Hämmentävän paljon yhteistä tässäkin teoksessa on kahteen edellä mainittuun verrattuna. Kytömäki myös avaa tätä yhteyttä jälkisanoissaan, joissa tyylikkäästi tunnustaa Koiviston ja Turpeisen kirjat, vaikka paaluttaa saaneensa oman kirjansa idean jo kauan ennen kaikkea, teini-ikäisenä. Kuten Koivisto ja Turpeinen, Kytömäkikin vaikuttui jollain erityisellä tavalla Georg Stelleristä ja Beringinsaaren haaksirikkoisista. Olisi kuitenkin ollut hieman kiusallista kirjoittaa kolmaskin Stelleriä ja merilehmiä suoraan seurannut romaani - samalla ekologisella sanomalla - joten Koivisto ja Turpeinen lienevät tahtomattaan vaikuttaneet siihen, että Kytömäki päätyi tietoisesti kehittämään omaa teostaan toiseen suuntaan, sekä ajallisesti että henkilöhistoriallisesti.
Eipä silti, Steller seikkailee yhä Kytömäenkin teoksessa, vaikkakin aaveena, joka kummittelee yhtenään erääksi näkökulmahenkilöksi valitun elämäkerturinsa Leonhard Stejnegerin mielessä. Kuten Koivisto, myös Kytömäki on saanut suuren osan innoitustaan Stejnegerin vuonna 1936 julkaisemasta Stellerin elämäkerrasta. Stejneger oli Stellerin tavoin tutkimusmatkailija ja luonnontieteilijä, vaikka eli elämänsä toistasataa vuotta myöhemmin, jo varsin toisenlaisessa maailmassa. Stellerin tavoin hänkin oli kotoisin muualta kuin missä teki uransa: Steller oli Venäjän keisarikuntaan muuttanut saksalainen, kun taas Stejneger oli norjalainen, mutta teki valtaosan urastaan Amerikassa.
Kytömäen kirjaa aloittaessani luulinkin, että Stejneger olisi kirjan päähenkilö, mutta näin ei lopulta ollut. Norjalainen tulee tarinaan mukaan verrattain myöhään ja senkin jälkeen hänen näkökulmalukunsa pysyvät erillään suomalaisten päähenkilöiden elämästä pitkälle yli kirjan puolivälin. Lukija arvaa, että jossain vaiheessa näiden tiet proosan lakien mukaan risteävät, mutta saa odotella tätä täyttymystä kirjan loppupuolelle saakka.
Stejnegerin ja Stellerin lisäksi kirjassa sivutaan muitakin todellisuudessa eläneitä henkilöitä, kuten Nordenskiöld, Palmén ja Baird, mutta nämä jäävät sivuosiin, kuten hieman yllättävästi myös kirjan kattaman ajanjakson kaikkein dramaattisimmat tapahtumat - ensimmäinen maailmansota, Venäjän vallankumous, Suomen itsenäistyminen, sisällissota ja natsien valtaannousu Saksassa. Kytömäen romaani sisältää turkishylkeiden ja isomerimetsojen näkökulmasta koetut alku- ja lopputeurastukset, jotka sijoittuvat vuosiin 1742 ja 1851, mutta muuten kirja seuraa kiitettävän kronologisesti toisiinsa suku- ja paikkakuntasitein linkittyvien päähenkilöiden elämiä vuodesta 1865 vuoteen 1935. Draamaa riittää ilmankin edellä mainittujen maailmandraamojen käsittelyä.
Mirabilis on nimensä mukaisesti täynnä ihmeellisyyttä, siirtyen usein vahvasti maagisen realismin puolelle. Tarinan keskiössä on kirjan todellinen päähenkilö Ella, sirkusnimeltään Mirabella, johon kirjailijatar on lähes varmasti ladannut hyvin paljon itseään - näin olen myös aiemmin julkaistuista kirja-arvosteluista antanut itseni ymmärtää. Nimensä mukaisesti Mirabella on sekä herkkä orvokki että monipuolisesti ihmeellinen olento. Suurin osa kirjasta nähdään ja kerrotaan ensimmäisessä persoonassa Ellan näkökulmasta. Muut näkökulmahenkilöt seikkailevat kolmannessa persoonassa.
