Porkkalassa ja Tallinnassa

Viime viikolla vietettiin eräitä merkkipäiviä ja olihan sitä ennen sunnuntaina äitienpäiväkin. Tuomet kukkivat, tämän vuodenajan heleä vihreys vallitsee. Kurkimäkeen saapuivat herne- ja pensaskertut, kultarinta, eilen ensimmäiset tervapääsky, lehtokerttu ja kivitasku. Kivitaskua saikin tänä vuonna odotella, ja kun hernekerttu yleensä tulee sylviakertuista ensimmäisenä, nyt se jäi kauas jälkeen mustapääkertuista, joita olivat metsät pullollaan jo kuun alusta.

Kivikon lätäkköön näkyy asettuneen pysyvästi tavi. Mahtaneeko olla sama, joka löytyi sieltä talvellakin?

Helatorstaina ajoimme jälleen Porkkalanniemelle ja kävimme ennen sitä Eestinkylän Firefishissä, jossa ovat seutukunnan parhaat purilaiset. Varpuset sirkuttivat, leivot liversivät korkealla taivaalla ja yli meni auroissa satoja haukahtelevia valkoposkihanhia.

Mutkittelevaa tietä niemenkärkien mestoille. Vetokankaan rannassa oli leireileviä nuoria telttoineen tungokseksi asti. Silti lahdella kellui suurina lauttoina vesilintuja: haahkoja, alleja ja mustalintuja. Tiirat kirahtelivat, koiramme kastautui Suomenlahden murtovetisissä aalloissa, vaikkakin tarkoittamattaan.

Mäntykankaan halki kulkevalla polulla Telegrafbergetiltä vanhalle luotsiasemalle oli äänessä metsäkirvisiä ja vihervarpusia. Luotsikärjen edustalla näkyi jostain syystä vähemmän vesilintuja kuin Dragetin edustalla, mutta samoja lajeja. Ehkä tuuli oli painanut vesiäislauttoja syvemmälle lahteen.

Oli tarkoitus mennä Pampskatanille, josta on viime aikoina nähty kyhmy- ja allihaahkoja, mutta sinne ei vienyt tietä ja viimeiseltä parkkipaikalta päädyimmekin epähuomiossa kävelemään syvälle Tullandetille, kunnes vastaan tuli joka polun päässä yksityisalueita. Parkkipaikan edustan salmella oli kuitenkin molemmin puolin siltaa kaikenlaisia lintuja: silkkiuikut ja kyhmyjoutsenet rakensivat pesiä, pari mustakurkku-uikkua uivat salmella. Harmaasorsia ja isokoskeloita kisaili polskien ja käristen. Vastaan lensi etelästä matalalla komea mehiläishaukka.

Tuli mieleen, että Porkkalanniemelläkin voisi asua. Kirkkonummen päässä valtatien varressa oli parkkipaikka, josta pääsisi bussilla Helsinkiin töihin ja takaisin. Kun vain ei tarvitsisi kantaa huolta siitä, että neuvostomiehitys vielä jonain päivänä palaa. Onneksi on Nato, vaikka sen suurin jäsenmaa sitä aktiivisesti yrittääkin hajottaa.

Perjantai oli välissä työpäivä, mutta töiden jälkeen soimme toisillemme viikonloppuretken Tallinnaan. Kaukaisempiin matkoihin ei nyt ole varaa, omistusasumisen vastikkeiden ja Helsingin hinnannousujen syödessä kaikki tulot. 

Menomatkalla Suomenlahden yli, illansuun matalassa auringossa, oli merellä uskomattoman hienoa arktikaa, arktisten vesilintujen ja kahlaajien massamuuttoa, jota nähdään Suomen rannikon niemenkärjiltäkin, mutta josta merkittävä osa menee merellä rantastaijaajien ulottumattomissa. Onneksi olin ottanut kannelle laitteet mukaan. Tuhansia alleja ja mustalintuja, niin ikään tuhansia valkoposki- ja sepelhanhia, satoja kuikkia, runsaasti myös haahkoja, koskeloita, ruokkeja ja riskilöitä. Siellä täällä lehahti merikihu ja ulapalla lepatteli iso parvi pikkulokkeja.

Tallinnaan oli jo ennen Suomea saapunut tervapääskyjä, ja puistoissa lauloivat kultarinta, sylviakertut ja sirittäjä. Toompealla oli tuulihaukkapariskunta ja hemppoja. Näin vanhassakaupungissa kolmesti mustaleppälinnun ja sellainen raksutti Raatihuoneentorillakin. Vasta edellisellä viikolla olin nähnyt yhden myös Helsingissä, tosi pitkästä aikaa.

Teimme ostoksia Rottermannissa ja etsin kirjakaupoista Meelis Friedenthalin Mesilasi, mutta se oli kaikilta loppuunmyyty. Keinoälyni suositteli tuota tarttolaista professoria "Viron Kännönä". Mesilased näyttää olevan hyvin hankala saada jopa netistä, mutta ainakin yhdessä tarttolaisessa divarissa näyttäisi olevan toinen lupaavalta kuulostava kirja häneltä, Inglite keel. 

Puolisoni puhui puistossa pitkään Jean Cocteausta ja toivoi, että luen jotain häneltä, joten teen sen, mutten viroksi. Illallistimme Munga Keldrissä, koska Dominic oli täyteen buukattu, ja seurasimme euroviisuja Hell Huntissa. Olimme hetkittäin onnellisia, ainakin milloin emme muistaneet murehtia Suomen ankeaa työmarkkina- ja ostovoimatilannetta.

Brysselissä

Istanbulista palattuani ehdin olla vain pari päivää Suomessa, kun jo koitti seuraava työmatka, tällä kertaa Brysseliin, jossa vietin viikolla kolme päivää. Edulliset lennot oli loppuunmyyty ja jäljellä vain törkeän kalliita, joten lensin sekä mennen että tullen SAS:illa Kööpenhaminan kautta. Toimihan tuokin yhteys. Majapaikkana oli vaatimaton huoneisto Etterbeekissä, ei kovin kaukana paikasta, jossa asuin kaksi vuotta 2020-2022.

Bryssel herätti minussa yllättävän paljon nostalgisia tunteita noilta kahdelta vuodelta, ehkä siksi, etten ollut käynyt kaupungissa sen jälkeen kun muutin sieltä pois. Kahteen vuoteen mahtui paljon ja ne olivat muutenkin perin epätavallisia. Ensin elettiin pandemia-aikaa, kamppailtiin matkustusrajoitusten ja rokotusten saatavuuden kanssa. Sitten Taliban valtasi Afganistanin ja Venäjä käynnisti täysimittaisen hyökkäyssotansa Ukrainaa vastaan, ja ihmiset unohtivat pandemian. Nyt näyttäisi jo uusi pandemia tekevän tuloaan.

Brysselin vuodet muuttivat elämäni tyystin myös siksi, että tuona aikana tuleva puolisoni tuli elämääni. Tunsin hänet jo pari vuotta ennen, mutta etäisemmin. Pandemiaa oli osaltaan kiittäminen siitä, että moni alkuperäinen suunnitelma muuttui ja kaikki hänen yliopistokurssinsa muuttuivat etänä tehtäviksi, joten hän saattoi yhtä hyvin hengailla luonani Brysselissä, ja niin tuosta kaupungista tuli ensimmäinen varsinaisesti yhteinen paikkamme.

Yhteisten paikkojen määrä lisääntyi sitten eksponentiaalisesti, koska ottaen huomioon, että elettiin pandemiavuosia, matkustelimme pitkin poikin Eurooppaa hämmästyttävän taajaan. Se johtui tietysti siitä, että Bryssel sijaitsee niin suotuisassa paikassa automatkailun kannalta, ja aina välillä piti ajaa myös Suomen ja Belgian väliä eikä matkaseura ollut haitaksi.

Entisille kotikulmille oli rakennettu jälleen uutta ja modernia, mutta Padovan pyhän Antoniuksen kirkko ja tyhjillään oleva entinen sotilassairaalan kappeli olivat yhä paikoillaan. Moni vanha vakioravintolakin oli ennallaan. Kävin illallistamassa vanhan suomalaisystäväni kanssa entisten kotikulmien suosikkipaikassa Vesuviossa. Entisellä työpaikallani kävin sekä tiistaina että torstaina, ja keskiviikko siinä välissä kului kokonaan matkan varsinaisena syynä olleessa konferenssissa. Illalla ehdin kuitenkin irlantilaispubiin Kiovassa olleiden ja Brysseliin päätyneiden seuran iltamissa.

Siellä täällä oli tyhjiä tunteja, joiden aikana kävin istumassa ja lukemassa puistojen penkeillä ja kahvilla yksityisystävien kanssa Jourdanilla. Brysseliin olivat jo tulleet tervapääskytkin, vaikka ilmat olivat kahtena kolmesta päivästä sateisia. Tiltaltit, punarinnat, peukaloiset ja rautiaiset lauloivat Cinquantenairen puistossa. Leopoldinpuistossa oli poikueittain niilinhanhia ja pyrstötiaiset hilluivat puissa. Lyseon pojat istuivat rivissä veteen kaartuvalla kaatuneella jalopuulla kuin jonkin trooppisen lammen iibikset. Rue Froissartilla söin tiramisun Tintille, Marsupilamille ynnä muille omistetussa sarjakuvakahvilassa ja Chaussée de Wavrella vierailin pienkustantajia myyvässä kulttuurikirjakaupassa Librairie Maelströmissä.

Leopoldinpuistossa luin loppuun mielenkiintoisen suomalaisromaanin, Lauri Mäkisen esikoisen Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset, joka kertoo suomalaisista lähetyssaarnaajista Ambomaalla - silloisessa Saksan ja sittemmin Britannian Lounais-Afrikassa, nykyisessä Namibiassa - 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Hyvin kiinnostava sekä miljöön että kontekstin kautta, vaikka romaani sitten keskittyikin varsin paljon ihmissuhteisiin. Mitään pyhimyksiä eivät tämänkään kirjan uskovaiset lopulta olleet, joskaan eivät mitenkään kunnottomiakaan. Myös ambojen kulttuurin kuvaus oli kiitettävän selväpäistä - välttäen sekä kauhistelun että kaunistelun.

Palattuani Helsinkiin kävimme puolisoni ja koiran kanssa jälleen Porkkalanniemellä, jonne meitä vetivät Eestinkylän Firefishin hampurilaiset, mutta Firefish sulkeekin lauantaisin kovin aikaisin, joten päädyimme Café Porkkalan asiakkaiksi. Lammen rannassa oli taas isokoskeloita ja rantasipi. Tällä kertaa yritimme Lähteelän polkuja ja Sundsin maastoa. Lahdilla oli haahkoja, kevään ensimmäinen näkemäni pilkkasiipi, kala- ja lapintiiroja ja haarapääskykin viiletti ohitse.

Vapun jälkeen

Vapunpäivä Istanbulissa kehkeytyi logistisesti varsin haasteelliseksi, kun poliisi eristi kokonaan Taksimin ja Istiklalin monine sivukatuineen eivätkä kaupungin Euroopan-puoleisen osan keskeisimmät metroasemat ja muu julkinen liikenne toimineet normaalisti.

Majoituspaikkani oli Feridiyellä lähellä Taksimia ja minun oli siten mahdotonta mennä kävellen niille ostoskaduille, joille olin aikonut. Päivä oli myös niin sateinen ja kolea, ettei silloin huvittanut mennä luontoon kaupungin ulkopuolelle. Lähdin kävelemään alaspäin toivoen, että jossain kohdin pääsisin sivukaduille ja Galatan tornille, mutta turha toivo. Poliisin sulut jatkuivat alas Kultaisen sarven rantaan saakka. Niinpä päädyin keskeisyydestään huolimatta tuntemattomaksi jääneeseen Kasımpaşan kaupunginosaan, joka on saanut nimensä Kasımpaşan moskeijan mukaan. Aluetta pidetään työväenluokkaisena ja konservatiivisena, mutta yhtä kaikki se ei ollut hullumpi paikka viettää aikaa tiesulkujen haitatessa elämää muualla. Kahvi, tee, kebab ja juustopiiraat eivät ainakaan lopu, hinnat olivat edullisia ja vaatebasaarista löytyi sellaisia helmiä kuin länsimaisten roadmanien suosimia feikkimerkkivaatteita myyvä Getto Clothing. 

Aikani tuossa ympäristössä sadetta pideltyäni ja aluetta katseltuani lähdin sovellustaksilla täysin toisenlaiseen maailmaan, Istanbulin vauraimpiin osiin kuuluvaan Nişantaşıin, joka oli puolestaan täynnä aitoja merkkivaatteita myyviä eksklusiivisia liikkeitä ja näyttäytymiskahviloita, joissa myös hinnat olivat länsimaista tasoa. No, tulipa sekin alue nähtyä, vaikken löytänytkään sitä burgundinpunaista pikkutakkia, jota olin lähtenyt sinne etsimään.

Auringonlaskua kohti katsastin vielä koko pituudeltaan muuttolintuja keräävän Maçka-puiston, josta löytyivät mm. kevään ensimmäinen pajulintu ja pikkusieppo. Paluu Taksimille vaati kilometrien kävelyn valtateiden laitoja, koska taksit sen enempää kuin muutkaan liikennevälineet eivät päässeet läpi poliisisuluista, jalankulkijat sen sijaan pääsivät. Tunnelma oli vähän kuin Beirutissa kesän 2006 pommitusten aikaan, kun siltoja ja teitä oli niin paljon poikki ja autoruuhkat tukkivat muita teitä, että ihmiset joutuivat lakkuineen ja muineen kulkemaan pitkiä matkoja päästäkseen lyhyen matkan. Niihin aikoihin verrattuna nyt oli keinoälystä paljon apua sulkujen ja reittien selvittämisessä reaaliaikaisesti.

Lauantaina kaikki sulut oli raivattu pois ja kaupunki palautunut täysin normaalitilaan. Niinpä söin rauhassa aamiaiseni syyrialaisen pyörittämässä paikassa, jossa remusi myös runsaalla viinillä ja ehkä väkevämmilläkin aineilla aamunsa aloittanut seurue georgialaisia. Sitten otin Taksimilta metron Gayrettepeen ja sieltä toisen lentokentälle. Ehdin kopata kentältä mukaan kaksi pulloa turkkilaisia punaviinejä - aiemminkin hyväksi havaitun Corvuksen ja uuden tuttavuuden Mon Rêven - ja lensin aurinkoiseen, heleän vihreäksi muuttuvaan Helsinkiin. Sunnuntaina grillasimme naudanlihaa noiden, parin duerolaisen ja yhden sardinialaisen viinin kera.

Sunnuntaina olivat ensimmäiset kirjosiepot jo saapuneet Kurkimäen nimikkomäen metsään. Maanantaina niille tekivät seuraa ensimmäiset pajulinnut, ensimmäinen leppälintu, mustapääkerttu ja satakieli. Kivikon lätäköllä juoksenteli ensimmäinen rantasipi. Koiranulkoilutusreitin lintulista on näin ollen kasvanut jo 83 lajiin.

Lentokoneessa katsoin Sisu II:n, jossa oli herkällä silmällä käsitelty suomalaista kansanluontoa. Aatami Korpi palaa miehitettyyn Karjalaan noutamaan ryssän vallan alle jääneen mökkinsä hirsiä ja joutuu tuhoamaan merkittävän osan Neuvostoliiton puna-armeijan, erikoisjoukkojen ja KGB:n kalustosta ja kapasiteetistä saadakseen hirret vietyä Suomen puolelle. Vuorosanoja hänelle ei ollut turhaan kirjoitettu.

Grilli-iltana katsoimme Gladiaattori II:n, jossa keisariveljekset Geta ja Caracalla sekä pretoriaanikaartin komentaja Macrinus perustuivat löyhästi todellisuuteen, mutta muu oli sitten köykäistä Hollywood-rymistelyä, jossain määrin samalla juonenkuljetuksella kuin Sisu, mutta ilman suomalaiskansallisia erityispiirteitä. Puolisoni tunnisti monta kuvauspaikkaa Tunisiaksi, joka sai elokuvassa esittää antiikin Roomaa - mm. El Djemin amfiteatteri oli päässyt elokuvaan.

Idän niemiä ja Istanbul

Vietän vapunpäivää sateisessa ja koleassa Istanbulissa, jossa kuvernööri on kieltänyt kaikki vapputapahtumat keskusta-alueilla tällä puolen salmea, ja poliisit ovat tukkineet ennalta-ehkäisevästi aidoilla ja mellakantorjuntajoukoilla Taksim-aukiota ja Istiklal-katua. Taustalla on pelko perinteisistä vappumellakoista, joita Turkin vireä laitavasemmisto on tavannut järjestää. Esimakua saatiin jo maanantaina jalkapallohulinoiden muodossa.

Tulin Istanbuliin viikko sitten, mutta sitä ennen ehdimme käydä katsastamassa kaksi itäistä niemeä, siis nykyisestä itähelsinkiläisestä asuinpaikastamme katsoen itään sijaitsevaa niemennokkaa, jotka työntyvät Helsingin rannikkoa rikkovien lahtien väliin.

Ensin oli vuorossa Ramsinniemi, josta totesin hämmästyksekseni, että se oli minulle yhä aivan uutta maastoa. Edes ajomatkalla Meri-Rastilan läpi oikein mikään ei soittanut kelloja minulle eikä puolisolleni. Luultavasti paikka on vain niin sopivasti tärkeimpien reittien katveessa, ettei sinne tule mentyä muuten kuin varta vasten. Sukkar-koiramme tuli mukaan.

Ramsinniemellä on hienoja rantoja, sekä kivisiä että puiden varjostamia, ja molemmin puolin lahdilla kellui paljon vesilintuja, tosin erilaisia. Länsipuolella oli suojaisempien vesien lajeja, kuten sinisorsia, tukkasotkia ja silkkiuikkuja, itäpuolella sen sijaan aalloilla kellui suurina lauttoina haahkoja ja alleja. Haahkojen huhuilu ja allien auli-ulvahtelu kantautui myös lahdelta taajaan. Koskeloita oli kumpaakin lajia. Korppi näyttäytyi kronkkuen. Jossain kaukana paukkuivat Santahaminan suurtykit, palauttaen mieleen, että sota on joka päivä lähempänä.

Ramsinniemen polut eivät olleet kunnolla merkittyjä, eivätkä mahdollistaneet loogista kierrosta niemen ympäri, vaan törmäsivät yhtenään taloihin ja yksityisalueisiin, mutta vajavaisesta infrasta oli se etu, että niemi oli miellyttävän ihmistyhjää. 

Vielä ennen Istanbulia menin viimeiseksi iltapäiväksi idän suunnassa seuraavalle niemelle, Kallahdenniemelle, jota lintuharrastajat kutsuvat yleisesti Kallvikiksi, vaikka jälkimmäinen oikeastaan viittaa vieressä olevaan lahteen. Suomen huonoon elintasoon, työllisyystilanteeseen ja ostovoiman romahdukseen turhautunut puolisoni ei lähtenyt mukaan. Hän haluaisi pois Suomesta, mutta minua sitoo sinne työpaikkani.

