään seitsemän harmaahaikaraa. Haikaroista on tullut Örölläkin erottamaton osa rantaluontoa. Muuta linnustollista megafaunaa edustivat kaksi merikotkaa ja tietysti saaren rannoille kerääntyneet kyhmyjoutsenryhmät. Joillain kyhmyjoutsenilla oli vielä lentokyvyttömiä poikasia. Vielä yllättävämpää oli nähdä myös iso poikueellinen tukkakoskelon jälkikasvua, jotka eivät vielä vähään aikaan kyllä lennä. Ilmeisesti pesinnät ovat viivästyneet kesällä tai ensimmäinen yritys mennyt mönkään.

Kurkimäen ja Kivikon koiralenkillä sadas lintulaji ei ole vielä ilmestynyt, mutta suokukkoja pelmahti ulkoilupuiston nurmille kymmenpäisinä parvina lisää, ja ovat viihtyneet siellä jo pari viikkoa.

torstai 20. elokuuta 2026

Lähipolkuja ja kirjoja

Sitten viime kirjoittaman ovat syksyn merkit lisääntyneet. Vielä ollaan kesässä, mutta enää ei voi olla huomaamatta muutosta ilmassa, puiden ja pensaiden lehdissä, kukkimisensa kukkineissa kasveissa, taivaalla etelään matkaavissa rastasparvissa.

Kävin puolison ja koiran kanssa pariin otteeseen Ramsinniemellä, sillä hiljaisella rannalla, joka katsoo itään Kallahden ja Malkasaaren suuntaan. Merimetsoja meni yli suurina auroina. Joitain isokoskeloita oli lahdella.

Kävin myös serkkuni kanssa Vallisaaressa. Hänen biologisen tutkimustyönsä vuoksi pääsemme myös saaren suljetulle eteläpuoliskolle, jossa on enemmän lintuja, koska vähemmän ihmisiä. Merellä ei kuitenkaan mennyt mitään erikoista, vain lokkeja ja merimetsoja. Saaren lehdoissa oli tiaisten ja peippojen lisäksi jonkin verran hysymuuttoa: harmaasieppo siellä, metsäkirvinen täällä. Paras saaresta löytynyt lintu oli pikkusieppo.

Kurkimäen ja Kivikon koiralenkillä eletään myös syysmuuton aikaa. Nuolihaukka on näyttäytynyt viime viikkoina useaan otteeseen, joskus Kontulan kelkkapuiston puolella, joskus taas Kivikon. Yli lentäneestä tuulihaukasta tuli koiralenkin 98. lintulaji ja tänään lätäköllä valkoposkihanhien joukossa käyskennelleestä suokukosta 99. Nyt voikin jännittää, milloin ja millä lajilla tulee sata täyteen. Uskallan olla varsin toiveikas, että sadas laji tulee tämän syksyn aikana, ollaanhan vasta syysmuuttokauden alussa.

Vein myös valokuvausta harrastavan intialaiskollegan Viikin lintumessuille ja kävin sen jälkeen Laajalahdella, jossa olikin paljon kaikenlaista kivaa: lietteet täynnänsä töyhtöhyyppiä, tyllejä, suokukkoja ja suosirrejä. Harvinaisempina lajeina paikalla oli kaksi juhlapukuista tundrakurmitsaa, kaksi kuovisirriä ja yksinäinen pikkusirri. Kalasääksi istuskeli Maarinniityn tolpannokassa, kanahaukka kävi kääntymässä ja ruskosuohaukka purjehti ohi. Muutolla olivat myös hernekertut ja pikkulepinkäinen.

Jalohaikara on jatkanut yleistymistään, niitä oli nytkin kuusi Laajalahdella, viidentoista harmaahaikaran seurana.

Maanantaina tein koiran kanssa retken Kehä I:n toisella puolella sijaitsevalle Hallainvuorelle, joka on niin lähellä ja kuitenkin niin salaperäinen paikka. Kivipaasia ja näkymät aina Viikin pelloille saakka. Kanahaukka ja palokärki olivat parhaita lintulöytöjä. Koira haukkui ainoaa tapaamaamme ihmisolentoa.

Asuinalueemme, joka vuosia oli turvallisen keskiluokkainen saareke levottomien Kontulan ja Myllypuron puristuksissa, on alkanut muuttua näkyvästi yhä turvattomammaksi paikaksi. Alueelle on pystytetty asuttamo sosiaali- ja päihdeongelmallisille ja maahanmuuttajaväestönkin profiili on alkanut muuttua. Vaikka yhä useammat ihmisryhmät saavat Kelasta kaiken veronmaksajain piikkiin, varkaudet, ilkivalta ja huumeidenkäyttö sen kuin lisääntyvät. Lähimetsissäkään ei enää saa olla rauhassa.

Haja-asutusalueille kauas kaupungeista muuttaminen vaikuttaa yhä houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Eihän meillä ole muutenkaan enää varaa kaupunkien myönteisiin puoliin, mikä näkyy siinäkin, että keskustassa tulee käytyä muissa kuin työasioissa enää ani harvoin. Kääntöpuolina landelle muuttamisessa olisivat tosin sitten työmatkojen kesto ja polttoainekustannukset.

*   *   *

Luvussa olevia kirjoja nyt: 

Benjamin Teitelbaumin War for Eternity (2020) on tärkeä katsaus valtaan nousseen äärioikeiston taustatoimijoihin ja -organisaatioihin, joiden keskiössä on Venäjä. Teitelbaum on taustaltaan etnografi ja musikologi, mutta tullut viime aikoina tunnetuksi ennen kaikkea äärioikeistoa koskevista tutkimuksistaan. Hän lähestyi uuden radikaalioikeiston verkostoja antropologisen havainnoinnin näkökulmasta ja soluttautui pitkäksi aikaa yhteyksiin näiden kanssa, keräten haastatteluja ja tietoa. War for Eternityn lisäksi hän on kirjoittanut erikseen skandinaavisesta äärioikeistosta.

War for Eternityn keskiössä ovat erityisesti Yhdysvaltain ja Brasilian äärioikeistojen taustastrategit, Steve Bannon ja Olavo de Carvalho. Nämä ovat nykymaailman politiikan ymmärtämisen kannalta hyvinkin keskeisiä hahmoja, sillä he ovat olleet ratkaisevassa taustaroolissa Donald Trumpin ja Jair Bolsonaron valtaannousujen takana. Kirjassa tarkastellaan lisäksi jonkin verran Venäjän vaikutusta länsimaiseen äärioikeistoon (esim. Aleksandr Duginia) sekä Unkarin Jobbikia, vaikkakin näihin ei Teitelbaum ole - ainakaan vielä - panostanut yhtä paljon kuin Bannoniin ja Carvalhoon.

Kirjassa nousee esiin se uusfasismin, uuden oikeiston ja alt-rightin virtaus, jossa ammenetaan erityisesti Julius Evolan, Ernst Jüngerin ja René Guénonin ajatuksista - sekä Duginilta. Myös Intian hindufasismin rooli sekä mytologiassa että nykyskenessä on huomioitu. Teitelbaumin kirjavinkin sain Sami Eerolan blogissaan julkaisemasta kirja-arvostelusta.

Tulin tuon kirjan myötä tilanneeksi myös Mark Sedgwickin teoksen Traditionalism, joka ei ole vielä saapunut, mutta jota odotan mielenkiinnolla. Kirjan kannessa on sitä paitsi elämänpuu, mikä kuvastaa sitä, kuinka hyvinkin toisilleen vastakkaiset voimat ja liikkeet ovat omineet käyttöönsä samoja symboleita.

Jonathan Blackin The Sacred History (Quercus 2013) on niin ikään kirja, jonka kannessa on mukaelma elämänpuusta - tosin tällä kertaa elämänpuun runko on luuranko, ja Aatami ja Eeva poimivat siitä hedelmiä käärmeen luikerrellessa luurankopuun rintakehän ympäri vähän kuin Hippokrateen sauvassa. Kustantajan nimi on tammi latinaksi. Suomessahan on myös tammesta nimensä saanut kustantamo.

Olen hankkinut Blackin teoksen Maltalla käydessäni vuonna 2018, kun olin palaamassa Tunisiasta. Kirja kutsui puolisoani hyllystään ja ilmaisi sitten itsensä elementtien ja transformaatioteeman kautta. Kyseessä on mitä mielenkiintoisin yritys kirjoittaa eräänlainen esoteerinen maailmanhistoria, jossa tarkastellaan maailmaa hengellisten virtausten kautta. Se on myös luonteeltaan synkreettinen, sillä se yhdistää samaan jatkumoon niin antiikin mytologiat, kristillisen, islamilaisen, juutalaisen, buddhalaisen ja muita uskonnollisia traditioita, maagisen perinteen sekä vielä lisäksi kansansadut ja niissä toistuvat tarinat.

Kolmas tällä hetkellä luvussa oleva kirja on David Ignatiuksen vakoiluromaani The Quantum Spy (2018), joka vaikutti ajankohtaiselta lukea kahden pääteemansa vuoksi, jotka ovat kilpailu kvanttiteknologiasta ja sen mahdollistamasta ylivertaisesta laskentatehosta sekä Kiinan kasvava maailmanvalta. CIA etsii Kiinan tiedustelupalvelun värväämää myyrää ja yrittää estää kiinalaisia varastamasta amerikkalaisten kvanttitietokonehankkeita.

Lisäksi vakoilukirjallisuudelle ominaiseen tapaan tämäkin kirja käyttää paljon sivuja byrokraattisiin kamppailuihin virastojen sisällä ja niiden kesken - sekä Yhdysvalloissa että Kiinassa.

Kirja on vuodelta 2018 ja jäänyt näemmä tuoreeltaan käteeni samana vuonna Singaporeen tekemältäni työmatkalta.

sunnuntai 9. elokuuta 2026

Melankoliasta ja mehiläisistä

Olen kärsinyt Suomeen palattuani paljon melankoliasta ja masennuksesta, mikä johtuu osin romahtaneesta ostovoimastamme, joka rajoittaa monin tavoin elämäämme, aiheuttaen turhautumista varsinkin puolisossani, joka ei saa täällä töitä siitä huolimatta, että osaa koodata keinoälyä ja puhuu sujuvasti kolmea maailmankieltä ja auttavasti myös suomea. Minulla sentään on palkkatyö, vaikka uranäkymät näyttävätkin ankeilta eikä minunkaltaisilleni ihmisille näytä enää olevan kysyntää Matjekin äitien maailmassa.

Maailma elää vaihetta, jolloin sivistystä ei kukaan enää kaipaa, varsinkaan yleissivistystä. Tietojahan saa keinoälyltä kuin apteekin hyllyltä, ja kukapa siitä välittää, ovatko ne oikein kunhan kuulostavat vakuuttavilta. Niiden tarkoitus ei ole enää tietäminen saati ymmärtäminen, vaan signalointi, ja ne unohdetaan heti kun ne on käytetty. Apteekin hylly sopii hyvin kielikuvaksi, koska sieltähän saa nykyisin kaikkea sitä, mitä ei tarvitse, mutta se, minkä tarvitsisi, on monimutkaisen reseptimuurin takana. Vähän kuin ne artikkelitkin, joita tarvitsisi, ovat poikkeuksetta maksumuurien takana aikana, jona sanomalehdet samanaikaisesti valittavat, että keinoälygeneroitu höttö vie heiltä klikit ja tulot.

Näihin tunnelmiin sopi hyvin loppuun saamani Meelis Friedenthalin romaani, jonka luin englanninkielisenä käännöksenä The Willow King, koska en onnistunut saamaan vironkielistä alkuteosta (Mesilased) mistään - loppuunmyyty kaikissa Tallinnan ja Tarton kirjakaupoissa. Käännöksen lukeminen hieman harmitti, koska monin paikoin vaikutti selvältä, että viroksi teksti olisi ollut sujuvampaa ja rikkaampaa. Romaani on käännetty yllättävän monille kielille - ilmeisesti siksi, että se voitti eurooppalaisen kirjallisuuspalkinnon - mutta ei suomeksi.

Meelis Friedenthal on tarttolainen akateemikko - nykyisin Itämeren alueen intellektuaalisen historian apulaisprofessori. Filosofiaan ja ajattelun historiaan keskittyvä tausta paistaa myös kirjasta, ajoittain ehkä liikaakin, jos lukija ei ole kiinnostunut siitä, mitkä filosofian koulukunnat olivat eniten suosiossa ja mitkä epäsuosiossa 1600-luvun lopun Tartossa. Friedenthal näyttää julkaisseen toistaiseksi kolme romaania, joista tämä on keskimmäinen. Esikoisromaani Kuldne aeg (Kultainen aika) oli jonkinlaisen pandemian jälkeiseen aikaan sijoittuva post-apokalyptinen dystopia, kolmas romaani Inglite keel (Enkelten kieli) taas käsittelee netistä löytyvien tietojen perusteella historiantutkimusta sekä yrityksiä rekonstruoida ihmiskunnan (ja enkelten) alkukieli.

Mesilased (Mehiläiset) on historiallinen romaani, joka sijoittuu 1600-luvun viimeisiin vuosiin Tartossa, joka tuolloin tunnettiin ja esiintyy romaanissakin saksankielisellä nimellään Dorpat. Tartto ja muu Viro kuuluivat tuolloin Ruotsin valtakuntaan. Dorpatiin virtasi uusia vaikutteita suuresta maailmasta: tiede ja taide kukoistivat, ja vaikka oltiin Euroopan koillisessa periferiassa, olivat niin filosofian ja lääketieteen kuin myös teatterin ja pukeutumismuodin uudet eurooppalaiset virtaukset saapuneet Tarton professorien ja ylioppilaiden keskuuteen. Jopa kahvia juotiin jo joissain kõrtseissä. Tämä minun piti oikein tarkistaa, koska Suomen Turkuun kahvi saapui vasta 1700-luvulla - mutta totta tosiaan, Tartto, Tallinna ja Narva nauttivat kahvista jo ennen pohjoisempia periferioita.

Toisaalta elettiin kuitenkin synkkää aikaa. Dorpatin ympäristössä vallitsi nälänhätä. Kuoleman synkkä varjo vaani kaikkialla, ja muutenkin kirjan yleistunnelma oli melankolinen ja tumma. Romaanissa myös sataa lähes lakkaamatta.