Mutta eipä rynnätä asioiden edelle. Ella tulee ilmoille vasta kun on ensin seurattu pitkään hänen äitinsä Iso-Riikan melkein yhtä omituista elämää. Riikka on Juurelan torpan tytär, ratakiskoja lämpimikseen kanniskeleva voimanainen, joka elää jossain määrin omassa mielikuvitusmaailmassaan, kuten tyttärensäkin. Tapahtumat käynnistyvät Suomen nälkävuosista, joista jää jälkeen myös herravihaista alavirettä Riikan perheeseen. Herroja edustaa kartanon vallasväki, Falkenhöjdin suku. Sekä Juurelat että Falkenhöjdit ovat kuvitteellisia, vaikkakin joillain henkilöillä voi olla esikuvia todellisuudessa. Jälkisanoissaan kirjailija toteaa esimerkiksi, että hänen henkilönsä Herman Erikssonin esikuva oli tosielämässä Amurinmaan siirtokuntalaisia johtanut Fridolf Höök. Esikuvansa tavoin myös Eriksson päätyy samanlaiseen traagiseen loppuratkaisuun.
Romaani liikkuu laajalti, heitellen henkilöitään ja lukijaansa maailmankolkasta toiseen. Vaikka suurin osa vierailtavista paikoista on todellisia, kirjan tärkein kiinnepiste on kuitenkin fiktiivinen Kummunpään kunta ja siellä erityisesti Korraharjun kartano ja sille nimensä antanut harju, jonka yhteydessä kohoaa Vinkalonvuori. Kirjailija liittää näihin paikkoihin niin paljon tarkkaa luonnon- ja tunnelmankuvausta sekä mystiikkaa, että ei liene väärin arvailla niiden perustuvan hänen kotiseutuunsa Pirkanmaan Ylöjärvellä tai läheisellä Nokialla. Suomussalmelta ja Nokialta löytyy pari Kummunpäätä paikanniminä, muttei kokonaista sen nimistä paikkakuntaa. Kytömäen Kummunpäässä on rautatieasema ja yhdestä kirjan kohdasta voi päätellä sen sijaitsevan rautateitse matkalla Helsingistä itään Pietaria kohti.
Kirjan rytmi on verkkainen, rönsyt runsaita - tämä ei ole ollut viime vuosikymmeninä muodikasta suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta minua se ei haittaa. Päinvastoin, on hyvä, ettei kaikki ole ennalta arvattavaa. Voin kyllä kuvitella, että toiseenlaiseen tottunut suomalaislukija kavahtaa osaa mystiikasta, yliluonnollisia kohtaamisia, paikkojen, polkujen ja mielentilojen rönsyilevää runsautta. Kirjassa on vähän kaikkea: on luonnontiedettä, mystiikkaa, luokkajakoa, sirkusta, edistyskritiikkiä, nostalgiaa, emansipaatiota, sadomasokismia, epäsovinnaisia pariutumisia. Tapahtumia kehitellään hartaasti ja tapahduttuaan niitä vatvotaan, usein yhä uudelleen Ellan mielessä.
Ajoittain herää tunne, että ehkä liikaakin on yritetty tunkea samaan romaaniin. Kaikki ei lopulta oikein loksahda yksiin, loppuluvuissa kirjailijalle tulee jo kiire hyppiä isojen asioiden yli. Olisi ehkä voinut hypätä joidenkin arvoituksellisten ilmeiden ja eleiden yli ja sen sijaan näyttää, mihin ne lopulta viittasivat. Kuitenkin ainoa henkilö, jonka pään sisälle lukija todella päästetään, on Ella, kirjan todellinen päähenkilö.