Minä löydän iloni ilmaisista asioista, kuten metsä tai niemenkärki. Vaikka puolisonikin nauttii luonnosta, hän haluaisi myös urbaania elämää: kahviloita, kaupungilla käymistä, ostoksia. Hän haluaisi istuskella ystävien kanssa ja matkustaa spontaanisti johonkin, joutumatta koko ajan murehtimaan, millä seuraavat vastikkeet taas maksetaan. Ja koska tuo murehtiminen on minun tehtäväni, olen ilonpilaaja, elämänilon siis.

Todellisuudessa elämänilon pilaaja on suomalainen sääntely, joka on kurjistanut elämämme Euroopan paarialuokkaan. Suomalaiset eivät sitä tosin hevillä tajua. He vastailevat yhä onnellisuuskyselyihin julistaen peruspalvelujen toimivan ja terveydenhuollon ja koulutuksen olevan maailman huippua. Tämä johtunee vain siitä, etteivät suomalaiset tunne lainkaan edes lähellä sijaitsevien maiden normaaleja elinoloja.

Suomihan nimenomaan ei ole palveluyhteiskunta. Siellä ei saa mitään palvelua paitsi itsepalvelua, joka sekin on tehty eläkeläisten näkökulmasta aivan liian hankalaksi digisäätämiseksi. Suomessa ei ole toimivaa julkista terveydenhuoltoa - esimerkiksi sellaista kotilääkärijärjestelmää, jollainen useimmissa Euroopan maissa on. Suomalaiset eivät tätä tiedä siksi, että heistä vain eläkeläiset, työttömät ja maahanmuuttajat ylipäätään käyttävät julkista terveydenhuoltoa. Suurin osa väestöstä käyttää subventoitua yksityistä, kuten työterveydenhuoltoa.

Viro on jo ohittanut Suomen sekä terveydenhuollon että koulujärjestelmän tasossa. Suomessa on ollut paljonkin hyvää, mutta hyvää ei pidetä, vaan se uudistetaan väkisin pois. Ja se, mitä jää jäljelle, tehdään liian kalliiksi ja liian raskaaksi. Ruotsi taas teki tarpeelliset julkisen sektorin uudistuksensa jo vuoden 2008 lamasta oppineena, ja on siitä asti kasvattanut eroa taantumus-Suomeen.

Mutta palataanpa Kallahdenniemelle. Siellä oli vielä hienommat maisemat kuin Ramsinniemellä, mutta valitettavasti myös väkeä liikkui poluilla ja rannoilla huomattavasti enemmän. Polut olivat paremmat ja niitä pääsi seuraamaan loogisesti niemen ympäri törmäämättä koko ajan suljettuihin vyöhykkeisiin. Kala- ja naurulokkeja kiljui rannoilla sankoin parvin, iltapäivän väkevässä laskevassa auringossa kymmenten valkoposkihanhien parvet ylittivät niemenkärkeä kaakattaen.

Aalloilla kellui taas lauttoina alleja, haahkoja ja koskeloita. Tiiroja kökki kivillä. Meriharakoita ja muutama viklo kahlaili lietteillä. Vuosaaren läheisyys lienee syynä siihen, että rantaniittyjen reunamille oli pesiytynyt suurperheittäin arabeja ja kurdeja perjantaipiknikkejä viettämään.

*   *   *

Istanbul on yksi kaikkien aikojen lempikaupungeistani maailmanlaajuisesti. Uskomaton kaupunki, jota on niin paljon kaikkiin suuntiin, ja jossa on niin paljon kaikkea. Joka katu elävä, täynnä. Kaikki toimii, vuorokauden ympäri. Kaikki on edullista - on tilaa elää, vaikka onkin väentungos ja liikennekaaos. Joka kaupunginosalla on oma luonteensa.

Olenhan jo paljon kirjoittanut Istanbulista niinä elämäni aikoina, joina olen säännöllisesti täällä käynyt ja viettänyt välilaskua pidempiä aikoja, yleensä muutaman päivän jaksoissa. Nyt kadun sitä, etten tehnyt Pakistanin vuosinani samaa kuin Lähi-idän ja Afganistanin vuosinani ja vieläpä Ukrainan vuosinakin, että vietin Istanbulissa usein pari päivää läpikulkumatkoilla Euroopasta muuhun maailmaan. Sitä tosin selittää se, että minulla on ollut viimeiset neljä vuotta puoliso, jonka luona vietin kaikki lomani.

Ihmettelen, ettei hän koskaan vaivautunut tulemaan vastaan Istanbuliin ja tapaamaan minua siellä, vaikka kerran tulikin Dohaan ja menimme yhdessä Kaakkois-Aasiaan. Istanbulissa olisi kaikkea sitä, mitä häneltä Suomessa puuttuu: Välimeren-kulttuuria, edullisuutta, kahviloita, ostoksia, urbaania elämää. Sitä, että vähemmälläkin rahalla on varaa astua kotiovesta ulos tai tavata joku kaveri kahvin tai lounaan merkeissä. Ja että asioita saa hoidetuksi ihmispalveluin, pienellä rahalla. Mutta puolisoni rajoitteena on puolestaan koiramme, jota hän ei voi luottaa kenenkään ulkopuolisen hoiviin, joten niinpä hän ei nytkään tullut, vaikka olisi hyvin voinut viettää täällä viikonlopun kanssani joko ennen työmatkaani tai sen jälkeen. Pegasuksen lentohinnatkin ovat vain 250 euroa menopaluu, jota nykyisessä maailmantilanteessa voi pitää edullisena. (Enää ei oikein voi kuin haaveilla joidenkin vuosien takaisista 50 euron lennoista Espanjaan, Italiaan, Brysseliin jne.)

Jo lauantaina saapuessani kävin pitkällä kävelyllä Gezi-puistossa, Istiklalilla ja Taksimin sivukaduilla. Alppikiitäjät kirisivät taivaalla ja kauluskaijat kiekuivat. Sunnuntaina kävin Hacıosmanin metsässä, jonne saakka pääsee Taksimilta suoralla metrolla. Metsäisestä puistosta löytää sankoin joukoin lehtimetsälajeja: rastaat, peipot ja punarinnat lauloivat kaikkialla, ylempänä myös samettipääkerttu. Etelänsatakieli oli jo äänessä, tiltaltit ja mustapääkertut runsaita.

Hacıosmanista palatessani menin Gülhanen puistoon, Bosporin rantapromenadille ja basaareihin. Gülhanen puistossa isokauluskaijat pesivät yhdyskuntana sekä plataaneissa että palatsinmuurin koloissa. Myös tavallinen kauluskaija ja pihamaina ovat tuossa puistossa yleisiä. Harmaahaikarat ja pikkumerimetsot istuskelevat puissa pesillään ja puiston korkeimmasta osasta voi katsella Bosporille, jossa sadoittain idänpikkuliitäjiä viistää vettä muutollaan molempiin suuntiin Välimeren ja Mustanmeren väliä. Bosporilla näkee myös kaikkia kolmea merimetsolajia sekä tietysti tuhansittain etelänharmaalokkeja. Talvisin salmea kansoittavat naurulokit ovat nyt poissa.

Illalla kävin katsastamassa nostalgisia paikkoja Cihangirissa, mutta valitettavasti Babel Café oli kiinni ja Café Unicorn kokonaan kadonnut. Sen paikalla oli jokin moderni uusi paikka. Ja minusta tuntuu, että Van Kahvaltı Sofrası oli vaihtanut paikkaa toiselle kadulle, vaikka sen löysinkin. Boheemi Cihangir oli kuitenkin yleisesti ottaen entisensä, nyt millenniaalien sijaan täynnä Z-sukupolven hipstereitä ja toki kaikkia varttuneempiakin sukupolvia.

Maanantaina kävin Ruotsin konsulaatilla, joka on toiminut Ruotsin valtakunnan diplomaattisena edustustona Osmanivaltakuntaan 1700-luvulta alkaen ja on siinä toimessa edelleenkin, vaikka valtakunnat ja hallinnot ovat sittemmin vaihtuneet monta kertaa. Toistasataa vuotta tuo perinteikäs rakennus toimi siis myös Suomen edustajana sulttaanin kaupungissa. Konsulaatin takaa löytyy myös Ruotsin tutkimusinstituutti Istanbulissa. Jatkoimme maanantai-iltaa eräällä Beyoğlun kattoterasseista, josta menimme vielä myöhemmin baariin Cihangiriin. 

Tiistai, keskiviikko ja torstai menivät sen työkonferenssin merkeissä, jonka vuoksi olin Istanbuliin tullut. Päivät olivat pitkiä, aamukuudesta iltakymmeneen, joten niihin ei mahtunut juuri ylimääräistä. Torstain ohjelma kuitenkin loppui sen verran aikaisin, että ehdin hyvin pohjoiseen Atatürkin arboretumiin, joka on Bahçeköyn pikkukaupungin ja Belgradin metsien väliin jäävä merkittävä luontoalue, muodollisesti kasvitieteellinen puutarha, mutta käsittäen hienoja pyökkimetsiä, vanhoja jalopuita ja avointa puusavannimaista maastoa, joka vetää puoleensa runsain mitoin muuttolintuja. Atatürkin arboretum on viikonloppuisin suljettu, joten sinne kannattaa hankkiutua viikolla.

Sain arboretumista kokoon 39 lajia, joihin kuuluivat esimerkiksi neljä paikalla tavattavista kuudesta tikkalajista: sekä harmaapäätikka että vihertikka olivat äänekkäitä ja yleisiä, tammitikka ja käpytikka taas löytyivät hiljaisempina metsistä. Kaksi muuta lajia, syyriantikka ja pikkutikka, eivät tällä kertaa näyttäytyneet. Sen sijaan näin kaikenlaista muuta kaunista, kuten juomaan laskeutuneita nokkavarpusia ja pesää rakentavia pyrstötiaisia, täkäläistä viirupäistä alalajia.

Muuttolinnuista puisto on erityisen hyvä sieppojen bongaamiseen. Löysinkin viidestä sieppolajista neljä. Muutolla olleista siepoista kirjosieppo näytti olevan yleisin kymmenin yksilöin, sepelsieppoja löysin muutaman ja varmoja balkaninsieppoja vain yhden. Myös yksi harmaasieppo oli jo saapunut, mutta tämä laji oli yllättävän vähäinen. Ainoastaan pikkusieppo jäi uupumaan, ja sekin esiintyy arboretumissa. Tavanomainen metsälinnusto piti hyvää konserttia: musta- ja laulurastaita, peippoja ja punarintoja, tiltaltteja, mustapääkerttuja, peukaloisia, tali- ja sinitiaisia, etelänpuukiipijöitä ja tulipäähippiäisiä. 

Kävelin arboretumista takaisin Bahçeköyn pikkukaupunkiin - tai kylään, kuten Turkissa sanotaan - ja kävin siellä syömässä mantea ja juomassa turkkilaisen kahvin, ennen kuin otin paikallisbussin aiemmin mainittuun Hacıosmaniin, josta on suora metroyhteys Taksimille.

Torstai-iltana ja tänään on ollut sateista ja sikäli ohjelmaani on sopinut kiertää ostoksilla etsimässä puolisoni hyvin spesifejä ostostoiveita, jotka vielä usein pitää lisäksi valokuvin vahvistaa, jotta värit ja sävyt menevät oikein. Koko ei ole hänen kohdallaan merkittävä riskitekijä, koska hän on onnekseen universaalin symmetrinen ja sopusuhtainen. Olen hankkinut jo lenkkareita, paitoja, puseroita, lenkkeilyasun, sormuksia ja takin, mutta vielä puuttuvat oikeanlainen selkäreppu ja unessa hänellä näkemäni burgundinpunainen pikkutakki. Suomessa näihin ei olisi varaa, mutta täällä ostokset maksavat suunnilleen saman kuin bensa Kirkkonummelle ja takaisin ja kahvi metsätaipaleen kioskilla.

Verrattuna joidenkin vuosien takaiseen, Istanbulissa on tapahtunut väestöllisiä muutoksia. Muistan takavuosista sen, että kaupunki oli tupaten täynnä syyrialaisia - ja kuulee täällä yhä syyrialaisittain puhuttua arabiaa varsin paljon, mutta suhteellinen määränsä on Syyrian vapautuksen jälkeen selvästi laskenut. Väkeä on ilmeisesti niin palannut Syyriaan, jatkanut Eurooppaan kuin hajaantunut historiallisesta keskustasta edullisempiin esikaupunkeihin tai muualle Turkkiin.

Sen sijaan slaavien määrä on kasvanut eksponentiaalisesti. Niin syrjäistä katua, kujaa tai kahvilaa ei tunnu löytyvän, etteikö siellä kuulisi venäjää. Aiempaa enemmän kuulee myös ukrainaa ja puolaa, muttei yhtä suuria määriä kuin täällä on venäläisiä. Miljoonia nuoria aikuisia venäläisiä on muuttanut Turkkiin pakoon sotaväkeen kutsumista ja yleistä ikävää tilannetta. Lisäksi Venäjän keskiluokka matkustelee Turkkiin mielellään, koska sinne he pääsevät, ja siellä on edullista. Venäläisiä naisiakin on aivan joka paikassa, eikä vain tiettyjen alojen nuoria kaunottaria, vaan myös keski-ikäisiä maatuskoja hölpöttää kaupoissa ja pysäkeillä, mihin vain korva kantaa.

Luontopolkuja ja hampurilaisia

Viimeksi kuluneita keväisiä viikkoja ovat hallinneet retkemme kaupungin lähiseuduille. Kumpikaan ei ole ollut kovin ihmisläheisellä tuulella, joten olemme etsiytyneet monta kertaa kaukaisemmille rannoille ja metsäpoluille. Niitä olemme löytäneet sekä Kirkkonummen että Sipoon suunnista. Kirkkonummen Eestinkylästä löysimme uuden suosikkipaikan, maatilaravintola Firefishin, joka tekee seutukunnan parhaita hampurilaisia ja kaikenlaista muutakin, kuten muikkuja muusilla ja makkaraperunoita. Siellä on myös kahvila ja paikallistuotteita myyvä kauppa.

Porkkalanniemen rantakallioiden ulkopuolella lahdissa ja salmissa huhuili satoja haahkoja, ja melkein yhtä sankoin joukoin oli isokoskeloita. Merikotka liiteli ylitsemme. Puolisoni näki näyn kynttilän sytyttämisestä kirkkoon, jonka tunnistimme kuvista Espoon tuomiokirkoksi. Niinpä kävimme palatessamme siellä ja löysimme oikean portin, joen, näkymän ja kirkon, mutta kirkko oli kokonaan kiinni ja on sitä remontin vuoksi koko vuoden ja seuraavankin. Herra ties mistä syystä.

Niinpä suuntasimme pettyneinä kynttilöinemme seuraavaan potentiaaliseen kohteeseen, Vanhankaupungin eli Helsingen kirkolle, mutta siellä saimme havaita, ettei koko kirkkoa ollut enää olemassa. Oli vain paikka, jossa se oli muinoin seisonut. Monta päivää myöhemmin kävi ilmi, että nähty kakkoskirkko ei ollutkaan se, vaan Ruttopuiston vanha kirkko, mutta siitä joskus toiste. Kynttilän sytytimme seuraavana päivänä Myllypuron kirkossa, vaikka se olikin moderni. Mutta sisältä löytyi sentään elämänpuu.

Kävimme Firefishissä myöhemminkin. Ja Café Porkkalan takana sijaitsevan lammen laiturissa, jossa puolisoni kastoi jalkansa veteen ja Sukkar-koiramme lojui seesteisessä auringossa.

Lännen suunnassa kävimme Porvoon Ruskiksella, Stensbölen kartanon mailla, Ekuddenin polulla ja Sammalvikenin tornilla. Oli kurkia, joutsenia, hanhia ja hyyppiä. Siellä oli myös mukava Matin kioski ja pinseria, joka teki maukkaita hampurilaisia. Ruskiksella näin kevään ensimmäiset kalatiirat. Heti seuraavana päivänä niitä löytyi Laajalahdeltakin, vaikka olivatkin yhä vähemmistönä räyskiin nähden.

Aina ei tarvitse ajaa niin kauas, vaan kävimme pitkillä kävelyillä koirinemme myös läheisemmissä paikoissa, kuten Viikissä, jossa silloin näyttävimpänä luonnontapahtumana oli isokuovien suurmuutto. Ja Finnoossa, josta löytyivät mustakurkku-uikku ja kasapäin nokikanoja. Laajalahdella kävin puolisotta ja koiratta pariinkin otteeseen. Siellä oli näyttäviä parvia uiveloita ja lisäksi kaikkia huhtikuun tavanomaisempia sorsalintuja. Silkkiuikkuja oli jo kymmenittäin. Ruovikossa mylvi kiimainen luhtakana. Kahlaajiakin oli saapunut jo enemmän; runsaiden punajalkaviklojen, taivaanvuohten, meriharakoiden, tyllien ja töyhtöhyyppien lisäksi tulivat kevään ensimmäiset valkoviklo ja punakuiri.

Lammassaaressa kävimme jälleen auringonlaskua katsomassa. Iki-ihanien valkoposkihanhien satapäisiä parvia lensi yöpymispaikoilleen. Kurjet töräyttelivät. Vanhankaupunginlahden merimetsoyhdyskunta sluibaili viileinä ja siipiään fleksaten valkeiksi paskotuissa puissaan. Ja tälläkin polulla otimme hampurilaiset, tällä kertaa Damaskos-kioskilta.

Torneilla ja pitkospuilla olen havainnut muutosta sukupuolijakaumassa. Naisia on nykyään paljon enemmän kiikarit kaulassa ja putkiakin kannossa kuin takavuosina. Nuoriakin tuntuisi olevan suhteessa enemmän kuin ennen. Tämä on toki ilahduttavaa, kertoo lintu- ja luontoharrastuksen laajenemisesta, jolloin myös harrastuksen tyyli muuttuu, kun asialla eivät ole vain luontaista metsästäjä-keräilijä-viettiään seuraavat miehet, vaan myös elämyspainotteisemmat naiset.

Enkelten salahankkeista

Lukaisin pääsiäisenä loppuun Anatole Francen Enkelien kapinan, joka on alun perin julkaistu ranskaksi vuonna 1914 (La Révolte des anges). Kirja tuli minulle divarista ns. veitsellä luettavassa muodossa eli sivuja ei ollut vielä koskaan avattu, ja olin niin ollen ensimmäinen, joka luki tämän suomennosniteen. Anatole France on ollut vielä 20- ja 30-luvuilla Suomessa suosittu ja paljon suomennettu kirjailija, joka sittemmin syystä tai toisesta vaipui unholaan, vaikka olisi voinut kuvitella, että myöhempinä vuosikymmeninä Suomen kulttuuripiireissä olisi ollut enemmän tilausta vasemmistolaisen älykön satiiriselle valta- ja yhteiskuntakritiikille. Ehkä hän oli liian älykkö kelvatakseen uuden ajan vasemmistolle.