Romaanin alkukielinen nimi viittaa mehiläisiin, jotka esiintyvät pariin otteeseen metaforina - ensin hyveiden metaforana muutaman juopuneen ylioppilaan filosofisessa väittelyssä, myöhemmin päähenkilön rakennellessa filosofisia argumenttejaan sekä lopulta maagisessa merkityksessään. Englanninkielisen käännöksen nimi taas viittaa pajukuninkaaseen, joka esiintyy tarinassa pahaenteisenä mytologisena hahmona, enteillen kuolemaa. Mieleen tulee väistämättä Goethen Erlkönig. Sekä mehiläisten että pajukuninkaan merkitys jää kuitenkin tarinallisesti epämääräiseksi. Ehkä ne vain luovat yliluonnollista tunnelmaa, lähentäen tarinaa hieman maagiseen realismiin.

Mehiläisten alussa ollaan 1600-luvun viimeisissä vuosissa. Leidenin yliopistossa opiskellut ja sieltä jonkin skandaalin myötä lähtemään joutunut Laurentius Hylas saapuu Tallinnan eli silloisen Revalin satamaan. Laurentiuksella on mukanaan kauluskaija nimeltä Clodia sekä melankoliansa, joka ilmenee mm. iljettävien hajujen ja makujen tuntemuksina. Laurentiuksen persoona pysyy varsin johdonmukaisena läpi koko kirjan: älykäs ja intellektuelli nuorimies, todennäköisesti parikymppinen; tummat hiukset ja silmät, kärsii sekä melankoliasta että fyysisestä kuumetaudista, pystyen näistä huolimatta jotakuinkin järkevästi ja henkevästi keskustelemaan tapaamiensa ihmisten kanssa.

Valitettavasti kauluskaija kuolee jo tarinan alussa, kun Revalin majatalossa on sille annettu jotain sopimatonta. Laurentius lähtee hevosvaunuilla kohti Dorpatia. Vähän ennen kaupunkia käy ilmi, että useat perättäiset sateiset kesät ovat aiheuttaneet kadon ja sen myötä nälänhädän. Nälkää näkevät virolaiset maalaiset vaeltavat kurjina ja kaiken menettäneinä Dorpatin kaupunginmuurien ulkopuolelle ja välillä sisäpuolellekin, kerjäten ja tehden hirmutekoja leivänkannikoista.

Laurentius pääsee kaikesta huolimatta Dorpatiin, ja siellä alkaa läpi tarinan kestävä haahuilu kirjan teemojen parissa. Varsinaista juonta ei näytä olevan, vaan Laurentius ajautuu tilanteesta toiseen, ja näistä tilanteista kehkeytyy jonkinlainen kuva paitsi ajasta ja paikasta, myös niistä syvemmistä teemoista, joista Friedenthal oletettavasti haluaa romaanissaan puhua.

Kirjan luvut eivät ole temaattisia, vaan seuraavat vuorokaudenaikoja. Niissä takaudutaan yhtenään muutamaa tuntia aiemmas, mikä on paitsi tarpeetonta, myös juonenkuljetuksen kannalta häiritsevää, aivan kuin kirjan tekemisessä olisi jäänyt väliin kunnollinen uudelleenkirjoitusvaihe. Herätään tai havahdutaan Laurentiuksen huoneessa ja lähdetään siitä liikkeelle, mutta pari kappaletta myöhemmin mennäänkin aikaan tuon hetken ja edellisen luvun lopun välissä, pluskvamperfektissä. Mitään varsinaista syytä tälle toistuvalle kerronnan muodolle ei ole, joten oletan sen johtuvan siitä, että kirjailija on kirjoittanut siinä järjestyksessä, kun asioita on tullut mieleensä, eikä ole tämän jälkeen järjestänyt kokonaisuutta kronologisesti.

Juonellinen epämääräisyys alkaa häiritä jo viimeistään Dorpatiin saapumisen jälkeen, kun lukija havaitsee päässeensä jo kirjan kolmanneksen yli eikä vieläkään ole päästy asiaan. Koska tarina alkaa? Mutta ei tässä kaikki. Takautumat Laurentiuksen vaiheisiin ennen kirjan alkua - ilmeisesti Leidenissa tai ehkä jo sitä ennen - ovat mielenkiintoisia ja mystisiä, mutta niissä ei koskaan päästä kunnolla eteenpäin. Arvoitukset eivät ratkea eikä tarina sulkeudu.

Tästä huolimatta Mehiläiset on romaanina arvokas. Epämääräistä juonta seuraa epämääräinen loppuratkaisu, joka viittaa Arkadiaan, Elysioniin ja kuolemanjälkeiseen kokemukseen. Se antaa ymmärtää, että Laurentiuksen jatkuva itseaiheutettu nälän näkeminen, heikentyminen ja kuumetauti johtavat lopulta kuolemaan. Tai sitten ei. Loppukohtaus voi yhtä hyvin olla myös unennäköä, nähdäänhän tarinassa unia ja näkyjä runsaasti jo tätä ennen. Ne voivat olla tai olla olematta Friedenthalin omia unennäköjä, koska ilmeisiä juonellisia merkityksiä niille ei tarinan edetessä anneta.

Ajankuva tietystä historiallisesta vaiheesta Tarton historiassa lienee yksi aihe, johon Friedenthal on panostanut, ja joka on siksi ehkä ollut kirjailijalle tärkeämpi kuin hänen fiktiivinen päähenkilönsä tai tämän kokemat seikkailut. Useat kirjassa mainitut professorit ovat historiallisia henkilöitä. Näiden lisäksi Laurentius kohtaa muutamia kanssaopiskelijoita ja satunnaisia muita henkilöitä asuttamassaan todellisuudessa. Hänen vuokraamassaan asunnossa vierailee luonaan mystinen nuori neito Clodia, jolla on sama nimi kuin edesmenneellä papukaijalla, ja joka voi myös liittyä tai olla liittymättä Laurentiuksen nuoruuden traumaan, jossa hän tuli vahingossa osoittaneeksi noidan, todistaneeksi tämän mestauksen ja kantaa siksi ymmärrettävää syyllisyydentunnetta. Laurentius kokee olevansa kirottu, aiheuttavansa ihmisille vahinkoa tahtomattaan pahan silmän kautta. Tätä menneisyyttä hän myös pakenee Dorpatiin.

Sekä tieteellinen tieto että noituus näyttäytyvät tarinassa epäilyttävässä valossa. Friedenthal herkuttelee aikakauden tieteellisten käsitysten vajavaisuuksilla - useat henkilöt ovat omaan aikaansa nähden edistyneitä ja oppineita, mutta silti heillä on nykypäivän näkökulmasta kummallisia ja hullunkurisia käsityksiä vaikkapa lääketieteestä tai sielun ongelmien alkuperistä. Toisaalta myös intuitio, taikuus ja noituus saavat saman vastaanoton: ihmiset painiskelevat taikauskon sanelemien kummallisten käsitysten parissa, syyttömiä syytetään noituudesta ja mestataan taikauskon vuoksi. Tiede, taide ja taikuus limittyvät erottamattomasti toisiinsa - ja myös uskonnon ja antiikin myytteihin.

Pitkin tarinaa Laurentius miettii, kuka Clodia oikein on, saamatta lopullista vastausta, eikä sitä vastausta piikatyttökään suostu antamaan. Talossa on tapahtunut jotain traagista ja skandalöösiä, ja outoja asioita tapahtuu myös Laurentiuksen ympärillä, mutta mitään varsinaista selitystä näille ei saada, ei edes metsänneidoista ja keijuista, vaikka sellaisiakin loppunäyssä liihottelee näyttämölle. Laurentius näkee Clodian tosin myös lihaa ja verta olevana Dorpatin vanhankaupungin kadulla - vähän kuin samannäköinen neito, joka astui asunnostaan Wernerin kahvilan terassin kautta, kun olimme siellä puolisoni kanssa ensi kertaa. Ja lopussa Laurentius löytää molemmat Clodiat - sekä hurmaavan naisen että kadotetun kauluskaijansa.

Clodian lisäksi tekee mieli kysyä, keitä ovat tarinan virolaiset hahmot: Ugandin mies, joka kuolee ja herää taas henkiin; ja nuori nainen, joka elää ja kuitenkin kuolee.

Historialliset yksityiskohdat tuntuivat olevan Friedenthalilla hyvin hallussa, joten asiavirheitä piti yrittää etsiä biologian puolelta. Kauluskaijan naarailla ei ole punaista kaulanauhaa, vaan ne ovat kokonaan vihreitä - eivätkä naaraat yleensä myöskään laula, mutta ei Friedenthal niin väitäkään. Yhdessä kohtauksessa hämähäkkiä nimitetään hyönteiseksi, mitä se toki ei ole. Emajoen satakielet ovat päässeet maininnaksi tarinaan, mutta koska tarinassa ollaan jo marraskuussa ja alituisesti sataa, on epätodennäköistä, että minkäänlaiset laululinnut olisivat enää olleet äänessä. Toisaalta, ei niin tarinassa väitetäkään, vaan viitataan todennäköisesti kesäaikaan.

*   *   *

Kävimme jälleen Ramsinniemellä, jonka eräästä rauhallisesta rannasta nykyisin erityisesti pidämme. Tähän aikaan vuodesta siellä on lintumaailmassa aika hiljaista, mutta muuten luonto on toki kaunista. Kivikon lätäköllä on viime aikoina hengaillut toistasataa valkoposkihanhea. Niiden viehättävä ulkonäkö ja haukahteleva kaakatus parantavat aina mielialoja. Merimetsokin näyttäytyi taas uudelleen, joten ilmeisesti se löytää jotain syötävää noista pikku lampareista.

Tänään olimme päivän Kirkkonummella. Söimme jälleen maailman parhaat hampurilaiset Eestinkylän Firefishissä ja teimme seudun pelloilla pidemmän kävelyn koiran kanssa kuin koskaan aiemmin, niin että vasta palatessamme havaitsimme, kuinka kauas viljavainioiden ja kukkapeltojen taa olimme vaeltaneet. Pelloilla oli suuria parvia kurkia, jotka töräyttelivät trumpettejaan tuoden muinaisen alkuaron tunnelmaa. Tiklejä ja hemppoja pyöri parvina siemenöivissä ohdakkeissa.

Kävimme myös Störsvikin luonnonsuojelualueella, joka oli meille uusi paikka. Kolavikenin rannoilla oli uskomattoman hieno ikivanhojen tervaleppien lehto, jonka halki vievä polku kohoaa sitten tunnelmalliselle näköalavuorelle, graniittisen vakaalle, joka katselee siniselle lahdelle. Paras kallioilta näkemäni lintu oli lahden yli lentänyt kalasääksi, varmaankin jo syysmuutollaan.

perjantai 7. elokuuta 2026

Ceutasta ja Melillasta

Ceuta (arabiaksi Sebta) ja Melilla (berberiksi Mřič) ovat kaksi Espanjalle kuuluvaa enklaavia Marokon pohjoisrannikolla. Marokon mielestä ne ovat jäänteitä Espanjan ja Ranskan siirtomaavallasta Marokon alueilla ja kuuluisivat Marokkoon, kun taas Espanjalla on perusteensa säilyttää noita kahta kaupunkia itsellään, sillä ne päätyivät espanjalaisten hallintaan jo 1400- ja 1500-luvuilla, joten ne eivät ole koskaan olleet osa modernia Marokon kuningaskuntaa.

Kaikki riippuu tietysti siitä, mistä kohtaa historiaa ajanlasku aloitetaan, ja mikä nykyvaltio katsotaan minkäkin historiallisen entiteetin legitiimiksi perilliseksi. Marokko katsoo melko oikeutetuksi itsensä niiden muslimivaltakuntien perilliseksi - ja siten maiden hallitsijaksi - jotka olivat alueella jo kauan ennen Iberian reconquistaa. Toisaalta, tuolloin muslimivaltakunnat ulottuivat kauas Iberian niemimaalle ja uhkasivat jo Ranskaa. Pisimpään sinnittelivät Córdoban ja Granadan emiirikunnat Andalusiassa, ja kun ne kukistettiin, päätyivät myös jotkin Pohjois-Afrikan rannikon osat Espanjan ja Portugalin haltuun. Ceutan valtasivat muslimihallitsijoilta portugalilaiset, mutta kaupunki siirtyi myöhemmin valtakuntien jakautuessa espanjalaisille. Melilla oli espanjalaisvalloittajien saapuessa jo valmiiksi kiistelty kahden muslimihallitsijan välillä, mikä lienee helpottanut valtausta.

Kaupungeista taisteltiin vielä muutamaan otteeseen tämän jälkeenkin, mutta Espanjan hallussa ne lopulta pysyivät, vaikka muut osat Espanjan Marokkoa, Länsi-Saharaa myöten, päätyivät Marokon kuningaskunnan hallintaan entisen Ranskan Marokon jatkoksi.

Nykyisin sekä Ceutassa että Melillassa on kummassakin yli 80 000 asukasta, jotka jakautuvat jotakuinkin puolet ja puolet kristittyihin ja muslimeihin. Kristityistä kuitenkin vain osa on etnisiä espanjalaisia, suurin osa on taustaltaan pohjoisafrikkalaisia - Ceutassa enimmäkseen arabiaa puhuvia, kun taas Melillassa enimmäkseen pohjoisinta berberikieltä tarifitia puhuvia.

Sekä Ceutassa että Melillassa elää vanhoina vähemmistöinä myös juutalaisia sekä Sindistä peräisin olevia hinduja.

*   *   *

Nykyisin on yleistä, että kaikista berberikansoista puhutaan mieluummin amazigheinä, koska berberi-sana on koettu koloniaaliseksi, mutta tosiasiassa vain osa berbereistä puhuu äidinkielenään tunnetuinta berberikieltä tamazightiä. Trendi on kuitenkin se, että kaikkia berberikansoja kutsutaan mieluummin amazigheiksi ja siitä on tullut eräänlainen poliittisesti korrekti yleisnimitys Pohjois-Afrikan pohjoisosien alkuperäiskansoille. Siksi käytän minäkin tässä amazighejä yleisnimityksenä, jottei minua kanseloitaisi berberi-sanan käytöstä.

Amazigheillä on Marokossa nykyisin virallinen asema ja kielensä on tunnustettu ja käytössä. Saharan ja Sahelin aavikkoalueita asuttavat tuaregit ovat toinen laaja Pohjois-Afrikan alkuperäiskansojen ryhmä, joka niin ikään jakautuu useampiin paikalliskieliin. Näiden kummankin ryhmän kansallistunteet ja identiteetit ovat olleet pikemminkin vahvistumaan kuin assimiloitumaan päin, mikä Marokossa on tunnustettu paremmin kuin muissa alueen maissa. 

Rifvuorten tarifitia puhuu äidinkielenään pari miljoonaa, Keski-Atlaksen tamazightia viitisen miljoonaa ja Korkean sekä Anti-Atlaksen taselhitiä neljästä kahdeksaan miljoonaa ihmistä. Algerian Kabyliassa ja Auresvuorilla berberikieliä puhuu yhä äidinkielenään miljoonia ihmisiä, Tunisiassa enää muutama kymmenen tuhatta syrjäisissä kylissä. Tähän kieliryhmään kuuluivat myös Kanariansaarten alkuperäiskansan, guanchejen, puhumat kielet. Läheisyyteen viittaa myös se, että Kanarialla käytetyt riimut olivat kovin samannäköisiä kuin nykyisten berberikansojen käyttämät. Amazighit käyttävät yhä tänä päivänä monia samoja merkkejä, joita muinaiset foinikialaiset, puunilaiset ja kreetalaiset käyttivät, ja joista monet ovat jääneet elämään myös esoteerisinä merkkeinä. Tämän ei tosin pitäisi yllättää, sillä Välimeri oli kansojen, uskomusten ja aatteiden yhdistäjä, ei erottaja.

Vertailun vuoksi, sahrawiheimo, jonka asiaan vedoten sosialistinen taistelujärjestö Polisario vaatii Länsi-Saharan itsenäisyyttä, ei edusta amazighejä sen enempää kuin tuaregejakaan, vaan se on arabiaa puhuva heimo, jolla on toki sekä geeneissään että sanastossaan jäänteitä amazigheiltä, tuaregeiltä ja joskus historiassa Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tuoduilta ihmisiltä. Sahraweja on vähemmistö nykyisen Länsi-Saharan asukkaista, tosin eron tekeminen muihin marokkolaisiin on varsin vaikeaa, koska suurin osa muistakin marokkolaisista on etniseltä perimältään sekoitus amazighejä, arabeja ja muita alueen kansoja. Marokon arabia - samoin kuin muut Marokossa puhutut arabian variantit - on täynnä amazighilaisia sanoja, ranskalaisia lainasanoja ynnä muuta, mikä tekee siitä todellisuudessa eri kielen kuin vaikkapa Egyptissä tai Arabian niemimaalla puhuttu arabia.

Jottei asia olisi liian yksinkertainen, marokkolaisista merkittävä osa on perimältään myös eurooppalaisia. Tämä johtuu Iberian niemimaan reconquistasta, jossa pohjoisesta vyöryneet kristityt valloittajat ajoivat maurit pois nykyisin Espanjana ja Portugalina tunnetulta alueelta. Nämä olivat kuitenkin ehtineet olla Iberiassa vuosisatoja ja sekoittuneet paikallisväestöön, joten lopulta kyse oli uskonnosta: kristityt pohjoiseen, muslimit etelään, riippumatta siitä, virtasiko suonissa enemmän eurooppalaista vai pohjoisafrikkalaista verta. Raja lankesi Gibraltarinsalmeen. Niin, paitsi että Ceuta ja Melilla jäivät Espanjalle. Ja Britannia valtasi Gibraltarin, joka sekin oli etnisesti omaleimainen niemenkärki. Mutta siihen emme nyt tässä kirjoituksessa puutu.

Marokko siis katsoo, että Espanja on siirtomaavaloittaja, jonka pitäisi lähteä viimeisistäkin linnakkeistaan Afrikan puolella ja jättää ne Marokolle. Jos näin on, silloin sama argumentaatio voitaisiin ulottaa Marokkoon itseensä, sillä onhan sekin aiemman kolonisaation tulosta - arabit eivät suinkaan olleet Maghrebin, auringonlaskunmaan, alkuperäisväestöä. Mutta vuosituhannen saatossa arabit ja amazighit ovat sekoittuneet ja monet arabivalloitusta Espanjassa johtaneet maurilaiset hallitsijat olivat pikemminkin amazighejä kuin arabeja.

Kun islam tuli Pohjois-Afrikkaan, tuli myös arabian kieli. Nykyiset pohjoisafrikkalaiset eivät ole joko arabeja tai amazighejä, vaan molempia. Niiden kohdalla, jotka yhä puhuvat berberikieliä äidinkielenään, asia on yksiselitteisempi, mutta paljon näitä laajempi joukko edustaa amazighien verenperintöä, kulttuuria ja perinteitä. Marokossa kolme berberikieltä voivat edelleen erittäin hyvin. Algeriassa kabyylit ovat yhä väkevästi amazighilaisia. Tunisiassa sen sijaan väki oli 1800-luvun lopulle tultaessa assimiloitunut kielellisesti tunisianarabiaan, mutta tunnustaa hyvin ylpeästi amazighilaiset juurensa. Esimerkiksi puolisoni suvussa ei ole enää vuosisataan puhuttu amazighiä, mutta silti kaikki ovat ylpeitä siitä osasta kulttuuriaan, joka kumpuaa suoraan maaperästä ja imee voimansa tuosta poikkeuksellisen maagisesta maasta kuin oliivipuu. On varmaan olemassa sellaisiakin ihmisiä ja perheitä, jotka katsovat olevansa vain arabeja tai vain amazighejä, mutta ulkopuolisen ei kannata heille sitä kahtiajakoa tuputtaa.

Jäljittäessämme kansakuntien vaiheita ja arvioidessamme, kuka on kenenkin perillinen, meidän on hyvä muistaa, että genetiikka, kieli, uskonto ja politiikka eivät seuraa samoja lakeja. Ne vaikuttavat toisiinsa ja siihen, keitä ihmiset lopulta ovat, mutta ne menevät moneen kertaan ristiin, jättäen jälkeensä sen sekoituksen, jota ihmiset tosiasiallisesti ovat.

Tämä ei päde vain Pohjois-Afrikkaan, vaan myös Espanjaan. Jos katsomme, että Marokko edustaa koloniaalista arabivalloittajaa eikä alueen alkuperäiskansoja, pätee sama silloin myös Espanjaan. Antiikin aikoina, kun Välimeren johtavia kauppakansoja olivat kreikkalaiset ja foinikialaiset, tämä Välimeren läntisin ääri oli erityisesti foinikialaisten siirtokuntien kohteena. Noita siirtokuntia olivat esimerkiksi nykyisen Andalusian Cádiz (antiikin Gades, foinikiaksi Ghadir) sekä tässä puheena olevat Ceuta ja Melilla.

Ceutan vanhin tunnettu nimi antiikin aikana oli Abyla, mutta se oli ilmeisesti kreikkalaisten antama. Roomalaiset muuttivat kaupungin nimeksi Septem Fratres eli Seitsemän veljestä, josta jäi arabiaksi jäljelle Sebta, johon nimeen puolestaan espanjalainen Ceuta pohjaa. Melillan vanhin tunnettu nimi oli foinikialaisten ja puunilaisten aikana Rusadir, joka viittasi kolmeen niemeen. Roomalaiset kutsuivat kaupunkia jonkin aikaa Flaviaksi, jonka jälkeen siellä ehtivät hallita myös vandaalit, bysanttilaiset ja visigootit, ennen kuin se siirtyi Fèsin kuningaskunnan rajakaupungiksi aina espanjalaisvalloitukseen saakka. Nykyinen nimi Melilla tulee luultavasti amazighin valkeaa tarkoittaneesta sanasta mlilet arabian kautta (Melilia), vaikkakin on esitetty myös, että nimi olisi kreikkalaista alkuperää ja viittaisi hunajaan (méli).

Kun nykyisen Tunisian paikalla sijainnut Karthago nousi Välimeren toiseksi suurvallaksi ja tunnetusti Rooman tärkeimmäksi kilpailijaksi, se peri foinikialaisten läntiset siirtokunnat nykyisissä Etelä-Espanjassa ja Pohjois-Marokossa. Läntisten alueidensa uudeksi pääkaupungiksi se perusti Carthago Novan, joka on nykyinen Cartagena Andalusiassa. Foinikialaisten ja heidän seuraajiensa puunilaisten eli karthagolaisten kolonisaatio alueella oli kauppakaupunkien kautta merkittävää, sillä nykyisestä Espanjasta muodostui keskeisin miesvoiman lähde esimerkiksi sille armeijalle, jonka Hannibal marssitti sotanorsuineen Alppien yli Italiaan.

Tiedetään varsin vähän siitä, keitä Etelä-Espanjan asukkaat ennen puunilaisia ja roomalaisia olivat kielellisesti, vaikka geneettisesti he toki elävätkin nykyisissä espanjalaisissa ja marokkolaisissa - ynnä muualla alueella ja varsinkin Latinalaisessa Amerikassa. Sen verran on kuitenkin pääteltävissä, että eteläinen Espanja, ainakin nykyinen Andalusia, oli kielellisesti seemiläistä, ja ennen puunilaistumistaan tuo väestö on hyvinkin saattanut olla sukua amazigheille. Pohjoisempana eli puolestaan kansoja, jotka lienevät puhuneet nykyisen baskin lähikieliä. Baskien kieli edustaa vanhimpia reliktikieliä Euroopassa ajalta ennen indoeurooppalaisten vyöryä, ja tämä näkyy myös geneettisinä yhteyksinä Iberian niemimaan ja Kaukasian välillä. Samaa joukkoa ovat saattaneet olla myös Italian niemimaan etruskit, joiden kieli on kadonnut.

Kuten historiasta tiedämme, Rooman valtakunta löi kolmen suuren puunilaissodan jälkeen Karthagon ja hävitti sen maan tasalle, kylväen suolaa sinne, missä nykyinen Tunisin hienostoesikaupunki Karthago sijaitsee. Puunilaisten siirtokunnista tuli roomalaisia kaupunkeja, ja Iberian niemimaasta Hispanian ja Lusitanian provinssit, jotka olivat nykyisten Espanjan ja Portugalin edeltäjiä. Roomalainen kolonisaatio roomalaisti väestöä Välimeren kaikilla puolilla, nykyisten romaanisten kielten puhujien lisäksi myös Pohjois-Afrikassa, jossa puhuttiin vielä pitkään sittemmin kadonnutta romaanista kieltä. Espanjalaiset kuitenkin säilyttivät romaanisen kielensä, ja romanisoivat mm. Galician ja Asturian keltit, Katalonian alun perin ibeeristä (ei-indoeurooppalaista) kieltä puhuneen väestön sekä kansainvaellusten alueelle tuomat germaaniheimot.

Kun Välimeri sitten keskiajalla muodostui uskonnolliseksi rajaksi kristikunnan ja islamin välille, on ymmärrettävää, että espanjalaiset näkevät itsensä enemmän roomalaisten kuin puunilaisten tai kelttien jälkeläisinä, ja että marokkolaiset näkevät itsensä enemmän arabien ja amazighien kuin puunilaisten, bysanttilaisten tai Iberiassa islamiin kääntyneiden eurooppalaisten jälkeläisinä. Mutta silti he voivat halutessaan löytää geeneistään, kielestään, tavoistaan ja historiastaan toisensa, milloin vain raaputtavat pintaa.

*   *   *

Edellä mainittu oli pitkä johdatus kysymykseen siitä, keitä espanjalaiset ja marokkolaiset oikeastaan ovat, jottei lukijalla olisi niin suurta houkutusta heittäytyä varmasti tietämään, miten asioiden pitäisi olla.

Nykyisten Ceutan ja Melillan asukkaat, vaikkeivät olekaan yksiselitteisesti espanjalaisia paitsi kansalaisuudeltaan, ovat useissa yhteyksissä osoittaneet, että enemmistö heistä - myös muslimiasukkaista - haluaa kuulua mieluummin Espanjaan kuin Marokkoon. Tätä on siis syytä kunnioittaa. Heidän tilannettaan on entisestään parantanut se, että Espanja myönsi kaupungeille itsehallinnon vuonna 1995. He ovat siis nyt vähän kuin ahvenanmaalaiset, joilla on yhdistäviä tekijöitä sekä Suomeen että Ruotsiin, mutta joille erikoisasema tuo etuja. Toki kummassakin, Ceutassa (83 000) ja Melillassa (87 000), on paljon enemmän asukkaita kuin koko Ahvenanmaan saaristossa (30 000) - ja yhteensä noin puolet siitä, mitä Islannissa (370 000).

Näillä siis mennään. Marokko on de facto tunnustanut kaupungit Espanjan hallinnassa oleviksi, vaikkei hyväksykään asiaa lopulliseksi. Espanja on de facto tunnustanut Marokon hallitsevan Länsi-Saharaa (entistä Espanjan Saharaa), vaikkei olekaan tunnustanut virallisesti Marokon suvereenisuutta tuohon alueeseen, kuten esimerkiksi Yhdysvallat on tehnyt kiitokseksi Marokon liittymisestä Abrahamilaiseen sopimukseen Israelin kanssa.

Länsi-Saharan konfliktia pitää yllä lähinnä Marokon itänaapuri Algeria, joka ylläpitää sissiliike Polisarion leirejä ja pitäytyy pyrkimyksessään päästä tuon alueen läpi Atlantille. Länsi-Sahara liittyy Ceutan kriisiin lähinnä siten, että kun Espanja ja Marokko ovat riidelleet aiheesta, yksi Marokon käytössä olleista painostuskeinoista on ollut jättää estämättä siirtolaisten pääsy Ceutaan ja Melillaan. Tämä on ollut taustalla useammassa takavuosina tapahtuneessa ryntäyksessä - joskin ne olivat pienempiä kuin nyt koettu.

Mitä nyt siis tapahtui? Noin 60 000 ihmistä, joista suurin osa oli nuoria miehiä, rynni sekä uimalla että aitojen yli Ceutaan. Pienempi määrä, pari tuhatta, teki saman Melillassa. Suurin osa rynnijöistä oli ilmeisesti marokkolaisia, mutta kuvissa näkyy myös kauempaa Afrikasta Marokkoon tulleita. Ryntäys oli poikkeuksellisen intensiivinen, koska se tapahtui vain noin vuorokaudessa. Pienempi määrä yrittäjiä on pyrkinyt Ceutaan ja Melillaan vähän väliä, mutta siitä selvitään, sillä Ceuta ja Melilla ovat irrallaan Schengen-vyöhykkeestä, eivätkä näihin enklaaveihin päässeet pääse matkustamaan manner-Espanjaan vapaasti.

Taustalla oli villitys, joka levisi somessa - erityisesti TikTokissa, Whatsapp-ryhmissä ja näemmä myös Instagramissa. Voi olla, että muuallakin. Osa oli ilmeisen masinoitua. Osa oli ilmeisen spontaania. Masinoitua oli esimerkiksi selvien kehotusten, propagandan ja ohjeiden jakaminen, jolla saatiin aikaan ryntäyksen yhtäaikainen ajoitus. Spontaania oli puolestaan tämän moninkertaistava vertaisjakaminen, johon yhdistyi taannoisen Syyrian pakolaisryntäyksen tapaan videoiden jakaminen sankarilliselta matkalta Eurooppaan.

TikTokin ja Whatsappin videoissa väitettiin, että Espanjan raja on auki eikä ketään voitaisi enää palauttaa suoralta kädeltä. Väitteet perustuivat tahallisesti vääristeltyyn versioon Espanjassa hiljattain tehdystä lakimuutoksesta. Videot jakoivat myös tietoa reiteistä Ceutan läheisyyteen, lahden ylittämisestä sekä kaupoista, joista saattoi ostaa märkäpukuja, kellukkeita ja vedenpitäviä pusseja kännyköille ja lompakoille. Disinformaatiokampanjan käynnistystä oli kuitenkin edeltänyt aika, jonka aikana "asiakkaita", ts. lähtöhaluisia nuoria, oli kerätty ryhmien seuraajiksi. Tämä osa toimintaa ei ollut spontaania.

Kun ryntäys Ceutaan oli alkanut, alkoi hybridioperaation toinen osa: propagandavyörytys länsimaihin. Tästä vastasivat erityisesti Venäjä tuhansine varta vasten perustettuine tileineen, Trumpin Amerikka, MAGA-liike ja Elon Musk monistaen Venäjän propagandan megafonitasolle. Näitä resonoi välittömästi eurooppalainen äärioikeisto, joka saatiin helposti lankeamaan heille tarkoitettuun ansaan ja hajottamaan Euroopan solidaarisuutta hetkellä, jona sitä olisi pitänyt Espanjalle antaa.

Missä määrin nämä samat tahot olivat osallisia Ceutan siirtolaisryntäyksen somemasinointiin ja missä määrin vain hyödynsivät sitä nopeasti omiin tarkoituksiinsa, ei ole vielä kovin hyvin selvillä, mutta on syytä kiinnittää huomiota siihen, että Trumpin hallinnon propaganda Espanjan vasemmistohallitusta ja sen maahanmuuttopolitiikkaa vastaan oli alkanut jo merkittävästi ennen siirtolaisten syöksyä Ceutaan. Ja mikä vielä merkittävämpää, tuo propaganda oli myös kyseenalaistanut Ceutan ja Melillan kuulumisen Espanjaan, aivan kuin käsikirjoitus olisi toimitettu heille jostain muualta.

Espanjassa syyttävät sormet osoittivat nopeasti Marokkoon, mutta tämäkään selitys ei ollut tyhjentävä. Marokon viranomaiset olivat kiistatta passiivisia kriisin alkaessa, mutta ryhtyivät kuitenkin rivakkaan yhteistyöhön Espanjan kanssa vain vuorokauden sisällä kriisin käynnistymisestä, minkä ansiosta suurin osa Ceutaan rynnänneistä saatiin palautettua Marokkoon jo seuraavan päivän aikana. Osa lähti vapaaehtoisesti havaittuaan, etteivät heitä masinoineet huhut pitäneetkään paikkansa - Ceutassa ei odottanut vapaa pääsy Eurooppaan. Osan taas viranomaiset saattelivat rajan yli takaisin.

Muutamia tuhansia on yhä Ceutassa ja ehkä myös Melillassa. Näistä ainakin osa on alaikäisiä, joita Espanja ei katsonut voivansa palauttaa aikuisten lailla, vaan ryhtyi rekisteröimään heitä ylikuormitetuissa vastaanottokeskuksissa.

Kukaan ei kuitenkaan jatkanut Ceutasta ja Melillasta manner-Eurooppaan. Yksikään ei tullut Viron-laivoilla Suomeen, vaikka tuhat sometietäjää näin väitti. Tosin laivaan ajettaessa kysyttiin ensi kertaa pitkään aikaan oleskelulupaa puolisoltani, mikä lienee ollut seurausta tästä kriisistä, eikä se meitä haitannut tai loukannut, koska joka tapauksessa tuossa kohtaa joutuu pysähtymään luukulle ja näyttämään henkilöllisyystodistuksia.

*   *   *

Näin kriisin alusta alkaen somevirrassani kaksi täysin eri todellisuutta.

Yhdessä todellisuudessa oli marokkolaisnuorten yhtäkkiä joka paikkaan jakamia videoita, joissa mentiin nauraen ja huudahdellen moottorikumiveneillä merelle tai keräännyttiin Espanjan lippujen ja Viva España! -huutojen kanssa Ceutaa lähellä olevaan Fnideqin marokkolaiskaupunkiin. Ensimmäisiä tuollaisia videoita nähdessäni ajattelin hajamielisesti, että ovat varmaan jalkapallofaneja, jotka kannattavat Espanjan maailmanmestaruutta. Näitä videoita alkoi tupsahdella runsaasti myös pohjoisafrikkalaisilta, jotka jo olivat Euroopassa, esimerkiksi Ranskassa tai Espanjassa.

Jälkeenpäin ajatellen oli huomiota herättävää, että minä näin niin paljon näitä itselleni täysin tuntemattomien nuorten videoita. Taustalla täytyy olla algoritmista vaikuttamista niiden näkyvyyden lisäämiseksi, mikä tietysti herättää kysymyksen amerikkalaisten somealustayhtiöiden osallisuudesta Ceutan kriisin masinointiin - joko tahallisesti tai välikappaleena vaikuttamisen maksaneille tahoille, esimerkiksi venäläisille. Minulla on verkostoissani molempien vaikuttamisen kohteina olleiden ryhmien edustajia - pohjoisafrikkalaisia nuoria aikuisia ja maahanmuuttokriittisiä eurooppalaisia. Näin ollen olen voinut valikoitua algoritmisesti näiden videoiden näkijäksi.

Toisessa todellisuudessa oli miltei reaaliaikaisesti joka tuutista tulvinutta länsimaisen äärioikeiston hysteriaa: matuinvaasio, zombiapokalypsi, joukkoraiskauksia, kristittyjen vainoja, sydänten syömisiä. Eurooppa romahti jo, islamistit karjuvat Allahu akbaria, vihaisia partanaamoja Koraanien kanssa (jostain aivan muualta maailmasta, aivan muuna ajankohtana), ja niin edelleen. Monet aiemmin ihan järkevinä pitämäni ihmiset, jotka eivät edes ole persuja, käyttivät sellaisia sanoja kuin roskaväki, ali-ihmiset, suosittelivat tilanteen ratkaisemista konekivääreillä tai myrkkykaasuilla.

Solidaarisuuden sijaan vyörytyksen kohteeksi joutunut Espanja joutui toisen vyörytyksen, äärioikeistolaisen propagandatulvan, kohteeksi. Kaikki mahdollinen paha ja iljettävä kaivettiin esiin Espanjasta, sen vasemmistohallituksesta ja pääministeri Pedro Sánchezista. Tai siis ei kaivettu vaan kopioitiin valmiiksi syötetystä venäläisestä ja trumpilaisesta propagandasta.

Eurooppa meni vuorokaudessa täysin sekaisin ja raiteiltaan, ja sitä oli todella rumaa katsoa.

Mainitsin edellä, että näin somessani kaksi täysin eri maailmaa. Toistan vielä, miltä nämä kaksi maailmaa näyttivät: 

Marokkolaisten nuorten videoissa hurrattiin, naurettiin, ylistettiin Espanjaa ja liehutettiin sen lippuja. Nämä olivat tavallisia siirtolaisiksi haluavia nuoria, jotka haaveilivat paremmasta elämästä Euroopassa - työpaikoista, paremmista palkoista, vapaudesta. Videoilla ei näkynyt vihaisia islamisteja huutamassa kuolemaa Euroopalle, Amerikalle, Israelille tai ylipäätään kellekään.

Hysteeristen eurooppalaisten videoissa sen sijaan oli elokuvaklippejä muureja päin ryntäävistä zombeista, videokuvaa jostain islamistisesta mielenosoituksesta jossain päin maailmaa kaukana Marokosta, meemejä, joissa leikiteltiin ajatuksilla kansanmurhista, joukkoraiskauksista ja hassuteltiin kivoilla pelihetkillä ja muilla oletetusti suvaitsevaiston suista kuulluilla ilmauksilla. Vaatimuksia Espanjan sanktioimiseksi ja erottamiseksi Schengen-alueesta, vaikka yksikään Ceutaan ryntääjä ei ollut tullut eikä tulossa Schengen-alueelle.

Näiden kahden todellisuuden välinen ero oli absurdi, eikä mairittele eurooppalaista sivilisaatiota.

Koko Viron-matkamme aikana puolisoni ei juuri kommentoinut Ceutaa mitenkään, vaikka varmasti näki omassa somessaan videoita molemmista todellisuuksista. Me kuitenkin tunnemme molemmat maailmat. Tiedämme, mistä pohjoisafrikkalaiset nuoret aikuiset haaveilevat, ja kuinka kaukana nuo haavekuvat usein ovat Eurooppaan päässeiden siirtolaisten todellisuudesta. Tiedämme, kuinka Euroopassa olevat omalta osaltaan lisäävät epärealistisia haavekuvia yrittämällä esittää somessa elämänsä täällä olevan paljon leveämpää ja menevämpää kuin se todellisuudessa on. Tiedämme myös, mitä eurooppalaiset näistä ihmisistä ajattelevat - joko suorasukaisemmin tai holhoavan kohteliaammin.

Nämä maailmat eivät kerta kaikkiaan kohtaa. Välissä ei niinkään ole uskonnollinen, kulttuurinen eikä rodullinen muuri, vaan sukupolvien ja propagandalla luotujen harhaisten todellisuuksien muuri. Ja tietysti kasa surullisia rakenteellisia ongelmia, joita niin Eurooppa kuin Pohjois-Afrikan maatkin näyttävät olevan kykenemättömiä korjaamaan. Ja niinpä tämä sama jatkuu, ruokkii epätoivoa yhtäällä ja vihaa toisaalla, katkeruutta yhtäällä ja hysteriaa toisaalla.

*   *   *

Eikä mikään tästä ole tietenkään sattumaa. Espanjan ja Ranskan vaalit häämöttävät. Putinin Venäjällä ja Trumpin hallinnolla tekno-oligarkkeineen on yhteinen intressi vaihtaa valta näissä suurissa Euroopan maissa. Ei ole tietenkään sattumaa sekään, että Espanjan vastaiseen hyökkäykseen lähtivät heti mukaan Italian oikeistohallitus, Saksan AfD ja Suomen Perussuomalaiset.

Vaan oli asian kehkeytymisessä toki osansa myös Sánchezin hallituksella. Hän sai äärioikeistojen vihat päälleen erityisesti pyrkimyksellään laillistaa suuren määrän paperittomia siirtolaisia Espanjassa. Kun aloite käynnistyi, kävi nopeasti ilmi, että laittomasti Espanjassa olevia siirtolaisia olikin paljon enemmän kuin hallitus oli olettanut; määrä nousi nopeasti kohti kahta miljoonaa. Muun Euroopan mielikuvituksessa nämä tietysti olivat muslimisiirtolaisia Afrikasta ja Lähi-idästä, mutta todellisuus oli toinen: Espanjassa ylivoimaisesti suurin paperittomien maahanmuuttajien joukko olivat Latinalaisesta Amerikasta tulleet, joita osoittautui olevan kaksi kolmannesta laillistamista anoneista. 

Nämä puhuvat espanjaa, joten heidän on ollut varsin helppo päästä halpatöihin Espanjaan, ja heidän on myös ollut melko vaivatonta päästä sinne, jos vain ovat onnistuneet saamaan viisumin ja lentoliput. Yksinään venezuelalaiset muodostivat suurimman yksittäisen Eurooppaan saapuneiden maahantulijoiden ryhmän - ja näistä suurin osa tuli juuri Espanjaan, jossa tiedettiin jo vuoden 2025 alussa olevan 700 000 venezuelalaista. Noin neljännes Sánchezin aloitteessa laillistamista anoneista ihmisistä oli venezuelalaisia. Perspektiivin saamiseksi tätä määrää kannattaa verrata vaikkapa siihen, että kaikkien Suomeen tulevien turvapaikanhakijoiden kokonaisluku on vuosittain noin 1500-2500 henkeä.

Espanja on kausityömaa, jossa sekä maatalous että turismi pyörivät hyvin suurelta osin kausiluonteisella vierastyövoimalla. Tämä myös selittää sen, miksi Espanja on tarkoituksella päästänyt maahan suurempia määriä ulkoeurooppalaisia kuin moni muu Euroopan maa. Näitä on toki perinteisesti tullut myös naapurimaasta Marokosta, mutta Espanjan poikkeukselliset paperittomien luvut selittyvät ennen kaikkea latinalaisamerikkalaisilla.

Joka tapauksessa, Ceutan kriisin ensipäivinä Euroopan yhtenäisyys ja solidaarisuus pettivät. Monien tavallisten somenkäyttäjien lisäksi päättävissä asemissakin olevat vajosivat hysteriaan ja lankesivat helppoon ansaan - tai sitten käyttivät kyynisesti hyväkseen tilaisuutta rumaan keppihevosteluun.

Onneksi Eurooppa on kuitenkin myös oppinut saamaan itsensä ruotuun. Kun Euroopan sisäministerit pitivät kriisikokouksensa, solidaarisuutta jo löytyi.

Myös Espanja ja Marokko saivat nopeasti rivinsä ruotuun. Molemmat antoivat ulos samansuuntaista tiedustelutietoa - epäilemättä koordinoidusti. Ikävät tökkimiset jätettiin medialle ja syytettiin laitonta maahanmuuttoa organisoivaa järjestäytynyttä rikollisuutta. Sitä vastaanhan sopiikin kamppailla, eikä ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun Euroopan porttien ulkopuoliset portinvartijat ulosmittaavat ongelmista tukirahoja poliiseilleen, rajavalvojilleen ja tiedustelutoimialoilleen.

Suurin osa Ceutaan tunkeutuneista palasi vuorokauden sisällä vähin äänin takaisin Marokkoon. En ole nähnyt heidän videoitaan enää somessa. Sen sijaan jokunen Ceutan vastaanottokeskuksessa tai sen pihalla maleksiva yhä postailee ja heiluttelee toiveikkaasti Espanjan lippua.

Osalle tämä oli viimeinen retki. Suuren ryntäyksen jälkeen Marokon viranomaiset poimivat 11 kuollutta omalta alueeltaan ja Ceutan viranomaiset taas ensin viitisenkymmentä, sitten luku nousi 72:een ja nyt voitaneen puhua noin sadasta kuolonuhrista, joista suurin osa hukkui. Se on todella ikävä hinta yhden viikonlopun somehysteriasta.