Ella on arvoituksellinen ja ihmeellinen, sitä myös alleviivataan. Ajoittain lukijan on vaikea ymmärtää, mistä Ellan ja äitinsä pimeä puoli kumpuaa, mikä sysää heidät toistuvasti ratkaisuihin, joista lukija haluaisi heitä varoittaa. Ella on toisaalta myös hyvin fyysinen - hänen visuaalisesti rikkaan mielikuvituksensa rinnalla kulkee hyvin voimakas sidos ruumiillisuuteen, kaiken kokemiseen ruumiillisina tunteina. Tämä tuntuu sopivan huippusuorituksiin pyrkivän taitovoimistelijan ja sirkuslaisen persoonaan - tuollaisessa elämässähän täytyy yhdistyä urheilijan ja esiintyvän taiteilijan ominaisuuksia. Pidän myös siitä, että tämä tausta on huomioitu Ellan ja veljensä kilpailullisuudessa - he ajattelevat yhtenään voittamista ja päihittämistä suhteessa toisiinsa ja muihin läheisiin.
Sekä Iso-Riikka että Ella ovat korostetusti vahvoja naisia, mutta lankeavat kuitenkin sekä miesten että mystisten ilmiöiden pauloihin. Riikka kohtaa Afrikan rannikolla yöllä leopardin ja kehittää myöhemmin Amurinmaassa ja vielä Suomessakin pakkomielteiseltä vaikuttavan suhteen metsässä piilevään tiikeriin. Ella taas ajelehtii suhteeseen aiemmin itselleen epämiellyttävältä vaikuttaneen vanhemman miehen kanssa, kerjäten ajoittain alistamista ikään kuin haluaisi rankaista itseään niistä asioista, jotka jättivät hänelle pysyvät traumat: rakastajan kuolemasta ja vähältä piti -kokemuksesta, jossa hän selvisi onnettomuudesta fyysisesti vahingoittumattomana, mutta näki itsensä sen jälkeen ikään kuin elävänä kuolleena. Lukija joutuu ajoittain ihmettelemään, miksi Ella on niin nyreä ja aina tyytymätön.
Kytömäen naiset ovat monimutkaisia, kompleksisia. Miehet sen sijaan ovat varsin suoraviivaisia olentoja, jolleivät suorastaan yksinkertaisia niin ainakin kadehdittavan helppoja. Hieman enemmän syvyyttä ja nyansseja löytyy Stejnegeristä. Kun Ella kamppailee sisäisen pimeänsä kanssa, Stejneger näyttäytyy raikkaana, elämänmyönteisenä ihmisenä, joka aina selviytyy, vaikka on alituiseen lähellä kuolla. Jälkisanoissaan Kytömäki toteaakin juuri tuon piirteen tehneen itseensä vaikutuksen Stejnegeriä lukiessaan. Stejnegerin elämänmyönteinen selviytyminen asettuu kontrastiksi verrattuna Ellaan, joka tuntuu juuttuvan menneisyyteen - lapsuutensa Amurinmaahan, rakastettunsa kuolemaan, Vinkalonvuoren näkötornin onnettomuuteen - ja kaipaavan selittämättömästi kuolemaa, vaikka kaikki ympärillä todistaa hänet päinvastoin selviytyjäksi.
Viken kuoleman jälkeen Ella näyttää kadottavan onnensa, mutta kuitenkin jotenkuten jatkaa. Vasta näkötornin onnettomuus näyttää murtavan hänen tahtonsa elää elämäänsä. Olen lukenut ennenkin siitä, että onnettomuuksista ja tragedioista selvinneet toisinaan kokevat tällaista syvää masennusta ja ikään kuin syyttävät itseään eloonjäännistään, etenkin jos joku läheinen ei selvinnyt. Ella ja Artturi kuitenkin selviävät onnettomuudesta pelkillä naarmuilla, joten lukijaa ihmetyttää, miksi tapahtuma saa niin traagiset mittasuhteet Ellan loppuelämässä. Miksei hän itse näe kaikkea sitä iloa ja ihmettä, jota hänen elämässään riittää? Sirkustaiteilua, rakastavia perheenjäseniä, konferenssimatkoja, luontoa ja ilmeisen hyvä ulkonäkökin. Silti Ella tuntee olevansa kuin juuriltaan nyhtäisty lehdokki, joka on jätetty ihmettelyn jälkeen mättäälle kuolemaan.