Enkelien kapina osoittautui nyt 2020-luvulla hyvinkin ajankohtaiseksi teokseksi ja oli lisäksi Francen tuotannolle ominaisesti sangen hauska. Sen perusidea pohjaa gnostilaisiin vaihtoehtoteorioihin, jotka sittemmin harhaoppeina poistettiin kristinuskon valtavirrasta. Niiden mukaan se kiivas ja mustasukkainen Jahve, jota Lähi-idässä alettiin palvoa, ei ollutkaan alkuperäinen Luojajumala, vaan erästä universumin kolkkaa hallitsemaan ryhtynyt ja siellä ainoaksi jumalaksi julistautunut vähäisempi jumaluus, demiurgi, oikealta nimeltään Jaldabaoth. Ja että Lucifer ja hänen mukanaan langenneet enkelit eivät ehkä olleetkaan niin kovin erilaisia kuin tuo Jaldabaoth omine enkeleineen.

Gnostilaisten teorioiden lisäksi France on ilmeisesti ammentanut paljon John Miltonin kuuluisasta runoteoksesta Kadotettu paratiisi, joka sekin kertoo uudelleen tarinan Luciferin kapinasta ja ihmisen syntiinlankeemuksesta.

Tosin Anatole France tuskin on tarkoittanut romaaniaan teologiseksi argumentiksi, vaan enkelten edesottamukset kuvaavat enemmän ihmisten vallankumouksellisia aatteita, jotka kerta toisensa jälkeen nousevat sinänsä oikeutetusti uhmaamaan "pelolla ja tietämättömyydellä" hallitsevia tyranneja, mutta onnistuessaankin perustavat vain uuden tyrannian kumotun tilalle. Kirjan opettavainen loppuratkaisu ja Luciferin uni valaisevat vallan kirousta ja korruptoivaa vaikutusta sekä toisaalta taantumusta vastaan asettuvan kapinan samanaikaista ylevyyttä ja toivottomuutta. France irvailee vuoron perään kirkkoa ja valtiovaltaa pönkittäville konservatiiveille, itsetyytyväisille aatelisille ja porvareille, ja toisaalta boheemeissa haihatuksissaan viihtyville ja jäsentenvälisiin kärinöihin keskittyville vallankumouksellisille.

France ei ole ironiassaan myrkyllinen eikä mässäile vastenmielisyyksillä, kuten niin monet myöhemmät yhteiskuntakriitikot, vaan hän on hyvinkin sympaattinen kaikenlaisille kuvaamilleen ihmisille, hymähdellen heidän tavoilleen ja logiikalleen suopean ymmärtäväisesti ja sielutieteellisellä tarkkaavaisuudella.

Kirja tapahtuu Pariisissa, mutta kuljettaa rinnakkain toisiinsa linkittyviä ihmisten ja enkelten tarinoita. Tapahtumat alkavat ihmisten maailmasta, kun d'Esparvieun vauraan suvun kirjastossa tapahtuu kummia: kirjastonhoitaja Sariette huolestuu, kun yöaikaan kirjoja on käyty lukemassa, jätetty pöydille ja kadonnut jäljettömiin. Syylliseksi osoittautuu astraalihahmossaan operoinut suojelusenkeli Arcade, taivaalliselta nimeltään Abdiel, joka on ikävystynyt ihmissuojattinsa, nuoren Maurice d'Esparvieun suojelemiseen ja ryhtynyt lukemaan läpi kirjaston tuotantoa, varsinkin teologiaa ja filosofiaa, gnostilaisia ja apokryfisiä kirjoja.

Kirjoja ahmiessaan Arcade tulee vakuuttuneeksi, että hänen tähän saakka palvomansa Jumala onkin vain ilkeä ja tietämätön demiurgi, ja että Taivaasta syöstyt langenneet enkelit olivatkin oikeassa yrittäessään nousta tätä usurpaattoria vastaan kapinaan. Lopulta Arcade aineellistuu ihmishahmoon Mauricen silmien edessä ja lähtee Pariisin yöhön etsimään kaltaisiaan - sinne aiemmin kertyneitä langenneita enkeleitä, joita on "putoillut kuin varpusia". Ja löytyyhän heitä - varsinkin näköjään Montmartresta, taiteilijapiireistä ja viinituvista.

Maurice, joka aiemmin on ollut kiinnostunut lähinnä naisten valloittamisesta ja velkojen kasaamisesta rikkaan isänsä riesoiksi, masentuu enkelinsä lähdöstä ja tämän pahalta kuulostavista aikeista, ja lähtee tätä jäljittämään, yrittäen puolestaan ryhtyä suojelusenkelinsä suojelusihmiseksi palauttaakseen tälle uskon hyvään Jumalaan.

Enkelit oleilevat näköjään varsin mielellään ihmisten maailmassa, koska se tarjoaa huvituksia ja mielenkiintoa kuolemattomuudessaan ikävystyneille. Taivaanpojat vetelehtivät vallankumousta puuhaten Pariisissa vähän kuin Kännön aasajumalat ihmishahmoissaan. Monet heistä muistuttavat kovasti Pariisiin aikoinaan kertyneitä taiteilijoita ja emigrantteja.

Epäilevä muusikkoenkeli Théophile, raivoisan kaunis ja kaksineuvoinen arkkienkelitär Zita, pommeja kyhäävä ruhtinas Istar sekä mystinen panhuilun soittaja Nectaire, joka muinoin on seurannut Dionysosta ja opettanut ihmisille viinin ja musiikin ihmeitä, lukeutuvat Arcaden löytämiin kanssakapinallisiin, joiden kanssa ryhdytään puuhaamaan salahankkeita vallan kumoamiseksi Taivaassa. Mesenaatiksi ryhtyy tietysti juutalaispankkiiri, joka tosin hänkin on ihmishahmossa kulkeva langennut enkeli.

Tällä välin sattuu ja tapahtuu ihmistenkin kesken. Sariette tulee kirja-aarteidensa omistushalusta hulluksi. Ukko Guinardon jättää uskollisen muusansa Zéphyrinen ja ottaa nuoren heilan. Bouchotte ja Gilberte des Aubels lankeavat milloin Mauriceen, milloin Arcadeen ja toki he myös ailahtelevat alituiseen. Saadaan aikaan syrjähyppyjä, perhedraamaa, mustasukkaisuutta ja kaksintaistelukin.

Lopulta sekoilu Pariisin öisillä kaduilla päättyy siihen, että enkelvallankumoukselliset lähtevät tapaamaan Saatanaa, joka tuohon aikaan oleilee Gangesin partaalla sijaitsevassa puutarhapalatsissa Intiassa, haluten tehdä tästä sotaretkensä ylipäällikön. Mutta mitä sitten tapahtuukaan, lukijan on selvitettävä omasta niteestään - tai kirjastosta.

Francen nerokas kriittinen huomio vallan ja vallassa pysymisen olemuksesta ansaitsee kuitenkin mainintansa: Lucifer tuskastuu tajutessaan, että mikään ei lopulta muuttuisi: joka kerran kun valta taivaassa kumotaan, saatanasta tulee uusi jumala ja jumalasta uusi saatana, ja positiot muuttavat heidät näköisikseen eikä päinvastoin.

Pääsiäinen Öröllä

Maaliskuu vaihtui huhtikuuksi. Kevät käväisi, katosi taas, mutta lienee pian tuloillaan toden teolla. Rastaita satoi jo Kurkimäen metsään. Tavanomaisten mustarastaiden lisäksi myös räkätti-, punakylki- ja laulurastaita. Räkätit olivatkin olleet kateissa joulukuun jälkeen, mutta ovat nyt viimein palanneet elähdyttävine äänineen. Peippojen laulu on lisääntynyt.

Keskiviikkona oli täysikuu, tuomiokuu. Kevätmasennus ja köyhyys vallitsevat, mutta Suomessa, jossa on Euroopan suurin työttömyys mutta heikoin ostovoima, ollaan maailman onnellisimpia tai sitten itketään ja ollaan maailman onnellisimpia. Kiirastorstaina kävimme Otaniemessä lounastamassa riskinhallintamiehen kanssa.

Ei ollut varaa matkustaa mihinkään kauemmas, joten menimme pääsiäiseksi Örön saarelle. Puolisoni on käynyt siellä ennenkin, mutta Sukkar-koiramme oli vielä öröneitsyt. Eipä se sitä haitannut. Kanssamme se samosi saarta toistakymmentä kilometriä päivässä, haistellen kaikkea.

Pitkänperjantain aamuvarhaisella ajoimme länteen ja aina Kemiön ostarille varustetäydennyksille. Lihaa oli saaressa odottamassa, mutta viini ja ruokaöljy olivat päässeet vähiin. Kemiön ostarilla nähtiin kevään ensimmäiset västäräkit. Sitten Kasnäsiin, jossa havaitsimme yllätykseksemme, että Örö oli tänä pääsiäisenä niin suosittu lomailupaikka, että Kasnäsin parkkipaikat olivat tupaten täynnä, ja niin oli myös yhteysalus Idun, joka vei meidät saareen. Suomessa raivoava lama ja lentohintojen nousu lienevät saaneet yhä useammat suomalaiset valitsemaan lomakohteet maantieteellisesti mahdollisimman läheltä.

Sääolosuhteet olivat ankarat koko pääsiäisen. Saaressa oli sateista, koleaa, sumuista ja lauantaina tuli räntääkin. Kaikesta tästä huolimatta muuttolintuja oli silti tullut saareen varsin kohtalaisesti. Pitkän viikonlopun aikana saaresta löytyi 66 lintulajia; Kasnäsistä ja Kemiön pelloilta vielä muutama lisää.

Heikon näkyvyyden vuoksi merilintujen staijaus oli varsinkin lauantaina mahdotonta. Yhteysalukselta saattoi kuitenkin havaita valtavien haahkalauttojen muuttaneen ulkosaaristosta sisäsaaristoon ja Kasnäsin vesille. Uroksia oli moninkertaisesti naaraisiin verrattuna; epäsuhta on vuosi vuodelta kasvanut. Merikotkan yleistyminen on yksi haahkanaaraiden kuolleisuutta lisänneistä tekijöistä, mutta selittääkö se yksin näin suuren epätasapainon, sillä saalistavathan merikotkat uroksiakin.

Haahkojen lisäksi näkyi paljon isokoskeloita ja telkkiä, pienempiä määriä tukkakoskeloita. Ilahduttavimpia vesilintuja olivat ristisorsa, joita löytyi yksi Storvikeniltä ja pariskunta Balgetilta, sekä pariskunta lapasotkia. Merihanhia ja kyhmyjoutsenia oli paljon paikallisina, kuten aina. Laulujoutsenia sekä muuttavia muita hanhia meni jonkin verran. Kurkia muutti aamuisin pikkuparvissa yli, harmaahaikaroita oli saaren rannoilla siellä täällä, kuten Öröllä aina.

Metsät olivat sumussa ja tihkussa täyttyneet peipoista, järreistä, rastaista, punarinnoista ja peukaloisista. Varaston kulmalla oli syöty kevään ensimmäinen tuulihaukka - liekö kanahaukan tekosia vai samassa metsässä elelevän lehtopöllön. Pikkutikkoja huuteli eripuolilla saarta useita, joka päivä mekastanut palokärki sen sijaan saattoi olla aina sama reviiritietoinen yksilö.

Örön keskusnummen tyyppilintu, kangaskiuru, oli saapunut ainakin kahden yksilön voimin. Niittykirvisiä oli paljon ja luotokirvinenkin löytyi sekä pohjois- että eteläkärjestä. Se ei ole aivan tavallinen Öröllä. Hippiäisiä ja keltasirkkuja oli äänessä joka puolella. Puukiipijät lauloivat.

Kahlaajista meriharakat ja lehtokurpat olivat jo rynnänneet sankoin joukoin. Myös ensimmäiset punajalkaviklot, taivaanvuohet ja tyllit olivat saavuttaneet saaren. Perjantaina ja lauantaina oli liian huono sää merikotkille lennellä, mutta sunnuntaina seljetessä niitä näkyi peräti kuusi.

Tänään kävimme Lammassaaressa. Sukkar oli taas mukana. Sielläkin oli runsain mitoin lintuja, vaikka työpäivän jälkeen ehdimmekin sinne, kun oli jo hämärtämässä, ja koimme hyvin kauniin auringonlaskun piilokojulla. Oli kurkia, hanhia ja joutsenia. Kevään uutena lajina pajusirkut olivat saapuneet ja sirkuttivat ruovikoissa puolen tusinan laulavan koiraan voimin.

Palmusunnuntaina

Tänä palmusunnuntaina oli harmaata ja koleaa, vaikka muutamina viime päivinä aurinko loisti ja kevät eteni. Suuri aalto muuttolintuja ei vieläkään ole saapunut, vain ne samat muutama peippo, jotka ovat tuossa lähimetsässä yrittäneet kuulostaa keväisiltä jo parin viikon ajan. Noidiksi ja jäniksiksi pukeutuneita lapsia on liikkunut alueella koreineen ja pajunkissavitsoineen.

Viime viikonloppuna vein koiran mukanani Viikkiin pitkälle kierrokselle peltojen ja rantojen kautta. Pellot olivat täynnä kanadanhanhia, mutta sieltä täältä löytyi alkuperäisiäkin hanhilajeja: jonkin verran merihanhia, yksi parvi valkoposkihanhia, muutamia tundrahanhia. Kaksi hieman erinäköistä kanadan- ja merihanhen risteymää, joita moni oli käynyt kuvaamassa, joten tiesin heti, mitä katsoin, kun outo hanhi osui kiikareihin. Yksinäinen metsähanhi lensi samana päivänä Kurkimäen yli.

Kävin puolisoni kanssa Vuosaaren Aurinkolahdella. Lahti oli pääosin vielä jäässä, mutta isokoskeloita, telkkiä, kanadanhanhia ja kyhmyjoutsenia oli tullut sulakohtiin. Ensi kertaa pitkästä aikaa soimme itsellemme jopa syömisen ravintolassa. Ei olisi kannattanut, koska heti seuraavalla viikolla tuli taas kasa uusia sietämättömiä laskuja. Taloyhtiöt yrittävät raunioittaa kaikki osakkaansa tehtailemalla remonttivelkoja kuin viimeistä päivää. Jos asuntomarkkinat eivät olisi niin pohjamudissa, harkitsisimme molempien asuntojen myymistä ja vuokralle muuttamista. Asunnon omistamisesta Helsingissä on tullut liian kallista tavalliselle keskiluokkaiselle palkansaajalle.

Talvirenkaita ei enää tarvita, joten tänä viikonloppuna otin kesärenkaisen autoni takaisin käyttöön ja kävin suosikkikohteessani Laajalahdella, joka oli kokonaan vapautunut jäästä. Naurulokkeja ja töyhtöhyyppiä oli tullut parvittain. Runsain sorsa oli tavi, pieniä määriä sini- ja harmaasorsia sekä haapanoita oli myös. Kauempana lahdella kellui kymmenittäin isokoskeloita. Ruovikon laitaa seilasi lautta nokikanoja ja viisi uiveloa. Harmaahaikaroita ja kurkia on alkanut näkyä. Vanhankaupunginlahdella merimetsot ovat jo palanneet yhdyskuntaansa.

Vielä samana iltapäivänä kävimme Gumbostrandissa, jossa sielläkin lahti oli vielä suurimmaksi osaksi jäässä, mutta sulakohdissa oli jo runsain määrin koskeloita ja sorsia. Lokkeja jäkitteli jäillä. Kävimme koiran kanssa Lemminkäisen temppelillä ja puolisoni oli sitä mieltä, ettei paikka ollut täysin huijausta, vaan siellä oli ollut jotain henkisesti merkittävää kaukaisen menneisyyden ihmisille. Paikassa oli myös maanalaisia lähteitä ja veden virtausta.

Tänään olimme Sipoonkorven kansallispuistossa, jonka metsäpolut ovat yleensä varsin hiljaisia. Siksi sinne menimmekin, koska emme halunneet yhtenään törmätä toisiin ihmisiin ja koiriin. Sukkar-koiramme ei välttämättä räksytä joka ihmiselle, mutta joka koiralle kyllä. Sipoonkorvessa harvoin näkee kovin monta lintulajia, mutta silloin tällöin joku niistä harvoista on hyvä laji, ja tällä kertaa sellainen oli kallioisella alueella viereistämme puuta kiertänyt pohjantikka. Pohjoisemmassa Suomessahan se on varsin yleinen laji, mutta harvoin sitä pääkaupunkiseudulla näkee.

Itämaisiin mattoihini oli iskenyt täystuho: vaatekoit olivat tuhonneet täysin yhden suosikkimatoistani (sen, jossa oli tumman oliivinvihreää ja viininpunaista) ja vahingoittaneet monta muuta. Matothan piti alun perin ottaa pois lattioilta ja varastoida koiran takia, mutta nyt ne olisi voinut palauttaa, koska koira on oppinut jo täysin olemaan kusematta, paskomatta ja kuopimatta niitä sisätiloissa. Ikävä kyllä koit olivat pesiytyneet mattoihin pahoin seurauksin. Sääli kauniita ja arvokkaita persialais-, afgaani-, kashmirilais- ja pakistanilaismattoja, joilla on myös niin monta tarinaa menneiltä vuosiltani.

Kevätpäiväntasauksen aattona

Eletään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää Herran vuonna 2026 ja Suomi on jälleen kerran julistettu maailman onnellisimmaksi maaksi. Pääsiäinen koittaa kohta, mutta jo ennen sitä, tänä perjantaina ja viikonloppuna, ovat luvassa maageille tärkeä kevätpäiväntasaus eli uusivuosi, joka on uuden päivänkoiton (newroz) eli uudenvuoden juhla myös kurdeilla, persialaisilla, itäisillä turkkilaisilla sekä Keski-Aasian kansoilla.

Niin ikään tänä viikonloppuna on muslimien ramadanin päättävä eid al-fitr, jota juhlitaan ainakin perinteiset kolme yötä ja päivää. Puolisoni on antanut ymmärtää, ettei ole sattumaa, että juuri tänä vuonna kaikki juhlat osuvat poikkeuksellisesti yksiin, koska mikäpä muukaan tästä olisi vastuussa kuin planeettojen liike. Eletään ilmeisesti astrologisesti aivan poikkeuksellista tähtien uudelleen asemoitumista aurinkokunnassamme ja sieltä katsoen. Ja niinpä arvelen näkeväni lähipäivinä monta kenties yhden ihmiselämän aikana ainutkertaista rituaalia. Auringon paluun lisäksi myös täysikuu osuu yksiin.

