Normandiassa ja Bretagnessa

Viime viikonloppuna päätin lähteä etäämmälle ja suuntasin Ranskan Atlantin-rannikoille Normandiaan ja Bretagneen. Nämä alueet ovatkin jotakuinkin niillä rajoilla, mihin voi vielä mennä viikonloppuretkelle ilman, että viikonloppua on pidennetty päivällä jommastakummasta päästä. Normandiaan ajaa Brysselistä neljässä ja puolessa tunnissa, Bretagneen menee jo seitsemän.

Paljon lähempänä olisi päässyt Ylä-Ranskan (Hauts-de-France) atlanttiselle rannikolle, jossa sijaitsevat Dunkerque, Calais, Boulogne-sur-Mer ja etelämpänä vielä Sommejoensuun lintukosteikot. Tämä alue on Belgiasta käsin ihan naapurissa, mutta kahdesta syystä en suunnannut sinne. Ensinnäkin, olin käynyt tällä alueella melko hiljattain, elokuun lopulla 2018. Toinen syy oli se, että halusin nimenomaisesti nähdä merilintuyhdyskuntia. Jäljellä olevat ruokkilintujen yhdyskunnat Ranskassa ovat kaikki Bretagnen rannikolla.

Ranskassa matkustaessa on syytä käyttää kahta eri periaatetta riippuen siitä, haluaako liikkua nopeasti pitkän etäisyyden vai nähdä jotain. Pitkiä etäisyyksiä varten ovat maksulliset moottoritiet, joissa saa rahaa palamaan paitsi varsin korkeisiin tiemaksuihin, myös bensaan, joka on motareiden huoltoasemilla yleensä kalliimpaa kuin muualla. Ranska on kuitenkin erittäin iso maa, joten moottoriteitä pitkin pääsee taittamaan satoja kilometrejä helposti - näkemättä juuri mitään mielenkiintoista. Kun on saapunut kohdealueelle, jossa haluaa nähdä jotain, kannattaa vaihtaa navigaattorin asetukseksi maksullisten teiden välttely, jolloin pääsee ajamaan lyhyet etäisyydet pikkukaupunkien ja kylien halki mutkittelevia maalaisteitä pitkin. Vasta näillä teillä näkee niin kutsuttua todellista Ranskaa, joka on kaunista ja idyllistä. Pienetkin paikkakunnat ovat täynnä historiaa ja nähtävyyksiä, puhumattakaan paikallisista ruoka- ja juomakulttuurin antimista.

Tie Brysselistä Normandiaan ja Bretagneen kulkee Amiensin ja Rouenin kaupunkien kautta, jotka molemmat historiallisia ja näkemisen arvoisia. Rouen on Normandian pääkaupunki ja Seine virtaa sen halki matkallaan kohti Atlanttia, johon se laskee Le Havren satamakaupungin kohdalla laajana jokisuulahtena kosteikkoinaan. Seinejoensuun suojelualue olikin ensimmäinen luontokohteeni. Kummallinen suojelualue sinänsä, että se oli täynnä sorsastajien houkutuslampia ja piilokojuja, Kahlaajalietteet taas olivat hankalasti näköetäisyydelle saavutettavissa, joten kahlaajia piti etsiä joko yksittäin lampien lietteiltä tai katsoa silloin, kun massat lensivät ruovikon rajan yläpuolelle ruskosuohaukan tai muun pedon niitä hätyyttäessä. Kahlaajaparvet täällä koostuivat pääosin kuoveista ja punajalkavikloista.

Sekä heinäkerttu että silkkikerttunen olivat kosteikolla yleisiä. Tämä lienee pohjoisimpia paikkoja, joissa heinäkerttu esiintyy. Mustapäätaskuja oli siellä täällä ja myös naaraspuolinen pikkulepinkäinen, joka oli uusi laji Ranskan-listalleni - ihme kyllä, mutta lepinkäiset ovat yleisesti ottaen harvinaisia Länsi-Euroopassa, Iberian niemimaata lukuun ottamatta. Näyttävin laji, jonka Seinejoensuussa näin, oli kalasääksi. Taivaalla meni yli myös muutama muuttava mehiläishaukka samoin kuin ruskosuo-, hiiri- ja tuulihaukkoja. Lahdella oli tuhansia naurulokkeja, jonkin verran muita lokkeja sekä riuttatiiroja. Pienemmät tiirat olivat jo kadonneet syksyn tieltä.

Seuraava luontokohteeni oli Caenin kaupungin pohjoispuolella sijaitseva, lintutieteellisen oloisen nimen omaava Ornejoensuu, jossa sielläkin kalasteli sääksi, mutta tärkeimpänä lintunähtävyytenä täällä ovat rantalietteiden ja laguunien kahlaajamassat. Täällä runsaimmat lajit olivat suosirri ja tylli. Kaikenlaista muutakin löytyi, mutta vain pieninä pitoisuuksina - esimerkiksi iso-, kuovi- ja pikkusirrejä, metsäviklo, silkkihaikaroita. Täälläkin tiksautteli heinäkerttuja ja silkkikerttunen päästi räjähtävän äänensä. Myös ruskokerttuja oli dyynipensaikoissa. 

Tuli pimeä ennen kuin olisin ehtinyt joko Cotentinin niemimaan niemenkärkiin tai Mont de Saint-Michelin lahden pohjukkaan, joten menin yöksi majataloon Viren pikkukaupunkiin, josta opin, että sillä on Ranskan kaupunkien vanhin nimi - esikelttiläiseen jokea tai vesistöä tarkoittaneeseen vir-sanaan pohjaava (nimi on oikeastaan paikallisen joen nimi, josta kaupunki on sen saanut).

Lauantai oli ollut seesteinen ja miellyttävä ja olin nähnyt melko paljon lintujakin, varsinkin kahlaajia. Sunnuntai osoittautui sen sijaan monenlaisen epäonnen päiväksi. Liittymästäni katosi yhtäkkiä koko kuukauden data muutamassa hetkessä, mikä tarkoitti ettei navigaattoria voinut enää käyttää ja olisin aiemmin käymättömien lintupaikkojen löytämisessä varsin epävarmalla pohjalla pelkän tiekartaston kanssa. Koska oli sunnuntai, en ihan heti löytänyt ranskalaista prepaid-liittymääkään, ja kun lopulta sellaisen sain Bretagnen puolella Ploubalayssa, sille kävi parissa tunnissa sama kuin edelliselle liittymälle - kaikki data katosi johonkin, eikä mikään enää toiminut. Vasta myöhään samana iltana löysin yhä auki olleen paikan, josta sain ladattua lisää rahaa mainittuun prepaidiin, mutta silloin Google Maps oli lakannut kokonaan toimimasta. Kun myöhemmin löysin paikan, jossa oli wifi, selvisi, että juuri Google Mapsin appi oli ilmeisesti syyllinen datan mystiseen katoamiseen - se oli nähtävästi yrittänyt ja epäonnistunut päivittämään itseään toistuvasti ja käyttänyt tähän hetkessä rajattoman määrän dataa.

Joka tapauksessa, kun olin käytännössä koko päivän vailla yhteyttä ja siis vaistoni ja tiekartaston varassa, päätin priorisoida tärkeimmät kohteeni, ne Bretagnen niemenkärjet, joilla tiedetyt viimeiset merilintuyhdyskunnat Ranskassa sijaitsevat, erityisesti Cap Fréhel. Maisemat tuolla alueella olivatkin hienoja, kylät idyllisiä, ja Fresnayenlahden rantalietteillä oli paljon tuttuja kahlaajiakin. Niemenkärjet olivat kuitenkin kaikki tyhjiä merilinnuista. Oli vain yleisiä harmaalokkeja, muutama merilokki ja karimetso - sekä niemenkärkien nummilla luotokirvisiä, josta tuli sunnuntain ensimmäinen ja matkan toiseksi viimeinen uusi laji Ranskan-listalleni.

Olin tottunut siihen, että Brittein saarten rannikoilla ruokki- ja merilintuja näki runsain mitoin silloin, kun ei enää ollut pesimäaika. Täällä yhdyskunnat olivat kuitenkin tyhjentyneet tyystin ilmeisesti jo loppukesään tultaessa. Nyt lintukallioilla oli lähinnä kalliokyyhkyjä ja yleisiä lokkeja. Ei edes pikkukajavia, ei myrskylintuja, ei pikkuliitäjiä, vaikka tähystelin toiveikkaasti merelle. Sen sijaan Cap Fréhelin majakalla, Fort la Latten linnoituksella ja Port-à-la-Ducin pohjukassa oli runsaasti väkeä viikonlopunvietossa.

Cap Fréhelissä sijaitsevat pesimäaikaan kuitenkin Ranskan elinvoimaisimmat jäljellä olevat ruokkilintujen yhdyskunnat. Lunni ja nykyisin ruokkikin vetelevät jo Ranskassa viimeisiään ja etelänkiislojenkin määrät ovat pudonneet. Etelänkiislaa on kuitenkin vielä useampia yhdyskuntia Bretagnessa ja muutama pieni henkitoreinen vielä Espanjan ja Portugalinkin rannikoilla. Ruokkilintujen, kuten monien muidenkin atlanttisten merilintujen populaatiot ovat maailmanlaajuisesti romahtaneet liikakalastuksen ja ilmastonmuutoksen seurauksena. Lintuja tuhansittain niittäneet öljyonnettomuudet eivät ole parantaneet ahdinkoa. Pesimäajan ulkopuolella merilinnut hengailevat siellä, missä on kalaa ja äyriäisiä, joten se, ettei ainuttakaan näkynyt missään käymistäni niemenkärjistä, kertoo, ettei kalaa juuri enää nouse näiltä vesiltä. Ei ainakaan lintujen kaipaamina massoina.

Söin Plévenonissa kreppejä kahvin kera. Olisin ottanut pari calvadosta ja siideriä kylissä, ellen olisi ollut yksin ja autolla. Kävin vielä Guildon lahdenpohjukassa, Mont de Saint-Michelin lahden lietteillä ja Carollesin, Jullouvillen, Saint-Pair-sur-Merin, Granvillen ja Villedieun pikkukaupungeissa ennen kuin lähdin ajamaan Caenin ja Rouenin kautta takaisin kohti Belgiaa. Viimeinen uusi laji Ranskan-listalleni oli lehtopöllö, joka näyttäytyi ilokseni metsäisellä taukopaikalla Ylä-Ranskan puolella, paluumatkani varrella.

Helteestä ja Afganistanista

Kun suuri osa kesästä oli Brysselissä sateista, nyt syyskuussa on ollut koko ajan aurinkoista ja kuumaa. Tänään tosin tulivat pilvet, mutta kuumuus yltyi painostavaksi. Pyhän Antoniuksen kirkonkellot pauhaavat ja ukkonen jyrähteli jo ei yllättävästi ilmanalaan nähden. Kesä ei täällä ole vielä vähään aikaan ohi.

Ensimmäinen viikonloppuni tänne palattuani kului töissä ja vasta viime viikonloppuna pääsin jälleen ulos kaupungista. Tosin perjantain työt vierähtivät iltaan saakka ja nukuin lauantaiaamupäivän, niin etten enää viitsinyt lähteä suunnitelmani mukaan Ranskan Atlantin-rannikoille vaan pitäydyin Belgian omaan rannikkoon. 

Zwinissä oli nelisenkymmentä valkoposkihanhea. Ne lienevät Alankomaiden ja Belgian pienempää ympärivuotista pesimäkantaa, koska en usko suurten massojen vielä saapuneen tänne Suomesta ja Venäjältä. Kapusta- ja silkkihaikaroita oli paljon ja pääsin todistamaan niiden iltalentoa yöpymispaikoilleen. Kahlaajamuuttoa hallitsivat punajalka- ja mustaviklot, sirrejä oli vain vähän. Isokuoveja oli sen sijaan runsaasti, pikkukuoveja ja mustapyrstökuireja jonkin verran. Hysypuolella ei ollut niin vilkasta kuin olin odottanut. Selvää syysmuuttoa oli kuitenkin havaittavissa pensastaskujen, pajulintujen ja leppälintujen muodossa. Atlantinselkälokkien joukossa oli selvästi tummaselkäisempi Itämeren nimialalajin edustaja.

*   *   *

Elokuusta alkaen koko maailma on puhunut Afganistanista. Taliban valtasi koko maan uudelleen ja toimeenpanee nyt saman uskonnollisen diktatuurin, jota se ylläpiti 1990-luvulta aina syksyyn 2001 ja Bushin terrorisminvastaiseen sotaan, joka käynnistyi al-Qa'idaa suojelleen Taliban syöksemisellä vallasta Afganistanissa. Näiden kahdenkymmenen vuoden aikana muu maailma on muuttanut mielipiteitään paljon enemmän kuin Afganistan.

Suurpolitiikan ja geopolitiikan varjoon jää inhimillinen tragedia, joka koskettaa minuakin, asuinhan sentään Afganistanissa kahteen otteeseen ja siitä seuraa, että minulla on maassa yhä monia kontakteja, entisiä työtovereita ja ystäviäkin. Osa näistä on jo päässyt pakenemaan maasta entisten työnantajiensa evakuoidessa kykyjensä mukaan paitsi kansainväliset, myös afgaanityöntekijöitään, tai ainakin joitain heistä. Niistä, jotka ovat yhä Afganistanissa, käytännössä jok'ikinen haluaa lähteä maasta. Enkä tätä ihmettele. Onhan Afganistanin kaupunkilaiset ja koulutetut nuoremmat ikäluokat viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana petetty moninkertaisesti - niin Afganistanin hallituksen kuin kansainvälisten auttajiensakin toimesta. Miksi kukaan heistä uskoisi elämään Talibanin tyrannian alla?

Vastarintakin näyttää tällä hetkellä toistaiseksi toivottomalta, vaikka sitä johtamaan ryhmittyikin entisen vastarintalegendan Ahmad Shah Masudin samanniminen poika liittolaisineen Panjshirin laaksoon - samaan, jossa vuosikymmeniä käytiin sitkeää vastarintataistelua ensin neuvostomiehittäjiä ja Najibullahin nukkehallitusta, sittemmin Talibania vastaan. Mutta jälleen kerran maailma on muuttunut enemmän kuin Afganistan: entisaikoina länsimaat tukivat afgaanien sitkeää vastarintaa. Nyt länsimaat sen sijaan sivuuttivat afgaanihallituksen ja tekivät alkuvuonna 2020 "rauhansopimuksen" Talibanin kanssa - sopimuksen, jonka Taliban tietysti petti heti tilaisuuden tullen. Venäjä, Kiina, Pakistan, Iran, Qatar, Saudi-Arabia ja Arabiemiraatit ovat jo kauan sitten luoneet kiinteät suhteet Talibanin johtoon, jossa kullakin on omia avainmiehiään. Seuraavat valtataistelut tullaan käymään näiden välillä, nyt kun Länsi on pelattu ulos.

*   *   *

Viime viikkojen aikana minulta on kysytty monta kertaa, mikä johti tähän katastrofiin, vai oliko se väistämätön lopputulos epäonnistuneesta ideasta viedä länsimaista demokratiaa islamilaiseen maailmaan, kuten tämän hetken muotihokema taas tolkuttaa.

Ensinnäkin kysymyksen jälkiosan premissit ovat vääriä. Karzain ja Ghanin hallitsema Afganistan ei ollut länsimainen demokratia vaan autoritäärinen valtio, joka yritti Sisyfoksen tavoin toteuttaa epäonnistunutta ideaa tehdä Afganistanista keskusjohtoinen ja Pakistania vastaan suunnattu valtio. Länsimaat olivat Afganistanissa tukemassa ylhäältä alas johdetusti instituutioita ja syytivät sinne miljardeittain rahaa.

Ghanin hallituksen romahdus ei johtunut demokratiasta, jota Afganistanissa oli vain nimellisesti, vaan kolmesta asiasta: 

1. Afganistan pysyi viimeiset kaksikymmentä vuotta yhtenä maailman korruptoituneimmista valtioista ja länsimaiden raha edellä -lähestymistapa pahensi ongelmaa moninkertaisesti. Hinnat nousivat pilviin, mikä kurjisti tavallisen kansan elämää, kun taas pieni eliitti Kabulissa ja eräissä muissa keskuksissa rikastui tähtitieteellisesti. Karzain ja Ghanin hallintojen aikana Afganistanista siirrettiin rahaa erityisesti Dubaihin jotakuinkin saman verran kuin sinne syydettiin kehitys- ja sotilasapua länsimaiden toimesta. Varastaminen ei tuntunut erityisesti kiinnostavan Afganistanin lyhytnäköisiä auttajia, vaan nämä päinvastoin mittasivat työnsä tuloksellisuutta sen kautta, kuinka paljon ovat onnistuneet saamaan rahoitusta (länsimaisten veronmaksajien rahoista) ja kuinka tehokkaasti panneet tuon rahan Afganistanissa palamaan. Yhdysvaltain viralliset selvitykset korruptiosta Afganistanissa ovat kylmäävää luettavaa. Silti niistä ei opittu mitään, vaan rahaa päinvastoin vaadittiin koko ajan lisää.
   
   
2. Ghanin hallinto epäonnistui alueellisten johtajien lojaalisuuden saavuttamisessa, mihin pääsyy oli hänen keskusjohtoinen projektinsa ja vallanhimonsa - virhe, jonka jokainen afgaanipresidentti on vuorollaan toistanut. Kaiken huipuksi Ghani kääntyi pohjoisen afgaanipuolueita vastaan ja veti näiltä Afganistanin virallisen armeijan tuen, antaen tarkoituksella Talibanin murskata näiden joukot. Tämä johti täysin ennalta arvattavaan ketjureaktioon, jossa sotilaallisesti matitetut alueelliset sotapäälliköt yksi toisensa jälkeen tekivät diilin ilmeisen uuden voittajan, Talibanin, kanssa. Lopulta Ghani hylkäsi pääkaupunkinsakin ja pakeni maasta. Karzain ja Ghanin hallituksilla oli ollut kaksikymmentä vuotta aikaa rakentaa maataan ja sen instituutioita, sitouttaa poliittisista voimista koalitio Talibania vastaan ja käyttää länsimaiden rahoittamia ja kouluttamia moderneja asejoukkojaan maan puolustamiseen. Sen sijaan he keskittyivät omien ja sukujensa omaisuuden kartuttamiseen (ja siirtämiseen ulkomaille), länsimaisten passien hankkimiseen laajennettujen sukujensa jäsenille sekä riitelyyn sekä kotimaisia poliittisia kilpailijoitaan että länsimaisia auttajiaan vastaan. Ulkopolitiikka keskittyi vihamielisyyteen lähintä naapuria Pakistania vastaan, mikä ei varmasti kannustanut Pakistania luopumaan siteistään Talibaniin. Mahdollisuus muuhunkin olisi ollut, sillä Pakistan on itse joutunut taistelemaan Pakistanin Talibania (TTP) vastaan Khyber-Pakhtunkhwan ja Balutšistanin osavaltioissa.
   
   
3. Kansainvälisen politiikan puolella Yhdysvallat oli jo omavaltaisesti päättänyt, että sen prioriteetti oli vetäytyminen Irakista ja Afganistanista - ei voitto. Tämä politiikka alkoi jo Obaman aikana, Trump jatkoi sitä, ja Bidenin hallinto jatkaa sitä nyt. Vetäytymistä mainostettiin varmana tulevana vuosikaudet, ja sopimus Talibanin kanssa tehtiin vetäytymistä varten, mikä täysin ennalta arvattavasti teki Talibanista jo etupainotteisesti oletetun voittajan ja sai kynnelle kykenevät paikallisjohtajat kalibroimaan uudelleen lojaalisuutensa. Miksi kukaan investoisi lojaalisuuttaan vetäytyväksi tiedettyyn pelaajaan?
   

Edellä mainitut kolme kohtaa vastaavat tyhjentävästi kysymykseen miksi näin kävi. Yllätys on lähinnä se, miksi tapahtunut tuli niin monelle yllätyksenä. Kaikkihan oli etukäteen ennakoitu ja jokainen siirto, jonka Ghanin hallinto, Yhdysvallat, Venäjä, Kiina ja Pakistan tekivät, osoitti loogisesti samaan suuntaan.

On käsittämätöntä, että Yhdysvallat antoi esimerkiksi pois Bagramin tukikohtansa ennen kuin ryhtyi täysin ennakoitavissa olleisiin massiivisiin evakuointeihin, jotka puolestaan käynnistivät suuren ryntäyksen. Suomikin evakuoi osan entisistä työntekijöistään - myös minun entisiä työtovereitani - mutta toisaalta hylkäsi osan oman onnensa nojaan. Nämä piilottelevat nyt Talibanin kotietsinnöiltä ja tulevat epäilemättä kantamaan kaunaa heidät pettänyttä maata kohtaan, jota vuosikaudet palvelivat. Minun on vaikea käsittää, että kun kerran joskus päätetään tehdä jotain oikein, miksei sitten tehdä sitä kunnolla ja loppuun.

Kun nyt poislähtö Afganistanista on miljoonia käsittävän kokonaisen sukupolven elämää määrittävä kysymys tulevina vuosina, on päivänselvää, että Afganistanista tulee jälleen - kuten edellisilläkin kerroilla - maailman suurin pakolaisia ja turvapaikanhakijoita tuottava lähtömaa. Viime kädessä nämä kaikki yrittävät hakeutua siihen ainoaan maailmankolkkaan, johon ei pääse töihin eikä opiskelemaan, mutta jossa laittomin keinoin maahan pääseminen palkitaan mittavilla rahallisilla tuilla ja oikeuksilla. Mikään ei tällä hetkellä viittaa siihen, että Länsi- ja Pohjois-Eurooppa olisivat luomassa koherenttia maahanmuuttopolitiikkaa. Ne panostavat edelleen ainoastaan laillisen maahantulon vaikeuttamiseen omin hallinnollisin estein ja puskurimaajärjestelyin. Nämä keinot puolestaan hyödyttävät lähinnä järjestäytynyttä rikollisuutta ja siirtolaisuuden käyttämistä aseena Eurooppaa ja eurooppalaista demokratiaa vastaan.

Se, että länsimaat ehdoin tahdoin antoivat vihollistensa voittaa sekä Syyriassa että Afganistanissa, tulee kostautumaan myös monessa muussa maailmankolkassa, akuuteimmin Irakissa, Libanonissa, Jemenissä, Libyassa ja Euroopan itärajoilla. Kiina voi rohkaistua tekemään Taiwanilla saman minkä teki Hongkongissa, ja samoin seurauksin. Bidenista ei ehkä ole enää korjaamaan edeltäjiensä raunioittamaa länsijohtoista maailmanjärjestystä. Aluksi vapaan maailman reunamaiden mutta myöhemmin myös ydinmaiden kansalaisille tulee vielä ikävä maailmanpoliisia, kun tilalle astuu joukko aivan eri muotista tulevia maailmansantarmeja.

*   *   *

Muistan kun ensimmäistä kertaa laskeuduin Kabuliin kaksikymmentä vuotta sitten, keväällä 2002. Lentokentällä oli räjähtäneiden koneiden raatoja ja vasta yksi kiitorata oli raivattu laskeutumiskelpoiseksi. Kaupunki oli raunioina, kuten suurin osa maastakin. Osa maasta oli yhä Talibanin hallinnassa. Silti jo miljoonia paluumuuttajia palasi kotimaahansa pakolaisuudesta Pakistanista ja Iranista, jälleenrakennuksen ja länsimaisten organisaatioiden tarjoamien työpaikkojen toivossa. Moni ei ollut nähnyt kotimaataan kymmeneen vuoteen, osa ei koskaan.

Afgaaniyhteiskunnan silmäätekevät kokoontuivat Talibanin jälkeisen ajan ensimmäiseen loya jirgaan väittelemään maan tulevaisuudesta ja pitämään palopuheita menneiden vuosien jihadista ensin neuvostomiehittäjää, sitten Talibania vastaan. Länsimaalaiset nyrpistelivät nenäänsä jihad-sanalle ja sille, että neuvostojoukkoja vastaan oli taisteltu. Heillä oli yleensäkin vaikeuksia ymmärtää, mitä eroa oli neuvostojoukkoja vastaan taistelleilla mujahideilla ja 90-luvulla luodulla Talibanilla.

Poliitikkojen ja sotapäälliköiden palopuheet olivat oma asiansa. Tavalliset afgaanit sen sijaan eivät osoittaneet erityistä vihaa mihinkään suuntaan. He eivät suinkaan vihanneet Pakistania, jossa monet heistä olivat kasvaneet ja käyneet koulunsa pakolaisuudessa ja osasivat siksi englantia, mikä antoi heille paremmat mahdollisuudet löytää töitä maahan parveutuvista lukemattomista kansainvälisistä järjestöistä ja hankkeista. He olivat täynnä toivoa uudesta tulevaisuudesta ja maansa jälleensyntymästä - heidäthän oli kymmenen vuotta aikaisemmin hylätty, kun länsimaat katsoivat asiakseen olla hyväksymättä voittoa neuvostomiehitystä vastaan ja vetäytyivät, jättäen afgaanit Talibanin käsiin. Nykyhetki on paljolti déjà vu 90-luvun alkuun.

Vuonna 2002 Kabul oli raunioina, mutta afgaanit toivottivat länsimaalaiset kaikkialla tervetulleiksi ja suhtautuivat heihin myönteisellä uteliaisuudella. Heidän pyytämänsä palkat ja hinnat tuotteista olivat hyvin vaatimattomia. Kaupungilla sai kävellä vapaasti minne halusi. 

Kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 2012, kun palasin Afganistaniin, kontrasti oli epätodellinen. Kabul oli vähintään kolminkertaistanut väkilukunsa ja ahmaissut sisäänsä kaikki ne heti kaupungin laitamilta alkaneet alueet, jotka kymmenen vuotta aiemmin olivat olleet riisipeltoja ja vuohien laitumia. Afgaanit olivat oppineet paitsi englantia, myös kansainvälisen kehitysyhteistyön, sotilas- ja poliisiavun jargonin, jolla he odotusten mukaisesti esittivät rahoitusvaatimuksiaan.

Kansainväliset olivat kymmenessä vuodessa rakentaneet itse itselleen avovankilan, jossa loputtomissa kokouksissa kansainväliset puhuivat toisten kansainvälisten kanssa Afganistanin asioista - tai pikemminkin monenkeskisistä instrumenteista ja rahoitusmekanismeista - ja kohtasivat afgaaniyhteiskunnan korkeintaan piikkilankojen, suojamuurien, rahaa tahkoavien turvafirmojen ja panssariautojen tummennettujen lasien takaa. Kaupungilla ei missään nimessä saanut kävellä eikä ihmisten kanssa jutustella.

Tavallisille afgaaneille jää viimeisistä kahdestakymmenestä vuodesta mieleen erityisesti se, että länsimaalaiset antoivat rikkaille huviloita, panssarijeeppejä ja kasapäin rahaa, kun taas tavallisilla ihmisillä ei ollut enää varaa pilviin nousseisin hintoihin eivätkä länsimaalaiset halunneet olla heidän kanssaan missään tekemisissäkään - hehän voisivat vaikka yrittää anoa viisumia tai turvapaikkaa.

Tällä hetkellä parasta, mitä Afganistanin hyväksi voi tehdä, on paitsi tarjota turva- ja opiskelupaikkoja maan petetylle nuorelle sukupolvelle, joka kasvoi siellä viimeiset 20 vuotta, myös lopettaa kaikkinainen rahan syytäminen. Tähän asti järjettömällä rahan syytämisellä on saatu aikaan lähinnä pahaa, ja sama jatkuu jos lähestymistapa Afganistaniin on se, mikä se oli viimeiset 20 vuotta, tai mikä se oli Syyrian kohdalla. Edelliselle asialle sukua on toinen merkittävä asia, jonka afgaanien hyväksi voisi tehdä: asteittainen huumepolitiikan liberalisointi, joka romahduttaisi oopiumista saatavat voitot ja antaisi jälleen mahdollisuuden normaalille paikallistuotannolle ja kotimaiselle taloudelle.