Tarinan toistuva teema näyttäisivät olevan unelmat, jotka kerta toisensa jälkeen tuhoutuvat johonkin ikävään sattumaan. Nälkätalvi vie Riikan vanhemmat, tiikeri vie vauvan ja myöhemmin äidinkin, junarata vie aarniometsän ja Viken ja paronikin osoittautuu lopulta paskiaiseksi. Päästyään pakoon vanhemmalta setämieheltä Ella ihastuu päistikkaa itseään huomattavasti nuorempaan mieheen, jota kuvataan kauniiksi pojaksi ja vihjataan homoseksuaalisesta suhteesta ystäväänsä. Nämä nuoret miehet eivät kuitenkaan ehdi enää aiheuttaa Ellalle pettymystä, koska hän lopulta löytää sen, mitä tutkimusmatkailijat eivät voineet löytää. Tosin mikä tuo jokin on, jää lopulta aikamoiseksi mysteeriksi. Ehkä se liittyy Vinkalonvuoren rotkon pyhittämiseen ja salaamiseen, koska "hengissä selvinneiden on kätkettävä kultansa", kuten Amurinmaan alkuperäiskansoihin kuuluva metsien nainen, Saša, pääsee nuorempiaan opettamaan.
Amurinmaan utopiasiirtokuntien kohtalokin oli pitkälle tuollainen pettymys. Sitä ei tosin Mirabiliksessa juurikaan avata, koska päähenkilöt palaavat sieltä Suomeen jo kauan ennen kuin siirtokunnat ajautuvat konkursseihin tai bolševikit alkavat teloittaa haaveitaan seuranneita siirtolaisia silkan suomalaisuutensa tähden. Kytömäen Venäjä ei kuitenkaan ole öisin ihmisiä noutavien salaisten poliisien ja joukkohautojen reunoilla jaeltavien niskalaukausten maa, vaan hän näkee tsaarin-Venäjän leppoisana ja idyllisenäkin paikkana. Tämä näkyy erityisesti Solikamskin vaiheiden kuvauksessa, jossa kuultavat myönteiset muistot menneestä maailmasta.
* * *
Ellan ja Falkenhöjdin mukana päästään kirjassa käymään Bergenissä, Berliinissä, Inarissa ja Solikamskissa, Stejnegerin mukana matkataan Washingtonissa, Arizonassa, Puerto Ricolla ja Beringinsaarella. Eniten jäi kuitenkin tätä kirjaa lukiessa kiinnostamaan Amurinmaa, ja Kytömäen ansiosta etsin ja tilasin divarista varsinaisen aarteen, Teuvo Peltoniemen vuonna 1985 julkaistun kirjan Kohti parempaa maailmaa: Suomalaisten ihannesiirtokunnat 1700-luvulta nykypäivään. Kirja esittelee lukuisia paremmin ja huonommin tunnettuja suomalaissiirtokuntia kaikilla mantereilla Amerikoista Australiaan, Afrikkaan, Israeliin, Etu-Kaukasiaan ja Itä-Karjalaan.
Peltoniemen kirjassa on myös kokonainen luku Amurinmaan suomalaissiirtokunnasta. Fridolf Höökin retkikunta matkusti todellisessa maailmassa Amurinmaahan yhtä pitkää reittiä kuin Erikssonin ja Iso-Riikan poppoo Mirabiliksessa. Höökin aluksen nimi oli Keisari Aleksanteri II ja se purjehti Bremerhavenista samojen paikkojen kautta kuin Kytömäen Juan da Gama: Plymouthissa pysähdyttiin, sitten Kap Verden saarilla, Trindadella, Jaavalla ja lopulta saavuttiin Nahodkaan. Suomalaisten siirtokunta sijaitsi Primorjen etelärannikolla Vladivostokin ja Nahodkan välissä Strelokinlahdella.
Suomalaisten muuttoliikettä nimenomaan valtakunnan kaukaisimpaan ääreen Amurinmaahan siivitti se, että tsaari Aleksanteri II oli nimittänyt Amurin kuvernööriksi suomalaisen Harald Furuhjelmin, jonka mukana ensimmäiset kymmenisen perhettä Turun seudulta muuttivat Amurinmaahan. Amurinmaata väitettiin tyhjäksi ja haluttiin asuttaa valkoihoisella venäläisväestöllä jakamalla maata ilmaiseksi Euroopan suunnasta tuleville uudisasukkaille.
Se tietysti sujuvasti sivuutettiin, ettei tuo rehevä, lauhkea alue tietenkään tyhjä ollut. Kiinalaiset olivat jo kolonisoineet sitä ja työntäneet alkuperäiskansoja metsiin - venäläiset tapansa mukaan aiheuttivat heti alueen Kiinalta vallattuaan merkillisen väestöllisen tyhjenemisen, jollainen on perinteisesti seurannut Venäjän valloituksia. Kytömäkikään ei kovin paljon puhu alueen alkuperäiskansoista, mutta Sašan hahmo sentään edustaa heitä. Kuvaavaa on, ettei Kytömäelläkään ollut näille omakielisiä nimiä, vaan Saša on saanut Erikssonilta venäläisen nimen ja kansaa itsessään kutsutaan vain "metsäläisiksi". Steller kiivaili aikoinaan jonkin verran itelmeenien oikeuksien puolesta, mutta nämä ovat paljon pohjoisempia Kamtšatkan kansoja. Primorjessahan ollaan Korean ja Mantšurian rajoilla.
Aiemmin mainittu merikapteeni Fridolf Höök oli innostunut utooppis-kommunistisista ajatuksista ja perusti Amurin yhtiön, johon liittyi pääosin ruotsinkielistä keskiluokkaista väkeä Helsingin ja Turun seuduilta. Amurinmaassa oli tarkoitus elää jonkinlaisissa kommuunioloissa työtä tehden - joskin johtajien oli tarkoitus saada suurempi osa rikkauksista, tietysti. Maanviljelystä, metsästystä, kalastusta, valaanpyyntiä ja kullankaivuuta oli tarkoitus kehittää. Mukaan lähtivät mm. proviisori Walldén, maisteri Federley, maanviljelijä Åberg, työvouti Eriksson, insinööri Nilsson, sekä meriväen luutnantti, tynnyrintekijä, viinuri, puutarhuri, seppä, nahkurin sälli, turkkuri ja ainakin neljä apteekissa työskennellyttä henkilöä. Osa toi mukaan perheitään.
"Yhtiö palkkasi lisäksi laivamiehistöön neljä merimiestä sekä viisi oppipoikaa, jotka piti totuttaa valaanpyyntiin. Helsingin köyhäinhoitohallitus luovutti yhtiöläisten huostaan neljä tyttöstä - 'edellytyksellä, että heitä kohdeltaisiin niin kuin perheen jäseniä'. Kun mukaan vielä otettiin kaksi Itä-Aasiaan pyrkivää kauppiasta, oli lähtijöiden määrä noussut jo 50:een."
Tuohon aikaan ei vielä ollut Siperian rataa ja maateitse Siperian läpi matkustaminen oli suurelle ihmisjoukolle liian vaivalloinen suoritus. Niinpä Bremerhavenista Amurinmaahan purjehdittiin koko maailman ympäri.
"Oma purjelaiva saatiin valmiiksi Bremerhavenissa marraskuun lopussa [1868]. Sille annettiin uudeksi nimeksi Imperator Aleksander II ja suomalaiset muuttivat asumaan laivaansa. Välikannelle oli rakennettu kaksi suurta asuinsalonkia. Hyttejä oli vain perheellisille ja laivapäällystölle." (...)
"Muutostöiden aikana yhtiöläiset opiskelivat ahkerasti merimiestaitoja, mutta rannalla kyllä naureskeltiin, kun 'tuiki tottumattomat purjehtijat juoksentelivat sinne tänne kuin päättömät kanat'." (...)
"Purjehdusmatkan alussa meri oli niin tyyni, että laivalla pantiin toimeen juhlatanssiaiset. Sitten alkoivat myrskyt ja matkalaiset joutuivat hätäsatamaan Plymouthiin, kun Englannin kanaalista ei päästy edes luovimalla eteenpäin." (...)
"Vasta tammikuussa 1869 tuuli kääntyi ja matkaa päästiin jatkamaan. Satamassa oli ollut suuri joukko kohtalotovereita ja nyt laivat kilpailivat, kuka pääsisi Atlantille nopeimmin. Biskajanlahden myrskyä lukuun ottamatta matka jatkui suotuisasti, ja mieliala oli jälleen toiveikas, jopa riehakas. Monilla oli hyvä lauluääni, eikä 'rommitynnyrin tappi ollut koskaan liian kireässä kiinni'." (...)
"Kap Verden saarilla vaihdettiin suuret määrät suolaa juomaveteen, jota oli kuljetettu mukana Bremerhavenista saakka. Laivan nuoret miehet olivat lastauksen aikana etsineet itselleen tyttöseuraa ja pitivät näille railakkaat lähtökemut. Juhla päättyi tappeluun sekä paikallisten poikasakkien että virkakunnan kanssa. Poliisi pidätti kolme suomalaista, mutta 'rohkeutemme ja kestävyytemme avulla meidän onnistui osittain riisua aseista, osittain ajaa pakoon poliisikonstaapelit ja vapauttaa toverimme. Porilaisten marssia laulaen marssittiin veneille ja mentiin laivaan', kirjoittaa Lagus." (...)
"Seuraava pysähdyspaikka oli vasta Trinidaden saari, joka sijaitsee noin 1200 kilometrin päässä Brasilian rannikosta. Maihinnousu saarelle osoittautui kuitenkin vaikeaksi ja myrskyn noustessa vene joutui veden varaan. Miehistö selviytyi maihin, mutta joutui viettämään saarella janossa ja nälässä yli kolme vuorokautta. Hyväntoivonniemi saavutettiin toukokuun alussa. Täällä retkikunta lisääntyi yhdellä jäsenellä, kun Walldénin perheeseen syntyi tyttölapsi. Etelä-Afrikan jälkeen maissa käytiin Jaavalla. Se olikin viimeinen satama ennen perilletuloa. Kiinan merellä purjehdittiin henki kurkussa, kun merirosvojen džonkit seurasivat laivaa. Kaiken varalta suomalaiset olivat hankkineet runsaasti aseita. Etukannen pikku tykki ladattiin rautaromulla. Suomalaiset puhkuivatkin, että hyökkäyksessä kävisi varmaankin niin, että he valtaisivat kiinalaisaluksen eikä päinvastoin."
Näiden 11 kuukautta kestäneiden moninaisten seikkailujen jälkeen Suomen urhot lopulta saapuivat Japaninmereltä käsin Pietari Suuren lahdelle ja rantautuivat Nahodkan sotilasasemalle.
"Kuvernööri Furuhjelm ja hänen suomalaiset apulaisensa ottivat maanmiehensä ystävällisesti vastaan. Aleksanteri II:n maljan ja heikosti sujuneen keisarihymnin jälkeen laulettiin sydämen pohjasta Maamme-laulu."
Ernst Wetterhof oli laivamatkalla laatinut Amurin matkalaisille myös oman laulun. Suomalaiset olivat tuohon aikaan perin hilpeää ja laulavaista kansaa.
"Hell dig du land vid Stilla hafvi hälsar dig med fröjd.Är detta land oss ödet gaftill vagga och till graf."
Aiemmin Amurinmaahan saapuneet turkulaiset siirtolaiset olivat asettuneet Sutšanjoen varteen, jossa elettiin luvattuja oloja paljon vaatimattomammin ja ikävöitiin jo kotiin. Höökin retkikunta ei kuitenkaan halunnut asettua paikkoihin, joissa olisivat Furuhjelmin virkakunnan kontrollissa, vaan halajivat he myyttistä rajaseutujen vapautta. Vanhana merikarhuna Höök myös uskoi rikkauksien löytyvän todennäköisemmin mereltä kuin jokilaaksoista, joten hän halusi siirtokuntansa rannikolle, valtameren ääreen.
Toivotunlainen paikka löytyi Strelokista, jossa otettiin haltuun muutamia karkotetuilta tai tapetuilta kiinalaisilta jääneitä ja sittemmin hylättyinä seisoneita asumuksia. Kiinalaisia asui vielä kuitenkin alueella harvakseltaan, mm. lähin naapuri kahdeksan kilometrin päässä. Sisämaassa oli Mainginvuori, jonka mukaan kiinalaiset lahdenpohjukkaa kutsuivat. Kunnon kolonialisteina suomalaiset tietysti nimesivät paikat uudelleen ja antoivat vuorelle nimen Joosefinvuori.
Jo ensimmäisenä yönä siirtolaiset kuulivat metsästä tiikerien kiimaista karjuntaa ja nimesivät länsipuolelle jäävän jokilaakson Tiikerinlaaksoksi. Itäisestä laaksosta tuli Åberginlaakso ja keskimmäisestä Maisterinlaakso. Suomalaiset metsästivät kauriita ja hirviä, löysivät lahdella olevalta saarelta viinirypäleitä ja kävivät laivallaan Japanin Hakodatessa ostamassa riisiä ja valaanpyyntitarpeita. Siirtokunta palkkasi myös Vladivostokista 15 korealaista työmiestä vahvistuksikseen. Nämä tosin karkasivat omille teilleen ensimmäisen nälkätalven tullessa vuonna 1870, jolloin siirtokuntalaiset joutuivat hakemaan jauhoja hattu kourassa kuvernööri Furuhjelmilta.
Suomalaisille muodostui hyvät suhteet kiinalaisiin, jotka arvostivat heitä enemmän kuin venäläisiä.
"Kiinalaiset kutsuivat suomalaisia nimellä 'engeli'. Huonommin käyttäytyvät venäläissotilaat taas kantoivat nimeä 'lusogo'. Läheisen kiinalaisperheen kanssa vaihdettiin elintarvikkeita. Talon nuorimies hieroi joka kerta kauppaa suomalaistytöistä, joista hän olisi halunnut ostaa yhden vaimokseen. Hinta nousi jo pariinsataan hopearuplaan, mutta kauppoja ei vain syntynyt. Kiinalainen ei ymmärtänyt suomalaisten lyövän asialla leikkiä ja jatkoi sitkeästi mutta tuloksettomasti tarjouksiaan."
Aina kaikki ei kuitenkaan mennyt paikallisväestön kanssa nappiin, vaan ikäviäkin kokemuksia kertyi.
"Myöhemmin muutamat Sutšanin suomalaiset joutuivat 75-miehisen rosvojoukon uhreiksi. Suomalaiset lähtivät seuraavana päivänä takaa-ajoon. Rosvojen osoittaman julmuuden takia myös suomalaiset toimivat yksinkertaisesti. 'Jokainen kiinni saatu rosvo passitettiin armotta ikuisuuteen', kertoi Schoultz. Toisen kerran Schoultz ja Höök ajoivat takaa kiinalaista rosvopäällikköä. Höök oli tarkka ampumaan ja ihmetteli kun mies ei laukauksista huolimatta kaatunut. Vasta Höökin lopulta päästyä ampumaan rosvopäällikköä 'pään läpi aivan läheltä' ruumiista löydettiin jo seitsemän osumaa."
Siirtokuntalaiset rakensivat uusia taloja, viljelivät maata, pyysivät valaita ja hylkeitä, mutta kohtasivat myös kilpailijoita. Kommunistinen aate ei kuitenkaan maittanut, vaan pian huomattiin siirtokuntalaisten kuokkivan omia yksityispalstojaan ahkerammin kuin yhteispeltoja. Riitely ja kyräily johtivat kuitenkin lopulta yhtiön hajoamiseen. Höök äänestettiin nurin ja Venäjän valtio takavarikoi laivankin.
"Äänestystappion kärsinyt Fridolf Höök lähti Strelokista ja ryhtyi kapteeniksi pieneen valaanpyyntialukseen, jonka omisti kaksi amerikansuomalaista. Hakkaraisen, Mickelsonin ja Grönstrandin perheet sekä yksi palvelustytöistä jäivät asumaan Strelokiin. Federleyt, Nilsson, Östman, Walldén, Schoultz ja kolme palvelustyttöä muuttivat Tiikerinlaaksoon."
Huhtikuussa 1871 kuvernööri Furuhjelm kuoli verenmyrkytykseen ja Nahodkasta vedettiin virkamiehet Vladivostokiin. Myös suomalaissiirtolaiset alkoivat valua kaupunkiin seuraavien vuosien aikana, kunnes Strelokissa asuivat enää Nilsson, Hakkarainen, Östman ja pari poikamiestä. Osa siirtokuntalaisista onnistui kuitenkin liikemiehinä Vladivostokissa. Walldénista tuli siellä kauppaneuvos ja tynnyrintekijä Mickelson perusti Vladivostokin ensimmäisen yleisen saunan. Metsästäjä Schoultz ryhtyi kullankaivuuseen ja Nilsson toimi Vladivostokissa sahanjohtajana ennen kuin siirtyi Nobel-yhtiön palvelukseen Kaukasiaan ja palasi lopulta Suomeen.
* * *
Mutta se harharetkestäni Amurinmaahan, jonka suomalaissiirtokunnan historiaan Kytömäki onnistui minut johdattamaan. Palataanpa vielä Anni Kytömäen kirjaan.
Kytömäen kieli on erittäin elävää ja monipuolista. Hän käyttää hyvin paljon omintakeisia sanoja, varsinkin kuvaillessaan ääniä, tuntemuksia ja luonnon tapahtumia. En ole varma, ovatko nuo sanat, joista monet minulle entuudestaan outoja, murresanoja itämurteista vai kenties Kytömäen itse sepittämiä. Ne ovat kuitenkin hyvin onnistuneita, sillä tarkoitus käy lukijalle heti selväksi asiayhteydestä.
Kytömäki käyttää varsinkin verbejä luovilla tavoilla. Näin hän onnistuu välittämään tunnetiloja ja uusia assosiaatioita. Muutenkin kieli on rikasta, melkeinpä harlekiinimaista. Ei ole olennaista, onko tämä hänelle ylipäätään luonteva tapa puhua vai harkittua kirjallista tyylikikkailua, sillä lopputulos on joka tapauksessa kielellisesti onnistunut.
Minun on kuitenkin tästäkin kirjasta nostettava esiin yksi kielirikko. Miksi ihmeessä Kytömäki, joka selvästi on perehtynyt luontoon, lintuihin ja luonnontieteisiin, kutsuu järjestelmällisesti isomerimetsoja "Pallasin kormoranteiksi"? Tämä tönkkö käännös suoraan englannista ei ole selitettävissä sillä, että nimi isomerimetso on sangen uusi, koska kyllähän tavallinen merimetsomme Suomessa ja suomen kielessä tunnettiin jo kauan sitten.
Koska kirjastooni kuuluu eläin- ja luontokirjoja 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta, joista aikakausista Mirabilis kertoo, tarkistin asian mahtavasta Maapallon eläimistöstä, joka niin paljon inspiroi pientä luonnontutkijaa lapsena, ja niinhän se oli, että siihen aikaan merimetsoja tosiaan kutsuttiin suomeksi merimetsoiksi (ei kormoranteiksi) ja isomerimetso oli nimeltään silmälasimerimetso, joka oli suora käännös lajin latinankielisestä nimestä (Phalacrocorax conspicillatus).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti