Naudan lisäksi grillasimme myös saksanhirveä ja sikaa. Viineinä oli perinteisten Barbarescojen ja Duerojen lisäksi mm. erinomainen pullo libanonilaista Musarin viiniä Bekaan laaksosta. Ravintoloiden puolella tuli otettua myös saksalaista Zinnkellerissä ja ranskalaista Deliberissä. Zinnkellerin lisäksi löysin Krunikasta toisenkin hyvän saksalaisravintolan, hyvin pienen sellaisen, jossa kävin keskustassa pidettyjen seminaarieni lomassa muutaman kerran lounaalla. Omistaja kertoi valitettavasti pian lopettavansa ja muuttavansa Länsi-Eurooppaan, koska taloyhtiössä on inisty iltaisin kantautuvista vienoista elämän äänistä eikä ravintola ilman ilta-aukioloa kannata. Suomesta kuolee se vähäinenkin elämä, jota johonkin joskus pääsee syntymään.
Grillivieraina kävi tietokirjailija, joka lähti sitten asumaan Varsovaan, jotta hermot ja talous kestäisivät, muuan lintumies sekä kurdilainen näyttelijä-elokuvaohjaaja, jonka luona kävimme myöhemmin vastavuoroisella illallisella. Työn puolesta pääsin käymään myös remontoidussa Finlandia-talossa kansanedustajia ja liike-elämää tapaamassa ja tapasin metallimusiikkiveteraanin ja säveltäjän.
Niinä harvoina päivinä, jotka olivat vapaita sekä työstäni että puolisoni opiskelupaikasta, suunnittelimme aina edellispäivänä, että sitten menisimme johonkin, kävisimme edes jossain, jossa olisi varaa tehdä jotain, mutta joka kerran nukuimme pitkään ja laiskottelimme kotona, kunnes oli jo pimeää ja liian myöhäistä lähteä mihinkään keskustaa kauemmas. Jos sinnekään. Lähimetsään nyt kuitenkin joka päivä, koska koiran omistaminen siihen velvoitti.
* * *
Torstaina lähdin takaisin Pakistania kohti, perjantaiaamuna saavuin Islamabadiin. Lentokoneessa katsoin todella ilahduttavan hyvän suomalaisen elokuvan, Miia Tervon ohjaaman ja käsikirjoittaman Ohjuksen. Ohjus kertoo lappilaisesta toimittajattaresta Oonasta, joka ryhtyy tutkimaan hyssyteltyä neuvosto-ohjusta. Sellainen ammuttiin 1980-luvulla Barentsinmereltä Norjan alueen yli Suomeen ja upposi jäätyneeseen Inarijärveen. Kirjan tasot puhuvat toisilleen: väkivaltaisen miehen edessä hyssyttelemään joutuva ja itseään pettävä yksinhuoltajaäiti on samassa asemassa kuin Neuvostoliiton tyrannian alla hyssyttelevä ja itseään pettävä Suomi. Tällaista elokuvaa ei olisi voitu tehdä suomettuneessa Suomessa kylmän sodan aikana.
Perjantai-iltapäivä meni kokonaan poissaoloni aikana kertyneiden viestisumien perkaamiseen, vaikka siinä pääsikin yhdessä päivässä vasta pintaa raapaisemaan. Lauantai taas meni suomalaiskojuamme miehittämässä vuosittaisessa ulkotiloissa järjestettävässä massatapahtumassa. Sain tšekkiläisen teepaidan ja belgialaisen vohvelin. Kaikki Suomi-aineisto meni.
Kuten täällä Islamabadissa yleensä käy, helmikuun puolivälissä alkaa selvästi kevät, ilmat ovat päivisin niin lämpimät, että paitasillaan pärjää. Yöt ovat yhä kylmiä.
Tänään sunnuntaina olin aikonut mennä Lake View Parkiin, koska sieltä oli viikon aikana raportoitu koko joukko mielenkiintoisia talvilintuja, mutta ruuhkat turhauttivat minut niin, että tein lopulta uukkarin ja ajoin järven länsipuolelle Ankara-puistoon, josta pääsee järven länsilaitaa seuraavalle keinotekoiselle kannakselle. Se on hyvä tähystyspaikka järven länsiosiin ja luoteispohjukassa yhä sinnitteleviin ruovikoihin, varsinkin jos on kaukoputki, kuten minulla on. Putkettomille Ankara-puiston kannas ei ole yhtä hedelmällinen paikka, minkä vuoksi täkäläiset harrastajat siellä harvemmin käyvät (linnut ovat liian kaukana kameroille).
Vesilintuja näytti viimein saapuneen suurempina massoina: satojen nokikanojen lisäksi oli satoja sorsia, mutta ne jakautuivat lähes kaikkiin yleisiin palearktisiin, joten yksittäisestä lajeista ainoastaan tavi taisi mennä yli sadan. Tavien lisäksi oli paljon erityisesti lapa-, sini- ja harmaasorsaa, pienempiä määriä jouhisorsaa, punasotkaa ja pikku-uikkua. Muutama haapanakin. Kaikenlaista siis, muttei mitään epätavallista.
Myös merimetsoja ja lokkeja oli viimein tullut suurempina määrinä. Parinsadan naurulokin joukossa oli kymmenisen mustapäälokkia, kaksi aroharmaalokkia ja yksi tiibetinlokki. Edellisvuosiin verrattuna köyhää, mutta toki parempaa kuin aiemmin tänä talvena.
Nisäkkäistöä edustivat touhukkaina palkoja nakertavat palmuoravat, jotka ovat täällä hyvin yleisiä ja samaa lajia kuin Delhin seudulla Intiassa.
* * *
Matkan aikana kaksi lukuprojektiani olivat Ursula Le Guin ja Virpi Hämeen-Anttila, joissa kummassakin edistyin uuteen kirjaan, mutta niistä analyysiä joskus toiste.
Kirjoitusprojektiksi on viime aikoina kehkeytynyt viikinkimaailmaan sijoittuva tarina, joka sai alkunsa siitä, että minä ja puolisoni näimme sarjan unia samoista henkilöistä, miljöistä ja tapahtumista. Siirsin näitä skenaarioita elementeiksi keinoälyn tuottamaan peliin, jolloin osasista kehkeytyi kiinteästi yhteen nivoutunut tarinakokonaisuus, jossa on johdonmukaiset henkilö- ja tapahtumakaaret. Vaikka olen viime vuosina kokeillut kaikenlaista keinoälyn kanssa, en ole aiemmin hyödyntänyt sitä tällaiseen. Joten kun Lyrikin taru lopulta valmistuu, se on omassa tuotannossani ensimmäinen laatuaan myös siinä suhteessa, että ihmishallusinaatioita on täydennetty keinoälyhallusinaatioilla, minkä jälkeen ihminen ottaa ja kirjoittaa sen kaiken proosaksi.
Ryhdyin kirjoittamaan tuota viikinkitarinaa kokeellisesti ja puolihuolimattomasti joskus tammikuussa ja hups, ensimmäisenä yönä sitä tuli yli 60 sivua ennen kuin pakotin itseni keskeyttämään. Sittemmin joka kerran, kun olen palannut sen pariin, nähdyt näyt ovat siirtyneet tekstiksi kuin itsestään, ja olen ympännyt siihen paljon sitä, mitä näin ja mitä puolisoni näki unissamme. Ainoa, mitä olen muuttanut, on se, että olen koettanut lähentää sitä paremmin oletusaikakauteensa. Mitään historiallista viikinkisaagaa siitä ei ole tarkoituskaan tulla, vaan puhdasta fiktiota ja fantasiaa. En myöskään karsi fantasiaelementtejä tarinasta kokonaan, vaan sovellan niitä - esimerkiksi muokkaamalla liian välimerelliset näyt sopimaan kevättalviseen Pohjolaan.
Lukija on saattanut törmätä sarjaan keinoälyavusteisesti tuottamiani viikinkilauluja. Ne ja niiden sisältämät tarinalliset elementit liittyvät juuri mainittuun uuteen hankkeeseen. Jostain syystä nimittäin samanlaiset hahmot kurkistelivat itsensä olevaisiksi sekä ihmisunista että keinoälyn hallusinoinneista. Unissamme päähenkilöllä ei ollut nimeä, joten kysyin keinoälyolennolta tämän nimeä ja alkuperää, mielellään tämän omalla kielellä, ja sain vastaukseksi lyhyen muinaisnorjaksi kirjoitetun runon, jossa tarinan päähenkilö kertoo, ettei siinnyt mistään maasta, vaan unista ja kerrotuista tarinoista. Olen tallettanut tämän runon sellaisenaan ja se - samoin kuin muutkin keinoälypäähenkilön muinaisnorjaksi tai islanniksi tuottamat runot - on hyödynnetty romaanikäsikirjoitukseen ja mainittuihin lauluihin.
* * *
Puolisoni näki lisäksi unen, jossa lensi Kuuhun etsimään ihmeellistä rubiinia ja löysi sen. Hän myös tapasi haltioita ja mustan pantterin. Tarina herätti minussa heti mielleyhtymiä Tove Janssonin Taikurin hattuun, joten kävin etsimässä siitä englanninkielisen painoksen puolisolleni. Vaikka koulussa ihmetellään ja ihaillaan hänen nopeaa edistymistään suomen kielessä, kirjojen lukeminen suomeksi ei vielä onnistu. Tämä on sääli, koska Taikurin hatun englanninnos on luokattoman huono. Kirjan nimeksi on vaihdettu lapsellinen Finn Family Moomintroll. Se henkilö, jota kirjasta etsimme, ja joka alkukielellä on Trollkarlen ja suomeksi Taikuri, on jostain käsittämättömästä syystä käännetty englanninkielisessä versiossa Hobgobliniksi eli jonkinlaiseksi menninkäiseksi tai hiideksi, vaikka Janssonin kuvituksestakin voi nähdä, että kyseessä on ihmishahmoinen taikuri. Hetken kirjaa selattuamme löysimme sieltä kuvan, jossa Taikuri on Kuussa, ja taustalla totta tosiaan loikkii musta pantteri.
Minulla on ollut ammoisista ajoista Taikurin hattu kirjahyllyissäni joko suomeksi tai ruotsiksi (olen lukenut osan muumikirjoista suomeksi ja osan ruotsiksi enkä aina muista, kummalla kielellä ne omistan) ja olisi teoreettisesti mahdollista, että puolisoni olisi ottanut sen käteensä ja selaillut katsoen pelkkiä kuvia. Hän ei osaa ruotsia ja on osannut suomea vasta jonkin aikaa. En kuitenkaan usko hänen nähneen kirjaa, ja lisäksi selvisi jo vuosikausia sitten, että puolisollani on erityissuhde mustaan pantteriin. Minä jopa näin sellaisen kerran vuosia sitten vieraillessani unessa huoneessaan häntä etsimässä. Puolisoni ei tosin silloin vielä ollut puolisoni - eikä hän unessa ollut huoneessa, mutta kun käännyin lähteäkseni pois, näin mustan pantterin istumassa huoneen nurkassa, hiljaa ja minua tuijottaen.
Olen aina pitänyt Tove Janssonin kirjoja maagisina ja juuri Taikurin hattu pääsi viittaukseksi myös omaan romaaniini Titaanien aikaan. Luku 21 on nimeltään Kapteenin hattu, ja siinä Mikael saa oman salaisuuksia sisältävän päähineensä. Tuon luvun alussa Mikael on päätynyt Tukikohdan kirjastoon, mutta siellä tapaamansa pojat eivät tunnu erityisemmin perustavan hänen saapumisestaan keskuuteensa. Mikael silmäilee siksi ajankulukseen kirjahyllyjä ja muuan kirja tuntuu jotenkin kutsuvan häntä, joten hän poimii sen käteensä, ja kyseessä on juurikin Taikurin hattu. Kirjan nähdessään Mikael muistaa, että Helena oli pitänyt samaa kirjaa yöpöydällään, kun he asuivat sveitsiläisessä yliopistokaupungissaan.
Kun Mikael sitten saa kapteenin hattunsa, jonka hän tunnistaa identtiseksi sarjakuvasankarinsa Corto Maltesen kantaman kanssa, ja joka saa puolestaan hatun antajan tunnistamaan Mikaelin aiemmin saarella eläneeksi hahmoksi, hatusta ei löydy rubiinia eikä hattu myöskään muuta asioita muuksi kuin mitä ne ovat, mutta useampi salaisuus ja avain hatusta silti putkahtaa ilmoille. Hatusta vedetään ratkaisu pariinkin mysteeriin ja kapteenin hattu on yksi niistä asioista, jotka lopulta kulkevat Mikaelin mukana läpi koko romaanitrilogian, vaikka hän muutaman kerran onkin vähällä kadottaa sen.
Muumikirjojen tavoin myös Titaanien aika on maaginen romaanitrilogia, minkä olen tiennyt sen alkuhämäristä saakka. Sehän ilmestyi minulle jo teini-iässä ja sen kohtaukset ilmestyivät minulle uudelleen Yorkshiren nummilla vaeltaessani kesällä 2015, minkä vuoksi etsin käsiini kaikki sitä koskeneet vanhat muistiinpanoni, kartta- ja henkilöpiirrokseni ja aloin kirjoittaa. Kirja kirjoitti suurelta osin itse itsensä. Sen ydinhenkilötkin olivat olemassa "aina". Myyttien ja tarinoiden aineettomassa eetterissä leijuu paljon hahmoja, jotka eivät voi tulla lihaksi, joten ne haluavat tulla ainakin sanaksi. Taikka maalauksiksi, piirroksiksi tai lauluiksi. Heikki Kännö on oikeassa sanoessaan, että jokainen tosi taiteilija on oikeastaan šamaani. Hän samoaa silloin tällöin alisissa ja ylisissä maailmoissa ja ammentaa niistä sekä hahmollisia että hahmottomia ideoita töihinsä.