Onnelliset suomalaiset varmaankin tanssivat ja laulavat keväisillä kedoillaan, vehreillä vainioilla jalopeurat makaavat karitsain kanssa ja imeväiset leikkivät kyykäärmeen kolon suulla. Lähteillä tanssivat nymfit ja kohtaavat usvassa sylfien sulottaret, ja varmaankin myös maahiset ja salamanterit mönkivät tavattoman onnen vallassa roudasta vapautuvan maan mullissa ja ahjoissa.

Peuroista puheen ollen näin tänään koiran kanssa kävelyllä käydessä kolme metsäkaurista keskellä kirkasta päivää. Löysimme nimittäin polun, jota emme olleet koskaan aiemmin kulkeneet, ja joka talvikuukausina olikin ollut saavuttamattomissa, mutta nyt sulanut.

Eikä siinä kaikki. Tänään löytyi myös parvi kuusitiaisia, varisten hätyyttämä kanahaukka sekä kolme laulujoutsenta, jotka ääneti lipuivat matalalla yli sinitaivaan.

Viime kirjoituksessa mainitsin kiurujen saapuneen Kivikkoon. Niitä seurasivat menneinä viikkoina harmaalokki, sitten sepelkyyhkyjen paluu, ja seuraavina peippo ja punarinta. Pian löytyi myös laulava kottarainen. Näihin lajeihin muuttolintujen paluu on toistaiseksi jäänyt. Metsässä raikaa vielä pääosin paikkalintujen konsertti - tiaiset, viherpeipot ja mustarastaat äänessä. Mutta muutama peippo jo laulaa, ja piakkoin varmaan alkaa kuulua punarintojen ja punakylkirastaiden laulua, muttei vielä.

Lukaisin ties kuinka monetta kertaa elämäni aikana Muumilaakson marraskuun, koska siinä on niin erinomaisia ihmistyyppien kuvauksia. Lisäksi lukaisin ranskalaisen arkeologi-kirjailijan, nimestään huolimatta naispuolisen Fred Vargasin, oikealta nimeltään Frédérique Audoin-Rouzeaun, kirjan The Three Evangelists (englanninnoksena), koska minulle oli Vargasia kovasti kehuttu. Ei tuo tarina nyt vielä niin suurta vaikutusta tehnyt, vaikkei se huonokaan ollut.

Ryhdyin sitten lukemaan Anatole Francen Enkelien kapinaa, osin jatkaakseni Pariisi-teeman parissa, osin palauttaakseni mieleeni ammoisessa nuoruudessani minua suuresti miellyttäneen ironian, jossa France on taitava yli vuosisatain, ja vielä osin senkin vuoksi, että Enkelien kapinassa on kehystarinana gnostilainen vaihtoehtoteoria siitä, miten hyvän ja pahan eeppinen taistelu enkelten keskuudessa menikään, ja kuka olikaan kuka. Täytynee myös verestää muistia John Miltonin Kadotetun paratiisin, apostoli Tuomaan seikkailujen ja Eenokin kirjan osalta.

Laatokan menneestä maailmasta

Se tulee, kuten jo muinaisista ajoista saakka on profetoitu. Kevät nimittäin. Se jo näkyy ja kuuluu. Hanget sulavat, paikkalinnut ovat puhjenneet lauluun ja ensimmäiset varmat muuttolinnut saavuttivat koiranulkoilutuslenkin maaston tänään: kaksi kiurua Kivikon pälvillä.

Mellunpuron sorsat ovat selvinneet talvesta ja päässeet ensi kertaa sitten joulukuun pulikoimaan kotilampareeseensa, joka on sulanut jäästä.

Toki myös sota ja suuri pimeä on tuleva. On tullut aikojen alusta aina uudelleen, sillä ihmisluonto on mitä on. Sotaisa lauma-apina. Ydinaseen käyttö lienee lähitulevaisuudessa todennäköisempää kuin kertaakaan toisen maailmansodan jälkeen, sillä halukkuus tähän eskalaatioon ja siihen vastaamiseen on niin monella ydinasevaltojen johtajista. Samoin kuin illuusio omasta henkilökohtaisesta rankaisemattomuudesta, kunhan painaa nappia ensin.

Maailmassa on yhdeksän ydinasevaltaa. Ranska ja Britannia ovat vastuullisimmasta päästä, ja sen sateenvarjon alle Suomenkin - ja koko vapaan Euroopan - tulee nyt asettua. Niistä seuraavaksi vastuullisin, ehkä yllättävästi, on Kiina, jolle riittäisi asioiden vyöry talouden ja väestöpohjan voimalla. 

Loput kuusi ydinasevaltaa tanssivat jo iloisesti apokalypson tahtiin. Niiden päihin ja kruunuihin on kirjoitettu synkkiä riimuja ja ne puhuvat pilkkasanoja. Kiina kuitenkin lienee seitsemäs, vaikkei vielä oireile yhtä apokalyptisesti kuin toiset kuusi, ja joku noista seitsemästä on sitten kai se, jota jo ehdittiin luulla menneen talven lumiksi, mutta jonka kuolinhaava parani.

Tolkienilla taikasormuksia oli yhteensä 20, mutta niistä vain yhdeksän oli nimenomaan ihmisten sormuksia, sillä kolme oli annettu haltioille, seitsemän kääpiöille - ja sitten oli vielä se yksi, suuri petos.

*   *   *

Tällaiseen maailmanaikaan ja talven päättymiseen sopi hyvin kirja, jonka tällä kertaa arvostelen, nimittäin Miina Supisen Kultainen peura (Otava 2024). Kuten aiemmin mainitsin, minun oli luettava tämä kirja, koska se käsitteli myös Laatokan Mantsinsaarta, josta äidinäidinäitini oli kotoisin. Näen kirjan takaliepeestä, että myös Supisen juuret ulottuvat Mantsiin.

Kirja alkaa kuitenkin hieman lännempää, Sortavalasta. Eletään 1880-lukua ja Sortavalaan on perustettu opettajaseminaari, jonka on määrä valmistaa kansakoulunopettajia luotsaamaan Suomen katajaista ja monin paikoin vielä varsin pakanallistakin kansaa kansallisen sarastuksen, topeliaanisen eetoksen ja kristillisen arvomaailman aatteisiin.

Sortavalassa tapaavat kaksi Karjalan kahdesta äärestä kotoisin olevaa tyttöä: viipurinsaksalaista kauppiassukua oleva Tilda Sommer ja Mantsin karjalaismystikoita edustava Jelena Päästäinen.

Tilda on vaalea, valoisa, sinisilmäinen, hieman naiivi ja ajoittain tunteilevan ryöpsähtelevä tyttö. Hän on sympaattisen inhimillinen, puhelias ja välillä epävarmakin. Silloin tällöin häntä itkettää. Hän on huomannut, etteivät pojat ja avioliitto lainkaan kiinnosta, ja se on osasyy, miksi hän on halunnut lähteä opettajattaren uralle vastoin vanhempiensa toiveita. Opettajattarilta nimittäin vaadittiin tuohon aikaan naimattomuutta. Avioon astunut nainen ei voinut opettajattareksi ryhtyä, vaan päätyi miehensä rouvaksi.

Mutta on Tildalla myös ilmeisiä taipumuksia alalle: Hän on lukenut, tietää kaikenlaista paitsi Suomesta, myös Saksasta ja suuresta maailmasta. Se etu on kauppiasperheessä kasvamisesta. Mutta vielä selvempi taipumus on Tildan lapsirakkaus. Ilmeinen pedagogi jo teininä.

Jelena on hyvin erilainen: Tumma, mystinen, arvoituksellinen, arvokkaan ylpeä. Ei paljasta tunteitaan kovin helposti, mutta tuntuu aina tietävän, mitä tehdä. Jelenan synkkä salaisuus on rikas setä, Kiril Päästäinen, jonka palvelukseen monilapsisen mantsilaisperheen kalastajaisä on Jelenan lähettänyt. Setä asuu Hiidenvuorta muistuttavan Reikävuoren huipulla Kaikulan kartanossa ja hänestä liikkuu mitä villeimpiä tarinoita Sortavalassa ja muuallakin Karjalassa. Jotain hyvin synkkää sedässä onkin.

Tyttöjen välille kehkeytyy ystävyys, sitten huonetoveruus ja lopulta enemmänkin, mitä varsin moni asia jo alusta asti enteilee. Kirja on siis myös kertomus nuorten naisten välisestä kielletystä rakkaudesta nykyistä paljon vanhoillisempana aikana, joskin tämä säie on vain yksi kirjan monista ulottuvuuksista. 

Takakannen mukaan Supisen romaani on "hurmeinen ja kaunis tarina rakkaudesta, julmuudesta, sankarillisista naisista ja lapsista". Ja tosiaan, onhan se tuota kaikkea. Joskin järjestys on toinen. Hurmeiseen osaan päästään varsin myöhäisessä vaiheessa. Sitä edeltää kepeä ja seesteinen opiskelu ja itsensä etsiminen Sortavalan seminaarissa ja välillä myös kylillä, kestikievarissa ja Laatokan-Karjalan luonnossa, jossa vuodenajat seuraavat toistaan.

Kirja on varsin erikoinen siinä suhteessa, ettei sitä ole aivan helppo asettaa mihinkään perinteiseen kategoriaan. Siinä on kasvutarina, on romanssi, on jännitystä ja yliluonnollisia aineksia, myöhemmässä vaiheessa tulevat mukaan myös pari henkirikosta, synkempiä lapsiin kohdistuvan hyväksikäytön sävyjä sekä lopulta myös klassisen kauhukirjallisuuden elementtejä.

Kirja etenee puoliväliinsä saakka varsin verkkaisella rytmillä. Lukija jää odottamaan, koska se Kiril-setä oikein tavataan ja huhupuheiden todenperäisyyttä päästään raottamaan. Ja koska Jelena oikein vie Tildan lopulta Mantsinsaarta katsomaan, siitä kun on puhuttu jo monta kertaa, mutta aina vain ollaan tiiviisti Sortavalassa. Ja jos jossain käydään niin kääntymässä Viipurissa ja Imatrankoskella, muttei Salmissa eikä Mantsinsaarella.

No, kyllä Salmiin ja sieltä lossilla Mantsinsaareenkin lopulta päästään. Siellä viivytään, osallistutaan heinäntekoon, Tilda kuulee lopulta synkän tositarinan Kiril-sedästä ja Matosaaresta, ja häntä itseäänkin puree käärme. Ja tästä kohdasta alkaen kirjan rytmi muuttuukin toden teolla.

*   *   *

Näytin kirjailijan kuvaa puolisolleni, joka näki valoisan ja hyvän ihmisen - sellaisen naisen, jonka sisällä elää yhä puhtaana, hihkuvana, lapsi. Tämä kuvaus tuntuisi sopivan todella hyvin sekä Miina Supiseen että hänen päähenkilöönsä Tildaan. Ja Supinen näyttääkin tosiaan toimineen niin opettajana, toimittajana kuin myös lastenkirjailijana, mikä selittää monta asiaa Kultaisessa peurassa. 

Kirjailijakuvassa Supinen kuitenkin näyttää ulkoisesti enemmän Jelenalta kuin Tildalta. Ainakin pitkien, kiiltävän mustien hiusten osalta. Kasvojen muoto ja silmien tuike on ehkä kuitenkin enemmän Tildan. Kuka ties hän on kumpikin päähenkilönsä - sekä tähdetär että kuutar.

Jelenan sukunimi on Päästäinen, joka on luultavasti samaa perua kuin Spasjonnyi eli viittaa piennisäkkään sijaan hengelliseen pelastukseen (vrt. pääsiäinen). Nimen valinta ei varmasti ole sattumaa, koska lunastettua, pelastettua tarkoitettu nimi on annettu perheelle, jota muu väki hyljeksii päinvastaisesta syystä, eli uskoen Kiril-sedän tehneen sopimuksen pimeyden voimien kanssa ja saaneen siten rikkautensa. Nimi on muodoltaan samantapainen kuin esiäitini sukunimi Peipoinen, joka on peippo karjalaksi, mutta Päästäisten suvussa kaikilla tuntuu olevan paksut ja pitkät, yönmustat hiukset, kun taas minun esiäitieni hiukset olivat punaiset. Hiuksista puhuminen ei ole epäoleellinen yksityiskohta sillon, kun puhutaan erityisistä ihmisistä, sellaisista kuin esiäitini, väkevä näkyjen näkijä, tai puolisoni, jonka hiukset ovat romaanin Päästäisten laatua.

Koin kirjaa lukiessa myös runsaasti déjà vu -elämyksiä karjalaisten kansanperinteiden ja nimenomaan Laatokkaan liittyvien asioiden suhteen. Äitini muisteli esimerkiksi oman äitinsä kertomuksista sitä, että Laatokan saarilla oli luostareita, mutta myös erakoita ja käärmeitä. Kiril-sedän saama liikanimi Kenobiitti viittaa juuri ortodoksiseen erakkomunkkiin. Ja käärmeillä, käärmesaarella ja käärmeiden kuninkaalla on myös Supisen romaanissa oma mystillinen roolinsa.

Parhaita asioita Kultaisessa peurassa onkin karjalaisen kansanperinteen ja mytologian yhdistely tarinaan. Monen aikalaisen tavoin myös Tilda kerää aktiivisesti muistivihkoonsa paikallisia kansantarinoita, arkkiveisuja ja loitsuja. Hän itse näkee nämä kansatieteellisestä näkökulmasta, mutta kuten tarinoissa tapaa käydä, tarut ja legendat heräävät tietysti eloon ja osoittautuvat ainakin joiltain osin tosiksi.

Kirja alkaa tarinalla Mantsinsaaren kultaisesta peurasta, epäilemättä saksanhirvestä, joka ui saarelle ja antaa uhrata itsensä, jotta saari pääsisi sitä piinanneesta kadosta ja heikosta kalaonnesta. Peura vaihtuu uudempina aikoina härkäuhriin, josta Mantsinsaari olikin tunnettu aina viime vuosisadan alkuun saakka. Supisen tarinassa myös päästään todistamaan härkäuhrin juhlaa, haudoilla käymistä ja ratsastuskilpailua Mantsinsaaressa. Näen loppusanoista, että Supisella on ollut käytössä sama lähde kuin minullakin, eli Valto Peiposen kirja Laatokan Mantsi - härkäuhrin saari.

Harmi kyllä mantereen puolella Salmissa käydään romaanissa vain kääntymässä, siitä kun olisi oman sukuhistorian vuoksi ollut hauska lukea enemmän. Salmi oli aikoinaan Suomen valtioalueen ainoa kulttuurisesti ja kielellisesti itäkarjalainen kunta, aunuslainen ja livviä puhuva. Toki Mantsinsaari mystiikkoineen oli vielä siihenkin verrattuna sangen eksoottinen paikka. Sortavalaa esitellään sitten paljon enemmän, varsinkin seminaarin sijaintipaikkaa Kymölää. Sinne mennään Sortavalan keskustasta sillan yli, sillä se sijaitsee Vakkolahden toisella puolella, mutta romaanista jäi kuva kuin Kymölä olisi ollut saari. Joka tapauksessa laatokallisissa oloissa veden ympäröimänä siellä oltiin, mikä löi leimansa tunnelmiin.

Käydessäni aikoinaan Sortavalassa ja Salmissa ja katsellessani salmen yli saavuttamattomissa siintävää, nykyisin asumatonta Mantsinsaarta, tunsin itsekin tuon maiseman alkuvoimaisuuden. Suomen jäljellä oleviin maisemiin verrattuna tuon seudun maisemat ovat jylhiä. Laatokka ei ole pelkkä järvi vaan käytännössä meri - sen luodoilla elää oma hyljelaji, siellä on kalastajaveneitä hukuttavia myrskyjä ja talvisin sieltä käy kylmä viima. Lisäksi Laatokkaa ympäröivät vaarat ja vuoret ovat maisemallisesti dramaattisempia kuin mikään, mitä Etelä-Suomessa näkee. Pohjoinen on tietysti oma asiansa.

*   *   *

Monet Supisen tarinan varrella kertomista kansantarinoista ovat tuttuja itäsuomalaisesta perinteestä, mutta satu Ivan Tsarevitšistä ja sudesta edustaa slaavilaista kansantarustoa, kuten sankarin nimikin antaa ymmärtää. Se myös muistuttaa muodoltaan persialaista ja muuta vanhaa indoiraanista tarustoa - mistä se tietysti onkin peräisin. Kolme tehtävää, kolme veljestä (joista nuorin on paras), prinsessan pelastaminen ja muodonmuuttaja ovat klassisia elementtejä, jotka toistuvat ikiaikaisessa indoiraanisessa satuperinteessä, siis myös Euroopassa. Kirjailija oli kuitenkin ujuttanut satuun myös yllätysmomentin.

Jäin kirjaa lukiessani miettimään sitä, onko kuvaus seminaarilaisten elämästä kovin realistista - siis ennen kaikkea se, miten vapaasti teinitytöt liikkuvat. Olisiko oikeasti 1880-luvulla yksinäinen nuori neito, opettajaseminaarilainen, voinut riekkua iltoja kestikievarissa - tai edes matkustaa pitkiä taipaleita ilman miessaattajaa? Viipurissa tai Helsingissä sellainen varmaan oli jo tuolloin mahdollista, mutta että Sortavalassa. Vielä omien vanhempieni nuoruudessa nuori nainen ei voinut Helsingissä mennä yksin ravintolaan. Paitsi jos oli huonomaineinen nainen. Opettajaseminaarin aloittaessaan Tilda ja Jelena ovat kuitenkin vielä teini-ikäisiä.

Jäin myös miettimään sitä, mitkä tarinan yliluonnollisista osista on tarkoitettu nimenomaan kansanperinteen esittelyyn, mitkä taas metaforisiksi tai symbolisiksi tasoiksi, jotka kertovat jostain muusta. Tässä romaanissa selvästi kuitenkin kulkee valoisan pinnan alla myös varjoisempi taso, jota varsinkin kirjan vakavoituva loppupuoli alleviivaa.

Käärmeiden väki, käärmeiden kuningas ja vihjaukset veriuhreihin ovat aitoa Laatokan alueen esikristillistä perintöä. Näkijöiden ja parantajien perinteet jatkuivat kristinuskon tultua - usein hyvin kristillisessä vakaumuksessa. Kristityt voivat itse syyttää itseään siitä, että he leimasivat monet metsän, suon ja järven henget pirun ilmentymiksi. Kansa oli metsän ja veden väkeä iät ajat lepytellyt eikä noista tavoista herennyt sillä, että kristityt väittivät heidän pelehtivän pirujen kanssa. Pimeitä puoliahan sellaisesta sitten myös sikisi.

Suuri metsämies Bokta Valmola kantoi mukanaan "noidan tunnuksena" päistään suljettua kupariputkea, jonka Kiril-setä omii myöhemmin omaksi taikakalukseen. Tämä yksityiskohta jäi hieman vaivaamaan, koska aivan vastaavaa en itse tunne karjalaisesta perinteestä. Sen sijaan muualta maailmasta kyllä. Metalliputken kantaminen amulettina oli tyypillinen tapa kantaa joko rullalle käärittyjä loitsuja ja pyhiä kirjoituksia tai vaihtoehtoisesti väen (tai kokonaisen henkiolennon) asuinsijana toimivaa hammasta, luuta, kalloa tai kiveä. Boktan putkessa taisi jokin kilahdella, joten se lienee ollut pergamenttirullan sijaan nimenomaan hammas tai käärmeenkallo, koskapa käärmeiden kuninkaan henki oli yhteydessä juuri tuohon esineeseen.

Kultaisen peuran loppukohtaus, jossa Tilda ja Jelena johdattavat pelastettuja orpolapsia synkästä kartanosta uhrilehdon kautta kulkevaa polkua aamunkoiton valossa takaisin Kymölään, muistuttaa kummasti oman romaanini Sangrialan lopun kohtausta, jossa Mikael ja kumppaninsa johdattavat Riëlin temppeliltä pelastettuja lapsia aamunkoitossa vapauteen ja suojapaikkana toimivalle huvilalle.

Kuuma kuunvaihde

Uudestavuodesta saakka jatkuneet pakkaset heltyivät lopulta helmikuun lopussa ja siirryttiin suojasäihin. Lunta ehti sitä ennen sataa isoiksi kinoksiksi, joita nyt varmaan sulatellaan toukokuulle saakka, takatalvineen. Monesta asiasta lähiluonnossa kuitenkin jo huomaa kevään tulon. Muuttolintuja on saapunut rannikolle, muttei vielä tänne sisemmäs. Sen sijaan paikkalinnut ovat heränneet liikehtimään ja laulamaan vilkkaasti. Tänäänkin koiranulkoilutuslenkillä lauloivat tavanomaisten tiaisten lisäksi tiklit ja viherpeipot. Iltaisin kuuluu mustarastaiden huiluja. Puolisoni aistii jo ilmasta klorofyllin, vaikka se virtaa vasta puiden sisällä, aikeissa tunkea silmuina maailmaan. Elämän energia väreilee jo.

*   *   *

Maailmalla kuunvaihde oli vauhdikas. Helmikuun viime päivinä pitkään jatkunut matalan intensiteetin sotiminen Afganistania hallitsevan Taliban-liikkeen ja naapurimaan Pakistanin välillä eskaloitui täysimittaiseksi sodaksi. Taliban on pitkään pyrkinyt levittämään äärimmäistä tulkintaansa islamista ja shariasta Pakistanin puolella sijaitseville paštualueille Khyber-Pakhtunkhwaan ja Balutšistanin pohjoisosiin. 

Pakistanin puolella Talibania on edustanut niin kutsuttu Pakistanin Taliban eli Tehrik-i Taliban Pakistan, jonka iskut keskushallintoa vastaan ovat olleet rajaseuduilla päivittäisiä. TTP on käyttänyt tukialueenaan aateveljien hallitsemaa Afganistania, eikä Afganistanin Taliban-hallinto ole Pakistanin toistuvista vaatimuksista huolimatta tehnyt TTP:n leireille ja turvataloille mitään - päinvastoin, se on suojellut näitä ja tukenut sotilaallisesti. On kyseenalaista, voidaanko Afganistanin ja Pakistanin talibaneja ylipäätään pitää toisistaan erillisinä liikkeinä, niiden jäsenten sukulaisuussuhteet kun menevät ristiin ja yli Afganistania ja Pakistania erottavasta Durand-linjasta, jota Pakistan pitää kansainvälisenä rajana, mutta jota Taliban ei tunnusta.

Pakistan joka tapauksessa vastasi ilmaiskuin, joita se teki Kabuliin, Kandahariin, Paktiaan, Khostiin ja Nangarhariin. Kohteina olivat niin TTP:n asemat ja turvatalot kuin Afganistanin Talibanin sotilaskohteet. Pakistan ei tehnyt Afganistaniin ilmaiskuja ensimmäistä kertaa, sillä tilanne on eskaloitunut ennenkin. Nyt jo viikon kestänyt aseellinen konflikti on kuitenkin pahemmalla tasolla kuin vuosikausiin ja Pakistanin puolustusministeri myös julisti julkisesti sodan Afganistanille. Pakistanin ilmaiskut ovat jatkuneet - ja samoin Talibanin iskut drooneilla ja altavastaajalle ominaisilla terroristisilla taktiikoilla Pakistanin sotilasasemiin pitkin Khyber-Pakhtunkhwaa, mutta myös Quettassa ja Rawalpindissä.

Minua ei lainkaan surettaisi, jos Pakistan - tai kuka tahansa - syöksisi koko Talibanin vallasta, se kun edustaa maailmanlaajuisesti ahdasmielisintä ja totalitäärisintä tulkintaa islamilaisesta hallinnosta. Meno ei ole vallassaolovuosien aikana kuin pahentunut. Afganistanin sisäinen turvallisuus on parantunut Talibanin murskattua kaiken vastarinnan ja monopolisoitua vallan - siellä käy nykyään jopa turistiryhmiä - mutta totalitäärisen valtion rakentaminen on jatkunut. Kuten näemme, epävakaus on projisoitu Afganistanin ulkopuolelle Pakistaniin, kuten oli odotettavissa alun perinkin.

YK:n ihmisoikeusvaltuutettu Volker Türk luonnehti hiljattain Afganistania "ihmisoikeuksien hautausmaaksi". Talibanin säätämä uusi rikoslaki edustaa lähinnä keskiaikaista näkemystä yhteiskunnasta. Ihmiset eivät ole enää lain edessä samanarvoisia, vaan rangaistukset riippuvat heidän yhteiskuntaluokistaan. Mullat on vapautettu rikosvastuusta kokonaan - naiset taas oikeuksistaan.

Sellaista tuskin kuitenkaan näemme, että Pakistanin interventio syöksisi Talibanin vallasta. Taliban ja sitä edeltäneet liikkeet ovat osoittautuneet erittäin sitkeiksi ja asennoitumisessaan muuhun maailmaan autonomiseksi tai oikeastaan autistisiksi, minkä ovat saaneet havaita suurvallatkin yksi toisensa jälkeen. Niinpä Pakistanin tavoitteena on lähinnä vain moukaroida Talibania sen verran, että se pakotetaan lopettamaan rajan ylittävät operaationsa Khyber-Pakhtunkhwan epävakauttamiseksi ja kunnioittamaan Durand-linjaa valtioiden välisenä rajana.

*   *   *

Jottei alueella tulisi liian rauhallista, myös Pakistanin ja Afganistanin länsinaapuri Iran sai osakseen tulimyrskyn. Oman oli vasta ilmoittanut saaneensa Iranilta viestiä neuvotteluhalukkuudesta, jolloin Israelille ja sen vanavedessä Trumpin hallinnolle tuli kiire sännätä täysimittaiseen sotaan Irania vastaan. Israel surmasi ohjusiskuilla ajatollah Ali Khamenein ja kymmeniä muita Irania hallitsevan turvallisuuseliitin jäseniä. Yhdysvaltain muskeli taas pantiin moukaroimaan Iranin ilmatorjuntaa ja muuta sotilaallista kapasiteettia.

Iranilainen diaspora pitkin maailmaa on intoutunut juhlimaan vallan vaihtumista Iranissa - todennäköisesti ennenaikaisesti. En jaksa hetkeäkään uskoa, että Trumpin kantti riittää täysimittaiseen miehitykseen ja maasotaan - ja Israelilla sellaiseen on vielä vähemmän kiinnostusta. Ylipäätään luottamukseni sekä Trumpin että Netanyahun motiiveihin on hyvin heikko. Niinpä en oikein näe tässä sodassa sitä suurta riemun aihetta, jota monet nyt ovat kiirehtineet hehkuttamaan.

En tosin jää hetkeksikään kaipaamaan Khomeinin ja Khamenein regiimiä, Pasdarania enkä Basijia, mikäli Iranin islamistihallinto nyt oikeasti kaatuisi ja korvautuisi jollain muulla. Demokratiaa Trump ja Netanyahu tuskin Iraniin haluavat. Israelin suosikki nukkehallitsijaksi olisi Reza Pahlavi, mutta hänen ongelmiaan ovat isänsä onneton perintö sekä se, että häntä kannattaa vain ulkoiranilainen diaspora, kun taas Iranin sisällä hänellä ei liene kannatusta.

Kenellä sitten on? Se on tällä hetkellä hyvä kysymys. Islamistihallinnon aidoksi kannatukseksi on mitattu vain viidennes tai neljännes kansasta. Sekin voi murentua, mikäli pelon ylläpitämä valtarakenne murenee. Iranin oppositio on suorittanut viime vuosikymmeniä useita vaikuttavia kansannousuja, mutta ne on kaikki julmasti murskattu. Onnistuneimmat ovat olleet arabikevään tavoin johtajattomia protestiliikkeitä, mikä onkin selviö, koska autoritäärisissä valtioissa selvästi identifioitavat oppositiojohtajat eliminoidaan, vangitaan tai kompromettoidaan.

Se, että Trumpin ja Netanyahun propagandakoneistot tuputtavat hallitsijaksi uutta šaahia, on ongelma aidolle iranilaiselle oppositiolle, jonka edustajat - diasporassa saati Iranissa - eivät saa näkyvyyttä eivätkä tilaa.

Näin ollen voi hyvin käydä samoin kuin Venezuelassa, eli Trump nimittää diktatuurin eliitin joukosta - esimerkiksi armeijan johdosta - sopivan uuden hallitsijan, joka suostuu luopumaan ydinaseohjelmasta ja jakaa öljydiilejä Trumpin henkilökohtaisille ystäville. Ja vanha valta Iranissa jatkaa, oppositio ja toisinajattelijat murskataan kuten ennenkin ja Venäjän annetaan entisestään pönkittää valtaansa maassa. Geopoliittisia analyysejä keinoälyavusteisesti tekevä Mission Grey asetti ennusteessaan Iranin vallanvaihdon todennäköisyyden 20-50 prosenttiin, jonka loppupäätä pitäisin melko optimistisena, ottaen huomioon esimerkiksi sen, kuinka kauan paljon heikomman Assadin hallinnon kukistaminen Syyriassa kesti - ja millä hirvittävällä inhimillisellä hinnalla.

Siinä sivussa öljyn hinta nousee pilviin, mikä hyödyttää ennen kaikkea Venäjää, samoin kuin huomion ja aseavun siirtäminen pois Ukrainasta Lähi-itään. Venäjän erittäin kylmäkiskoinen suhtautuminen entisen liittolaisensa Iranin avunpyyntöihin on tulkittu yleisesti Venäjän heikkoudeksi - kaikki sen resurssit on mobilisoitu Ukrainaa ja Eurooppaa vastaan - mutta kyse voi olla myös diilistä uuden liittolaisen, Trumpin, kanssa. Putinin hallinto on suoltanut viime aikoina myötämielisiä lausuntoja sekä Trumpin että Netanyahun hallinnoista ja keskittynyt demonisoimaan lähinnä Eurooppaa, se kun on Venäjän näkökulmasta heikko ja siten potkittavissa päähän.

Kiinan suhtautuminen tilanteeseen on kahtalainen. Sille Hormuzinsalmen sulku olisi vähintään yhtä vahingollinen kuin Euroopalle, joskin Kiina voi laskea saavansa energiaraaka-aineensa enenevässä määrin Venäjältä. Venäjän tavoin myös Kiinalle voi myöhemmin olla ennakkotapauksesta hyötyä, mikäli se ryhtyy liittämään Taiwania ja ehkä muitakin Tyynenmeren saaria itseensä sotilastoimin. Kiina on perinteisesti tukenut ajatusta sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä, kunhan valtioiden suvereniteetti asettuu universaalien normien yläpuolelle. Näihin ajatuksiin Iranin sota istuu huonosti.

Venäjä näkee asiat lähinnä imperiaalisten etupiirien ja johtajakeskeisen itsevaltiuden näkökulmasta. Venäjän vastaus Iranin avunpyyntöön oli kuvaava: kun Iran olisi halunnut aktivoida Venäjän kanssa tehdyn puolustussopimuksen, Venäjä vastasi, että sopimus tehtiin Khamenein kanssa - missä hän on nyt? Samaan tapaanhan Venäjä kohteli aiemmin muitakin heikentyneitä ja pulaan joutuneita liittolaisiaan, mikäli nämä eivät kyenneet murskaamaan vastarintaa. Esimerkiksi Viktor Janukovytšiä Venäjä halveksi syvästi, kun tämä ei kyennyt murskaamaan Maidanin mielenosoittajia tankkien telaketjujen alle.

Minulta on kysytty viime päivinä usein, onko kolmas maailmansota jo alkanut. Voi olla. Tai voi olla, että se alkoi jo Syyrian sodasta tai Krimin miehityksestä. Voi olla, että se alkoi jo Venäjän hyökkäyksestä Georgiaan vuonna 2008. Tai sitten sille määritetään jokin muu, nykyhetkeä paljon myöhäisempi ajankohta. Eurooppa ei ole enää niin keskiössä maailmanpolitiikassa, että maailmansodan kriteeri olisi nimenomaan laaja eurooppalainen rintama, johon suuri osa mantereen valtioista joutuu mukaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö sellaistakin voisi vielä olla tulossa. Mitä tekee muu Eurooppa jos Trump ja Putin yhteistuumin päättävät pitää vaalituloksen kiistävän Viktor Orbánin vallassa Unkarissa? Entä siinä tapauksessa, että Putinin vähän väliä väläyttelemä Tšehovin ase, ydinaseen käyttö, realisoituukin esimerkiksi jotain ukrainalaista suurkaupunkia vastaan?

*   *   *

On kulunut vuosi siitä, kun julkaisin näistä blogikirjoituksistani kootun kirjasarjan Sudenhuutelijan päiväkirjojen ensimmäisen kirjan, Arabikeväästä Afganistaniin, suomeksi. Johtuen suomalaisista syistä kirjat ovat olleet varsin kalliita. Jos tuo kirja on hinnan vuoksi jäänyt joltain ostamatta, nyt on mahdollisuus hankkia sama kirja edullisemmin - englanniksi. Julkaisin nimittäin kirjasarjan ensimmäisen kirjan nyt myös englanniksi, alustalla, jota muuten ehkä boikotoisin, mutta valitettavasti elämme taloudellisesti sellaisia aikoja, että hinta ratkaisi. Kirjan sisältö ei onneksi alustavalinnasta pahene. Vaikka se kertoo arabikevään ja Syyrian sodan vuosista 2011-2013, se on nyt Iranin sodan ja Afganistanin tapahtumain aikaan yhä ajankohtainen. Ajallinen etäisyys voi ehkä jopa auttaa lukemaan noiden vuosien tapahtumia uusin silmin. Onhan jälkiviisaus loppujen lopuksi suurinta viisautta.

Taloudessa todella eletään madonlukuja edelleen. Tänä vuonna 2026 jo neljätuhatta suomalaista yritystä on hakenut konkurssiin. Lukuisat ulkomaiset investoijat ovat lähteneet Suomesta. Vuoden 2008 lamasta ei ole missään vaiheessa toivuttu, vaan Suomi on junnannut jo 18 vuotta ilman talouskasvua. Muut rakenteellisesti samassa jamassa olleet Euroopan valtiot reformoivat talouttaan rankasti - esimerkiksi Ruotsi uudisti kokonaan terveyssektorinsa ja sillä menee nyt oikein hyvin. Irlanti, joka oli talouskriisissään aivan pohjalla, on nyt Euroopan rikkaimpia maita, ja siellä on täystyöllisyys. Jopa Kreikka ja Espanja ovat suoriutuneet Suomea paremmin. Useampi Itä-Euroopan entinen sosialistimaa on jo ohittanut Suomen.

Minä ja moni muu odotimme, että tämä olisi ollut se asia, jonka oikeistohallitus olisi halunnut saada kuntoon. Mutta ei. Velanotto jatkuu, riistoverotus jatkuu. Mihinkään oikeasti vaikeaan rakenneasiaan ei ole kajottu. Mitä persuihin tulee, mitään ei ole tehty myöskään maahanmuuton järkiperäistämiselle tai siis ennen kaikkea Kelan etuuksien jakelulle. Kaikki jatkuu entiseen malliin - ellei lasketa sitä, että Suomen talouden kurjistaminen on vienyt työpaikat kantaväestön lisäksi myös maahanmuuttajilta, ja heiltä tietysti vielä enemmän. Mutta mitäs siitä, kun rahaa kerran saa Kelasta, sähkö kasvaa töpseleistä ja leipä kaupan laarista.

Tulihevonen ja paastokuu

Tulihevonen on lähtenyt liekehtivään laukkaansa ja muslimit ryhtyvät pian kuukauden kestävään paastoon tähyiltyään kuuta taivaalta.

Eletään aikaa, jona vuosi on perinteisesti vaihtunut pohjoisen pallonpuoliskon kulttuureissa. Kuukalentereita seuraavissa järjestelmissä onkin uusi vuosi nyt tai hetken kuluttua. Tästä johtuen kiinalaisena uutenavuotena tuntemamme tapahtuma oli jo maanantain ja tiistain välisenä yönä ja tiistaina kiinalainen maailma oli siirtynyt tulihevosen vuoteen. Samaa järjestelmää pienin variaatioin seurataan Kiinan lisäksi muuallakin Itä-Aasiassa, eli myös Japanissa ja Koreassa vuoden horoskooppieläin vaihtui hevoseen ja elementti tuleen.

Itäaasialaisen horoskooppijärjestelmän 12 eläintä rotatoivat siinä kuin länsimaisena tuntemamme Lähi-idän ja Välimeren alueen horoskooppijärjestelmän (eli Intiasta lännen suuntaan kulkeutuneen järjestelmän) tähtimerkit, mutta näiden rinnalla kulkee itäaasialaisessa järjestelmässä viiden elementin rotaatio, jossa kukin jakautuu lisäksi yin- ja yang-aspektiin itsestään, jolloin elementtijaksoja on yhteensä kymmenen, ja näiden yhdistelmänä muodostuu 60 vuoden sykleissä etenevä vuosien, kuukausien ja muiden aikojen järjestelmä. Sen pohja on lopulta astrologiassa aivan kuten Euraasian länsiosissa vallitsevien järjestelmien. Länsimaisissa järjestelmissähän elementtejä on yleensä laskettu neljä ja tähtimerkit on jaettu niihin.

Taakse jäänyt vuosi oli itäaasialaisessa järjestelmässä puukäärmeen aikaa. Käärmeen vuosi menikin ilmeisesti hyvin tunisialaisella ystävälläni ja šakkipelivastustajallani, joka käyttää voimakäärmettä symbolinaan, sillä hänestä tuli yrittäjä ja vaimonsa odottaa nyt lasta.

Onneksi Tunisiassa ei seurata kiinalaista järjestelmää, koskapa Itä-Aasiassa monet pariskunnat jättävät tänä vuonna lapset hankkimatta. Uskomus nimittäin kuuluu, että tulihevosen vuonna syntyy omapäisiä tyttöjä, jotka liiallisella itsenäisyydellään tuottavat häpeää perheilleen. Kun viimeksi oli tulihevosen vuosi 1966, koettiin Itä-Aasiassa syntyvyyden romahdus juuri tästä syystä. Niin pelottava uhka siis nähtiin siinä, että syntyisi runsaasti vahvoja naisia.

Mitä tulee uuteenvuoteen, alun perin myös läntisissä järjestelmissä vuosi vaihtui keväällä. Nykypäivänä persialainen, kurdilainen ja keskiaasialainen uusivuosi newroz (tänä vuonna 20. maaliskuuta) määräytyy kevätpäiväntasauksen mukaan ja vastaa paremmin alkuperäistä indoeurooppalaista uuttavuotta, jota myös seemiläinen Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka noudattivat. Maaliskuu on vuoden ensimmäinen kuukausi, ja sitä edeltää puhdistautumisriitti - februarius merkitsi juuri puhdistusta. Martius eli Marsin kuukausi oli siis vuoden ensimmäinen kuukausi.

Sama pätee islamilaiseen kalenteriin: vuoden päättää tänään tai huomenna (maasta riippuen) alkava ramadan, paaston ja puhdistautumisen kuukausi, ja sitä seuraava kuukausi, joka alkaa paastoamisen päättävällä eid al-fitr -juhlalla, on "oikeasti" uuden vuoden ensimmäinen, tai tarkemmin sanoen, uusi sykli alkaa ramadanin loppuvaiheessa. Virallisesti islamilaisen kalenterin ensimmäinen kuukausi on muharram, koska ajanlasku aloitettiin hijrasta.

Puolisoni katsoo maagien, persialaisten, kurdien ym. tavoin, että "todellinen uusivuosi" on maaliskuun kolmannella viikolla, joskin hän ajoittaa sen paria päivää newrozia myöhemmäs, koska kuhunkin siirtymäriittiin liittyvät perinteisesti valmistava aatto, varsinainen huippukohta sekä myöhemmin "varjo", joiden kunkin aikana planeetat orientoituvat uusille urilleen, minkä vuoksi kukin jakso vaatii omat riittinsä. Nykyisin monien juhlipäivien juhliminen on kuitenkin siirtynyt yhä etupainotteisemmin aattoihin varsinaisten tarkoitettujen päivien sijaan - ja kaupalliset intressit näyttävät venyttävän valmistautumisaikaa joka vuosi yhä varhemmas.

Alun perin roomalaisessa kalenterissa oli niin ikään vain 10 kuukautta, kuten kiinalaisten elementtijärjestelmässä. Näihin lisättiin myöhemmin kaksi lisää, tammi- ja helmikuut, "tyhjän" hiljaisen talviajan täyttämiseksi ja huomioimiseksi ajanlaskussa. Januarius nimettiin kaksikasvoisen Janus-jumalan mukaan, koska tämä katsoi kahteen suuntaan, menneeseen ja tulevaan. Roomalaiset siirsivät uudenvuoden tammikuun eli januariuksen ensimmäiseen poliittisista ja sotilaallisista syistä: konsulin valitsemiseksi. Ja februarius, kuten aiemmin tuli mainituksi, nimettiin puhdistuskuuksi.

Myöhemmin alkuperäiset viides ja kuudes kuukausi, quintilis ja sextilis, saivat uudet nimet, kun keisarit Gaius Julius ja Octavianus Augustus halusivat itsensä ikuistetuiksi kuukausien joukkoon. Aiempien lisäyksien vuoksi nuo kuukaudet sitä paitsi olivat nyt seitsemäs ja kahdeksas - heinä- ja elokuut.

Aurinko- ja kuukalenterit liikkuvat kiertyen toistensa ympäri, koska mittaavat ajan kulua eritahtisesti, ja niinpä esimerkiksi islamilainen ramadan ja kiinalainen uusivuosi liikkuvat länsimaiseen kalenteriin nähden vuodesta toiseen. 

Käytännössä roomalainenkin kuukalenteri oli 12-kuukautinen jo varhain - mutta talviaika jätettiin tyhjäksi, ikään kuin kuukaudettomaksi, ennen tammi- ja helmikuiden lisäämistä.

Alexandrian astrologit siirsivät Egyptin käyttämään aurinkokalenteria jo ennen Roomaa, joka vaihtoi kuukalenterista aurinkokalenteriin edellisen vietettyä jatkuvan poliittis-uskonnollisen manipuloinnin vaikutuksesta pahasti vinoon vuodenaikojen vaihtelusta. Kuitenkin juuri vuodenaikain vaihtelu ja siihen liittyvä maataloussykli oli se syy, miksi ihmiset alkujaan tarvitsivat kalenterijärjestelmiä. Kylvö ja korjuu tarvitsivat ennustettavuutta, siitä saattoi riippua koko yhteisön eloonjäänti. Niinpä Caesarin käytyä Egyptissä hän siirrätti valtakunnan juliaaniseen aurinkokalenteriin, josta tuli uusi normi 1500 vuodeksi.

Lopulta tarvittiin kuitenkin vielä uusi korjausliike, joka tapahtui paavi Gregorius XIII:n toimesta vuonna 1582 ja tavoitti alkuun useimmat katoliset maat, myöhemmin myös protestanttiset. Kreikka ja Venäjä siirtyivät gregoriaaniseen kalenteriin vasta 1900-luvulla. Nykyinen vuosi ei edelleenkään vastaa täsmällisesti universumin lakeihin, mutta siksipä käytössä on korjausliikkeiksi karkauspäiviä ja sen sellaista. 

Useimmille ihmisille kalenteri on lähinnä ajanlaskua varten - on vaikea sopia tapaamisia, laatia budjetteja, sopia toimikausia ja pyörittää monimutkaista yhteiskunnallista järjestystä, jos ihmiset seuraavat eri määrää kuukausia ja nimittävät niitä eri tavoin. Mutta niille, joille puhdistusriitit ja uusivuosi yhä liittyvät tähtien asentoihin, psykofyysiseen tasapainoon, hengelliseen kalibrointiin ja siemenen kylvöön, asettuvat vuosittaiset merkkipäivät enemmän päiväntasausten ja -seisausten sekä auringon ja kuun liikkeiden mukaan.

Kinoksia ja Shabon viinien historiaa

Perjantai ja kolmastoista. Paksut nietokset peittävät tätä maailman osaa, jota nykyhetkessä asutan. Keskipäivän ympärille sijoittuvat aurinkoiset hetket ovat miellyttävimpiä koiran ulkoiluttamisen kannalta. Tiaisiin on jo tullut paljonkin elämää valon lisäännyttyä. Punatulkut viheltelevät kaikkialla haikeaa huiluaan. Muut linnut värjöttelevät ja elämä jatkuu ankarana - tai loppuu. Mitään harvinaisempaa en ole pitkään aikaan nähnyt - kauniisti rusorintainen koiras varpushaukka mäen männyissä oli epätavallisin tässä kuussa näkemäni lintu. Mutta enpä ole juuri poistunut kotilähiön ja keskustan akselilta.

Puolisonikin elää jonkinlaista varjoelämää, mutta eri vuorokaudenaikoina kuin minä. Turhautuneena kaikkien työnhakujen tuloksettomuuteen kahdesta korkeakoulututkinnosta ja neljästä sujuvasta kielestä huolimatta hän elää öisin, pelaa ja katsoo animeja, nukkuu sitten aamusta pitkälle iltapäivään, jolloin minä olen töissä, seikkailee toisissa aikakausissa, maailmoissa ja ulottuvuuksissa, ja palaa tähän todellisuuteen yleensä niihin aikoihin, kun minä suljen toimistoni. Yhteinen aikaikkunamme kestää yli puolenyön, jonka jälkeen minun on vetäydyttävä nukkumaan herätäkseni aamulla töihin.

Serkkuni, joka on naapurimme, palasi Shenzhenistä uuden vaimonsa kanssa, ja niinpä myös perinteinen onttosarvisten lihan grillaaminen ja Barolon punaviinien nauttiminen palasi ohjelmaan. Välissä oli pitkä jakso puolisoni kokkaamia pastoja ja kanariisejä, jotka ovat herkullisia, kuten kaikki, mitä hän tekee, ja kun ainekset ostetaan isoissa erissä aiemmin mainostetusta turkkilaisesta kaupasta Puhoksessa, saamme säästettyä jonkin verran vähissä olevista varoistamme. Mihinkään ei ole ollut varaa tänä talvena matkustaa, ellei joulukuun käyntejä Tallinnassa, Hyvinkäällä ja Espoossa lasketa.

Eräänä iltana olivat täällä sentään vieraina keinoälytutkija Oulusta ja tietokirjailija Helsingistä. Söimme Puhoksesta hankittuja kokonaisia grillikanoja, joimme loput jäljellä olleet apulialaiset ja määriläiset viinit ja joitain Languedocissa sijaitsevan suomalaisomisteisen La Robinan tuotteista. Saunoimme. Keinoälytutkija toi tuomisinaan erinomaisen pullon ukrainalaisten Shabon viinitarhain Saperavia vuodelta 2016, jonka nautimme hiljattain serkkuni ja vaimonsa paluun kunniaksi.

Odessasta länteen Etelä-Bessarabian kaistaleella sijaitseva Shabo on merkittävä paikka siinä suhteessa, että se oli aikoinaan foinikialaisten ainoa siirtokunta Mustanmeren pohjoispuolella. Kreikkalaisiahan oli siirtokunnittain pitkin Mustanmeren rannikkoja, mutta foinikialaiset pitäytyivät suurimmalta osin Välimerellä. Läheinen isompi kaupunki Bilhorod-Dnistrovski eli turkkilaiselta nimeltään Akkerman sijaitsee paikalla, jossa oli kreikkalainen siirtokunta Tyras, viineistään jo ammoin tunnettu.

Shabossa oli pitkät perinteet viininviljelylle, mihin tosin tuli katko Venäjän keisarikunnan valloittaessa nuo alueet Krimin kaanikunnalta Katariina Suuren aikaan. Kuten Venäjän valloituksissa yleensä käy, alue ja sen väestö hävitettiin laajalti, ja tilalle piti sitten luotaman tsaaritarta miellyttävä uusi todellisuus Potjomkinin kulisseineen. Tsaaritar ei tapansa mukaan luottanut venäläisten kykyihin erikoistuneemman maatalouden kehittämisessä, joten hän tuotti Tonavan suistoalueelle paenneiden tataarien ja bulgaarien tilalle sveitsinranskalaisia, jotka vuodesta 1822 loivat Shabon viiniperinteen uudelleen. Sveitsiläiset siirtolaiset tulivat Vaud'sta ja johtajansa nimi oli Louis-Vincent Tardent.

Sveitsinranskalaiset eivät jääneet seudulle tai ehkä heistä ei jäänyt mitään jäljelle Balkanin sotien ja maailmansotien vyöryissä. Viimeiset lähtivät tiettävästi 1940-luvulla puna-armeijan tieltä. Alue oli välillä osana Romaniaa ja sitten taas anneksoitiin neuvostovaltaan toisen maailmansodan jälkeen - pohjoispuolelleen jäävän muun Bessarabian eli nykyisen Moldovan tasavallan tavoin. Neuvostoliitossa Etelä-Bessarabia katkaistiin irti Moldovalta ja liitettiin osaksi Ukrainaa, jonka haltuun se Ukrainan itsenäistyessä jäi.

Neuvostoliiton hajotessa suurin osa sen alueella tuotetuista viineistä oli yhä sietämättömän makeita, koska ne tyydyttivät Moskovan pekuliaarista viinimakua, mutta vähän kerrassaan kunnollisten viinien tuotanto elpyi ja investoijia ilmaantui sekä Itä-Euroopan omista perinteisistä viinimaista - Unkarista, Bulgariasta, Moldovasta ja Georgiasta - että länsimaistakin. Georgialaiset viiniyrittäjäsuvut ovat olleet osallisia Odessan läänin viinimailla, mistä kertoo sekin, että Saperavi-rypälettä on kylvetty tähänkin maaperään runsaasti. 

Shabon viinitilat on elvytetty ja saatu uudelleen kukoistamaan lähinnä ukrainalaisin investoinnein ja virallisesti omistajasuvut kaiketi ovat Ukrainassa syntyneitä Ukrainan kansalaisia, vaikka Ukrainassa kuulin yleensä Gulijevin veljesten juurten olevan Georgian juutalaisissa. Nimi viittaa turkkilais-persialaiseen ruusua tarkoittavaan sanaan gul (gül), joten se ei itsessään ole georgialainen, vaan pikemminkin tyypillinen Kaukasian muslimeille, esimerkiksi azereille. Alueen juutalaisilla on monesti tällaisia nimiä. Georgiassa perheen nimi olisi ollut Gulišvili.

Kun Juliasta tuli Romeo

Pakkanen on kiristynyt kylmemmäksi kuin kertaakaan tänä talvena tai kuin puolisoni miesmuistiin, josta Suomessa on vietetty viimeiset viisi vuotta, eikä hän ainakaan tässä elämässä koskaan ole ollut Suomea kylmemmässä paikassa. Omassa miesmuistissani toki on, että lapsuudessani kouluun ja koulusta takaisin piti kulkea -30 asteen pakkasissa, loppumattomien ylämäkien viimassa (jostain syystä tuntuu, että ne olivat aina ylämäkiä sekä meno- että tulosuuntaan, varsinkin talvella), ja paleltumista valittaminen olisi ollut heikoille, koska oma vika, eiväthän reippaat pojat olisi paleltuneet.

Reippaat pojat olivat kaiketi niitä, jotka jo alakoulussa tekivät isojen poikien juttuja, kuten vetivät päihteitä, kantoivat teräasetta ja varastivat auton, jolla ajoivat puuta päin. Pahaksi onnekseen vanhempiani oli kirottu hyödyttömällä heittiöllä, joka oli kiinnostuneempi linnuista, hyönteisistä ja kirjoista, ja josta ei koskaan tullut hakkaamallakaan reippaiden poikien kaltaista.

Puolisoni on reipas, mutta reippaudessakin on rajansa, kun monikerroksiset talvivaatteet eivät enää estä pitkien ripsien jäätymistä ja huulten tunnottomuutta. Kaamosmasennus ja ikävä Välimerelle valtaa alaa, varsinkin kun talvemme on mennyt köyhyyden, puutteen ja kulkutautien merkeissä. Koiramme sen sijaan - sitä ei mikään tunnu pidättelevän, hangissa peuhataan, vastaantulijoita haukutaan suu huuruten. Mutta koira toimii vastoin omaa parastaan, sillä senkin tassut jäätyvät, jolloin se yrittää saada niihin tuntoa puremalla, ja silloin tietää, että koira on omaksi parhaakseen raahattava takaisin kotiin, vaikka se kuinka vastustelisi.

Silti tässäkin säässä läheisen mäen ja metsän pikkulinnut yhä sinnittelevät: tiaisten, punatulkkujen ja mustarastaiden lisäksi puukiipijä on viime päivinä palannut monen viikon poissaolon jälkeen. Käpytikka nakuttelee lähipuissa joka päivä. Sininen valo ja iltapäivän kultainen auringonlasku hallitsevat värimaailmaa. Jäähileet tanssivat kimallellen ilmassa sitä vasten.

Huonomminkin voisi olla: Amerikassa, jossa kaikki on suurempaa, ovat miljoonat olleet sydänmailla ilman sähköä, kun järjestelmät ovat romahdelleet. Suomessa on aina etuna se, että on totuttu. Pakkaseen siis. Muut asiat ovat sitten vähän niin ja näin; kaikki tulee aina uutena, pyytämättä ja yllättäen, vähän kuin Venäjä-selvitys, Tiitisen lista ja Epsteinin kuupostit. Venäjä-selvitys ei tosin tullut pyytämättä - hallitus tilasi sen. Joten siinäkin suhteessa asiat voisivat olla huonommin kuin nykyisin ovat.

Ukrainassa itänaapurissamme sijaitsevan terrorivaltion pommitukset jatkuvat Trumpin Putin-mielisistä horinoista huolimatta, pakkasta on yhtä paljon kuin Suomessa ja talot, sairaalat ilman sähköä.

*   *   *

Sain luettua loppuun viimeisen lukematta olleen Heikki Kännön romaaneista, nimittäin Kädet (Sammakko 2024), joten on tullut aika arvostella se. Olen kirjoittanut aiemmin arvostelut kaikista muista Kännön romaaneista, nimittäin Sömnöstä, Runoilijasta, Ihmishämärästä ja Mehiläistiestä. Yksikään viidestä ei ole tuottanut minulle pettymystä, enkä olekaan säästellyt kehujani Kännön kirjallisen tuotannon suhteen. Joten Käsien kohdalla otan vapauden viimein käsitellä myös joitain kirjasarjan arveluttavammista ominaisuuksista. Nyt turvavyöt päälle ja triggerivaroitus juonipaljastusvaarasta ja seksuaalisia tabuaiheita käsittelevistä teemoista, joita Käsissä oli enemmän kuin aiemmissa tiiliskivissä.

Kuten kaikki aiemmat Kännön kirjat, myös Kädet oli aivan mahtava lukuelämys ja ennen kaikkea pläjäys taidetta, mystiikkaa ja mytologiaa. Kännö myös palaa moniin aiempien kirjojensa teemoista yhä uudelleen: Tässäkin kirjassa sekoitetaan tosihistorian kulttuurihahmoja ja tapahtumia fiktioon ja fiktiivisiin hahmoihin. Tässäkin kirjassa on Mefisto-hahmo ja faustinen suhde. Tässäkin kirjassa esiintyvät kielletyn rakkauden kirjosta mm. veljen ja siskon välinen suhde, hyvin nuorten tyttöjen seksuaalisuus sekä homoseksuaalisuus (sekä naisten että miesten). Tässäkin kirjassa muinaiset myytit olentoineen heräävät henkiin ja sekaantuvat ihmisten elämiin traagisin seurauksin. Tässäkin kirjassa hypitään ajassa, varsinkin 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla - ja vietetään aikaa Euroopan keskeisissä kulttuurikaupungeissa - Wienissä, Torinossa ja Pariisissa.

Jokin oli kuitenkin myös muuttunut: tyylillisesti kirja poikkeaa monessa suhteessa Kännön edellisistä neljästä teoksesta, jotka puolestaan olivat keskenään monin paikoin samanlaisia. Ensinnäkin kertomisen tyyli mukailee kahta kertojahahmoa, Juliania ja hänen äitiään Danae Marea Angelia. Näistä varsinkin Julianin ääni on hyvin verboosi, selittelevä ja saksalaistyylisen raskassoutuinen. Julianin osuuksissa on kokonaisia sivuja ilman ainuttakaan kappaleenvaihtoa, ja niissä kuvaillaan pedanttisesti pääasioiden lisäksi kaikenlaisia epäolennaisia yksityiskohtia, kuten ovenrivan juuttumista ja tupakan hakemista. Eikä Danae Mareakaan ole tyyliltään sellaisen lähes sarjakuvamaisen iskevän kerronnan harjoittaja, jollaista luimme Mehiläistiestä, Sömnöstä ja Ihmishämärästä.

Syy moiseen lienee kahtalainen. Ensimmäinen syy tyylimuutokseen on Kännön ilmiömäinen kyky eläytyä todeksi kirjoittamiensa henkilöiden persoonaan ja ominaisuuksiin. Tyylimuutos seuraa siis olennaiselta osin siitä, että Kännö on valinnut kirjoittaa ensimmäisessä persoonassa näiden päähenkilöiden kautta. Toinen syy lienee se, että Kännö on tätä kirjaa valmistellessaan lukenut erityyppisiä lähteitä. Wagnerin oopperoiden, Goethen Faust-tulkinnan ja Steinerin teosofisten pohdintojen sijaan (tai ohella) on luettu itävaltalaisia ja ranskalaisia metafysiikkaa käsitteleviä teoksia ja kreikkalaista mytologiaa. Ja tämä on toki Kännössä parasta - luku toisensa jälkeen on kulttuurihistoriallista tutkimusmatkaa, joka saa minut lukijana yhtenään googlettamaan nimiä ja ilmiöitä sekä silloin tällöin tilaamaan kirjoja antikvariaateista Suomesta, Saksasta ja Ranskasta.

Kännö on intohimoisesti ja syvällisesti kiinnostunut tietyistä yliluonnollisista ilmiöistä, joista hän esittää kirjoissaan runsaasti sekä avoimia kysymyksiä että vahvoja mielipiteitä (vastauksia?). Esoteria muodostaa siis taiteen ohella hänen kirjojensa punaisen langan, johon verrattuna yksittäiset ihmiskohtalot, varsinkin fiktiivisten henkilöiden, ovat lopulta häviävän hauraita tähdenlentoja. Ja sellaisiksi usein päättyvätkin, sillä Kännön kirjoissa ei ole onnellisia loppuja, vaan hyvin traagisia kohtaloita.

Taannoin näytin Kännön kuvaa eräälle väkevästi näkevistä ystävistäni, joka sanoi näin: 

"Kuvan mies on tosiaan hyvin erityinen. On ihmisiä, jotka voivat vaikuttaa karkeilta, mutta ovat itse asiassa hyvin lämpimiä sisältä. Herkkiä. Hän yrittää uudistaa elämänsä. Menneisyydessään hän teki jotain, mitä häpeää, ja haluaa [uudistaa elämänsä siten, että voi] elää häiritsemättä mieltään menneisyydellään."

Tällä kertaa, Kädet luettuani, näen paljon, ehkä liiankin paljon, siitä, mitä tuo ystäväni tarkoitti, ja näen myös, ettei Kännö ole vielä viidessä kirjassaan onnistunut kirjoittamaan itseään vapaaksi. Salatieteistä kiinnostuneiden onkin syytä tiedostaa, että tuolla tiellä piilee vaaroja, ja että on rajoja, joita ei kannata ylittää, koska mikäli sen tekee, ei ihmiselämänkään verran viisauden kartuttamista ehkä riitä korjaamaan itselle tehtyä vahinkoa. Tämä on tunnettu ja popularisoitu Faustin kirouksena, vaikka tässä kohden onkin syytä muistaa kyseen olevan Goethen ja kumppanien luomasta fiktiivisestä Faustista eikä keskiajalla vaikuttaneesta historiallisesta Faustista, uuden ajan taikurien suuresta esikuvasta, josta kirjoitin Runoilijan arvostelussa.

Saattaa siis olla, että yksi Kännön motiiveista on myös varoittaminen. Mene ja tiedä. Kännö on kirjoittanut paljon taikuudella leikittelyn vakavista seurauksista. Verellä ja tulella kirjoitetut maailmankielen sanat eivät tunnu lähtevän kantajistaan edes seuraavissa ja taas seuraavissa sukupolvissa. Toisaalta näissä kirjaimissa on se kabbalistiikkaan olennaisesti liittyvä asia, että olevainen on koodattu kieleksi, Jumalan kieleksi, mikä puolestaan yhdistää hengellisen teorian wittgensteinilaiseen filosofiaan, ja näin tavallaan teesi ja antiteesi kohtaavat. Vähän kuin elämä ja kuolema, olevainen ja ei-olevainen, kohtaavat tarinan vaiheissa.

Kännö viittailee kirjoissaan Jeesukseen ja Zarathustraan ja tuntuu ottavan Jumalan tosissaan, muttei siten kuin abrahamilaisten uskontojen valtavirta tekee, vaan pikemminkin siten kuin Nietzsche. Nietzscheähän hän kohteli Runoilijassakin suuremmalla kunnioituksella - siltä vaikutti - kuin useita muita kulttuurihahmoja. Kännö suosii polyteististen pantheonien jumalia, joille oli ominaista tuo alkumiesmäinen suorasukaisuus ja piittaamattomuus, jonka kohtaamme Kännön tulkinnoissa alkuhirvestä, Wotanista ja Zeuksesta, sekä alituinen mustasukkaisuus ja juonittelu, jota sekä kreikkalaisilla että germaanisilla jumalilla totisesti riitti. Jumalattarista puhumattakaan.

Niinpä voinee tehdä sen arvauksen, että teologisesti Kännö tuskin on ateisti, mutta sen sijaan hän lienee rajoitetun jumaluuden kannalla. Hänen paholaisensa ei ole varsinainen jumala, saatikka Jumalan veroinen, vaan katkeroitunut puolijumala, kakkoskerroksen henkiolentoja, jotka ovat aina joutuneet jumalten varjoon, mutta ovat kuitenkin ihmisiä väkevämpiä ja siksi vaarallisia kuolevaispoloille. Runoilijassa mefistohahmo muistutti vielä melko suuresti abrahamilaisten uskontojen Saatanaa, mutta Ihmishämärässä Kännö yhdisti saman hahmon wagnerilaiseen tulkintaan muinaisgermaanisesta Alberichista, nibelungien ruhtinaasta.

Käsien mefistohahmo on eräänlainen variaatio samasta teemasta, sillä tällä kertaa paholaisen rooliin pääsee antiikin mytologian Ganymedes, jonka mukaan on nimetty Jupiterin suurin kuu. Jupiter oli roomalainen versio Zeuksesta, kreikkalaisten pääjumalasta, joka vastasi germaanien Wotania ja skandinaavien Odinia. Ganymedes oli kuvankaunis troijalainen nuorukainen, joka kauneudellaan ja sankaruudellaan miellytti siinä määrin Zeusta, että tämä päätti ryöstää hänet ja viedä Olympokselle, jossa Ganymedeestä tuli jumalten juomanlaskija. Palkkioksi orjatyöstään (ja epäilemättä sodomiasta, kreikkalaiset jumalat tuntien) Zeus antoi Ganymedeelle kuolemattomuuden, tehden kuolevaisesta nuorukaisesta siten hieman jumalten kaltaisen, muttei kuitenkaan jumalaa.

Antiikin maailmassa Ganymedeelle oli oma kulttinsa, kuten eräille myöhemmillekin jumalten ja keisarien poikarakastetuille. Kännön versiossa ikuisuuden verran persraiskattu poikaparka löysi kuitenkin eräänä päivänä itsensä yksin Olympoksen palatsia asuttamasta, sillä jumalat olivat lähteneet maailmastamme - eivät jälkiä jättämättä vaan päinvastoin paljonkin jälkiä jättäen, mutta lähteneet yhtä kaikki. Hylänneet kuolevaiset tänne, ja myös kuolemattomaksi tehdyn Ganymedeen, joka vuosisatojen seuratessa toistaan sai havaita kuolemattomuuden olevan sittenkin kirous, koska se kaikesta huolimatta ei ollut tehnyt hänestä Jumalan veroista.

Tässä kreikkalainen myytti yhtyy Luciferin myyttiin. Ei liene sattumaa, että Kännö on nimennyt Ganymedeen myöhemmän ihmisinkarnaation Christoferiksi - valonkantajasta Kristuksen kantajaksi.

Jumalten lähtö, Jumalan kuolema - nietzscheläinen ajatus - toistuu Kännön uusiksi kirjoittamassa mytologiassa myös germaanien kohdalla, jossa jumalhämärä kohtasi muinaisia jumalia ihmisten maailman aattona. Kuten muistamme, Ihmishämärässä tapahtui kuitenkin käänteinen, eli kerran riitoihinsa sekä Alberichin ja ihmisten juonitteluihin tuhoutuneet jumalat palaavat sittenkin takaisin ja sysäävät liikkeelle ihmiskunnan itsetuhon. No, ainakin osittaisen sellaisen.

Ihmishämärässä wagneriaanisen jumaltarun Alberich ilmaantui esiin Heinrich von Grüngenin hahmossa. Katkeroitunut Ganymedes puolestaan ilmestyy esiin Christofer von Mettaun hahmossa. Hän ei ole enää vuosituhansia ihmisten parissa kuljeskeltuaan hehkeän helleeninuorukaisen hahmossa, vaan on aikojen saatossa muuttunut keski-ikäiseksi, kotkannenäiseksi ja pönäköityneeksi ukkeliksi, mutta yhtä kaikki säilyttänyt sen verran ylimaallista viehätysvoimaa, että paitsi paholaista palvovat noidat ja vampyyrit, myös viaton teinityttö ja hänen myöhempi miespuolinen inkarnaationsa joutuvat tuon hahmon lumoihin.

Sitä paitsi lumoaminen tapahtuu Oberonin yössä, mikä on selvä viittaus aiempaan Alberich-hahmoon, koskapa Alberich on olennaisesti sama hahmo kuin haltiain tai keijujen kuningas Oberon. Proserpion aatelispalatsin puutarhajuhlissa Torinossa näytellään Prosperon saaren sijaan Kesäyön unelma, jossa Mettau yhdistyy kelttiläisen mytologian Puck-hahmoon, Robin Goodfellowiin, joka puolestaan on yhteydessä kreikkalais-roomalaisen perinteen ilkikuriseen Pan-poikajumalaan. Tämän koko viittausketjun Kännö kerii auki teinitytöksi poikkeuksellisen oppineen kertojahahmonsa Danaen syvän kirjallisuustuntemuksen kautta.

Kännö on lisännyt soppaan vielä lisää elementtejä: Mettau on ehtinyt ennen 1700-luvun lopun inkarnaatiotaan olla myös tosimaailmassa vaikuttanut baijerilais-itävaltalainen taiteilija Christoph Haizmann, joka tuli tunnetuksi faustisesta sopimuksestaan paholaisen kanssa sekä tuon sopimuksen kaksinkertaisesta ulosmanaamisesta (ensin verellä, sitten musteella kirjoitetun version). Haizmann vietti elämänsä ehtoon böömiläisessä Mettaun luostarissa, josta Kännön tämänkertainen mefistohahmo on ottanut sukunimensä.

Kännölle on ominaista se, ettei mikään nimi tunnu olevan sattuma. Olen aiempien kirjojen kohdalla ollut yllättynyt siitä, että hän on ikään kuin uusiokäyttänyt todellisuudessa olemassa olleiden henkilöiden (yleensä taiteilijoiden) nimiä, mutta antaen ne fiktiivisille hahmoille, jotka toimivat eri ajassa ja kontekstissä kuin alkuperäinen nimenkantaja. Esimerkiksi Friedrich Tieck oli kuvanveistäjä ja Heinrich Hase samoin, mutta he toimivat satoja vuosia aiemmin kuin Kännön samannimiset hahmot. Jokin viesti tällaiseen täytyy sisältyä, koska sattumaa se tuskin on. Mutta tätä arvoitusta en ole vielä ratkaissut.

Käsissä kävi samoin: Christofer von Mettaun nimi johti Alankomaissa vaikuttaneen diplomaatin ja vakoojan jäljille. Yksi Käsien pienemmistä roistoista, kreikkalainen taiteenkeräilijä Athanásios Christópoulos, johdatti etsimään tietoa samoihin aikoihin eläneestä kreikkalaisesta runoilijasta, jonka runokirjan Danae myöhemmin löytää pariisilaisesta kirjakaupasta, ja joka muistuttaa häntä aiemmin kohtaamastaan, paljon ikävämmästä Athanásios-hahmosta. Athanásios Christópoulos (1772-1847) oli kreikkalainen runoilija ja lyyrikko, jonka säkeet lepattivat modernin kreikkalaisen kirjallisuuden aamunkoitossa kuin uutta laulukieltä tapaileva satakieli.

Sattumalta tarinassa vilahtanut Angelien naapuri puolestaan sai minut uppoutumaan pitkäksi aikaa sivuraiteelle Giordano Brunon (1548-1600) oppeihin halutessani muistuttaa itseäni, mikä hänen renessanssiajattelussaan olikaan johtanut kerettiläistuomioon ja roviolla polttamiseen. Ja kun Kännön kirjassa useaan kertaan palattiin apotti Henri de Montfaucon de Villarsin kirjoittamaan mystiseen joskin pseudokabbalistiseen merkkiteokseen Le Comte de Gabalis, se muistutti minua teininä sangen suuresti miellyttäneestä Anatole Francen Kuningatar Hanhenjalan ravintolasta, ja kun en sitä etsinnästä huolimatta löytänyt kotikirjastostani (vaikka tiedän sen olevan siellä), jouduin tekemään tilauksen ranskalaisesta nettidivarista saadakseni molemmat ranskaksi ja luetuttaakseni ne myös puolisollani.

Esoteerikot näyttävät suhtautuneen apotti de Villarsin kirjaan vakavana kabbalistiikkana, mutta monet muut lähteet näkevät sen olleen jo aikanaan mahdollisesti satiirinen, kuten Anatole France myöhemmin sitä tulkitessaan - hänen herra d'Astaracinsa oli karikatyyri de Villarsin kreivistä ja mestarista, joka Le Comte de Gabalis'ssa jakaa salatietoa opetuslapselleen. De Villarsin teos vaikutti kuitenkin suuresti myöhempään eurooppalaiseen esoteriaan - ei niinkään tutkimalla juutalaista tai kristillistä Kabbalaa, vaan pitämällä elementtihenkiä eli maahisia, nymfejä, sylfejä ja salamantereita varteenotettavina vaikuttajina ihmisten elämään.

Ja kun selasin de Villarsin tuotantoa divarien sivuilta, eteeni ilmestyi kirja, jonka olemassaolosta en tiennytkään - nimittäin Le Geomyler, joka näytetään julkaistun erikseen sekä de Villarsin että ranskalaisen runoilijan Hippolyte Guérinin nimissä, "käännöksenä arabiasta". Tämä löytö olikin varsinainen onnenpotku, sillä olin aiemmin Mika Waltarin Mikael Hakimia analysoidessani yrittänyt selvittää, mitä veljeskuntaa hän "geomailereilla" tarkoitti.

Toisinaan mielessäni käy jopa ajatus, että Kännö tekee tämän tahallisesti - lietsoo kryptisillä viittauksillaan ja nimien uuskäytöllä lukijansa etsimään verkosta lisätietoja, jotka johdattavat uusille poluille. Muistelenkin joskus käyttäneeni termejä tähtiportit ja synaptisuus hänen kirjoistaan kirjoittaessani.

Ganymedeen tarun, shakespeareläisen Oberonin yön ja faustilaisen Mefistofeles-muunnelman lisäksi Kännö on ladannut tarinaan kasapäin muitakin kiehtovia mytologisia elementtejä. Esimerkiksi Eleusiin mysteereissä keskeisenä olleen Demeterin ja Persefonen myytin - äidin ja tyttären, joista toisen tai kummankin piti matkustaa Haadeksen valtakuntaan viettämään talvensa siellä ja palata jälleen keväällä hedelmöittämään maata. Äiti ja tytär sekoittuivat antiikin Kreikan riiteissä - ja niin tekevät he myös Kännöllä.

Danae Marea Angeli on kimääri, kolme naista yhdessä, ja lopulta kaksi miestäkin. Tyttö Danae, aikuinen nainen Marea ja vanha nainen rouva Angeli jakavat saman mielen. He ovat myös fyysisiä klooneja toisistaan, koska Danaen kuolemattomuuskirous toteutuu itsensä synnyttämisenä yhä uudelleen, kunnes hän löytäisi uudelleen kadotetun rakastettunsa Proserpinan, jonka Ganymedes murhasi.

Danae on nimetty myytin mukaan, jossa Zeus hedelmöittää kultasateen muodossa kammioonsa suljetun neitseellisen neidon. Marea saattaa viitata Maaraan tai mereen tai sitten merennymfi Mairaan, joka oli yksi nereideistä. Tämän nimen viittausta en onnistunut yksiselitteisesti avaamaan. Merennymfi vaikuttaisi todennäköisimmältä, koska hänen myyttinsä on yhteydessä kirkkauteen, puhtauteen ja transformaatioon sekä myös Siriukseen, mutta jos niin on, herää kysymys miksi Kännö, joka ilmeisesti osaa kreikkaa, olisi kirjoittanut nimen väärin. Sen niminen italialainen nainen olisi varmaankin ollut nimeltään Mera. Perheen sukunimi Angeli viittaa tietysti enkeleihin.

Lopuksi mukana on vielä Lesboksen saaren suuren runoilijattaren Sapfon runous, jota Danae siellä täällä siteeraa, sillä tarinan ytimessä on naisparin rakkaustarina. Itse asiassa tarinassa on runsaasti epäsovinnaisia rakkauden muotoja - Danaen ja Proserpinan suhde, Julianin ja Ludwigin suhde, Egonin suhde siskoonsa ja myöhempikin viehtymys alaikäisiin tyttöihin. 

Egon Schielen pitkään jatkunut suhde alaikäiseen Wally Neuziliin sekä hänen taiteensa aiheutti skandaaleja ja vankilatuomionkin hänen eläessään ja olisivat saattaneet aiheuttaa saman vielä nykypäivänäkin, sillä vaikka moni seksuaalitabu on nykyaikaan tultaessa höltynyt ja vapautunut, raja lasten ja aikuisten välillä on sen sijaan tiukentunut: Renessanssiajan kuuluisimmassa rakkaustarinassa Romeossa ja Juliassa Julia-tyttö oli vasta 13-vuotias, mikä olisi tänä päivänä skandaali - mutta omana aikanaan tuohon ei juuri kiinnitetty huomiota, vaan skandaali oli se, että Romeo ja Julia rakastivat toisiaan vastoin sukujensa sopimia avioliittojärjestelyjä.

*   *   *

Mutta lähestytäänpä Käsien keitosta toisesta näkökulmasta, kirjan kehysjuonesta. Kirja alkaa Wienistä ja sinne myös loppuu. Julian Angeli, loogisten empiristien filosofipiireissä liikkunut nuorimies, jolla on taipumusta dramaattisuuteen, on saanut äitinsä kuoleman jälkeen perinnöksi tämän uskomattoman tarinan. Äiti, Danae Marea, paljastaa Julianille olevansa yksi ja kolme, eläneensä toista sataa vuotta ja syntyneensä monta kertaa, jolloin sama tietoisuus on aina latautunut uudelleen hänen mieleensä edellisistä versioista.

Julian puolestaan ryhtyy kertomaan tätä uskomatonta tarinaa miesrakastajalleen, joka ei ole kukaan sen vähempi kuin Ludwig Wittgenstein. Tai ehkä sittenkin Wittgensteinin haamu tai häntä muistuttava mielikuvitusolento hiljalleen sekoavan Julianin päässä - tästä emme kai saa varmuutta, ellei sellaista tarjoile Wittgensteinin leijuminen lopussa hilpeänä palavan kartanon liekkien yllä.

Julianin kehystarinaan kuuluu myös hänen professorinsa, Wienin empiristipiirin keskushenkilö Moritz Schlick, joka Wittgensteinin tavoin oli todellinen henkilö, kuten myös kansallissosialismista ja mustasukkaisuudesta hurahtanut filosofian tohtori Johann Nelböck, joka tosielämässä samoin kuin Kännön vaihtoehtohistoriassakin murhasi Schlickin yliopistonsa marmoriportaikkoon. Kännö ei ole muuttanut dramaattisimpia tapahtumia, kuten henkilöiden kuolemia, mutta on muokannut niihin johtaneet motiivit omaan tarinaansa sopiviksi.

Mutta ennen kuin päädytään takaisin noihin Wienin tapahtumiin anschlussin aattona, palataan Danae Marean juurille Torinoon, vuoteen 1790, jolloin Torino oli Sardinian kuningaskunnan pääkaupunki. Torinossa seikkailtiin myös Runoilijassa ja ainakin kahdessa Kännön kirjoista se mainittiin yhtenä maailman mustan magian trigonometrisistä pääkaupungeista, mitä ilmensi myös Torinon Lucifer-patsas.

Torinossa rakastuvat toisiinsa kaksi teinityttöä, Danae Angeli ja Giulietta Proserpio, josta jälkimmäisestä Danae käyttää myyttistä nimeä Proserpina - kreikkalaisen Persefonen roomalainen versio. Giuliettan virallinen nimi lienee viittaus Romeon ja Julian tarinan Juliaan (Giulia, Giulietta). Sekä Danaen isä Michele Angeli, setä Emmanuele että Proserpinan vanhemmat Flavio ja Lucina sekä varsinkin notoriöösi Fiorenza-täti näyttävät olevan viehättyneitä kreikkalaisesta mytologiasta ja esoteriasta. Myöhemmin käy tosin ilmi, että he edustavat hieman eri koulukuntia, kun tytöt löytävät Giuliettan vanhempien kartanon kellareista salaisiin menoihin pyhitetyn Zeus-härän temppelin.

Härkäpatsaan tulisilmien ja kookkaan falloksen alla tytöt tulevat paitsi löytäneeksi seksuaalisen suuntautumisensa täyttymyksen, myös sekaantuneeksi ikivanhaan maagiseen kulttiin, joka on harjoittanut samaisessa temppelissä seksi- ja verimagiaa ja uhrannut viattomia tyttölapsia saatanaksi tekeytyneelle Ganymedeelle. Tietämättään tytöt kirjoittavat eroottisilla leikeillään oman tuomionsa, jonka vuoksi toinen heistä joutuu manalaan ja toinen vaeltamaan ikuisesti ihmisten kaupungin katuja, jotka ovat vuosia.

Torinosta siirrytään Pariisiin, jossa kolmiruumiinen olento nimeltä Danae Marea Angeli rakentaa poikkeuksellisen olemisen muotonsa edellyttämät rutiinit ja puitteet. Tapahtuu asioita, mutta mikään ei oikein mene eteenpäin, joten jossain vaiheessa siirrytään Krumaun pikkukaupunkiin, nykyiseen Tšekin Krumloviin, joka on tarinan kannalta välttämätön siksi, että Kännö on halunnut yhdistää tarinaansa vielä yhden taidesäikeen, nuorena kuolleen itävaltalaisen ekspressionistin Egon Schielen.

Egonista tulee Danaen elämän päättävä rakkaus ja tarinassa vihjataan hänen olevan Proserpinan reinkarnaatio, vaikka täyttä varmuutta ei saadakaan. Sukulaisuussuhteet sen kuin mutkistuvat romaanin loppua kohti, kun yli sadan vuoden takaa aavemainen Fiorenza-tätikin kaivautuu vielä kryptastaan. Julianin uni viittaa selvästi vampyyritarustoon, joka taas yhdistyy mustassa magiassa käytettyjen veriuhrien perinteeseen.

Tätä lukuun ottamatta Schielen elämää kuitenkin seurataan varsin todenmukaisesti - tai ainakin samoin kuin Schieleä esittelevät julkiset lähteetkin sen esittävät. Schiele ja Danae Marea tapaavat Krumaussa, mutta jo kohta pikkukaupunki savustaa skandalöösin nuoren taiteilijan ulos, koska tämä on hieman liian viehtynyt alaikäisten tyttöjen käyttämiseen malleinaan ja sänkykumppaneinaan. Yksi näistä, 17-vuotias Walburga eli Wally Neuzil, on Egonin pitkäaikainen avioton naisystävä ja esiintyy tarinassa, samoin kuin myös Schielen myöhemmin vaimokseen ottama sovinnainen porvarisneito Edith.

Kirjassa viitataan useaan kertaan siihen, että Danae Marea olisi välillä asunut Brnossa, mutta siellä ei kuitenkaan missään vaiheessa vietetä aikaa kirjan sivuilla. Sen sijaan siirrytään Egonin edesottamusten seuraavalle näyttämölle, alaitävaltalaiseen Neulengbachin pikkukaupunkiin, jossa skandaalit jatkuvat ja Schiele joutuu lopulta oikeuteenkin. Hänet vapautetaan tytön vapaudenriistoon ja seksuaaliseen ahdisteluun liittyvistä syytteistä, mutta tuomitaan muutaman päivän vankeuteen säädyttömien kuvien pitämisestä esillä paikassa, jossa on lapsia (eli omassa ateljeessaan).

Danae pysyy kuitenkin Egonille uskollisena ja Wally samoin - jälkimmäinen jättää tosin Egonin ovet paukkuen lopulta siinä vaiheessa, kun tämä päättää uraansa edistääkseen ryhtyä siveään ja sovinnaiseen avioliittoon Edithin kanssa. Wally lähtee sairaanhoitajaksi sotaan ja kuolee rintamalla Dalmatiassa punatautiin. Edith ja Egon kuolevat ensimmäisen maailmansodan jälkipyykeissä silloiseen pandemiaan, espanjantautiin. Kaikki heistä kovin nuorina - Egon oli kuollessaan 28-vuotias, tytöt 23-vuotiaita.

Niin, se käsimerkki. Kun ensimmäistä kertaa näin Kännön kirjoittaneen uuden romaanin nimellä Kädet, luulin, että tässä tarinassa hän palaisi aiemmin haastattelussa esittämäänsä ajatukseen käsien merkityksestä ihmisen maailmanherruudessa - peukalo-etusormiote ja taide tekivät ihmisestä ihmisen. Mutta Kännöllä olikin ollut mielessä jotain muuta, sillä Käsissä ei palata siihen, kuinka ihminen manipuloi käsillä ympäristöään - päinvastoin, Käsissä korostuu kielen merkitys, maagisten sanojen kultasade, joka siittää ihmisistä olevaisia ja määrittää heidän osansa suuressa kirjoitetussa näytelmässä.

Otsikon kädet liittynevät siis ensisijaisesti Egon Schielen taiteeseen. Jos tekee kuvahaun Schielen nimellä, saa vastaukseksi kasapäin hänen omakuviaan, joita hän tuottikin uransa aikana suuret määrät. Schielen maalauksissa hänellä on erittäin monissa omakuvissa tuo sama käsimerkki, joka on päässyt Kännön kirjan kanteen - ja jonka Ganymedes tekee tavatessaan ensi kerran Danaen ja Proserpinan. Kännö on selittänyt käsimerkkiä Proserpinan suulla valinnaksi kahden välillä - yksi saisi ikkunan elämään, kun taas toinen, Proserpina, lähtisi kuolemaan, manalaan, kuten Persefone. Mutta miksi sitten käsimerkki palaa olevaisuuteen Schielen maalauksissa? Tätä Kännö ei eksplikoi. Ehkä hän on tarkoittanut sen lisävihjaukseksi siitä, että Schiele oli Proserpinan reinkarnaatio. Mutta Schiele ei ole tietoinen asiasta, joten hän tuskin voinee maalauksissaan lähettää signaalia vaeltamaan jääneelle Danaelle. Itselleni tuli Schielen tavaramerkistä mieleen pikemminkin hänen vulvakautensa. Ehkä rako tosiaan tarkoitti - rakoa.

Danae ehtii joka tapauksessa synnyttää Egonille lapsen, Julianin, ja kuolee sitten itsekin, ilmeisesti Egonilta saatuun espanjantautiin. Tässä vaiheessa hypätään takaisin kirjan alun skenaarioon eli Julianin keskusteluihin näkyjensä ja haamujensa kanssa wieniläisessä kartanossaan, ja siinä sivussa Moritz Schlickin murhaan. Siihenkin saadaan Ganymedes jotenkin mukaan - joskin melko passiivisessa yllyttäjäroolissa, puhumattomana unennäkönä, jolla on tällä kertaa käsivarrellaan istumassa kultainen kukko. Kukko ei tosin ehdi kiekua ensimmäistäkään kertaa, kun Julian jo löytää itsensä muistinsa menettäneenä soppalammikosta.

Böömiläisen luonnontaikuuden harjoittajan poika, viimeisen rouva Angelin ja Julianin tšekkiläinen palvelija Tomáš, on lopulta yksi kirjan selväpäisimmistä hahmoista, joka vielä aivan kirjan lopussa vihjaa Julianille - ja lukijalle - että osa uskomattomasta tarinasta saattaa sittenkin olla villin mielikuvituksen tuottamia väärinkäsityksiä. Tässä ratkaisussa - kuten myös Wittgensteinin vaikenemisessa - Kännö jättää oven auki vaihtoehtoisille selityksille, ehkäpä niillekin, joita voitaisiin kutsua rationaalisiksi. Moinen seuraa pitkää perinnettä maagisen romaanikirjallisuuden alalla, jossa lopussa taikamaailmasta päästäänkin jonkin vaatekaapin, lentävän maton tai keijukaistomun kautta takaisin reaalimaailmaan ja sitten mietitään, oliko se kaikki sittenkin vain Oberonin unta.

*   *   *

Jotta en ylistäisi kritiikittä, minulla on Käsistä myös pieniä moitteita, jotka toki kalpenevat tarinan myyttisen täyteläisyyden rinnalla.

Ensinnäkin, Käsiä oli tyylivalintojen vuoksi hieman raskaampaa lukea kuin aiempia Kännöjä, vaikka tarinassa olikin paljon viehätystä ja kauneutta sekä monin verroin lisää naisellisuutta, joka aiemmissa kirjoissa oli jäänyt melko paljon sivuosiin.

Mietin pitkään, johtuiko raskaus vain tyylistä, vai oliko se myös tarinasta itsestään tihkuvaa epätoivoa. Sitä, että maailma on niin epäoikeudenmukainen, ja että rakkaus ei ehkä voitakaan. Sivu sivun jälkeen kuolemaa selitetään pois nimeämällä se uudelleen syntymiseksi ei-olevaisuuteen.

Lopulta kuitenkin kuolemanvoimat voittavat. Egon ja kaikki naisensa kuolevat. Danae menettää kuolemattomuutensa - tehden sen tosin vakaasta tahdostaan - mutta hänen viimeinen perillisensä Julian seuraakin Ganymedeen polkua eikä Danaen ja Proserpinan rakkauden. Eikä tämä johdu vain siitä, että hän on homoseksuaali ja siten oletettavasti jää lapsettomaksi, vaan hän myös sekoaa, lietsoo toisen sekopään murhaan, polttaa äitinsä muistelmat, perintönsä ja kartanonsa, jättää pakenematta Torinoon ja näännyttää itsensä hengiltä metsätölliin.

Mielessäni käy täysin toisenlainen erakoituminen - Kuningatar Hanhenjalan ravintolan päähenkilö Jacques Ménétrier, joka päätyy kirjan lopussa kaikkien seikkailujen jälkeen onnelliseksi yksineläjäksi kirjojen ja oppineisuuden pariin. Ehkä nuoren Jacques'in lopulta löytämä onni olisi auttanut kirjoittamaan entisen synnintekijän vapaaksi paremmin kuin salaperäinen herra d'Astarac, joka etsi sylfejään ja salamantereitaan ja heittäytyi lopulta tuleen. Viiniin menevä apottikin, mestari Jérôme Coignard, joutui viharikoksen uhriksi, vaikka hänen vapaamieliset ajatuksensa jäivätkin elämään.

Sillä kun totesin Käsien sisältävän jonkin sellaisen synkemmän, ehkä jopa katkeramman sävyn, jota en Kännön aiemmissa kirjoissa aistinut, ainakaan samalla lailla - en edes Ihmishämärän hilpeässä maailmanlopun kuvauksessa - niin löysin kirjasta myös eräänlaisen isänmurhapuheen, samanlaisen, jollaisesta kirjoitin aiemmin Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -romaanin analyysissäni, ja jossa Richard luonnemurhaa Julianin. Jotain samanlaista kuulen tässä kohdassa, jossa Julian vuodattaa filosofisen sydänverensä kylmää ja julmaa dionyysistä tai luciferista puolijumaluutta edustavalle Ganymedeelle: 

"Sillä, minä sanoin v. Mettaulle, entä jos tuo kaivattu merkitys onkin rakkaus. Ja mitä voisi olla rakkauden ulkopuolella? Tuollaisia täydellisesti elämälle vieraita olioita, kuten te, ettekä te voisi missään tapauksessa olla merkitys millekään, koska tuhansia vuosia etsittyänne ette ole löytänyt elämällenne mitään muuta merkitystä kuin kuoleman, jota täydellisen arvottomien olioiden tapaan kylvätte ympärillenne, koska ette rohkene kohdata sitä itse. - Siis: jos todellisuuden pohjimmainen rakenne on kieli, ehkä kielen tärkein tehtävä on kertoa meille rakkaudesta. Siitä, miten meidän on rakastettava itseämme ja toisiamme; maailmaa, elämää, Jumalaa, taidetta ja totuutta... kaikkea sitä, mikä tekee ihmisestä ihmisen, joka on, jotka ovat, jotka olemme, tietysti, täydellisen satunnaisia olentoja, kuten ystäväni [Wittgenstein] kirjoittaa, mutta jotka voimme löytää arvomme ja merkityksemme rakkaudesta. Ja meitä katselevat kadehtien ja kostaen rakkauden ulkopuoliset olennot, sellaiset kuten te, jotka saatatte ymmärtää ammoin kadottamanne merkityksen, mutta jotka olette liian arvottomia päästäksenne siihen takaisin sisälle."

"Sillä rakkaus ei ole satunnaista, eihän?"

*   *   *

En malta olla mainitsematta joitain historiallisia asioita, jotka olisin kirjoittanut toisin: Käsien tarinan varhaisemmissa vaiheissa Brno olisi epäilemättä ollut tarinan päähenkilöille Brünn ja mustien timanttien kaupunki Moravská Ostrava olisi ollut Mährisch Ostrau. Nämä kaupungit esiintyvät kuitenkin kirjassa tšekkiläisillä nimillään, kun taas paljon pienempi paikkakunta Krumau (Krumlov) esiintyy saksalaisella nimellään.

Toinen pieni epäjohdonmukaisuus Itävalta-Unkarin historian suhteen liittyy Triesteen, jonne 17-vuotias Egon Schiele ja 13-vuotias sisarensa Gerti pakenivat skandalöösille karkumatkalleen sekä tosielämässä että Kännön kirjassa. Kännön kirjassa Egon selittää matkakohdettaan sanomalla halunneensa matkustaa vieraille maille ja Italiaan. Mutta tässäpä olennainen asia olikin, että Trieste oli osa Itävalta-Unkaria ja Itävallan tärkein satama, kunnes Itävalta-Unkarin tappio ensimmäisessä maailmansodassa johti myös sen menetykseen. Italia miehitti Triesten vuonna 1918 ja Itävalta luovutti sen muodollisesti seuraavana vuonna. Karkumatkakohteeksi Trieste oli siis Egonille ja Gertille looginen ja helppo.

Kännön italian osaamiseen on jäänyt kiusallinen ja läpi kirjan toistuva pikkuvirhe, jota kustannustoimittajakaan ei ole huomannut: signore on toki italiaksi herra, mutta silloin kun se yhdistyy ihmisen nimeen, putoaa pois loppu-e. Italialainen sanoo toki sí, signore ja per favore, signore, mutta kutsuu toista henkilöä signor Proserpioksi tai signor Angeliksi.

Kännö kirjoittaa kaikissa romaaneissaan kaupunkikyyhkyistä tarkoittaessaan kesykyyhkyjä eli tuttavallisemmin puluja. Ei kaupunkikyyhky toki huono nimi ole, hassu vain siksi, että Kännö näyttää mieluusti identifioivan kirjoissaan esiintyvät eläimet hyvinkin spesifisti. 

Toinen ja nimenomaan tässä kirjassa esiintyvä ornitologinen huomio liittyy pääskyihin. Pitkin Käsiä ne kirkuvat, välillä jopa kiljuvat, ja ajoittain sirisevät. Tämä saa minut olettamaan, että kyse on tervapääskyistä eli kiitäjistä, joiden ääni minullekin on aina merkinnyt keskeistä viivanvetoa kesän äänimaisemassa. Jossain paikoin kohottelin kulmiani, kun pääskyt kirkuivat lokakuussa ja vieläpä lumisateessa, kunnes hetken lauseita väänneltyäni huomasin, että tuossa puhuttiinkin siitä hypoteettisesta kesästä, jota Edith ja syntymätön lapsi eivät koskaan päässeet näkemään.

Olipa taas lukukokemus. Ja koska en ole tietoinen, että Kännö olisi julkaissut vielä seuraavaa romaaniaan, otan seuraavaksi lukuun kirjan, jossa kuulemma on yhteys äidinäidinäitiini ja Laatokan mystiseen härkäuhrien saareen, Mantsinsaareen, josta hän oli kotoisin. Tämä kirja on Miina Supisen Kultainen peura, ja jos siinä kerran on jotain äidinäidinäitiini liittyvää, otaksun sen silloin liippaavan temaattisesti jollain tasolla myös Kännön tuotantoa.