Tänä vuonna vietin joulun ja uudenvuoden pitkästä aikaa kokonaan kotipuolessa. Tähän oli ensisijaisesti taloudelliset syyt, matkustamiseen ei ollut varaa, vaikka toisaalta herää kysymys, säästääkö Helsingissä oleilemisella mitään. Puolisoni toivoi joulunviettoa jossain, missä maisema ja kulttuuri olisivat jouluiset, joten Suomi oli varteenotettava vaihtoehto.
Valkeaa joulua ei saatu. Valkea uusivuosi sen sijaan saatiin, samoin kuin paukkupakkaset. Jostain syystä juuri uusivuosi on ollut hyytävän kylmä ajankohta Suomessa niin kauan kuin elämääni taaksepäin muistan. Vaikka Suomessa eläminen opettaa pukeutumaan lämpimästi ulos mennessä, on se silti vaivalloista, etenkin jos ulos menoa seuraa se, että pitäisi taas sitten oleskella jossain lämmitetyssä sisätilassa. Omassa kodissa villapuserot ja pitkät alushousut saa nopeasti pois ulkoa tultua, mutta kyläillessä tai toimistolla sellaista ei voi noin vain tehdä.
Onhan luminen maisema kieltämättä kivempi katsella kuin martaisen maatunut maa. Sukkar-koiramme nauttii lumesta aivan erityisesti: telmii ja riehuu aina ulos päästessään ja ennen sisälle palaamista se jää pihalle kieriskelemään ja piehtaroimaan lumessa.
Lintumaailmassa on hiljaista, vaikka ovathan talven paikkalinnut yhä paikalla: tali- ja sinitiaiset, punatulkut, käpylinnut ja mustarastaat kansoittavat tavanomaiseen tapaan koiranulkoilutusreittiä. Epätavallisempia havaintoja joulupyhien ajalta olivat järripeippo Kontulan kelkkapuiston maastossa ja kanahaukka Kivikkoon kulkevalla metsäpolulla. Kanahaukasta on tullut Helsingin seudun yleisin petolintu, näyttää jo syrjäyttäneen varpushaukan. Kyse lienee paitsi hitaasta toipumisesta rauhoituksen (1989) jälkeen, myös seurausta sepelkyyhkyjen kaupungistumisesta.
Aatonaattona olin vähällä kuolla hypotermiaan, kun työpaikkani kulunvalvontajärjestelmät pettivät ja ihmisiä joutui lukkojen taa kaikenlaisiin toimistotalon sopukoihin, yhdyskäytäviin ja viestihuoneisiin. Minä ja eräs kollegani olimme juuri tulossa kanttiinista lounaalta ja jäimme sisävaatteissa jumiin ulos pakkaseen sisäpihalle. Onneksi lopulta yksi vartija kierteli fyysisten avainten kanssa pitkin rakennuskompleksia päästämässä ihmisiä hädästä. Hyvä muistutus jälleen siitä, ettei kannattaisi liikaa olla teknologian ja keinoälyn varassa. Vanhan koulun keinojen pitäisi aina olla valmiina takataskussa.
Jouluaaton aamulla ostimme puolisoni kanssa toisillemme uudet sormukset. Kihlautuessamme maaliskuussa 2022 käytimme improvisoituja ratkaisuja: puolisoni toi minulle oman suvulta periytyvän kultasormukseni, joka oli ollut kateissa vuosia, mutta hän oli löytänyt sen Helsingin-kodistamme. Minä puolestani hankin hänelle sellaisen ensimmäisestä Vigossa vastaan tulleesta kultakaupasta, joka oli merkillisessä kulmatalossa. Niitä käytimme myöhemmin samana vuonna avioituessamme.
Jouluna grillasimme ja joimme hyviä viinejä. Perinteikkäiden Duerojen ja Barberojen lisäksi kunniamaininnan saa erinomainen portugalilainen Ravasqueira, joka oli ostettu syyskuussa puolalaisesta Biedronkasta. Puolisoni teki välimerellisiä ruokia ja leipoi keksejä, serkkuni toi pöytään suomalaisia perinneherkkuja, kuten kinkkua ja paahtopaistia. Joulun jälkeen kävin myös Nopossa katsomassa veljeäni, kälyäni ja veljentytärtäni, joka on kiinnostunut piirtämisestä, maalaamisesta, animesta ja näemmä myös metallimusiikista. Uutenavuotena olimme yksityisbileissä Espoossa ja ehdimme käydä todistamassa keskustassa Oodin luona suurta ryntäystä puolenyön rakettipaukkeeseen.
* * *
Vuodenvaihteen aikana luin Heikki Kännön Mehiläistien (Sammakko, 2017). Se oli Kännön esikoisromaani eli julkaistiin ensimmäiseksi siitä mittavasta materiaalista, jonka hän oli kerännyt ajatellen alkuun yhtä mysteeriromaania, mutta josta on kummunnut sittemmin kokonainen sarja tiiliskiviä. Olen aiemmin lukenut ja arvostellut tässä blogissa Sömnön (2018), Runoilijan (2020) ja Ihmishämärän (2022). Kun nyt olen lukenut Mehiläistienkin, jäljellä ja seuraavaksi vuorossa on vielä Kädet (2024).
Mehiläistien lukeminen vahvisti käsitystäni, että Kännö on ehdottomasti aikamme merkittävimpiä kirjailijoita ja tarinankertojia. Pesee Dan Brownin mennen tullen. Jos Mehiläistien olisi lukenut Kännöistä ensimmäisenä, olisi muutama asia Ihmishämärässä avautunut paremmin - erityisesti jotkin Düsseldorfiin liittyneet asiat sekä Ihmishämärässä irralliselta tuntunut Joseph Beuysin ja Heinrich Hasen säie. Mehiläistiestä selviää, miksi tosi ja fiktio olivat Ihmishämärässä ja sen vuoteen 2050 sijoittuvassa nykyhetkellisyydessä sekoittuneet juuri sillä tavalla kuin olivat.
Toisaalta, koska olin jo lukenut Sömnön, Runoilijan ja Ihmishämärän, oli jollain tapaa kiinnostavaa lukea varhaisempi työ. Sillä onhan niin, että jollain tapaa Mehiläistie on tienavaus. Sen teemoja - varsinkin mitä nykytaiteeseen ja taiteilijapersoonaan tulee - jatketaan virtuoosimaisessa Sömnössä, kun taas taikuuden maailmaan, antroposofiaan ja germaaniseen mytologiaan palataan Runoilijassa ja Ihmishämärässä.
Mehiläistiessä, kuten aiemmin lukemissani myöhemmissä kirjoissaan, Kännö hallitsee mainiolla tavalla vakavuuden ja kieliposkellisuuden yhdistämisen. Hän on paikka paikoin proosallinen Tarantino, ymmärtäen täydellisesti, kuinka käyttää ironiaa ja kliseitä tyylikkäästi. Hänen fiksaationsa Saksaan, joka lienee yhteydessä Goethen ja Steinerin lukemiseen, on toki ehtymätön lähde mainitunlaiselle estetiikalle ja asiayhteyksille, esimerkiksi natseille, esoteerisille salaliitoille ja julmuuden ja kiduttamisen kaltaisten asioiden ironisen yhdentekevälle käsittelylle. Tämä siitä huolimatta, että Kännö on eettisesti kantaa ottava. Hän vain on sitä syvällisemmin kuin simppeleitä identiteettilippuja signaloiva nykykulttuuri.
Kännön vakava sana ei voi olla paistamatta päälle asetetun läpikuultavan virnenaamarin läpi - mutta myös päinvastoin, virne on aina läsnä silloinkin, kun puhutaan vakavia. Kännö selvästi ottaa erittäin tosissaan myytit, arkkityypit ja tarinat. Maaginen maailma ei ole hänelle vain fiktiivinen tehokeino, jolla kalastellaan fantasiasta ja mystiikasta kiinnostuneita. Hän kuitenkin varoo ottamasta monituisia menneitä ja uusia hypoteesejä niin vakavasti, että tarjoilisi käärmeöljyjä.
Mehiläiset, jänikset ja suuri alkuhirvi - ikuinen ja viisas, mutta silti kiinnostunut lähinnä panemisesta, kuten Ihmishämärän Wotan - ovat mukana tarinassa muistuttamassa, ettei ilmiasu ole yhtä tärkeää kuin se, mitä sillä kerrotaan. Kirja alkaakin kahdella eri lainauksella todelliselta Joseph Beuysilta:
"Ihmisen tulee säilyttää yhteys alapuolisiin; eläimiin, kasveihin ja luontoon, sekä yläpuolisiin; enkeleihin ja henkiin."
"En ole ihminen vaan jänis. Kiimainen jänis."
Taiteen ja taidepiirien kuvaus on paikka paikoin niin hulvattoman hauskaa (itseironista?), että mieleeni palautui usein Riitta Nelimarkka-Seeckin väitöskirja Taideteolliselle korkeakoululle vuodelta 2000:
"Self Portrait on laadullinen, yksittäistapausta käsittelevä perustutkimus, filosofinen penetraatio omaan taiteilijaminään. Se on absurdi runoelma, partenogeneettinen, itse itseään varioiva suhteikko ja kyselevä kuvaus luovasta prosessista, joka pikemminkin kuin prosessi, on sykkivä pallo, joka antautuu spiraaliksi, joka 'litistettäessä' huipentuu pisteeksi ... Tavoitteena on noudattaa intuitiivista visiota taiteellisesta tavasta tutkia oman tiedostamisen olemusta, sanalla sanoen suorittaa introspektio kvalitatiivisen tutkimuksen hengessä.
Tehdä se henkilökohtaisena kokeena, varioimistaan varioiden ja esittää tulokset jotensakin autenttisen, esseemäisen runoelman muodossa. Tästä valinnasta muodostuu fiktiivisen asiarunon konteksti, yksi mahdollinen tapa saattaa ymmärrettäväksi taiteellisen tutkimuksen erityinen luonne. Säilyttää loppuun asti jotain taiteen ja tutkimuksen 'hengen' tapaista. Pääasiallisena aineistona on oma taiteellinen tuotanto ja peruslähtökohtana oma kokemus, joka sisältää niin fyysisen, aistisen, psykologisen, kognitiivisen, kulttuurisen, uskonnollisen, henkisen kuin intuitiivisenkin tiedon. Kun tämän Elisen 'kokemusflyygelön' viitoittamat johtopäätökset osuvat yksiin tieteenfilosofian gurujen päätelmien kanssa, voidaan nyökätä yleistettävyyden suuntaan, ja kun oma päänsisäinen pallopelimaailma ei tangeeraa ulkomaailman kanssa, on tätäkin subjektiivista näkemystä kunnioittaminen, kunnes joku sen epätodeksi osoittaa.
Elisen väitöskirja sisältää metamorfoottisen Pallo - Flyygeli - Jänis - 'hassukaavan' ja omatekoisen, humanistisen 'opin' flygelismin teemat, joilla kuvataan taiteentekemisen prinsiippejä ja perustunnelmia, myös eettisiä ja sielullisia. Tämä taiteen elastista vapautta kuvaava koherentti, sekä kehämäinen että pallomainen kaava, jota ei yritetäkään väittää muutoin kuin ei-definitiivisesti todeksi, on kaikessa mielivaltaisuudessaan, variatonisessa soveltuvuudessaan ja lähes abstraktissa yksinkertaisuudessaan tutkimuksen sekä metodi että kohde ja lopulta substanssi kuten myös niin kutsuttu lopputulema.
Lyhyesti: Self Portraitissa variaatio = metodi = substanssi. Se, että elämä itse 'flygelöityy' tutkimukseen, on koettu fakta, jota olisi vilpillistä lähteä salaamaan. Ihmistutkimus ei tapahdu irrallaan sinänsä unimaisesta tosielämästä eikä tässä tapauksessa myöskään irrallaan taiteesta. Koettu sotkeutuu oudosti taiteeseen napittuakseen sitä kautta taas tutkimukseen. Kehkeytyy omalla tavallaan hermeneuttinen Pallo - Flyygeli - Jänis -oravanpyörä: Käsitteellinen tutkimus - Artefaktinen taide - Inhimillis-jänismäinen elämä -triangelisto, joka muodostaa Elisen väitöskirjan hermeneuttisen, itseään varioivan jäniksenpallon."
Assosiaatio oli erityisen vahva siksi, että myös Kännön Mehiläistiessä toistuvat yhtenään jänikset ja flyygelit. Jänikset ovat tosin taajaan kuolleita ja flyygeleitä romutetaan, mutta ehkäpä juuri se kuuluu asiaan.
Luettuani Kännön kirjan näytin Joseph Beuysin kuvaa puolisolleni, joka totesi, että "tämän syntymäpäivänä [12.5.1921] Neptunus oli kaloissa, eikä koko maailmassa ole tuon kaltaista Neptunus-vetoista persoonaa, joka ei maalaisi. Joten hänen on oltava taiteilija. Jos hän ei toteuta taiteellista itseään, hänessä on oleva jotain pahasti pielessä. Eikä ole ihme, että ihmiset pitivät hänen tuijotustaan hypnoottisena ja väkevänä, koska sellaisia tuon tyypin ihmiset ovat. Paljon surullisuutta, paljon taipumusta hulluuteen, mutta myös erittäin spirituaalinen ihminen."
Beuys on Mehiläistien keskushenkilö. Hän oli todellisuudessa elänyt saksalainen nykytaiteilija, ja suuri osa Kännön Beuysiin yhdistyviä asioita näyttää saavan vahvistusta siitä, mitä Beuysin elämästä ja taiteesta on julkisesti löydettävissä. Hänen šamaaniutensakin oli ainakin taiteellisessa mielessä faktaa. Menikö se Kännön kuvaamiin sfääreihin kuten aikamatkailuun ja ihmeparantamiseen - sen arviointiin minulla ei ole riittäviä yhteyksiä Beuys-vainaaseen, mutta ainakin terminologia ja symbolismi tangeeraavat vahvasti tuon aikaisen taideskenen kanssa.
Toisena päähenkilöryhmänä ovat fluxus-taideliikkeen taiteilijat Dora Schuster ja Klaus Veit, jotka lienevät fiktiivisiä, mutta hyvin uskottaviksi kirjoitettuja hahmoja. Doran Amerikassa kasvanut poika Walter on kirjan myöhemmässä vaiheessa näkökulmahenkilönä. Nykytaiteen skenehuumoria on mukana jälleen runsaasti ja se on hersyvää, sisältäen siellä täällä viittauksia todellisuudessa eläneisiin tai eläviin taiteilijoihin. William Burroughskin on päässyt mukaan, lukemaan aikamatkoista kertovia iltasatuja lapsille.
Kolmantena päähenkilöryhmänä ovat myös Ihmishämärässä vilahtaneet natsiokkultistit Alfred Riemannin johdolla, mukaan lukien muutama pimeälle puolelle rekrytoitu juutalainen sekä viileänkaunis natsiprofiloijatar Celina Müller. Nämä henkilöt lienevät Kännön fiktiivistä luomusta, mutta perustunevat todellisuudessa olemassa olleisiin natsien okkultistisiin hankkeisiin, joista niin Hitler, Himmler kuin Hesskin olivat ylen kiinnostuneita.
Beuys oli myös todellisessa maailmassa osallisena vihreän liikkeen perustamiseen, sillä hän oli yksi sitä edeltäneen vapaan opiskelijaliikkeen perustajista. Historiallinen Beuys oli tosin poliittisessakin toiminnassaan siinä määrin epäkonventionaalinen, että hänellä menivät pian sukset ristiin tulevan Vihreän puolueen kanssa.
Ihmishämärän arvostelussani ihmettelin sitä, miksi Kännö oli tieten tahtoen sekoittanut Beuysin elämän mestarimuurarin ja kuvanveistäjän Heinrich Hasen elämään. Tämä kun vaikutti 1500-luvulla ja jätti jälkeensä rakennuksia erityisesti Naumburgiin - kaupunkiin, joka oli keskeisellä sijalla Kännön Runoilijassa. Wenzelin kirkossa on häneltä jälkeen jäänyttä rakennustaidetta samoin kuin Wenzelin lähde. No, Mehiläistiestä selvisi, ettei Kännö tarkoittanutkaan sekoittaa Beuysia historialliseen Haseen, vaan hänen Heinrich Hasensa on ilmeisesti fiktiivinen hahmo - taiteellisesti lahjakas sotamies, joka ilmaantuu Mehiläistien tarinaan vasta sen viimeisessä osassa, Beuysia etsimään lähteneen pelastusretkikunnan jäsenenä Krimin vuorilla.
Tosin tämä Heinrich Hase ("Heikki-jänis") on saattanut saada nimensä saksalaisessa lastenkirjassa seikkailevasta sen nimisestä jäniksestä, jolla on tonttulakki päässä. Se ainakin sopisi hyvin jänisteemaan Beuysin taiteen ympärillä samoin kuin Beuysin astraaliasumuksissa.
Niin, aika menee hieman mutkalle Mehiläistiessä, sillä akashan paikalla taikamattona ja kaninkolona on tässä kirjassa aikamatkailu, joka onnistuu mehiläisten matkassa, siitä kirjan nimi. Astraalihahmon lisäksi matkustamiseen kykenee tosin koko fyysinenkin ruumis, ainakin jos sen valelee hunajalla ja lehtikullalla. Ja aikamatkailulla on vakavia seurauksia, koska pienetkin muutokset menneisyydessä kumuloituvat isoiksi vääristymiksi todellisuuteen. Ihmishämärässä siis elettiin siinä todellisuudessa, jossa Hase korvasi Krimillä kuolleen Beuysin, joka jäi elämään Hasen alter egoksi.
Kuten muissakin Kännön kirjoissa, myös Mehiläistiessä eletään suurelta osin Saksassa ja saksalaisen kulttuurin piirissä. Alkuun ollaan Berliinissä ja myöhemmin muutetaan Düsseldorfiin, joka on ehkä ollut Kännölle läheinen kaupunki juuri taideyliopistonsa vuoksi, jossa Beuys aikoinaan vaikutti. Kirjan puolivälin paikkeilla siirrytään kuitenkin Doran ja Walterin mukana New Yorkiin ja sen taide-elämän piiriin.
Lisäksi seikkaillaan Krimin vuorilla, jonne sekä todellinen että fiktiivinen Beuys tekivät uransa alussa pakkolaskun Luftwaffen koneella. Mietin ensin hieman kuvauksia lukiessa, että missä ja milloin Krimillä on muka ollut noin ankaran arktisia olosuhteita, sillä Krimin korkeimmatkin vuoret ovat vain puolentoista kilometrin korkuisia - Krimin korkein vuori Orman Koš (ven. ja ukr. Roman-Koš) on 1545 metriä ja kuuluisin vuori Ai Petri 1234 metriä korkea. Ai Petrin laakea huippuylänkö mainitaan useissa lähteissä poikkeuksellisen tuuliseksi ja ankaraksi paikaksi talvisin, joten se lienee antanut innoitteen niin lumisiin ja talvisiin olosuhteisiin kuin Kännön kuvauksessa. Muualla Krimillä ei lunta juurikaan nähdä edes sydäntalvella.
Nettilähteet kertovat kuitenkin, että tosielämässä Beuys teki pakkolaskunsa Pohjois-Krimin aroille Kurmanin piirikunnan Pryvilnen kylän lähellä, jota saksalaiset tuohon aikaan kutsuivat nimellä Freifeld - natseillahan oli löyhästi muinaisiin Krimin gootteihin pohjaava tavoite tehdä Krimistä etnisesti saksalainen lomailualue Gotenland. Beuysin ja Kännön mytologian kannalta tässä vain on se ongelma, että noille tasaisille aroille on hyvin vaikea kuvitella edes talvella sellaisia ankaria olosuhteita, joita Beuys-myytos sinne kuvitteli.
Kirjan lopetusosa, jossa Hase ja esimiehensä seikkailevat, on myös tyylikäs psykologinen tutkielma, jolla on traaginen ja traagisuudessaan vavahduttava loppu. Se tuntuu alleviivaavan, kuinka pienestä lopulta on kiinni paljon pahaa. Torjutuksi tuleminen sysää kaunosielunkin pahuuteen. Beuys tuntuu vihjaavan, että vastinparit jotenkin aina säilyvät: jos Hase ottaa Beuysin paikan, on jo nähtävissä, että tuossa todellisuudessa Riemannin paikan ottaa Reinhold Klingner.
Emme kuitenkaan tapaa heitä Ihmishämärästä emmekä Runoilijasta, joten ehkä tuon kohtauksen enteilemä kirja on vielä Kännöltä kirjoittamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti